Ingarden, Roman

Harri Mäcklin (julkaistu 15.6.2023)

Puolalainen Roman Ingarden (1893–1970) lukeutuu 1900-luvun merkittävimpiin fenomenologian edustajiin. Hän opiskeli fenomenologisen liikkeen perustajan Edmund Husserlin (1859–1938) johdolla ja kehitti etenkin fenomenologista estetiikkaa ja ontologiaa. Ingardenin mukaan kokemusten perusrakenteiden fenomenologinen tutkimus valottaa myös kokemusten kohteena olevien kohteiden olemassaolon tapoja. Ingarden tunnetaan etenkin taideteosten perimmäistä olemusta eli ontologiaa käsittelevistä tutkimuksistaan. Hän oli erityisen kiinnostunut kirjallisuudesta, mutta hän kirjoitti laajasti myös muista taidelajeista. Ingardenin elämäntyö kuitenkin keskittyi niin kutsuttuun idealismi–­realismi-kiistaan eli kysymykseen siitä, onko maailmalla tietoisuudesta riippumatonta olemassaoloa. Ingardenin mukaan Husserl päätyi kannattamaan idealismia, kun taas Ingarden itse oli vannoutunut realisti. Ingardenin tuotanto, estetiikka mukaan lukien, sisältää valtavan määrän ontologisia tutkimuksia, joiden viimekätisenä tavoitteena on osoittaa todellisuuden olevan olemassa tietoisuudesta riippumatta.

  1. Elämä
  2. Ingardenin Husserl-kritiikki
  3. Ontologia
  4. Estetiikka
       4.1 Kirjallinen taideteos
       4.2.Muiden taidelajien ontologia
  5. Ingarden Suomessa
  6. Suositeltavaa jatkolukemista
  7. Kirjallisuus

 

Elämä

Roman Witold Ingarden syntyi 5. helmikuuta 1893 Krakovassa, joka vielä tuolloin kuului Itävalta-Unkarin keisarikuntaan. Ingarden aloitti vuonna 1911 filosofian ja matematiikan opinnot Lembergin (nykyisen Lvivin) yliopistossa Kazimierz Twardowskin (1866–1938) johdolla, kunnes hän vuotta myöhemmin siirtyi Göttingenin yliopistoon Saksaan. Fenomenologisen (ks. "Fenomenologia") filosofian perustaja Edmund Husserl (1859–1938) toimi yliopistolla filosofian professorina, ja Ingardenin saapuessa Husserlin ympärille oli muodostunut aktiivinen opiskelijajoukko. Ingarden seurasi ensimmäisestä lukukaudestaan lähtien Husserlin opetusta ja lopulta siirtyi Husserlin perässä Freiburgin yliopistoon vuonna 1916. Kaksikon välille muodostui läheinen suhde, ja Husserl kutsuikin Ingardenia ”vanhoista oppilaistaan rakkaimmaksi ja uskollisimmaksi” (Spiegelberg 1994, 223), vaikkakin heidän välillään oli myös syviä näkemyseroja.

Vuonna 1917 Ingarden sai valmiiksi Husserlin ohjauksessa väitöskirjansa Intuition und Intellekt bei Henri Bergson. Saatuaan tohtorinarvon alkuvuodesta 1918 Ingarden palasi Puolaan ja alkoi elättää itseään matematiikan ja psykologian opettajana. Myöhemmin vuonna 1918 hän lähetti Husserlille kuuluisan ”idealismikirjeen”, jossa hän alkaa muotoilla kritiikkiään Husserlin transsendentaalista idealismia kohtaan. Tästä alkoi Ingardenin välienselvittely idealistisen metafysiikan kanssa, joka motivoi lähes koko hänen myöhempää tuotantoaan.

Vuonna 1919 Ingarden meni naimisiin lääkärinä toimineen Maria Polin kanssa, ja he saivat 1920-luvun aikana kolme poikaa. Ingarden elätti perheensä opettajantyöllä, mutta hän ei täysin hylännyt akateemisia kiinnostuksiaan: vuonna 1924 hän habilitoitui Lvivin yliopistossa (joka tunnettiin vuosina 1919–1939 nimellä Juhana Kasimirin yliopisto) olemuksen käsitettä kartoittavalla teoksellaan Essentiale Fragen. Vuonna 1931 Ingarden julkaisi ehkä tunnetuimman teoksensa Das literarische Kunstwerk (Kirjallinen taideteos), jossa hän esittää laajan ja hienovaraisen esityksen kirjallisen taideteoksen ontologiasta. Vuonna 1936 Ingarden julkaisi teokselle jatko-osan puolaksi otsikolla O poznawaniu dzieła literackiego (Kirjallisen taideteoksen tiedostamisesta), jonka saksannos Vom Erkennen des literarischen Kunstwerks julkaistiin vasta vuonna 1968.

Ingarden joutui työskentelemään eräänlaisessa filosofisessa eristyksessä, sillä fenomenologiaa ei pitkään otettu Puolassa vakavasti. Tästä huolimatta Ingarden nimitettiin vuonna 1933 filosofian ylimääräiseksi professoriksi Juhana Kasimirin yliopistoon. Seitsemän vuotta myöhemmin hän sai täyden professuurin samasta yliopistosta, joka tosin oli vuonna 1939 vaihtanut nimeään Ivan Frankon yliopistoksi. Vuonna 1941 yliopisto jouduttiin sulkemaan Neuvostoliiton ja Saksan välisen konfliktin vuoksi, ja Ingarden jäi työttömäksi. Toisen maailmansodan aikana hän opetti matematiikkaa orpolapsille ja järjesti salaisia luentoja yliopistossa. Samalla hän alkoi työstää pääteostaan Spór o istnienie świata (Kiista maailman olemassaolosta), jonka kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin puolaksi vuosina 1947–48. Ingardenin omakätinen saksannos julkaistiin nimellä Der Streit um die Existenz der Welt vuonna 1964. Vuonna 1945 Ingarden nimitettiin ensin filosofian lehtoriksi ja pian sen jälkeen vakinaiseksi professoriksi Jagellon yliopistoon Krakovassa. Ingardenin oppilaisiin lukeutui muun muassa World Phenomenology Institute -organisaation perustaja Anna-Teresa Tymieniecka (1923–2014) sekä Karol Wojtyła (1920–2005), josta sittemmin tuli paavi Johannes Paavali II.

Toisen maailmansodan päätyttyä Puolassa nousi valtaan kommunistinen hallinto. Ingardenia alettiin syyttää idealistiksi ja ”materialismin viholliseksi”, minkä vuoksi hän joutui opetuskieltoon vuonna 1949. Syytteessä on kohtalon ivaa, sillä Ingardenin elämäntyö keskittyi nimenomaan idealismin vastustamiseen. Opetuskiellon aikana Ingarden keskittyi kirjalliseen tuotantoonsa sekä filosofian klassikoita esittelevän kirjasarjan toimittamiseen. Vuonna 1957 Ingarden nimitettiin uudelleen Jagellon yliopistoon filosofian professorin virkaan, josta hän jäi eläkkeelle vuonna 1963. Hän kuoli 77-vuotiaana aivoverenvuotoon 14. kesäkuuta 1970. Keskeneräiseksi jääneen Kiista maailman olemassaolosta -teoksen kolmas osa julkaistiin postuumisti saksaksi vuonna 1974.

Ingardenin maine perustuu etenkin hänen estetiikkaa käsitteleviin teoksiinsa. Ingarden ei ollut ensimmäinen fenomenologiaa estetiikan ongelmiin soveltanut filosofi, mutta hänen tutkimuksensa jättivät edeltäjät varjoonsa systemaattisuudessa, yksityiskohtaisuudessa ja laajuudessa. Ingardenin ajattelu myös vaikutti toiseen fenomenologisen estetiikan jättiläiseen, ranskalaiseen Mikel Dufrenneen (1910–1995), jonka pääteos Phénoménologie de l’expérience esthétique (Esteettisen kokemuksen fenomenologia, 1953) on yhä kattavimpia kuvauksia esteettisen kokemuksen fenomenologiasta. Lisäksi Ingardenilla on ollut suuri vaikutus taiteentutkimuksessa, etenkin kirjallisuusteoriassa, ja hänen ajattelustaan ovat ottaneet vaikutteita esimerkiksi Wolfgang Kayser, René Wellek ja Konstanzin koulukunnan edustajat, kuten Hans Robert Jauss, Wolfgang Iser ja Wolfgang Preisendanz. Konstanzin koulukunnan kautta Ingardenin vaikutus on näkynyt etenkin saksalaisessa taiteentutkimuksessa painopisteen siirtymisenä tekijän toimintaa korostavasta tuotantoestetiikasta (Produktionsästhetik) vastaanottoa korostavaan reseptioestetiikkaan (Rezeptionsästhetik). Ingarden kirjoitti mittavasti myös ontologiasta, epistemologiasta ja arvoteoriasta, mutta näiden vastaanotto on jäänyt estetiikkaa vaimeammaksi. Yksi oleellinen syy tähän on se, että Ingarden vaihtoi 1930-luvun jälkipuoliskolla kirjoituskielensä saksasta puolaan, mikä pienensi huomattavasti hänen lukijakuntaansa ennen käännösten valmistumista.

 

Ingardenin Husserl-kritiikki

Husserlin fenomenologian päämäärä oli luoda tieteelle vakaa perusta kuvaamalla yksityiskohtaisesti tietoisuudenakteja, joiden välityksellä tieteen tutkima maailma on meille ensisijaisesti annettu. Husserlin ajatus oli, että voidaksemme tutkia millainen maailma on, täytyy meidän ensin ymmärtää, miten maailma ilmenee kokemuksessa. Fenomenologian tavoitteena on tarjota systemaattinen kuvaus kokemuksen perusrakenteista ja niihin liittyvistä tietoisuudenakteista.

Varhaisessa teoksessaan Logische Untersuchungen (Loogisia tutkimuksia, 1901) Husserl vielä ajatteli, että fenomenologia ei ota kantaa siihen, onko todellisuus olemassa mielestä riippumatta. Ingardenin tulkinnan mukaan Husserl kuitenkin hylkäsi tämän neutraaliuden varsin pian, kun hänen käsityksensä fenomenologisesta metodista kehittyi. Husserl näet ajatteli, että fenomenologia voi olla ”ankaraa tiedettä” (strenge Wissenschaft) ainoastaan, kun se tutkii olioita sellaisina kuin ne ilmenevät kokemuksessa. Tällöin on myös sivuutettava ennakko-oletukset ja teoreettiset rakennelmat, jotka eivät perustu kokemukseen itseensä. Yksi tällainen ennakko-oletus on niin kutsutun ”luonnollisen asenteen” oletus siitä, että kokemuksessa ilmenevät oliot ovat olemassa tietoisuudenaktien ulkopuolella. Husserlin mukaan meillä voi olla tietoa ainoastaan asioista, jotka ovat tietoisuuden koettavissa, ja tietoisuuden ulkopuolinen ”olio sinänsä” on ajatuksena mieletön. Ainoa ”reaalinen” todellisuus, josta voimme mielekkäästi puhua, on todellisuus sellaisena kuin se ilmenee kokemuksessa. Ingardenin tulkinnan mukaan Husserl siirtyy teoksessaan Ideen zu einer reinen Phänomenologie und phänomenologischen Philosophie (Ideoita puhtaasta fenomenologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta, 1913) kohti transsendentaalista fenomenologiaa, jonka mukaan tietoisuus ”konstituoi” eli rakentaa kokemuksensa kohteet, eikä noilla kohteilla ole olemassaoloa konstitutiivisten tietoisuudenaktien ulkopuolella.

Tutkijoiden kesken on yhä erimielisyyttä siitä, käsittikö Husserl tämän metafyysisenä positiona vai ainoastaan menetelmällisenä rajauksena, jonka tarkoitus on määrittää sitä, mitä fenomenologia voi mielekkäästi tutkia. Moni Husserlin varhainen seuraaja oli kuitenkin vakuuttunut, että Husserlin metodologinen idealismi johti myös metafyysiseen idealismiin. Husserlin järkytykseksi hänen seuraajiensa muodostamissa ryhmissä eli nk. Göttingenin ja Münchenin piireissä ei omaksuttu hänen käsitystään fenomenologiasta transsendentaalisen idealismin muotona vaan kehitettiin kilpailevaa, realistista fenomenologiaa, jonka mukaan tietoisuuden havaitsema maailma on olemassa tietoisuuden ulkopuolella ja siitä riippumatta. Realistista fenomenologiaa edustivat Ingardenin ohella esimerkiksi Hedwig Conrad-Martius (1888–1966), Moritz Geiger (1880–1937), Alexander Pfänder (1870–1941), Adolf Reinach (1883–1917), Max Scheler (1874–1928) ja Edith Stein (1891–1942). On syytä huomata, että idealismi–realismi-kiistaa käytiin filosofiassa yleisemminkin 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä, ja myös Puolassa keskustelu kävi kuumana Ingardenin aloittaessa yliopisto-opintonsa. Ingarden tunnusti kuuluisassa vuoden 1918 idealismikirjeessään Husserlille, että idealismin ongelma on ”kiduttanut” häntä jo vuosia (Ingarden 1976, 422). Ingardenin filosofiaa ohjasi vakaumus, että reaalinen maailma on olemassa tietoisuudesta riippumatta, ja hänen keskeiseksi tavoitteekseen muodostuikin tuon vakaumuksen filosofinen perustelu. Kun Ingarden valmisteli idealismikirjettään julkaistavaksi vuonna 1961, hän lisäsi sen esipuheeseen kommentin, että ”käsillä oleva kirje edustaa varhaista vaihetta teoreettisessa prosessissa, joka on hallinnut koko tieteellistä uraani” (Ingarden 1976, 437). Ingarden ei ollut ensimmäinen Husserlin idealismia arvostellut ajattelija, mutta hänestä kasvoi sen tunnetuin kriitikko.

Ingardenin mukaan kysymystä maailman olemassaolosta voidaan lähestyä kolmesta näkökulmasta. 1) Ontologia tutkii mahdollisia olemassaolon muotoja ottamatta kantaa, millaisia olioita tosiasiallisesti on olemassa. 2) Metafysiikka tutkii sitä, millainen todellisuus tosiasiallisesti on. 3) Epistemologia eli tieto-oppi taas tutkii, mitä voimme tietää todellisuudesta. Husserl ja Ingarden olivat eri mieltä siitä, mikä näistä kolmesta on ensisijainen suhteessa kahteen muuhun. Husserlin mukaan filosofian pitää lähteä liikkeelle epistemologiasta: voimme ymmärtää olioiden ontologiaa ja metafysiikkaa ainoastaan, jos ensin ymmärrämme tietoisuuden toimintaa, jonka myötä nuo oliot tulevat tietomme kohteiksi. Ingardenin mielestä taas on lähdettävä liikkeelle ontologiasta, koska fenomenologinen analyysi voidaan mielekkäästi toteuttaa vain, jos edeltä on selvitetty kohteena olevan objektin olemisen mahdolliset muodot. Ontologia siis selventää, millä tavoin analyysin kohteena olevan objektin on mahdollista olla olemassa. Fenomenologinen analyysi tarvitsee ontologiaa kuvatakseen, miten tietoisuus saavuttaa nuo objektit. Vielä suurempi ongelma Husserlin epistemologisessa lähestymistavassa on Ingardenin mukaan se, että idealistinen epistemologia johtaa väistämättä idealistiseen ontologiaan ja metafysiikkaan: ajatus, jonka mukaan olioiden merkitys riippuu tietoisuudesta, johtaa siihen, että myös olioiden olemassaolo sidotaan tietoisuuteen. Ingardenin mukaan Husserlin epistemologia olettaa, että tietoisuus on olioiden olemassaolon mahdollisuusehto. Teknisemmin ilmaistuna Ingarden esittää, että Husserlin fenomenologia käsittelee kaikkia olioita niin sanotusti ”puhtaasti intentionaalisina objekteina” eli objekteina, jotka ovat olemassa ainoastaan niihin kohdistuvien tietoisuudenaktien eli intentioiden kautta. Koska Husserlin fenomenologiaa ei edellä tarkka ontologinen analyysi olioiden mahdollisista olemistavoista sekä olioiden mahdollisista suhteista, Husserl ei Ingardenin mukaan pysty pätevästi perustelemaan kaikkien olioiden sitomista tietoisuuteen. Samasta syystä Husserl ei näe kaikkia vaihtoehtoisia tapoja, joilla tietoisuus ja maailma voivat suhteutua toisiinsa.

Husserlin vastasi toistuvasti Ingardenin kritiikkiin toteamalla, että Ingarden yksinkertaisesti ymmärsi väärin hänen fenomenologiansa lähtökohdat. Husserl ei kuitenkaan selvästi esittänyt, missä Ingardenin tulkinta menee vikaan. Sekä Husserlin idealismista että Ingardenin kritiikistä on kirjoitettu runsaasti, eikä tutkijoiden kesken ole saavutettu yksimielisyyttä siitä, miten osuvaa Ingardenin kritiikki Husserlia kohtaan lopulta on.

 

Ontologia

Idealismi–realismi-ongelman ratkaisu edellyttää Ingardenin mukaan kattavaa ontologista tutkimusta olemisen eri muodoista sekä suhteista, joita olioilla voi olla. Kiista maailman olemassaolosta on Ingardenin pyrkimys vastata tähän haasteeseen. Teos oli alun perin tarkoitettu Husserlille, joka kuitenkin kuoli kauan ennen teoksen ensimmäisten osien julkaisua. Teoksen kohteena ovat viime kädessä kuitenkin kaikki idealistiset näkemykset, joiden mukaan reaalinen maailma on riippuvainen tietoisuudesta. Ingardenin perusajatus on, että ensin tulee kartoittaa kaikki mahdolliset ontologiset mallit maailman ja tietoisuuden suhteesta ennen kuin voidaan sitoutua niistä yhteenkään. Kiistan keskeisenä tavoitteena on osoittaa, että on mahdollista muotoilla realistinen ontologia, joka tarjoaa varteenotettavan vaihtoehdon idealismille. Samalla Ingarden pyrki kyseenalaistamaan idealismin perusväitteen, jonka mukaan kaikki oliot ovat olemukseltaan puhtaasti intentionaalisia objekteja. Ingardenin viimekätinen tavoite oli osoittaa, että realismi on paitsi mahdollinen myös ainoa perusteltu vastaus maailman olemassaolon kysymykseen, mutta tähän saakka hän ei koskaan päässyt.

Ingarden jakaa ontologian kolmeen osaan: 1) Eksistentiaalinen ontologia tutkii erilaisia olemistapoja (Seinsweise) ja näihin tapoihin liittyviä ”eksistentiaalisia momentteja” (existentiale Momente) eli piirteitä, jotka määrittävät olemistapoihin liittyviä riippuvuussuhteita ja ajallisia rakenteita. Ingardenin eksistentiaalista ontologiaa ei tule sekoittaa Martin Heideggerin (1889–1976) fundamentaaliontologiaan tai ylipäätään eksistentiaalifilosofiaan, joka tarkastelee inhimillisen olemisen luonnetta ja merkitystä. 2) Formaalinen ontologia tutkii, millaisia rakenteita olioilla voi olla ja millaisissa suhteissa oliot voivat olla toisiinsa. 3) Materiaalinen ontologia taas tutkii olioiden aineellisuuden luonnetta. Kiistan ensimmäinen osa käsittelee eksistentiaalista ontologiaa, toinen osa formaalista ontologiaa ja kolmas, keskeneräiseksi jäänyt osa kausaliteettia. Alun perin kolmannen osan oli määrä käsitellä materiaalista ontologiaa, johon Ingarden ei lopulta päässyt käsiksi. Kolmas osa päättyy dramaattisesti kesken lauseen, sillä Ingarden kuoli ennen teoksen viimeistelyä. Myös metafysiikkaa ja tieto-oppia käsittelevät osat jäivät kirjoittamatta. Keskeneräisyydestään huolimatta mammuttimaiseksi kasvanutta Kiistaa voidaan pitää yhtenä ontologian historian merkittävimmistä teoksista.

Eksistentiaaliontologiassaan Ingarden tekee seuraavat peruserottelut, jotka kuvaavat kaikkien mahdollisten olioiden olemassaoloa määrittäviä eksistentiaalisia momentteja:

  1. Olio on eksistentiaalisesti autonominen, jos sen olemusta ei määritä mikään muu olio; muuten se on eksistentiaalisesti heteronominen, eli sen olemuksen määrittää jokin toinen olio.
  2. Olio on eksistentiaalisesti alkuperäinen, jos se ei edellytä toista oliota tullakseen olevaksi; muuten se on eksistentiaalisesti johdannainen.
  3. Olio on eksistentiaalisesti itsenäinen, jos sen olemassaolo ei edellytä kuulumista yhteen jonkin toisen olion kanssa; muuten se on eksistentiaalisesti epäitsenäinen.
  4. Olio on eksistentiaalisesti riippumaton, jos sen olemassaolon jatkuminen ei edellytä toista oliota; muuten sen on eksistentiaalisesti riippuvainen.

Olioiden mahdolliset olemistavat ovat näiden eksistentiaalisten momenttien erilaisia yhdistelmiä. Idealismi–realismi-ongelman ratkaisemisen näkökulmasta on oleellista selvittää, millaiset olemistavat maailmalla ja tietoisuudella on, ja millaiset riippuvuussuhteet näiden kahden välillä on. Eksistentiaalisten momenttien ja olemistapojen erottelu antaa Ingardenille työkaluja eritellä valtavan määrän erilaisia idealismin ja realismin variaatioita, jotka tarjoavat eksistentiaaliontologian näkökulmasta mahdolliset ratkaisut idealismi–realismi-ongelmaan. Ingardenin oletuksena on, että formaalinen ja materiaalinen ontologia rajaavat varteenotettavien vaihtoehtojen määrää edelleen, jotta lopulta metafyysinen ja epistemologinen tutkimus voi valita vaihtoehdoista pätevimmän käsityksen todellisuuden luonteesta.

Kiistan formaalista ontologiaa käsittelevä osa erittelee erilaisten olemisen muotojen – autonomisten objektien, puhtaasti intentionaalisten objektien, ideoiden, olotilojen, relaatioiden, ajallisesti määrittyneiden olioiden, maailman ja tietoisuuden – välttämättömiä muodollisia rakenteita. Ingardenin Husserl-kritiikin kannalta formaalisen ontologian oleellisimmat tulokset liittyvät intentionaalisten objektien eli tietoisuuden kohteiden analyysiin. Ingardenin tulkinnan mukaan Husserl ajatteli, että kaikki tietoisuuden mahdolliset kohteet ovat heteronomisia objekteja, joiden eksistentiaalinen perusta on puhtaan tietoisuuden toiminnassa. Formaalinen ontologia haastaa Ingardenin mukaan tämän väitteen kahdella oleellisella tavalla.

Ensimmäinen haaste liittyy ulkoisen havainnon fenomenologiaan. Kun esimerkiksi näen edessäni tuolin, Husserlin mukaan tietoisuuteni konstituoi sen kokemukseni kohteeksi. Ingardenin mukaan havaintoaktin fenomenologinen tarkastelu kuitenkin viittaa siihen, että havainto kohdistuu aktin ulkopuolella ja siitä riippumatta olevaan eli autonomiseen olioon. Havaintoakti ei yksin pysty määrittämään, miten kohde ilmenee tietoisuudelle, vaan ulkoa tuleva intuitiivinen sisältö määrittää, miten tietoisuus voi sitä käsitellä. Toisin sanoen havaintoaktin ulkopuolella täytyy olla jotain, joka ohjaa tuota aktia. Tämä taas viittaa siihen, että havainnossa ilmenevien ”reaalisten” olioiden muodollinen rakenne eroaa puhtaasti intentionaalisten tietoisuudenaktien kokoamien objektien rakenteesta, toisin kuin Husserl Ingardenin mukaan väittää.

Toinen formaalisen ontologian johtopäätös on, että kaikkien heteronomisten olioiden eksistentiaalisen perustan ei välttämättä tarvitse olla yksinomaan tietoisuudessa. Esimerkiksi kirjalliset taideteokset eivät ole yksinomaan riippuvaisia lukijan tietoisuudesta. Kuten seuraavassa luvussa käy tarkemmin ilmi, kirjallinen taideteos tarvitsee tietoisuutta täydentyäkseen esteettiseksi objektiksi, mutta silti teos ei ole täysin palautettavissa pelkkään tietoisuuteen, sillä esteettinen objekti on riippuvainen myös kirjasta fyysisenä objektina ja kielellisenä oliona. Toisin sanoen esteettinen objekti ei ole olemassa yksinomaan tietoisuudessa vaan ikään kuin tietoisuuden ja autonomisen olion, eli kirjallisen taideteoksen, välissä.

Kuten sanottu, Ingardenin ontologinen projekti jäi pahasti kesken, puhumattakaan metafyysisestä ja tieto-opillisesta tutkimuksesta, jossa idealismi–realismi-ongelma olisi saavuttanut lopullisen ratkaisunsa. Ingarden oli itse maltillisen realismin kannattaja, joka toisaalta uskoi reaalisen maailman riippumattomaan olemassaoloon mutta samalla hyväksyi myös tietoisuudesta riippuvaisten olioiden olemassaolon. Hän ei kuitenkaan ehtinyt muotoilla kannalleen lopullista perustelua. Kiistan valmistuneet osat silti osoittavat, että Husserlin transsendentaalinen idealismi on kaikkea muuta kuin ainoa mahdollinen ratkaisu maailman olemassaolon ongelmaan.

 

Estetiikka

Huomattava osa Ingardenin tuotannosta liittyy taiteen ontologiaan. Häntä kiinnosti se, mitä taideteosten – maalausten, rakennusten, sävellysten ja etenkin kirjallisten taideteosten – synnyttämien kokemusten perusteella voimme sanoa siitä, millaisia olioita taideteokset ovat. Tämän kiinnostuksen taustalla oli Ingardenin laajempi välienselvittely idealismin kanssa. Ingarden näet oli kiinnostunut taideteoksista siksi, että ne tarjoavat esimerkin puhtaasti intentionaalisesta objektista, jonka olemassaolo riippuu kokijan tietoisuudesta. Ingardenin strategia on tutkia perinpohjaisesti taideteosten ontologiaa ja osoittaa, että emme voi mielekkäästi samastaa kaikkien olioiden olemistapaa taideteosten olemistapaan, mihin Husserlin fenomenologia näyttää johtavan.

Ingardenin fenomenologisen estetiikan perusajatus on, että kohdatessamme taideteoksia olemme itse asiassa tekemisissä kolmen objektin kanssa. Ensiksikin teos on fyysinen objekti – kirjaksi nidottu kasa paperia, kankaalle levitettyä pigmenttiä, veistetty pala marmoria. Fyysinen objekti toimii varsinaisen taideteoksen perustana. Taideteoksella Ingarden tarkoittaa taiteilijan luomaa muodostetta, joka taidelajista riippuen sisältää erilaisia rakennekerroksia, kuten lauseita, kuvattuja tapahtumia, henkilöhahmoja jne. Taideteos ei ole identtinen fyysisen objektin kanssa, joka sitä kannattelee. Fyysisellä objektilla on ominaisuuksia, kuten kemiallinen koostumus, haju ja maku, jotka voivat olla taideteoksen kannalta epärelevantteja, kun taas teos voi sisältää esimerkiksi ideaalisia merkityksiä, esittäviä ja symbolisia viittaussuhteita, jotka eivät ole fyysisen objektin ominaisuuksia. Taideteos sisältää useita epämääräisyyskohtia (Unbestimmtheitsstellen) eli yksityiskohtia, joita teoksessa ei suoraan kerrota, mutta jotka kokijan on kuviteltava teoksen maailman yhtenäisyyden vuoksi. Vuorovaikutuksessa fyysisen objektin ja sille perustuvan taideteoksen kanssa kokija täydentää eli konkretisoi (konkretisieren) teoksen aukkopaikat ja muodostaa teoksen pohjalta esteettisen objektin, joka on esteettisen kokemuksen varsinainen kohde. Taideteos itsessään on vain eräänlainen kaava tai luuranko, jonka kokijan tietoisuudenaktit herättävät henkiin. Ingardenille esteettisessä kokemuksessa on kyse juuri tästä prosessista, jossa tietoisuus rakentaa fyysisen objektin ja siihen kiinnittyvän taideteoksen pohjalta esteettisen objektin.

Esteettisen objektin muodostumisessa on Ingardenin mukaan kyse myös esteettisen arvon kokemisesta. Taideteokset eivät ole yksinomaan arvoneutraaleja, vaan voimme tunnistaa teoksesta esimerkiksi kauneutta, rauhallisuutta, surullisuutta ja harmonisuutta. Nämä esteettiset arvot ovat itse teoksessa läsnä vain mahdollisuuksina, jotka teoksen kokeminen muuttaa todellisiksi. Ingardenille teoksen esteettisen arvon tunnistaminen ja siitä nauttiminen on esteettisen kokemuksen viimekätinen päämäärä. Koska teoksen voi konkretisoida useilla eri tavoilla, sama taideteos voi synnyttää useita esteettisiä objekteja ja täten oikeuttaa useita esteettisiä arvostelmia. Teoksia ei kuitenkaan voi konkretisoida miten sattuu, sillä teos asettaa rajat sille, millaisia esteettisiä objekteja siitä voidaan muodostaa. Näin Ingarden selittää, miksi esteettisissä arvostelmissa voi hyväksyä tietyn määrän henkilökohtaisuutta lipeämättä kuitenkaan puhtaaseen relativismiin, jossa kaikki esteettiset arvostelmat ovat yhtä päteviä.

Kirjallinen taideteos

Ingardenin tunnetuin teos, saksaksi kirjoitettu Das literarische Kunstwerk on fenomenologisen estetiikan kulmakiviä. Vuosina 1927–28 kirjoitetussa mutta vasta vuonna 1931 julkaistussa teoksessa Ingarden ottaa tavoitteekseen kuvata kirjallisen taideteoksen ”olemusanatomian” (Wesensanatomie) eli rakenteet, jotka määrittävät kirjallisen taideteoksen olemistavan. Millaisia välttämättömiä osia kirjallisella taideteoksella on, miten nuo osat ovat suhteessa toisiinsa, ja millainen suhde tuolla oliolla on muihin olioihin ja etenkin lukijan tietoisuuteen?

Ensiksikin Ingarden osoittaa, että kirjallisen taideteoksen olemistavan tarkastelu puhtaasti reaalisena tai ideaalisena objektina johtaa mielettömyyksiin. Kirjallista taideteosta ei voi pitää pelkkänä fyysisenä esineenä, kasana paperia ja musteläiskinä, sillä tällöin esimerkiksi jokainen Goethen Faustin kopio olisi oma taideteoksensa. Samasta syystä teosta ei voi samastaa kirjailijan ja lukijoiden kokemuksiin: koska jokaisen kokijan kokemus on erilainen, puhuttaisiin tällöin myös eri teoksista. Teosta ei voi pitää myöskään puhtaasti lukujen kaltaisena ideaalisena objektina, sillä tällöin se tulisi käsittää ikuiseksi ja ajattomaksi, mikä tarkoittaisi sitä, että teos olisi ollut olemassa jo ennen kirjailijan luomistyötä.

Ingardenin mukaan kirjallista taideteosta ei siis voi pelkistää fyysiseksi objektiksi, kirjailijan ja lukijan kokemukseksi tai ideaaliseksi merkitykseksi, sillä teos on riippuvainen kaikista näistä. Kirjallinen taideteos on kirjailijan luomistyön synnyttämä kielellinen rakennelma, joka on kiinnitetty fyysiseen, yhteisesti jaettuun kirjaan ja joka viittaa kielellisten muodosteiden (sanojen, lauseiden jne.) ideaalisiin merkityksiin. Ingarden esittää, että kirjallinen taideteos on tarkemmin ottaen skemaattinen muodoste (schematisches Gebilde), joka koostuu seuraavista rakenteista tai kerroksista (Schichten):

  1. Foneettiset muodosteet: sanojen ja niiden yhdistelmien ääniasu ja siihen liittyvät esteettiset piirteet, kuten rytmi ja tunnetila.
  2. Merkitysyksiköt: sanat ja niiden yhdistelmät (fraasit, lauseet, kappaleet jne.).
  3. Skematisoidut aspektit: kuvaukset, joiden avulla teoksen hahmot, tapahtumapaikat yms. esitetyt objektit esitetään tietystä näkökulmasta.
  4. Esitetyt objektit: teoksen kuvaamat hahmot, tapahtumapaikat, esineet, juonenkäänteet jne.

Ingardenin mukaan nämä kerrokset yhdistyvät kokonaisuudeksi lukijan tietoisuudenaktien kautta. Ingarden esittää systemaattisen kuvauksen näistä tietoisuudenakteista Kirjallisen taideteoksen jatko-osassa, alun perin puolaksi kirjoitetussa teoksessa Kirjallisen taideteoksen tiedostamisesta. Ingardenin mukaan lukemisessa on kyse joukosta akteja, joiden avulla lukija yhdistää teoksen ohjaamana sen eri kerrokset ”moniääniseksi harmoniaksi” ja tunnistaa siihen liittyvät esteettiset arvot.

Ingarden huomauttaa, että lukija myös täydentää teosta monin tavoin. Kielellisiin ilmauksiin liittyy erilaisia potentiaalisia merkityksiä, jotka ylittävät ilmausten sanakirjamerkityksen. Jos tekstissä kuvataan esimerkiksi päähenkilön asuinhuonetta, lukija sijoittaa huoneen rakennukseen, vaikkei teksti sitä suoraan mainitsekaan. Mikään teksti ei voi täydellisesti kuvata kaikkea, vaan teksti sisältää väistämättä monenlaisia epämääräisyyskohtia. Esimerkiksi Thomas Mannin romaanissa Buddenbrookit (1901) ei missään mainita konsuli Buddenbrookin silmien väriä, ja lukijan tehtäväksi jää kuvitella silmät jonkin värisiksi.

Lukijan tietoisuudenaktien myötä syntyvä konkretisaatio – jota Ingarden kutsuu myös esteettiseksi objektiksi – on olemassa ainoastaan puhtaasti intentionaalisena objektina, eli sen olemassaolo riippuu lukijan intentionaalisista akteista. Samalla Ingardenin analyysi kuitenkin osoittaa, että teoksen eksistentiaalinen perusta ei ole yksinomaan lukijan tietoisuudessa, vaan se edellyttää perustakseen myös fyysisen objektin sekä sanojen ideaaliset merkitykset.

Ingardenin esittämä teoria pystyy elegantisti vastaamaan kysymykseen, miten voimme pitää eri lukijoiden lukukokemuksia saman teoksen kokemuksina, kun lukijoiden kokemukset väistämättä eroavat toisistaan. Ingardenin mukaan jokaisen lukijan kokemus perustuu yhteisesti jaettuun teokseen, joka ohjaa lukijan kokemusta ja asettaa sille tietyt rajat. Näiden rajojen sisällä jokainen lukija konkretisoi teoksen omalla tavallaan. Näin ollen lukijoiden voidaan sanoa lukeneen saman teoksen, vaikka he eivät ole muodostaneet sen perusteella identtisiä esteettisiä objekteja.

Kirjallisen taideteoksen johtopäätökset kyseenalaistavat myös Husserlin transsendentaalisen idealismin perusväitteitä. Ingardenin tulkinnan mukaan Husserl väittää, että kaikki oliot ovat ontologiselta luonteeltaan puhtaasti intentionaalisia objekteja, joiden välitön eksistentiaalinen perusta on yksin tietoisuudessa. Kirjallisen taideteoksen analyysi osoittaa, että edes kaikki puhtaasti intentionaaliset objektit eivät ole riippuvaisia yksinomaan tietoisuudesta, vaan niiden olemistapa voi samalla olla riippuvainen myös muista reaalisista ja ideaalisista olioista.

Muiden taidelajien ontologia

Ingarden suunnitteli liittävänsä Kirjalliseen taideteokseen joukon liitteitä, jotka käsittelevät muita taidelajeja. Hänen tavoitteenaan oli luoda fenomenologiselle estetiikalle systemaattinen perusta. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut alkuperäisessä muodossa, ja Kirjallisessa taideteoksessa hän käsittelee lyhyesti ainoastaan teatteria, elokuvaa ja pantomiimia. Ingarden julkaisi muita taidelajeja käsittelevät tekstinsä aluksi puolaksi ja lopulta saksankielisenä yhteisniteenä Tutkimuksia taiteen ontologiasta vuonna 1961. Näissä teksteissä hän lähestyy musiikkia, maalaustaidetta, arkkitehtuuria ja elokuvaa samalla tavoin kuin hän oli käsitellyt kirjallisuutta Kirjallisessa taideteoksessa.

Musikaalinen taideteos ei Ingardenin mukaan ole identtinen minkään yksittäisen esityksen, säveltäjän tai kuulijan kokemuksen eikä myöskään partituurin kanssa, eikä sitä voi yksiselitteisesti käsittää puhtaan reaalisena tai ideaalisena oliona. Musikaalinen taideteos on intentionaalinen objekti, joka sijaitsee näiden perinteisten ontologisten kategorioiden välissä. Musikaalisen taideteoksen olemisen lähde on säveltäjän psykofyysisessä toiminnassa, ja kaikkien soitinten nuotit kattava partituuri muodostaa teoksen reaalisen perustan. Partituuri on skemaattinen muodoste, jossa on erilaisia epämääräisyyskohtia, kuten äänenvoimakkuus ja sointiväri. Esityksessä muusikot täydentävät nämä aukot ja näin muodostavat teoksesta yhden mahdollisen konkretisaation. Musikaalista taideteosta ei Ingardenin mukaan voi analysoida kerroksellisena rakenteena kirjallisen taideteoksen tavoin, sillä musiikki kostuu vain yhdestä rakennekerroksesta, sävelten muodostamasta jatkumosta. Tällöin teoksen synnyttämät vaikutelmat tunneilmaisusta tai tarinankerronnasta eivät Ingardenin mukaan varsinaisesti kuulu teokseen vaan kokijan siitä muodostamaan konkretisaatioon. Musiikkiteos on intentionaalinen objekti, joka toimii muusikoiden soittamisaktin mallina ja jonka saavuttamiseen myös yleisön kuunteluakti keskittyy. Musikaalinen taideteos ei Ingardenin mukaan ole identtinen minkään yksittäisen konkretisaation kanssa, vaan se on kaikkien mahdollisten konkretisaatioiden horisontti. Ingarden pohjaa analyysinsa Kiistassa esitettyyn ajan ontologiaan. Käsitellessään musikaalisen teoksen ajallista rakennetta hän päätyy lopputulokseen, että musiikkiteos on yliajallinen olio, joka ohjaa ajallisesti määrittyneen esityksen etenemistä.

Kuvataidetta analysoidessaan Ingarden keskittyy yksinomaan maalaustaiteeseen. Hän erottelee ensiksikin maalauksen (Gemälde) ja kuvan (Bild) välillä: maalaus on fyysinen objekti – kangas tai levy, johon on levitetty pigmenttejä – kun taas kuva on intentionaalinen objekti, joka syntyy maalausta katsoessa. Maalaus ja kuva eivät ole ominaisuuksiltaan identtiset: maalauksella on esimerkiksi fyysisiä ja kemiallisia ominaisuuksia, joilla ei ole merkitystä kuvan kannalta, kun taas esimerkiksi kuvassa nähdyt objektit eivät ole maalauksen ominaisuuksia. Ingarden jakaa kuvat kahteen pääkategoriaan: esittävät (darstellende) kuvat viittaavat itsensä ulkopuolisiin olioihin ja asiantiloihin, kun taas ei-esittävät (nichtdarstellende) eli abstraktit kuvat eivät viittaa itsensä ulkopuolelle. Molempia kategorioita yhdistää se, että kuvan täytyy muodostaa esteettisesti määrittynyt hahmo (Gestalt), jossa voidaan havaita esteettisiä arvoja. Ingardenin analyysi keskittyy pääasiassa esittäviin kuviin. Hänen mukaansa kaikissa esittävissä kuvissa on läsnä vähintään kaksi kerrosta: 1) esitetyt objektit, esimerkiksi kukkakimput tai henkilöhahmot, ja 2) objektien aspektit eli näkökulmat, joista nuo objektit on esitetty. Lisäksi joillain esittävillä kuvilla, kuten muotokuvilla, on 3) esittävä funktio, eli kuvat viittaavat johonkin reaalisesti olemassa olevaan olioon. Kuvilla voi olla myös 4) kirjallinen teema eli tarina, esimerkiksi Raamatun kertomus tai antiikin myytti, jota teos kuvittaa.

Myös arkkitehtuurin kohdalla Ingarden tekee eron fyysisen rakennuksen (Gebäude) ja arkkitehtonisen taideteoksen (architektonisches Werk) välille. Arkkitehtonisen taideteoksen olemassaolon lähde on arkkitehdin luovissa akteissa, ja sen perusta on fyysisessä rakennuksessa. Arkkitehtoninen teos myös tarvitsee katsojaa konkretisoituakseen esteettiseksi objektiksi. Ingarden erottaa arkkitehtonisista taideteoksista kaksi kerrosta: 1) visuaalisen aspektin eli näkymät, joiden kautta teos avautuu katsojalle ja 2) kolmiulotteisen muodon, jonka katsoja hahmottaa kulkiessaan rakennuksen ympärillä ja sisässä. Teoksen kokemisessa oleellista on ajallinen ulottuvuus, joka ei ole yhtä määrätty kuin musiikissa: teos konkretisoituu esteettiseksi objektiksi katsojan kulkureitin mukaisesti, ja eri kulkureitit muodostavat erilaisia esteettisiä objekteja. Ingardenin mukaan jokaisella arkkitehtonisella taideteoksella täytyy olla ”sisäinen logiikka” eli puhtaasti arkkitehtoninen idea tai käytännöllinen tarkoitus, joka ohjaa paitsi arkkitehtia hänen suunnittelutyössään myös rakennusta kiertävää katsojaa. Ingarden myös huomauttaa, että arkkitehtuuri on kaikista taidelajeista eniten yhteydessä ympäristöönsä, mikä vaikuttaa oleellisesti paitsi teoksen suunnitteluun myös sen synnyttämään kokemukseen.

Ingardenin analyysi elokuvasta on Ontologisten tutkimusten lyhyin osio. Käytännössä se tiivistyy ajatukseen, että elokuvan ontologiaa voi tutkia muiden taidelajien – etenkin kirjallisuuden, kuvataiteen ja musiikin – yhdistelmänä.

 

Ingarden Suomessa

Ingardenia on tutkittu ja käännetty Suomessa vain vähän. Tiettävästi ainoa julkaistu Ingarden-suomennos on hänen esitelmänsä ”Fenomenologinen estetiikka: yritys rajata sen ala” (1969) teoksessa Elämys, taide, totuus: Kirjoituksia fenomenologisesta estetiikasta (toim. Arto Haapala ja Markku Lehtinen, 2000). Suomalainen Ingarden-tutkimus on keskittynyt pitkälti hänen estetiikkaansa. Aiheesta ovat julkaisseet etenkin Juha Varto, Leena Kirstinä ja Harri Mäcklin. Varto on toimittanut myös kokoomateoksen Ingarden ja toinen fenomenologia (1993) filosofin 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Ingardenin kirjallisuusteoria on ollut myös useamman yliopistollisen opinnäytteen aihe.

 

Suositeltavaa jatkolukemista

Chojna, Wojciech (2017). Roman Ingarden’s Philosophy of Literature: A Phenomenological Account. Brill Rodolpi, Leiden.
- Laaja johdatus Ingardenin kirjallisuusfilosofiaan.

Chrudzimski, Arkadiusz (toim.) (2005). Existence, Culture, Persons: The Ontology of Roman Ingarden. Ontos, Frankfurt.
- Kokoomateos tarkastelee useasta näkökulmasta Ingardenin ontologiaa ja idealismikritiikkiä.

Dziemidok, Bohdan & McCormick, Peter (toim.) (1989). On the Aesthetics of Roman Ingarden: Interpretations and Assessments. Kluwer, Dordrecht.
- Kokoomateos sisältää artikkeleita Ingardenin kirjallisuusteoriasta, arvofilosofiasta sekä musiikista, kuvanveistosta ja teatterista.

Gniazdowski, A. (2010). “Roman Ingarden (1893–1970)”. Teoksessa Hans Rainer Sepp & Lester Embree (toim.) Handbook of Phenomenological Aesthetics. Dodrecht: Springer, 167–169.
- Tiivis katsaus Ingardenin estetiikkaan.

Kirstinä, Leena (1984). Epämääräisyyskohta teoksen rakenteen ominaisuutena Roman Ingardenin ja Wolfgang Iserin mukaan. Tampereen yliopisto, Tampere.
- Suomenkielinen tutkimus epämääräisyyskohdan käsitteestä Ingardenin kirjallisuusfilosofiassa.

Mitscherling, Jeff (1997). Roman Ingarden’s Ontology and Aesthetics. University of Ottawa Press, Ottawa.
- Erinomainen yleiskatsaus Ingardenin elämään, ontologiaan ja estetiikkaan.

Nowak, Andrzej & Sosnowski, Lesnek (toim.) (2001). Dictionary of Roman Ingarden’s Philosophical Concepts. Institute of Philosophy, Jagellonian University, Kraków.
- Sanakirja määrittelee yli sata Ingardenin ajattelun keskeisintä käsitettä.

Thomasson, Amie (2020). ”Roman Ingarden”. Stanford Encyclopedia of Philosophy. Verkossa: plato.stanford.edu/entries/ingarden/
- Tiivis ensyklopedia-artikkeli Ingardenin ontologiasta ja estetiikasta.

 

Kirjallisuus

Ingardenin teokset saksaksi:

  • Intuition und Intellekt bei Henri Bergson. Max Niemeyer, Halle, 1921.
  • Essentiale Fragen. Ein Beitrag zum Problem des Wesens. Max Niemeyer, Halle, 1925.
  • Das literarische Kunstwerk. Eine Untersuchung aus dem Grenzgebiet der Ontologie, Logik und Literaturwissenschaft. Max Niemeyer, Halle, 1931
  • Untersuchungen zur Ontologie der Kunst: Musikwerk. Bild. Architektur. Film. Max Niemeyer, Tübingen, 1962.
  • Der Streit um die Existenz der Welt, Bd. I, II/I, II/2. Max Niemeyer, Tübingen, 1964.
  • Vom Erkennen des literarischen Kunstwerks. Max Niemeyer, Tübingen, 1968.
  • Erlebnis, Kunstwerk und Wert. Vorträge zur Ästhetik 1937–1967. Max Niemeyer, Tübingen, 1969.
  • Über die Verantwortung. Ihre ontischen Fundamente. Reclam, Stuttgart, 1970.
  • Über die kausale Struktur der realen Welt. Der Streit um die Existenz der Welt, Band III. Max Niemeyer, Tübingen, 1974.

Ingardenin teokset puolaksi:

  • Niektóre założenia idealizmu Berkeley'a. Lwów, 1931.
  • O poznawaniu dzieła literackiego. Ossolineum, Lwów, 1937.
  • O budowie obrazu. Szkic z teorii sztuki. Rozprawy Wydziału Filozoficznego PAU Vol. LXVII, No.2, Kraków, 1946.
  • O dziele architektury. Nauka i Sztuka, Vol. II, 1946, No. 1, s. 3–26 and No. 2, s. 26–51.
  • Spór o istnienie Świata. PAU, Vol. I, Kraków: 1947, Vol. II, Kraków, 1948.
  • Szkice z filozofii literatury.Vol. 1, Spółdzielnia wydawnicza "Polonista," Łódz, 1947.
  • Elementy dzieła muzycznego. Sprawozdania Towarzystwa Naukowego w Toruniu, Vol. IX, 1955, No. 1–4, s. 82–84.
  • Studia z estetyki. PWN, Vol. I Warszawa, 1957, Vol. II, Warszawa, 1958.
  • O dziele literackim. PWN, Warszawa, 1960.
  • Przeżycie - dzieło - wartość. Wydawnictwo Literackie, Kraków, 1966.
  • Studia z estetyki. Tom III, PWN, Warszawa, 1970.
  • U podstaw teorii poznania. PWN, Warszawa, 1971.
  • Książeczka o człowieku. Wydawnictwo Literackie, Kraków, 1972.
  • Utwór muzyczny i sprawa jego tożsamości. Polskie Wydawnictwo Muzyczne, Warszawa, 1973.

Ingardenin teosten englanninnoksia:

  • Controversy over the Existence of the World. Volumes I and II. Käänt. Arthur Szylewicz, Peter Lang. Berlin, 2013/2016.
  • Time and Modes of Being, (selection from Der Streit). Käänt. Helen R. Michejda, Charles C. Thomas. Springfield, Illinois, 1964.
  • The Cognition of the Literary Work of Art. Käänt..Ruth Ann Crowley and Kenneth R. Olson. Northwestern University Press, Evanston, Illinois, 1973.
  • The Literary Work of Art. Käänt. George G. Grabowicz. Northwestern University Press. Evanston, Illinois, 1973.
  • Letter to Husserl about the VI [Logical] Investigation and ‘Idealism’. Teoksessa Tymieniecka, A.-T. (toim.) (1976). Ingardeniana (Analecta Husserliana, Volume IV), D. Reidel, Dordrecht.
  • Man and Value, trans. Arthur Szylewicz, Philosophia Verlag, München, 1983.
  • On the Motives which led Edmund Husserl to Transcendental Idealism. Käänt. Arnor Hannibalsson. Martinus Nijhoff, The Hague, 976.
  • The Ontology of the Work of Art. Käänt. Raymond Meyer with John T. Goldthwait. Ohio University Press, Athens, Ohio, 1989.
  • Selected Papers in Aesthetics. Rd. Peter J. McCormick. Philosophia Verlag, München, 1985.
  • The Work of Music and the Problem of Its Identity. Käänt. Adam Czerniawski. Macmillan, London, 1986.

Spiegelberg, H. (1994). The Phenomenological Movement: A Historical Introduction. 3rd enlarged edition. Kluwer Academic Publishers, Dordrecht.