Lukács, Georg
Ilja Lehtinen (julkaistu 27.9.2011, muokattu 23.9.2014)
Georg (György) Lukács (1885–1971, Budapest) oli 1900-luvun merkittävimpiä marxilaisia filosofeja ja kirjallisuusteoreetikoita. Hänen varhaisen pääteoksensa Geschichte und Klassenbewusstseinin (Historia ja luokkatietoisuus, 1923) katsotaan yleisesti Karl Korschin kirjoituksen Marxismus und Philosophien (Marxismi ja filosofia, 1923) ohella aloittaneen länsimarxilaisuudeksi kutsutun ajattelusuuntauksen. Lukácsin erityisenä pyrkimyksenä oli osoittaa klassisen saksalaisen filosofian, erityisesti Hegelin, merkittävä vaikutus Marxin ajatteluun ja vastustaa marxismin mekanistista, historiallisesti determinististä tulkintaa, joka oli vallalla ennen I maailmansotaa. Myöhempinä vuosinaan Lukács kehitti marxilaista estetiikkaa ja kirjallisuussosiologiaa sekä osallistui eurooppalaisen vasemmiston teoreettisiin keskusteluihin.
- Lapsuus ja nuoruus
- Vallankumouksellisena: Historia ja luokkatietoisuus
- Stalinin aika ja Unkarin kansannousu
- Viimeiset vuodet
- Muu tuotanto
- Vaikutuksesta
- Lukács Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
György Bernát Löwinger syntyi Budapestissa vuonna 1885 sekulaarijuutalaiseen, yläluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä Joszef Löwinger oli lähtöisin köyhistä oloista, mutta oli onnistunut luomaan itselleen sangen menestyksekkään uran pankkiirina Itävalta-Unkarin keisarikunnassa, ja oli Györgyn syntyessä huomattavan varakas sekä keisari Franz Josef I:n hallinnon suosiossa. Vuonna 1890 Joszef muutti sukunimensä muotoon Lukács von Szegedin; hänen poikansa käytti lähinnä (saksalaista) muotoa Georg von Lukács, kunnes jätti von-liitteen pois vuoden 1918 poliittisen herätyksensä myötä.
Lukács opiskeli isänsä varallisuuden turvin Budapestissa ja Berliinissä omaksuen kosmopoliitin elämäntyylin sekä imien vaikutteita tuonaikaisilta unkarilaisilta romantikoilta; eritoten runoilija Endre Adyn tuotanto vaikutti häneen suuresti. Lukács oli tähän aikaan kiinnostunut ennen kaikkea teatterista – muutaman vuoden ajan hän toimi Budapestissa teatterin johdossa, jossa hän esitytti pääasiassa porvarillisen perhe-elämän ja ulkokultaisuuden kriitikoita: Henrik Ibseniä ja August Strindbergiä. Filosofian tohtoriksi Lukács valmistui 1906.
Vuoteen 1915 saakka Lukács vaihteli asuinpaikkaansa Keski-Euroopassa ja vietti aikaa eritoten Saksassa, jossa hän tutustui moniin tuonaikaisiin älymystövaikuttajiin, kuten vaikutusvaltaisiin sosiologeihin Georg Simmeliin ja Max Weberiin sekä runoilija Stefan Georgeen. Myöhemmin kuuluisaksi marxistifilosofiksi noussut Ernst Bloch oli myös hänen läheisiä ystäviään. Näiltä ajoilta ovat peräisin teoksessa Die Seele und die Formen (Sielu ja muodot, 1910) julkaistut kirjallisuutta käsittelevät esseet, joissa on läsnä vahva romanttinen paatos; päällimmäisenä teemana oli modernin sielun umpikuja sen pyrkimyksessä päästä harmoniaan ja rauhaan totaliteetissa, jonka saavuttaakseen sen kuitenkin täytyisi asettua johonkin muotoon; tällaiset muodot nimittäin taistelevat sielun orgaanista, ennakoimatonta luonnetta vastaan. Tuloksena on ratkaisematon, traaginen ristiriita.
1915 Lukács asettui jälleen Unkariin, jossa hän jatkoi aktiivista kirjallisuuskriitikon uraansa julkaisten kirjallisuushistoriallisen teoksensa Die Theorie des Romans (Romaanin teoria, 1916). Budapestin aikana hänen vaikutuksensa alaisena syntyi aktiivinen älymystön keskusteluklubi, jossa keskeisimpiä keskustelunaiheina olivat sosiologia, filosofia ja kirjallisuus: Weber, Hegel, Dostojevski, Kierkegaard. Tähän ”Lukács-piiriin” kuuluivat mm. sosiologi Karl Mannheim ja historioitsija Karl Polányi, perifeerisempinä jäseninä myös säveltäjät Béla Bártok ja Zóltan Kódaly.
Vuonna 1918, henkilökohtaisen kriisin keskellä, hän liittyi useiden ystäviensä suureksi yllätykseksi tuoreeseen Unkarin kommunistiseen puolueeseen. Aikaisemmin hän ei ollut osoittanut juurikaan kiinnostusta poliittiseen toimintaan, vaikkakin oli kokenut nopeasti modernisoituvan eurooppalaisen kulttuurin epäinhimilliseksi ja ristiriitaiseksi. Kääntyminen tapahtui lähestulkoon yhdessä yössä: vain muutamaa päivää aikaisemmin julkaistussa artikkelissaan ”Bolshevismi moraalisena ongelmana” hän oli vielä kritisoinut Vladimir Leninin ja tämän puolueen poliittisia taktiikoita eettiseltä kannalta, mutta liittymispäätöksen jälkeen hänestä sukeutui yhtäkkiä puolueaktiivi, joka kirjoitti leninistisiä artikkeleja Budapestin kommunistien lehteen perustellen nimenomaan ”terrorismin” oikeutusta kommunistisen liikkeen näkökulmasta. Kirjoituskokoelma Taktik und Ethik (Taktiikka ja etiikka, 1919) on peräisin tältä ajalta.
Jo näihin aikoihin Lukács omaksui taipumuksen kieltää menneisyytensä ”hairahdukset”: poliittisen kääntymyksensä seurauksena hän julisti varhaisemmat teoksensa ”porvarillisiksi” ja vakuutti myöhemmin useaan kertaan katkaisseensa täydellisesti siteet aristokraattiseen menneisyyteensä. Kyseessä ei ollut ainoa kerta, kun hän poliittisen puhtautensa säilyttääkseen turvautui aiempien harhapolkujensa selittelemiseen ankaran itsekritiikin kautta.
Vallankumouksellisena: Historia ja luokkatietoisuus
Unkarissa toimeenpantiin kommunistivallankumous Béla Kunin johdolla maaliskuun loppupuolella 1919, pian Lukácsin puolueeseen liittymisen jälkeen. Lukácsin aktiivinen rooli puoluetoiminnassa vei hänet nopeaan tahtiin kansankomissaarin asemaan; tänä aikana hän vastasi käytännössä yksin Unkarin uuden sosialistitasavallan kirjallisuus- ja kulttuuripolitiikasta – käytännössä ohittaen varsinaisen kulttuurikomissaari Zsigismond Kunfin. Sosialistitasavalta ajautui nopeasti sotaan ympäröivien monarkioiden, ensin Tsekkoslovakian ja sitten Romanian kanssa. Lukács toimi sodan aikana myös poliittisena komissaarina rintamalla johtaen Unkarin puna-armeijan viidettä divisioonaa; erään joukko-osaston rintamakarkuruuden seurauksena hän määräsi ”kurin säilyttääkseen” kahdeksan sotilaan teloituksen.
Romanian armeijan offensiivin romahduttaessa sosialistisen tasavallan syksyllä 1919 Lukács onnistui pakenemaan muiden puolueen johtohahmojen kanssa Wieniin, jossa hän jatkoi poliittista toimintaansa, nyt maanpaossa ja lainsuojattomana. Tänä aikana hän jopa jäi kerran kiinni Itävallan poliisille, ja ainoastaan isänsä vaikutusvallan ja useiden eurooppalaisten kirjailijoiden, mm. Thomas Mannin, julkisen vetoomuksen ansiosta säästyi täpärästi karkotukselta takaisin Unkariin, jossa häntä olisi odottanut varma kuolemantuomio.
Tältä ajalta on peräisin Lukácsin tuotannon ylivoimaisesti merkittävin tapahtuma: esseekokoelman Geschichte und Klassenbewusstsein (Historia ja luokkatietoisuus) ilmestyminen vuonna 1923. Tässä teoksessa Lukács yritti rakentaa eritoten Hegelin Hengen fenomenologian (Phänomenologie des Geistes, 1808), (ks. "Hegel: Hengen fenomenologia") Weberin ja Simmelin sosiologian sekä Leninin poliittisen ajattelun pohjalta uudenlaista tulkintaa marxilaisuudesta. Lukács asettui vastustamaan ns. II Internationaalin marxismia, jossa Marxin ajattelu ymmärrettiin yksinomaan tieteellisenä, deterministisenä talous- ja historiateoriana. Lukács tulkitsi Marxin ajattelun uudestaan proletariaatin poliittisen liikkeen historiallisesti toteutuvana itsetietoisuutena, osana vallankumouksellista praksista, jossa syntetisoituvat Kantin teoreettinen sekä käytännöllinen järki. Historiallisesti marxismi ilmaisi työväenluokan luokkatietoisuuden, joka teoksessa vastaa Hegelin maailmanhenkeä historian ”identtisenä subjekti-objektina”.
Keskeisiä teesejä kirjassa on mainitun lisäksi Marxin ”tavarafetisismin” tulkitseminen yleisenä teoriana kapitalismin kulttuurisista muodoista – esineellistymisen (Verdinglichung) teema – sekä Lukácsin kritiikki Friedrich Engelsiä kohtaan: Lukácsin mukaan dialektiikka ei voi muodostaa yleistä tieteenteoriaa eikä sitä voi ulottaa luontoon, kuten Engels oli Anti-Dühringissä (1877) esittänyt. Dialektiikka koskee subjektin ja objektin historiallista vuorovaikutusta eikä se ole sovellettavissa historiallisen todellisuuden ulkopuolelle. Kaiken kaikkiaan Lukács nosti teoksellaan marxismin filosofisesti varteenotettavaan asemaan eurooppalaisessa filosofisessa keskustelussa osoitettuaan, ettei II Internationaalin mekanistinen ja positivistinen, helposti kritisoitava Marx-kuva pitänyt paikkaansa. (ks. Jay 1986, 102–103)
Vaikka teos löysi vastakaikua saksankielisten radikaalien intellektuellien joukosta, kansainvälisen työväenliikkeen piirissä teos joutui vastatuuleen. Heti ilmestymisensä jälkeen Lukácsin vanha vastustaja Bela Kunin kommunistiryhmästä, László Rudas, sekä – sittemmin Neuvostoliiton virallisen filosofian, ”dialektisen materialismin” kehittänyt – Abram Deborin kritisoivat sitä Arbeiterliteratur-lehdessä voimakkain sanankääntein ja tuomitsivat sen ”idealistiseksi” ja ”revisionistiseksi”. Vuoden 1924 Kominternin kongressissa kirja joutui erään bolshevistien johtohahmon, Grigori Zinovjevin, hyökkäysten kohteeksi, minkä seurauksena se kiellettiin Neuvostoliitossa kokonaan. Erityisesti Lukácsin esittämä kritiikki Engelsiä ja tämän luonnon dialektiikkaa kohtaan osoittautui kohtalokkaaksi, sillä Leninin kuoleman jälkeen marxismi-leninismin kodifiointi oli jo täydessä vauhdissa, eikä työväenliikkeen perustajahahmoja sopinut enää kritisoida tai esittää keskenään erimielisinä.
Lukács yritti pitää kiinni kirjansa teeseistä vielä parin vuoden ajan; tästä on todisteena kesken jäänyt käsikirjoitus vuosilta 1925–1926 (Chvostismus und die Dialektik; vapaasti suomennettuna Peränpitäjät ja dialektiikka) sekä lyhyt kirjanen Lenin (1924), joka tarkastelee bolshevistien johtohahmon poliittista ajattelua. Lukács pitää kiinni Leninin poliittisen toiminnan periaatteiden yhteydestä Historiassa ja luokkatietoisuudessa esittämiensä teesien kanssa, eikä sanallakaan viittaa Leninin Materialismi ja empiriokritisismiin (Materializm i Empiriokrititshizm, 1909), jonka ”heijastusteoria” onkin selkeässä ristiriidassa Lukácsin esittämän subjektin ja objektin historiallisen ykseyden kanssa. Nykyään tosin katsotaan, että Lukács esitti kirjoissaan johdonmukaisemman filosofisen perustelun Leninin poliittiselle toiminnalle kuin Lenin oli itse tehnyt. Lopulta Lukács kuitenkin taipui ja tunnusti Historian ja luokkatietoisuuden virheet.
Lukácsin viimeinen yritys (ennen vuotta 1956) osallistua poliittiseen toimintaan olivat hänen salanimellä Leon Blum kirjoittamansa nk. Blum-teesit (1928), joissa esitettiin poliittinen ohjelma amiraali Miklós Horthyn johtamaa Unkariin kohdistuvaa vallankaappausta ja sitä seuraavaa sosialistihallintoa varten. Lukácsin ohjelmassa tuettiin proletariaatin ja maalaisväestön yhteistyöhön perustuvaa ”kansanrintama”-politiikkaa, joka kuitenkin joutui ennen pitkää Kominternin epäsuosioon. Tämän poliittisen tappion myötä Lukács vetäytyi politiikasta kokonaan ja omistautui tutkimukselle pysyäkseen Moskovan suosiossa.
Stalinin aika ja Unkarin kansannousu
Suhteellisen lyhyen Berliinissä oleskelun (1930–1933) jälkeen Lukács pakeni natsihallintoa Neuvostoliittoon, jossa hän toimi mm. Neuvostoliiton tiedeakatemian palveluksessa ja osallistui sen ajan kirjallisuuspolitiikkaa koskeviin keskusteluihin. Stalinin suurista puhdistuksista (1936–1938) hän selvisi matalan profiilin sekä puoluelinjaan sopeutumisen ansiosta: hän ei esittänyt missään vaiheessa suoraa kritiikkiä Stalinin politiikkaa kohtaan.
Toisen maailmansodan aikana Lukács syventyi Moskovassa poliittisen paineen ja yleisen epävarmuuden alla filosofianhistoriallisiin tutkimuksiin. Vuonna 1945 ilmestyi näiden hedelmä, kaksiosainen Der junge Hegel (Nuori Hegel), jossa Lukács otti tehtäväkseen osoittaa, kuinka englantilaisen poliittisen taloustieteen klassikkojen, Adam Smithin ja David Ricardon lukeminen vaikutti nuoren Hegelin filosofiseen kehitykseen tämän ns. Jenan kaudella ennen Hengen fenomenologian ilmestymistä. Lukács osoitti, että Hegelillä oli yleisesti varsin hyvä käsitys kapitalismin taloudellisesta rakenteesta. Teokseen on selvästi vaikuttanut ajan poliittinen ilmapiiri ja se sisältää jonkun verran stalinistista jargonia, mutta yleispiirteiltään se on silti yhäkin toimiva yleisesitys aiheesta.
Sodan jälkeen Lukács palasi Unkariin, jossa aktiivisen yliopisto-opettajan ja kirjoittajan uran ohella toimi Unkarin parlamentin ja tiedeakatemian jäsenenä, osallistuen osittain (joskin vastahakoisesti) myös akatemian sisäisiin puhdistuksiin, joissa ei-kommunisteja poistettiin viroista. Yliopistossa hänen ympärilleen kerääntyi laaja nuoren sukupolven seuraajakunta, joka myöhemmin vaikutti vahvasti Unkarin intellektuaaliseen elämään. Lukácsin heikoimpana teoksena pidetään yleensä välittömästi sodan jälkeen kirjoitettua kolmiosaista jättiläistä Die Zerstörung der Vernunft (Järjen tuho, 1954), jossa Lukács pyrkii osoittamaan Hegelin jälkeisen saksalaisen filosofian ”porvarillisen irrationalismin” olleen yhtenä syynä natsismiin ja Hitlerin valtaannousuun vuonna 1933. Erityisesti Nietzsche, mutta myös Wilhem Dilthey, Georg Simmel, Karl Jaspers ja Martin Heidegger tulkitaan varsin yksioikoisesti imperialismin ja fasismin advokaateiksi. T. W. Adorno nimitti teosta ”Lukácsin järjen tuhoksi” (Adorno 1974).
Stalinin kuoleman (1953) jälkeen Itä-Eurooppa alkoi liikehtiä poliittisesti. Unkarissa keskeisimpiä Neuvostoliittoa ja kansalaisvapauksien lakkauttamista kritisoineista tahoista oli Unkarin kansallisrunoilijan mukaan nimetty nk. Petöfi-piiri, jonka kautta älymystö ja nuori opiskelijaliike saattoi levittää toisinajattelua. Lukácsista tuli yksi piirin vaikutusvaltaisimmista intellektuelleista. Lokakuun 1956 Unkarin neuvostovastainen kansannousu käynnistyi juuri tämän piirin sekä muiden vastaavien yhdistysten toiminnan myötä, ja Lukács päätyi mukaan kansannousun poliittisiin mullistuksiin. Hän otti osaa Imre Nagyn lyhytaikaiseen vallankumoukselliseen kommunistihallitukseen kulttuuriministerin virassa. Kansannousu ehti kestää vain pari viikkoa, minkä jälkeen puna-armeija kukisti Nikita Hrustsevin määräyksestä uhkaavasti eskaloituvan vallankumouksen; koko hallitus pidätettiin ja asetettiin arestiin Romaniaan. Toisin kuin Nagy ja moni muu, Lukács kuitenkin selvisi vallankumoukseen osallistuneiden puhdistuksista, tosin jälleen välttämättömän itsekritiikin ja aiempien poliittisten mielipiteiden täydellisen kieltämisen jälkeen. Hän palasi Unkariin 1957.
Kansannousuepisodin seurauksena Lukács menetti tiedeakatemian jäsenyyden sekä yliopistovirkansa, mutta jatkoi julkista toimintaansa, esitelmien pitämistä ympäri Eurooppaa sekä kirjojen julkaisemista. Hiljalleen hän pääsi takaisin puolueen suosioon, joskaan hänen ajatteluaan ei koskaan katsottu täysin ortodoksisuuden vaatimusten mukaiseksi. Sosialistimaissa hänen teoksiaan ei enää juuri julkaistu, esimerkiksi DDR:ssä ei 50-luvun puolivälin jälkeen enää ollenkaan. Elämänsä loppuun asti Lukács pysyi kokemuksistaan huolimatta uskollisena Unkarin ”sosialistiselle tielle”, joskin myöhemmin, jokseenkin maltillisesti, hän kritisoi NKP:tä Prahan kevään nujertamisesta 1968 ja Stalinin ajan puhdistuksista. Länsi-Euroopan vasemmistolaisten keskuudessa hänen teoksensa sen sijaan olivat luettuja ja Lukács yleisesti arvossapidetty marxistivaikuttaja. Lukács kuoli Budapestissa vuonna 1971, jättäen jälkeensä 2000-sivuisen käsikirjoituksen Die Ontologie des gesellschaftligen Seins (Yhteiskunnallisen olemisen ontologia), joka kuitenkin on jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle marxistisissa keskusteluissa.
Lukács julkaisi marxilaisen käänteensä jälkeen suuren määrän eurooppalaista kirjallisuutta analysoivia esseitä ja kirjoja; hänen kiinnostuksen kohteenaan olivat eritoten 1800-luvun klassiset romaanit ja niiden suhde aikansa sosiaaliseen todellisuuteen. Merkittäviin teoksiin kuuluvat Goethe und seine Zeit (Goethe ja hänen aikansa, 1947), Der historische Roman (Historiallinen romaani, 1956, kirj. 1936–1937), Balzac und der französische Realismus (Balzac ja ranskalainen realismi, 1952).
Lukács puolusti estetiikassaan ja kirjallisuuspoliittisissa kannanotoissaan erittäin voimakkaasti kirjallisen realismin perinnettä (jolla hän tarkoitti eritoten Scottin, Hugon ja Balzacin edustamaa klassista realismia) uudempia modernistisia virtauksia vastaan. James Joyce, Franz Kafka sekä Marcel Proust edustivat hänelle ”dekadenssia”, obskuuria umpikujaa, johon porvarillinen kulttuuri oli ajautunut kapitalismin myötä. Essays über Realismus (Esseitä realismista, 1948), Wider den missverstandenen Realismus (Väärinymmärrettyä realismia vastaan, 1958) käsittelevät näitä kysymyksiä. Realistisesta perusasennoitumisestaan huolimatta hän ymmärsi Neuvostoliiton dogmatistisen, puoluekontrolloidun sosialistisen realismin kehnon kirjallisen tason, ja vastusti sosialistikirjailijoiden poliittista kontrollia; teoksissaan hän perusteli ja laajensi ”kirjallisen realismin” käsitettään moneen otteeseen. Vielä vuotta ennen kuolemaansa hän ehti nähdä Solzhenitsynissä neuvostokirjallisuuden ja sosialistisen realismin uudistajan teoksessa Solzhenitzyn (1970).
Lukács saavutti Euroopan-laajuista mainetta jo ”porvarillisen” kauden teoksillaan; niiden kirjallisuuskriittisen arvon tunnustivat mm. Thomas Mann ja Walter Benjamin. Ne heijastelivat vahvasti tuonaikaisen eurooppalaisen intellektuaalisen ilmaston kriisiä.
Historia ja luokkatietoisuus muodostui lähes välittömästi marxilaiseksi filosofiseksi klassikoksi, etenkin saksankielisten radikaali-intellektuellien keskuudessa. Siitä ottivat voimakkaasti vaikutteita osapuilleen kaikki sittemmin Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan kytketyt hahmot, kuten Theodor W. Adorno, Max Horkheimer, Herbert Marcuse ja Erich Fromm. Suurin vaikutus sillä olikin länsimaisten, puoluepoliittisesti sitoutumattomien marxistien keskuudessa; Myöhemmin Maurice Merleau-Ponty nimesi tämän teoriaperinteen ”länsimarxismiksi” erotuksena ”neuvostomarxismista” teoksessaan Les Aventures de la Dialectique (Dialektiikan seikkailut, 1955).
Kirjasta ei kuitenkaan otettu länsimaissa vuoden 1923 jälkeen uusintapainoksia, mutta käännöksinä ja piraattikopioina levitettynä siitä tuli länsisaksalaisille opiskelijoille eräänlainen ”maanalainen klassikko”: esimerkiksi Saksassa opiskelijoiden radikaalin 68-liikkeen keskushahmot Rudi Dutschke, Hans-Jürgen Krahl sekä KD Wolff tunsivat kaikki teoksen hyvin. Vasta vuonna 1967 Lukács suostui sen uudelleenpainamiseen Saksassa koottujen teostensa toisena osana, mutta lisäsi siihen pitkän, itsekriittisen esipuheen, jossa totesi sen olevan ”idealistinen” ja ”perustavasti virheellinen” (Lukács 1968).
Ranskassa Lukácsin seuraajaksi julistautui ”geneettisen strukturalismin” ohjelmallaan Lucien Goldmann, joka mm. esitti (sittemmin kumotun) hypoteesin Lukácsin teoksen vaikutuksesta Martin Heideggerin Olemiseen ja aikaan (Sein und Zeit, 1927) (ks. "Heidegger: ajattelu ja teokset") (Goldmann 1973). Myös esimerkiksi Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskunta (1967) sisältää paljon suoraan Historiasta ja luokkatietoisuudesta kopioitua materiaalia.
Herbert Marcusen voimakas vaikutus 60-luvun angloamerikkalaiseen vastakulttuuriin ja poliittiseen liikehdintään puolestaan takasi, että Rodney Livingstonen käännöksestä History and Class Consciousness (1971) tuli yksi ”uuden vasemmiston” luetuimpia ja keskustelluimpia tekstejä niin Yhdysvalloissa kuin Isossa-Britanniassakin.
Sosialistisessa Jugoslaviassa syntynyt, virallista marxismi-leninismiä kritisoinut nk. Praksis-ryhmä (virallisesti 1964–1975) rakensi teoreettista kehikkoaan paljolti nuoren Lukácsin teorialle. (ks. Zizek 2000.) Praksis-ryhmä oli ainoita virallista sosialisti-ideologiaa kritisoineita ryhmiä, jotka kykenivät toimimaan julkisesti itäblokin sisällä. Sen lähtökohtana oli, länsimarxilaisuuden tapaan, ”humanistisen marxismin” kehittäminen.
Vanhemman Lukácsin kirjallisuussosiologiset teoriat, etenkin realistista romaania koskevat, herättivät paljon keskustelua 1970- ja 1980-luvuilla, nykyään niiden painoarvo keskusteluissa on selvästi pienempi.
Lukácsin vaikutus Suomessa on ollut suhteellisen vähäistä, se on rajoittunut lähinnä kommunistien sekä marxilaisten sisäisiin keskusteluihin, sekä toiskätisesti sosiologiseen tutkimukseen, jossa ”vieraantumisen” ja ”esineellistymisen” teemat olivat keskustelun alla eritoten 1970-luvulla. Lukácsia on myös käsitelty kirjallisuustieteessä; kirjallisen realismin teorioista on Suomessa kirjoittanut varsinkin Erkki Sevänen (1986 ja 1991).
60-lukulaisen uusvasemmistolaisuuden aallon myötä Lukácsin varhaistuotannon kaikuja kantautui poliittisesti myös Suomeen, joskaan mitään keskieurooppalaista Lukács-buumia ei täällä nähty. Lähinnä tilintekona näiden virtauksien kanssa lienee syntynyt Tutkijaliiton perustajan Seppo Toiviaisen Nuori Lukács (1977), jonka perinpohjainen kriittinen tarkastelu on tehty melko lailla ortodoksisesta marxistis-leniniläisestä positiosta.
Arato, Andrew & Breines, Paul (1979). The Young Lukács and the Origins of Western Marxism. Seabury Press, New York.
– Klassinen yleisesitys. Keskittyy otsikkonsa mukaisesti nuoreen Lukácsiin.
Feenberg, Andrew (1981). Lukács, Marx and the Sources of Critical Theory. Rowman and Littlefield, Totowa.
– Marxin ja nuoren Lukácsin yhteisiä filosofisia lähtökohtia avaava teos.
Kadarkay, Arpad (1991). Georg Lukács. Life, Thought and Politics. Blackwell, Oxford.
– Kattava elämäkerta. Pääpaino Lukácsin henkilökohtaisella, sisäisellä kehityksellä.
Parkinson, G. H. R. (1970). Georg Lukács: The Man, His Work and His Ideas. Random House, New York.
– Artikkeleja Lukácsin ajattelun peruskäsitteistä ja hieman elämäkerrallista materiaalia.
Thompson, Michael J. (toim.) (2011). Georg Lukács Reconsidered. Continuum, New York.
– Uusia tulkintamahdollisuuksia.
Sangen kattava (englanninkielinen) bibliografia löytyy verkosta osoitteesta:
www.phillwebb.net/History/Twentieth/Continental/Marxism/Lukács/L...
Alkuperäisteoksia
Werke, Bände 1-18. julk. 1968–1985 Luchterhand, Neuwed; 2005 – Aisthesis Verlag, Bielefeld.
– Lukácsin kootut teokset. Saksalaisen älymystön vetoomuksista huolimatta Luchterhand lakkautti vuonna 1985 Lukácsin koottujen teosten julkaisuprojektin, vaikka esim. alkuperäiseen ohjelmaan kuuluneet osat 1 ja 3 olivat vielä ilmestymättä. Vuonna 2005 Aisthesis-niminen kustantamo käynnisti projektin uudelleen Georg-Lukács-Gesellschaftin myötävaikutuksella aloittaen teosten 18. osan julkaisulla. Aisthesis aikoo jatkaa julkaisuohjelmaa alunperin suunnitellulla tavalla.
Chvostismus und die Dialektik. (1996) Aron Verlag, Budapest.
– Vasta melko hiljattain NKP:n arkistoista löytynyt, vuosina 1925–1926 kirjoitettu julkaisematon käsikirjoitus, jossa Lukács vastaa Historiaa ja luokkatietoisuutta kohtaan esitettyihin kritiikkeihin. Julkaistu englanniksi: Tailism and the Dialectic. (2000) Verso, New York.
marxists.org/archive/lukacs/
Marxists.org-sivuston ylläpitämä Lukács-arkisto sisältää runsaasti englanninkielisiä käännöksiä Lukácsin teksteistä, mm. Livingstonen englanninnoksen History and Class Consciousness.
Suomennoksia
Lenin. Tutkimus hänen ajatustensa yhtenäisyydestä. (1970 [1925]) Suom. Sirpa Rossi. Tammi, Helsinki.
Balzac ja ranskalainen realismi. (1978 [1952]) Suom. Hannu Launonen. Love Kustannus, Helsinki.
Adorno, T. W. (1974). ”Erpresste Versöhnung". Teoksessa Noten zur Literatur. Suhrkamp, Frankfurt a. M.
Goldmann, Lucien (1973). Lukács et Heidegger, Denoël-Gonthier, Paris.
Jay, Martin (1986). Marxism and Totality. The Adventures of a Concept from Lukács to Habermas. University of California Press, Berkeley.
Korsch, Karl (1966 [1923]). Marxismus und Philosophie. Europäische Verlagsanstalt, Wien.
Lukács, Georg (1968). ”Vorwort”. Teoksessa Werke II. Luchterhand, Neuwed.
Merleau-Ponty, Maurice (1955). Les Aventures de la Dialectique. Gallimard, Paris.
Sevänen, Erkki (1986). “Georg Lukács, historiallinen romaani ja realisminteoria”. Teoksessa Historiallisen romaanin teoriaa ja käytäntöä Georg Lukácsista Umberto Ecoon. Toim. Markku Ihonen ja Liisa Saariluoma. Joensuun yliopisto, Humanistinen tiedekunta.
Sevänen, Erkki, Liisa Saariluoma & Risto Turunen (1991). Taide modernissa maailmassa. Taiteensosiologisia teorioita Georg Lukácsista Fredrik Jamesoniin. Gaudeamus, Helsinki.
Toiviainen, Seppo (1977). Nuori Lukács. Kansankulttuuri, Helsinki.
Žižek, Slavoj (2000). “Postface: Lukács as the Philosopher of Leninism”, 151–182 teoksessa Tailism and the Dialectic (ks. yllä).