Longino, Helen

Saana Jukola (julkaistu 11.9.2023)

Helen Elizabeth Longino (1944– ) on yhdysvaltalainen tieteenfilosofi ja yksi keskeisimmistä hahmoista tieteellisen tiedon sosiaalisia ulottuvuuksia käsittelevässä filosofiassa, feministisessä epistemologiassa ja tieteen objektiivisuutta käsittelevissä keskusteluissa. Longino on tällä hetkellä emeritaprofessori Stanfordin yliopistossa Yhdysvalloissa.

  1. Akateeminen ura
  2. Filosofia
  3. Teokset
  4. Longinon vaikutus kansainvälisesti ja Suomessa
  5. Longinon tuotanto
  6. Kirjallisuus

 

Akateeminen ura

Longino syntyi 13.7.1944. Hän aloitti opintonsa Barnard Collegessa ja valmistui kandidaatiksi 1966 pääaineenaan kirjallisuustiede. Kandidaatinopintojensa aikana Longino kiinnostui filosofiasta ja hakeutui filosofian maisteriopintoihin Sussexin yliopistoon. Maisteriksi hän valmistui 1967 Tarskin semanttista totuusteoriaa käsittelevällä lopputyöllä. 1960- ja 1970-luvuilla Longino oli opintojensa ohella aktiivinen sodanvastaisessa liikkeessä ja naisten vapautusliikkeessä. Hän väitteli tohtoriksi John Hopkins Universitystä vuonna 1973 väitöskirjallaan Inference and Scientific Discovery. Väiteltyään Longino työskenteli eri yliopistoissa (University of California, San Diego 1973–1975, Mills College 1975     –1990, Rice University 1990–1995, University of Minnesota 1995–2005) aina vuoteen 2005, jolloin hänet valittiin professuuriin Stanfordin yliopistoon. Professuurien lisäksi Longinolla on ollut lukuisia vierailevan professorin ja tutkijan pestejä esimerkiksi Wienin yliopistossa ja London School of Economicsissa. Vuonna 2016 hänet valittiin American Academy of Arts and Sciences -tiedeyhteisön jäseneksi. Vuonna 2022 Longinolle myönnettiin Philosophy of Science Association -yhdistyksen Hempel Award tunnustukseksi elämäntyöstä tieteenfilosofian alalla.

 

Filosofia

Helen Longino on yksi tärkeimmistä hahmoista feministisessä epistemologiassa, sosiaalisessa epistemologiassa ja tieteenfilosofiassa. Hän on myös osallistunut keskusteluihin feministisestä taloustieteestä ja pornografiasta. Longino on julkaissut kolme monografiaa: Science as Social Knowledge (1990), The Fate of Knowledge (2002) ja Studying Human Behaviour (2013). Lisäksi hän ollut mukana toimittamassa useita teoksia ja kirjoittanut lukuisia artikkeleita 1970-luvun lopulta alkaen. Työssään hän on tarkastellut erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitystä tiedontuotannossa ja analysoinut arvojen roolia tieteessä. Longinon mukaan yhteiskunnalliset, poliittiset ja kulttuuriset arvot vaikuttavat siihen, mitä pidetään tieteellisenä tietona. Arvolatautuneisuudesta huolimatta tieteellinen tutkimus voi olla objektiivista. Objektiivisuus on kuitenkin ymmärrettävä tutkimusyhteisöjen, ei yksittäisten tutkijoiden, toiminnan tulokseksi. Näin Longino haastaa perinteisen näkemyksen tieteen arvovapauden ja tieteen objektiivisuuden yhteydestä.

Longinon ajattelussa perinteiseen tieteenfilosofiaan yhdistyy vaikutteita eri tutkimusperinteistä, erityisesti feministisestä teoriasta ja tiedonsosiologiasta. Yhtäältä hän on nostanut yleiseen tieteenfilosofiseen keskusteluun kysymyksiä, jotka ovat aiemmin olleet lähinnä feministien kiinnostuksen kohteena. Hänet luetaankin yleisesti feminististen empiristien joukkoon. Feminististen empiristien mukaan tutkimuksen itseään korjaavat metodit ovat paras keino vinoumien poistamiseksi tieteen sisällöstä. Feministiset empiristit eivät siis kannata niin kutsuttuun standpoint-epistemologiaan kuuluvaa näkemystä, että naisten ja miesten – tai muiden sosiaalisten ryhmien – tavat tarkastella maailmaa tai tehdä tiedettä poikkeaisivat perustavanlaatuisella tavalla toisistaan: naiset eivät ole taipuvaisia pehmeämpään tieteen tekemisen tapaan, vuorovaikutukseen ja pyrkimykseen ymmärtää luonnon prosesseja niiden hallitsemisen sijaan.

Longinoa voi pitää myös eräänlaisena sillanrakentajana perinteisen tieteenfilosofian ja tieteensosiologian välillä. Normatiivista teoriaansa rakentaessaan hän hyödyntää empiirisen tieteentutkimuksen tuloksia pyrkien kuvaamaan tutkimusta sellaisena, kuin sitä tosiasiassa harjoitetaan. Tähän liittyy ajatus, että tieteellisen toiminnan ymmärtämiseksi on otettava huomioon materiaalinen, sosiaalinen ja kulttuurinen konteksti, jossa tutkijat toimivat. Tiedettä tehdään tutkijayhteisössä, joka kuuluu laajempaan rahoittajien, kuluttajien ja kansalaisten muodostamaan yhteisöön. Tämän vuoksi tieteenfilosofin on huomioitava sosiaalitieteelliset tutkimustulokset, jotka koskevat tutkijayhteisöjen toimintaa ja laajemmin ihmisten käyttäytymistä. Tieteenfilosofian ei siis tule perustua idealisoituihin käsityksiin siitä, miten tiedettä tulisi harjoittaa.

 

Teokset

Ensimmäisessä kirjassaan Science as Social Knowledge: Values and Objectivity in Scientific Inquiry Longino kehittää kontekstuaaliseksi empirismiksi (myöhemmissä teksteissä myös kriittiseksi kontekstuaaliseksi empirismiksi) nimeämäänsä teoriaa tieteellisen tiedon luonteesta. Teoksessa hän tarkastelee erityisestiarvojen roolia tieteellisessä päättelyssä sekä sitä, kuinka tutkimuksen objektiivisuuden turvaaminen on mahdollista arvojen läsnäolosta huolimatta.

Longino tekee jaottelun tieteen konstitutiivisiin (constitutive) ja kontekstuaalisiin (contextual) arvoihin. Konstitutiivisilla arvoilla hän viittaa arvoihin, jotka ovat yhteydessä tutkimuksen tiedollisten tavoitteiden saavutettavuuteen. Esimerkkejä tällaisista arvoista ovat tarkkuus, teorian yksinkertaisuus ja empiirinen paikkansapitävyys. Kontekstuaaliset arvot taas ovat esimerkiksi kulttuurisia, poliittisia tai sosiaalisia arvoja. Perinteisen, joskin viime vuosikymmeninä kyseenalaistetun, näkemyksen mukaan ainakin luonnontieteellisen tutkimuksen on mahdollista olla arvovapaata. Tällä ei suinkaan ole tarkoitettu, etteivät konstitutiiviset arvot – kuten pyrkimys totuuteen – ohjaisi tutkimustoimintaa, vaan arvovapaus on viitannut tutkimusprosessin vapauteen kontekstuaalisista eli poliittisista, kulttuurisista ja sosiaalisista arvoista. Perinteisesti on pidetty sopivana, että eettiset ja sosiaaliset arvot vaikuttavat tutkimusongelmien valintaan (Millaisiin tutkimuksiin Suomen Akatemian tai muiden rahoittajien tulisi kohdentaa rahoitusta?) ja tutkimusmenetelmien valintaan (Saako tutkimuksessa käyttää menetelmiä, jotka tuottavat koehenkilöille suurta kipua?). Sen sijaan henkilökohtaiset mieltymykset ja yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat tämän näkemyksen mukaan tieteelliseen päättelyyn ja havainnointiin vain, mikäli tutkija on epäonnistunut tieteellisen metodin noudattamisessa – esimerkiksi jättänyt osan aineistostaan sivuun tilastoanalyysiä tehdessään saadakseen haluamansa tuloksen.

Longino kyseenalaistaa perinteisen näkemyksen tieteen arvovapaudesta. Longinon mukaan tieteen tulokset ovat aina vuorovaikutuksessa yhteiskunnallisten arvojen ja intressien kanssa. Yksinkertaisimmillaan tämä näkyy siinä, että saatavilla oleva rahoitus ja rahoittajien intressit suuntaavat tutkimusta tiettyjen kysymysten tarkasteluun. Longinon arovapauden ideaalille esittämä haaste on kuitenkin vakavampi. Hänen mukaansa kontekstuaalisten arvojen vaikutus voi ulottua myös tieteen sisäisiin prosesseihin, esimerkiksi siihen, miten tutkijat tekevät havaintoja tai millaisia johtopäätöksiä he tekevät saatavilla olevan datan perusteella.

Longinon kanta arvojen rooliin tieteessä perustuu yhteen versioon alimääräytyneisyysargumentista (ks. "Quine, Willard van Orman") ja taustaoletusten rooliin tieteellisessä päättelyssä. Tieteenfilosofiassa teorioiden empiiriseksi alimääräytyneisyydeksi kutsutaan tilannetta, jossa useampi keskenään ristiriitainen teoria on samanaikaisesti yhteensopiva saman havaintoaineiston kanssa. Tällöin pelkästään havaintojen avulla ei voi ratkaista, mikä teorioista on tosi. Longinolle alimääräytyneisyydessä on kyse siitä, millä perusteella katsomme jonkin tietyn asiaintilan tai tutkimusaineiston tukevan jotain tiettyä hypoteesia: miksi esimerkiksi tulkitsemme lasiputkessa olevan elohopeapatsaan korkeuden kertovan jotain lämpötilasta? Pelkkä elohopeapatsas ei viittaa mihinkään ilman oletusta, että elohopealla on tapana käyttäytyä säännönmukaisesti tietyllä tavalla eri lämpötiloissa. Datan ja hypoteesien välillä on siis kuilu: jotta voimme pitää asiaintilaa hypoteesiamme tukevana, on meillä oltava joitain oletuksia asioiden välisistä yhteyksistä. Longinon mukaan se, pitääkö henkilö jotain asiaintilaa oleellisena tietyn hypoteesin kannalta, riippuu hänen muista uskomuksistaan – niin sanotuista taustaoletuksista. Erilaisten taustaoletusten valossa huomio kiinnittyy ilmiön eri puoliin, jolloin sen voi nähdä tarjoavan vahvistusta joko yhdelle hypoteesille eri syistä tai jopa kahdelle toisensa poissulkevalle hypoteesille. Taustaoletukset saattavat vaikuttaa myös siihen, millaisilla termeillä dataa kuvaillaan. Erilaiset taustaoletukset siis selittävät, minkä vuoksi tutkijat saattavat olla erimielisiä siitä, tukeeko jokin tietty tutkimustulos tai havainto hypoteesia vai ei. Longinon keskeinen väite on, että taustaoletusten kautta kontekstuaaliset arvot pääsevät vaikuttamaan tieteelliseen päättelyyn ja tieteellisen tiedon oikeuttamiseen.

Longino mainitsee naiskeräilijä- ja miesmetsästäjäteoriat ihmisen lajikehityksen selittäjänä  esimerkkinä tutkijoiden arvolatautuneiden oletusten mahdollisesta vaikutuksesta aineiston tulkintaan. Molemmissa teorioissa vastausta ihmislajin kehitystä koskeviin kysymyksiin haettiin tarkastelemalla varhaisten ihmisapinoiden muuttuneita tapoja ja esimerkiksi fossiileista, jalanjäljistä ja työkaluista koostuvaa empiiristä aineistoa. Miesmetsästäjäteoriassa huomio kiinnitettiin muuttuneisiin metsästystapoihin ja urosten kiviaseiden käyttöön. Naiskeräilijäteorian kannattajat puolestaan selittävät työkalujen alkaneen kehittyä naaraiden ryhdyttyä hankkimaan ravintoa tikkuja ja keppejä käyttäen. Kumpikin teoria tarjoaa selityksen yhdelle ja samalle aineistolle, eikä valintaa teorioiden välillä voi tehdä pelkästään empiiriseen aineistoon turvautumalla. Naiskeräilijäteorian merkitys on, että sen kehittäjät onnistuivat nostamaan esiin miesmetsästäjäteorian taustalla vaikuttavat mieskeskeiset taustaoletukset, jotka olivat aiemmin jääneet näkymättömiksi. Esimerkki tällaisista taustaoletuksista on muun muassa ajatus, että miehet ovat aktiivisia toimijoita ja että heidän toimintansa on ratkaisevassa roolissa myös ihmisen evoluutiossa. Toisaalta molemmat teoriat heijastavat varsin stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolirooleista. Longinon mukaan perinteisiä sukupuolirooleja kannattavat arvot omaksuneet tutkijat eivät itse havainneet päättelynsä vinoutuneisuutta. Vasta kun nämä oletukset kyseenalaistavat feministisesti suuntautuneet tutkijat alkoivat ottaa osaa keskusteluihin, tutkimuksen arvolatautuneisuus tuli näkyväksi.

Longinon teoriassa merkittävää on, että empiirisestä alimääräytyneisyydestä ja kontekstuaalisten arvojen vaikutuksesta ei seuraa, että tiede ei voisi olla objektiivista. Hänen mukaansa on tärkeää tehdä erottelu 1) tutkimuksen metodin objektiivisuuteen ja 2) yksittäisten tutkijoiden objektiivisuuteen. Longinon mukaan nämä kaksi sekoitetaan usein toisiinsa, minkä vuoksi tieteen objektiivisuutta on perinteisessä tieteenfilosofiassa tarkasteltu hyvin yksilökeskeisesti. Tästä yksilökeskeisestä näkökulmasta arvolatautuneiden taustaoletusten vaikutus tieteelliseen päättelyyn on ongelmallista, sillä ne vaikuttavat väistämättä johtavan tutkimustulosten vinoutumiseen. Longinon mukaan hypoteesien ja teorioiden puolueeton arviointi on kuitenkin mahdollista, sillä tieteellinen tutkimus on oleellisella tavalla sosiaalista toimintaa: vaikka yksittäinen tutkija ei voisikaan aina tunnistaa oman päättelynsä arvolatautuneisuutta, toisenlaisten oletusten varassa toimivat tieteilijät voivat osoittaa hänen järkeilynsä mahdollisen vinoutuneisuuden.

Kontekstuaalisessa empirismissä pyritään arvojen poissulkemisen sijaan niiden näkyviksi tekemiseen ja niiden roolin kontrollointiin. Longinon mukaan tieteessä on tärkeää esittää kysymyksiä siitä, miksi jonkin havaittavan seikan uskotaan tukevan jotain tiettyä teoriaa – sen lisäksi, että tehtyjen kokeiden suoritustapoihin, aineiston keräykseen ja käytettyjen analyysimenetelmien käyttöön kiinnitetään huomiota. Kritiikin antaminen ja vastaanottaminen on siis hypoteesien kehittämisen ja kokeiden suorittamisen lisäksi oleellinen osa tieteellistä metodia ja tiedon oikeuttamisen prosessia. Kritiikki voi tehdä piilossa olleet taustaoletukset näkyviksi ja mahdollistaa niiden muokkaamisen. Kontekstuaalisen empirismin näkökulmasta perinteisen näkemyksen mukainen menetelmä, toisin sanoen yksittäisten tutkijoiden pyrkimys päätellä puolueettomasti todistusaineiston perusteella, ei riitä takaamaan tieteen luotettavuutta. Tarvitaan myös käsitteellistä, metafyysistä ja eettistä pohdintaa ja taustaoletusten tarkastelua.

Longinon teoriassa tutkimuksen objektiivisuus perustuu yhteisön toiminnalle. Tutkijoiden käymä kriittinen keskustelu mahdollistaa sen, etteivät yhteisön hyväksymät tulokset perusteetta heijastele tekijöidensä henkilökohtaisia tai kulttuurisia arvoja. Jotain tiettyä tutkimustulosta ei voida pitää objektiivisena ennen kuin se on läpikäynyt yhteisön kriittisen tarkastelun. Tämän vuoksi mahdollisuus erilaisten kantojen esittämiseen on tärkeä edellytys objektiivisuuden saavuttamiselle. Yksimielisessä yhteisössä kritiikkiä ei ole, eikä taustaoletuksia päästä kyseenalaistamaan – jos niiden olemassaolo ylipäätään tunnistetaan. Toisin kuin perinteisessä näkemyksessä ajatellaan, tutkijoiden vahva sitoutuminen omiin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin arvoihinsa voi olla tiedeyhteisön kannalta hyödyllistä, sillä se auttaa tekemään vastakkaisia taustaoletuksia näkyviksi.

Jotta tutkimuksen objektiivisuuden mahdollistava kriittinen keskustelu olisi mahdollista, tiedeyhteisön on Longinon mukaan täytettävä seuraavat kriteerit.

  1. Yhteisössä on oltava mahdollista esittää kritiikkiä tunnustettujen kritiikin väylien kautta, esimerkiksi julkaisuissa, konferensseissa ja vertaisarviojärjestelmän kautta. Lisäksi kriittiseen keskusteluun osallistumisella tulisi olla samanlainen painoarvo tutkijan urakehitykselle kuin alkuperäisten tulosten julkaisemisella.
  2. Jotta kritiikki olisi asiaankuuluvaa, sen esittäjän ja vastaanottajan on jaettava joitain näkemyksiä siitä, millaista tutkimuksen tulee olla. Yhteisön jäsenten täytyy siis hyväksyä tietyt yhteiset standardit, joihin vedoten kritiikkiä voidaan esittää. Standardeihin voi kuulua sekä sisällöllisiä ja metodologisia periaatteita että tiedollisia tai sosiaalisia arvoja. Totuus, ymmärrettävyys ja empiirinen paikkansapitävyys ovat esimerkkejä tiedollisista arvoista, metodologiset periaatteet koskevat esimerkiksi hyväksyttäviä koeasetelmia, ja pyrkimys tuottaa kansanterveyttä edistävää tutkimusta on esimerkki sosiaalisesta arvosta.  Longino korotaa, että tutkimusyhteisöjen välillä on eroja siinä, mitä standardeja pidetään tärkeinä. Standardit voivat myös muuttua ajan kuluessa ja kritiikin myötä.
  3. Yhteisössä käydyllä keskustelulla on oltava vaikutusta siinä omaksuttuihin kantoihin. Toisin sanoen yhteisön omaksumien uskomusten on muututtava ajan kuluessa käydyn keskustelun myötä. Yksilöiden ei kuitenkaan tarvitse luopua omista näkemyksistään. Oleellista on, että he ottavat aktiivisesti osaa kriittiseen keskusteluun.
  4. Koska näkökulmien moninaisuus on kriittisen keskustelun syntymisen edellytys, tulee yhteisön olla avoin erilaisille näkemyksille. Tietynasteinen erimielisyys on yhteisötasolla episteeminen hyve, jota tulee kultivoida. Yhteisössä vallitsevien näkemysten on täytynyt muotoutua kriittisen vuoropuhelun kautta. Olennaista on, että keskustelussa kaikki asiaankuuluvat näkökulmat on otettu huomioon. Tämä tarkoittaa myös, että kaikilla oikeanlaisen koulutuksen hankkineilla on oltava oikeus osallistua keskusteluun eivätkä taloudelliset, poliittiset tai muut vastaavanlaiset seikat saisi vaikuttaa siihen, mistä kannoista tulee vallitsevia.

Näiden kriteereiden tarkoituksena on varmistaa, että kriittinen, taustaoletusten roolin tarkastelun mahdollistava keskustelu on mahdollista tutkimusyhteisöissä. On myös hyvä huomata, että Longinon mukaan objektiivisuus on asteittaista, koska eri yhteisöt saattavat täyttää kriteerit eri tavoin.

Longino on kehittänyt Science as Social Knowledge -teoksessa esittämäänsä teoriaa tieteen sosiaalisesta luonteesta edelleen lukuisissa artikkeleissa ja kahdessa kirjassa. Esimerkiksi artikkelissaan “Cognitive and non-cognitive values in science: Rethinking the dichotomy” (1996) hän kyseenalaistaa perinteisen jaottelun tiedollisiin ja kontekstuaalisiin arvoihin. Hänen mukaansa perinteisten tiedollisten arvojen – kuten teorian yksinkertaisuuden, selitysvoiman tai aiempien teorioiden kanssa yhteensopivuuden – käyttö teorioiden arvioinnissa ei ole poliittisesti neutraalia. Esimerkiksi yhteensopivuutta aiempien teorioiden kanssa on käytetty argumenttina vastustettaessa tutkimusta, joka on haastanut vallalla olevia naisvihamielisiä käsityksiä. Toisaalta vaihtoehtoiset tiedolliset arvot kuten uutuus (novelty) voivat tukea valtavirran haastavia teorioita.

Kirja The Fate of Knowledge (2002) pyrkii tarjoamaan tiedon tuotannosta kuvan, joka ylittää filosofisessa ja sosiologisessa keskustelussa Longinon mukaan yleiset dikotomiat, erityisesti rationaalisen ja sosiaalisen erottamisen. Hänen mukaansa filosofiset tietoteoriat ovat usein olleet yksilökeskeisiä, lähtökohtaisesti monistisia ja ei-relativistisia. Sosiologit taas ovat tutkineet sosiaalisen vuorovaikutuksen ja tutkimuksen materiaalisen kontekstin vaikutusta tieteeseen, hyväksyneet tiedollisen pluralismin eli näkemyksen, jonka mukaan useampi teoria voi kuvata samaa ilmiötä, ja päätyneet ainakin jonkinasteiseen relativismiin. Longinon tavoitteena on rakentaa teoria, jossa yhdistyy tieteenfilosofinen pyrkimys tarkastella normatiivista tiedontuotantoa ja toisaalta tieteensosiologinen materiaalisen ja sosiaalisen kontekstin analyysi. Hänen mukaansa tämä on mahdollista hyväksymällä, että tiedollisten väitteiden arviointi ja oikeuttaminen on luonteeltaan sosiaalista toimintaa, joka tapahtuu aina tietyssä materiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa.

The Fate of Knowledge -teoksen merkittävä uutuus suhteessa Longinon ensimmäiseen kirjaan on tieteellisen pluralismin tarkastelu. Longinon mukaan tutkimusyhteisöjen tavoitteet, jaetut taustaoletukset ja käytetyt metodologiat vaikuttavat siihen, miten yhteisöt lähestyvät tutkimuskohteitaan. Esimerkiksi jokin ilmiö saatetaan operationalisoida eri tavoin ja eri yhteisöissä kuvaamaan voidaan kehittää erilaisia teorioita kuvaamaan sitä. Koska tiedon oikeuttaminen on oleellisesti kontekstisidonnaista ja sen standardit vaihtelevat yhteisöstä toiseen, useampaa selitystä tai teoriaa voidaan pitää samanaikaisesti hyväksyttävänä. Esimerkkinä tästä Longino esittelee tutkimusta biologian alalta. Hänen mukaansa metodologiset ja teoreettiset kiistat ovat yleisiä biologiassa. Esimerkiksi ekologit eivät ole yksimielisiä siitä, millaisia koeasetelmia tulisi suosia, aivotutkijat suosivat hyvin erilaisia tutkimusstrategioita sekä aivojen rakennetta ja toimintoja kuvaavia malleja ja luonnonvalintaa tutkittaessa huomio voidaan kiinnittää joko geeneihin, genotyyppeihin, yksilöihin tai ryhmiin. Erilaiset metodologiat, tavoitteet ja kysymykset taas ovat johtaneet siihen, että samaa ilmiötä usein kuvataan useammalla teorialla.

Kolmannessa kirjassaan Studying Human Behaviour (2013) soveltaa aiemmissa töissään kehittämäänsä teoreettista kehikkoa ihmisen käyttäytymisen tutkimuksen tarkasteluun.  Longinon aineistona on erityisesti ihmisen seksuaalisuutta ja aggressiivisuutta käsittelevä tutkimus. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Longino analysoi viittä eri lähestymistapaa – kvantitatiivista käyttäytymisgenetiikkaa, molekyylikäyttäytymisgenetiikkaa, neurofysiologiaa ja -anatomiaa, sosiaalisia metodeja sekä integratiivisia metodeja – ihmisen käyttäytymisen tutkimukseen. Hänen mukaansa nämä lähestymistavat eroavat paitsi metodeiltaan ja tutkimuskysymyksiltään, myös taustaoletuksiltaan sekä tavoiltaan käsitteellistää ja operationalisoida tarkastelun kohteena oleva käyttäytyminen. Näin ollen kukin niistä tuottaa kohteestaan tietoa, joka ei ole täysin yhteensopiva muiden lähestymistapojen tuottaman tiedon kanssa.

Teoksen toisessa osassa Longino esittää kolme teesiä tekemänsä analyysin perusteella. Aiemmissa teoksissaan rakentamansa teorian pohjalta Longino ensinnä argumentoi, että ihmisen käyttäytymistä koskeva tutkimus on esimerkki tieteellisestä pluralismista, jossa jokainen tutkimussuuntaus tarjoaa osittaisen – ja muiden suuntausten tuotosten kanssa yhteismitattoman –kuvan tarkastelun kohteena olevasta ilmiöstä. Toisin kuin tieteenfilosofiassa on usein väitetty, teorioiden moninaisuus ei siis välttämättä ole merkki tieteenalan epäkypsyydestä vaan tarkasteltavan ilmiön kompleksisuudesta. Toiseksi Longino esittää, että kiinnostuksen kohteena oleva ilmiö operationalisoidaan ja mitataan eri tavoin eri lähestymistavoissa. Aggressiota voidaan mitata esimerkiksi rikoksista tuomittujen määrällä, verbaalisella aggressiivisuudella, psykologisista testeistä saaduilla pistemäärillä tai lapsen nukkea kohtaan osoittamalla väkivaltaisuudella. Seksuaalisuutta koskevassa tutkimuksessa taas tutkijat eroavat suhtautumisessaan laajasti käytössä olleeseen Kinsey-asteikkoon. Tämän asteikon mukaan yksilöt voidaan sijoittaa portaikolle nollan (pelkästään heteroseksuaalisia fantasioita ja tekoja) ja seitsemän (pelkästään homoseksuaalisia fantasioita ja tekoja) välillä. Toisin kuin seksuaalisen suuntautumisen tutkimuksessa aiemmin käytössä olleet binääriset luokitukset, Kinsey-asteikko huomioi biseksuaaliset taipumukset. Kriitikoiden mukaan se kuitenkin yksinkertaistaa seksuaalisuutta, eikä ota huomioon esimerkiksi sitä, kuinka yksilöiden seksuaalinen käyttäytyminen voi olla kulttuurisen konteksin ohjaamaa tai ajan kuluessa muuttuvaa. Koska eri aggression ja seksuaalisuuden tutkimuksen suuntauksissa käytetään niin monenlaisia operationalisointeja ja mittaustapoja, on Longinon mukaan aiheellista kysyä, josko ne lainkaan tarkastelevat samoja ilmiöitä. Kolmanneksi hän argumentoi viiteanalyysin perusteella, että vuorovaikutus eri lähestymistapojen edustajien kesken on vähäistä käyttäytymistieteissä. Näin ollen kriittinen keskustelu tutkimusta ohjaavista taustaoletuksista on rajoittunutta, mitä voidaan pitää ongelmallisena.

Viimeisimmän monografiansa julkaisun jälkeen Longino on jatkanut tieteellistä pluralismia ja tiedon sosiaalista luonnetta koskevaa tutkimustaan. Esimerkiksi artikkelissaan "Scaling up; scaling down: What’s missing?"  (2021) hän argumentoi, että ihmisen käyttäytymistä koskevissa tieteissä pluralismi ei rajoitu pelkästään siihen, miten ilmiöitä ja niiden syitä selitetään. Hänen mukaansa pluralismi koskee myös sitä, miten selitettävä ilmiö itsessään eli käyttäytyminen käsitteellistetään. Käyttäytyminen tutkimuskohteena voidaan ymmärtää ja mitata joko yksilöiden käyttäytymisenä (jolloin tutkimuskysymyksenä voi esimerkiksi olla, miksi tietyt yksilöt ovat keskiarvoa aggressiivisempia), populaatiotason ominaisuutena (jolloin tutkimuskysymyksenä voi esimerkiksi olla, kuinka ympäristötekijät vaikuttavat eroihin rikollisuudessa maiden välillä) tai vuorovaikutuksena (jolloin tutkijat voivat esimerkiksi olla kiinnostuneita siitä, millaiset olosuhteet estävät tietynlaista vuorovaikutusta riippumatta yksittäisten osallistujien ominaisuuksista). Tapa käsitteellistää tutkittava ilmiö vaikuttaa siis siihen, millaiset tutkimuskysymykset mielletään relevanteiksi. Longino (2022) on myös tarkastellut tapoja, joilla sosiaalisuus käsitteellistetään (sosiaalisessa) epistemologiassa. Hänen mukaansa valtavirtatutkimuksessa sosiaalisuutta ei tavata käsitteellistää vuorovaikutukseksi yksilöiden välillä (interaction) vaan esimerkiksi joksikin jaetuksi (shared) yksilöiden välillä. Longino argumentoi, että sosiaalisen epistemologian edistymiselle olisi hyödyllistä, mikäli sosiaalisuus vuorovaikutuksena otettaisiin paremmin huomioon tiedon filosofisissa analyyseissä.

 

Longinon vaikutus kansainvälisesti ja Suomessa

Longino on ollut yksi viime vuosikymmenten vaikutusvaltaisimmista tieteenfilosofeista. Hänen teoriansa on osaltaan vaikuttanut siihen, että tutkimuksen yhteiskunnallisen kontekstin ja erilaisten sosiaalisten tekijöiden roolia tiedontuotannossa on alettu pitää kiinnostava kysymyksenä myös filosofiassa. Erityisesti hänen näkemyksestään objektiivisuudesta yhteisöllisenä ominaisuutena on keskusteltu laajalti. Esimerkiksi tutkimuksen kaupallistumista ja tieteidenvälisyyttä on tarkasteltu Longinon teoriaa soveltaen. Longinon argumentit tieteellisen päättelyn luonteesta taas ovat olleet keskeisessä roolissa siinä, että oletusta tieteen arvovapaudesta on alettu kyseenalaistaa myös tieteenfilosofian valtavirrassa.

Longinon teorian kritiikki on keskittynyt erityisesti neljään kriteeriin, joita hän on ehdottanut käytettäväksi tutkimusyhteisöjen objektiivisuuden arvioinnissa. On esimerkiksi argumentoitu, että vaatimusta vaihtoehtoisten näkökulmien kultivoinnista voidaan hyödyntää perusteltaessa, miksi naisvihamieliset suuntaukset tulisi sallia osana tieteellistä keskustelua. Objektiivisuuden kriteereitä on myös pidetty varsin yleisluonteisina ja vaikeasti sovellettavina käytäntöön.

Helen Longinon filosofialla on ollut vaikutusta myös suomalaisten ja Suomessa toimivien tutkijoiden työhön. Kristina Rolin (jonka yhtenä väitöskirjaohjaajana Longino toimi) on soveltanut Longinon näkemyksiä esimerkiksi kirjoittaessaan tieteelliseen yhteistöhön liittyvistä kysymyksistä ja arvojen roolista tieteessä. Tomi Kokkonen on hyödyntänyt Longinon teoriaa biologianfilosofisessa työssään. Inkeri Koskinen on soveltanut Longinon näkemyksiä kritiikin roolista tieteessä käsitellessään esimerkiksi transdisiplinarisuutta ja humanistisen tutkimuksen mahdollisuutta saavuttaa objektiivisuus. Longinon teoria eri näkökulmien tärkeydestä tiedon tuotannossa on vaikuttanut myös Teemu Larin ja Magdalena Małeckan taloustieteen filosofiseen tutkimukseen ja Saana Jukolan lääketieteen filosofiseen työhön. Sosiologiassa Longinoa ovat puolestaan soveltaneet Anne Kovalainen ja Seppo Poutanen.

  

Longinon tuotanto

Monografiat

(1990). Science as Social Knowledge: Values and Objectivity in Scientific Inquiry. Princeton University Press, Princeton

(2002). The Fate of Knowledge. Princeton University Press, Princeton.

(2013). Studying Human Behavior: How Scientists Investigate Aggression and Sexuality. University of Chicago Press, Chicago

Eräitä Longinon toimittamia teoksia

Kellert, Stephen, Helen E. Longino, & C. Kenneth Waters, (toim.) (2006). Scientific Pluralism. University of Minnesota Press, Minneapolis

Fox, Evelyn Keller & Longino, Helen, (toim.) (1996). Feminism and Science. Oxford University Press, Oxford

Eräitä keskeisiä artikkeleita

(1980). “Pornography, Oppression, and Freedom: A Closer Look”. Teoksessa Take Back the Night: Women on Pornography. Toim. Laura Lederer, William Morrow and Company, New York, 40–54.

(1987). "Can There be a Feminist Science?." Hypatia, Vol. 2, No. 3, 51-64.

(1992). “Subjects, Power, and Knowledge: Description and Prescription in Feminist Philosophies of Science”. Teoksessa Feminist Epistemologies. Toim. Linda Alcoff, Elizabeth Potter & Elizabeth Potter, Routledge, New York, 101–120. 

(1996). “Cognitive and Non-cognitive Values in Science: Rethinking the dichotomy”. Teoksessa Feminism, Science, and the Philosophy of Science. Toim. Lynn Hankinson Nelson & Jack Nelson, Springer, Dordrecht, 39–54.

(2004). “How Values can be Good for Science." Teoksessa Science, Values, and Objectivity. Toim. Peter Machamer &  Gereon Wolters, University of Pittsburgh Press, Pittsburgh, 127–142.

(2021). "Scaling Up; Scaling Down: What’s Missing?." Synthese, Vol. 198, No. 4, 2849–2863.

(2022). "What's Social About Social Epistemology?." The Journal of Philosophy. Vol. 119, No. 4, 169-195.

 

Kirjallisuus

Biddle, Justin. (2007) "Lessons from the Vioxx Debacle: What the Privatization of Science can Teach us about Social Epistemology." Social Epistemology, Vol. 21, No. 1, 21-39.

Eigi, Jaana. (2015). "On the Social Nature of Objectivity: Helen Longino and Justin Biddle." THEORIA. Revista de Teoría, Historia y Fundamentos de la Ciencia, Vol. 30, No. 3, 449-463.

Hicks, Daniel. (2011). "Is Longino's Conception of Objectivity Feminist?." Hypatia, Vol. 26, No. 2, 333-351.

Jukola, Saana (2013) "Kysymyksistä, oletuksista ja luokitteluista: kuinka tutkia empiiristä tiedettä filosofisesti." Naistutkimus. Vol. 26, No. 4, 100–104.

Koskinen, Inkeri (2016). ”Objektiivisuus humanistisessa tutkimuksessa”. niin & näin 4, 35–42.

Koskinen, Inkeri & Jukola, Saana (2013). ”Helen Longino tieteiden rajalinjoilla”. niin & näin 3, 6–10.

Leuschner, Anna. (2012). "Pluralism and Objectivity: Exposing and Breaking a Circle." Studies in History and Philosophy of Science, Part A, Vol. 43, No. 1, 191-198.

Pinto, Manuela Fernández. (2014). "Philosophy of Science for Globalized Privatization: Uncovering Some Limitations of Critical Contextual Empiricism." Studies in History and Philosophy of Science, Part A 47, 10–17.

Rolin, Kristina (2000). ”Tasa-arvo, tiede ja epistemologia”. Naistutkimus, Vol. 13, No. 1, 33–40.

Rolin, Kristina (2005). ”Mitä feministinen tietoteoria ja tieteenfilosofia ovat?”. Teoksessa Feministinen filosofia. Toim. Johanna Oksala & Laura Werner. Gaudeamus, Helsinki, 143–155.

Rolin, Kristina (2020). "Longino, Helen". Teoksessa P. Atkinson, S. Delamont, A. Cernat, J.W. Sakshaug, & R.A. Williams (Toim.), SAGE Research Methods Foundations. Verkossa: www.doi.org/10.4135/9781526421036902278.

Ylikoski, Petri. (2002) "The Fate of Knowledge." Science & Technology Studies, Vol. 15, No. 2, 78-81.

 

Teksti perustuu osittain vuonna 2013 Feministien vuoro -blogissa julkaistuun kirjoitukseen Tieteen Objektiivisuus ja arvovapaus. Helen Longinon kritiikki. Verkossa: feministienvuoro.wordpress.com/2013/01/04/vieraan-vuoro-tieteen-objektiivisuus-ja-arvovapaus-helen-longinon-kritiikki/