Tieteenfilosofia

Tomi Kokkonen ja Samuli Reijula (julkaistu 18.5.2023)

Sanalla ”tiede” voidaan viitata useaan eri kohteeseen. Ensinnäkin sillä voidaan tarkoittaa  tieteellisen tiedon kokonaisuutta. Toiseksi se voi viitata niihin episteemisiin periaatteisiin, joihin tieteellinen tiedon tuottaminen perustuu, ja näiden episteemisten periaatteiden mukaisiin metodologisiin periaatteisiin. Kolmanneksi se voi tarkoittaa tiedeyhteisöä ja sen instituutioita, jotka ylläpitävät ja kehittävät metodologisia periaatteita ja tuottavat tieteellistä tietoa. Tieteenfilosofia tutkii tiedettä näissä kaikissa kolmessa mielessä.

Tieteenfilosofia tarkastelee muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä: Kuinka tiede eroaa pseudotieteestä? Kuvaavatko tieteelliset teoriat todellisuuden rakenteita? Ovatko tieteelliset faktat tutkijayhteisön tuottamia konstruktioita? Kuinka havainnot tukevat teoriaa? Edistyykö tiede tasaisesti vähän kerrallaan vai vallankumousten kautta? Millä tavoin tieteelliset teoriat selittävät ja lisäävät ymmärrystä maailmasta? Kuinka tiedeyhteisön toiminta tulisi järjestää, jotta tiedontuotanto olisi mahdollisimman luotettavaa?

1. Tieteenfilosofia, tiede ja filosofia
2. Teoriat, havainnot ja tieteellinen päättely
3. Tieteellinen realismi ja tieteen tutkimuskohde
4. Selittäminen ja ymmärtäminen
5. Tiedeyhteisöt, arvot ja tutkimusetiikka
6. Erityistieteiden filosofia
7. Tieteenfilosofia Suomessa
8. Suositeltavaa jatkolukemista
9. Kirjallisuus

---

 

Tieteenfilosofia, tiede ja filosofia

Empiiristä tutkimusta ohjaavia periaatteita ja filosofisia taustaoletuksia on pohdittu kautta filosofian historian. Muun muassa Aristoteles, Ibn al-Haitham eli Alhazen, Ibn Sina eli Avicenna, Robert Grosseteste, Roger Bacon, Francis Bacon, Rene Descartes, Thomas Hobbes, David Hume, Immanuel Kant ja Friedrich Schleiermacher ovat varhaisia filosofeja, jotka pohtivat empiiristä tutkimusta. Tieteen ja filosofian välinen erottelu vakiintui kuitenkin vasta 1800-luvulla. Sitä ennen tieteen ja filosofian välillä ei tehty laadullista eroa, ja esimerkiksi psykologia laskettiin usein filosofian osaksi vielä 1900-luvun puolella.

Alun perin ”filosofia” oli yleisnimi kaikelle tutkimukselle. Usein onkin varsin anakronistista käsitellä filosofian osa-alueita tosistaan erillisinä ja pitää yksittäisiä tutkijoita ensisijaisesti filosofeina tai tieteilijöinä ennen 1800-luvun puoliväliä. Kuitenkin viimeistään Kantin kriittisen filosofian myötä syntyi ajatus periaatteellisesta metodologisesta erosta empiirisen tieteen ja käsitteellisiä menetelmiä hyödyntävän filosofian välillä. Erottelun vakiinnuttua muotoutui myös ajatus erillisestä tieteenfilosofiasta.

Varhaiset tieteenfilosofit saattoivat olla yhtä hyvin filosofeja kuin tieteilijöitäkin, usein kumpaakin. Merkittäviä varhaisia tieteenfilosofeja olivat esimerkiksi John Herschel, William Whewell, John Stuart Mill, Auguste Comte, Wilhelm Dilthey, Charles Sanders Peirce, Pierre Duhem, Gaston Bachelard ja Ernst Mach. Tieteenfilosofia alkoi kuitenkin kehittyä ammattimaiseksi filosofian osa-alueeksi lähinnä Wienin piirin ja heidän aikalaiskriitikkojensa myötä 1930-luvulla, ja se vakiinnutti asemansa 1950-lukuun mennessä. Monessa mielessä nykyaikaisen tieteenfilosofian varsinaiseksi perustajaksi voisi nimetä Wienin piirin jäsenistä erityisesti Moritz Schlickin, Rudolf Carnapin ja Otto Neurathin sekä heidän kanssaan samaan koulukuntaan väljästi kuuluneet Carl Gustav Hempelin ja Hans Reichenbachin. Piirin merkittävin aikalaiskriitikko oli Karl Popper, jolla myös oli keskeinen rooli varhaisten tieteenfilosofisten kantojen muodostumisessa.

1900-luvun alkupuolen tieteenfilosofia perustui ajatukselle tieteen ja filosofian erillisyydestä. Wienin piirin loogiset positivistit erottivat toisistaan tieteen tutkimat sisällölliset maailmaa koskevat kysymykset ja filosofialle kuuluvat tieteellisten teorioiden ja tutkimuksen loogista rakennetta käsittelevät kysymykset. Heidän mukaansa tieteenfilosofia koski käsitteellisiä kysymyksiä, teorioiden syntaktisia ominaisuuksia, selittämisen rakennetta ja hypoteesien empiirisen todentamisen logiikkaa.

Loogisten positivistien filosofinen ohjelma ja käsitys tieteestä kuitenkin murenivat hiljalleen. Tieteenfilosofit ryhtyivät pohtimaan myös tutkimuskohteensa sisältöön liittyviä kysymyksiä yleisellä ja konkreettisemmalla tasolla. Tästä todistavat esimerkiksi kausaaliset selittämisen teoriat ja keskustelu tieteellisestä realismista. Niin kutsutut erityistieteiden filosofian osa-alueet – kuten fysiikan, biologian ja taloustieteen filosofia – syntyivät yleisen tieteenfilosofian rinnalle. Monet niistä ovat sittemmin kehittyneet miltei omiksi muusta tieteenfilosofiasta erillisiksi filosofian erityisaloiksi.

Keskeinen muutos oli noin 1960–1980-luvuille ajoittunut tieteenfilosofian naturalistinen käänne (ks. esim. Callebaut 1993, Ylikoski 1996). Yleisesti ottaen naturalistinen lähestymistapa häivyttää filosofian ja tieteen rajan, mutta ei täysin poista niiden välistä eroa. Rajan hämärtyminen näkyy naturalistisessa tieteenfilosofiassa metodologisesti ja sisällöllisesti. Erityisesti Thomas Kuhnin (1962) tieteen kehitysdynamiikan tutkimuksen myötä filosofit kiinnostuivat tieteen historiasta ja sen institutionaalisesta rakenteesta.

Ennen naturalistista käännettä keskityttiin pääsääntöisesti siihen, millaista tieteen ihanteellisesti pitäisi olla. Filosofit lähestyivät tiedettä hyvin abstraktista näkökulmasta, eikä sitä juurikaan tarkasteltu empiirisesti. Naturalistisen käänteen jälkeen alettiin tutkia tieteen sisältöä ja metodeja todellisissa tutkimuskäytännöissä. Tutkijayhteisön tiedollisten ja käytännöllisten rajoitteiden, tutkijoiden vuorovaikutuksen ja esimerkiksi käytettyjen tutkimusvälineiden ymmärtäminen antoi filosofeille todenmukaisemman kuvan tieteellisestä päättelystä ja tutkimustuloksiin vaikuttavista tekijöistä. Tämä loi kiinteän yhteyden tieteenfilosofian ja empiirisen tieteentutkimuksen – kuten tieteen historian, sosiologian, ja kognitiontutkimuksen – välille.

Filosofian ja tieteentutkimuksen kysymykset kuitenkin eroavat edelleen siten, että empiirinen tieteentutkimus on deskriptiivistä eli kuvailevaa, kun taas tieteenfilosofia on normatiivista ja käsitteellistä. Tieteenfilosofia ei tyydy vain kuvailemaan tiedollisia käytäntöjä. Se pyrkii hahmottamaan, mitkä tieteellisten menetelmien piirteet ovat episteemisesti oleellisia ja selittämään, miten tieteen tulokset oikeutetaan. Lisäksi filosofia ei pyri ensisijaisesti tuottamaan uutta empiiristä tietoa esimerkiksi metodologisista käytännöistä, kuten tieteen sosiologit tekevät. Sen sijaan filosofiassa tarkastellaan periaatteita, joiden analysoiminen edellyttää tutkittavan tieteenalan filosofisten oletusten tuntemista. Joskus tieteilijät itsekin tarkastelevat oman alansa metodologiaa, jolloin myös he osallistuvat sen perustan filosofiseen tutkimukseen. Erityistieteiden filosofiseen keskusteluun osallistuvatkin usein filosofit ja kyseisen alan tutkijat yhdessä.

Naturalistinen tieteenfilosofia ei kuitenkaan ole vain naturalistista tieteen tieto-oppia. Viime aikoina erityistieteiden filosofia on saanut yhä enemmän huomiota, koska naturalistinen tieteenfilosofia on kiinnostunut siitä, kuinka tutkimusta tosiasiassa tehdään eri tieteenaloilla. Erityistieteiden filosofiassa ei pohdita pelkästään metodologisia kysymyksiä vaan myös tutkittavan tieteenalan teoreettisia kysymyksiä. Kaikki tieteellinen toiminta ei koske joko havaintoaineistoa eli dataa tai siitä teorioiden avulla löydettäviä ilmiöitä. Teoreettisten välineiden kehittämisen ja tutkimuksen eri vaiheissa vastaan tulee myös käsitteellisiä ja ontologisia tulkintakysymyksiä. Tällaisten kysymysten pohdinta sijoittuu teoreettisen tieteen ja filosofian leikkauskohtaan, ja niiden tehokas käsittely edellyttää sekä tieteen sisällön että filosofisten menetelmien hallintaa. Tyypillisesti niin filosofit kuin tieteilijät keskustelevat näistä teemoista.

Peter Godfrey-Smith (2009) on erottanut kaksi nykyisen tieteenfilosofian osa-aluetta: tieteen epistemologian, joka tarkastelee tieteen toimintaa, ja luonnonfilosofian, jolla on sama tutkimuskohde kuin empiirisellä tieteellä ja joka osallistuu tieteen tekemiseen. Termillä ”luonnonfilosofia” viitataan yleensä luonnontiedettä edeltäneeseen filosofiaan, jonka harjoittajat pyrkivät ymmärtämään luontoa filosofisin keinoin. Godfrey-Smith ehdottaa tämän käsitteen elvyttämistä, koska filosofisten ja tieteellisten kysymysten välinen ero on liukuva. Usein erityistieteiden filosofiassa tarkastellaan metodologian lisäksi kyseisen tieteenalan teorioita, niiden tulkintaa ja tutkimuksen kohteita.

Erityistieteiden filosofit pyrkivät tarkastelemaan luontoa filosofisilla välineillä, mutta heidän tutkimuksensa on kiinteässä yhteydessä tieteeseen. Tämä sopii hyvin yhteen yleisen naturalistisen ajattelun kanssa, jonka mukaan empiirinen tutkimus, teoreettinen tiede, erityistieteiden filosofia, yleinen tieteenfilosofia ja puhdas filosofia – kuten epistemologia ja metafysiikka – kytkeytyvät kaikki toisiinsa. Lisäksi tieteessä tutkitaan ihmisiä, yhteisöjä, yhteiskuntia ja kulttuurisia ilmiöitä, ja filosofiassa tutkitaan ihmistieteitä. Sama Godfrey-Smithin jaottelu tieteen epistemologian ja luonnonfilosofian välillä pätee siis ihmistieteiden filosofiassa, vaikka ”luonnonfilosofian” sijasta tässä yhteydessä jokin toinen termi olisi osuvampi.

Tieteenfilosofia on naturalistisimmillaankin edelleen osa filosofiaa. Ilmeisin sisällöllinen yhteys sillä on tieto-oppiin. Voisi jopa sanoa, että tieteen epistemologia on sovellettua epistemologiaa. Käytännössä epistemologian ja tieteenfilosofian välillä on kuitenkin selkeä työnjako. Yleinen epistemologia tutkii esimerkiksi tiedon ja oikeutuksen käsitteitä sekä tietokyvyn periaatteellisia rajoja. Tieteen epistemologia osana tieteenfilosofiaa puolestaan käsittelee empiiriseen tiedonmuodostukseen liittyviä erityiskysymyksiä, jotka eivät palaudu yleisiin filosofisiin kysymyksiin. Käytännössä epistemologia ja tieteenfilosofia ovat melko erillisiä. Näiden kahden filosofian osa-alueen kysymykset ovat kuitenkin usein oleellisia toisilleen. Erityisesti sosiaalinen epistemologia, joka tarkastelee tieteellisen tiedon ja tiedontuotannon yhteisöllisiä piirteitä, on yleisen tieto-opin, tieteen epistemologian ja tieteensosiologian leikkauskohdassa (Goldman ja Whitcomb 2011).

Tieteenfilosofia on kahdella tavalla päällekkäistä myös metafysiikan kanssa. Ensiksikin metafysiikassa tarkastellaan todellisuuden perimmäistä rakennetta. Tällainen tutkimus liittyy tieteen tulosten filosofiseen tulkintaan, jota erityistieteiden filosofiassa harjoitetaan. Toiseksi metafyysikot ja tieteenfilosofit ovat kiinnostuneita siitä, millaisilla käsitteillä todellisuutta pitäisi kuvailla. Niinpä esimerkiksi luonnollisen luokan (natural kind) käsite on metafyysisten ja tieteenfilosofisten keskustelujen kohde (ks. esim. Schrenk 2016). Luonnollisiksi luokiksi lasketaan esimerkiksi sellaiset käsitteet kuten elohopea ja delfiini, koska niihin kuuluvat yksilöt ovat perustavanlaatuisella tavalla samanlaisia keskenään.

Tieteenfilosofialla on yhtymäkohtia muihinkin filosofian osa-alueisiin. Tieteenfilosofian ohella esimerkiksi kielifilosofiassa tutkitaan tieteellisten käsitteiden ja teorioiden viittaustapoja ja viittauskohteita. Lisäksi psykologian filosofiassa käydyt keskustelut ovat tyypillisesti olleet hyvin lähellä perinteistä mielenfilosofiaa (ks. Bermudez 2004). Filosofian osa-alueiden keskusteluja käydään kuitenkin jossain määrin erillään, siksi yhden filosofian alan tulokset eivät aina välity muille. Toisin sanoen yhdellä filosofian osa-alueella voidaan päätyä tekemään tutkimusta, joka perustuu vanhentuneisiin käsityksiin muista osa-alueista. Tämä on tutkijoiden erikoistumisen ja tiedollisen työnjaon yleinen varjopuoli.

Tieteenfilosofia ei kuitenkaan ole vain teoreettista filosofiaa. Tiede on sosiaalista toimintaa: sen metodologiset ja episteemiset periaatteet toteutuvat tieteen sosiaalisten ja institutionaalisten sääntöjen kautta. Lisäksi tiedeyhteisö on tieteellisen tiedon subjekti eli tiedon kantaja. Tämän vuoksi tieteellisen toiminnan normatiivinen arviointi on osa tieteenfilosofiaa.

Tieteen etiikka on tieteenfilosofian osa-alue, jossa ei ole kyse vain siitä, miten tutkijoiden tulisi kohdella tutkimuskohteitaan ja toisia tutkijoita. Sen sijaan tutkijan ammattietiikka on kytköksissä myös tutkimusalan metodologisiin periaatteisiin. Lisäksi tiede instituutiona on laajemmin kytköksissä yhteiskuntaan. Tämä näkyy muun muassa siinä, että tutkijoiden ei-tiedolliset arvot vaikuttavat esimerkiksi tutkimuskysymysten valintaan ja aineistojen tulkintaan (ks. esim. Kitcher 2011; Douglas 2009). Ennen naturalistista käännettä tiedettä tutkittiin tieteen ulkopuolisista kytköksistä erillisenä ideaalina. Kuitenkin silloin, kun tarkastellaan tosiasiallista tiedettä, ovat yhteiskuntafilosofiset sekä tiedon, arvojen ja vallan suhdetta koskevat kysymykset tärkeitä.

Metodologisesti tieteenfilosofia soveltaa pitkälti samoja käsiteanalyyttisiä, argumentatiivisia ja kriittisiä menetelmiä, joita käytetään analyyttisessä valtavirtafilosofiassa. Tieteellisen päättelyn ja tieteen kielen tarkastelu analyyttisesti on luontevaa, sillä olettavasti tieteellinen argumentaatio ja mielipiteenmuodostus noudattavat yleisiä järkiperäisen keskustelun periaatteita. Tieteenfilosofia ei kuitenkaan ole metodologisesti yhteydessä vain analyyttiseen valtavirtafilosofiaan. Varsinkin silloin, kun käsitellään ihmistieteitä tai tieteen ja arvojen suhdetta, ovat tärkeitä myös monet niin sanotun mannermaisen filosofian edustajat kuten Hans-Georg Gadamer, Jürgen Habermas, Michel Foucault ja Paul Ricouer.

Tieteenfilosofia eroaa oleellisesti analyyttisesta filosofiasta siinä, millaisen roolin sen antaa intuitioille. Analyyttisessä filosofiassa ongelmat ja niiden ratkaisujen kriteerit perustuvat usein ainakin osittain filosofien kielellisiin tai tarkasteltavaa aihetta koskeviin intuitioihin. Tieteenfilosofian kysymykset taas nousevat usein tieteen epäintuitiivisista piirteistä, ja tieteellisten käsitteiden merkitykset perustuvat siihen, miten niitä käytetään teorioissa ja tutkimuksessa. Usein ongelman ratkaisemisen kriteeri on tieteellisen käsitteellisen ongelman selventäminen tai ratkeaminen, ei intuitiivinen uskottavuus. Erityistieteiden filosofiassa vaaditaan, että filosofinen tutkimus on relevanttia tieteen kannalta. Tämän vuoksi esimerkiksi käsiteanalyysin lähtökohtana ovat käsitteet niissä merkityksissä, joissa ne esiintyvät tieteenalan käytännöissä. Tosin analyysin tarve voi liittyä esimerkiksi saman ilmaisun käyttöön erilaisissa, mukaan lukien arkisissa, asiayhteyksissä. Teoreettisten ongelmien ratkaisujen täytyy olla tyydyttäviä tieteen näkökulmasta. Tämä rajaa tarkasteltavia vaihtoehtoja ja nostaa esiin kysymyksiä, jotka eivät muuten olisi esillä. Käytännössä se tarkoittaa, että tieteenfilosofisissa keskusteluissa voidaan käyttää perusteita, jotka eivät olisi puhtaan filosofian kannalta vakuuttavia, kun taas muualla filosofiassa sallittuja intuitioihin nojaavia argumentteja ei tieteenfilosofiassa usein pidetä hyväksyttävinä. Toisinaan tämä johtaa tilanteisiin, joissa esimerkiksi metafyysikko ja tieteenfilosofi pitävät toistensa argumentteja epäpätevinä tai epäoleellisina. Joskus näyttää siltä, että analyyttinen valtavirtafilosofia ja naturalistinen tieteenfilosofia ovat erillisiä metodologisia koulukuntia tai jopa perustuvat erilaisiin näkemyksiin filosofian luonteesta. Kyse on kuitenkin tarkasteltujen kysymysten eroista ja niiden edellyttämistä erilaisista vastauksista, joiden välillä ei tarvitse olla ristiriitaa tai yhteismitattomuutta.

 

Teoriat, havainnot ja tieteellinen päättely

Yksi yleisen tieteenfilosofian keskeistä kysymyksistä on, kuinka empiiristen havaintojen perusteella voidaan tehdä (toisinaan melko abstraktia) tutkimuskohdetta koskevia päätelmiä. Ensimmäinen teoria tieteellisestä päättelystä oli induktivismi, jonka mukaan tiede perustuu vain yksinkertaisiin havaintoihin, niiden luokitteluun ja luokitteluista tehtäviin yleistyksiin. Esimerkiksi ornitologi, joka tekee päätelmiä havaitsemansa lintulajien nokkien muodoista havaintomuistiinpanojensa perusteella, harjoittaa induktivistista päättelyä. Induktivismin mukaan tieteellinen tieto siis lisääntyy havaintojen kertymisen myötä. Induktivismia kannattivat esimerkiksi Francis Bacon, Isaac Newton, John Stuart Mill ja Auguste Comte.

Havaintojen ja luokittelujen tekeminen ilman tutkimusta ohjaavia teorioita ja ennakkokäsityksiä tutkimuskohteesta on kuitenkin mahdotonta. Tutkijalla on aina oltava joku käsitys siitä, mistä hän tekee havaintoja ja miten havainnot pitää nivoa yhteen, vaikka käsitykset mahdollisesti muuttuisivat tutkimuksen edetessä. Induktivistinen näkemys korvautui modernin tieteenfilosofian syntyvuosikymmeninä hypoteettis-deduktiivisella menetelmällä eli HD-mallilla, joka on periaatteessa kokeellisen menetelmän selvennys ja sen toimintalogiikan yleistys (ks. esim. Hempel 1966; Popper 1959; 1963 [ks. "Popper, Karl"]). HD-mallin mukaan havainnoista ei tehdä teoreettisia päätelmiä, vaan hypoteeseista johdetaan deduktiivisesti havaittavissa olevia seurauksia, joiden avulla hypoteesia testataan.

HD-mallia motivoi huomio, että teoreettiset väitteet, kuten hypoteesit, eivät koske yksittäisiä havaintoja vaan yleisempiä lainalaisuuksia. Tämän takia niiden paikkansapitävyyttä ei voida suoraan todentaa. Sen sijaan voidaan päätellä, millaisia havaittavia seurauksia hypoteesilla olisi, jos se pitäisi paikkansa. Mikäli esimerkiksi neutriinoja koskevat fysikaaliset teoriat pitävät paikkansa, neutriinon ja vesimolekyylissä olevan elektronin vuorovaikutus tuottaa valonvälähdyksen, joka pystytään toteamaan havaintolaitteistolla. Tämän ennusteen pohjalta voidaan laatia koejärjestely, jossa ennustetta voidaan verrata havaintoihin.

Mikäli teoriasta johdetut ennusteet osoittautuvat testattaessa paikkansapitäviksi, hypoteesi saa tukea havaintoaineistosta eli se konfirmoituu. Sitä ei ole vielä kuitenkaan osoitettu todeksi, koska myös jostain vaihtoehtoisesta hypoteesista olisi voinut johtaa samat ennusteet. Konfirmaation kertyminen kuitenkin tekee hypoteesista yhä uskottavamman, kunnes se voidaan (toistaiseksi) hyväksyä, ellei parempia hypoteeseja ole tarjolla. HD-mallin taustalla on siis ajatus, ettei tieteellinen tieto ole koskaan varmaa, vaan se voi aina osoittautua epätodeksi. Tällainen fallibilismi ei kuitenkaan ole peruste tiedeskeptisismille. Hyvin testattu tieteellinen hypoteesi on varmemmalla pohjalla kuin mikään sille vaihtoehtoinen näkemys samasta asiasta. HD-mallin mukaan hypoteesi, joka ei selviä testistä, on falsifioitu eli osoitettu vääräksi ja siksi hylättävä. Myöhemmin hylkäämisvaatimusta jouduttiin kuitenkin täsmentämään, koska selvisi, etteivät havainnot olekaan yksiselitteisiä eivätkä testattavat havaintolauseet riippumattomia teorioista.

Yksinkertainen falsifikationistinen käsitys tieteellisestä päättelystä on ongelmallinen. Sen kaksi keskeistä haastetta ovat havaintojen teoriapitoisuus (Hansson 1958; Kuhn 1962) ja teoriaholismi (Duhem 1914; Quine 1951 [ks. "Quine, Willard Van Orman"]). Havaintojen teoriapitoisuusteesin mukaan puhtaita, teorioista vapaita havaintoja ei ole olemassa. Teoriat ja muut kohdetta sekä havaintotilannetta koskevat oletukset ohjaavat sitä, mihin kiinnitetään huomiota, miten havainnot analysoidaan ja kuinka ne yhdistetään hypoteesiin tai muihin tukittavaa kohdetta koskeviin oletuksiin. Teoriaholismin mukaan hypoteesien tarkempi sisältö riippuu niissä käytettyjen käsitteiden merkityksistä. Lisäksi käsitteiden merkitykset riippuvat niiden roolista muualla teoriassa ja siitä, mitä muuta teoria olettaa kohteestaan. Hypoteeseja ei siis testata eristyksissä muusta teoriasta, vaan teoriat kohtaavat todellisuuden kokonaisuuksina.

Havaintojen teoriapitoisuuden ja teoriaholismin vuoksi tilanne, jossa tehdään teoreettisista ennusteista poikkeavia havaintoja, ei vääjäämättä kumoa tarkasteltavaa hypoteesia. Kun ennuste ei vastaa havaintoa, voimme päätellä ainoastaan, että jokin on pielessä. Emme kuitenkaan tiedä, onko vika testattavassa hypoteesissa, muualla teoriassa, testaustilannetta koskevissa oletuksissa vai havaintojen tulkinnassa. Kuvitellaan esimerkiksi tilanne, jossa neutriinojen olemassaoloa koskevaa hypoteesia testataan havainnoimalla edellä mainittuja valonvälähdyksiä suuressa vesitankissa. Mikäli havaitut välähdykset eivät vastaa teoreettista ennustetta, ei virhe välttämättä ole neutriinoja koskevassa fysikaalisessa teoriassa. Kenties valosensori toimii väärin tai havaintoja vääristää joku toinen ilmiö, jota koeasetelman suunnittelussa ei otettu huomioon. Ongelma haastaa suoraviivaisen falsifikationismin mukaisen kuvan teorioiden testaamisesta. Lisäksi havainnon teoriapitoisuudesta ja teoriaholismista seuraa teorioiden empiirinen alimääräytyneisyys: rajallinen määrä havaintoja voi aina sopia yhteen useamman kuin yhden teorian kanssa (ks. Longino 1990).

Koska induktivismi ei toimi, teoriamuutos on oleellinen osa tieteellisen tiedon kasvua, eikä siksi tieteellisen tiedon lisääntyminen ole vain faktojen kasaantumista. Teorioiden empiirisen alimääräytyneisyyden vuoksi teoriamuutos ei kuitenkaan voi olla suoraviivaista. On esitetty, että muutoksia tieteessä tulisi tarkastella teoriakokonaisuuksien tai tutkimusohjelmien tasolla. Tieteellinen muutos ei siis ole vain teoriamuutosta, vaan myös tutkimuskäytännöt, ontologiset oletukset tutkimuskohteen luonteesta sekä teorioiden ja käytäntöjen perustana olevat filosofiset oletukset muuttuvat tieteellisissä murroskohdissa. Tämä tekee aiempien ja myöhempien teoreettisten väitteiden vertailusta vaikeaa. Joskus puhutaan jopa teorioiden yhteismitattomuudesta.

Thomas Kuhn (1962) esitti yhteismitattomuuden ajatuksen teoriassaan tieteellisten vallankumousten rakenteesta. Kuhnin mukaan tutkimus ei kohtaa todellisuutta teoria kerrallaan. Sen sijaan tieteenalan paradigma määrittää, miten teorioille etsitään tukea havainnoista. Paradigma sisältää tieteenalan teoreettiset, metodologiset ja filosofiset ydinoletukset; käytännöt; malliesimerkit hyvän tieteen tekemisestä; arviointikriteerit tutkimuskysymysten mielekkyydelle ja sille, millaista evidenssiä tietoväitteiden tueksi tulee esittää.

Kuhnin mukaan tieteellisissä vallankumouksissa koko paradigma muuttuu. Paradigmojen välinen vertailu on vaikeaa, koska paradigman vaihtuessa muuttuvat sekä teoriat että niiden arviointiperusteet. Tällä näkemyksellä on kolme seurausta. Ensinnäkin havaintojen teoriapitoisuudessa on kyse muustakin kuin teorioista. Myös paradigman piirissä vallitsevista metodologiset, ontologiset ja muut filosofiset oletukset ohjaavat sitä, miten havaintoja tehdään ja tulkitaan. Näiden oletusten suora testaaminen on mahdotonta.

Toiseksi teorioiden radikaali alimääräytyneisyys kyseenalaistaa sen, voidaanko teoreettisten väitteiden paikkansapitävyyteen luottaa edes silloin, kun todistusaineisto tukee niitä vahvasti. Tämä liittyy kysymykseen tieteellisestä realismista, johon palaamme seuraavassa osiossa. Kolmanneksi näkemys kyseenalaistaa ajatuksen, että voisi olla olemassa paradigmoista riippumattomia objektiivisia kriteerejä, joilla voisi arvioida tieteen edistymistä. Tämän myötä koko ajatus tieteen edistymisestä kyseenalaistuu. (ks. "Tieteen kehitysdynamiikka")

Kuhnia on kritisoitu filosofisin ja tieteenhistoriallisin perustein. Kriitikoiden mukaan hän olettaa paradigmat liian yhtenäisiksi, tieteenalat liian paradigmaattisiksi ja murroskohdat liian epäjatkuviksi. Harva tieteentutkija enää kannattaa Kuhnin näkemystä sellaisenaan, mutta käytäntöjen ja filosofisten oletusten merkitys tieteen ymmärtämisessä on yleisesti hyväksytty. Tieteen kehityksen monimutkaisuus on Kuhnin jälkeen otettu aiempaa vakavammin.

Myös ajatus havaintojen teoriapitoisuudesta on tarkentunut niin, että sen periaatteellinen ongelmallisuus on vähentynyt. Keskeistä on ollut suoraan havaittavan, julkisen ja kaikkien jakaman datan eli havaintoaineiston ja ilmiöiden erottaminen toisistaan (Bogen & Woodward 1988; ks. myös Kiikeri & Ylikoski 2007, luku 2). Data koostuu esimerkiksi mittausten tuloksista, tilastoista tai historiallisista dokumenteista. Ilmiöiden olemassaolo puolestaan päätellään havaintoaineistossa olevien säännönmukaisuuksien perusteella. Ilmiöt ovat maailmassa olevia teoreettisesti käsitteellistettyjä ja tulkittuja vaikutuksia, tapahtumia, prosesseja tai olioita.

Tieteelliset teoriat tekevät ilmiöitä, ei dataa, koskevia ennusteita. Teoreettisesti tulkittua dataa käytetään teorian ennusteita testattaessa. Tulkinnassa ja ennustamisessa käytetyt teoriat voivat kuitenkin olla eri teorioita. Ne voivat jopa perustua eri tieteenalojen tutkimukseen. Tämä poistaa suuren osan havaintojen teoriapitoisuuteen liitetystä kehäisyydestä, jonka mukaan teoria ikään kuin sulkee havainnon sisäänsä. Lisäksi samaa ilmiötä voidaan tutkia eri menetelmillä, eri havaintoaineistoilla, eri teorioiden näkökulmasta ja jopa eri tieteenaloilla. Eri näkökulmat voivat siis todentaa saman tosiseikan toisistaan riippumatta. Tämä tietysti edellyttää tulkintaa teorioiden välillä, mikä voi olla vaikeaa – varsinkin tieteidenvälisissä vertailuissa. Tällaisten vertailujen tekeminen on osa tieteenfilosofiaa.

Tieteidenväliset suhteet ovat muutenkin nousseet tieteenfilosofian tutkimuskohteeksi, kun moni- ja poikkitieteellinen tutkimus yleistynyt. Monet perinteisten tieteenalojen osa-alueet ovat kehittyneet yhä autonomisemmiksi. Osa niistä on jopa eriytynyt omiksi tutkimusaloikseen. Samalla monet tieteenalat ovat laajentuneet, mikä on muuttanut tiedollista työnjakoa ja joskus luonut päällekkäisyyksiä. Perinteisten tieteenalojen väliin jääviä tutkimuskohteita on alettu tutkia monitieteisessä yhteistyössä. Toisinaan on jopa perustettu kokonaan uusia tutkimusohjelmia, joissa yhdistetään useita tieteenaloja (esim. molekyylibiologia, kognitiotiede, kestävyystiede). Tämä kehityskulku on synnyttänyt filosofisia kysymyksiä erilaisten selitysten suhteista toisiinsa, tieteellisen näytön eli evidenssin siirtymisestä eri tieteenalojen rajojen yli ja tutkimustulosten yhdistämisestä. Lisäksi perinteinen kuva itsenäisistä tieteenaloista on murtumassa. Tieteidenvälisyydestä, sen käsitteellistämisestä ja seurauksista muille tieteenfilosofisille kysymyksille on tullut oma tutkimusalueensa (Frodeman et al. 2017).

Tieteenfilosofiassa on hyödynnetty myös frekventistisen ja bayeslaisen tilastollisen päättelyn käsitteitä ja menetelmiä, kun on analysoitu, miten havainnot tukevat teoreettista väitettä (ks. Mayo 1996; Earman 1992, Crupi 2013, Sprenger & Hartmann 2019). Jo loogiset positivistit jäsentivät havaintojen ja teorian välistä suhdetta logiikan lisäksi todennäköisyyslaskennan avulla (Carnap 1950). Formaalit esitystavat harvoin suoranaisesti ratkaisevat konfirmaatioteorian käsitteellisiä ongelmia. Toisinaan niitä käyttämällä voidaan kuitenkin esittää tarkasteltava tilanne tavalla, joka tuo selkeästi esiin ongelman, sen eri ratkaisuehdotukset sekä niiden vahvuudet ja heikkoudet.

 

Tieteellinen realismi ja tieteen tutkimuskohde

Tiede pyrkii kertomaan, millainen todellisuus on, mukaan lukien millaisia ihmiset ja heidän kulttuuriset tuotoksensa ovat, ja millaisia suhteita asioiden välillä vallitsee. Tämä tavoite yritetään saavuttaa havaintojen ja teorioiden avulla. Herää kuitenkin kysymys, miten havainnot ja teoriat suhtautuvat tieteellisestä tutkimuksesta riippumattomaan todellisuuteen. Tulisiko tieteelliset teoriat tulkita realistisesti? Viittaavatko esimerkiksi termit ”bosoni”, ”ilmastonmuutos” ja ”rakenteellinen rasismi” tutkimuksesta riippumatta maailmassa oleviin olioihin, prosesseihin tai rakenteisiin?

Toinen vaihtoehto on, että tieteelliset teoriat ovat vain käsitteellisiä apuvälineitä, jotka niputtavat yhteen havaintoja esimerkiksi teoreettisen kuvauksen yksinkertaistamisen vuoksi. Osa loogisista positivisteista ajatteli, että teoriat vain kokoavat havaintoja. Positivistien mukaan kaikki mielekkäät teoreettiset termit olisi pystyttävä kääntämään havaintokielelle eli kielelle, jonka kaikki termit ovat määriteltävissä havaintojen avulla. Tätä kutsutaan käännettävyysteesiksi. Positivistit puolustivat myös semanttista empirismiä. Sen mukaan vain sellaiset maailmaa koskevat väitteet, joilla on empiiristä sisältöä, ovat mielekkäitä. Empiirisiksi kääntymättömät teoreettiset väitteet, mukaan lukien kaikki metafyysiset väitteet, ovat semanttisen empirismin näkökulmasta mielettömiä. Hyvin muodostetut teoriat puhuvat vain havainnoista, joten erillistä kysymystä realismista ei synny (Schlick 1932). Käännettävyysteesiin liittyy kuitenkin vakavia ongelmia. Esimerkiksi dispositiokäsitteitä kuten ”särkyvä” tai ”veteen liukeneva” on vaikea kääntää havaintokielelle. Lisäksi havaittavan ja havaitsemattoman erottaminen toisistaan on paljon vaikeampaa kuin positivistit ajattelivat.

Mikäli semanttinen empirismi ja käännettävyysteesi eivät pidä paikkaansa, kaikkia tieteen väitteitä ei voi todentaa pelkästään havainnoilla. Jos kuitenkin havaittavuutta ja testattavuutta pidetään mielekkyyden kriteereinä, instrumentalismi voi vaikuttaa lupaavalta kannalta. Sen mukaan teoriat ovat vain välineitä havaintojen jäsentämiseen ja ennustusten tekemiseen, eikä teoreettisilla väitteillä ole totuusarvoa. Yksinkertainen instrumentalismi vaikuttaa kuitenkin sisäisesti ristiriitaiselta, jos havaintolauseet ovat mielekkäitä eikä voida vetää rajaa mielekkäiden havaintolauseiden ja mielettömien teoreettisten lauseiden välille. Loogisen positivismin jälkeen tieteenfilosofian valtavirtanäkemykseksi onkin muodostunut tieteellinen realismi.

Tieteellinen realismi ei ole täsmällisesti määrätty opinkappale vaan pikemminkin yleinen asenne tieteen edistymistä ja sen teoreettisia tuloksia kohtaan. Tieteellistä realismia voidaan kuitenkin jäsentää kahden keskeisen oletuksen avulla. Ensimmäinen on semanttinen oletus, jonka mukaan teoreettisilla väitteillä on totuusarvo ja toinen tieteen päämääriä koskeva oletus, jonka mukaan tiede pyrkii esittämään todellisuutta koskevia väitteitä. Näin ollen tieteellisen realismin mukaan tieteelliset teoriat ovat tosia tai epätosia kuvauksia myös sellaisesta todellisuudesta, jota ei ole vielä havaittu tai jonka havaitseminen on mahdotonta. Usein tieteelliseen realismiin kuuluu lisäksi optimistinen väite, että kypsä tiede onnistuu luotettavasti kuvaamaan todellisuutta. Tätä episteemistä optimismia kuvastaa esimerkiksi Hilary Putnamin (1975) ihmeargumentti, jonka mukaan tieteen menestys olisi ihme, jos tiede ei kuvaisi maailmaa oikein (ks. myös Psillos 1999).

Realismia on useita lajeja. Näkemystä, jonka mukaan teoriat yksiselitteisesti kuvaavat todellisuutta oikein, kutsutaan naiiviksi realismiksi. Naiivilla realismilla tuskin kuitenkaan on kannattajia sen ongelmien vuoksi. Jos tieteellinen teoria ei ole tarkalleen tosi, naiivin realismin mukaan se ei ole tosi lainkaan. Hienostuneemmissa realismin muodoissa – kuten Ilkka Niiniluodon (1999) kriittisessä tieteellisessä realismissa – hyväksytään, että teoriat antavat yksinkertaistetun kuvan kohteestaan ja voivat keskittyä vain tiettyihin puoliin ilmiöistä. Lisäksi tieteellisten väitteiden totuusehdot voivat riippua siitä, miten ne on käsitteellistetty (vrt. Giere 1988). Tieteelliset väitteet eivät myöskään ole joko tiukasti tosia tai epätosia, vaan enemmän tai vähemmän totuudenkaltaisia (Niiniluoto 1987; 1998).

Oma kysymyksensä on, mitkä teoreettisten väitteiden osat tulisi ymmärtää realistisesti. Onko realistin oltava realisti kaiken sen suhteen, mitä teoria sanoo vai riittääkö vain osa siitä? Rakennerealismin mukaan teoriat voivat kuvata oikein maailmassa vallitsevia suhteita ja vuorovaikutuksia, vaikka konkreettisista olioista eli entiteeteistä ei voisikaan saada tietoa (Worrall 1989).

Sen sijaan oliorealismin mukaan tieteelliset teoriat viittaavat maailmassa oleviin entiteetteihin, vaikka teorioiden antama ymmärrys niistä olisi puutteellinen (Hacking 1983; Cartwright 1983). Esimerkiksi Ian Hacking (1983) puolustaa realismia sillä, että havaitsemattomien olioiden olemassaoloa ei vain päätellä, vaan niillä myös tehdään asioita. Hacking onkin elektronimikroskooppiin viitaten todennut: “Jos niitä [elektroneja] voidaan suihkuttaa, ne ovat olemassa.”

Molemmat osittaiset realismin muodot, eli rakennerealismi ja oliorealismi, yrittävät välttää Kuhnin olettaman radikaalin teoriamuutoksen ja Larry Laudanin (1981) pessimistisen metainduktion haasteet. Pessimistisen metainduktion mukaan nykyiset menestykselliset teoriat ovat todennäköisesti väärässä, koska myös aiemmat ennustusvoimaiset tai käytännön sovelluksia tuottaneet teoriat ovat osoittautuneet virheelliseksi.

Realismi ei kuitenkaan ole ainoa nykytieteenfilosofinen kanta. Bas van Fraassenin (1980) konstruktiivinen empirismi hyväksyy realismin semanttisen osan, jonka mukaan teoreettiset väitteet kirjaimellisesti kuvaavat maailmaa oikein tai väärin. Tämä koskee myös niitä todellisuuden osia, joita ei voida havaita. Van Fraassenin mukaan on kuitenkin mahdotonta tietää, milloin havainnot ylittävät väitteet ovat tosia. Hänestä tiede ei pyri totuuteen vaan empiiriseen adekvaattiuteen. Siksi empiristin ei tarvitse ottaa kantaa siihen, viittaavatko teoreettiset termit onnistuneesti maailmassa oleviin kohteisiin. Teoria on empiirisesti adekvaatti, jos se kuvaa maailman havaittavia osia ja tapahtumia oikein. Konstruktiivinen empirismi on siis eräänlainen hienostunut instrumentalismin muoto.

Arthur Fine (1984) puolestaan pitää koko realismi–antirealismi-vastakkainasettelua harhaanjohtavana. Fine tarjoaa sen tilalle näkemystä, jota hän nimittää luonnolliseksi ontologiseksi asenteeksi. Finen mukaan realistit ja antirealistit hyväksyvät saman ydinkannan, joka hyväksyy arkiarvostelmat ja tieteen tulokset. Ydinkantaan sisältyvät myös sellaiset väitteet kuten ”elektroneja on olemassa.” Realistit ja antirealistit kukin kuitenkin lisäävät ydinkantaan jotain. Realistit esimerkiksi hyväksyvät totuuden korrespondenssiteorian (ks. "Totuusteoriat"), jonka mukaan väitteen totuus on vastaavuutta todellisuuden kanssa. Lisäksi realistien mukaan teoriat ovat oikeasti tosia ja teoreettiset entiteetit oikeasti olemassa. Antirealistit puolestaan lisäävät jonkin sellaisen analyysin totuuden käsitteestä, joka ei ole korrespondenssiteorian mukainen. Fine itse ehdottaa, että ydinkantaan ei pitäisi lisätä mitään, eikä filosofien pitäisi antaa analyysiä totuudesta.

Oma lukunsa realismikeskustelussa on konstruktionismi, jonka mukaan tiede ei löydä faktoja, vaan konstruoi eli rakentaa niitä. Monet konstruktionistiset luonnehdinnat tieteestä kuulostavat antirealistisilta. Konstruktiosta puhuttaessa on kuitenkin oltava selvillä, minkä konstruktiosta puhutaan (Hacking 1999). Ensinnäkin voidaan puhua faktojen konstruktiosta. Tieteelliset faktat ovat sosiaalisia konstruktioita siinä mielessä, että tieteelliset väitteet ja teoriat ovat tutkijayhteisön luomuksia. Niiden sisältö voi silti viitata tutkijayhteisöstä riippumattomaan todellisuuteen.

Faktat voivat myös olla konstruktioita siinä mielessä, että niiden merkitys riippuu tutkijayhteisön käsitteistöstä, mutta näiden väitteiden totuusehdot voivat silti riippua vain ulkoisista tekijöistä. Tällainen faktojen sosiaalinen rakentuminen ei ole ristiriidassa tieteellisen realismin kanssa. Tiede voi myös konkreettisesti konstruoida tutkimuskohteita tuottamalla ilmiöitä, joita ei luonnossa esiinny. Hyvä esimerkki tästä on laser-valo.

Tutkimuskohteista sosiaalisesti konstruoituja ovat esimerkiksi kaikki ihmistieteiden tutkimuskohteet, jotka ovat olemassa tai joiden merkitys syntyy inhimillisen toiminnan seurauksena. Esimerkiksi yhteiskunnat, raha ja ystävyyssuhteet ovat silti myös olemassa olevia asioita, vaikka ne ovat sosiaalisesti konstruoituja. Missä mielessä sosiaalisesti konstruoidut ilmiöt ovat olemassa, on sosiaalisen ontologian kysymys. Kaikki mainitut konstruktiot ovat kuitenkin olemassa tutkijoista ja teorioista riippumatta.

Joskus myös tieteellinen tutkimus voi kuitenkin konstruoida yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä. Esimerkiksi tutkijoiden tapa käsitteellistää sosiaalisia ilmiöitä tai luokitella ihmisiä voidaan omaksua tutkijayhteisön ulkopuolella, ja tämä voi vaikuttaa näihin ilmiöihin. Se, että ihmisten käyttäytyminen muuttuu tutkimuksen vuoksi, voi aiheuttaa silmukkavaikutuksen. Muuttunut käyttäytyminen edellyttää jälleen uutta tutkimusta, joka puolestaan voi vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ennakoimattomalla tavalla (Hacking 1995). Esimerkiksi on väitetty, että jotkin psykiatriset luokitukset ja eräs taloustieteellinen teoria eivät ainoastaan kuvaa todellisuutta vaan myös muokkaavat ja rakentavat sitä (MacKenzie 2008; Kuorikoski & Pöyhönen 2012). On kuitenkin tärkeä huomata, että kaikissa näissä tapauksissa kyse on kausaalisesta vaikuttamisesta. Tutkijat eivät siis saa aikaan tutkittavia ilmiöitä pelkästään käsitteellistämällä niitä. Kyse on oikeastaan tutkimuksen vaikuttavuudesta, tosin usein huonosti ymmärrettyjen ja ei-aiottujen seurausten kautta.

Usein filosofit ajattelevat, että tieteen varsinaisia tutkimuskohteita ovat niin sanotut luonnolliset lajit tai luonnolliset luokat. Tieteenfilosofiassa luonnollisilla luokilla tarkoitetaan luokkia, joiden jäsenet jakavat riittävän luotettavasti riittävän määrän ominaisuuksia, jotta luokan jäsenten osajoukosta voidaan oikeutetusti tehdä koko luokkaa koskevia päätelmiä. Toisin sanoen luonnollisten luokkien teoria tarvitaan yleistysten oikeuttamiseen. Lisäksi joidenkin filosofien mukaan luonnonlakeja kuvaavissa lauseissa voi esiintyä ainoastaan käsitteitä, jotka viittaavat luonnollisiin luokkiin.

Myös metafyysikot keskustelevat luonnollisista luokista. Metafyysisten teorioiden taustalla vaikuttaa usein olevan ajatus, jonka mukaan luonnolliset luokat ovat eräänlaisia todellisuuden rakenteen perusyksiköitä. Metafyysikot ovat kiinnostuneet olemuksellisista luokista, joiden välttämättömät ominaisuudet määrittelevät luokkaan kuulumisen. Olemuksellisia luokkia ovat esimerkiksi alkuaineet kuten kulta, jonka olemukseen kuuluu, että sillä on 79 protonia. Tieteessä kuitenkin tehdään yleistyksiä myös luonnollisista luokista, joiden omaisuudet eivät ole olemuksellisia. Esimerkiksi mikään olemuksellinen ominaisuus ei määrittele samaan biologiseen lajiin kuulumista. Biologiset lajit ovat historiallisia luokkia, jotka muuttuvat asteittain toisiksi lajeiksi ilman murroskohtia. Tämän vuoksi kahden yksilön tai alueellisen populaation kuuluminen samaan lajiin ei ole aina yksiselitteistä (ks. Wilson 1999).

Richard Boyd (1991) on esittänyt, ettei luonnollisia luokkia pitäisi joissain tapauksissa ajatella olemuksellisina luokkina vaan homeostaattisina ominaisuusklustereina. Esimerkiksi samaan biologiseen lajiin kuuluvien yksilöiden samankaltaisuus johtuu sellaisten kausaalisten mekanismien toiminnasta, jotka aiheuttavat luokalle tyypillisten ominaisuuksien esiintymistä yhdessä.  Homeostaattiset ominaisuusklusterit ovat Ludwig Wittgensteinin kuvaamalla tavalla perheyhtäläisiä. Vaikka ominaisuusklusterien jäsenet ovat samanlaisia, ne eivät välttämättä jaa mitään tiettyjä ominaisuuksia. Tällainen luonnollisen luokan käsite ei välttämättä tyydytä metafyysikkoja, mutta se täyttää tieteellisen tiedonhankinnan tarpeet. Tietyillä reunaehdoilla homeostaattisen ominaisuusklusterin käsite on laajennettavissa koskemaan myös kulttuuriolioiden luokkia, kuten kirjallisuuden lajeja ja folkloristisia genrejä (Kokkonen & Koskinen 2016).

 

Selittäminen ja ymmärtäminen

Tiede tutkii olioiden, luokkien ja ilmiöiden lisäksi niiden muutoksia ja vuorovaikutussuhteita, joita koskevilla säännönmukaisuuksilla asioita selitetään. Tieteellinen selittäminen on tyypillisesti erotettu ilmiöiden piirteiden kuvailusta. ’Mikä’, ’missä’, ja ’kuinka paljon’ -kysymykset ovat tyypillisiä kuvailevia kysymyksiä, kun taas ’miksi’ tai ’kuinka’ -kysymykset yleensä etsivät selityksiä. Selittäminen kytkeytyy myös ymmärtämiseen: selitykset lisäävät ymmärrystä kertomalla miksi asiat ovat niin kuin ovat.

Tieteenfilosofiassa on esitetty erilaisia teorioita siitä, millainen on selittämisen yhteys säännönmukaisuuksiin, luonnonlakeihin, ja kausaalisuhteisiin. Carl Gustav Hempelin (1965) peittävän lain mallin mukaan selittäminen on päättelemistä lakien avulla: selityksessä selitettävä asiantila päätellään loogisesti lauseista, jotka kuvaavat alkuehtoja ja vallitsevia luonnonlakeja. Selitys koostuu selittävistä faktoista ja selityksen kannalta oleellisista luonnonlaeista. Esimerkiksi vieterijouseen ripustetun painon sijainti tietyllä ajanhetkellä voidaan selittää Newtonin painovoimalailla ja Hooken lailla sekä jousen jäykkyydellä, painon massalla, alkutilanteella ja kuluneella ajalla.

Hempelin mallin huomattiin kuitenkin johtavan moniin ongelmiin. Sen mukaan esimerkiksi selitettävä ja selittävä asiaintila voivat vaihtaa paikkaa selityksessä. Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että kepin pituuteen viittaamalla voidaan selittää sen varjon pituus. Hempelin mallissa voidaan kuitenkin samoilla lainalaisuuksilla selittää kepin pituus varjon pituudella. Malli ei myöskään kykene erottelemaan selityksen kannalta oleellisia ja epäoleellisia seikkoja.

Hempelin jälkeen tieteenfilosofiassa siirryttiin tarkastelemaan selitysten muodon sijaan niiden sisältöä. Tällöin pohdittiin, millaiset asiat voivat selittää. Esimerkiksi kausaalisten selittämisen teorioiden mukaan selittäminen on kausaalisuhteiden eli syy-seuraussuhteiden löytämistä asioiden väliltä (ks. Salmon 2006). Käytännössä nämä teoriat pyrkivät kertomaan, mitä kausaliteetti on ja miten syy-seuraussuhteista saadaan tietoa. Peittävän lain malli ei myöskään kuvaa, miten selityspäättely todellisuudessa toimii, eikä se yrittänytkään tehdä sitä. Vastapainoksi filosofit alkoivat tutkia selittämisen pragmatiikkaa (esim. van Fraassen 1980; Sintonen 1984).

Tieteenfilosofian nykykeskustelussa on kaksi suosittua kausaalisuhteisiin perustuvaa teoriaa tieteellisestä selittämisestä: kontrastiivinen teoria ja mekanistinen teoria. Toisinaan ne nähdään kilpailevina teorioina, mutta ne voidaan ymmärtää myös toisiaan täydentävinä näkökulmina.

Kontrastiivisen teorian lähtökohtana on, että selitys aina vastaus selityskysymykseen (Ylikoski 2001; Woodward 2003). Teorian mukaan hyvin muodostettu selityskysymys ei ole ylimalkainen kysymys selityksen kohteesta vaan yksiselitteinen kysymys, johon voidaan antaa yksiselitteinen vastaus. Selityskysymys voidaan täsmentää muotoon ”miksi x₁ tapahtui sen sijaan että olisi tapahtunut [x₂, …, x_n]”, missä x₁ ja x₂, …, x_n ovat toisensa poissulkevia vaihtoehtoisia tapahtumia. Toisin sanoen x₂, …, x_n muodostavat kontrastiluokan selitettävälle asialle. Selitys kertoo, mikä seikka x₁:n kausaalisessa historiassa teki eron sen ja sen vaihtoehtojen välille. Lisäksi täsmällinen vastaus selityskysymykseen on muotoa ”koska tapahtui y₁ sen sijaan että olisi tapahtunut [y₂, …, y_n]”, missä y₂, …, y_n ovat selittävälle tapahtumalle vaihtoehtoisia (kontrafaktuaalisia) tapahtumia.

Kontrastiivinen analyysi auttaa muun muassa vertailemaan erilaisia selityksiä. Samalle tapahtumalle voi olla useita paikkansa pitäviä selityksiä, jos toinen tai molemmat kontrastiluokat [x₂, …, x_n] ja [y₂, …, y_n] ovat erilaisia. Lisäksi kontrastiivinen teoria auttaa ymmärtämään käytäntöjä, joita on pidetty filosofisesti ongelmallisina. Tällaisia ongelmallisia käytäntöjä ovat omissioilla selittäminen ja selitysten eri tasojen – kuten mikrotason ja makrotason tai aivojen ja mielen – suhteuttaminen toisiinsa. Omissiolla tarkoitetaan esimerkiksi tapahtumatta jäänyttä tapahtumaa tai tekoa, jota ei tehty.

Kontrastiivinen teoria johtaa myös inferentiaaliseen eli päättelyperustaiseen näkemykseen ymmärtämisestä. Siinä selitysten antama ymmärrys ei ole ensisijaisesti tunne, vaan kyky järkeillä aktuaalisesta asiantilasta sen kontrafaktuaalisiin toteutumattomiin vaihtoehtoihin. Kun joku ymmärtää miksi x pitää paikkansa, hän osaa selittää, kuinka x riippuu niistä syistä, jotka saivat sen aikaan. Lisäksi hän osaa selittää, kuinka x olisi ollut toisenlainen, mikäli syyt olisivat olleet toisin (Ylikoski 2009; Kuorikoski & Ylikoski 2015).

Niin sanottu uusmekanistinen filosofia on kokonaisvaltainen näkemys tieteellisistä käytännöistä, mukaan lukien selittämisestä (Bechtel & Abrahamsen 2005; Machamer, Darden & 2000; Glennan 2002). Sen perusajatus on, että monissa tieteissä etsitään mekanismeja eikä esimerkiksi luonnonlakeja. Tutkimusta ohjaa ontologinen heuristiikka, joka kehottaa lähestymään tutkimuskohdetta mekanistisesta näkökulmasta.

Uusmekanistisessa filosofiassa kohteen tuottavan mekanismin kuvaus on myös sen selitys. Nykyinen näkemys mekanismeista on vähemmän kankea kuin uuden ajan alun mekanistisessa ajattelussa. Kun uusmekanistisessa filosofiassa puhutaan mekanismeista, ei välttämättä tarkoiteta biljardipallomallia tai fyysisiä mekaanisista koneita. Sen sijaan mekanismin käsitettä sovelletaan esimerkiksi biologisiin prosesseihin (esim. Bechtel 2006; Craver 2007; Wimsatt 2007). Tällainen mekanismin käsite soveltuu myös yhteiskunnallisten kausaaliprosessien ymmärtämiseen (Hedström & Ylikoski 2010).

Mekanismit ovat rakenteellisia kokonaisuuksia, jotka koostuvat kolmesta tekijästä. Ensimmäisen tekijän muodostavat mekanismin osat, joilla on kausaalisia voimia tai kausaalinen rooli mekanismissa. Toisen tekijän muodostavat yksittäisten osien väliset vuorovaikutussuhteet. Kolmas on mekanismin koko rakenne, jonka kautta kausaaliset prosessit kulkevat. Mekanistiset rakenteet tuottavat vaikutuksia eli efektejä ja luovat kausaalisia yhteyksiä asioiden välille. Mekanismeilla selittämistä on kuvattu mustien laatikkojen avaamiseksi. Siinä kuvataan asioiden väliset kausaaliset tai konstitutiiviset yhteydet pilkkomalla ne osiin ja kuvataan osien välisten suhteiden muodostama rakenne.

Luonnonlaeista ja esimerkiksi lain käsitteen soveltuvuudesta biologiaan käydään yhä keskustelua (esim. Mitchell 2000; Raerinne 2015). Yleisesti ottaen lain käsitettä pidetään ongelmallisena kaikissa muissa paitsi fysikaalisissa tieteissä. Nykykeskustelussa lakien sijaan säännönmukaisuuksia kuvataan tyypillisesti tieteellisillä malleilla, joita käytetään laajalti selittämisessä ja ennustamisessa.

Tieteellisiä malleja on hyvin monenlaisia. Osa niistä pyrkii mallintamaan jonkin systeemin tai ilmiöjoukon ulkoista käyttäytymistä, osa tätä käyttäytymistä ohjaavia mekanismeja. Mallit tekevät epärealistisia yksinkertaistuksia. Ne esimerkiksi idealisoivat olosuhteita ja abstrahoivat ominaisuuksia ja vuorovaikutuksia. Yksinkertaistusten rooli mallien käyttämiselle selittämisessä, ennustamisessa ja mallien tulkinnassa on ollut aktiivinen filosofisen keskustelun aihe (esim. Cartwright 1984; Mäki 1994; Wimsatt 2007; Weisberg 2013).

Edellä kuvaillut teoriat käsittelevät kausaalista selittämistä. Kaikki selitykset eivät kuitenkaan ole kausaalisia. Selityksessä oleellista on, että selitettävän ja selittävän seikan välillä on muodoltaan oikeanlainen riippuvuussuhde. Periaatteessa myös kulttuuristen merkitysten riippuvuussuhteita voisi siis pitää selityksellisinä suhteina. Kausaalinen selittäminen on kuitenkin perinteisesti asetettu vastakkain ei-kausaalisen ymmärtämisen (saks. Verstehen) kanssa. On ajateltu, että luonnontieteet antavat selityksiä, kun taas ihmistieteet pyrkivät ymmärtämään merkityksiä. Tässä yhteydessä ymmärtämisellä ei tarkoiteta aiemmin mainittua selityksen antamaa kykyä tehdä päätelmiä. Hermeneutiikka on tärkeä osa ymmärtävän ihmistieteen perinnettä. Hermeneuttisessa tutkimuksessa pyritään näkemään tutkittavassa ihmisessä, yhteisössä tai kulttuurituotteessa sama merkitys, jonka tutkimuksen kohde tai kulttuuri, josta se on peräisin, siinä näkee. Kun ihmisten toimintaa tarkastellaan hermeneuttisesta näkökulmasta, pyritään ymmärtämään, mitä toimija itse ajattelee tekevänsä. (Ks. Grondin 1994; Raatikainen 2010.)

Filosofisessa toiminnanteoriassa tekoja pyritään ymmärtämään tai tulkitsemaan niiden perusteiden kautta (Anscombe 1957; Davidson 1980; Mele 1997). Toiminnanteoriassa teoilla yleensä ajatellaan olevan kolmenlaisia perusteita. Ensinnäkin tekijällä on jokin teon päämäärään kohdistuva halu tai muu puoltava asenne. Toiseksi hänellä on uskomuksia siitä, miten tämän päämäärä voidaan saavuttaa. Kolmanneksi tekijällä on aikomus tehdä kyseinen teko näiden uskomustensa perusteella. Uskomukset liittyvät toisiinsa rationaalisesti sisältöjensä kautta. Lisäksi haluista ja uskomuksista seuraa uusia välineellisiä haluja, jotka ohjaavat toimintaa.

Esimerkiksi Donald Davidsonin mukaan teko pitäisi tulkita niin, että se on rationaalinen suhteessa toimijan uskomuksiin, päämääriin ja toiminnan kontekstiin. Lisäksi on oletettava, että mahdollisimman moni toimijan uskomuksista pitää paikkansa ja ne muodostavat mahdollisimman koherentin kokonaisuuden. Tätä kutsutaan suopeuden periaatteeksi (Davidson 1973). Koska ihmiset eivät kuitenkaan ole täydellisen rationaalisia, Davidsonin jälkeen tiukasta rationaalisuuden vaatimuksesta on tulkinnassa luovuttu.

Toiminnan perusteet eivät äkkiseltään näytä kausaalisilta syiltä. Toiminnan tulkintaa pidetään kuitenkin usein kausaalisena selittämisenä. Esimerkiksi Davidson ajatteli, että jokin sellainen yhdistelmä uskomuksia ja päämääriä, jotka voimme toimijalle attribuoida, muodostaa kausaalisesti ensisijaisen perusteen, joka saa kausaalisesti aikaan toimijan käyttäytymisen.

Toiminnan ja kausaalisuuden yhteyttä korostaa myös se, että usein emme ainoastaan yritä ymmärtää ihmisen toiminnan perusteita, vaan pyrimme myös vaikuttamaan niihin. Oletamme että perusteiden ja tekojen välillä on riippuvuussuhde: perusteisiin vaikuttamalla voi vaikuttaa tekoihin ja käyttäytymiseen. Tätä perusteiden ja käyttäytymisen välistä riippuvuussuhdetta voi käyttää kontrastiivisen teorian mukaisissa kausaalisissa selityksissä.

Tekojen ymmärtäminen ja niiden kausaalinen selittäminen eivät siis ole toisilleen vastakkaisia vaan pitemminkin kaksi saman kolikon puolta. On myös syytä huomata, että merkittävä osa yhteiskuntatieteellisestä selittämisestä on luonteeltaan kausaalista (Henderson 1993; Risjord 2000; Kaidesoja, Kankainen & Ylikoski 2018).

 

Tiedeyhteisöt, arvot ja tutkimusetiikka

Tieteenfilosofia ei tutki pelkästään tieteen teoreettisia ja metodologisia kysymyksiä vaan myös tieteen käytäntöjä. Tieteellinen tutkimus on sosiaalista. Tutkijat eivät tee tiedettä yksin eristyksissä vaan vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Monia metodologisia hyveitä kuten tieteen itsekriittisyyttä, avoimuutta ja pyrkimystä objektiivisuuteen voidaan edistää rakentamalla ne sisään tutkimusinstituutioiden toimintaperiaatteisiin. Esimerkiksi vertaisarviointi ja tutkimusaineistojen avoimuus ovat tärkeitä tutkimustulosten laadunvarmistukselle ja tieteen itsensäkorjaavuudelle.

Yhteisöllisten tutkimuskäytäntöjen, metodologian ja tiedollisten hyveiden yhteenkietoutumisella on merkittäviä seurauksia. Sen ansiosta tieteenfilosofialla on yhtymäkohtia sekä tieteen sosiologiaan että sosiaaliseen epistemologiaan. Tieteen sosiologian kysymykset ovat erilaisia kuin tieteenfilosofian, koska sosiologia pyrkii kuvaamaan tieteen tosiasiallisia käytäntöjä. Filosofia taas on kiinnostunut siitä, mikä näissä käytännöissä on oleellista tieteen tiedollisten pyrkimysten toteutumiselle. Lisäksi filosofia on normatiivista ja usein kriittistä. Tieteen käytäntöjen normatiivista tutkimusta ei kuitenkaan voi tehdä tuntematta tieteen tosiasiallisia käytäntöjä. Tämän vuoksi tieteensosiologisen tutkimuksen tunteminen on oleellista tieteenfilosofialle. Tieteen sosiaalisen epistemologian keskeisin päämäärä on tunnistaa, mitkä sosiaalisten järjestelmien piirteet ovat oleellisia tiedon tuottamiselle (Kitcher 1990). Kuinka tutkijayhteisön toiminta tulisi järjestää, jotta kollektiivinen tiedontuotanto toimisi mahdollisimman hyvin? Tieteen instituutiot ja kannustimet – kuten tieteen palkkiojärjestelmä – vaikuttavat keskeisesti tiedolliseen työnjakoon, tutkijayhteisön monimuotoisuuteen sekä tutkijoiden väliseen luottamukseen ja kommunikaatioon. Jos tiedettä verrataan tutkijoiden pelaamaan peliin, muodostavat tieteen instituutiot ja kannustimet sen säännöt.

2010-luvulta alkanut toistettavuuskriisi on horjuttanut etenkin käyttäytymistieteiden uskottavuutta. On ehdotettu, että kriisin taustalla on tiedollisesti epäterveitä motivoivia tekijöitä. Esimerkiksi akateemisista työpaikoista käydään ankaraa kamppailua, ja uralla eteneminen usein edellyttää näyttävien tulosten julkaisemista maineikkaissa tieteellisissä lehdissä. Vaikka tutkijat toimisivat hyvässä uskossa eivätkä syyllistyisi tutkimusvilppiin, epäterveet kannustimet voivat silti johtaa siihen, että epäluotettavat tutkimusmenetelmät yleistyvät (Smaldino & McElreath 2016; Reijula & Ylikoski 2020). Tutkijayhteisön rakenteelliset ominaisuudet vaikuttavat siis merkittävästi yhteisöllisen ongelmanratkaisun tehokkuuteen, luotettavuuteen ja reiluuteen.

Tutkijayhteisön tiedollisen työnjaon vuoksi eri tieteiden ja erikoistumisalojen teoriat ja selitykset eivät välttämättä ole yhteismitallisia tai vertailukelpoisia. Tämän takia tiedon siirtymisessä voi olla vaikeuksia. Tieteidenvälisyyteen liittyviä kysymyksiä onkin tutkittu niin filosofiassa kuin tieteentutkimuksessa. Tieteidenvälisyys ei tarkoita vain tieteentekijöiden keskinäisiä suhteita, vaan siihen kuuluvat myös tieteen ja sen ulkoisten tahojen suhteet. Paljon keskustelua herättänyt perustavanlaatuinen kysymys on, tuleeko tieteen pyrkiä yhtenäisyyteen ja onko se edes mahdollista, vai onko tieteellinen pluralismi toivottavaa tai väistämätöntä (Kellert, Longino & Waters 2006).

Tieteentutkimuksen lisäksi tieteenfilosofia linkittyy metodologian kautta tieteen etiikkaan. Tieteen etiikassa ei ole kyse vain rajoituksista, joita eettiset normit asettavat tutkimukselle. Siihen sisältyvät myös tutkijan ammatilliset rajoitteet, jotka perustuvat metodologisiin periaatteisiin. Tutkija on tiedeyhteisön jäsenenä sitoutunut joukkoon periaatteita, joiden on tarkoitus varmistaa tulosten luotettavuus. Hänellä on moraalinen velvollisuus seurata näitä periaatteita. Tutkijoiden oletetaan muun muassa olevan rehellisiä, huolellisia ja tarkkoja työssään, huomioivan muiden tutkijoiden työn ja saavutukset asianmukaisella tavalla sekä raportoivan avoimesti tutkimuksen kannalta merkittävistä sidonnaisuuksista (TENK 2012).

Tutkijoita ja tiedettä ei voi instituutiona täysin erottaa muusta yhteiskunnasta. Tiedeyhteisöllä on velvollisuuksia yhteiskunnalle, jonka osa se on ja joka rahoittaa sitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tieteellä olisi yhteiskunnalle vain välineellistä arvoa tai että tieteen tutkimuskysymykset pitäisi valita puhtaasti yhteiskunnallisen kysynnän perusteella. Tieteen yhteiskunnallinen tehtävä on tiedon, ei sovellusten tuottaminen. Tieteen autonomiaa tukee myös se, että tieteellinen tutkimus tuottaa tiedollista ”pääomaa”, jonka arvoa yhteiskunnalle ja tulevalle tutkimukselle on usein mahdotonta arvioida luotettavasti tutkimusta suunniteltaessa tai edes sen valmistumisen jälkeen. Yhteiskunta kuitenkin usein velvoittaa tiedeyhteisöä saattamaan tutkimustulokset myös laajemman yleisön saataville.

Tieteen ja arvojen suhde on keskeinen tutkimuskohde myös tutkimuksen objektiivisuuden kannalta. Niin kutsutun arvovapausteesin mukaan tutkimuksen tulisi olla riippumatonta ulkoisista – esimerkiksi moraalisista, poliittisista tai esteettisistä – arvoista. Arvovapausteesistä voidaan erottaa useita muotoja. Tutkimusta väistämättä ohjaavat episteemiset arvot, kuten tarkkuus, johdonmukaisuus ja yksinkertaisuus. Arvovapausteesi koskeekin luontevimmin niin sanottuja tieteen ulkoisia ei-tiedollisia arvoja. Teesin yhden tulkinnan mukaan tutkimuksen objektiivisuus ei välttämättä ole uhattuna, vaikka tutkijan ja tutkimuksen rahoittajien arvot vaikuttaisivat esimerkiksi tutkimuskohteiden valintaan ja tutkimuksessa valittuun näkökulmaan. Oleellista on, että ei-tiedolliset arvot eivät vaikuta tieteen sisäisiin käytäntöihin, kuten havainnointiin, kokeisiin tai päättelyyn. Myös tämä arvovapausteesin versio on kuitenkin kyseenalaistettu (Douglas 2009). Etenkin feministiset tieteenfilosofit ovat ehdottaneet koko asetelman kääntämistä päälaelleen. Esimerkiksi Helen Longinon mukaan arvot eivät välttämättä ole uhka tutkimuksen objektiivisuudelle, vaan tutkijayhteisön objektiivisuus edellyttää sitä, että yhteisön jäsenet ovat sitoutuneet erilaisiin arvoihin (Longino 1990). Feministiset tieteenfilosofit ovat korostaneet, että kaikki tietoväitteet esitetään väistämättä jostakin perspektiivistä, ja on tärkeää tiedostaa, mistä perspektiivistä mikäkin väite on esitetty. Toisinaan ne, jotka lähestyvät tutkimuskysymystä marginaalisesta näkökulmasta esimerkiksi sukupuolensa tai etnisen taustansa vuoksi, voivat päästä käsiksi faktoihin, jotka eivät ole muiden tutkijoiden saatavilla (Hartsock 1983; ks. myös Haraway 1988). Tämän vuoksi marginaalisten näkökulmien mukaan ottaminen ja tutkimusyhteisön monimuotoisuus voivat siis lisätä objektiivisuutta. Ne saattavat paljastaa valtavirtatutkimuksen vinoumia ja tuoda uusia näkökulmia tutkittuihin ilmiöihin.

Objektiivisuuden lisäksi feministiset tieteenfilosofit ovat kiinnittäneet huomiota muun muassa tieteellisten käytäntöjen, kysymystenasettelujen, menetelmien ja selitysmallien sukupuolittuneisuuteen; sukupuolten epätasa-arvoiseen kohteluun tiedeyhteisössä; tiedolliseen epäoikeudenmukaisuuteen (Fricker 2007) sekä tutkimustuloksiin, joiden kautta tiede saattaa ylläpitää yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

 

Erityistieteiden filosofia

Tieteenfilosofinen tutkimus jakautuu yleiseen tieteenfilosofiaan ja useisiin erityistieteen filosofian aloihin. Edellä on käsitelty lähinnä yleistä tieteenfilosofiaa. Useilla tieteenaloilla on vakiintunut erityistieteen filosofiansa, ja toisilla sellainen on vasta kehittymässä. Monilla tieteenaloilla ei ole omaa erityistieteenfilosofiaansa lainkaan, jolloin kaikki metodologinen ja tieteenfilosofinen keskustelu käydään tieteen sisällä. Lukuisat edellä käsitellyistä kysymyksistä liittyvät myös moniin erityistieteiden filosofioihin. Erityistieteiden filosofioilla on kuitenkin myös omia, tieteenalakohtaisia kysymyksiä. Vakiintuneimmat erityistieteiden filosofiat ovat pikemminkin omia filosofian osa-alueitaan kuin vain tieteenfilosofian sovelluskohteita, eikä niihin voida pureutua tässä yhteydessä syvemmin.

Fysiikan, biologian ja taloustieteen filosofiat ovat esimerkkejä vakiintuneista aloista, joiden keskusteluihin osallistuu filosofien lisäksi myös kyseisten tieteenalojen edustajia. Fysiikan filosofiassa käsitellään muun muassa ajan ja avaruuden luonnetta fysiikan teorioiden valossa sekä kvanttifysiikan tulkintaa. Biologian filosofian teemojen kirjo on yhtä laaja kuin biologian tutkimuskohde. Siinä tutkitaan esimerkiksi lajin ja geenin käsitteitä, kasviyksilön määrittelemistä, eläinten kognitiota, mekanistista selittämistä solubiologiassa ja valinnan tasoja evoluutiossa. Lisäksi biologian filosofiassa tarkastellaan biologisen tiedon oleellisuutta perinteisille filosofisille kysymyksille, kuten moraalin evoluution merkitystä metaetiikalle tai neurotieteen ja kognition biologian merkitystä mielenfilosofialle.

Taloustieteen filosofiassa keskustellaan esimerkiksi rationaalisen valinnan teoriasta ja matemaattisista malleista ihmisten toiminnan selittämisessä. Viime aikoina taloustieteen filosofiassa on käsitelty myös kausaalisen päättelyn ja poliittisten toimenpiteiden oikeuttamista. Poliittisten päätösten oikeutuksen tutkimuksessa on keskitytty erityisesti niin sanottuun näyttöön perustuvaan politiikkaan. Taloustieteen filosofia on osa yhteiskuntatieteiden filosofiaa, jossa tarkastellaan yhteiskuntatieteisiin ja niiden tutkimuskohteisiin liittyviä kysymyksiä. Tällaisia ovat esimerkiksi, miten sosiaaliset asiat ovat olemassa ja mikä on yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden suhde. Yhteiskuntatieteiden filosofiassa tutkitaan myös toiminnan selittämistä ja sosiaalisia normeja.

Psykologian filosofia puolestaan tarkastelee osittain samoja kysymyksiä ja tutkimuskohteita kuin mielenfilosofia. Siinä tarkastellaan muun muassa mentaalisten representaatioiden luonnetta sekä kognitiivisten arkkitehtuurien, arkipsykologian ja tieteellisen psykologian selitysten välistä suhdetta (Bermudez 2005). Näiden vakiintuneiden erityistieteen filosofian alojen lisäksi on myös pienempiä ja uusia nousevia tutkimusaloja kuten kemian filosofia, antropologian filosofia ja historiantutkimuksen filosofia. Myös oikeustieteen filosofia on oma erityistieteenfilosofiansa, jota ei pidä sekoittaa normatiiviseen oikeusfilosofiaan. Oikeusfilosofia kytkeytyy oikeustieteen sijasta etiikkaan ja yhteiskuntafilosofiaan.

Matematiikan filosofia on hyvin vanha ja laaja filosofian osa-alue, jota voi pitää omana erityistieteen filosofianaan. Matematiikan filosofia kuitenkin keskittyy hyvin erityyppisiin kysymyksiin kuin empiiristä tutkimusta tarkasteleva tieteenfilosofia. Matematiikan filosofiassa muun muassa pohditaan, miten matemaattiset oliot olemassa, mikä on matematiikan rooli tieteellisissä selityksissä ja onko matemaattisia selityksiä olemassa.

 

Tieteenfilosofia Suomessa

Suomessa on vahva tieteenfilosofian perinne. Viime aikoina suomalaisen tieteenfilosofian kansainvälinen merkitys on vain kasvanut ja suomalainen tieteenfilosofiyhteisö on myös kansainvälistynyt. Suomalaisen tieteenfilosofian alullepanijana voidaan pitää filosofi ja psykologi Eino Kailaa, joka tutki tieteen perustaa ja pyrki rakentamaan tieteeseen perustuvaa kokonaisvaltaista maailmankäsitystä. Hän oli vuorovaikutuksessa Wienin piirin kanssa ja kehitti heistä riippumatta piirin tietoteoriaa muistuttavan näkemyksen, jonka hän kuitenkin myöhemmin hylkäsi.

Kailan ja Ludwig Wittgensteinin oppilas Georg Henrik von Wright oli kansainvälisesti merkittävä tieteenfilosofi. Hänen tieteenfilosofinen päätyönsä Explanation and Understanding (1971) on kausaalisesti selittävän luonnontieteen ja ymmärtävän ihmistieteen erottelun klassikkoteos. Se on myös tärkeä edeltäjä kontrastiiviselle selittämisen teorialle, koska siinä esitellään manipulatiivinen teoria kausaliteetista, joka on osa kontrastiivista selittämisen teoriaa. Von Wrightin oppilaan Jaakko Hintikan laajaan tuotantoon sisältyy myös tieteenfilosofiaa. Hintikka kehitti muun muassa induktiivista logiikkaa ja tieteellisen tutkimuksen kysymysmallin, jonka mukaan tutkimus on vastaamista tutkimuksen kuluessa tarkentuviin kysymyksiin.

Hintikkaa seurannut sukupolvi, jonka edustajista osa on hänen oppilaitaan, rakensi suomalaiselle tieteenfilosofialle vahvan perustan ja teki siitä kansainvälisesti tunnettua. Ilkka Niiniluoto on tunnettu erityisesti tieteellistä realismia ja siihen liittyvää totuudenkaltaisuuden käsitettä koskevasta työstään (esim. Niiniluoto 1987, 1998 ja 1999). Raimo Tuomela oli yhteiskuntatieteiden filosofi, joka teki uraauurtavaa tutkimusta erityisesti sosiaalisen toiminnan käsitteelliseen perustan ja sosiaalinen ontologian saralla (ks. esim. Tuomela 1984, 1995 ja 2013). Matti Sintosen tieteellisestä selittämistä ja keksimistä koskevat tutkimukset ovat olleet merkittäviä. Lisäksi hän on työskennellyt biologian filosofian parissa. (Ks. esim. Sintonen 1984, 1993 & ja 2005). Uskali Mäki on keskeinen taloustieteen filosofi, jonka tutkimus on käsitellyt malleja, tieteidenvälisyyttä ja tieteellistä realismia (ks. esim. Mäki 1994; 2010; Mäki et al. 2017). Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila on tutkinut muun muassa yhteiskuntatieteiden filosofiaa sekä tieteellistä argumentaatiota ja retoriikkaa.

Professoreina tai lehtoreina toimivia tai toimineita seuraavien sukupolvien suomalaisia tieteenfilosofeja ovat muun muassa Petri Ylikoski (tieteellinen selittäminen, yhteiskuntatieteet – etenkin sosiologia, biologia, ja tieteentutkimus), Tarja Knuuttila (mallit, taloustiede, tieteentutkimus, synteettinen biologia), Kristiina Rolin (yhteiskuntatieteet, sosiaalinen epistemologia, tiede ja arvot, feministinen tieteenfilosofia), Paavo Pylkkänen (fysiikka), Panu Raatikainen (selittäminen, ihmistieteiden filosofia, tieteen etiikka), Aki Lehtinen (taloustiede, mallit, selittäminen), Jaakko Kuorikoski (yhteiskuntatieteet – erityisesti taloustiede, mallit, selittäminen), Michiru Nagatsu (taloustieteen filosofia, kestävyystieteen filosofia), Jouni-Matti Kuukkanen (historiantutkimuksen filosofia, historialliset tieteenfilosofit), Samuli Reijula (käsitteenmuodostus, mallit, tieteen sosiaalinen epistemologia, psykologisten tieteiden filosofia), Inkeri Koskinen (objektiivisuus, humanistinen tutkimus) ja Tuomas Pernu (kausaalinen selittäminen, biologian filosofia).

Tieteenfilosofian suomalainen tutkijayhteisö on viime aikoina kansainvälistynyt vahvasti varsinkin Helsingin yliopistossa. Uransa lähinnä Suomessa tehneitä tieteenfilosofeja ovat Caterina Marchionni ja Nagatsu, jotka molemmat ovat taloustieteen filosofeja.

Myös muut kuin varsinaisesti tieteenfilosofiaan erikoistuneet filosofit ovat antaneet oman panoksensa tieteenfilosofiaan, soveltaneet tieteenfilosofisia tuloksia omiin aloihinsa tai tehneet tieteenfilosofian ja muun filosofian leikkauspinnalle sijoittuvaa tutkimusta. Esimerkiksi Jan von Plato on tutkinut todennäköisyyttä, ja Sami Pihlström on tarkastellut tiedettä pragmatistisen filosofian näkökulmasta. Eerik Lagerspetz on tutkinut muun muassa sosiaalista ontologiaa. Sara Heinämaa ja Mirja Hartimo ovat tutkineet tiedettä mannermaisen filosofian näkökulmasta. Anna-Mari Rusanen on yhdistänyt tutkimuksissaan kognitiotiedettä psykologian filosofiaan ja tieteenfilosofiaan. Tuomas Tahko tutkii tieteenfilosofisesti oleellisia kysymyksiä metafysiikan näkökulmasta. Arto Laitinen ja Mikko Salmela ovat tutkineet inhimillistä toimintaa tavalla, joka linkittyy yhteiskuntatieteiden filosofiaan.

Suomalaisen tieteenfilosofian keskeisiä teemoja ovat olleet muun muassa tieteellinen realismi (Ilkka Niiniluoto, Raimo Tuomela, Uskali Mäki), selittämiseen liittyvät kysymykset (selittämisen teoria, mallit ja mekanismit; Uskali Mäki, Matti Sintonen, Tarja Knuuttila, Petri Ylikoski, Aki Lehtinen, Caterina Marchionni, Jaakko Kuorikoski), sosiaalisen toiminnan perusta ja sosiaalinen ontologia (Raimo Tuomela, Kaarlo Miller, Petri Ylikoski, Pekka Mäkelä, Raul Hakli, Kaisa Kärki), taloustieteiden filosofia (Uskali Mäki, Aki Lehtinen, Caterina Marchionni, Jaakko Kuorikoski, Michiru Nagatsu) ja ihmistieteiden (yhteiskuntatieteet, psykologia ja viime aikoina myös humanistiset alat) filosofia laajemminkin (Matti Sintonen, Petri Ylikoski, Kristiina Rolin, Panu Raatikainen, Tuukka Kaidesoja, Anna-Mari Rusanen, Otto Lappi, Markus Eronen, Inkeri Koskinen, Samuli Reijula, Kaisa Kärki, Tomi Kokkonen, Tuomas Vesterinen), tieteen sosiaaliset aspektit (institutionaalinen epistemologia, näyttöön perustuva politiikka, arvokysymykset; Kristiina Rolin, Samuli Reijula, Inkeri Koskinen, Saana Jukola), rajanvetokysymykset (Arto Siitonen, Raimo Tuomela, Inkeri Koskinen, Ilmari Hirvonen), sekä biologian eri alojen filosofiat (Matti Sintonen, Jani Raerinne, Markus Eronen, Veli-Pekka Parkkinen, Tuomas Pernu, Tomi Kokkonen, Tero Ijäs). Tieteidenväliset suhteet ja tieteen suhde ympäröivään yhteiskuntaan ovat olleet tärkeitä näkökulmia kaikkien näiden teemojen sisällä.

 

Suositeltavaa jatkolukemista

Haaparanta, Leila & Niiniluoto, Ilkka (2016). Johdatus tieteelliseen ajatteluun. Gaudeamus, Helsinki.
- Ensimmäiseksi tieteenfilosofian kirjaksi sopiva johdatus peruskysymyksiin. Teos sivuaa myös muun muassa argumentaatioanalyysiä.

Kiikeri, Mika & Ylikoski, Petri (2007). Tiede tutkimuskohteena: filosofinen johdatus tieteentutkimukseen. Gaudeamus, Helsinki.
- Kirja on tieteenfilosofisesti painottunut, mutta se tarkastelee tiedettä laajemmin tieteentutkimuksen näkökulmasta. Teos antaa hyvän kuvan sellaisesta tieteenfilosofiasta, joka on motivoitunut pikemminkin tieteen sisältä kuin filosofiasta nousevista kysymyksistä.

Barker, Gillian & Kitcher, Philip (2013). Philosophy of Science: A New Introduction. Oxford University Press, Oxford.
- Tässä johdantoteoksessa tieteenfilosofian nykykeskustelut on sidottu laajempiin ajankohtaisiin kiistoihin, jotka koskevat esimerkiksi ilmastonmuutosta, uskontoa, rotua ja lääketieteellisiä tärkeysjärjestyksiä. Tästä huolimatta se soveltuu hyvin alkeisoppikirjaksi.

Godfrey-Smith, Peter (2003). Theory and Reality: An Introduction to the Philosophy of Science. University of Chicago Press, Chicago.
- Selkeä kirja, joka käsittelee järjestelmällisesti ja historiallisesti tieteenfilosofian perinteistä peruskysymystä, miten teoriat kuvaavat todellisuutta ja miten muut tieteenfilosofian ongelmat linkittyvät tähän kysymykseen. Teos puolustaa naturalismia, mutta pyrkii esittelemään muut näkemykset tieteen luonteesta mahdollisimman puolueettomasti.

Chalmers, Alan (1999). What Is This Thing Called Science? 3. painos. Hackett Publishing.
- Perusteellinen esitys 1900-luvun tieteenfilosofian kehityksestä ja keskeisistä teemoista.

Giere, Ronald, John Bickle & Robert Mauldin (2005). Understanding Scientific Reasoning. 5. painos. Wadsworth Publishing.
- Viides painos klassisesta oppikirjasta, joka käsittelee tieteellisen päättelyn käytäntöjä, kriittistä ajattelua, tieteellisten tutkimusten ja julkaisujen ymmärtämistä sekä niiden kriittistä arviointia.

Curd, Martin, J. A. Cover & Chris Pincock (toim.) (2013). Philosophy of Science: The Central Issues. 2. painos. Norton, New York.
- Valikoima keskeisiä tieteenfilosofisia artikkeleita ja kirjakatkelmia, klassikoista viimeaikaisempiin teksteihin.

Lange, Marc (toim.) (2006). Philosophy of Science: An Anthology. Blackwell, Malden.
- Valikoima keskeisiä tieteenfilosofisia artikkeleita ja kirjakatkelmia, klassikoista viimeaikaisempiin teksteihin.

Hempel, Carl (1965). Aspects of Scientific Explanation and Other Essays in the Philosophy of Science. New York, Free Press.
- Varhainen tieteenfilosofian klassikko. Antaa hyvän kuvan Hempelin tiedettä koskevasta ajattelusta.

Nagel, Ernest (1961). The Structure of Science: Problems in the Logic of Scientific Explanation. Harcourt, Brace & World, Inc.
- Varhainen tieteenfilosofian klassikko. Antaa hyvän kuvan Nagelin tiedettä koskevasta ajattelusta.

Popper, Karl (1963). Conjectures and Refutations: The Growth of Scientific Knowledge. London, Routledge. Suomennos: Arvauksia ja kumouksia, Gaudeamus 1997.
- Varhainen tieteenfilosofian klassikko. Antaa hyvän kuvan Popperin tiedettä koskevasta ajattelusta.

Kuhn, Thomas (1964). Structure of Scientific Revolutions. Chicago, University of Chicago Press. Suomeksi: Tieteellisten vallankumousten rakenne, Art House 1994.
- Ehkä luetuin ja vaikutusvaltaisin tieteenfilosofian klassikko. Kuhn esittää teoksessa näkemyksensä tieteen kehityksestä, esittelee paradigman käsitteen ja antaa syitä epäillä tieteen edistyvän kohti totuutta. Tieteenfilosofian naturalistinen käänne alkoi tästä kirjasta, minkä ansiosta tieteenfilosofit kiinnostuivat tieteen historiasta, käytännöistä ja erityistieteistä.

van Fraassen, Bas (1980). Scientific Image. Oxford, Clarendon Press.
- Vaikutusvaltaisen tieteenfilosofin varhainen pääteos, jossa argumentoidaan konstruktiivisen empirismin puolesta tieteellistä realismia vastaan.

Psillos, Stathis (1999). Scientific Realism: How Science Tracks Truth. London, Routledge.
- Nykyisen tieteellisen realismin keskeinen esitys ja puolustus.

Niiniluoto, Ilkka (2002). Critical Scientific Realism. Oxford, Oxford University Press.
- Nykyisen tieteellisen realismin keskeinen esitys ja puolustus.

Longino, Helen (1990). Science as Social Knowledge: Values and Objectivity in Scientific Inquiry. Princeton, Princeton University Press.
- Keskeisen nykytieteenfilosofin käänteentekevä klassikko tieteen objektiivisuuden ja arvojen suhteesta. Longinon teos painottaa tiedeyhteisön merkitystä tieteen metodologialle.

Kitcher, Philip (1995). The Advancement of Science: Science without Legend, Objectivity without Illusions. Oxford, Oxford University Press.
- Vaikutusvaltaisen nykytieteenfilosofin kokonaisesitys tieteestä. Teoksen mukaan tieteen sosiaalinen luonne on keskeisessä roolissa sen objektiivisuuden ja edistyksen kannalta.

Kitcher, Philip (2001). Science, Truth, and Democracy. Oxford, Oxford University Press.
- Kitcher puolustaa tieteen objektiivisuutta ja  argumentoi sen puolesta, että ei-tiedollisilla arvoilla on rooli tieteellisessä tutkimuksessa ja että on moraalisia ja yhteiskunnallisia syitä sille, että joitakin asioita ei pitäisi lainkaan tutkia.

Salmon, Wesley (2006). Four Decades of Scientific Explanation. University of Pittsburgh Press.
- Salmon on yksi keskeisimmistä tieteellistä selittämistä tutkineista filosofeista. Tässä teoksessa hän antaa kriittisen yleisesityksen 1900-luvun loppupuolen selittämisen teorioista.

Woodward, James (2003). Making Things Happen: A Theory of Causal Explanation. Oxford, Oxford University Press.
- Laajasti kannatetun selittämisen teorian perusteos.

Kellert, Stephen, Helen Longino & C. Kenneth Waters (toim.) (2006). Scientific Pluralism. Minnesota Studies in the Philosophy of Science, vol. 19. Minneapolis, University of Minnesota Press.
- Artikkelikokoelma, joka käsittelee tieteellistä pluralismia ja siitä nousevia teemoja.

 

Kirjallisuus

Anscombe, Elizabeth (1957). Intention. Blackwell, Oxford.

Bechtel, William. & Abrahamsen, Adele (2005). “Explanation: a Mechanistic Alternative”. Studies in History and Philosophy of the Biological and Biomedical Sciences, Vol. 36, 421–441.

Bechtel, William (2006). Discovering Cell Mechanisms: The Creation of Modern Cell Biology. Cambridge University Press, Cambridge.

Bermúdez, Jose Luiz (2004). Philosophy of Psychology: A Contemporary Introduction. Routledge, London.

Bogen, James & Woodward James (1988). “Saving the Phenomena”. The Philosophical Review, Vol. 97, No. 3, 303–352.

Boyd, Richard (1991). “Realism, Anti-foundationalism and the Enthusiasm for Natural Kinds”. Philosophical Studies. Vol. 61, No. 1, 127–148.

Callebaut, William (toim.) (1993). Taking the Naturalistic Turn, Or How Real Philosophy of Science Is Done. University of Chicago Press, Chicago.

Carnap, Rudolph (1950/1962). Logical Foundations of Probability. University of Chicago Press, Chicago.

Cartwright, Nancy (1983). How the Laws of Physics Lie. Clarendon, Oxford.

Crupi, Vincenzo (2013). “Confirmation”. The Stanford Encyclopedia of Philosophy, Toim. Edward N. Zalta. Verkossa: plato.stanford.edu/entries/confirmation/

Davidson, Donald (1973). “Radical Interpretation”. Dialectica, Vol. 27, 314–328.

Davidson, Donald (1980). Essays on Actions and Events. Oxford University Press, Oxford.

Douglas, Heather (2009). Science, Policy, and the Value Free Ideal. University of Pittsburgh Press.

Duhem, Pierre (1914). La théorie physique son objet et la structure. Chevalier et Rivière, Paris.

Fine, Artur (1984). “The Natural Ontological Attitude”, teoksessa J. Leplin (toim.), Scientific Realism. University of California Press. 261–277.

Fricker, Miranda (2007). Epistemic Injustice: Power and the Ethics of Knowing. Oxford University Press, Oxford.

Frodeman, Robert, J. T. Klein & R. C. D. S. Pacheco (toim.) (2017). The Oxford Handbook of Interdisciplinarity. Oxford University Press.

Giere, Ronald (1988). Explaining Science: A Cognitive Approach. University of Chicago Press, Chicago.

Glennan, Stuart (2002). “Rethinking Mechanistic Explanation”. Philosophy of Science, Vol. 69, No. 3, 342-353.

Godfrey-Smith, Peter (2009). Darwinian Populations and Natural Selection. Oxford University Press, Oxford.

Goldman, Alvin & Whitcomb, Dennis (toim.). (2011). Social Epistemology: Essential readings. Oxford University Press.

Grondin, Jean (1994). Introduction to Philosophical Hermeneutics. Yale University Press, New Haven.

Hacking, Ian (1983). Representing and Intervening: Introductory Topics in the Philosophy of Natural Science. Cambridge University Press.

Hacking, Ian (1995b). “The Looping Effects of Human Kinds”, teoksessa Causal Cognition. A Multidisciplinary Debate, toim. D. Sperber, D. Premack, & A. J. Premack. Clarendon Press, Oxford. 351–394.

Hacking, Ian (1999). The Social Construction of What? Harvard University Press. Suomennettu 2008, Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? (käänt. Irmeli Koskinen), Vastapaino, Tampere.

Hanson, Norwood Russell (1958). Patterns of Discovery: An Inquiry into the Conceptual Foundations of Science. Cambridge University Press, Cambridge.

Haraway, Donna (1988). “Situated Knowledges: The Science Question in Feminism and the Privilege of Partial Perspective”. Feminist Studies, Vol. 14, No. 3, 575–599.

Hartsock, Nancy (1983). “The Feminist Standpoint: Developing the Ground for a Specifically Feminist Historical Materialism”. Teoksessa Discovering Reality. Springer, Dordrecht. 283–310.

Hedström, Peter & Ylikoski, Petri (2010). “Causal Mechanisms in the Social Sciences”. Annual Review of Sociology, Vol. 36, No. 1, 49–67.

Hempel, Carl (1965). Aspects of Scientific Explanation and other Essays in the Philosophy of Science. The Free Press, New York.

Hempel, Carl (1966). Philosophy of Natural Science. Prentice-Hall, Englewood Cliffs.

Henderson, David (1993). Interpretation and Explanation in the Human Sciences. State University of New York Press, New York.

Kaidesoja, Tuukka, Tomi Kankainen & Petri Ylikoski (toim.) (2018). Syistä selityksiin. Gaudeamus, Helsinki.

Kellert, Stephen, Helen Longino & Kenneth Waters (toim.) (2006). "Scientific Pluralism". Minnesota Studies in the Philosophy of Science, vol. 19. Minneapolis, MN: University of Minnesota Press

Kitcher, Philip (1990). “The Division of Cognitive Labor”. Journal of Philosophy, Vol. 87, No. 1, 5–22.

Kitcher, Philip (2011). Science in a Democratic Society. Prometheus Books: Amherst N.Y.

Kokkonen, Tomi & Koskinen, Inkeri (2016). “Genres as Real Kinds and Projections: Homeostatic Property Clustersin Folklore and Art”. Teoksessa Frog & K. Koski (toim.), Genre –Text –Interpretation. Studia Fennica Folkloristica. Finnish Literature Society, Helsinki.

Kuhn, Thomas (1962/2012). The Structure of Scientific Revolutions. University of Chicago Press, Chicago.

Kuorikoski, Jaakko & Pöyhönen, Samuli (2012). “Looping Kinds and Social Mechanisms”. Sociological Theory, Vol. 30, No. 3, 187–205.

Kuorikoski, Jaakko & P. Ylikoski, Petri (2015). “External Representations and Scientific Understanding”. Synthese, Vol. 192, No. 12, 3817–3837.

Laudan, Larry (1981). “A Confutation of Convergent Realism”. Philosophy of Science, Vol. 48, No. 1,19–49.

Longino, Helen (1990). Science as Social Knowledge: Values and Objectivity in Scientific Inquiry. Princeton University Press.

Machamer, Peter, Lindley Darden & Carl F. Craver (2000). “Thinking about Mechanisms”. Philosophy of Science, Vol. 67, No. 1, 1–25.                                                                                                                          

MacKenzie, Donald (2008). An Engine, not a Camera: How Financial Models Shape Markets. MIT Press.

Mayo, Deborah (1996). Error and the Growth of Experimental Knowledge. University of Chicago Press.

Mele, Alfred (toim.) (1997). The Philosophy of Action. Oxford University Press, Oxford.

Mitchell, Sandra (2000). “Dimensions of Scientific Law”. Philosophy of Science, Vol. 67, No. 2, 242–265.

Mäki, Uskali (1994). “Isolation, Idealization and Truth in Economics”. Teoksessa B. Hamminga & N.B. De Marchi (toim.), Idealization VI: Idealization in Economics. (Poznań Studies in the Philosophy of the Sciences and the Humanities 38.): Rodopi, Amsterdam. 147–168.

Mäki, Uskali (toim.) (2010). Fact and Fiction in Economics: Models, Realism and Social Construction. Cambridge University Press.

Mäki, Uskali, Adrian Walsh & Manuela Fernández Pinto (toim.) (2017). Scientific Imperialism: Exploring the Boundaries of Interdisciplinarity. Routledge, London.

Niiniluoto, Ilkka (1987). Truthlikeness. Reidel, Dordrecht.

Niiniluoto, Ilkka (1998). “Verisimilitude: the Third Period”. British Journal for the Philosophy of Science, Vol. 49, No. 1, 1–29.

Niiniluoto, Ilkka (1999). Critical Scientific Realism. Oxford University Press, Oxford.

Popper, Karl (1959). The Logic of Scientific Discovery. Routledge, London.

Popper, Karl (1963). Conjectures and Refutations. Routledge, London.

Psillos, Stathis (1999). Scientific Realism: How Science Tracks Truth. Routledge, London.

Putnam, Hilary (1975). Mathematics, Matter and Method. Cambridge University Press, Cambridge.

Quine, W.V. (1951). “Two Dogmas of Empiricism”. The Philosophical Review, Vol. 60, No. 1, 20–43.

Raatikainen, Panu (2010). Filosofia ja ihmistieteet. Gaudeamus, Helsinki.

Raerinne, Jani (2015). “Evolutionary Contingency, Stability, and Biological Laws”. Journal for General Philosophy of Science, Vol. 46, 45–62.

Reijula, Samuli & Ylikoski, Petri (2020). "Tutkijan vapaus institutionaalisen tietoteorian näkökulmasta". Teoksessa K. Ekholm, E. Väliverronen (toim.): Tieteen vapaus ja tutkijan sananvapaus. Vastapaino, Tampere.

Risjord, Mark (2000). Woodcutters and Witchcraft. SUNY Press, New York.

Salmon, Wesley (2006). Four Decades of Scientific Explanation. University of Pittsburgh Press.

Schlick, Moritz (1932). “Positivismus und realismus“. Erkenntnis, Vol. 3, 1–31.

Schrenk, Markus (2016). Metaphysics of Science. Routledge, Lontoo & New York.

Sintonen, Matti (1984). The Pragmatics of Explanation. Acta Philosophica Fennica 37.

Sintonen, Matti (1993). “In Search of Explanations: From Why-questions to Shakespearean Questions”. Philosophica, Vol, 51, 55–81.

Sintonen, Matti (2005). “Scientific Explanation: Conclusiveness Conditions on Explanation-seeking Questions”. Synthese, Vol. 143, No. 1–2, 179–205.

Smaldino, Paul & McElreath, Richard (2016). “The Natural Selection of Bad Science”. Royal Society Open Science, Vol. 3, No. 9, 160384.

Sprenger, Jan & Hartmann, Stephen (2019). Bayesian Philosophy of Science. Oxford University Press.

TENK (2012). Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohje 2012. Verkossa: tenk.fi/sites/tenk.fi/files/HTK_ohje_2012.pdf

Tuomela, Raimo (1984). A Theory of Social Action. D. Reidel Publishing Company, Dordrecht, Boston, and Lancaster.

Tuomela, Raimo (1995). The Importance of Us: A Philosophical Study of Basic Social Notions. Stanford Series in Philosophy. Stanford University Press, Stanford.

Tuomela, Raimo (2013). Social Ontology: Collective Intentionality and Group Agents. New York: Oxford University Press.

van Fraassen, Bas (1980). The Scientific Image. Oxford University Press, Oxford.

Weisberg. Michael (2013). Simulation and Similarity: Using Models to Understand the World. Oxford University Press, Oxford.

Wilson, Robert (1999). Species: New Interdisciplinary Essays. MIT Press.

Wimsatt, William (2007). Re-Engineering Philosophy for Limited Beings: Piecewise Approximations to Reality. Harvard University Press, Cambridge (MA).

Woodward, James (2005). Making Things Happen: A Theory of Causal Explanation. Oxford University Press.

Worrall, John (1989). “Structural Realism: The Best of Both Worlds?”. Dialectica, Vol. 43, No. 1–2, 99–124.

Ylikoski, Petri (1996). ”Tieteenfilosofian naturalistinen käänne”, niin & näin 3/96. Verkossa: netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn963-08.pdf

Ylikoski, Petri (2001). Understanding Interests and Causal Explanation. Väitöskirja. Verkossa: urn.fi/URN:ISBN:951-45-9942-X

Ylikoski, Petri (2009). “The Illusion of Depth of Understanding in Science”. Teoksessa Henk De Regt, Sabina Leonelli & Kai Eigner (toim.), Scientific Understanding: Philosophical Perspectives. University of Pittsburgh Press. 100–119.