Quine, Willard Van Orman
Antti Keskinen (julkaistu 29.1.2010)
Willard Van Orman Quine oli amerikkalainen loogikko ja filosofi, joka käsitteli laajassa tuotannossaan kaikkia teoreettisen filosofian perinteisiä osa-alueita eli ontologiaa, epistemologiaa, mielen filosofiaa, kielellisen merkityksen teoriaa, sekä filosofista ja matemaattista logiikkaa. Quinen työtä leimaa systemaattinen ote filosofisiin ongelmiin naturalistis-empiristisestä näkökulmasta. Hänet tunnetaan erityisesti kritiikeistään erilaisia filosofisia käsitteitä ja projekteja kohtaan, mutta on syytä korostaa myös hänen positiivista systemaattista filosofiaansa, jonka ytimessä on epistemologinen kysymys teorian suhteesta aistihavaintoon. Monet Quinen teokset ja artikkelit ovat muodostuneet nykyfilosofian klassikoiksi, ja keskustelu hänen tuotannostaan jatkuu vilkkaana.
- Elämä
- Teokset
- Quinen filosofia
- Reseptio ja vaikutus
- Tutkimus
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Willard Van Orman Quine syntyi 25. kesäkuuta 1908 Ohion Akronissa. Hänen äitinsä oli peruskoulunopettaja, jonka isän puoleinen suku – Van Orman – oli lähtöisin Hollannista. Quinen isä työskenteli raskaan teollisuuden parissa ja perusti myöhemmin oman teollisuusyrityksen. Koulussa Quine kunnostautui matematiikassa ja kiinnostui sanojen alkuperän tutkimisesta eli etymologiasta. Varhainen mielenkiinto filosofiaan syttyi Edgar Allan Poen teoksesta Eureka, sekä uskontokriittisistä pohdinnoista, jotka johtivat yrityksiin käännyttää ystäviä ateisteiksi. Collegessa Quinella oli vaikeuksia valita kolmen pääaineen, matematiikan, filosofian ja klassisen filologian välillä. Lopulta matematiikka vei voiton vanhemman opiskelijatoverin mainittua, että mies nimeltä Bertrand Russell on kehittänyt "matemaattisen filosofian". Näin Quine pystyi yhdistämään kaksi kiinnostuksen kohdettaan opiskelemalla matematiikkaa ja kirjoittamalla lopputyönsä matemaattisesta filosofiasta, siis matemaattisesta logiikasta, joka vielä tässä vaiheessa (1920-luvun lopulla) oli melko tuntematon ala Pohjois-Amerikassa.
Vuonna 1930 Quine hakeutui Harvardiin suorittamaan filosofian jatko-opintoja Alfred North Whiteheadin ohjauksessa. Hän oli tutustunut Whiteheadin ja Russellin Principia Mathematicaan jo collegen lopputyönsä yhteydessä, ja väitöskirjassaan hän kehitteli uuden systeemin Principian pohjalta. Quine suoritti filosofian tohtorin tutkinnon kahdessa vuodessa. Tämä oli huomattava suoritus, kun otetaan huomioon, että aloittaessaan jatko-opintonsa Harvardissa hänellä ei ollut lainkaan filosofian alan koulutusta. Väitöskirjan valmistelun lisäksi Quine siis joutui suorittamaan lukuisia vaativia kursseja esimerkiksi filosofian klassikoista. Elämäkerrassaan hän kuvaakin näiden kurssien suorittamista – ja jatko-opintoaikaansa yleisesti – vaikeaksi, niin taloudellisesti kuin opintojenkin kannalta.
Väittelyn jälkeen Quine suuntasi vuonna 1932 Eurooppaan saatuaan matkustusstipendin. Tätä Euroopan opintomatkaa hän kuvailee erittäin merkittäväksi intellektuaalisen kehityksensä kannalta, erityisesti siksi, että hän pääsi kuuntelemaan monien taitavien loogikkojen ja filosofien luentoja sekä keskustelemaan heidän kanssaan. Quine vietti aikaa muun muassa Wienissä, Prahassa ja Varsovassa. Hän tapasi muun muassa loogikot Alfred Tarskin ja Jan Łukasiewiczin, sekä osallistui Wienin piirin istuntoihin. Tärkeimmäksi tuttavuudeksi osoittautui kuitenkin Rudolf Carnap, jonka Quine kohtasi Prahassa. Quinen mukaan keskustelut Carnapin kanssa olivat hänelle ensimmäinen kokemus inspiroivasta opettaja-oppilas-suhteesta. Palattuaan Euroopasta Harvardiin Quine luennoi Carnapin filosofiasta, enimmäkseen sympaattiseen sävyyn. Quinen erimielisyydet Carnapin filosofian kanssa alkoivat kuitenkin tulla esiin jo 30-luvulla. Carnapin filosofiasta tuli merkittävä kiintopiste koko Quinen elämäntyön kannalta, ja Quine määritteli usein positionsa ja näkemyksensä juuri suhteessa Carnapiin.
Euroopan opintomatkan jälkeen Quine toimi opetusvelvollisuuksista vapaana tutkijana (junior fellow) Harvardissa kolmen vuoden ajan. Samassa junior fellow -tutkijoiden joukossa oli muun muassa psykologi B.F. Skinner, jonka kanssa Quine ystävystyi, ja jonka hän omien sanojensa mukaan ohjasi varhaisemman behavioristin Watsonin kirjoitusten pariin. Quine oli näet kiinnostunut behavioristisesta psykologiasta jo collegessa. Junior fellow -pestinsä jälkeen Quine toimi filosofian opettajana (faculty instructor) viisi vuotta, ja opetti lähinnä logiikkaa matematiikan ja filosofian opiskelijoille, sekä Carnapiin perustuvia filosofian kursseja. Omaelämäkerrassaan Quine ilmaisee turhautuneisuutensa viimeisinä vuosinaan määräaikaisessa opettajan pestissään – hän katsoi olevansa liian pätevöitynyt niin alhaiseen asemaan.
Quine teki paljon pioneerityötä logiikan parissa. Toimiessaan filosofian opettajana ennen professuuriaan hän kirjoitti kaksi kirjaa logiikasta, joiden tarve nousi osittain opetuksesta – opetusmateriaaliksi soveltuvia ajanmukaisia logiikan tekstejä ei tuohon aikaan ollut saatavilla englannin kielellä. Hän toimi myös amerikkalaisessa yhdistyksessä nimeltä Association for Symbolic Logic, joka vuodesta 1936 alkaen on julkaissut edelleen ilmestyvää lehteä Journal of Symbolic Logic. Lehden ensimmäisen numeron ensimmäinen artikkeli on Quinen kirjoittama, ja joidenkin vuosien ajan hänellä oli päävastuu lehdessä ilmestyvien kirja-arvioiden laatimisesta. Hän toimi myös yhdistyksen puheenjohtajana 50-luvulla.
Vuonna 1942 Quine kutsuttiin vierailevaksi professoriksi Brasiliaan São Paulon yliopistoon, missä hän luennoi logiikasta portugaliksi. Tämä vierailu poiki myös portugalinkielisen logiikan oppikirjan. Heti Brasiliasta palattuaan Quine liittyi armeijaan. Hän toimi sodan aikana laivaston tiedustelutehtävissä Washingtonissa. Komennuksen aikana Quinen ensimmäinen avioliitto Naomi Claytonin kanssa ajautui ongelmiin ja päättyi avioeroon. Vuonna 1948 Quine solmi uuden, loppuelämän kestäneen ja ilmeisen onnellisen liiton Marjorie Boyntonin kanssa, joka oli toiminut hänen alaisenaan sodanajan tehtävissä. Quinella oli yhteensä neljä lasta, joista kaksi oli ensimmäisen ja kaksi toisen vaimon kanssa.
Vuonna 1946 Quine palasi Harvardiin opettamaan logiikkaa sekä kielen ja logiikan filosofiaa. Hänellä oli jo tällöin jatko-opiskelijoina merkittäviä loogikko-filosofeja, kuten Hugues Leblanc ja Hao Wang. Myöhemmässä vaiheessa, erityisesti 60- ja 70-luvuilla, hänen ohjauksessaan opiskeli 1900-luvun loppupuolen ja nykyfilosofian keskeisiä hahmoja, esimerkiksi Dagfinn Føllesdal, Gilbert Harman, David Lewis ja Michael Devitt.
Vuonna 1948 Quine valittiin filosofian professoriksi Harvardiin. Hän jatkoi logiikan ja kielifilosofian opettamista sekä julkaisi ahkerasti. Quinen tieteellinen toiminta ei rajoittunut ainoastaan matemaattisen logiikan ja filosofian alueille, vaan hän oli kiinnostunut myös psykologiasta ja kielitieteestä. Tuotannossaan hän käsitteleekin esimerkiksi yleiseen kielitieteeseen sekä kehityspsykologiaan ja oppimisen teoriaan liittyviä teemoja. Uransa aikana Quine toimi vierailevana tutkijana ja professorina monissa eri yliopistoissa, esimerkiksi Oxfordissa. Hän tunsi jo nuoresta pitäen pakottavaa tarvetta matkusteluun: hänen omaelämäkertansa sisällysluettelo näyttääkin miltei maailmanympärimatkan etappikuvaukselta. Hän yhdisti usein tieteellisissä kokouksissa käyntinsä vapaa-ajan matkusteluun. Tällaisen yhdistetyn työ- ja lomamatkan tiimoilta hän käväisi ainoan kerran myös Suomessa: matkatessaan erääseen kongressiin Osloon hän ajoi seurueensa kanssa Helsingistä Jäämerelle.
Quine siirtyi eläkkeelle Harvardista vuonna 1978. Eläköityminen ei kuitenkaan päättänyt hänen tieteellistä uraansa, vaan hän kirjoitti vielä kuusi kirjaa sekä useita kymmeniä artikkeleita ja vastineita hänen työtään käsitteleviin artikkeleihin. Lisäksi hän matkusteli ja osallistui aktiivisesti konferensseihin elämänsä viimeisiin vuosiin saakka. Quinella oli useita kunniatohtorin arvoja Yhdysvaltojen ja Euroopan yliopistoista, ja hänet palkittiin uransa aikana useilla ansiomitaleilla. Hänelle myönnettiin esimerkiksi ensimmäinen logiikan ja filosofian Rolf Schock -palkinto Tukholmassa vuonna 1993.
Willard van Orman Quine kuoli joulupäivänä vuonna 2000. Elämänsä viimeiset kaksi vuotta hän oli siinä määrin dementoitunut, ettei muistanut esimerkiksi omien teostensa nimiä. Vuonna 2008 hän olisi täyttänyt sata vuotta, minkä kunniaksi tuona vuonna järjestettiin ympäri maailmaa lukuisia hänen filosofialleen omistettuja konferensseja.
Quinen massiivinen tuotanto sijoittuu seitsemälle vuosikymmenelle 1930-luvulta alkaen. Kattava Quine-bibliografia, jossa on listattu myös hänen teostensa käännöksiä, löytyy Internetistä Quinen pojan Douglas Boynton Quinen ylläpitämältä sivulta (www.wvquine.org/).
Quinen väitöskirja The Logic of Sequences: A Generalization of Principia Mathematica on Whiteheadin ja Russellin Principia Mathematican jatkokehittely. Quinen väitöskirja oli ulkoiselta muodoltaan matemaattinen mutta filosofisesti motivoitu. Jälkikatsannossa Quine itse piti väitöstyönsä suurimpana hyveenä Principian merkitysteoreettisten oletusten tarkastelua eikä niinkään siinä kehiteltyä systeemiä itseään. Keskeiset filosofiset parannukset koskivat Quinen mukaan ilmaisujen käytön (use) ja niistä puhumisen (mention) välisten sekaannuksien poistamista sekä intensioiden, kuten propositionaalisten funktioiden, korvaamista ekstensioilla, siis joukoilla. Quinen filosofian keskeinen sitoumus ekstensionalismiin ja kriittinen suhtautuminen muihin kielellisen merkityksen ulottuvuuksiin kuin ilmaisun ja sen viittauskohteen väliseen viittaussuhteeseen juontaa siis juurensa hänen varhaisesta työstään matemaattisen logiikan parissa. Väitöskirjasta julkaistiin uudistettu versio vuonna 1934 nimellä A System of Logistic.
Quine julkaisi ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa "A Note on Nicod's Postulate" Mind-lehdessä vuonna 1932. Hänen varhaiset julkaisunsa käsittelivät enimmäkseen matemaattista logiikkaa. Kuitenkin jo vuonna 1935 hän julkaisi ensimmäisen puhtaasti filosofisia teemoja käsittelevän artikkelinsa "Truth by Convention". Tästä lähtien hän julkaisi lisääntyvässä määrin formaalin työn ohella myös filosofisia artikkeleita, jotka käsittelivät logiikan filosofiaa (esimerkiksi "Notes on Existence and Necessity" ja "The Problem of Interpreting Modal Logic" 1940-luvulta) sekä ontologiaa logiikan- ja kielifilosofian näkökulmasta (esimerkiksi "Ontological Remarks on the Propositional Calculus" ja "Designation and Existence" 1930-luvulta). Matemaattisen logiikan ja joukko-opin alalla Quinen tunnettu ja paljon keskusteltu varhainen artikkeli on "New Foundations for Mathematical Logic", jossa hän kehittelee uuden joukko-opin systeemin ilman Principia Mathematican tyyppiteoriaa. Toisen tunnetun systeeminsä Quine esitti vuoden 1940 kirjassaan Mathematical Logic (korjattu editio, jossa systeemistä ei johdu erästä joukko-opin paradoksia, julkaistiin 1951). Vuonna 1963 Quine julkaisi kirjan Set Theory and its Logic, jossa hän esittelee ja vertailee joukko-opin eri systeemejä. Quinen kirjoituksia logiikan alalta löytyy kokoelmasta Selected Logic Papers.
1950-luvulta lähtien filosofiset teemat alkoivat esiintyä yhä useammin Quinen tuotannossa. Hänen näkemyksensä ontologiasta ja kieli- ja logiikan filosofiasta asettuivat osaksi laajempaa filosofista systeemiä hänen pääteoksessaan Word and Object vuodelta 1960. Ennen Word and Object -teosta Quine julkaisi vuonna 1953 esseekokoelman From a Logical Point of View, josta on julkaistu kaksi uudistettua laitosta (1961 ja 1980). Tästä kokoelmasta löytyy Quinen kaksi ehkä tunnetuinta kirjoitusta "On What There Is" ja "Two Dogmas of Empiricism". Edellinen käsittelee ontologista sitoumusta: sitä, mitä merkitsee sitoutua erilaisten olioiden olemassaoloon. Quine liittää ontologisen sitoumuksen loogiseen operaatioon, kvantifiointiin. Tästä johtuu hänen kuuluisa iskulauseensa "oleminen on muuttujan arvona olemista" (to be is to be the value of a variable) (2001b, 15). Quinen mukaan luonnolliseen kieleen ei lainkaan liity selkeitä rajoja ontologisen sitoumuksen ja sitoutumattomuuden välillä. Ontologisia sitoumuksia koskevia kysymyksiä voidaan mielekkäästi tarkastella vain sellaisten teorioiden kohdalla, jotka on muotoiltu predikaattilogiikan syntaksin mukaisesti. Word and Object sisältää muun muassa tarkasteluja siitä, miten luonnollisella kielellä esitettyjä teorioita voidaan muotoilla loogisella syntaksilla.
"Two Dogmas of Empiricism" sisältää tunnetuimman muotoilun Quinen kritiikistä oppia kohtaan, jonka mukaan todet lauseet voidaan jakaa analyyttisiin, jotka ovat tosia puhtaasti sisältämiensä ilmaisujen merkitysten nojalla, ja synteettisiin, joiden totuus tai epätotuus riippuu myös kielen ulkopuolisista seikoista. Samassa artikkelissa Quine myös kritisoi eräiden loogisten empiristien kannattamaa reduktionistista näkemystä, jonka mukaan jokaisella synteettisellä lauseella on oma empiirinen sisältönsä, siis tietty havaintojen tai havaintolauseiden kokonaisuus, johon lauseen totuus on sidottu.
Word and Object ja Quinen myöhemmät monografiat sekä monet artikkelit, voidaan nähdä "Two Dogmas of Empiricism"-artikkelin lopussa kehitellyn epistemologisen vision eri puolien tarkempana selvittelynä. Tässä visiossa Quine esittää holistisen empirisminsä perusajatuksen:
"Niin kutsutun tietomme tai uskomustemme kokonaisuus, maantieteen ja historian kaikkein triviaaleimmista seikoista atomifysiikan – jopa puhtaan matematiikan ja logiikan – syvällisimpiin lakeihin, on ihmisen luoma kudelma joka on vain reunoiltaan yhteydessä aistikokemukseen. Tai, muuttaaksemme kielikuvaa, tieteen kokonaisuus on kuin voimakenttä jolle aistikokemus antaa reunaehdot." (Quine 2001c, 42. Suomennos AK.)
Tässä lainauksessa tulee esiin Quinen holistinen näkemys väitelauseiden empiirisestä sisällöstä. Quinen holismin perusajatus on, että monet uskomuksemme ovat sellaisia, että ei ole olemassa mitään tiettyä aistikokemusta, joka joko tukisi uskomusta tai osoittaisi sen epätodeksi. Yleisesti ottaen yksittäisellä lauseella ei ole omaa empiiristä sisältöä, vaan sillä on sisältö vain teorian tai uskomusjärjestelmän osana. Kun teoria tai uskomusjärjestelmä joutuu ristiriitaan aistikokemuksen kanssa, sitä täytyy muuttaa siten, että siitä ei enää loogisesti seuraa niitä "reuna-alueen" uskomuksia, jotka ovat osoittautuneet yhteensopimattomiksi aistikokemuksen kanssa. Mutta koska monilla uskomuksilla ei ole omaa empiiristä sisältöä, aistikokemus ei yksikäsitteisesti määrää teoriaan tai uskomusjärjestelmään tehtäviä muutoksia. Monet Quinen kriittiset näkemykset, esimerkiksi propositioiden (lausemerkitysten) kieltäminen sekä analyyttinen-synteettinen -erottelun kritiikki, perustuvat tähän holistisen empirismin ideaan, jonka yksityiskohtia Quine täsmentää esimerkiksi teoksissaan The Roots of Reference, Pursuit of Truth ja From Stimulus to Science sekä useissa artikkeleissaan. Quinen filosofialle keskeiset kysymykset logiikan ja matematiikan luonteesta, kielellisestä merkityksestä ja viittaussuhteesta sekä ontologiasta, joita hän käsitteli koko uransa ajan, asettuvat osaksi hänen yleistä epistemologista malliaan.
Quinen filosofian perustava taustaoletus on naturalismi, jota voidaan tässä tapauksessa kuvailla lyhyesti oppina ensimmäisen filosofian kieltämisestä: filosofia toimii osana tieteellisten teorioiden ja arkiuskomusten kokonaisuutta, eikä sen tehtävä ole tarkastella tätä kokonaisuutta tai sen osia kokonaisuuden ulkopuolisesta näkökulmasta, pyrkien oikeuttamaan näitä teorioita ja uskomuksia osoittamalla, miten ne perustuvat aistikokemukseen. Filosofisissa teorioissa ja näkemyksissä tulee avoimesti hyväksyä lähtökohdaksi parhaat saatavilla olevat teoriat ja uskomukset maailmasta, jotka ovat relevantteja kulloisenkin filosofisen tarkastelun kannalta. Quine itse mainitsee naturalisminsa lähteeksi amerikkalaisfilosofi John Deweyn työn:
"Filosofinen sidokseni Dewey'yn tulee naturalismista, joka hallitsi hänen kolmea viimeistä vuosikymmentään. Kuten Dewey, katson että tieto, mieli ja merkitys kuuluvat samaan maailmaan jota ne koskevat ja niitä tulee tarkastella samassa empiirisessä hengessä joka elähdyttää luonnontiedettä. Ensimmäiselle filosofialle ei jää sijaa." (Quine 1969a, 25. Suomennos AK.)
Quinen naturalismin keskeinen ajatus on, että tiede kertoo, mitä on olemassa, sekä myös sen, miten voimme tietää siitä, mitä on olemassa. Tutkiessaan jälkimmäistä kysymystä epistemologia ottaa lähtökohdakseen parhaat tieteelliset teoriamme esimerkiksi ihmisorganismista ja tämän aistijärjestelmistä ja kysyy miten näiden aistijärjestelmien perusteella voidaan rakentaa sellainen uskomusjärjestelmä, joka meillä on. Tämä on siis kysymys teorian suhteesta aistikokemukseen. Quine katsookin, että naturalistinen epistemologia vastaa tähän perinteiseen tieto-opilliseen ongelmaan, joskin erilaisista lähtökohdista kuin perinteinen epistemologia. Quine on erityisen kiinnostunut objektien olettamisen, siis ontologisen sitoumuksen, roolista teorioissa.
Quine käyttää usein termiä ‘tiede’ hyvin laajassa mielessä tarkoittamaan "välinettä tulevan kokemuksen ennakoimiseksi aikaisemman kokemuksen perusteella" (Quine 2001c, 44). Tässä termin laajassa merkityksessä tiedettä ovat varsinaisen teoreettisen tieteen lisäksi myös monet arkiuskomukset sekä esikielellisillä lapsilla ja ei-kielellisillä organismeilla esiintyvä kyky ennakoida tulevaa aistikokemusta, kyky jonka Quine katsoo perustuvan "perseptuaalisen samankaltaisuuden standardeihin", joita on synnynnäisesti kaikilla oppimaan kykenevillä organismeilla. Ihmislajin kielellisesti ilmaistu tiede tässä laajassa mielessä on samalla jatkumolla muiden eläinlajien ei-kielellisen ennakointi- ja oppimiskyvyn kanssa. Naturalisoitu epistemologia tutkii kysymystä, miten ihmisten kielellinen tiede tällaisena "kokemuksen ennakointivälineenä" on suhteessa aistikokemukseen.
Quinen naturalistinen väite, että tiede kertoo mitä on olemassa, ja miten voimme tulla tietämään, mitä on olemassa, olettaa kuitenkin huomattavasti rajoittuneemman käsityksen tieteestä. Tässä yhteydessä tieteellä tarkoitetaan parhaita saatavilla olevia teorioita maailmasta. Quinen fysikalismi perustuu hänen naturalismiinsa. Hänen fysikalisminsa sisältää näkemyksen, että jokainen muutos maailmassa on muutos mikrofysikaalisten tilojen jakautumisessa aika-avaruuteen. Quine hyväksyy fysikaaliset objektit ontologiaansa. "Fysikaalinen objekti" on tässä yhteydessä tekninen termi, joka soveltuu aika-avaruuden neliulotteisiin osiin – Quinelle mikä tahansa osa aika-avaruutta on fysikaalinen objekti.
Mielenfilosofiassa Quine päätyi kannattamaan Donald Davidsonin muotoilemaa anomaalia monismia (Davidson 2001a). Fysikalistina Quine katsoo, että jokainen mentaalinen tila tai tapahtuma on fysikaalinen tila tai tapahtuma. Kuitenkaan erityyppisiä mentaalisia tiloja ei voida olettaa vastaavan mikään tietyn tyyppinen fysikaalinen tila. Jokainen mentaalinen tila on fysikaalinen, mutta tietyn tyyppistä mentaalista tilaa (esim. uskomusta, että Caesar murhattiin) ei voida korreloida tietyn tyyppiseen fysikaaliseen tilaan, esimerkiksi tietyn tyyppiseen keskushermoston tilaan. Väite, että olio (ihminen tai muu organismi) on tietyssä mentaalisessa tilassa (esimerkiksi uskoo, pelkää, tai havaitsee jotain), perustuu olion käyttäytymiselle. Kuitenkin ne behavioraaliset (käyttäytymiseen liittyvät) kriteerit, joiden perusteella olion sanotaan olevan mentaalisessa tilassa, ovat usein epämääräisiä.
1940-luvulla Quine pyrki Nelson Goodmanin kanssa osoittamaan, että nominalistinen ontologia, joka ei salli lainkaan abstrakteja objekteja, on riittävä tieteen tarpeisiin. Pian Quine kuitenkin hylkäsi tämän nominalistisen projektin epäonnistuneena. Quinen mukaan nominalismi olisi hänelle mieleinen positio, mutta koska se ei toimi, emme voi muuta kuin olla realisteja abstraktien objektien suhteen. Quinen ontologia ei siis koostu puhtaasti fysikaalisista objekteista. Hänen naturalismistaan johtuu myös sitoumus puhtaan matematiikan abstrakteihin olioihin, lukuihin, jotka voidaan redusoida joukko-oppiin. Monilla tieteenaloilla sovelletaan matematiikkaa, jossa esitetään väitteitä abstraktien (ei-fysikaalisten) objektien kuten lukujen tai funktioiden olemassaolosta. Koska nykypäivän tiede ei tulisi toimeen ilman matematiikkaa, Quinen mukaan matematiikan tarvitsemat abstraktit objektit, siis loppujen lopuksi joukot, on hyväksyttävä osaksi naturalistista kokonaisontologiaa. Alex Orenstein (2002) kuvailee Quinea tässä suhteessa "vastentahtoiseksi platonistiksi". Quinen naturalismi on tieteellistä realismia siinä mielessä, että tieteellisten teorioiden olettamia teoreettisia olioita, esimerkiksi kvarkkeja, pidetään yhtä todellisina kuin jokapäiväisiä materiaalisia objekteja kuten kiviä ja puita.
Tunnetussa artikkelissaan "Epistemology Naturalized" Quine esittää, että näkemys, jonka mukaan ainoa tieteelle (laajassa mielessä) saatavilla oleva todistusaineisto (evidenssi) on aisteihin perustuvaa (sensory evidence), on yksi niistä empirismin kahdesta perusteesistä, jotka säilyvät myös naturalistisessa viitekehyksessä. Toinen näistä perusteeseistä sanoo, että kielen ilmaisujen merkityssisällön oppiminen perustuu ainoastaan aistikokemukseen. Quine on kuvaillut empirismiään eksternalisoiduksi (externalized empiricism). Eksternalisoitu empirismi on eräänlainen behavioristinen oppi, jonka mukaan esimerkiksi puhe havainnoista tai lausemerkityksistä tulee liittää intersubjektiivisesti havaittaviin ilmiöihin, erityisesti käyttäytymiseen. On kuitenkin tärkeää huomata, että Quinen "evidentiaalinen" behaviorismi on eri asia kuin filosofian perinteessä esiintynyt looginen behaviorismi tai ne psykologian tieteenfilosofiat, jotka tunnetaan behaviorismin nimellä.
Tiede kertoo, että ainoa kanava, jonka kautta ihmisorganismi on yhteydessä ulkoiseen todellisuuteen, on fysikaalisten tekijöiden vaikutus erityyppisiin reseptorisoluihin. Näin aistikokemuksen idea täsmentyy fysikalistisesti hyväksyttävään muotoon, ja naturalisoidun epistemologian tehtäväksi tulee tarkastella kysymystä, miten uskomuksemme maailmasta, ja intersubjektiivinen välineemme niiden esittämiseen, siis kieli, liittyy reseptorisolujen ärsytykseen. Perustavan linkin (arkiajattelun ja tieteellisten) teorioidemme ja reseptoriärsytyksen välillä muodostavat kielelliset ilmaisut, joita Quine kutsuu observaatiolauseiksi. Nämä ovat ilmaisuja, jotka ovat kaikkein lähimpänä "reunaa" Quinen "Two Dogmas of Empiricism" -artikkelin visiossa. Ei-observationaaliset lauseet saavat empiirisen sisältönsä epäsuorasti sen ansiosta, että niistä voidaan loogisten seuraussuhteiden avulla johtaa reuna-alueen lauseita, tarkemmin sanottuna lauseita, joita Quine kutsuu termillä "observaatioväite" (observation categorical) . Observaatioväitteet ovat observaatiolauseiden yhdistelmiä muotoa "Kun A, B" ("A" ja "B" edustavat siis observaatiolauseita). Observaatioväite toimii ennusteena, jonka kautta teoriaa josta se on johdettu, voidaan testata. Ristiriita aistikokemuksen kanssa, siis observaatioväitteen osoittautuminen epätodeksi, johtaa (yleensä) teorian muuttamiseen. Quinen holistinen empirismi perustuu huomioon, että yksittäisestä ei-observationaalisesta lauseesta ei voida johtaa observaatioväitteitä ilman ympäröivän teorian tukea. Niinpä yksittäisellä ei-observationaalisella lauseella ei voida olettaa olevan omaa empiiristä sisältöä testattavien ennusteiden muodossa, vaan empiirinen sisältö liittyy aina laajempiin lausejoukkoihin, joissa lauseet liittyvät toisiinsa loogisten seuraussuhteiden kautta.
Kuten edellä on esitetty, Quinen fysikalismi ja toisaalta hänen matemaattinen realisminsa perustuvat hänen naturalismiinsa. Molemman tyyppiset ontologiset sitoumukset täyttävät hänen ontologisen hyväksyttävyyskriteerinsä: ei oliota ilman identiteettiehtoja (no entity without identity) (1969b, 23). Koska Quine on sitä mieltä, ettei ilmaisujen merkityksille (erotuksena niiden viittauskohteesta) ole esitetty selkeitä identiteettiehtoja (eikä hänen oma epistemologiansa mahdollista tällaisten ehtojen esittämistä), merkitykset olioina tulee hylätä, samoin kuin merkityksen samuuden eli synonymian käsite. Ontologisen sitoumuksen hyväksyttävyyskriteeri tukee näin Quinen ekstensionalismia. Ekstensionalismia voidaan lyhyesti kuvailla kantana, jonka mukaan teorian ymmärrettävyyden välttämätön ehto on, että sen lauseiden totuusehdot pysyvät muuttumattomina, kun saman ekstension omaavat osat vaihdetaan keskenään. Yksilötermeillä on sama ekstensio, mikäli ne viittaavat samaan olioon, predikaateilla (esimerkiksi "hevonen") mikäli ne ovat tosia samoista olioista, ja lauseilla mikäli niillä on sama totuusarvo. Quine ei pidä täysin ymmärrettävänä kielellisiä konteksteja, joita ei voida sovittaa ekstensionalismiin, ja hän onkin argumentoinut, että monet tällaiset kontekstit (esimerkiksi välttämättömyyttä tai mentaalisia tiloja ilmaisevat kontekstit) ovat filosofisesti ongelmallisia.
Quinen filosofia tunnetaan myös eräistä epämääräisyystuloksista, joita hän kehitteli Word and Object -teoksesta lähtien. Myöhemmissä töissään Quine erotti kaksi kielelliseen merkitykseen liittyvää epämääräisyyden tyyppiä, jotka tunnetaan nimillä "käännöksen epämääräisyys" (indeterminacy of translation) ja "referenssin tutkimattomuus" (inscrutability of reference). Kumpikin nimi on jossain määrin harhaanjohtava. Käännöksen epämääräisyys ei liity ensi sijassa kielten kääntämisen teoriaan, vaikka Quine esitti sen ensimmäisen kerran tunnetussa radikaalikäännöksen ajatuskokeessaan Word and Objectissa. Oikeastaan käännöksen epämääräisyysteesissä on kyse proposition (lausemerkityksen) idean kritiikistä – Quinen mukaan intuitiivinen oletus, että jokaisella väitelauseella olisi oma merkityksensä, jonka lause jakaa sen vieraskielisten käännösten kanssa, on kestämätön. Referenssin tutkimattomuus, josta Quine käyttää myös nimeä "referenssin epämääräisyys" (indeterminacy of reference), koskee teorian suhdetta objekteihin, jotka ovat teoriassa käytettyjen ilmaisujen viittauskohteita. Quine katsoo, että toisin kuin käännöksen epämääräisyys, joka on enemmän spekulaation varassa, referenssin tutkimattomuus on todistettu. Yksinkertaistaen referenssin tutkimattomuuden teesi voidaan muotoilla siten, että kielellinen (ja ei-kielellinen) käyttäytyminen, joka määrää käytettyjen ilmaisujen sisällön, ei koskaan määrää yksikäsitteisesti termien viittauskohteita, siis objekteja, joista puhutaan. Minkä tahansa teorian (Quinelle luonnollinen kielikin on eräänlainen teoria) oletetut viittauskohteet voidaan vaihtaa toisiksi, hyvin epäintuitiivisella tavalla, ilman teorian lauseiden totuusehtojen muuttumista.
Kolmas epämääräisyyden laji jonka Quine erottaa edellisistä on teorian empiirinen alimääräytyneisyys. Alimääräytyneisyys liittyy Quinen holismiin, mutta on huomattavasti vahvempi ja spekulatiivisempi teesi. Alimääräytyneisyysteesin oikeasta muotoilusta ei ole täyttä selvyyttä, ja Quine vaihtoi mielipidettään asiasta uransa aikana. Alimääräytyneisyysteesi on holismiin perustuva spekulaatio, jonka mukaan kaksi keskenään yhteensopimatonta teoriaa voivat olla empiirisesti samanarvoisia siinä mielessä, että niistä voidaan johtaa täsmälleen samat havaittavat seuraukset, siis observaatioväitteet. Mikä tahansa observationaalinen tilanne, joka tukee tai horjuttaa yhtä teoriaa, suhtautuu samalla tavoin myös toiseen teoriaan.
Kuten Quine-kommentaattorit ovat huomioineet, Quine on systemaattinen filosofi (esim. Hylton 2007, 1-2). Hänen filosofisen systeeminsä lähtökohtana on naturalismi, ja tämä systeemi tarjoaa omalaatuisen näkökulman moniin teoreettisen filosofian ongelmiin, esimerkiksi kysymykseen kielellisen merkityksen tai matematiikan ja logiikan luonteesta. Quinen filosofinen systeemi on perimmiltään naturalisoidun epistemologian systeemi. Se on suunniteltu vastaamaan epistemologiseen kysymykseen siitä, miten meidän uskomusjärjestelmämme on yhteydessä aistihavaintoon, joka toimii sen koetinkivenä. Quinen "negatiiviset" tulokset, kuten epämääräisyysteesit, asettuvat osaksi tätä systemaattista epistemologista mallia.
Kuten Gibson (2001) huomauttaa, Quine oli todellinen "filosofin filosofi" (a philosopher's philosopher). Hänellä ei ollut "Russellin mahtipontisuutta eikä Wittgensteinin mystiikkaa". Hän ei juurikaan osallistunut yhteiskunnallis-poliittisiin keskusteluihin, eikä tuonut poliittisia kantojaan esiin kirjoituksissaan. Hän pysytteli teoreettisten kysymysten parissa lukuun ottamatta kirjoitusta "Advice to the Next Generation", muutamia puolipopulaareja kirjoitelmia filosofian alueelta sekä kartastoja ja sanakirjoja koskevia kirja-arvioita. Osittain tästä syystä Quinen filosofiaa tunnetaan huonosti suuremman yleisön piirissä. Hänen filosofiansa on, kuten sanottu, systemaattista ja myös terminologialtaan ja sisällöltään teknistä. Quine itse kutsui filosofiansa tyylilajia "tieteelliseksi filosofiaksi" (scientific philosophy).
Quine on yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista filosofeista. Hänen vaikutuksensa ulottuu filosofian ulkopuolelle ainakin matematiikkaan sekä kielitieteeseen, jopa tietojenkäsittelyoppiin, missä tunnetaan niin kutsuttu Quine-McCluskey -algoritmi. Elinaikanaan Quine keskusteli monien 1900-luvun tunnetuimpien filosofien, matemaatikkojen ja tiedemiesten kanssa, ja monet hänen oppilaistaan ovat tai ovat olleet vaikutusvaltaisia filosofeja. Erityisesti Quinen kriittiset näkemykset, alkaen "Two Dogmas of Empiricism" -artikkelista, saivat aikaan varsinaisen kommentaarikirjallisuuden ryöpyn, ja Quine itse osallistui aktiivisesti näkemyksiään koskevaan keskusteluun tieteellisissä julkaisuissa. Quine kävi debattia monien merkittävien nykyfilosofien ja kielitieteilijöiden, esimerkiksi Jaakko Hintikan, John Searlen ja Noam Chomskyn kanssa. Nykyään Quinen tuotannosta kirjoitetaan ja siihen viitataan runsaasti niin sanotussa analyyttisessä filosofiassa.
Quinen keskeisin vaikutus nykyfilosofiaan on varmaankin hänen naturalistinen filosofiakäsityksensä. Lisäksi hän vaikutti kielifilosofian nousuun 1900-luvun jälkipuoliskolla, erityisesti merkitystä ja viittaussuhdetta koskevien epämääräisyysteesien kautta. Tärkein yksittäinen filosofi, jonka työhön Quine vaikutti, on Donald Davidson. Quinen filosofian vaikutus on selvästi nähtävissä Davidsonin näkemyksissä tulkinnasta ja kielellisestä merkityksestä.
Quinen filosofiaa koskevassa tutkimuksessa ja keskustelussa ei ole vakiintuneita tulkintalinjoja. Monissa niin sanotun analyyttisen tradition keskusteluissa filosofit ovat katsoneet tarpeelliseksi ottaa kantaa Quinen näkemyksiin. Suuri osa kommentaarikirjallisuudesta pyrkii vastaamaan Quinen asettamiin kriittisiin haasteisiin, esimerkiksi hänen epämääräisyysteeseihinsä. Merkitystä ja viittaussuhdetta sekä kielen oppimista ja hallintaa koskevien näkemystensä johdosta Quine on ollut keskeinen hahmo kielifilosofian sekä filosofisesti suuntautuneen kielitieteen (esim. Katz 1988) keskusteluissa. Kielifilosofian perusoppikirjoissa (esim. Lycan 2000) mainitaan yleensä ainakin käännöksen epämääräisyysteesi ja radikaalikäännöksen ajatuskoe. Quinen filosofian teemoista juuri epämääräisyysteesit ovat aiheuttaneet erityisen paljon keskustelua. Monet filosofit ovat pitäneet merkitystä koskevia epämääräisyysteesejä – käännöksen ja referenssin epämääräisyyttä – vaikeina hyväksyä, ja ovat argumentoineet niitä vastaan (esim. Kirk 1986). Esimerkiksi John Searle (1987) katsoo, että referenssin epämääräisyysteesi on Quinen behavioristisen näkemyksen reductio ad absurdum: teoria kumoutuu ilmiselvästi epätoden seurauksen nojalla. Quinen epämääräisyysteesit ovat edelleen systemaattisen mielenkiinnon kohteena (esim. Nimtz 2005). Myös alimääräytyneisyysteesin muotoilu sekä teesiin liittyvät kysymykset esimerkiksi totuuden luonteesta, skeptisismistä ja relativismista ovat olleet debatin aiheena (esim. Bergström 2004). Logiikan alalla Quinen kriittinen suhtautuminen klassisen logiikan laajennuksiin, erityisesti välttämättömyyden sekä mentaalisten tilojen logiikkoihin, on saanut aikaan monia reaktioita (esim. Kaplan 1968; Neale 2000). Wittgenstein-tutkijoiden piirissä on myös osoitettu kiinnostusta Quinen filosofiaa kohtaan (esim. Arrington ja Glock 2005). Quinen filosofian eri puolia käsitteleviin tutkimuksiin voi tutustua hänen filosofialleen omistettujen artikkelikokoelmien avulla (esim. Barrett ja Gibson 1990; Orenstein ja Kotatko 2000).
Vaikka suuri osa Quinen filosofiaa koskevasta tutkimuksesta on hyvin kriittistä, Quinella on ollut, ja edelleen on, myös sympaattisia kommentaattoreita. Usein tällaiset kommentaattorit, kuten Roger F. Gibson (1982; 1988) tai Paul A. Gregory (2008), ovat Quine-skolaareja, jotka ovat tutustuneet yksityiskohtaisesti Quinen filosofian kokonaisuuteen. Suomessa Heikki J. Koskinen on kirjoittanut väitöskirjan Quinen naturalistisesta filosofiakäsityksestä (Koskinen 2004). Myös Panu Raatikainen on tarkastellut Quinen filosofiaa (Raatikainen 2003; 2005). Yleisesti ottaen Quinen filosofiaa käsittelevä tutkimus ja opetus Suomessa on kuitenkin vähäistä.
Davidson, Donald ja Hintikka, Jaakko (1969). Words and Objections. Essays on the Work of W.V. Quine. Reidel, Dordrecht.
– Word and Object -teoksen tiimoilta julkaistu kokoelma kirjoituksia Quinen filosofiasta.
Gibson, Roger F. (2004a). "Willard Van Orman Quine". Teoksessa Gibson (toim.) 2004. 1–19.
– Lyhyt esitys Quinen elämästä ja hänen filosofiansa pääkohdista.
Hahn, Lewis ja Schilpp, Paul (toim.) (1986). The Philosophy of W. V. Quine. Open Court, La Salle.
– Library of Living Philosophers -sarjan Quine-nide.
Kemp, Gary (2006). Quine: A Guide for the Perplexed. Continuum, London & New York.
– Filosofien ajattelua introdusoivan sarjan Quine-nide.
Leonardi, Paolo ja Santambrogio, Marco (toim.) (1995). On Quine: New Essays. Cambridge University Press, USA.
– Kokoelma Quinen filosofiaa käsitteleviä artikkeleita ja Quinen reaktioita näihin artikkeleihin.
Quine, W.V. (1999). Theories and Things. Belknap Harvard Press, Cambridge.
– 1981 ilmestynyt kokoelma Quinen artikkeleita ja muita kirjoituksia, esimerkiksi vastauksia kriitikoille sekä populaareja kirja-arvioita.
Quine, W.V. (2004). Quintessence. Basic Readings from the Philosophy of W.V. Quine. Harvard University Press, Cambridge.
– Postuumisti julkaistu, Quinen filosofian vanhempia sekä uudempia avaintekstejä sisältävä kokoelma.
Quine, W.V. (2008). Confessions of a Confirmed Extensionalist and Other Essays. Harvard University Press, Cambridge.
– Postuumisti julkaistu kokoelma Quinen varhaisia julkaisemattomia kirjoituksia sekä uudempia artikkeleita.
Arrington, Robert & Glock, Hans-Johann (toim.) (2005). Wittgenstein and Quine. Routledge, Cornwall.
Barrett, Robert B. & Gibson, Roger F. (toim.) (1990). Perspectives on Quine. Basil Blackwell, Cambridge.
Bergström, Lars (2004). "Underdetermination of Physical Theory". Teoksessa Gibson (toim.) (2004). 91–115.
Boynton Quine, Douglas. Willard Van Orman Quine home page by Douglas Boynton Quine. www.wvquine.org/
Davidson, Donald (2001). Essays on Actions and Events. Oxford University Press, USA.
Davidson, Donald (2001a). "Mental Events". Teoksessa Davidson 2001. 207–225.
Gibson, Roger F. (1982). The Philosophy of W.V. Quine. An Expository Essay. University Press of Florida, USA.
Gibson, Roger F. (1988). Enlightened Empiricism. An Examination of W.V. Quine's Theory of Knowledge. University of South Florida Press, USA
Gibson, Roger F. (2001). "How I Came to Know Quine: A Reminiscence". Verkossa: www.wvquine.org/wvq-obit4.html#RRG
Gibson, Roger F. (toim.) (2004). The Cambridge Companion to Quine. Cambridge University Press, USA.
Gregory, Paul A. (2008). Quine's Naturalism. Language, Theory and the Knowing Subject. Continuum, London & New York.
Hylton, Peter (2007). Quine. Routledge, Wiltshire.
Koskinen, Heikki J. (2004). From a Metaphilosophical Point of View:A Study of W.V. Quine's Naturalism. Acta Philosophica Fennica 74, Helsinki.
Kaplan, David (1968). "Quantifying In". Synthese, Vol. 19, No. 1/2, 178–214.
Katz, Jerrold (1988). "The Refutation of Indeterminacy". The Journal of Philosophy, Vol. 85, No. 5, 227–252.
Kirk, Robert (1986). Translation Determined. Oxford University Press, The USA.
Lycan, William (2000). Philosophy of Language: A Contemporary Introduction. Routledge, Norfolk.
Neale, Stephen (2000). "On a Milestone of Empiricism". Teoksessa Orenstein ja Kotatko (2000). 237–347.
Nimtz, Christian (2005). "Reassessing Referential Indeterminacy". Erkenntnis, Vol. 62, No. 1, 1-28.
Orenstein, Alex (2002). W.V. Quine. Acumen, Chesham.
Orenstein, Alex & Kotatko, Petr (toim.) (2000). Knowledge, Language and Logic: Questions for Quine. Kluwer, Dordrecht.
Quine, W.V. (1932). "A Note on Nicod's Postulate". Mind, Vol.41, No. 163, 345–350.
Quine, W.V. (1934). A System of Logistic. Harvard University Press, Cambridge.
Quine, W.V. (1939) "Designation and Existence". The Journal of Philosophy, Vol.36, No. 26, 701–709.
Quine, W.V. (1943). "Notes on Existence and Necessity". The Journal of Philosophy, Vol. 40, No. 5, 113–127.
Quine, W.V. (1947). "The Problem of Interpreting Modal Logic". Journal of Symbolic Logic, Vol. 12, No. 2, 43–48.
Quine, W.V. (1963). Set Theory and its Logic. Harvard University Press, Cambridge.
Quine, W.V. (1969). Ontological Relativity and Other Essays. Columbia University Press, New York.
Quine, W.V. (1969a). "Epistemology Naturalized". Teoksessa Quine 1969. 69–91.
Quine, W.V. (1969b). "Speaking of Objects". Teoksessa Quine 1969. 1-26.
Quine, W.V. (1976a). "Ontological Remarks on the Propositional Calculus". Teoksessa Quine 1976. 265–272.
Quine, W.V. (1976b). "Truth by Convention". Teoksessa Quine 1976. 77–107.
Quine, W.V. (1981). Mathematical Logic. Harvard University Press, Cambridge.
Quine, W.V. (1985). The Time of My Life. An Autobiography. The MIT Press, USA.
Quine, W.V. (1990). The Roots of Reference. Open Court, La Salle.
Quine, W.V. (1992). Pursuit of Truth. Revised edition. Harvard University Press, Cambridge.
Quine, W.V. (1995). Selected Logic Papers. Enlarged edition. Harvard University Press, Cambridge.
Quine, W.V. (1999a) From Stimulus to Science. Harvard University Press, Cambridge.
Quine, W.V. (2001). From a Logical Point of View: Nine Logico-Philosophical Essays. Second, revised edition. Harvard University Press, Cambridge.
Quine, W.V. (2001a). Word and Object. The MIT Press, Cambridge.
Quine, W.V. (2001b). "On What There Is". Teoksessa Quine 2001. 1–20.
Quine, W.V. (2001c). "Two Dogmas of Empiricism". Teoksessa Quine 2001. 20–47.
Quine, W.V. (2001d). "New Foundations for Mathematical Logic". Teoksessa Quine 2001. 80–102.
Raatikainen, Panu (2003). "Is Quine a Verificationist?" Southern Journal of Philosophy, Vol. 41, No. 3, 399–410.
Raatikainen, Panu (2005). "On How to Avoid the Indeterminacy of Translation". Southern Journal of Philosophy, Vol. 43, No. 3, 395–414.
Searle, John (1987). “Indeterminacy, Empiricism, and the First Person” The Journal of Philosophy, Vol. 84, No. 3, 123–147.