Omistaminen: Merkitys ja asema


Markku Oksanen (julkaistu 24.6.2015)

Omistaminen on keskeinen yhteiskunnallinen instituutio. Koska monissa yhteiskunnissa omaisuus on jakautunut epätasaisesti, omistamisen hankinnan ja jakautumisen periaatteisiin suhtaudutaan kriittisesti. Keskustelun yhden äärikannan mukaan omistaminen ei kuulu ihanteelliseen maailmaan ja toisen mukaan omistaminen on taas yksilöiden luonnonjärjestykseen kuuluva oikeus. Miksi omistaminen on tärkeä, ja miksi omaisuus halutaan lakkauttaa? Nykykeskustelussa kiinnitetään myös erityistä huomiota omistamisen globalisaatiolle.

  1. Valtion rooli
  2. Omaisuudeton yhteiskunta
  3. Omaisuuden hankkiminen
  4. Omaisuuden jakautuminen
  5. Omistamisen globalisaatio
  6. Suositeltavaa jatkolukemista
  7. Kirjallisuus
  8. Internet-lähteet

 

Valtion rooli

Omistaminen on universaali instituutio. Niinpä on vaikea kuvitella järjestäytynyttä ihmisyhteisöä, jossa ei olisi omistamista jossakin muodossa, vaikka omistamisesta ei edes puhuttaisi. Valtio sen sijaan ei ole universaali instituutio vaan sen synty liittyy maatalouden kehittymiseen ja tämän jälkeen kehittyneisiin hierarkkisiin yhteiskuntiin. Yhteiskunnat ovat valtiomuodoiltaan, rakenteiltaan ja toimintatavoiltaan kuitenkin erilaisia, eikä omistaminen ole näistä tekijöistä irrallaan.

Filosofisessa omistusta koskevassa keskustelussa elimellisenä osana on valtion idea. Yhtäältä valtiomuoto määrittää vahvasti sitä, millainen omistusinstituutio yhteiskunnassa tosiasiassa on ja toisaalta valtiomuotoon ja yhteisten asioiden hoitoon voidaan vaikuttaa omistamisen kautta, sillä kansalaisuuden idea on sidoksissa omaisuuteen.

Yleisesti voidaan todeta, että yksityinen omistus on erilaista kansan hallitsemassa demokratiassa kuin harvojen hallitsemassa aristokratiassa ja itsevaltaisessa monarkiassa tai tyranniassa. Itsevaltaisessa monarkiassa yksityinen omistus on olematonta niiltä osin, mihin hallitsijan valta yltää, sillä autokraatti on eräänlainen yliomistaja. Esimerkiksi 1500-luvulla ja sen jälkeen Ranskasta ja Espanjasta Amerikkaan lähteneet uudisasukkaat eivät voineet omistaa maata vaan se kuului hallitsijalle, jonka kanssa he sopivat oikeuksistaan, velvoitteistaan ja mahdollisuuksista vaurastua. Englantilainen malli sen sijaan salli maan yksityisen omistuksen siirtokunnissa. Toisaalta yksityisomistusta puolustavat konservatiivit ja libertaristit usein katsovat, että omistaminen on muiden oikeuksien edellytys. Tämä tarkoittaa, ettei demokraattista yhteiskuntaa voi muodostua ilman yksityistä omistusoikeutta, koska uskonnon harjoittaminen ja ilmaisuvapaus jäävät vaillinaisiksi sen puuttuessa.

Demokraattisessa monarkiassa kruununomaisuus voi olla puhtaasti yksityistä omaisuutta tai demokraattisesti hallittua, mutta jota monarkilla on lupa käyttää. Esimerkiksi nykyisessä Isossa-Britanniassa kruununomaisuus on eri asia kuin monarkin henkilökohtainen omaisuus – joskaan asiat eivät ole kovin yksiselitteisiä. Valtiollinen omistaminen puolestaan riippuu valtiollisista rakenteista ja niiden toiminnallisuudesta. Esimerkiksi maantieteellisesti keskushallinnosta etäällä sijaitsevat alueet voivat olla virallisten omistusjärjestelyjen ulkopuolella; samoin heikossa tai hajonneessa valtiossa valtiollinen omistaminen on nimellistä. 1900-luvulla sosialistisen järjestelmän omaksuneissa maissa valtio oli vahva, mikä näkyi erityisesti teollisuuslaitosten, maan ja muiden tuotantovälineiden omistamisena.

Yksilöiden oikeuksiin nojaavissa demokraattisissa yhteiskunnissa julkisen vallan rooli ja julkinen (valtiollinen, kunnallinen tms.) omistus vaihtelevat maittain ja maiden sisällä esimerkiksi osavaltioittain ja kunnittain. Yhteistä kuitenkin on se, että valtiolla on monia rooleja. Ensiksi valtio on omistaja, jonka omistuskohteisiin voi kuulua melkein mitä vain. Joidenkin omistusten suhteen valtio ei välttämättä poikkea yksityisestä omistajasta; toisissa tapauksissa valtiollinen omistus on tietoinen valinta. Toiseksi valtio on yksityisten omistusoikeuksien valvoja, mikä tarkoittaa sitä että julkisella vallalla on yksinoikeus varmistaa yksityisen omistusoikeuksien toteutuminen. Esimerkiksi Ranskan vallankumouksen ihmis- ja kansalaisjulistuksessa todetaan, että ”ihmis- ja kansalaisoikeuksien takaaminen edellyttää julkista valtaa”. Kolmanneksi julkinen valta ylläpitää julkista rekisteriä maan omistuksesta, immateriaalioikeuksista ja joistakin muista omistuksen kohteista (esim. aseet). Ilman rekisteröintiä omistaminen on epävarmaa.

 

Omaisuudeton yhteiskunta

1800-luvun vasemmistolaisessa keskustelussa hyökättiin voimalla porvarillisia, yksityistä omistamista korostavia omistuskäsityksiä vastaan. Kilpailevia sosialistisia näkemyksiä on lukuisia. Niistä merkittävin on peräisin Karl Marxilta (1818–1883) ja Friedrich Engelsiltä (1820–1895). He kirjoittavat Kommunistisen puolueen manifestissa (1849, useita suomennoksia), että kommunistinen vaatimus tiivistyy kahteen sanaan: yksityisomistuksen lakkauttaminen. He painottavat, että ”kommunismin erityisyys ei ole omistuksen lakkauttaminen yleensä” (Marx & Engels 1998, 53). Yksityinen omistus loppuu siihen, että yksityisyys porvarillisessa mielessä katoaa kommunistisessa yhteiskunnassa. Jos pelkästään yksityinen omistus lopetetaan, jäljelle jää muita omistuksen muotoja, joten yhteiskunta ei olekaan lopulta täysin omaisuudeton.

Täysin omaisuudetonta yhteiskuntaa tavoittelee anarkistiksi itseään luonnehtinut Pierre-Joseph Proudhon (1809–1865). Hän vastaa kirjansa otsikon kysymykseen ”Mitä on omaisuus?”, että ”Omaisuus on varkautta” (Proudhon 1840; engl. 1994). Oikeistolibertarismissa (Ks. "Poliittinen vapaus") Proudhonin luonnehdinta käännetään päälaelleen kun verotus rinnastetaan varkaudeksi. Tämä kädenvääntö ilmentää yksiselitteisesti sitä, miten omistuskäsitykset ovat riippuvaisia laajemmista yhteiskunnallisista käsityksistä: Proudhonille yksityisomistus on poikkeama yhteisomistuksesta ja oikeistolibertaristeille valtiollinen omistus ja siihen liittyvä uudelleen jakaminen verotuksen ja tulonsiirtojen avulla ovat poikkeamia yksityisomistuksen normista. Proudhon hylkää myös kommunismin eli valtiollisen omistajuuden. Kommunismi on hänelle ”alistamista ja orjuutta”, eikä se poista eriarvoisuutta: ”Omaisuus on vahvemman heikompaan kohdistamaa riistoa; kommunismi on heikomman vahvempaan kohdistamaa riistoa.” (Proudhon 1994, 196.) Proudhon tekee kuitenkin kielellisen manööverin erottaessaan toisistaan omistamisen ja hallussapidon. Hallussapito kuuluu hänen mukaansa sosiaaliseen elämään ja on oikein; omistaminen on sen sijaan ”yhteiskunnan itsemurha” (1994, 214–215). Todellisuudessa on vaikea nähdä miten kaikkein yksityisimmät esineet kuten hammasharjat ja alusvaatteet olisivat yhteistä omaisuutta. Selvää on, että ne ovat koko käyttönsä ajan yhden yksilön käyttötavaroita ja siten yksityisomaisuutta. Proudhonin erottelu omistamisen ja hallussapidon välillä korostaa entisestään sen kysymyksen merkitystä, mitä omaisuudella lopulta tarkoitetaan. Joissakin kirjansa kohdissa Proudhon näyttäisi kallistuvan sisällöllisesti heikkoon omistuskäsitykseen, joka kumoaa roomalaisen omistusmääritelmän ”oikeutena käyttää ja väärinkäyttää”, ja johon sisältyisi velvoitteita ja vastuuta käyttää haltuun uskottua asiaan yleisen hyödyn mukaisesti (mts. 66).

Proudhon (1994, 43) katsoi, että ”omaisuus ja yhteiskunta ovat täysin yhteen sovittamattomia”, ja että ”joko yhteiskunnan on hävittävä tai sen on tuhottava omaisuus”. Vallitseva käsitys jo Proudhonin aikana ja yhä edelleen on päinvastainen: omaisuudeton yhteiskunta ei ole mahdollinen eikä toivottava. Käsitykselle on erilaisia perusteluja. Naturalistisen käsityksen mukaan omistaminen on luonnollista tai luonnollisen järjestyksen mukaista. Näkemyksen kannattajiin kuuluu englantilaisfilosofi John Locke (1632–1704) ja hänen luonnollisten oikeuksien käsityksiään seuraavat. Ei-naturalistinen konventionalismi pitää omistamista hyvänä yhteiskunnan ominaisuutena, mutta sen perusta on luonnon sijaan oikeusjärjestelmässä, joka on ihmisten tuottama. Esimerkiksi skottifilosofi David Hume (1711–1776) oli tätä mieltä todetessaan, ettei luonnontilassa ole omaisuutta (Hume 1978, 501 [III.2.ii]). Konventionalismi näyttäisi antavan mahdollisuuden omaisuudettomalle yhteiskunnalle, sillä jos sovimme, ettei omaisuutta ole, sitä ei ole. Hume (1978, 501 [III.2.iii] katsoo, että hallussapidon vakauttaminen omistusjärjestelyillä on ”ehdottaman välttämätöntä” yhteiskunnalle. Lisäksi on luultavaa, että nimellisestikin omaisuudettomassa yhteiskunnassa on järjestelyjä, jotka ovat joko täysin tai merkittäviltä osin nykyisten omistusjärjestelyjen kaltaisia ja jollekin toimijalle kuuluva suurin intressi olisi tunnustettu.

Tutkimuksellinen kysymys kuuluu, voiko olla yhteiskuntaa ilman omaisuutta ja omistusjärjestelyjä, vaikka omistuskieli puuttuisikin. Tämä ongelmanasettelu on erotettava kysymyksestä, voivatko ihmiset elää maailmassa, jossa ei ole omistamista. Edellinen kysymys koskee yhteiskunnan olennaisia instituutioita. Jotta jotakin ihmisryhmää voidaan kutsua yhteiskunnaksi, sen jäsenillä on oltava monenlaisia järjestelyjä. Olennainen järjestely säätelee jäsenten välisiä suhteita koskien aineellista todellisuutta, joista ihmiset ovat riippuvaisia. Esimerkiksi yhdysvaltaisfilosofi James Grunebaum (1987) on esittänyt, että omaisuudeton yhteiskunta on käsitteellinen mahdottomuus. Jos omaisuudeton yhteiskunta olisi mahdollinen, pitäisi pystyä kuvittelemaan sellaiset vakiintuneet ihmisten väliset suhteet, joissa ei koskaan voida varmuudella sanoa, kenellä on painavin sana sanottavanaan jonkin kohteen käytöstä. Tällöin esimerkiksi arkisessa käytössä olevista henkilökohtaisista esineistä ei voitaisi todeta, kenen niiden käytöstä tulee päättää. Tällaista maailmaa ei Grunebaumin ajatuksia seuraten voida kutsua yhteiskunnaksi vaan se on hajanainen ihmisrypäs vailla keskinäisiä suhteita ohjaavia sääntöjä ja käytäntöjä. Tiivisti kansoitetussa maailmassa tällainen tilanne ei varmastikaan olisi toivottava.

 

Omaisuuden hankkiminen

Kun jokin hyödyke on saatavilla eikä kenelläkään ole siihen vaateita, miten tästä hyödykkeestä tulee jonkun tai joidenkin omaisuutta? Filosofian historiassa on esitetty erilaisia näkemyksiä omaisuuden hankinnasta.

Alkuperäinen valtaus (lat. occupatio) tai ensimmäinen haltuunotto on perustelu, jonka mukaan tilan ja kohteen fyysinen haltuunotto ennen muita luo omistussuhteen. Ennen valtausta vallitsee alkuperäinen kommunismi; tila tai kohde on yhteinen ja kaikilla on mahdollisuus valtaukseen. Perustelulla on ollut monia kannattajia läpi vuosisatojen. Filosofisessa pääteoksessaan Hyvän ja pahan korkeimmasta asteesta (45 eaa.) roomalainen puhuja ja poliitikko Marcus Tullius Cicero (106–43 eaa.) vertaa yksityisomistuksen hankinnan luonnollisuutta vapaan istuimen haltuunottoon teatterissa (De Finibus III.xx). Myös valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau (1711–1774) hyväksyi ensimmäisen valtaajan oikeuden, mutta kolmella ehdolla: Ensiksi, että alue on asuttamaton. Toiseksi ettei valtaus ole tarvetta suurempi. Ja kolmanneksi ettei valtaus tapahdu ”tyhjien muodollisuuksien, vaan työn ja viljelyn nojalla” (Rousseau 1998, 60–61). Valtauksen idea näkyy erityisesti kansainvälisessä politiikassa, sillä valtauksella valtiot pyrkivät määrittelemään aluesuvereniteettinsa rajoja. Espanjalaisen konkistadori de Balboan julisti vuonna 1513, että hänen löytämänsä uusi meri – Tyyni Valtameri – kuuluu Espanjan kuninkaalle. Tapaukseen viitaten Rousseau (mts. 61–62) kysyykin ivallisesti, että ”riittääkö se lakkauttamaan kaikkien asukkaiden omistusoikeuden niihin [Etelämereen ja koko Etelä-Amerikkaan] ja pidättämään niiltä seuduin kaikki maailman ruhtinaat?” Ei ilmeisestikään eikä nykyisinkään, sillä aivan viime vuosina Tanska ja Kanada ovat kilvoitelleet Hansinsaaren herruudesta pystyttelemällä lippujansa. Venäläinen sukellusvene vei maansa lipun pohjoisnavan merenpohjaan Lomonosovin harjanteeseen elokuussa 2007, ja teko tulkittiin pyrkimykseksi osoittaa alue ja sen luonnonvarojen kuuluvan Venäjän manneralustaan ja talousalueeseen. Voimallisempia valtauskonflikteja on ollut Etelä-Kiinan merellä Kiinan, Filippiinien, Vietnamin ja Taiwanin välillä sijaitsevista saariryhmistä, joilta on löydetty öljyä. Internetissä esimerkiksi Lunar Embassy rekisteröi maksua vastaan taivaankappaleita tai niiden osia yksityisille toimijoille. Sivusto puolustaa rahastustaan vetoamalla siihen, että Yhdistyneiden Kansakuntien vuonna 1967 hyväksymä ulkoavaruutta koskeva sopimus, jonka mukaan taivaankappaleita ei voi vallata omaisuudeksi, koskee ainoastaan valtioita. Käytännössä valtaus voi toimia omistamisen perustana vain silloin, kun valtaus on sovittu peruste omistukselle ja kun on sovittu valtauksen rajoista.

Hyötyargumentin mukaan joidenkin asioiden hankinta omaisuudeksi on perustelua, jos se lisää yleistä hyvinvointia. Omistusjärjestelmiä, hyötyä ja hyvinvointia koskevaa keskustelua on käyty läpi utilitarismin historian, ja se jatkuu edelleen esimerkiksi innovaatioiden tekemistä ja niistä hyötymistä käsittelevässä keskustelussa. Jeremy Benthamilta (1748–1832) peräisin oleva utilitaristinen ajattelutapa on ollut yksityistä omistusta ja markkinataloutta puoltava, ja se yhdistyneenä lockelaiseen oikeusajatteluun on nykyisen talousajattelun valtavirta. Näin ollen utilitarismi päätyy usein ajatukseen, että yksityinen omistusoikeus on aina ihmiskuntaa hyödyttävä ja mikä vain voi olla yksityisessä omistuksessa, tulee olla yksityisessä omistuksessa. Tämä ajatus on kuitenkin puutteellinen, sillä se ei osoita, miten omaisuutta hankitaan ja kenelle sen tulee kuulua. Jotta voidaan vastata tähän kysymykseen, utilitaristi joutuu punnitsemaan eri toimijoiden välillä, kuka tuottaisi muita enemmän hyötyä tietystä omistusoikeudesta ja miten omistusjärjestelmä yleisemmin tulee järjestää, jotta hyöty maksimoitaisiin. Siten kiinteä side omistajan ja omistettavan välillä on altis uudelleen järjestelyille. Tätä pohti toinen utilitaristi John Stuart Mill (1806–1873), jonka asenne sosialismiin oli avoin ja valmis kokeiluihin ja uudistuksiin. Postuumisti julkaistun kirjoituksensa Lukuja sosialismista (1879/1967, 282-3) lopussa Mill toteaa, että ”omaisuuden idea ei ole jokin tietty idea, samanlainen läpi historian ja kyvytön muuttumaan vaan muuntuvainen kuten kaikki muutkin ihmismielen luomukset”. Ja hän jatkaa, että ”yhteiskunta on täysin oikeutettu kumoamaan tai muuttamaan minkä tahansa tietyn oikeuden omaisuuteen, jonka se riittävän harkinnan perusteella katsoo olevan julkisen hyvän esteenä”. Käytännössä Mill hyväksyi pakkolunastuksen yleisen edun nimissä. Millin näkemys vaikutti muun muassa vuonna 1884 perustetun englantilaisen ajatushautomon Fabian Societyn lähtökohtiin ja siten myös vuonna 1900 perustetun Labour-puolueen ohjelmaan.

Ehkä kaikkein tunnetuimman ja vaikutusvaltaisimman selostuksen omistamisesta ja sen alkuperästä on kirjoittanut John Locke teoksensa Kaksi tutkielmaa hallitusvallasta (1689, suom. osittain 1995) jälkimmäisen tutkielman viidennessä luvussa ”Omaisuudesta”. Siinä yhdistyvät perinteiset länsimaiset ajatukset luonnosta koko ihmiskunnalle tarkoitettuna varantona, yksilöiden luonnollisista oikeuksista, oman työnsä omistamisesta ja myymisestä (palkkatyöstä), ihmiskunnan kehittymisestä luontoa työstämällä ja muokkaamalla ja siirtomaiden hankkimisen hyväksyttävyydestä. Tunnettu kanadalainen yhteiskuntafilosofi C. B. Macpherson (1911–1987) on nimittänyt Locken näkemystä ”possessiiviseksi individualismiksi”, omistamista tavoittelevaksi yksilökeskeisyydeksi.

Locken maailmakuva on syvän kristillinen. Jumala on ihmisyksilöiden yliomistaja. Ihmisellä on velvollisuus pyrkiä säilymään elossa ja lisääntymään, ja tämän toteuttamiseksi hänellä on lupa käyttää maan antimia. Niinpä omistaminen on luonnollisen lain mukaista ja välttämätöntä. Maa oli keskeisin omistuksen kohde Locken aikana. Maanviljelyyn perustuva talous tarkoittaa, että maata muokataan tuottavaksi ja sitä ylläpidetään tuottavana: ”Ihmisen omaisuuteen kuuluu niin paljon maata kuin hän viljelee, istuttaa, parantaa, hoitaa ja voi sen tuotantoa käyttää. Työllään hän ikään kuin rajaa sen erikseen yhteismaasta.” (Locke 1995, §31.) Suonkuivaaja ja metsänraivaaja Locken mukaan ”sekoittaa siihen [maahan] omaa työtään, liittää siihen jotakin omaansa ja siten tekee siitä omaisuuttaan” (mt. §27). Ilman omistamisen antamaa turvaa työn tekeminen ei olisi mielekästä, sillä kuka tahansa voisi hyötyä toisen työstä ilman, että tekijälle jää mitään. Tätä näkemystä alkuperäisestä haltuunotosta kutsutaan omistamisen työteoriaksi.

Proudhon (1994, 84–86) arvostelee omistamisen työteoriaa kehämäiseksi argumentiksi, sillä jonkin omistaminen työllä perustuu aina sellaiseen, mitä työ ei ole tuottanut. Esimerkiksi maan muokkaaminen viljelyskäyttöön on tuotantokyvyn luomista, mutta ”tätä kykyä ei voida luoda ilman sen aineellista tukea sille [maalle]. Maaperän ydin pysyy samana; vain sen ominaisuuksia ja mukautumia on muutettu”. Siten maanviljelijällä on oikeus tuotteisiin mutta ei tuotantovälineisiin. Samanlaista kritiikkiä on esitetty myös viljelyslajikkeiden ja jopa taide-esineiden omistamista vastaan: kummassakin tapauksessa yksilöiden luova panos on suhteellinen vähäistä anonyymien sukupolvien tekemään työhön nähden. Oikeistolibertaristi Robert Nozick (1938–2002) puolestaan kysyy, miksi oman työpanoksen lisäämisestä ei pikemminkin seuraa työpanoksen menettäminen: jos omistan tölkin tomaattimehua ja sekoitan sen meriveteen siten, että sen molekyylit sekoittuvat kaikkialle, tulenko tällä teolla meren omistajaksi vai olenko hölmöyttäni tuhlannut tomaattimehun? Hän pohtii, onko Locken omistamisen työteorian taustalla arvoteoria, jonka mukaan työpanoksen tuottama arvon kasvu tekee työstetystä asiasta työstäjänsä omistuskohteen. Nozick ei pidä ilmeisenä sitä näkemystä, että kohteen parantelu antaisi siihen täyden omistusoikeuden, jos parannettavien objektien joukko on rajallinen, sillä tässä tilanteessa haltuunotto heikentää muiden asemaa. Tässä kohdassa Locken ja Nozickin ajatusten polut jälleen risteävät, sillä Locken mukaan on olemassa rajat sille, miten paljon yhteisvarannoista voi ottaa omaan omistukseensa. Näitä kutsutaan pilaantuvuusehdoksi ja riittävyysehdoksi. Riittävyysehdon mukaan muille on jätettävä ”riittävästi ja yhtä hyvää” (Locke 1995, § 27); pilaantuvuusehdon mukaan ei pidä ottaa haltuunsa enempää kuin pystyy todella hyödyntämään. Näiden ehtojen merkityksestä ja sitovuudesta on käyty laajaa keskustelua.

 

Omaisuuden jakautuminen

Kirjassaan Tutkielma ihmisluonnosta (1739–1740) David Hume käsittelee omistamista kahdesta eri näkökulmasta, moraalipsykologian ja oikeudenmukaisuuden. Omaisuus tuottaa omistajalleen ylpeyttä, mutta toisaalta kateutta niille, jotka ovat jotakin vailla. Omistamisen kohteita on vähemmän kuin niiden halukkaita omistajia, joten ne ovat niukkoja varantoja, ja niiden jakautuminen synnyttää oikeudenmukaisuuden kysymyksiä. Nämä keskustelut ovat osin päällekkäisiä, osin toisistaan irrallaan.

Omaisuuden jakautuminen ihmisyksilöiden, perheiden, yhteisöjen, valtioiden ja kenties muiden olioiden kesken on tärkeä mutta ei ainoa oikeudenmukaisuuden kysymys. Niinpä Proudhonin ehdotus omaisuuden lakkauttamisesta oikeudenmukaisuuden nimissä ei lopultakaan yksin tee yhteiskuntaa oikeudenmukaiseksi. Oikeudenmukaisuus liittyy myös rangaistuksiin, vapauksiin ja yhteiskunnallisen aseman saavutettavuuteen, ja näitä ei tavallisesti käsitetä omistuksina. Periaatteessa on mahdollista pitää niitä omistuksina, mutta tällaista yhteiskuntaa ei varmaankaan pidettäisi hyvänä, sillä tällöin rangaistukset ja asemat olisivat luovutettavissa. Esimerkiksi jos rangaistus K on määrätty P:lle, P voisi myydä sen R:lle x:stä. Samoin kansanedustajaksi valittu S voisi myydä paikkansa T:lle y:stä. On kuitenkin selvää, että omaisuus, sen hankinta ja siihen liittyvät tulovirrat ja rasitteet (eli ytimekkäästi varallisuus) ovat niitä yksiköitä, joiden jakautumisen pitää täyttää oikeudenmukaisuuden kriteerit.

Entä mikä on sitten omaisuuden sovelias määrä yksilöille? On kaikkea muuta kuin selvää, että hyveellinen elämäntapa tähtää omistusten kasvattamiseen. Monissa maailmanuskonnoissa on vahva asketismin perinne, ja tämä on voinut sisältää tavoitteen välttää ponnisteluja omaisuuden karttumiseksi tai velvoitteen luopua omaisuudesta.

Kristillisessä perinteessä omistaminen on ristiriitainen asia. Yksi kymmenestä käskystä kieltää varastamisen ja siten epäsuorasti hyväksyy omistamisen, mutta amor babendi, omistamisen himo, on ahneuden muoto ja yksi perisynneistä. Usein Jumalaan liitetään omistajuus, sillä hän on maailman luoja ja antoi luomakunnan ihmisen haltuun hoidettavaksi, parannettavaksi ja käytettäväksi, mutta toisaalta hänen luomillaan ihmisillä on vapaa tahto ja omistusvaltaa itseensä ja luontoon nähden. Max Weberin (1864–1920) tunnetun teorian mukaan kapitalismin historialliset juuret ovat reformoidun kristillisyyden tulkinnoissa, jotka kannustivat omaisuuden (pääoman) keräämiseen. (Esimerkiksi Locken ajattelussa oli tämä piirre – ks. kohta omaisuuden hankinta.) Ja yhä edelleen monet kristilliset uskonryhmät korostavat omaisuuden hankkimisen hyveellisyyttä ja oikeutta, ja esimerkiksi helluntailiikkeisiin kuuluvan niin kutsutun menestysteologian mukaan henkilökohtaisen omaisuuden karttuminen on Jumalan tahdon ja armon ilmaisu. Toisaalta evankeliumit kertovat Jeesuksen sanoneen: ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” (Mark. 10: 25; vrt. Matt. 19:16–30; Luuk. 18:18–30.) Voiko siis rikas pelastua? Kysymys on aiheuttanut Raamatun tulkitsijoille päänvaivaa vuosisatojen ajaksi.

Jeesus ei ollut varakas. Kristillisessä ajattelussa onkin ollut vaikutusvaltaisia suuntauksia, joissa Jeesuksen elämäntyyli nostetaan esikuvaksi ja korostetaan köyhyyden ja hurskauden välistä yhteyttä. Erityisesti Fransiskus Assisilaiselta (1181/82–1226) on periytynyt köyhyyden ihanne ja sen herättämä polemiikki köyhyyden merkityksestä. Olennaisena osana köyhyyttä on luopuminen. Mutta mistä pitäisi luopua ja mitä luopuminen tarkoittaa? Onko köyhyys pelkästään omaisuuden vähäisyyttä vai liittyykö sen käytettävissä olevien hyödykkeiden vähäisyyteen? Paradoksaalisesti tämän ongelman puntarointi terävöitti ajatusta henkilökohtaisesta omaisuudesta ja omistusoikeuksista ja siten idea omistusoikeuksista on keskiaikaista perua, ei 1600-luvulta kuten on monesti esitetty. Ajatuksellisesti fransiskaaninen köyhyyden ihanne ja Proudhonin omaisuudeton yhteiskunta herättävät samanlaisen kysymyksen: onko olemassa (yksityis)käyttöä ilman omistajuutta ja hallintaa?

Keskustelu omaisuuden keräämisen yksilöeettisestä ulottuvuudesta jatkuu edelleen maallistuneessa muodossa esimerkiksi yhdistyneenä keskusteluun luonnonvarojen riittävyydestä, kuluttamisesta ja kestävästä elämäntyylistä. Yhden mielestä omistaminen on tärkeää yksilön identiteetille ja omanarvontunnolle (moraaliselle luonteelle) sekä vapaudelle; toiselle omistamisen vaikutus on korruptoiva ja sitova.

 

Omistamisen globalisaatio

Omistamisen globalisaatio liittyy omistajuuteen ja omistamiskohteeseen. Omistajuus ei ole sidoksissa kansalaisuuteen tai paikallisuuteen. Omistettavuus ei ole valtiollista eikä paikallista vaan omistuskohteet ovat globaaleja.

Perinteinen mielikuva omaisuudesta maa-alueena, jota omistaja itse asuttaa ja jonka käytöstä hän itsevaltaisesti päättää, on kapea, kuten edellä esitetyt näkökohdat tuovat esille. Globalisaatio, ajatus yhdestä koko ihmiskunnan jakamasta planeetasta ja keskustelu globaalista oikeudenmukaisuudesta ja sen institutionaalisista ratkaisuista on heijastunut myös omistamiseen. Ensiksi maanomistamista ei enää sidota asumiseen yhdessäkään länsimaassa ja ei-läsnäolevat henkilöt voiva toimia omistajina (ja ilmaisu absentee ownership/landlord kuuluu omistamisen historiaan). Toiseksi maanomistaminen ei ole myös sidoksissa kansalaisuuteen, vaikka esimerkiksi kansalliseen turvallisuuteen ja huoltovarmuuteen perustuvia rajoituksia on ilmeisesti joka maassa. Maasta on tullut kansainvälisen spekuloinnin kohde (ks. keskustelu maakaappauksista Pearce 2012). Kolmas globalisaation ulottuvuus näkyy selkeimmin immateriaalioikeuksien alalla. Immateriaalisten omistusobjektien kopiointi ja jakelu on äärettömän nopeaa ja kattavaa, joten pyrkimys toimeenpanna näiden omistajuutta vaatii kansainvälisiä sopimuksia ja valtioiden rinnalle globaaleja hallintaelimiä ja riidanratkaisun mekanismeja. Keskustelu ihmiskunnan yhteisestä omaisuudesta ei rajoitu kulttuuriperintökohteisiin. Neljänneksi omistajuus voi olla kadonnutta, yritysjärjestelyjen ja ei-julkisten hallintarekisterien taakse häivytettyä ja kasvotonta. Niinpä joitakin argumentteja yksityisen maanomistamisen puolesta ei voi kunnolla käyttää, sillä omaisuus ei sido yksilöitä tiettyyn paikkaan ja yhteisöön.

 

Suositeltavaa jatkolukemista

Omistamista koskevaa filosofista ja teoreettista kirjallisuutta on olemassa valtaisasti. Christopher Piersonin kaksiosaisesta kirjasta Just Property. A History in the Latin West ensimmäinen osa “Wealth, Virtue, and the Law” ilmestyi loppuvuodesta 2013 (Oxford University Press, Oxford). Pierson käy läpi klassikkotekstejä ja niiden tulkintakirjallisuutta sekä hieman harvinaisempia ajattelijoita antiikista John Lockeen. Lawrence Beckerin Property Rights. Philosophic Foundations (Routledge & Kegan Paul, London, 1977) on selkeä johdantoteos filosofiseen omistuskeskusteluun ja sen perusargumentteihin. Jeremy Walrdronin teos The Right to Private Property (Oxford University Press, Oxford 1988), Stephen Munzerin A Theory of Property (Cambridge University Press, Cambridge, 1990) ja John Christmanin The Myth of Property (Oxford University Press, Oxford, 1994) ovat kunnianhimoisia analyysejä yksityisomistuksesta sekä sen puolesta että sitä vastaan esitetyistä argumenteista. Oikeustieteilijä J. W. Singerin teos Entitlement. The Paradoxes of Property (Yale University Press, New Haven, 2000) pureutuu omistamisen ristiriitoihin.

Omistamisen alan laajenemista käsittelevistä voi ensin mainita Peter Drahosin A Philosophy of Intellectual Property (Dartmouth, Aldershot, 1996), joka lienee ensimmäinen immateriaalioikeuksia järjestelmällisesti käsittelevä filosofinen monografia. Donna Dickenson on kirjoittanut omistamisesta feministisestä näkökulmasta: Property, Women and Politics: Subjects or Objects? (Polity Press, Oxford, 1997) tarkastelee naista omistettavana ja omistajana, ja Property in the Body. Feminist Perspectives (Cambridge University Press, Cambridge, 2007) pureutuu ruumiin kommodifikaatioon ja ihmisperäisten kudosten (solujen, DNA:n) kaupalliseen hyödyntämiseen ja hallintaan liittyviin kysymyksiin. Samoja teemoja sivuaa Annabelle Leverin toimittama New Frontiers in the Philosophy of Intellectual Property (Cambridge University Press, Cambridge, 2012). Globalisaation ja globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta omistamista on tarkastellut Mathias Risse kirjassaan On Global Justice (Princeton University Press, Princeton, 2012).

 

Kirjallisuus

Aarnio, Aulis (2002). ”Uusi varallisuusoikeus – vai vanha?” Lakimies 4/2002, 515–534.

Alexander, Gregory S. (2003). “Property as a Fundamental Constitutional Right? The German Example”. Cornell Law Review, Vol. 88, 733–788.

Alexander, Gregory S. & Eduardo M. Penalver (2010). “Properties of Community”. Theoretical Inquiries in Law, Vol. 10, 127–160.

Aristoteles (1989). Nikomakhoksen etiikka. (Kreikk. alkuteos Ethica Nicomachea). Suom. Simo Knuuttila. Gaudeamus, Helsinki.

Aristoteles. (1991). Politiikka. (Kreikk. alkuteos Politica). Suom. A. M. Anttila. Gaudeamus, Helsinki.

Boisen, Camilla (2013). “The Changing Moral Justification of Empire: From the Right to Colonise to the Obligation to Civilise.” History of European Ideas, Vol. 39, 335–353.

Bromley, D. W. (1991). Environment and Economy. Property Rights and Public Policy. Blackwell, Oxford.

Coase, Ronald (1960). “The Problem of Social Cost.” Journal of Law and Economics, Vol. 3, 1–44.

Coleman, Janet (2005). “Pre-Modern Property and Self-Ownership Before and After Locke, or When did Common Decency Become a Private rather than a Public Virtue?” European Journal of Political Theory, Vol. 4, 125–145.

Desmond, Adrian & James Moore (2009). Darwin’s Sacred Cause. Race, Slavery and the Quest for Human Origins. Allen Lane, London.

Francione, Gary L. (1995). Animals, Property, and the Law. Temple University Press, Philadelphia.

Garnsey, Peter (2007). Thinking about Property. From Antiquity to the Age of Revolution. Cambridge University Press, Cambridge.

Gray, Kevin (2010). “Property in a queue”. Teoksessa G. S. Alexander & E. M. Penalver (toim.). Property and Community. Oxford University Press, Oxford, 165–195.

Grey, Thomas C. (1980). "The Disintegration of Property". Teoksessa J. R. Pennock ja J. W. Chapman (toim.) Nomos XXII. Property. New York University Press, New York, 69–85.

Grundgesetz für die Bundesrepublik Deutschland [GG] [Perustuslaki], May 23, 1949. Verkossa: www.gesetze-im-internet.de/bundesrecht/gg/gesamt.pdf.

Hadley, John (2005). “Excluding Destruction: Towards an Environmentally Sustainable Libertarian Property Rights Regime”. Philosophy in the Contemporary World, Vol. 12, 22–29.

Hardin, Garrett (1968). “The Tragedy of the Commons”. Science, Vol. 162, 1243–48. Suomeksi verkossa: netn.fi/kirjat/kiista-yhteismaista

Harrison, Peter (2005). “’Fill the Earth and Subdue It’: Biblical Warrants for Colonization in Seventeenth Century England”. Journal of Religious History, Vol. 29, 3–24.

Hegel, G. W. F. (1994). Oikeusfilosofia. (Saks. alkuteos: Grundlinien der Philosophie des Rechts, 1820) Suom. Markus Wahlberg. Pohjoinen, Oulu.

Hobhouse, L. T. (1913). "The Historical Evolution of Property, in Fact and in Idea". Teoksessa Property. Its Duties and Rights Historically, Philosophically and Religiously Regarded. Essays by various writers [ei toimittajaa]. London: MacMillan, 1913, 3–32.

Honore, A. M. (Tony) “Ownership”. Teoksessa Making Law Bind. Oxford: Oxford University Press, 1987, 161–92 (Julk. aiemmin: Oxford Essays in Jurisprudence. Toim. A. G. Guest. Clarendon Press, Oxford, 1961, s. 107–147.)

Hume, David (1978). A Treatise of Human Nature. (1739–1740) Second ed. Ed. by L. A. Selby-Bigge (1st ed.) and P. H. Nidditch (2nd ed.). Clarendon Press, Oxford.

Kinnear, John Boyd (1914). Principles of Property. Smith, Elder & Co., London.

Klein, Daniel B. & John Robinson (2011). “Property: A Bundle of Rights? Prologue to the Property Symposium”. Econ Journal Watch, Vol. 8, No. 3, 193–204.

Kropotkin, Peter (1987). Mutual Aid. A Factor of Evolution. (alunperin julkaistu 1902). Freedom Press, London.

Lafargue, Paul (1890). The Evolution of Property from Savagery to Civilization. Swan Sonnenschein, London. Verkossa: www.socialistlabour.com/pdf/others/evol_prop_pl.pdf

Lagerspetz, Eerik (1995). The Opposite Mirrors. An Essay of the Conventionalist Theory of Institutions. Kluwer, Dordrecht.

Launonen, Reima (2013). Kuningasjako – miksi verotus on oikein. Into, Helsinki.

Linklater, Andro (2014). Owning the Earth. The Transforming History of Land Ownership. Bloomsbury, London.

Locke, John (1690). An Essay Concerning Human Understanding.

Locke, John (1995).Tutkielma hallitusvallasta. Tutkimus poliittisen vallan oikeasta alkuperästä, laajuudesta ja tarkoituksesta. (Engl. alkuteos: Second Treatise of Government, 1689). Suom. Mikko Yrjönsuuri. Gaudeamus, Helsinki, 1995.

Macpherson, C. B. (1962). The Political Theory of Possessive Individualism. Locke to Hobbes. Oxford University Press, Oxford.

Marx, Karl & Friedrich Engels (1998). Kommunistinen manifesti. (Saks. alkuteos: Manifest der kommunistischen Partei, 1849.) Suom. Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa. Vastapaino, Tampere.

Mill, John Stuart (1859). On Liberty (2 ed.). John W.Parker & Son, London.

Mill, John Stuart (1879). "Chapters on Socialism". Teoksessa The Collected Works of John Stuart Mill, Volume V - Essays on Economics and Society Part II, (Toim. John M. Robson, introduction by Lord Robbins). University of Toronto Press, Toronto; Routledge and Kegan Paul, London 1967. 29.1.2015. Verkossa: oll.libertyfund.org/titles/232 (Alkup. kolmessa osassa: Fortnightly Review, n.s. XXV (Feb., 1879), 217–37; ibid. (Mar., 1879), 373–82; ibid. (Apr., 1879), 513–30.)

More, Thomas. (1991). Utopia. (Lat. alkuteos: De optimo statu reipublicae deque nova insula Utopia, 1516). Suom. Marja Itkonen-Kaila. WSOY, Porvoo.

Morgan, Lewis H. (1877). Ancient Society, or Researches in the Lines of Human Progress from Savagery throught Barbarism to Civilization. MacMillan, London. Verkossa: www.marxists.org/reference/archive/morgan-lewis/ancient-society/

Määttä, Tapio (1999). Maanomistusoikeus. Tutkimus omistusoikeusparadigmoista maaomaisuuden käytön ympäristöoikeudellisen sääntelyn näkökulmasta. Suomalainen Lakimiesyhdistys, Jyväskylä.

North, Douglass C. (1990). Institutions, Institutional Change and Economic Performance. Cambridge University Press, Cambridge.

Nozick, Robert (1974). Anarchy, State, and Utopia. Basil Blackwell, Oxford.

Oksanen, Markku (1998). "Environmental Ethics and Concepts of Private Ownership". Teoksessa Dorinda G. Dallmeyer & Albert F. Ike (toim.). Environmental Ethics and the Global Marketplace. University of Georgia Press, Athens, 114–139.

Oksanen, Markku (2010). "Geenimuunnellut kasvit ja omistuskysymys". Teoksessa Helena Siipi ja Marko Ahteensuu (toim.) Geenimuunnellun ruoan etiikka. Unipress, Kuopio, 121–147.

Oksanen, Markku & Anne Kumpula (2005). ”Lainsäädäntö, omistaminen ja ympäristönsuojelu”. Politiikka, XLVII, 54–65.

Ostrom, Elinor (1990). Governing the Commons. The Evolution of Institutions for Collective Action. Cambridge University Press, Cambridge.

Paasto, Päivi (1994). “Omistusoikeus”. Encyclopaedia Iuridica Fennica, vol. I. Suomalainen Lakimiesyhdistys, Helsinki, 565–576.

Panichas, George E. (1978). “Prolegomenon to a Political Theory of Ownership”. Archiv für Rechts- und Sozialphilosophie, Vol. 65, 333–355.

Pearce, Fred (2012). The Landgrabbers. The New Fight over Who Owns the Earth.Eden Project Books, London.

Pease, Edward R. (1916). The History of the Fabian Society. E.P. Dutton, New York. Verkossa: www.gutenberg.org/files/13715/13715-h/13715-h.htm#FNanchor_2

Pierson, Christopher (2013). Just Property. A History in the Latin West. Vol. One: Wealth, Virtue, and the Law. Oxford University Press, Oxford

Pipes, Richard (1999). Property and Freedom. Harvill, London.

Pongrácz, Eva (2002). Re-Defining the Concepts of Waste and Waste Management. Evolving the Theory of Waste Management. Oulun yliopisto, Oulu.

Proudhon, Pierre-Joseph (1994). What is Property? (Ransk. alkuteos: Qu'est-ce que la propriété ? ou Recherche sur le principe du Droit et du Gouvernement, 1840). Toim. ja käänt. by Donald R. Kelley & Bonnie G. Smith. Cambridge University Press, Cambridge.

Pöyhönen, Juha (2003). Uusi varallisuusoikeus. Talentum, Helsinki.

Radin, Margaret Jane (1996). Contested Commodities. The Trouble with Trade in Sex, Children, Body Parts, and Other Things. Harvard University Press, Cambridge, (MA).

Rawls, John (1971). A Theory of Justice. Belknap Press, Cambridge, (MA).

Rousseau, Jean-Jacques (2000). Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. (Ransk. alkuteos: Discours sur l’origine et les fondements de l’inégalité parmi les hommes, 1755). Suom. Ville Keynäs. Vastapaino, Tampere.

Rousseau, Jean-Jacques (1998). Yhteiskuntasopimuksesta eli valtio-oikeuden johtavat aatteet. (Ransk. alkuteos: Du contrat social ou Principes du droit politique, 1762). Suom. J. V. Lehtonen. Karisto, Hämeenlinna.

Steinberg, Theodore (1994). Slide Mountain, or the Folly of Owning Nature. University of California Press, Berkeley.

Satz, Debra (2010). Why Some Things Should not be for Sale. The Moral Limits of Markets. Oxford University Press, Oxford.

Sax, Joseph L. (1999). Playing Darts with a Rembrandt. Public and Private Rights in Cultural Treasures. Michigan University Press, Ann Arbor.

Shiva, Vandana (2003). Voiko tietoa omistaa? Patentit kehitysmaiden uhkana. (Engl. alkuteos: Protect or Plunder? Understanding Intellectual Property Rights, 2002). Suom. Jarna Pasanen & Marko Ulvila. Like, Helsinki.

Steinbeck, John (1986). Vihan hedelmät. (Engl. alkuteos: The Grapes of Wrath, 1939). Suom. Alex Matson. Tammi, Helsinki.

Thomas, Keith (1984). Man and the Natural World. Changing Attitudes in England 1500–1800. Penguin, Harmondsworth.

Thomson, Judith Jarvis. (1971). “A Defense of Abortion”. Philosophy & Public Affairs, Vol. 1, 47–66.

Tierney, Brian (1997). The Idea of Natural Rights: Studies on Natural Rights, Natural Law and Church Law 1150-1625. Scholars Press, Atlanta.

Tolonen, Juha (2012). "Varallisuusoikeuden ala". Teoksessa Varallisuusoikeus. Ari Saarnilehto ym. (toim.) Talentum, Helsinki.

Valkonen, Jarno, Sanna Valkonen & Timo Koivurova (2014). ”Groupismi alkuperäiskansan määrittelyssä: tapaustutkimus Suomen alkuperäiskansakonfliktista”. Politiikka, LVI, 210–229.

Waldron, Jeremy (1988). The Right to Private Property. Oxford University Press, Oxford.

Weber, Max (1980). Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. (Saks. alkuteos: Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus, 1905). Suom. Timo Kyntäjä.
WSOY, Porvoo.

Wilkinson, Stephen (2003). Bodies for Sale. Ethics and Exploitation in the Human Body Trade. Routledge, London.

 

Internet-lähteet

Waldron, Jeremy (2023). "Property and Ownership". Stanford Encyclopedia of Philosophy, Edward N. Zalta & Uri Nodelman (toim.) plato.stanford.edu/entries/property/

Moore, Adam & Himman, Ken (2022). "Intellectual Property". Stanford Encyclopedia of Philosophy, Edward N. Zalta & Uri Nodelman (toim.) plato.stanford.edu/entries/intellectual-property/

Oikeudenmukaisuuden käsitettä tarkastellaan tarkemmin esimerkiksi Logoksessa ilmestyneissä John Rawlsia ja poliittista vapautta käsittelevissä artikkeleissa. Ks. "Poliittinen vapaus" sekä "Rawls, John".

Ks. myös Logos artikkelit "Omistaminen" sekä "Omistaminen: Käsite ja sisältö".

Yläartikkeli: 
Omistaminen