Koskenkorva, 1985


 

Jaska Filppula

KOSKENKORVA, 1985

 

 

 

Ensimmäisen kappaleen, sen työnimi oli Popkappale, soitto jännitti, ja siitä tuli sen takia armoton rypistys, ei popista häivääkään.

 

 

 

Quadrophenia herätti meidät. Kohtaus jossa Phil Daniels ajaa Stingin skootterin alas Brightonin kalkkikivikallioilta oli parasta kissanruokaa miesmuistiin. Sovittiin että hautajaisissa soi ”Love Rain On Me”, meidän molempien hautajaisissa, eikä siihen menisi pitkä aika.

Viinatehtaalle nousi kolme harmaata rehusiiloa, jotka peittivät taivaanrannan ja tekivät meistä vihaisia. Aiottiin maalata siiloihin The Who muttei löydetty siihen hätään tarpeeksi pitkiä tikapuita ja kylän ämmät olisivat kuitenkin luulleet meidän tarkoittavan Maailman terveysjärjestöä, kohauttaneet marjasankojen ruvettamia olkapäitään ja sanoneet onpas erikoosta. Päätettiin perustaa bändi, että päästäisiin pois täältä. Kaitsu tilasi postimyynnistä rummut, minä ostin serkun tekemän lankkubasson. Soitinvalinnat olivat selkeitä. Kaitsu halusi ajaa limusiinilla uima-altaaseen niin kuin Keith Moon, minä olin Sting ja istun takapenkillä. Musa tilattiin postimyynnistä, ei muuta voinut. Radio valitsi vuoden pop-artistiksi Petri Petterssonin ja teki sataosaisen kuunnelmasarjan Beatlesista. Vähän tuli mitään mikä olisi rämpyttänyt meissä oikeaa kieltä, liikaa tuli Thin Lizzya. Kunnon levykauppoja ollut missään. Mononen Seinäjoella yritti ja siihen loppui, kun kauppias alkoi pitää oven edessä afgaaninvinttikoiraa. Soundista luettujen levyarvostelujen, joiden kirjoittajilla tiedettiin olevan enemmän rintanappeja kuin partaa, perusteella tilattiin Bauhausin, Echo & The Bunnymenin ja U2:n levyt, aika hyvä läjä kotiin kannettuna, itse kannettiin, hienoja riffejä pitkien öiden mataliin hetkiin. Roskiin meni maiharit, Police ja Who, ja koko kylä sai postilenkillä kuulla miltä kuulostaa In the Flatfield.

Telefunkenista soitin, söi pattereita kuin hevonen ja vei jonkin verran postilaukusta tilaa, mahtui kuin naitti ja tunki ja karsi joukkoristisiteitä tuonnemmaksi.

 

U2 oli tulossa Provinssirokkiin. Kuljettiin linkkariasemalta yhdessä Oulusta tulleiden rokkityyppien kanssa, jotka Peräseinäjoelle vievän tienviitan nähdessään lakosivat, niitten mielestä ei mitään hauskempaa ollutkaan. Ei koskettu oululaisten viinaan, koska piti olla aamulla selvänä töissä ja festivaali jännitti, ne pitivät meitä nipoina. Törnävänsaarella tarkkailtiin kädet taskussa New Orderia, joitten Movement-albumi oli jäänyt vähän hämäräksi mutta yhtye oli kuitenkin ex- Joy Division, joten keikka oli tärkeä. Tanssittiin liikkumatta. Osattiin jättää valelopetusten kohdalla taputukset väliin, kaikki muut kyllä taputti. Vitutti vähän kun U2 oli peruuttanut tulonsa. Illalla tapasin lahtelaisen tytön, joka oli taiteilija vaikka olikin sen kesän jäätelönmyyjänä, mutta minun oli jätettävä hänet, valtio kutsui. Niin paljon en ole ikinä pussaillut kuin meidän erotessa.

 

Meidän kylään tuli viisi Soundia, joista aina yksi tapasi jäädä pariksi päiväksi matkan varrelle. Että sitä saa mitä tilaa ja meiltä vielä valmiiksi luettuna. Luin vain arvostelut ja kauppalistat. Käänsin sivut viivoittimella niin ei jäänyt sormenjälkiä, ei sillä että olisin pelännyt kiinnijäämistä, Soundin lukijat olivat peräkammarinpoikia, radioamatöörejä ja filatelisteja toisin kuin V-8 Magazinen tilaajat, joitten kanssa sai pitää varansa ettei herää aamulla pakoputki kaulan ympärillä ja peräprutkussa uudet kuutiotilavuudet.

Me opimme kantapään kautta, että postimyynnistä tilatut paketit oli aina parempi avata ennen kuin lunastaa. Paitapussit ratkottiin huolellisesti teipeistä, kokeiltiin ja soviteltiin ja teipattiin uudestaan, jollei malli miellyttänyt. Palautusleima päähän ja takaisin postiautoon. Levypaketin tarkistaminen oli vaikeampaa, siihen tarvittiin läpivalaisuvalo, vaaka ja työntömitta sekä tietty näkemys musiikkikauppiaan aiemmista toimista. Jos paketin sisältö havaittiin köykäiseksi, niin kuin usein Tampereelta saapunet lähetysten kohdalla tapahtui, ei riittänyt että paketti lähti frisbeenä postiautoon, siitä meni vahingossa läpi myös mattopuukko. Että saatana, jos me kerran ollaan valmiita ostamaan isolla rahalla mahdollisimman paljon levyjä kerralla, niin silloin ei lähetetä vajaita paketteja edes sillä perusteella että hyllyt on tyhjinä. Sillä meitä ei oltu luotu maksamaan postimaksuja turhan päiten. Että sitä saa mitä tilaa paitsi tamperelaisilta. Joten me vaihdoimme tavarantoimittajaa. Helsinkiläisiin kauppiaisiin siirtymällä musiikkimaku avartui kerralla aina Australiaan asti ja löysin Birthday Partyn varttia ennen kuin se hajosi. Joy Divisionin kohdalla ei mennyt niinkään likeltä, olin ainakin toista vuotta myöhässä. Silti hesalaistenkin musatyyppien kanssa, koska ne nyt olivat hesalaisia ja musatyyppejä, kohdalla kannatti pitää varansa ja laittaa paketit vaa’alle ennen lunastusta, viillellä vähän ja tehdä sitten puhelimitse selväksi ettei meille ryttyillä, señor, että jos tullaankin maalla, meillä on silti millä mällätä, haluatteko te mällätä meidän kanssa. Posti maksoi puhelut niin kuin se oli sitä ennen maksanut postimerkitkin, tavallaan, enemmän me kiskoimme liimapintaa valtion työläisen selkänahasta ja viime kädessä rokotimme tietenkin meitä kaikkia veronmaksajia korvaamalla tilauskuponkiin vaaditun postimerkin pahvinpalalla. Siihen pahviin iskettiin jokaista filatelistia tyydyttävä neljännesleima ja pahvi lensi roskiin, kuponkiin jäi kolmeneljännesleima. Kollegat etelässä ja muualla Suomessa luulivat postimerkin tippuneen matkan varrella, liimauksen pettäneen tai punkkareilta oli loppunut sylki. Konstin opetti meille velkakierteeseen ajautunut elatusapuvelvollinen pitkänmatkankantaja, joka ratkoi ristikoita elääkseen ja oli joskus voittanutkin jonkun markan. Silkkaa tuloa, kun oikein ajatteli, jos kerran vastauksetkin lähtivät ilmaiseksi matkaan. Ristikkoäijä, ja kaltereiden taa se olisi kuulunutkin, opetti meille myös uudet kantopiirit. Maksoin viikon ajan sen kakstahti Warren bensat ja joka aamuisen krapulakaljan, jonka paikallinen kyläkauppa oli tottunut sille aamutuimaan tarjoamaan ja viikonloppuna lainasin vielä viisisataa markkaa lisää, koska minun tuli kustantaa sen au-lasten koulutie. Vahinko ei tule kello kaulassa paitsi postimiehen vahinko ja jumalauta vielä kaksi kerralla samasta luukusta. Eräänä päivänä kun aloin peräämään royaltejani minulle alettiin puhua oppirahoista, eikä vain ristikontekijä alkanut vaan koko iäkäs postiremmi. Olisin voinut sanoa pari valittua sanaa silloin, jollei olisi ollut tilaus vetämässä. Nyt vain katsoin niitä kaikkia yhtä hyytävästi kuin Shellin letkuheikki mulkoili meidän pankkivirkailijaa selittäessään ettei sen tilaamia moottorilehtiä ollut vieläkään näkynyt vaikka Koskishallin hyllystä ne oli jo aikoja sitten myyty loppuun. Ei vaan, me huudettiin, voi ei, oi ei. Hei nisupussi, MC Nisupussi. Vala ittes kromiin. Kokeiles avata väliovi, Kaitsu ehdotti, niin se kuulee paremmin.

 

 

Elokuussa lähdettiin Turkuun, U2:sen piti olla tällä kertaa siellä. Kaitsu oli tilannut meille tukkasuihkeet, itselleen valkoista ja tähän päähän mustaa, suihkeen oli määrä lähteä kertapesulla, niin ei äitee käy kimppuun. Meillä oli itse tehdyt T-paidat, minulla Fiatin myrkynvihreällä vedetyt New Orderin roomalaiset kirjaimet ja Kaitsulla U2:n levyn sisäpussissa olevat neljä profiilia. Ei mennyt kuin kesä ja kaikkien päällä näki samanlaisia sisäpusseja. Me keksittiin ne. Oltiin muutenkin eturintamaa. Kaitsu valkoisissa lökäreissä ja blondissa tötterötukassa, minä mustahuuliversio mustissa. Tiedettiin musiikista kaikki muttei tarvinnut jauhaa siitä koko aikaa.

Etiketti, viinatehtaan henkilöstölehti, oli laskenut mistä viinasta tulee halvimmalla känniin ja helmeilevän omenaviinin jälkeen kakkoseksi selviytyi Koffin portteri. Meillä oli ompun lisäksi matkassa kuusi pottua mustaa lutaa mieheen, kuusi käsilämmintä puurosatsia, joista yksikään ei ansainnut tulla juoduksi ja jokainen vedettiin ennen kuin Varsinais-Suomi vielä edes häämötti junanikkunasta. Oksennettiin enimmät Turun torille ja oltiin taas vesiselviä, torin laidalla olevasta apteekista ei suostuttu myymään meille hotapulveria vaikka vatta oli kipiä. Kaitsu laita se pullo pois. Päästiin Ruissaloon. Käytiin uimassa ja pyyhittiin tukkasuihkeet hartioilta. Hankittiin kokovartalopuudutus ja alkava rusketus. Aurinko paistoi ja Au Pairs soitti. Kaitsu sai hyvän idean. Kiivetään lavalle. Hyvä idea, saattoi se olla minunkin, symbioosi alkoi olla sitä luokkaa, ettei sitä enää siinä soosissa erottanut. Kaitsu punttasi ja minä kiipesin. Ehdin tuntea laulusolistin varpaankynnet ihollani ennen kuin järjestysmies repi Kaitsun altani ja putosin. Lyhyt elämä vilisti silmieni ohi, tuttipullo, mehupullo, lonkeropakki. Tömähdin hiekkaan, sattui häntäluuhun niin maan vitusti. Heitin Kaitsua repineen järjestysmiehen päälle kourallisen hiekkaa ja se häipyi saman tien paikalta. Seuraavaksi roikuin poliisin raiveleissa. Se yritti tehdä minusta muusia ja kun ei saanut otetta, sen kaverit tekivät. Ne raahasivat minut festivaalialueen löytötavaranarikkaan, missä kukaan ei näe, seisoivat selän päällä ja hieroivat pamppua poskeen. Jäi U2 näkemättä. Ei se mitään kun on turkulainen Clockwork Orange alla. Vietin yön putkassa, jossa ei lisäkseni ollut muita kuin nahkatakkinen hevitukka, jolta myös oli jäänyt oma suosikki näkemättä. Sen suosikin nimi, Ironcross, luki isolla goottifraktuuralla sen rinnassa ja se kehua retosteli miten se ja sen kaverit, jotka myös oli postissa töissä, lähettivät Ruissalon järjestäjille säkillisen kortteja, joissa ne olivat vaatineet päälavalle maailman parasta bändiä, siis tätä Ironcrossia. Viidensadan kortin jälkeen oli kuulemma enää vaikea keksiä uutta käsialaa. Esittelin sille New Order paitani, josta virkavalta oli hieronut enimmät maalit Ruissalon rantaan. Meidän molempien paidat oli vedetty samalla tyylillä, natsityylillä, joillekin New Order toi natsit mieleen. Ironcross ei tuonut yhtään. Oltiin samaa mieltä siitä, ettei kirjasimilla ollut merkitystä vaan musalla, sillä ainoastaan. Oli vähän vaikea sanoa se, kun leukaa särki ja hammas heilui. Pääsin aamulla pois. Pohjanmaan junassa tapasin muitakin rokkityyppejä, Geishan tytötkin jotka tulivat Ilmajoelta. Tai nyt ne olivat menossa sinne. Kohta ne menisivät levyttämään. Joskus oltiin kylillä moikkailtukin, nyt ne eivät olleet tuntevinaan. Vessassa katsoin peiliin ja ymmärsin mikseivät. Olin muuttunut tunnistamattomaksi.

Postissa Kaitsu luki lehtiä. Sitä oli joku toimittaja kuvannut Ruissalossa, kun se oli svengaillut rannalla ei nyt huvita sanoa minkä tahtiin. Siksi se niitä lehtiä. Kun on tarpeeksi luppoaikaa ehtii lukea Kotimaat ja Karjalaisetkin ja sitten se nakkasi Hufvudstadsbladetin eteeni. Niitä tuli meidän kylään kaksi, säälittäviä läpysköitä. Lehdessä oli kuva, jossa jetsonit väänsivät tutun näköistä kasvoa maijaan silloin kun se oli vielä tutun näköinen. Sepäs tasoitti. Västilän leskirehtorilta jäi sinä päivänä Hufvudstadsbladet saamatta, kun me poijaat lähdettiin etsimään kopiokonetta. Käänsin kuvatekstin meidän luokan hikipingon avulla. Olin ollut aurinkoisen päivän musta pilkku. Poliisiväkivallan räikeä leimahdus, muistuma seitsemänkymmentäluvulta, ajalta jolloin hippejä lyötiin. Lohdutin Kaitsua sillä, että vaikka hänen kuvaansa ei löytynytkään, niin olihan sentään minun kuvani samalla kuva meidän bändistä, koko kuva, totuudellinen ja raju, ilman että oltiin vielä soitettu soinnun sointua.

 

Palasin Turkuun vuoden vaihteessa, poliisivaltio kutsui. Oikeustalolla järjestetyssä tilaisuudessa, jossa yleisöä oli tuskin nimeksi, konstaapeli Hakkarainen kertoi tuomarille minun olevan vastuussa hänen virkalakkinsa katoamisesta ja mulkku muutenkin. Minun oli turha väittää vastaan, kertomuksen tukena oli kaupungin jokainen poliisi ja järjestysmies. Tuomari määräsi kuuden ja puolensadan sakot virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta ja satasen extraa virka-asuun kuuluvasta päähineestä. Sata markkaa oli käypä hinta sinisestä suikasta, jonka olin viimeksi nähnyt herra Hakkaraisella Hufvudstadsbladetin kannessa. Olisi pitänyt palkata asianajaja ja ottaa puheeksi taannoinen naamavärkkini, joka nyt oli jo tietenkin palautunut tavalliseksi vauvanpepuksi. Jos vain olisi ollut pokkaa ja olisin ollut Sting Brightonissa, elokuva on edelleen Quadrophenia, ja jos minulla olisi ollut tukuttain käteistä, puolenkuun palkka siis, olisin viskannut setelit ilmaan ja katsonut ylimielisesti tuomaria rahojen leijaillessa konstaapeli Hakkaraisen kiillotetuille virkajalkineille. Ottanut samalla vähän asentoa. Vaan ei ollut kuin paluulippu, joten revin sakkolapun oikeustalon roskikseen ja vannoin kovaan ääneen etten enää jalallani astuisi Turun maaperälle vaikka soittaisi sata uukakkosta ja taivaalta sataisi paskalakkeja. Oli meinaan sen verran tahmeaa meininkiä. Matkalla juna-asemalle lohduttauduin poikkeamalla musaliikkeessä ja ostin viidellä markalla bassolaukun, jossa oli syntisen karvainen vuori ja vielä punainen, avainkin tallella lukkoon. Torilla tuuli riepotteli tyhjää laukkuani kuin tuuliviiriä, vastaan tulevat tytöt hymyilivät. Päätin ruveta kulkemaan joka päivä sillä lailla, laukku kainalossa, tyhjä tai ei, mutta tyhjänä se oli kevyempi.

 

Viiden markan bassolaukku osoittautui liian pieneksi serkun tekemälle lankulle, joten vedin pokasahalla lankusta kulmat, niin ei vain olisi pitänyt kuulemma tehdä, saundit kärsivät ja serkku. Tiedä sitten, kun ei ollut vahvistintakaan. Tavallisesti työnsin basson pää edellä seinännurkkaan, että sain aikaiseksi kaiun. Siinä ei kärsinyt muuta kuin tapetti.

 

Lainasin meille kirjastosta Led Zeppelinin nuotit ja Oiling Boilingin oppikirjan aloitteleville rumpaleille. Ei oikein ymmärretty miksi nuottiviivaston pallukat oli rumpukirjassa korvattu rukseilla eikä sitäkään oliko bassorumpu E-kieli ja virveli sitten mikä ja mistä ruuvista viritetään mollit. Kaitsu näytti ahdistuneelta. Hän otti moponi ja lähti naisiin. Minä laitoin Soundiin pikkuilmoituksen, jossa etsin samankaltaisia hyviä tyyppejä. Kohta armeijasta vapautuva kaveri vastasi ja sovittiin tällit Kurikan linja-autoasemalle sen päästyä lomille, jatkettiin siitä paikalliselle koululle, jonka jumppasalissa odotti pari jätkää jotka olivat tulleet jeesaamaan koesoittoa varten. Kumman koesoittoa, minähän sen ilmoituksen olin laittanut. Toinen jätkistä ojensi minulle Fenderin, koska olin jättänyt kaukaa viisaasti oman lankkuni kotiin, ja se oikea Fender painoi ihan maan saatanasti.

 

Rumpujen taakse istuutunut toinen apumies tömisytteli pedaaleitaan, veti sarjaa ja katsoi minua vaativasti. Basson ojentanut heviletti, jolla oli tarkemmin katsottuna letissään pehmennys, tarttui metallinhopeahohtoiseen kitaraan ja kytki siihen mittaria ja poljinta.

 

Armeijaheppu kysyi minkälaisia biisejä minulla oli, sillä niin oli meidän kirjeissä sovittu, omat biisit mukaan ja menolippu kuuluisuuteen. Kytkin toisten esimerkkiä noudattaen Fenderin vahvistimeen, minun oli tuulikaapin kokoinen Marshall, väänsin namikat varovaisesti kakkoselle ja koskettaessani yhtä varovasti E-kieltä alkoi rumpalin virveli väristä ja ikkunapokat helistä. Vau. Armeijaheppu alkoi kompata ja rumpali veti skaata ja kitaristi heitti jalat haralla vapaan E-kieleni päälle vasemmalla kädellä intervallit ja monipolviset luritukset, jonka joku ihmeveruke oli saanut sen opettelemaan. Siinä metakassa mikä tahansa kuulosti oikealta biisiltä paitsi minun. Jollain tavalla, kasvoni säilyttäen pääsin sieltä ulos. Linja-auton takapenkillä vedin pitkän ristin huurteiseen ikkunaan. En halunnut enää lähellekään sitä osastoa. En koskaan päästä niitten tasolle. Turha opetella lukemaan, jos haluaa päästä puhumaan.

 

 

Palasin lähtöpisteeseen. Minulla oli Kauhajoelta haettu kymmenen watin FBT mopon päällä, kun parkkeerasin Kaitsun talon eteen. Juotiin kahvit ja puhuttiin asiat selviksi. Pelattiin vanhojen aikojen kunniaksi koko yö Stigan jalkapallopeliä, markka maalista, ylimääräinen voitosta. Kaitsu oli tilannut Valituilta Paloilta pahvilaatikollisen Beatlesia, kahdeksan levyä, kuusitoista puoliskoa, koko rahiseva ura aina Hampurista Yoko Onon myyränkoloon. Aamulla ruutuvihko näytti että olin voittanut kaksi kertaa maalilla ja hävinnyt neljäsataaviisikymmentä markkaa, Beatles oli out, samoin Oiling Boiling ja Zeppelinit vasta nyt me pääsimme liikkeelle puhtaalta pöydältä.

 

Kaitsu kävi ylipuhumassa serkkuaan meidän kitaristiksi. Ei paljon tarvinnut ylipuhua, oltiin kuitenkin kylän ainoa vaihtoehtobändi. Risto Oja-Lipastin tanssiorkesteri oli se mille oltiin. Minä kävin tapaamassa kunnantalon kulttuurisihteeriä, joka antoi meille luvan harjoitella meikäläisten nuorisotiloissa sillä ehdolla ettei nosteta jalkoja pingispöydälle eikä soiteta kymmenen jälkeen illalla mutta soitettaisiin kuitenkin niille ilmaiseksi, sitten kun on seuraavat kesäjuhlat, joo joo, unissas. En ollut koskaan käynyt nuorisotiloissa, koska ne olivat toisella puolella jokea, vihollisten puolella, oli siinä silti etunsakin, ei tulisi ainakaan vanhoja kavereita notkumaan nurkkiin. Kaitsu istui takalepperillä kun mentiin hänen serkkunsa luokse saatuaan siltä sitä ennen vastaukseksi heikon mayben, en tiedä millä hän silloin sinne pääsi, Huissinkylän perukoille, melkein maailman ääriin Mika, se heikko maybe, asui punaisessa torpassa, hän oli rauhallinen jässi, painitreenit käynyt ja kahden vuoden perästä valmis kirvesmies. Meidän tulevan kitaristin äiti tarjosi meille itse tekemäänsä jäätelöä ja lupasi lähteä keikkakuskiksi sitten kun oltaisiin maankuuluja ja hoitaa meidän vauvoja. Muutenkin se paukutti päätään koko ajan. Mikan isä myhäili vain ja lähti pihalle huoltamaan projektejaan, se piti lehmiä. Mika vei meidät huoneeseensa, jossa oli sähkökitara ja kasa kasetteja, joista puolet oli uutta aaltoa ja loput Shellistä. Sängyllä lojuvan, runkatun päiväpeiton alta pilkisti huilu. Nostin sen esiin ja Mika tunnusti soittavansa musiikkiopistossa saksofonia, se huilu oli saksofoni. Jaa jaa, maaan. Oiling Boiling ja ollaan kontaktissa.

 

Meidän ensimmäisten treenien ensimmäinen kappale oli Joy Divisionin ”Shadowplay”. Mika näytti miten kolmen äänen bassokuvio soitetaan ja kun sen soitti sitten oikein tuntui tosi hyvältä. Nauhaa kuunnellessa ei tuntunut enää, Mika kertoi miksi. Meidän Elvis Costellolta näyttävältä rumpalilta puuttui rytmitaju, se soitti arvaamalla eikä osunut kohdalleen kertaakaan, huonompaa tuuria ei voi olla edes lotossa, ei kerran kertaa osunut tahtiin. Eikä Kaitsu edes tajunnut kun sanottiin se. Katseli vain ikkunoista heijastuvia peilikuviaan. Pidettiin tuumaustauko. Mentiin kuistille haukkaamaan raitista ilmaa ja syötiin omenoita suoraan puusta. Kuule Kaitsu. Saat tulla meille keikkakuskiksi jollei Mikan mutsi pääse. Palataan asiaan.

 

Uudeksi rumpaliksi tuli Pikku-Mika kitaristi Mikan naapurista, eivät sukua toisilleen, Pikku-Mika ei ollut sukua edes isoveljelleen, joka oli ollut samaan aikaan yläasteella kuin minä ja kuunteli heviä niin kuin pseudoveljensäkin. Siinä oli kanto kaskettavaksi. Rytmin se kyllä osasi heti ja sarjat, ihme juttu kun Kaitsun taakseen jättämät Ariat olivat ensimmäiset kunnon pannut, jotka se näki lypsykoneiden ja separaattoreiden peltikylkien lisäksi.

 

Seuraava jäsen oli Juha, Mika toi senkin, minä en koskaan tuonut ensimmäistäkään, ei ollut kavereita nähkääs. Juha oli soittanut samassa musiikkiopiston big bändissä kuin Mika, molemmat fonisteja ja nyt meillä oli niitä kaksi. Saksofonisti kuulosti minun vaikuttimiini tyhmältä, varsinkin kaksi, mutta toisaalta foni oli periaatteessa tärkeä ja ookoo, koska englantilainen Theatre of Hatekin käytti sellaista ja amerikkalainen Lene Lovich ja seinäjokinen Syyskuu, jonka puhaltaja silkkaa kohtalonyhteyttä tahi sattuman kauppaa oli meidän Mikan serkku. Miksei se ollut myös Kaitsun serkku, ei mennyt meikäläisen kaaliin.

 

Meillä oli kriteerit niin korkealla, että bändin nimen keksiminen tuotti tavattomasti päänvaivaa. Kaikkea kokeiltiin, ranskaa ja englantia, vähemmän suomea. Whon perintö näkyi kaikessa, numero- ja kirjainyhdistelmissä, siinä että nimen piti mahtua basarin kalvoon ja että piti olla lyhyt ja ytimekäs. Meistä ei tulisi jonkinlainen joku niin kuin Hassisen Kone tai Eppu Normaali, oltiin nähty Saimaa-ilmiö ja se osoittautui sen verran lärvätyksi suomikuvaksi, että pisti miettimään oliko näissä hommissa mitään järkeä jos kaikki päättyy keskikaljapöytään. Sitä kohtaloa vältellessä keksittiin mitä haastavampia nimiä, jotka toimisivat maailman kaikilla kielillä. Orkesteri-ilta. Que? Saunabad. Tai jos 013 on kerran käytetty niin sitten pelkkä 13, se on lonkerolaatikon koodi. Entäs sitten. Pösilö. Täystollo. Uppomuna. Kulttuurisihteeri. Tampsunaru. Riippuvaiset Rotat.

Tulin treeneihin suoraan iltalukiosta ja Mika näki Alkon pussista repsottavan englanninkirjani. Action. Se ei edes ollut oikea kirja vaan pelkkä monistenippu, me oltiin uuden kirjan koekaniineja. Action oli sen verran iskevä titteli, että ehdotus hylättiin äänin yksi kolme. Minä olin se yksi ja muut istuivat kuistilla omena suussa. Minulle Action oli edelleenkin pelkkä monistenippu ja jos saa huomauttaa, niin me esiinnytään suomeksi ja nimellämme me tullaan myös vihjaamaan siihen suuntaan aivan kuten on suomenkielisten viinojenkin laita ja hevosistakin tietää nimen perusteella ovatko ne kylmiä vai lämpimiä, vesihanoissa sama juttu, ja me ollaan kylmiä kuin siniset hanat, huh, ei ollenkaan hot. Kaiken tämän selvitystyöskentely jälkeen Pikku-Mika, joka tulee saamaan kohta kenkää, ehdotti Pirun Kalsaa. Pää kiinni kapula-aivo.

 

Puuttui meiltä muutakin kuin nimi, se nyt oli pienin meidän ongelmista. Meiltä puuttui laulaja ja sen mukana kaikki, johtoajatus ja pomomies. Olin luvannut tuurata siihen saakka kunnes joku parempi löytyisi, mikä oli varsin epätodennäköistä sillä populaatiolla, mutta jätkät ottivat lupaukseni todesta ja kävivät illat pitkät läpi riparileirejä ja 4-H -kerhoja keksiäkseen tilalleni jonkun laajakeuhkoisen alton, sillä niin vapaamielisiä ne olivat, että joku vosukin kelpaisi. Sitten treeneihin tuli Petri, rillejään pyyhkien ja hymähdellen. En tiedä kuka perkele senkin oli kutsunut. Petri oli ylimielinen ja viisas. Tunsin sen ennestään jotenkuten mutta vain jotenkuten, se oli kuitenkin kaksi vuotta nuorempi, pelkkä penska, ja kirjoitti runoja ja veti pesäpallomatseissa kunnareita, oli samaan aikaan herkkä ja sportti, kerta kaikkiaan perfecto jos kyseessä oli kunnallisvaalit. Laulaa se ei halunnut, mikä oli helpotus, mutta kitaran se otti hanskaan vajaassa viikossa. Niin meillä oli läjässä ainakin minua tyydyttävä kokoonpano. Rytmiryhmänä anarkistibasisti ja maatalouslomittaja ja kitaroissa torpan poika ja hymypoikapatsas. Saksofonisti oli paskakuskin poika ja sadan hehtaarin perijä. Maalaisliittolaisten sukujen toivo, josta me tehtiin selvää puolessa vuodessa. Kaikki hyvin, laulajan puutettakaan en enää katsonut niin suureksi ongelmaksi, olin jo hankkinut kunnon Shuren mankka mikrofonin tilalle, ja eipä aikaakaan kun aivan puskista Petri talutti treeneihin kylän suurimman lastulevytehtailijan pojan, joka veti koemielessä meille Juicen kootut, jätkät vielä säestivät. Sinä päivänä meillä päättyi lopullisesti uusien solistien hakuaika. Pyyhin sen kimottajan räät Shurestani ja omin pestin itselleni, oli pakko, muuten meistä olisi tullut humppabändi. Ei väliä jollen osannut laulaa, ei Ian Curtiskaan osannut, eikä nyt edes ollut kyse laulamisesta, oli kyse ekspressiosta eikä Juicesta.

 

Joy Divisionin viimeinen levy oli kokoelma. Sen harmaa pahvikuori lepäsi näkösälläni kaiket päivät. Tutkiskelin levyä, sen ulkonäköä ja juoksu-uria hiljaa mielessäni, kuuntelin levyä päivät pitkät ja palan matkaa kesäyötä, pala kurkussa, hirttoköysi käden ulottuvilla, punnitsin kaikki vaihtoehdot mitä Still, se oli levyn nimi, piti sisällään ja palasin jokainen uusi päivä hengissä treeneihin. Tunnistin Joy Divisionissa saman ehdottomuuden kuin itsessäni, en tiennyt bändistä juuri mitään, en oikeastaan yhtään mitään, siksi täytin postuumialbumin tyhjän kannen mielettömillä merkityksillä, koskettelin sen karheaa pintaa kunnes se oli likainen sormistani, lekarina tuhrituista sementtisormistani, minua viehätti levynkanteen painettu logo, ympyrän sisään stanssattu f, sama kuin kitaran f-aukko ja levy-yhtiö Factoryn tunnus ja ne jotka puhuivat Warholin Factorysta suksikoot vittuun, en ole koskaan kuullutkaan. Vein jannuille Still-albumin ja kerroin että Hiljaa on hyvä nimi, tarpeeksi erilainen, vaikea taivuttaa ja helppo pilkata, ehkä jopa vähän tyhmä. Ja aivan varmasti epäkaupallinen. Kukaan ei pitänyt siitä. En minäkään totta puhuen, mutta pidin nimen originaalin harmaasta ankeudesta, joka oli kuin elämä itse, autio tehdasmaisema ja pystyyn nouseva savu. Jollette pidä nimestä pitäkää päänne kiinni ja olette käsittämättömän Hiljaa. Te olette minun levynkanteni ja minä avain teidän kehyksiinne, ympyrään stanssattu f-aukko, rinkiin vyötetty merkki jonkin tärkeän pysyvyydestä ja minä pidin siitä kun muut sanoivat, etteivät ikinä kehtaisi kertoa kotona minkä nimisessä bändissä soittavat. Hyvä niin. Nyt yhtye pyörisi minun napani ympärillä eikä tanssilavoilla. Minä olin Hiljaa ja muut saivat pitää päänsä kiinni. Minä olin Joy Division paitsi enemmän, sillä minä tulin maalta. Minuun vetosi manchesterilainen kuiviin vedetty äänimaailma, musan ankara staattisuus, koleus joka vei kauas ihmisistä. Minä olin sisäänpäinkääntyneempi kuin Ian Curtis, koska täältä ei ollut missään nimessä ulospääsyä. Minä olin kaikenlisäksi vielä nuorempi kuin Ian Curtis ja jo ajatuksiltani hänen tasollaan ja minun merkkini oli hänen postuumikokoelmansa karkean harmaaseen pahvikuoreen stanssattu f ja minä olin sen merkityksetön tyhjyys, josta piti kiskoa esiin elämän tarkoitus. Hiljaa oli minun bändini ja minun levynkanteni, minun kehykseni. Sen puitteisiin mahtui kaikki mikä piti nykyhetken kasassa.

 

Olin vuonna 1982 Seinäjoen urheiluhallissa todistamassa, kun 22-Pistepirkko voitti rokin suomenmestaruuden. Yhtyeen basisti hiiviskeli uimahallin naulakoissa ja paineli nenäänsä ikkunaan. Koko Seinäjoki hihitti. Hyvä että ne voittivat. Pistepirkoista oli muutenkin esikuvaksi, soittotaitokin niin ja näin. Kaikkina muina vuosina kisat oli vedetty otsa rypyssä ja niihin oli kasettikarsinnat, joita ei Shadowplayllä koskaan läpäisty. Pistepirkkojen jälkeisenä vuonna Geishan ja Syyskuun piti ottaa kaksoisvoitto, joten me ei edes vaivauduttu lähettämään kasettia. Eivät ne silti mitään voittaneet, eivät päässeet edes karsinnasta eteenpäin ja kokonainen goottiarmeija, pari hassua jätkää Seinäjoelta, uhkasi laittaa tuomariston tikun nenään. Sinä vuonna karsinnat voittanut Ragnar Hare voitti loppujen lopuksi koko kekkerit. Niin että jos kerran voittaa uimahallin narikassa hiiviskelemällä, seuraavaksi on taas hurrien vuoro. Ja sitä seuraavana meidän vuoro. Mahdollisuuksia paransi vielä se , että kasettikarsinnat oli lopetettu ja Geisha ja Syyskuu eivät olleet edes ilmoittautuneet, sillä niitä pänni edellisvuotinen vieläkin ja niillä oli jo levytyssopimus, joten what the heck. Me voitettaisiin heittämällä. Eikä millään harhaheitolla vaan takavyöstä niin että tuomareilla on korvat littanassa vielä kotonakin. Ennen karsintoja ruuvattiin kulttuurisihteerin avustuksella kasaan kiertue, jonka oli tarkoitus säätää meidät timmiin kuntoon ennen H-hetkeä. Kierrettiin viikon sisällä läpi kunnan kaikki nuorisotilat Nopankylästä Munakkaan, soitettiin vanhoille koulukavereille ja -kiusaajille ja kangaspuitten väliin litistyneille mummeleille, ei pidetty niistä ja sama huuto siellä päässä. Kerran joku tuli pyytämään encorea, joku kaunis tyttö. ”Soittakaa uudestaan se minkä soititte ensimmäisenä”, se sanoi, ja soitettiin sen mieliksi ”Shadowplay” kolmannen kerran. Olisi meillä ollut omiakin biisejä.

 

Me ei muuten tiedetty säveltämisestä mitään. Joskus piirsin A, B ja C liitutaululle, sitä kutsuttiin sovittamiseksi ja se muistutti kovasti rehtorista, muuten tekeminen kulminoitui kuvioihin. Treeneissä ei muusta puhuttukaan kuin että soita taas se kuvio, muistaksä vielä sen eilen soittamas kuvion. Kohta tulee kuvioon. Tiedettiin että kaikki hyvät biisit oli tehty sillä tavalla. Samanlaisia kuvioita ne oli kuin meidän puolijuubassa hinkatut riffit, ne oli vaan ne lennonit, jotka rahastivat kuvioillaan. Meidän kappaleet merkattaisiin kollektiivin nimiin sitten kun sen aika tulisi, vain sanat olin valmis ottamaan omalle kontolleni, ettei muitten tarvitsisi kärsiä. Muuten oli tärkeää olla nimetön. Anonyymi oli synonyymi hyvälle ja meille sopi jäädä näkymättömiksi. Ideologia ulottui vaatteisiin asti. Nimet lähti farkuista kuin Huldeeni Wigwamista ja kengistä Palmrothin nimi kuumalla puukolla. Mopoltakin lähti nimi vaikkei sitä kukaan kysynyt. Collegesta kun siivosi logon, pystyi ompeluksen rei’istä lukemaan vielä pesunkin jälkeen kalifornialaisen yliopiston nimen. Siitäkin sai sitten koko ajan kuulla. Koko ajan sai olla varpaillaan ja varottava ettei mokaa, viinakaupan paperipussi oli ainoa hyväksytty mainos, kovimmat jätkät taittelivat siitä origami koulurepun. Muuten ei oltu Anttilan henkareita. Ainoastaan Birthday Party sai kirjata levyihinsä kaikkien biisien tekijöitten nimet, sanoittajat ja niin edelleen, ja niitä nimiä oli paljon. Niin ei tavattu tehdä meillä Englannissa. Krediittien luettelointi oli ainoa vika kenguruissa, muutoin ne olivat täydellisiä. Ne eivät pilanneet biisejä ylituottamisella niin kuin Joy Division, eivät edes yrittäneet kuulostaa muulta kuin rutuisilta ja ne tiedon mukaan ne osasivat silti soittaa paljon paremmin kuin edellä mainittu.

 

Nuorisotilakiertueen päätös vedettiin Ilkan patsaan takana paskahuusissa. Soundipuolta hoitamaan oli palkattu kurikkalainen hevikitaristi, jonka olin tavannut vapaan E-kielen kaudellani silloin kun en osannut vielä kaikkia kikkoja. Sillä kertaa me olimme käyneet tasan ensimmäisen ja viimeisen kerran samoissa treeneissä, nyt se kiskoi piuhaa meidän eteen. Petri väänsi kaverin Marshallista jengat ja kitara lähti maata kiertävälle radalle eikä tahtonut palata sieltä takaisin enää ollenkaan. Istuttiin sitä lavalle ihmettelemään. Myöhemmin tehtiin tapauksesta ilmava biisi, jonka nimeksi tuli ”Ääni kiertää”. Sitä ennen kurikkalainen heviletti karjui meitä vittu sulkemaan sen mikrofonin ennen kuin alkaa lätty lätistä. Sen ura tulisi kulumaan alalla vielä pitkään. Ja me olimme oikeassa. Sen jälkeen kun se ajoi lettinsä ja viiksensä se meni kauhajokiseen uusromantiikkaorkesteriin ja ne teki hitin, joka myi miljoonia ennen kuin kukaan edes oli kuullut meistä.

 

Vuoden 1984 SM-karsinnat pidettiin Seinäjoen lukiossa. Nyt kun ei ollut kasettikarsintoja, oli mukana sen verran vähän hakijoita, että lava oli auki pelkästään meitä varten. Tankattiin salin takana odottamassa vuoroamme, maattiin painimatoilla ja pudoteltiin lonkeropulloja puolapuiden väliin. Oltiin hyvässä kuosissa ennen kuin kutsu kävi. Ei päästy jatkoon. Tuomaristo ei edes arvostellut meitä, vain Veltto Virtanen kehui korkeushyppytelinettä tanssittanutta Juhaa.

 

Juha, jolla oli meidän lisäksi oikeakin bändi, kävi sen mukana soittamassa tanssibluesia Provinssirokissa ja me käytiin omilla rahoilla nauramassa sen baritonin edessä ja mentiin sen jälkeen starojen puolelle pelaamaan Pistepirkkojen kanssa jalkapalloa, sitten kun ne kyllästyivät jatkettiin omalla pallolla, Kaitsun kamerasuojalla, se oli jo siinä kohtaa lakannut kiukuttelemasta meille, Pikku-Mikakin oli ostanut sen postimyyntirummut kovalla rahalla. Loppuillasta pelissä oli mukana enää minä ja Kaitsu, vessan ovi oli maali, ryyppy maalista, ja jollen olisi omin silmin nähnyt, niin siinä seisoi Kari Peitsamo, juuri pytyltä tulleena, ja Kaitsun banaanipotku kiersi sen olkapäätä hipaisten suoraan pönttöön, Kari oli jättänyt vessankannen auki. Minä erkanin kuuntelemaan Kauko Röyhkää. Kaitsu löytyi myöhemmin jokirannasta pesemästä hihaansa, kamerapussi melko paskassa kunnossa kivien välissä. Juha kiljukanisterin päällä istumassa ja lohduttamassa.

 

Juha oli saanut helvetisti keikkaliksaa tai ei sitten yhtään, joka tapauksessa se osti, pysyäkseen meidän kaverina, syntetisaattorin. Oikeastaan se oli aika lelu, japanilainen muoviautomaatti, jolla sai aikaiseksi vain valmiita ääniä, silti se toi treeneihin uusia ulottuvuuksia, vähän väriä ja vaurautta, Deep Purplea ja King Crimsonia. Juhannuksena pidettiin parhaat harkat miesmuistiin. Kiskottiin syntetisaattorimiehen kilju pois kuleksimasta ja vedettiin sen jälkeen laatikko harmaata, sitten toinen, niin meni muutama laatikko. Kesken ”Day of the Lordsin” Juha kaatoi kiljumukin Casion omasta pikkukaiuttimesta sisään ja vehje hyytyi vou vou vou. Opittiin, ettei kannata miksata yhteen japanilaista elektroniikkaa ja kotimaisia perunoita. Maattiin omenapuiden alla oksentamassa, kun viinatehtaan asuntoalueelta tuli joku tisleinsinööri huutamaan, me mölyttiin kuulemma liikaa. Juha kaatoi kuistilla syntetisaattorin kurkkuunsa ja kun se molopää pysähtyi katsomaan sitä aktia, Petri ojensi nilkkansa ja se kaatui meidän mopojen päälle. Me uhattiin oikeustoimilla ja käskettiin pitää turpa kiinni vastaisuudessa tai elämäntehtävä löytyy ahterista, se kirkui meitä pysymään hiljaa edes öisin ja niinhän me ollaankin saatanan mulkku. Juha heitti syntetisaattorinsa marjapuskaan. Läänin kallein kertakäyttökuppi. Kotona se kertoi kissan kaataneen simalasin Casion päälle, ei se huono vale ollutkaan, elettiin juhannuksenpyhiä kuitenkin. Ei vain tajuttu miksi se vetää kissansa siihen mukaan. Seinäjoen Kristillisessä Soitinliikkeessä syntetisaattori putsattiin korvapuikoilla uuteen uskoon eikä maksanut kuin tuhatviisisataa markkaa. Suolainen hinta sokerisesta työstä. Sama kuin olisi ostanut uuden soittimen, itse asiassa aivan sama. Juhaa se ei haitannut. Ei sen vanhempiakaan. Pääasia että pojalla oli harrastuksia. Olisivatpa tienneet. Juhalla kävi niin monta poikaa makuuhuoneessa, ilmaletkuja viisi ikkunanraosta pihalle, että sen kyvyt oli kohta pakko huomata paikkakuntalaisessa. Muuten ne kyvyt valuisivat hukkaan kuin rusinat virtsaputkesta.

 

Ylitin kahdeksantoista ikävuoden pyykkilaudan meistä ensimmäisenä mutten päässyt nauttimaan iän suomista anniskeluoikeuksista, sillä vaippaikäiset toverini tekivät minusta juoppokuskinsa. Sain ajokortin vasta kolmannella yrittämällä, siitä sitä juttua kännätessä riittikin. Paperikokeet olin vetänyt virheettömästi läpi, mitä ne eivät toki uskoneet, toisin oli erään serkkupojan laita, joka oli vetänyt veikaten koko paperinipun ja saanut enemmän vastauksia väärin kuin oikein. Se oli Suomen ennätys. Ajokokeessa mokasin ensimmäisellä kerralla heti katsastusaseman pihasta lähtiessä, toisella kerralla meni hermot Seinäjoen ainoalla yksisuuntaisella, sitten ne kokeet alkoivat tuntua jo lompakossakin. Kolmannella yrittämällä inssi laittoi radion päälle ja ajoin kuin enkeli. Tapauksen kunniaksi pojat lahjoittivat minulle sianpieremän pefletin, jonka piti esittää meidän debyyttialbumin kansi ja samalla lämmittää takapuoltani, kun odotan milloin ne nousevat parkkipaikalta takaisin autoon. Jotkut kun juo, oksentaa aina. Minä en enää lopetettuani mustaherukan käytön. Muutenkin aloin olla jäykkäniska. Pidetty toki, juoppokuskina. Keikkaa pukkasi joka jumalan viikonloppu, vapaata oli vain kun lehmä poiki. Silloin kokoonnuttiin nuorisotiloihin juomaan Serriolaa ja kaikkea makeaa, jonka ajatteleminen veti aamulla vattan ympäri, jollei tuntenut oloa todella levolliseksi. Olutta ei juotu, se oli lämmintä.

 

Huomasin jossain kohtaa, että meidän treeneistä oli tullut juopotteluharjoituksia. Juomat vain pahenivat ja kamat käsiin. Ryyppytauoilla kuunneltiin Mikan vahvistimesta venäläisiä rekkoja. Oma kaappini pamahti väsyttyään venyttämään samasta tuutista sekä bassoa että ihmisääntä. En ostanut uutta, ei ollut varaa ja repaleinen basso kuulosti ihan kuin välissä olisi särkijä. Repaleinen laulu vasta hyvältä kuulostikin. Jos vain olisi kuullut jotain, yleensä ei vaikka mitä huusi.

 

Juha laittoi kiljukanisterin käymään. Ensin harvakseltaan, sitten porisi jo puntissakin. Juha kantoi mukanaan punaista kanisteria minne tahansa se kävikin, lottoa viemään tai Provinssirokkiin. Kanisteri oli hyvä istua ja hätätilassa se meni pisuaaristakin ja yöllä tyynystä jollei halunnut sammua pää edellä mutaan. Toisin oli herätyskokouksissa, joissa riitti maahan kaatuilijoita, kun vähän otsasta pökkäsi. Tiedän mistä puhun, olen ollut siellä. Juha pani kiljua sänkynsä alla. Sieltä meni letku ikkunan väliin, ettei mäskin käry levitoi poikaa patjan mukana vintille mutta silti, Juhan äiti ei joko koskaan käynyt siivoamassa tai sitten siltä oli mennyt hajuhermo, paljon mahdollista sekin. Juhan isän tyhjennettyä koko päivän likakaivoja se toi aina jonkin verran töitä kotiin perunamaan koristeeksi. Saattoi olla myös etteivät Juhan porukat välittäneet mitä kuopus teki. Joittenkin vanhemmat olivat sellaisia. Vapaamielisiä ja väsyneitä, väliin kuuluu oikeastaan yhtäläisyysmerkki. Ja vielä se, että mitä vähemmän sellaiset vanhemmat itse joivat sitä vähemmän ne välittivät. Toista oli toisenlaisissa perheissä, joissa ryypättiin joka päivä, kakarat kulkivat kahleissa ja jos joku lausui tupakkarullaa, leikattiin pää poikki.

 

Meidän treenejä tuli seuramaan moni, joskus tyttöjäkin. Näytettiin niille mistä kitarasankarit on tehty. Murtauduttiin nuoriso-ohjaajan komeroon, vietin nopat pelilaatikoista, nieltiin pingispalloja ja kiipeiltiin seinillä. Vedettiin pihalla mopolla paskarinkiä ojia myöten yksin ja kakspäällä, Petri oli kaatua ja heittäydyin sivuun, nousin ojasta, piikkilankojen keskeltä, tytöt kirkuivat, osa onnesta, osa ei. Katsoin nuoriso-ohjaajaa silmiin ja näin sen vihreistä piilolinsseistä miksei. Ohimossani olevasta haavasta pursui esiin aivojeni paras osa.

 

Päästiin kerralla kenkä perseessä peräkyliltä ihmisten ilmoille, kulttuurisihteeri vielä soitteli perään ja itki. Meillä ei ollut aika vastata, oli kiire Seinäjoelle, suureen kaupunkiin, samaan treenikämppään kuin Syyskuu. Se ei kylläkään merkannut vittujakaan, koska me ei niin kuin moikkailtu, mieluummin vaihdettiin toiselle puolelle katua. Niillä oli jo levytyssopimus. Diggasin Geishasta enemmän, niittenkin nimi näkyi vuorolistalla Geisha oli jees, ne oli vaarattomia ja tyttöjä, ei niistä ollut kilpailijoiksi ja ne olivat vielä huonompia soittamaan kuin me, ne olivat tehneet siitä jo taidetta. Laulaja Jaana ei käyttänyt kitarassaan kuin kahta kieltä, ei se tarvinnut enempää, oikeastaan sillä mitä ne soitti, olisi yhdelläkin pärjännyt. Ehkä minä tekisin vielä saman, tekisin minimalismia yhdellä kielellä, H-kielellä, jos sellainen oli, G-pisteen kohdalta, ja sellainen oli. Geishan näkymätön läsnäolo treenikämpällä herätti meissä aina vieraita tunteita, villejä ajatuksia villeistä bileistä kulttuurin vesisängyllä. Samasta kunnasta kun oltiin. Paitsi että niilläkin oli jo levytyssopimus.

 

Treenikämppä oli Nuopparilla, samassa talossa kuin Kemun toimisto. Valvojana vain ei ollut uskoon tullut entinen nuorisorikollinen vaan kehittyvän musiikin yhdistyksen rento villasukkaosasto, joka kulutti päivät väittelemällä virityspillien koosta ja soittelemalla Lontooseen, josko saataisiin joku hyvä pumppu keikalle. Meitä ne kohtelivat niin kuin ansaittiinkin, oltiin ilmaa, ei tunnettu Osibisaa. Mainitsin henkilötietoja antaessani Jah Wobblen nimen, joka oli mielestäni tämän ajan maailmankaikkeuden tehokkain rasta, eivätkä ne olleet kuulleetkaan, tarjosivat ainoastaan yskänpastilleja. Niissäkin oli karvoja. Toin heille kasetin, koska he periaatteessa olivat aina kiinnostuneita uudesta musiikista ja sitten kun ne kuulivat sitä, ne eivät olisi huolineet meitä edes rokin suomenmestaruuden karsintoihin saati Provinssiin, ei ollut tarpeeksi näyttöä. Niillä jotka sinne pääsi, oli tarpeeksi näyttöä ulkoilmamuseoon. Joo, aina otti yhtä paljon kuulalaakeriin kuin hammasta kiskottaisiin hohtimilla. Kukaan ei edes tervehtinyt meitä kuin vuokranmaksun aikana. Silloin joku Kemun jäsen ojensi maksukuitin Syyskuun saksofonistille, joka heitti sen meille ovenraosta ja huiskutti salavihkaa Mikalle, nuoremmalle serkkupojalleen äidin puolelta. Sillä verisiteellä me kämppäkin saatiin. Eikä juuri muuta.

 

Pikku-Mikki ratkaisi meihin kohdistuvan väheksynnän kaatamalla niitten perikunnan metsästä pari puuta, jonka jälkeen Musiikki-Järvenpään näyteikkunasta katosi kymppitonnin Yamahat. Pikku-Mikin uusi status kattoi treenikämpän neliöistä neljänneksen ja Kaitsun vanhat Ariat lähtivät postimyyntirumpujen helvettiin, ei aavistustakaan missä se lie, ja moni nurkkaan ajettu pikku kannu, enimmäkseen Syyskuun, häpesi olemassaoloaan. Syytäkin. Treenit menivät Jammuja taputellessa. Sinne jäi Pikku-Mikki, kiillottamaan. Me muut naputeltiin linja-autoaseman kahviossa lusikkaa jukurttipurkkiin.

 

Yamahat kaikessa pröystäilevyydessään synnyttivät lopulta ensimmäisen todellisen ihmiskontaktin samassa kämpässä treenaaviin muusikoihin. Tultiin kerran etuajassa paikalle ja yllätettiin Syyskuun laulajan pikkuveli hakkaamasta Pikku-Mikin ennakkoperinnöstä neitsytkalvoja puhki. Hymyiltiin sille ystävällisesti että hei hei kiva kamu ja se murahti jotain positiivista isosta patterista, keräsi lepakkotakkinsa ja lähti. Takanapäin kuultiin, että niillä päin miehet soittaa eikä pelit. Grillijonossa kuultiin. Pikku-Mikki uhkasi vetää sitä hikkorilla takapuoleen ja kovaa. Kunhan nyt täyttäisit ensin kahdeksantoista. Me muut, jotka mentiin edelleen aika heikoilla kamoilla eteenpäin, oltiin periaatteessa kyllä samaa mieltä mitä kylillä juoruttiin. Kunnon kamoihin investoiminen oli homojen hommaa ja kymppitonnin hussaaminen rumpuihin jo luvattoman pökeröä. Joten me tehtiin linja-autoaseman jukurttipurkin pohjalta kuusiminuuttinen äänimaalaus, jossa rumpali ei saanut muuta kuin läpsytellä haihattia vispilöillä. Kappaleesta tuli niin hiljainen laulu, että se sai maailmanjärjestyksessä ensimmäisen hengen Kemun toimistosta materialisoitumaan meidän oven taakse. Veltto Virtanen oli läänin uusi taiteilija, virallinen huomionherättäjä, joka oli ensimmäistä päivää tutustumassa uuteen työpaikkaansa. SM-karsinnoissa oltiinkin jo tavattu. Pikku-Mikki, joka näki ensikertaa julkkiksen, veti sen kunniaksi Bonzo Bonham -trillin ja me mäiskittiin sitä grillijonossa lämpimiksemme turpaan.

 

Veltto valittiin Vaasan läänin läänintaiteilijaksi suurella kohulla ja sanomalehti Ilkka teilasi sen niin kuin se teilasi aina kaiken musaan liittyvän. Ilkka vihasi Kemua ja Provinssirokkia niin kuin joku jäyhempi sälli hämyjä ja kun Veltto valittiin läänintaiteilijaksi, lehti repi painoksen toisensa perään siitä kuinka kamalaa se oli. Siinä meni dullat ja pullat ja keskikaljat R-kioskille sekaisin. Yleisönosastossa ehdotettiin muiluttamista ja lehti juhli. Ilkka oli suuri vaikuttaja, loi läänin maailmankuvaa isolla talikolla ja valtaosaltaan väki sisäisti koko sontakuorman. Me vain ei oltu valtaosaa. Meistä oli jo aikakin, että jotakin alkoi tapahtua.

 

Joskus tuli silti sellainen tunnelma, ettei me olla mitään ja meidän olisi pitänyt osoittaa jotenkin olevamme jotakin. Liityin Kemun jäseneksi, että olisin osa jotakin kehittyvää ja ostin nauhattoman Hagströmin, joka maksoi kymmenen kertaa enemmän kuin serkun lankku. Hagströmin vartalo oli verenpunainen ja otelauta eebenpuuta, vaihdoin vielä tavalliset kielet mustiin nailoneihin, niin oli parempi liu’uttaa. Silloin näki huonommin muttei se mitään, ei haitannut yhtään, että teki todella tiukkaa laulaa oikein ja samaan aikaan hivellä otelaudan pillunsileää pintaa, kun mitään ei nähnyt, aivan sama missä valossa soitti ja me soitimme mieluiten pimeässä. Sillä tavalla pääsi nopeammin Manchesteriin kuin jos olisi astunut junaan. Tein niittivyöstäni vankemman olkahihnan ja aloin treenata käsipainoilla ja ennen pitkää uskoin olevani yhtä hyvä kuin Peter Hook, Joy Divisionin basisti, tai ainakin kuin Tracy Pew, Birthday Partyn narkkari, aivan varmasti olisin huolimatta siitä kuinka pitkä ja funkkainen tie edessäni olisi. Sitten menisin Kate Bushin bändiin. Olin valmis kahlaamaan unelman eteen vaikka mitkä bassokirjat. Opettelin Claptonin ”Laylan” ja Japanin ”Ghostin” ja UB40:n dallailut, ihastuin Jah Wobbleen ja taannuin Joy Divisioniin, annoin Juhalle basson ja lauloin vain, se oli kaikkein helpointa.

 

Hagströmini huusi, Haksuni. Ei! Hän halusi takaisin syleilyyni. Olla minun, lähellä täydellisyyttä, yhdessä me sitä olimmekin, kaksisteen kotona, lähellä kaaosta, painajaista jonka jokainen on kokenut, tässä painajaisessa oli vain ääniraita mukana. Yhdessä me olimme teurastajanveitsi, ruumis ja hulabaloo. Bassoni oli minun kynäni eikä tämä kynä tee kaunokirjoitusta, se runnoo ja sotkee. Jos etsitte täältä harmoniaa, olette erehtyneet huoneesta. En ole täällä, olen tuolla, repimässä kaulasta ulos ääntä jolla ei ole edeltäjää. Kun Nick Cave lauloi express yourself, say something loudly, hän sanoi täsmälleen sen mitä pitikin ja minunkin piti. Voi olla että joittenkin muitten lauluissa oli enemmän sanomaa, nimittäin sillä sukupolvella, joka jätti karvaiset pallinsa seitkytluvun oven väliin eikä niille enää jäänyt jäljelle kuin se surkea, mankuva, kitisevä, saranan syömä ääni. Niilläkin vain se ääni. Minulla vain eri. Minulla ei ollut sanomaa, maailmassa ei ollut mitään parannettavaa, korkeintaan kotiväki, mutta siihen ei laulamalla pystynyt. Kun Nick Cave lauloi työntävänsä kuuden tuuman kultaveitsen tyttöystävänsä päähän, siinä oli vähän eri meininki kuin Martti Syrjällä, joka myös kertoi murhanneensa tyttöystävänsä. Syrjä pakkasi vain naurattamaan. Sama vika Pellessä, joka lauloi ”äiti, mun on paha olla”. Samaan aikaan nakkitehtaalla Ian Curtis ilmoitti löytäneensä päästään nurkkauksen, josta se ei pääse enää kääntymään. Eikä se ollut mikään kutunurkka. Kafka kirjoitti siitä myös paljon: ”On olemassa päätepiste, josta ei voi enää kääntyä. Muutenkaan meillä ei ollut mitään yhteistä suomalaisten rokkityyppien kanssa, oltiin niin kaukana niistä kuin olla ja voi. Kohta ei enää ollut kavereitakaan.

 

 

Niin kuin ei Juhalla olisi ollut tarpeeksi tekemistä saksofonin, Casion ja Hagsrömini kanssa, se hankki vielä uuden syntetisaattorin eikä mitään lelua tällä kertaa vaan oikean Korgin, rautaisen, seitsemänkymmentäluvun metallia olevan vekottimen, jolla sai aikaan samanlaisia suhinoita kun progelevyiltä. Juha oli meistä ensimmäinen pro. Kun se laittoi päähänsä aurinkolasit, kuulokkeet ja baskerin ja vetäytyi pedaalien taakse, se näytti kiljukanisteri päällä keikkuessaan eltaantuneelta Elton Johnilta. Kanisterista vielä letku suuhun ja virta päälle. Vuh Vuh niin kuin ”Wuthering Heights”. Siihen ei Joy Divisionilla ollut enää mitään sanomista. Se olisi pitänyt kuvata ja nauhoittaa ja lähettää valvoville viranomaisille. Meistä olisi tehty muistomerkki. Friikit olisivat tehneet meille kotikäyntejä. Juhasta olisi aateloitu paroni. Paroni Stockhausen. Sitten joku hullu olisi tullut ja ampunut sitä okulääriin, minä ehkä.

 

Veltto piristi sen verran Kemun villapaitahegemoniaa, että ne tekivät suurella haloolla paikallisen studion kanssa diiliin, että sinne sai mennä tekemään demonauhan eikä maksanut kuin tonnin. Ei perskeles paljon mitään, jos sen jakoi viidellä. Sittemmin se jaettiin sittemmin yhdellä. Ei haitannut silloin eikä vastedes, vasta eilen pubissa oli palanut satanen, kirjaimellisesti tuhkakuppiin, kun piti Kaitsulle osoittaa ettei raha ole meikäläisen materiaa. Tonni oli pelkkä hiirenpieraisu tähtien tiellä. Kesä raksalla oli kasvattanut asennettani ja tällä lekarilla oli joskus rahaa muuhunkin kuin viinaan. Jos vain selkä kestäisi ja tuntoherkät sormeni selviäisivät vielä yhdestä tiilikuormasta. Veltto lupasi tulla tuottamaan, totta kai se tulisi, meidän selkänahasta se repi kuukausipalkkansakin.

 

Kannettiin kamat studioon, ei sen nyt niin väliä olisi ollut. Siellä oli jo valmiina kaikki. Landola seinällä ja rummuissa lehmänkello. Studiopeikko kampasi partaansa bongorumpujen takana. Laskettiin kamat käsistä ja jäätiin odottamaan, että se löysi varvastossunsa. Studiopeikko esitteli itsensä Suikiks, Juha sanoi olevansa Asterix. Suihix naureskeli repaleiselle bassovahvarilleni, empaattisesti. Meilläpäin kapula kytketään suoraan rattaisiin, se sanoi, eikä soiteta minkään tuulikaapin kautta. Meihin teki vaikutuksen se rattaisto, lavetin kokoinen miksauspöytä, jonka päällä mahtui tekemään vaikka lapsia, se sanoi. Vain fakiiri pystyi, samaa ei voinut sano meistä. Studiopeikko oli fakiirin näköinenkin. Se oli pienenä tipahtanut sähkötuoliin ja asunut Kööpenhaminassa, loppu oli legendaa, ei meidän. Studiopeikko vannoi rytmiin, regeeseen ja rokkenrolliin, se oli selvä jäänne hapon ja kaksitoistakielisten kaudelta, musamies isolla ämmällä, yhdessä ne olivat Seinäjoen Matti ja Pirkko Bergström, kiitos ei enää minttuteetä. Niille tuli meidän tuhat markkaa tosi tarpeeseen. Juhalla olisi ollut penaalissa yhdeksänkymmentäkolme prosenttista spriitä, josta moni maailmankuva olisi avautunut meidänkin lakeudelle asti mutta streitti studiopeikko ei halunnut maistaa realiteetteja, sillä sitä kun kiskoo alkaa läträtä ja kai mekin nyt tajuttiin millainen lasku siitä seuraa, jos viinaa kaatuu miksauspöydän sisään niin kuin siemennestettä esimerkiksi. Juha meni lekansa kanssa kauemmaksi. Seinäjoki on pieni paikka, jos haluaa mokata rauhassa mahdoton. Studiopeikko äänitti leipätöinään hengellistä kitaramusiikkia, jota se kiikutti Kristilliseen Soitinkauppaan kasettihyllyyn ja siellä oltiin käyty parikin suunvuoroa teemalla Casio ja pumpulipuikot. Niin että mitä sitten. Pikku-Mikki alkoi vilkuilla hermostuneena kelloa. Oli sen lypsyvuoro. Ei kun lauteille sitten, kehotti studiopeikko, ja pani Pikku-Mikin omaan koppiin. Ei edes nähty sitä soittaessa, mikä paransi meikäläisten vetovoimaa heti. Mika ja Petri kytkivät kitarat omiin kaappeihinsa mutta minut kytkettiin suoraan miksauspöytään, niin oli tapa. Vedettiin kolme biisiä peräkanaa ja pidettiin sen jälkeen tauko. Kitaristit lähtivät tupakalle ja Juha vessaan. Pikku-Mikki jäi kuulokkeet päässä koppiin, se meni omissa sfääreissään, tuplabasarit ja Ludwigit alla, hallelujaa. Veltto pistäytyi kahville studiopeikon seuraksi ja minä änkesin niitten väliin keskeyttämään niitten iloisten hippiaikojen muistelot siltä vuosikymmeneltä, kun Ruisrockissa ei lyöty muuta kuin yleisöennätyksiä. Istuin huiskimaan harvoja karvoja naamaltani ja kävin änkyttäen kertomaan mitä vaatimuksia meillä oli ja yksi oli, että laulu vedettäisiin jyrkästi alakanttiin, sillä sanoituksiani ei ollut tarkoitettu muuta kuin henkilökohtaiseen käyttöön, niitä ei kenenkään ulkopuolisen tarvitsisi kuulla, niillä ei ollut merkitystä, sanoilla. En ollut mitenkään vaatimaton mutta en minäkään aina tiennyt mistä Ian Curtis lauloi, mistä hitosta sen tiesi, eikä haitannut yhtään, pihalla koko jätkä. Minulle on aivan yksi lysti vaikka laulu vedettäisiin viittomakielellä. Veltto: Tai pistekirjoituksella? Studiopeikko: Vai inkojen solmukirjoituksella, jos narulle vedetään. Tai savumerkein, sanailivat punaiselta mallulta lemahtavat kitaristit. Mukavia kavereita mutta helvetin vittumaisia eikä siis ihme, etten halunnut avautua ääneen ainakaan heidän edessään, en lyyrisesti enkä kännissä, lopputulos oli kuitenkin aina sama. Treenikämpällä piilottelin tekstejäni kuin jotkut pornolehtiään. Toisin oli Syyskuun kanssa. Ne nastoittivat lyriikkansa seinään kaiken kansan nähtäville, hyvä etteivät kehystäneet. Me nauroimme niille. Että pitää olla. Aivan kippurassa. Ei haitannut, että oli kyseessä toisten sydänverestä lasketut riimit, nauru teki niille terää. Minun sanoilleni ei naurettaisi. Nuppi luoteeseen, laulunuppi, basson saa laittaa pintaan ja hakekaa rumpali kopista, tuokaa se tänne vaikka pakkopaidassa.

 

Ensimmäisen kappaleen, sen työnimi oli ”Popkappale”, soitto jännitti ja siitä tuli sen takia armoton rypistys, ei popista häivääkään. Kuunneltiin se saman tien, ensimmäiset pari minuuttia tuhannen watin kautta niin että junttikin tajuaa minkälainen meteli studiosta lähti ja mistä studiopeikko jäi enimmän aikaa itse paitsi. Loppu pinnisteltiin harakiristä ostetun autokaiuttimen äärellä niin kuin ulkomaillakin tehtiin. Miksauspöytään vedetty basso kuulosti kumiletkulta. Olin minäkin lukenut Spectoria. Ja letkusaundi sopi paremmin ruotsinlaivalle, kun taas meille sopi paremmin kahlekarkurin selkää nuoleva ruoskan kaltainen bassotempo, jonka sai aikaiseksi ainoastaan edestä repsottavasta tuulikaapistani. Studiopeikko epäili oliko meillä aikaa kikkailuun. Samaan aikaan Veltto tuottaja kehui lyriikoitani, jotka vielä sillä hetkellä jokainen kuuli. Kehun alla oleva kappale oli Korkeintaan hämähäkit, jukurttipurkkia vasten ja vittuilumielessä rumpalin rauhoittamiseksi tehty taidepaussi. Juha soitti bassoa siinä, minä hoidin syntetisaattorin. Vedin kaksi kertaa kytkimestä laulaessani rutistaisin sen paperin väliin ja heittäisin roskikseen, jolloin Korgista pääsi symbolisella tasolla samanlainen rasahdus kuin jos rutistaa paperin väliin hämähäkin ja heittää sen roskikseen. Läänintaiteilija oletti minun laulavan symbolisella tasolla kirkkoveneistä eikä hämähäkeistä ja oli hyvin, hyvin väärässä. Muuten mukava heppu mutta aina fokus alapäässä.

 

Korkeintaan hämähäkit. En jaksa lakata maistelemasta kappaleen tunnelmaa. Minimalistin elein maalattu tuokiokuva sängynpohjalla aikaa tappavasta nuorukaisesta, jota seiniä pitkin kiipeilevät kuusijalkaiset lukit ärsyttävät. Se kohta jouduttiin yliajalla vetämään seuraavana päivänä uudestaan, sillä biologiksi osoittautunut Veltto läänintaiteilija valisti hämähäkkien suvun kantavan kahdeksaa jalkaa sikäli mikäli niitä ei ollut amputoitu ja minä tarkistin asian ja se oli oikeassa.

 

Demon muut kappaleet olivat asiaa. Joy Divisionia silloin kun kappale lähti minun kädestäni ja vähän monimutkaisempaa ja nätimpää, kun kitaristit ajoivat pintaan Riku Mattilaa ja Edgeä. Kun nauha oli miksattu, lähdettiin kaljalle. Studiopeikko ja läänintaiteilija menivät jonon ohi pubiin, me jäimme seisomaan torin laitaan lämmin pullo ringissä, tonnin arvoinen paukku Seinäjoen yössä, piikki tämän maailman kaikkien hippien absoluuttisessa sävelkorvassa. Kippistellään keskenämme sille sitten. Livahdin jonoon seisomaan, kun muut lähtivät kotiin. Räntää satoi. Yön kitaristi seisoi takanani. Kerroin että tässä kaupungissa on helpompi päästä virsikasetit repussa hippien pöytään kuin meikäläisten päästä edes samaan pubiin. Se jäi takaluukkuun kolkuttamaan. Aina joku otti kuulalaakeriin muttei aina näin paljon. Yhtenä päivänä kaiken oli välttämättä ryöpsähdettävä ulos, vaikka tänä päivänä.

 

Heikki Kemppainen soitti radiossa meidän nauhan. Vähän se moitti äänitystasoa eikä saatana mikään ihme, kun Mika oli lähettänyt sille vanhimman kasettinsa mitä punkan alta löysi, B-puolella satsi Baccaraa. Kohinasta huolimatta Kemppainen kehui miten hyvä kasetin avauskipale oli ja sivumennen sanottuna se olikin, minun tekemäni. ”Kuumeen” olisi voinut myydä mille tahansa levy-yhtiölle, kenelle tahansa, Joy Divisionille esimerkiksi, postuumina. Manchesterissä ne olisivat pierreet bitteriä meidän kuvioista. Edes Television ei osannut soittaa yhtä hyviä tuplakitarasooloja kuin me. Tekstikin oli omaa luokkaansa, lukion kolme B:tä, se kertoi angiinaa kärsivästä kaverista, joka yksin kotiin kävellessään luuli jonkun seuraavan kantapäillään vaikka todellisuudessa askeleet olivat sen omien savilätäköihin painuvien saappaiden lässähtelevät kaiut. Lopuksi huusin suoraan sydämestä ”pidä minusta kiinni!”. Kyllähän sen nyt kuuli radiostakin. Sen jälkeen kylänraitti alkoi tuntua ahtaalta. Juha sai maatalousoppilaitoksella uusia kavereita, Petri kehtasi viimein kertoa porukoilleen meidän nimen, lehmät saivat utaretulehduksen, kun Pikku-Mikki unohtui leveilemään grillinmäelle rumputietoudellaan ja kitaristi Mika meni karmit niskassa Epon pubiin ja tuli kurikkalainen hevikitaristi niskassa takaperin ulos. Minä otin lungimmin. Syyskuun basisti tuli kaupungilla vastaan ja nosti merkitsevästi kulmakarvaa, niin minäkin, sitten se tarjosi viinaa. Kasikasiviskiä. Kristus mikä maku.

 

 

Kun alkuun oli päästy alkoi sekin porukka lämmitä, joka ei ennen sanonut edes päivää. Risto Vuorinen Seinäjoen alueradiosta halusi haastatella meitä, toisin sanoen minua, sillä minulla oli varmaan jotain sanottavaakin. Treffit sovittiin Epon pubiin, Veltto tuli sparraamaan ja keräämään osan glooriasta. Vähän ennen valomerkkiä, kun muut jannut olivat painumassa pöydän alle, syljin tuoppien välissä keikkuvaan mikrofoniin kaiken mikä mieltäni painoi. En tiedä ymmärsivätkö he mitään neitseelliselle maaperälle astumisesta ja siitä ettei pidä tehdä sitä mitä osaa emmekä me olleet punk, emme olleet koskaan olleet, punk oli mättöä ja me taas ekspressionismia ja oli meilläkin Pihtiputaan kokoinen angsti vaikkei tultu mistään graffiteilla töhritystä korttelihelvetistä vaan pienen pienestä demarikylästä, ookko kuullu siitä koskaa. Eikä muuta asiaa, ei niin mitään muuta, vaikka oltaisiin mistä, sillä mikrofonista minun piti puhua mikrofoni on minulle kuin paperi Kafkalle, armon väline, rukouksen välikappale, pakotie, no, Kafkan kohdallahan se ei toiminut niin hyvin kuin postuumina. Postuumi on iso sana näissä kekkereissä. Olin henkilökohtaisesti valmentautunut vuosien ajan lähtemään kuin pallo räpsästä heti kun ehtisin, sitä ennen piti vain sanoa pari painavaa sanaa, ei mitään kliseitä, koulussa opetettuja ja radiossa tuputettuja latteuksia, joita uuden aallon tekijät toistelivat kuin mallioppilaat, mitä ne olivatkin, opettajien kakaroita, pumpulissa kasvaneita, keskiluokkaisia paskamallintajia kaikki. Minä halusin eroon tavanomaisuuksista, niin korkealle että päässä huojuu vielä senkin jälkeen, kun musa lakkaa soimasta. Tahdoin laulaa muista välittämättä, itseäni kuuntelematta ja todistaa että se oli merkityksellistä. Toimittaja painoi pausea. Portsari heilutti narikkalappua. Ohjelma jota varten haastattelu tehtiin oli Kovan päivän illan Pohjanmaa-spesiaali, jossa meidän osuus kutistui viidentoista sekunnin känniseksi hölinäksi. Kappaleena soitettiin ”Korkeintaan hämähäkit”. Veltto se ei vain luovuttanut.

 

 

Osallistuttiin Suosikin järjestämän Rock-Kuningas skabaan. Tiedettiin kyllä ettei se ollut meidän osastoa mutta kun ei keikkoja muuten ollut liiemmälti näköpiirissä niin mennään ja näytetään niillekin mistä kana pieree. Ei meinattu ensin löytää keikkapaikalle, kun ei tajuttu että Pirttikylä on ruotsiksi Pörtom ja tienviitat myös ruotsiksi. Perillä nähtiin rutosti hurreja. Jyrki Hämäläinen kuulutti ensimmäisen aktin lavalle ja meidän vierellä istunut bändi alkoi vetää raitahousuja jalkaan, laittaa pantaa päähän ja sifonkihuiveja reisiin ja ranteisiin muovirenkulaa. Todistettiin omin silmin, miten juroista tomaatinviljelijöistä kuoriutuu puolessa minuutissa pikkusormi pystyssä hipsuttelevia hanoirokkareita. Oli mennä lonkerot väärään kurkkuun, kun tarkistettiin kyseisten kaiffareitten nimi esiintyjälistasta. Ne oli se Action, joka meidän piti olla. Lonkeroitten loputtua todettiin, ettei tämä piirikummallinen ole meidän kauraa ja soitettiin omalla vuorollamme pelkät yleisönkarkottajat. ”Kuume” toimi kuin lavantauti, kesti kahdeksan minuuttia, yleisö puolet. ”Tappaja” oli pakko lopettaa kesken, kun käteni alkoi vispata tyhjää, se meni kuin liukkailla ja oli aivan saman värinenkin. Vau! Verta! Verta sä kerjäät nesastas! yleisöstä vastattiin. Tai sinne päin, ruotsi ei ollut vahvin aineeni. Verta valui kädestäni, koko matkan vessaan, peukalo oli revennyt tallanjuureen, punainen bassoni oli punaisempi verestä. Olin pesemässä sitä lavuaarin päällä, kun Jyrki-boy tuli viereeni pissalle. Mitä homo. Ei päästy jatkoon. Niistä kisoista ei päässyt kukaan.

 

Seuraavaksi meidät laittoi eetteriin kurikkalainen Radio Paitapiiska, läänin ensimmäinen paikallisradio, niin kuin se itseään mainosti. Aseman pomo kertoi kurikan ja paitapiiskan olevan synonyymeja ja me että hoh hoh kaikkea sitä kuuleekin. Pomomies oli poninhäntäpäinen ja parrakas entinen kemulainen ja sitä kiinnosti mistä me oltiin imetty vaikutteita ja mistä me tultiin ja miten ihmeessä oli mahdollista tulla sieltä, edistyksellinen maailma kun päättyi sen mielestä Seinäjoelle ja sen nenänpää oli rautatieaseman pysäkin etäpiste. Me ei oikein oltu samaa mieltä, ei oltu koskaan tarvittu Seinäjokea tai vielä vähemmän Kurikkaa muuta kuin viinaa ostaessa ja meillä oli postimyynnistä hankittuna pino levyjä, joista se ei ollut koskaan kuullutkaan. Ja vaikut ja teet me tavattiin kaivaa omasta korvasta. Sitä se ei tajunnut ensinkään. Radiohaastattelussa puhuttiin ydinvoimasta, se puhui, ja lopuksi soi Liisa Tavi. Siinä kohtaa kun meiltä yritettiin kysyä mielipidettä pasifismista ja siviilipalvelusmiehistä, Petri sanoi eikö mitä, rautaa rajalle, joo, rautaa rajalle, karvapallo. Se leikattiin pois. Ihme homma, koska se olisi ollut varmasti ainoa pätkä, josta kurikkalaiset radiokuuntelijat olisivat olleet innoissaan.

 

Keväällä aloin tosissani elätellä toiveita Provinssirokista. Alkoi olla meidän vuoro, kaikki muut siellä oli jo olleetkin. Nekin joista kukaan ei tiennyt sitä ennen eikä sen koommin. Olin säästellyt lankkubassoani kaiken varalta, sille oli varattu tärkeä rooli illan päättävään finaaliin, kun auringon viime säteet koskettaisivat nääntynyttä instrumenttia. Silloin hakkaisin sen palasiksi PA-kaappeihin, aivan sama kenelle ne kuuluivat, sytyttäisin tulitikun palamaan ja nauraisin. Niin minä suunnittelin ja silittelin lankkuni kärsinyttä pintaa. Suuri rooli päänäyttämöllä odottaa sinua, sinusta tulee jäähyväiskeikkasi suurin esitys, silloin palaat alkutekijöihin.

 

Mutta ei. Kemu vetäisi meidän demonauhan ulos kasettisoittimestaan niin vauhdikkaasti, että sata metriä magneettinauhaa seurasi perässä ja sitten naps, nauha poikki. Eivätkä pyytäneet kovin vakavalla naamalla edes anteeksi. He pidättelivät nauruaan ja minä olin idiootti kuunnellessani sitä. Joskus epäilin oikeastikin, oliko minulla kaikki kohdallaan vaivautuessani kerta toisensa jälkeen kolkuttelemaan vääriä ovia. Uskoon tuleminen olisi ollut paljon helpompaa, ja tuottavampaa. Ei ollut mitään järkeä kumarrella niille, jotka tippuivat kelkasta jo ennen kasetin syntymää. Niitten olisi pitänyt olla nöyränä eikä päinvastoin. On täällä maassa muitakin musayhdistyksiä, minä sanoin, on muitakin kaupunkeja, pummit, paljon kaupunkeja, koko maailma täynnä. Mikä pakko meidän on tänne jäädä kerjäämään, jollei täällä tapahdu mitään kehitystä, ei ainakaan sen jälkeen kun me lähdetään perävalot vilkkuen etelään. Läiskäisin oven kiinni takanani ja menin seinän taakse mököttämään. Istuin treenikämpällä yksin koko illan hautomassa muniani, se teki kipeää. Tiesin olevani universumin keskipiste. Levylautasen tappi. Kaikki muut pyörivät ympärilläni, väärällä kierrosnopeudella vain. Tiedän. Minulla oli megalomania. Se on pakkomielle. Minun olisi päästävä siitä eroon muuten tulen hulluksi. Ian Curtis lauloi siitä. Ensin sitä haaveilee kuuluisuudesta ja sitten kun sen saavuttaa ollaankin aivan solmussa.

 

 

Totta että me inhottiin kemulaisia. Vain Veltto sai armon, aina se sanoi ohi kulkiessaan hei ja tuli joskus kuuntelemaankin. Sen juttuja kuunteli mielellään. Osa viisti suristen ohi kuin venäläinen rekka Mikan jatsivahvistimen putkissa, mutta tarttui siitä jotakin liiveihinkin ja jätkät alkoivat pehmitä. Pikku-Mikin rummut saivat yhä enenevissä määrin hellää kosketusta, enemmän tam tamia kuin pam pamia. Petri opetteli näppäilemään kynsillä ja Mika jätti ostamatta särkijään uudet patterit, ne alkoivat lisäillä uusiin biiseihin omituisia hidastuksia ja koukeroita, jotka toivat mieleen vakavan musiikin, minulta meni tukka pystyyn niitä ideoita kuunnellessa. Juhasta ei pahaa sanaa, se meni arsenaalinsa kanssa omissa sfääreissään ja loihti niistä omanlaisia ääniään, minkä sille voi. Juha osasi yhdistellä asioita eikä koskaan seonnut uusromantiikkaan taikka futurismiin. Se käytti suhinakoneitaan hillitysti niin kuin olisi asunut Rick Wakemanin naapurissa ikänsä ja todennut että paska on paskaa vaikka kuinka vislaisi. Saksofonin Juha sai menettämään brassailevan ominaislaatunsa tuikkaamalla siihen väliin flangerin, sheikkaavaa tremoloa aiheuttavan lisälaitteen, jonka Mika oli erehdyksessä ostanut kuulostaakseen Robert Smithiltä. Vikaostos, siihen temppuun tarvittiin munaleikkuri ja phaser. Minäkin kokeilin flangeria bassoon ja kuulostin sen jälkeen Japanin Mick Karnilta tai Kate Bushin basistilta. Siinä oli sekin etu, että flangerilla sai peitettyä ne pienet epävireet, joita silloin tällöin sattui, kun näppini eivät osuneet otelaudalla oikeaan kohtaan. Efekti oli sama jos parturi leikkasi kiharan tukan vinoon, kukaan ei huomannut mitään eroa. Parhaimmillaan soundi oli kuin akvaariossa. Ajattelin muuten mennä ja naida Kate Bushin. Kirjoitin muutaman tekstinkin tätä silmällä pitäen, hän oli seinälläni sormus suussa. Tekstini ylistivät hänen porsliininohutta haureuttaan, joka aina levytysten välissä keräsi kolmekymmentä lisäkiloa, minä olin valmis laittamaan sen nunnan dieetille, loppu olisi kevyen musiikin historiaa. Karmea päivä se, kun luin että se harppu oli mennyt naimisiin jonkun studiomeisselin kanssa.

 

Niitten kymmenien kasettien, joita olin lähetellyt maamme suurimpiin kaupunkeihin, klubeille ja levy-yhtiöille, ainoaksi saldoksi jäi keikka Isonkyrön Pukkilansaaressa. Mentiin sinne yhden lapualaisen poppoon vanavedessä, nekin olivat tehneet demon samalla diilillä kuin me. Vuokrattiin yhdessä laulukamat, minä vuokrasin, siihen meni keikkaliksa, minä hain ne ja kuskasin paikalle. Pukkilansaari oli keskellä Kyrönjokea, kapulalossilla mentiin, itse piti vetää ja itse kantaa kamat. Kyrön Voiman järjestysmiehet eivät kestäneet nähdä alkoholia takahuoneessa, joten jätettiin ne vahvistinten taa kolisemaan ja soitettiin ensimmäisenä, varovasti lujaa, ja tasan sen verran, että saatiin väki karkotettua pihalle, jos joku hullu jäi, se oli sairas tai kuuro, joka tapauksessa sen sai taluttaa suoraan alttarille. Siskopuoli jäi. Hätistin sen kotiansa ennen kuin jätkät käyvät kiinni. Lähdettiin jokirantaan ryyppäämään, kaikki muutkin olivat siellä. Puisteltiin päätä ja halveksuttiin lapualaisten alettua soittamaan. Ne soittivat koko Maximum Jee & Jeen läpi ja jengi, se vähä, meni aivan sekaisin. Ei autettu roudaamisessa yhtään. Se ei ollut mikään pieni ele vaikka pikkumainen olikin. Vetäkööt vittu itte kapulalossinsa, me istutaan reelingillä.

 

Jos elämästä jää muistoksi vain kasetti ollaan heikoilla. Oli siinä sitäkin, että levy-yhtiöt arvostivat enemmän vinyyliä, niin kuulin studiopeikon luolasta, sieltä tuli neliväri brosyyri. Samaan aikaan valveutuneimmissa piireissä puhuttiin vinyylin kuolemasta, ollaan sitten konservatiiveja. Myin dekkini, levarin, huonot levyt, Factan tietosanakirjasarjan ja meidän Fiat 127:n kerätäkseni käteistä. Tavallaan auto oli kuitenkin minun, opintorahoilla hankittu syystä että murskasin edellisen 126:n kasettisoitinta räplätessäni ojarumpuun. Fikee ajettiin nurmoolaiselle, autoja hamstraavalle koijarille, joka heitti meidät Seinäjoelle ja neuvoi olemaan tuhlaamatta kaikkia rahoja kerralla. Petri ja Mika nousivat talvirenkaitten takaa ja korkkasivat pullon, he olivat henkivartijoitani, ympäröivät minut oikealta ja vasemmalta ja olivat valmiit juomaan kaikki rahani, minä en aikonut mennä siihen lankaan. Rahat oli varattu studiota varten ja levyn painatukseen. Painuttiin pubiin suunnittelemaan lisää. Minä tarjosin illan. Siitä huolimatta ettei niitten koskaan tarvinnut myydä stereoitaan tai vanhempiensa kulkupelejä päästäkseen kaljalle. Mutta ne olivatkin materialisteja, kun taas minä olin henkistymässä aineettomaksi. Tulevaisuudessa olisi pakko tarkistaa Teostolle ilmoitettuja säveltäjätietoja.

 

Muutin Ilmajoelle, kuului osana pitkäntähtäimen suunnitelmaan. Olin hyvin sisäistänyt Rockradion pasifistijutut, joita Holle Holopainen tunki toisesta ja Juha Tynkkynen toisesta korvasta sisään ja sinne jäi, kun tukkeeksi laitettiin hyvä biisi. Aioin jättää armeijan väliin. Katsotaan sitten uudelleen, jos ryssä tosissaan hyökkää. Eikä muutenkaan ollut pienintäkään halua lähteä enää toisten komenneltavaksi, sitä lajia sai koulussa ihan tarpeeksi. Eikä ollut varaakaan. Armeija on kallis paikka köyhälle, jollei kotona ole odottamassa muita kuin niitä, jotka unohtavat heti kun oven takanaan sulkisi. Minä en halunnut että minut unohdetaan. Aioin jättää puumerkkini maailmaan ennen kuin kohtalo heittäisi minut katuojaan. Halusin itsestäni pysyvän muiston niin kuin Kafka ja moni muu. Tehdä selvää jälkeä tästä kaikesta ennen kuin haihdun savuna ilmaan. Minulla oli olemassa suunnitelma, joka vaati vain vähän hiomista. Onneksi oli koko kesä aikaa hioa. Ensin piti tietysti muuttaa pois kotoa. Auttoi jos sai työpaikan, jostain kauempaa kuin meidän kylästä. Postiin en enää päässyt, olin ylikoulutettu. Menin ilmoittautumaan kortistoon ja ne siivosivat minut heti luukulta. Minun tasoistani lahjakkuutta oli turha lepuuttaa tyhjän panttina. Veroviraston puolipäiväisenä kopiovastaavana minulle jäi runsaasti aikaa toteuttaa itseäni loppupäivän pitkät tunnit. Nukuin paljon ja haaveilin, juuri muuhun ei ollut varaa. Kämppäni oli keskustassa entisessä kauppahuoneessa, jonka ainoa ikkuna oli päätyseinän kokoinen näyteikkuna. Kalustukseen kuului K-kauppiaan taakseen jättämä superlonia pursuava vihreä sohva ja ikkunan peittävä rullaverho. Nuokuin hämärässä päivät, yöt valvoin kuunvalossa. Rakensin penneistä torneja. Puolet tilistä meni vuokraan, loput jaoin kolmellakymmenellä ja sain tulokseksi kaksikymmentä. Kahdellakymmenellä markalla päivässä pystyi elämään, jos osasi temput, vain edessä häämöttävä viikonloppu uhkasi vaarantaa huolella rakentamani yhtälön. Silloin meni aina satanen, muttei sitä voinut jättää väliinkään, muutenhan olisin ollut tavallinen ihminen joka käy saunassa ja avaa perjantaipullon ja katsoo televisiota. Minulla ei ollut rahaa pulloon ja pesutila oli kraanan alla, teevee pääni sisällä. Päässäni minä elokuvani ohjasin, auttoi kun joi kolmetoista mukillista monesta pussita kiskottua, takapihan marjapuskista riivityillä lehdillä jatkettua teetä. Lapoin sokeria teen joukkoon, niin paljon ettei se enää sulanut, kyllästymispiste tuli vastaan. Löysin sokerihumalan uudestaan. Se ei vaikuttanut kirjoituskykyynkään niin paljon kuin tosikänni. Mutta viikonloppuja en voinut edelleenkään välttää. Silloin näki hyvässä lykyssä tyttöystävän ja pääsi hänen luoksensa, hyvin syömällä siellä säästi takaisin baarin jättämänsä markat.

Silloin oli kuuma kesä. Olin tukehtumaisillani sekä töissä että kämpillä, ikkunaa ei saanut kummassakaan auki, ja minä viihdyin sisällä. Yöllä vedin rullaverhon ylös ja kirjoitin kymmeniä tautisia laulunkappaleita, lyhyitä pyrskähdyksiä, kipeitä kuin Kafka-vainaa. ”Lasitaistelijan viimeinen päivä”. ”Täynnä levottomuutta yö”. ”Aamu epäilyttävää vapinaa”. Sitten vielä ”Kotirouvan uskollisuutta”. ”Inho, viha ja väsymys”. ”Tulee vielä monta sävelradiollista”. Takapihalla mouruava kiimainen kolli valvoi seuranani. Nukahdettuani vähän ennen kellon soittoa näin taiteellisesti hedelmällisiä unia. Aamulla raahauduin rättipoikki uimahalliin, viidellä markalla sai suihkun, ei enempää. Sauna oli vielä kylmä ja vesi jäätävän sinistä, minulla ei ollut uikkareita. Töissä minusta pidettiin. Olin tunnollinen, hiljainen ja tottelevainen. Ennen pitkää sain oikeita verovirkailijan töitä. Karsin eläkeläisten apteekkikuiteista karseimmat vedätykset, tekohammaspulverit ja poretabletit, erotin piilolasinesteet silmälaseista ja laastarit hermolääkkeistä. Vetelin punakynällä pukkeja farmareitten vähennysehdotuksiin ja tarkistin mutsin veroilmoituksen miten päin helvettiä sekin oli tehty. Päivän päätteeksi kopioin kämppäni seinäkoristeiksi levynkansia ja putsasin varaston lyijykynistä ja tusseista, teroittimista ja viivoittimista aivan kuten olin tehnyt koulussakin. Ruuat hain Sokokselta. Päädyin osuuskaupan asiakkaaksi, koska siellä annettiin ostaa tilille ilman että ne edes tunsivat minua ja joskus minun piti käyttää oikeaa rahaakin, esimerkiksi kortsuja ostaessa. Muuten käytin taskualennusta, popliinitakissani oli syvät taskus, sinne mahtui tiiliskivi, näkkileipä- ja sokeripaketti ja litra jäätelöä. Jäätelö piti imaista kerralla kotiin päästyäni, ei ollut jääkaappia. Yöllä ompelin takkiini syvempiä taskuja ja kun lanka loppui jatkoin nitojalla. Sokerihumala teki tehtävänsä, se olikin lävistäjä. Muualta en varastanut. E-liike oli ahdas ja K-kauppiaalta en voinut varastaa, moraalitonta se ei toki olisi ollut, mutta kiinnijääminen olisi ollut anteeksiantamatonta. K-kauppiaan puolesta puhui toinenkin seikka, se että hän oli ostanut paapalta tämän viimeisen hevosen, siitä oli jo kymmenen vuotta, mutta muistin hevosen edelleen, olin käynyt antamassa sille nulikkana sokeriakin, kun se seistä tönötti yksinänsä uuden marketin taakse jääneellä joutomaalla. Me molemmat pidimme sokerista. Nuorena söin niin että hampaat lähti ja nyt söin elääkseni. Tein siitä laulunkin. Jätkät ihmettelivät kun muut tekevät lauluja viinan vedosta ja minä kissoista ja sokeripaloista, kummassakin oli sähköä minä vastasin. Lauantaina hain meille uusia esiintymiskuteita Pelastusarmeijasta. Suosin harmaata kuosia ja suoria housuja, luojan lykky että kirpputoreilla ja Manchesterissä oltiin yhtä muodikkaita. Kiskoin hihoistani ja munistani paitoja ja housuja ja kravatteja tuoppien väliin ja odotin edes pientä kiitosta pojilta vaan ei, ne menivät mieluummin maammon kanssa Anttilan farkkuosastolle. Homot.

 

Veltto tuli taas tuottamaan. Hän oli innoissaan meidän pehmenneestä linjasta, meissä oli undergroundia. Niin oli. Vihdoinkin mentiin samalla aaltopituudella. Vaikka Veltto tulikin eri planeetalta, me oltiin saatu sinne parin vuoden hieromisen jälkeen yhteys. Meillä synkkasi. Luultavasti Veltto pössytteli. Ilkassa oli sanottu niin. Ei uskallettu kysyä. Diggailtiin silti täpöllä.

Meillä oli singleä varten kaksi uutta laulua, eteerinen ja tango. Eteerinen kertoi kynäänsä nuolevan runoilijan aamuhämärissä kokemasta hivelevästä melankoliasta, kun unihäiriöitä pahentaa pusikossa mouruava kissa. Laulun nimeksi tuli ”Kissa kissa kissa!”, yksi kissa olisi ollut banaalia, kaksi liian vähän ja kolmen kanssa olisi pitänyt jättää huutomerkki väliin. Kääntöpuolen Sininen laittoi tangokompilla pakettiin lapsuuteni painajaiset, samalla se oli tunnustus itselleni, joka olin nero. Verhosin tämän kertosäkeeseen, jossa ”kasvatan jumalaista tukkaa ja kokoan palmikoiksi”, tällä pyrin kontraamaan Kissa-puolen nerudalaista kehräystä. Tyhmempikin huomasi, että me olimme muuttuneet. Olimme tulleet ulos kovasta kuoresta kuin päivänkorento, joka venyttää pehminneet siipensä auki ja lentää hennosti pienen hetken vetten päällä. Minulla oli jäljellä vielä Joy Divisionin hurmos mutta raskaat riffit olivat taaksejäänyttä elämää ja se että piti koko ajan huutaa. Veltto sanoi meidän muistuttavan Pekka Strengiä, magneettimiestä, isältäni nortin löysin ja sitä rataa, ei me edelleenkään tajuttu aina sen kaikkia juttuja. Takanapäin naureskeltiin miten vanha mies teki Provinssirokkiin Kalevala-aiheista rock-oopperaa, sormet kurkkuun kunhan päästään ulos täältä.

 

Kolmensadan singlen kustantaminen maksoi sen verran kuin pitikin, Fiatin hinnan. Ylimääräistä rahaa ei jäänyt keskiöpapereitten painattamiseen, joten luovalla tavalla sekopää tyttöystävän systeri vuoli perunasta kolme leimasinta, joilla mätkittiin kolmesataa kertaa kolme erilaista kissaa singlen A-puolelle. Kääntöpuoli oli S-puoli, johon kyseinen kirjain sutaistiin sinisellä pensselillä. Etukanteen tuli Petrin ottama valokuva Koskenkorvan sahalta, kuvan henki on jälkiteollisen gootti niin kuin tultaisiin pahemmastakin rotankolosta. Takakanteen kopioin kirjastaTuhat tapaa käyttää kuollutta kissaakuvan levysoittimesta, jonka äänivartena oli kissan eturaaja ja neulana tassusta sojottava kynsi. Kansipaperit liitettiin toisiinsa nitojalla ja kun niitit loppuivat ruuvattiin koko hoito yhteen keskiön läpi menevällä pultilla. Mitä paskaisempi sen parempi. Siinä kävi toteen kaikki alakoulujen askarteluleikit ja kahdenkymmenen asteen pakkasessa mopon kanssa vietetyt tunnit, se oli tee-se-itse -ideologiaa, parempaa kuin Durutti Columnin, erään manchesterilaispimputtajan hiekkapaperikannet, sillä me keksittiin joka vitsi ihan itse eikä kopioitu ketään vanhoja anarkisteja.

 

Verovirasto oli pelkkä kulissi varsinaiselle toiminnalleni. Varsinainen toimistoni löytyi heinäkuun helteissä hikoilevasta puhelinkioskista, joka vastoin parempaa tietoaan toimi 20-pennisillä. Kävin vaihtamassa R-kioskilta pötkökaupalla kyseistä epävaluuttaa ja vietin iltapäivät soittelemalla levy-yhtiöihin ja keikkamyyjille. Että olivatko ne jo ehtineet kuunnella meidän uunituoreen singlen ja mitä ne siitä pitivät, oliko tärpännyt, löytyikö kiinnostusta, minulla nimittäin sattuu olemaan kiire. Ei löytynyt, ei tärpännyt, joskus oli jopa kuunneltu.

 

Silloin kun en pystynyt osallistumaan jätkien mukana viikonlopun rientoihin, silloin kun olin perjantai-illasta maanantaiaamuun tyttöystävän kotona läiskimässä kissan kuvia levykeskiöihin, Seinäjoella sattui ja tapahtui. Luin siitä vasta töissä. Kesoililta oli varastettu makkaraa ja ratapihalla oli vietetty säädytöntä yötä vanhoissa puuvaunuissa ja samana yönä samalta pihalta kadonnut resiina oli löydetty Koskuelta, josta paikasta samana yönä samasta kylästä oli varastettu Transit. Nämä olivat kaikki erillisiä pikku-uutisia, joista osaa en ensin huomannutkaan kunnes menin treeneissä referoimaan sen resiinaosuuden ja ne alkoivat punastella ja hihittää kuin pikkukakarat. Laskin yhteen yksi plus yksi ja ne lisäsivät siihen itsestään makuuvaunutrampoliinit ja Transitin pöllimisen ja Kesoilin makkarat. Herra jumala. Pidin niille puhuttelun. Yks hailee mitä te teette vapaa-aikananne, hyppikää vain autoilla jos tahdotte mutta jos varastaa niin varastaa sitten nälkäänsä eikä huvikseen ja entäs se resiina sitten vittu!

Se oli hienoa, he sanoivat. Radan varren punaiset valot vain iloisesti vilkkuivat vihreää, kun me poijaat kiskottiin menemään läpi turvesoitten. Ei saatana. Jos teette sen vielä kerran, niin otatte minutkin mukaan.

 

Ja niin ne menivät, häntä koipien välissä ja korvia kuumottaen, ja tulivat entistä harvemmin näkyville. Meillä ei ollut mitään syytä treenata siinä kohtaa, kun odoteltiin suurta levytyssopimusta ja minulla oli oma mussukkani ja niillä omaa rahaa ja oma ajokortti ja panohommat mielessä, mitä minä siihen mitään sanomaan, aikansa kutakin, joten laitoin yksityisesti pillit pussiin ja livahdin salaisiin treeneihin. Tai eivät ne nyt niin salaiset olleet, en vain sattunut kertomaan muille. Oli minullakin oikeus yksityiselämään. Jos kerran asui Jumalan selän takana ja sen pienen vaimon alapäässä ei ketään edes voinut kiinnostaa mitä tein.

 

Jukka-Pekka oli ilmajokinen muotipunkkari, välillä rockabilly, välillä hanoirocks, riippui mistä muoti puhalsi. Jukka-Pekkaa ei koulussa koskaan häiritty, oli tyyli mikä tahansa, teddy tai pelle, aina oli kylän paskimmat mulkut kainalossa. Nyt hän oli vähän vaiheessa, kun olisi pitänyt mennä omilla tolpilla. Sama ongelma kuin minulla pari vuotta sitten. Yleisen uskottavuuden nimissä oli parasta omata bändi ja koska Jukka-Pekka oli tyyliniekka, hänen bändiinsä piti tulla yhtä hotteja tyyppejä kuin se itse, mitkään maatalouslomittajat eivät kelvanneet. Meidän treenit kestivät yhden iltapäivän. Se oli vain sellaista jammailua, ei mitään vakavaa. Kunhan kokeiltiin, ei siitä edes ollut kunnon syrjähypyksi. Tulipahan todistettua ettei minusta ollut kuuntelemaan muitten musiikkia kuin omaani. En tajunnut mistään muusta. Ei kiinnostanut Jukka-Pekan veivaama Amerikan rokki, ei Iggy eikä Stooges. Vanhojen standardien runkkaaminen ei ikinä johtaisi taiteen ylimmille alttareille, korkeintaan stadioneille muitten luurankojen sekaan. En tiedä mutta silloin tunsin olevani oikeassa. Todennäköisesti jonain päivänä Jukka Pekkastakin vielä sukeutuu jotain suurta, niillä vetimillä, muttei minun aikanani eikä avullani, sillä minä olin oikeassa.

 

 

 

Kesäduuni päättyi ja syksy sai, minäkin joskus. Olin jättänyt passianomuksen poliisiasemalle, se oli samassa rapussa kuin verovirasto, tunnustin niille rehdisti, että kuukauden päästä minun oli määrä riisua siviilit ja ryhtyä hiukkavaaralliseksi kranaatinheittäjäksi, ne eivät varsin pitäneet tunnustuksestani koska a) tavallisesti he eivät voineet antaa passia niin lyhyellä varoitusajalla eivätkä b) varsinkaan niin lyhyeksi ajaksi, eivät ainakaan kovin mielellään, sovitaan että viisitoista päivää riittää, kättä päälle. Poliisissa luotettiin minuun. Olin se fiksu kaveri seinän takaa. Vei töitä mukanaan kotiinsakin. Poliisi ymmärsi että tarvitsin hetkisen lepolomaa etelän auringossa ennen jylhien korpien kuiskintaa. My ass. Minun meriiteillä olisi ansainnut vaikka päiväpassin. Annoin basson tyttöystävälle hoitoon ja levyt myin sen isosysterille. Niin nekin säilyivät hoidossa. Laitoin toripäiviin ilmoituksen, jossa kiireellisen muuton vuoksi myydään bassovahvistin ja laulukamat. Ilmoitukseen tuli yksi vastaus, Ylistaron seurakunnalta, ja sovin nopeasti kaupat. Suljin kesäkämppäni oven viimeistä kertaa ja palautin avaimen K-markettiin ja maksoin Sokoksen tilille erääntyneet kortsut ja hain passini ja menin pankkiin nostamaan tilin tyhjäksi, tiskillä odotti ikävä yllätys. Ylistaron seurakunta ei ollut maksanut kamoja. Olin epätoivoinen ja näytin siltä. Pankkivirkailija soitti Ylistaroon ja sai papin aamenen, että seurakunta tilittää rahat heti seuraavan kirkolliskokouksen jälkeen mihin ei ollutkaan kuin vähän toista kuukautta. Pankkivirkailija tilitti rahat minulle omasta kassastaan ja ilmoitti hakevansa rahat takaisin seuraavasta kolehdista niin kuin tekikin, mutta sitä minä en ollut enää näkemässä. Kiiruhdin pankin rahat taskussa linja-autolle ja pääsin juuri ajoissa rautatieasemalle, ostin interrail-kortin ja häivyin maasta. Ei pitänyt tulla koskaan takaisin. Oltiin sitä tyttöystävän kanssa jo yhdessä itkettykin.

 

 

 

Junailin vanhentuneella passilla läpi Ranskan, Belgian, Hollannin ja Saksan ja mitä siihen väliin nyt mahtui. Olin matkalla kotiin, kolme viikkoa oli kulunut lähdöstäni.

Vietin yön Hämeenlinnassa, tyttöystävän sängyn laidalla, pienessä opiskelija-asunnossa. Nautin suihkusta ja saippuasta, sain puhtaita T-paitoja. Minulla ei ollut mitään hävettävää. Olin ehkä luvannut, etten koskaan enää palaa ja nyt kun kuitenkin olin tässä, niin eikö se ole hyvä, eikö se riitä. Ajattelin aloittaa elämäni alusta, en vain tiennyt vielä miten, en uskaltanut ajatellakaan. Jos kulman taakse katsoi, näkyi pelkkiä poteroita. Tyttöystävä oli pissinyt ensimmäisen raskaustestinsä nukahdettuaan kesken kaiken, nyt hän odotti äidiltään rahaa ostaakseen uuden putkilon. Ei kai siinä sitten mitään. Kusinäytteitä miettiessä istuimme talon alakerrassa asuvan eläkeläispariskunnan kahvipöytään, he olivat yöllä kuulleet meteliä hiljaisen tytön asunnosta, sellaista meteliä etteivät enää muistaneetkaan, vaan oli se kiva junassa kiksauttaa, muistatkos Irmeli. Me lähdimme. Tyttöni Wetterhoffille ompelemaan goottikuteita ja minä takaisin rautatieasemalle. Interrail-kortissani oli vielä päiviä jäljellä, ei montaa mutta sen verran että ehtisin käymään Norjassa. Pohjoismaissa ei tarvittu passia, tiesi rakkaani, kokenut Norjankävijä perheensä asuntovaunu-kaudelta.

 

 

Seuraavana aamuna olin taas Tukholmassa. Sieltä lähti kaksi junaa kahdentoista tunnin välein Osloon, toinen oli jo mennyt, seuraavaa piti odottaa iltaan saakka. Mittailin Gamla Stanin mukulakivikatuja iltapäivään asti ja sitten riitti, palasin Siljan terminaaliin. Tämä oli nyt tässä. Pärjäisin aivan hyvin ilman Norjaakin. Minulla oli tähänkin mennessä aivan tarpeeksi maita takana, pitäisi vain hetkeksi pysähtyä, jotta muistaisin ne kaikki. Olin peseytynyt nuorisomajoissa, nukkunut junissa ja hakenut ruokani kauppojen hyllyiltä, pelkkää säästöä kaikki. Olin mennyt Brittein saaria viikon etelästä pohjoiseen, aina mahdollisimman pitkän välin kerralla, että sai nukkua, ja sillä tokkuraisella siksakilla olin korkannut bändejä yhden kerrallaan, aina takaoven kautta. Olin nähnyt Armoury Show’n Lontoossa ja Fallin Newcastlessa ja Durutti Columnin Greenwichissä, vain Prestonissa olin saada turpiin, kun Siouxsie & The Bansheesien turvamies ei uskonut että olen tunnettu musiikkitoimittaja. Silloin pakenin juoksujalkaa kadulle ja palasin kohta takaisin, kirjoitin nimeni lämmittelyorkesterin vieraslistalle, ne olivat The Scientists, amerikkalaisiksi oikeastaan aika mukavia. Amerikkalaiset ovat mukavampia kuin englantilaiset. Prestonin opetus. Mantereella näin lisää bändejä. Koko ajan lisää. Siitä ei tullut loppua, se oli kuin mania. Amsterdamin Paradisoon minut päästi sisään R.E.M. En mennyt paikalle heidän takiaan vaan siksi, että minulla oli Paradisossa äänitetty Joy Divisionin bootleg. Paikka oli entinen kirkko. Yleisö seisoi lehtereillä ja bändi soitti alttarilla, sakastissa oli vessa. Joy Division oli varmasti ollut mitä sopivin esiintyjä siellä, kunpa vain olisin ollut paikalla. R.E.M:in kitaristi piirsi minulle vyötiäisen. Kahta muuta suosikkieläintä hän ei keksinyt. Samaan aikaan Paradison järjestelyporras yritti soittaa Rumbaan Rami Kuusiselle ja varmistaa olinko se joksi itseäni väitin. Antamaani puhelinnumeroon ei vastattu. Pariisissa törmäsin Nick Caveen. Hän oli tulossa soundcheckistä. Ei se ollut sattumaa. Olin odottamassa keikkamestan ulkopuolella, Bataclanin, hyvä nimi. Seurasin Cavea hotellille, Birthday Partyn jälkeen hän oli ryhtynyt soolouralle. Seurassamme tuli Barry Adamson. Hän oli entinen Magazinen basisti. Ostin heille matkan varrella boulangeriesta lehtevät paakelsit, jotka hajosivat liikennevaloihin, sovin haastattelusta, pääsin vieraslistalle ja takahuoneeseen, pääsin istumaan muusikoiden viereen, kerroin terveisiä Fallilta ja kaikilta muilta. Nick Cave ei ehtinyt jutella, hän halaili Birthday Partyn entistä kitaristia, niillähän piti olla riita. Minä juttelin Barry Adamsonin kanssa ja Blixa Bargeldin kanssa ja yhtyeen sveitsiläisruotsalaisen rumpalin kanssa, hän oli hillitty ja rauhallinen, ei yhtään niin kuin muut. Hänen äitinsä oli kotoisin Uumajasta. Minä tulin kivenheiton päästä. Me olimme käytännössä katsoen sukulaisia. Minä tulin musiikkia kuuntelevan ihmiskunnan periferiasta ja istuin kansainvälisten narkomaanien keskellä pariisilaisessa takahuoneessa juttelemassa Vaasasta ja pukkailin veljellisesti Blixa Bargeldia kylkeen, mitäs me soittotaidottomat. Näitä nyt on nähty.

 

Jatkoin yhtyeen perässä Rotterdamiin. Siinä välissä kävin Ranskan päästä päähän saadakseni nukkua. Strasbourgissa poliisit tutkivat passiani tavallista kauemmin eivätkä tulleet siitä hullua hurskaammaksi. Ne halusivat vain tietää miksi lorvin niitten rajalla. Minä hikoilin silloin ja hikoilin myöhemminkin, palasin kotiin todennäköisesti lakatakseni hikoilemasta. Rotterdamissa jouduin pettymään, koska luvattua nimeä ei löytynytkään vieraslistalta. Lippu maksoi paljon, niin paljon ettei mitään olisi jäänyt jäljelle mutta Pandora’s Box festivaaleilla esiintyi sinä kautena joka ikinen bändi, jonka joskus oli kuvitellut haluavansa nähdä ja siinä ne nyt olivat yhtenä iltana kaikki ne joiden takia kannatti elää ja tuntea olevansa yhtä jonkun suuremman kanssa. Ostin lipun ja näin australialaisen Crime & The City Solutionin, johon Birthday Partyn jäseniä oli liittynyt ja näin Einstürzende Neubautenin hakkaavan peltitynnyriä, mitä paskaa, ja näin Woodentopsit, ja olisin halunnut jäädä sille tielle, siihen se kaatui, että olin niin saatanan väsynyt. Asetuin teatterin auditorioon odottamaan seuraavaa aktia, penkit olivat pehmeää plyysiä ja auditorio pimeä ja pilventuoksuinen, heräsin aamulla vahtimestarin ystävälliseen taputteluun, festivaali oli ohi, bändit jo kotimatkalla. Nousin ja lähdin minäkin, kotiin. Sitä ei voi kiistää. Toimissani oli jotain uusiutuvaa niin kuin sairauskohtauksissa. Veressäni oli tietty rytmi, joka pakotti aina lähtemään – aina on lähdetty – ja aina palaamaan. En ymmärrä niitä, jotka eivät koskaan palanneet, he eivät ole todellisia.

 

Laiva toi minut takaisin Turkuun, mistä lähdin ensimmäisellä junalla Seinäjoelle käymättä Hämeenlinnan kautta. En halunnut tietää oliko minusta tulossa isä enkä halunnut kertoa tulevalle äidille, ettei ole hyvä elää yksinhuoltajana.

Minulla ei ollut pokkaa erota vaikka eron syyt olisivatkin olleet ilmeiset, taloudelliset ja järkevät. Olkalaukussani oli T-paitoja, jotka kuuluivat hänelle ja muistiinpanoja joista pirukaan ei ota selvää, minulla oli jokunen artistien tekemä eläinpiirros ja rumpali Thomasin osoite Berliinissä. Jonain päivänä vielä kirjoittaisin hänelle, kyselisin kuulumisia ja heittäisin lonkalta ehdotuksen, ja silloin, pikapostina saapuvassa vastauksessa, kuulisin että tilanne oli juuri sellainen, että he tarvitsivat kipeästi kaltaistani vahvistusta, että heille kelpaisi mikä vain jos kerran Blixakin kelpaa, ja olisinko vapaa. Minä vastaisin etten ole läheskään teidän veroisenne, mutta minä oppisin, minä oppisin. Ehkä jonain päivänä. Ehkei koskaan. Jos nyt astun alas laiturilta ja veturi halkaisee kalloni niin se on menoa sitten, niin kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Olen kadonnut tyttöni ja bändini ja Thomasin mielestä kauan ennen kuin junan vislaus lakkaa kuulumasta, voi paska, se tunne ettei ole mitään, että olen riittämätön ja katoan, on kuolematon. Tässä kohtaa pitäisi olla joka tarttuu kädestä ja ohjaa oikeaan suuntaan, soisi sen verran aikaa että saisin puettua ajatukseni sanoiksi, ensin laulunsanoiksi tietenkin, sitten joksikin muuksi, kenties lehtiartikkeliksi, miksei tosiaan, tässä pinteessäkin on syytä ajatella suurempia linjoja. Istun yöhön asti Seinäjoen asemalla. Minulla on univelkaa enemmän kuin rahaa ja jos olisi ollut edes lantti niin kenelle olisin soittanut. Kaikki ovat poissa, opiskelemassa tai kiskomassa resiinaa turvesoilla. Tulevaisuuteni on märkä räpylä, jolla kangastelee pelkkiä uhkakuvia, ne eivät ole muuttuneet miksikään sitten viime näkemän. Otin itseäni niskasta ja nousin. Kello oli niin paljon, ettei treenikämpällä olisi enää ketään. Menin sinne nukkumaan. Voisin vaikka muuttaa sinne asumaan. Päivät veke ja öiksi takaisin, niin voisinkin tehdä, täällä on keskuslämmitys. Käärin bassorummun pehmusteista itselleni patjan ja vedin munakennoja seiniltä peitoksi. Aamulla heräsin rautatieaseman järjestelyvetureitten kolinaan. Kulutin päivän kirjastossa, kävelin ulos ja sisään, mittailin kaupunkia. Seinäjoki on pieni paikka kävellä.

 

Kun on gootti tai sinne päin kallellaan on tärkeää kävellä oikein. Yhtä tärkeää on kantaa arvokkaasti päällään vaatteita, joita Pelastusarmeijan väki pitää ominaan. Oikeaa kävelyä ei voi opettaa, sen vain osaa jos on ollakseen ja on sisäistänyt kulkemisen filosofian. On mentävä eteenpäin kädet heilumatta, käsivarret suorana alhaalla kuin kantaisi kauppakasseja, käsivarret eivät saa liikkua. On mentävä sivuilleen katsomatta kuin rullasuksilla. Ei saa katsoa ympärille. Vain hipit katselevat maisemia, ne rakastavat maailmaa. Ja punkkarit jotka hakevat vittuiltavaa. Gootti ei hae kontaktia. Gooteilla on maailmankaikkeus omassa päässä. Ne kävelevät käsivarret suorina pitkin katua, katse luotuna tyhjyyteen. Eikä gootin tarvitse välttämättä näyttää Robert Smithiltä, saa olla ihan tavallinenkin, pikkutakissa ja siisti, suorissa housuissa. Kunhan menee ohi sivulleen katsomatta. Kädet eivät saa liikkua, sanoinko jo. Joka huitoo menemään kuin hinttari, on hinttari.

On päiviä jolloin gootinkin on hetkeksi parasta unohtaa luonnollinen kävelytyylinsä, matkalla sukulaisiin esimerkiksi, tai mummon luokse, silloin on parasta ajatella hänen sydäntään. On riisuttava korvakoru ja harjoiteltava peilin edessä tavallista ihmistä, ottaa varovaisia askeleita siihen suuntaan ja kammattava tukka. Käsivarret on saatava rennoiksi. Ne pitää laittaa taas nelistämään jalkojen mukana, on ravisteltava ranteita, voi kuvitella käteen sinne tänne kiskovan koiran ja heitettävä käsivarsi tuuleen, on varottava, sillä siinä voivat nivelet rikkoutua. Nyt menet suoraa päätä mummon luokse. Käyttäydyt luontevasti ja nostat korvauksen olemassaolostasi. Vispaa viimeisen kerran kättä kiitokseksi ja päästyäsi linja-autoasemalle palaudu takaisin kaavaan, varmista näyteikkunasta jäykkyytesi, et tunne oloasi enää rennoksi, muutut jääpuikoksi, tunnet itsesi varmaksi, älä istu. Ohita ihmiset mitään sanomatta, sivuillesi katsomatta, mitäänsanomattomat maalaiset, käänny vähä vähältä takaisin sisäänpäin, kuuntele omaa musiikkiasi, se on musiikki päässäsi, väännä se lujemmalle. Kun on gootti tai sinne päin kallellaan, on yksinäinen. Silloin ei perusta kerhoja, ei puhalla yhteen hiileen, itsemurhakin tehdään yksin. Ja sivumennen sanottuna Ian Curtis ei ollut gootti, hän oli postmoderni sielu kylmässä. Minulla on käyttämätön junalippu.

 

Kolmantena aamuna menin poliisiasemalle. Nojasin vastaanottotiskiä vasten ja sivelin rohtuneisiin huuliini vettä virkailijan pöydällä olevasta kostutustyynystä. Kerroin olevani myöhässä palveluksesta. Ne junat, ne junat, kyllähän te tiedätte. Mitä nyt yhdestä viikosta. Kahdesta? Lensin putkaan. Yöllä kaksi sotapoliisia tuli hakemaan minua. Toinen oli sen verran reilu, että irrotti käsiraudat junamatkan ajaksi. Aamulla tultiin Ouluun. Yritin maastonvihreän Transitin ikkunoista nähdä missä on Lutakko, sotapoliisitkaan eivät tienneet. Minulta menisi pitkä aika ennen kuin ehtisin tutustua kaupunkiin, he sanoivat. Hiukkavaarassa oli pihalla komppania tekemässä asentoa, kun menin käsiraudoissa niitten ohi. Kasarmilla odottava vääpeli piti minulle puhuttelun, ei kovin ymmärtäväiseen sävyyn. Hän osoitti pihalla äkseeraavaa neliötä ja käski kerätä kamppeet ja mennä joukon jatkoksi. Ennemmin menen narun jatkoksi, herra kenraali. Lensin taas putkaan. Illalla kysyttiin olenko talttunut. En. Aamulla sama juttu. Niin meni kolme päivää ja yötä. Seuraani ei pyrkinyt muu kuin vääpeli, joka kysyi kaksi kertaa päivässä oliko mieleni muuttunut. Hei hei. Kolmessa yössä oli kolme liikaa. Jos olisi ollut vyö tai solmio, olisin tehnyt selvää itsestäni, narunpätkäkin olisi riittänyt, tai partaterä tai lasinpala. Yritin pidättää hengitystä. Neljäntenä aamuna minut vietiin sotaoikeuteen. Jukka-Pekka odotti käytävän varrelle ja kysyi miten voin, hän oli ollut mukana siinä pihalla harjoittelevassa harmaassa massassa ja tunnistanut minut jo kaukaa. Kysyin miten sen Iggy Pop. Sotaoikeus oli läpihuutojuttu. Avustajakseni määrätty oikeustieteenopiskelija kehotti minua rehellisesti kertomaan mikä minut tähän pisteeseen oli johtanut ja kerrottuani totuudenmukaisesti kaiken hän neuvoi minua pysymään oikeuden edessä vaiti ja huolehti itse puhumisesta. Hän ei sanonut puolustuksekseni yhtään mitään. Minut kuljetettiin valkoisissa vaatteissa sotilassairaalaan. Hyvä paikka. Hyvä ruoka eikä koko ajan ollut joku huutamassa korvaan. Sai nukkua pitkään ja syödä taas. Siitä ne olivat aina kiinnostuneita, että maistuiko ruoka, sainko unen päästä kiinni. Oli siellä niitäkin, joilla oli oikeasti vintti pimeä. Ja sitten niitä, joilla oli pipi kantapäässä. Minä olin ainoa normaali ja siviili. Tukka leikkaamatta eikä yhtään pyssyjuttua. Muut potilaat suhtautuivat minuun niin kuin suhtaudutaan vakoilijaan rintamalla. Minä en ollut uskottava. Tavallisesti Pohjanmaalta tuli sitä lajia, joka piti sitoa kettingeillä, etteivät ne olisi hyökänneet ryssiin. Paskaa, jätkät. Se on esihistoriaa. Käykää kirkkomaalla tekemässä tilannekatsaus. Siellä lepää eikä mitään kuulu, ei soi viulu, ei huuli lennä, hiljaista on kuin Amelian häissä.

Hoitajat ja psykologit juttelivat kanssani viran puolesta. Kaikkein mieluiten he antoivat minun puhua kuin puhuivat itse. Sain nakata heille vapaata tajunnanvirtaa ja mitä muuta hurjaa, kyllä minä heidän lävitseen näin. Mustetahratesteissä näin pelkkiä äitin vittuja, aina parempi mitä roisimpi kielikuva. Se oli helppoa, hulluuteni oli itänyt iät ja ajat ja nyt se puhkesi kukkaan, vähän vielä lisää loisteputkia ja täältä tullaan pakkopaita. He epäilivät, että voisin päästä täältä nopeastikin, jos olisin kunnolla, ja palata armeijaan, aloittaa uudelta pohjalta. Ei ollut aikomustakaan. Tässä hotellissa oli hyvä palvelu ja olemattomat hinnat eikä luovuudelle asetettu minkäänlaisia rajoja, minä jäisin tänne, minähän olin vasta pääsemässä vauhtiin. Ette ole kuulleet vielä mitään. Katsotaan nyt. Jos vain rauhoittuisin. Jos näkisin ihmiset ympärilläni sellaisina kuin ne ovat, ihmisinä, enkä vihollisina. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia nähdä heitä ystävinä, hehän olivat hyväntekijöitä! Jotain piti silti myöntää, että he tuntisivat olevansa oikeassa, minulla tosiaan oli puutteeni, se että olin täydellinen, minulla ei ollut mitään estoja sanoa sitä ääneen, olin avoin kuin pöytäkirja, vain seksijutuista pysyn mielelläni vaiti, on niin vähän kokemusta eivätkä ne jutut kuulu sivullisille, mutta jos musiikista juttelu kiinnostaa, kerron siitä enemmän kuin mielelläni. Vielä mitä. He halusivat nähdä minun piirtävän. Hassua, kun en osannut yhtään mutta pelkällä punk-ideologialla päihitin kyvyttömyyteni ja piirsin heille kolmijalkaisia kissoja ja trilobiittejä, käytin värejä estoitta ja useimmiten olin yhtä tyytyväinen lopputulokseen kuin hekin. Seuraavassa elämässäni voisin ryhtyä taidemaalariksi. Se on yksinäistä puuhaa kylläkin mutta eipähän tarvitse enää olla tekemisissä kakkapyllyjen kanssa. Ei haittaa etten osannut, ei Van Gogh eikä Picassokaan osannut ja hyvin pyyhki niilläkin, mitä nyt toisella enempi postuumisti ja mitä siitäkään nyt tulisi jos aina ensin pitäisi olla mestari ennen kuin tulee ulos ateljeesta, eikö ole aina parempi lyödä ensin elämänikä päätä seinään kuin mennä suoraan paraatiovista niin kuin hurrit.

Niin me juttelimme. Useimmiten pelkästään niitä näitä, mitä nyt mieleen juolahti. Minulla tuli kurkku kipeäksi niistä sessioista, olin puhunut kerralla enemmän kuin vuosikausiin, ja pelkkää roskaa. Sain paperia kirjatakseni muistiin yön aikana mieleen tulevat aatokseni vaikka silloin minä nukuin, mutta tein heille mieliksi ja nukuin vihko naaman päällä, tungin sivuja korviin ja hautauduin peittoon, kun naapurisängyn runkkarilla kävi meno aivan helvetilliseksi. En tiedä kenestä se haaveili, toivottavasti edes ihmisestä. Sain päivärahaa siinä kuin muutkin, joten en kai ollutkaan siviili, ja soitin niillä liksoilla tyttöystävälleni ja kerroin kuinka täällä maa makaa, minusta ollaan kiinnostuneita, he haluavat kuunnella minua, täältä löytyy markkinoita. Pyysin lähettämään muutaman singlen. Hänelläkin meni paremmin nyt kun hän sai kuulla ääneni, paremmin kuin päiväkausiin, hän ei ollutkaan raskaana, tieto oli varma, viimeinen testi tehtiin tikut silmissä. Lohduttelin häntä, paijasin puhelimitse. Älä välitä tyttö, kohta tullaan taas yrittämään uudelleen. En tiedä yhtään koska. Tällä byrokratialla vie niin helvetisti aikaa ja paperia päättää edes kakkahätä.

 

Lastentarhassa luin toisille lapsille Aku Ankkaa. Olin kovin lahjakas. Ensimmäiset vuodet koulussa menivät heittämällä. Tiesin Pohjoismaiden ja Neuvostoliiton pääkaupungit, osasin kirjoittaa ja laskea. Olin luokkani paras tai ainakin jaetulla ykkössijalla. Olin luokkani pisin tai ainakin jaetulla ykkössijalla. Se vitutti rehtoria ja tämän vaimoa niin paljon, että ne saivat migreenin ja ajoivat kauniin opettajattareni paikkakunnalta. Lakkasin pitämästä koulunkäynnistä sinä päivänä. En silti osannut muutakaan. Kaverit menivät ammattikouluun, minä menin väkisin lukioon vaikkei kukaan halunnut. Olisi pitänyt mennä sittenkin ammattikouluun. Vain paremmista perheistä mentiin lukioon. Ei siinä mitään, se on kai aivan tavallista. Minä vain en ollut tavallinen, pthui, minussa oli jotain hitosti pielessä. Minä menin lukioon, koska niin ei olisi saanut tehdä.

 

Singlepaketti tuli pikapostissa, se törsääjä. Pari hoitajaa ja runkkaava huonekumppanini ostivat levyn. Sain sillä tavoin kasaan neljäkymmentä markkaa, jotka tuhlasin uuteen puhelinsoittoon. Runkkaajalta levy piti lunastaa takaisin hänen huomattuaan ettei sairaalassa ollut levysoitinta eikä hänen äidilläänkään ollut ja hän tarvitsi rahaa pakomatkaa varten. Se olikin huolella suunniteltu pako. Kaveri tilasi taksin sairaalan pääoville ja hipsi sukkasilla ulos. Taksikuski palautti kaverin, joka kuvitteli kiitävänsä vaaleansinisessä pyjamassa ja sairaalan muoviläpsyissä vapauteen, takaisin pyöreään huoneeseen. En tiedä mitä siellä tapahtui mutta pystyn kuvittelemaan.

Nyt kun olin jäänyt yksin huoneeseeni, aloin kirjoittaa. En mitään todellista, muistoja pelkästään, päähän jääneitä sirpaleita siitä mitä olin tehnyt ja nähnyt. Päällimmäisenä muistoissani oli junamatka Eurooppaan, Pariisissa tapaamani muusikot ja Rotterdamin teatterit. Lähetin tiuhaan kirjoitetut paperit Rumbaan ja kun vastausta ei kuulunut, soitin perään. Päätoimittaja itse vastasi. Hän ei ollut pitänyt siitä, että olin matkallani esiintynyt hänen lehtensä nimissä mutta näki tuommoisessa käytöksessä silti jonkinlaisen tervetulleen anarkian häivän, sillä hänkin oli joskus ollut punkkari. Hän myös piti kirjoituksissa esiintyvän henkilön orastavasta lunatismista, josta kieli jo kuulakynällä kirjoitetut ryppyiset ruutupaperit, sairaalan kirjekuori sekä Oulun sotilaspiirin leima. Joten lisää samanlaista. Mikäli teksti jatkossakin pysyy edes marginaalisesti hämärän rajamailla. Oli pakko keskeyttää, viimeistä viisikymmenpennistä vietiin. Kysyin mitenköhän paljon siitä saa. Päätoimittaja ymmärsi väärin, sillä hän vasta että pari liuskaa. Ei kun rahaa. Puhelimen toisesta päästä kuului aivastukseksi verhottu hihitys ja yskimisen läpi ääni neuvoi minua hankkimaan vastaisen varalle kirjoituskoneen, tai jollei ole hilloa niin varastamaan.

Tunsin elämäni tulleen taitekohtaansa. Edessäni kangasteli uusia uria. Nimeni tulisi loistamaan kohta maan arvostetuimmassa musiikkilehdessä. Muusikot pelkäisivät tuomioitani. Vavisten ne tarttuisivat lehteen ja pierisivät verta ja tulisivat uskoon tai ampuisivat itsensä. Ehkä ne silloin, haudan partaalla, tulisivat tajunneeksi mitä tuli tehtyä. Kun mitään ei jää heistä jäljelle kuin tyhjänä pyörivä kiekko, pari väkisin puserrettua sävelmää ja naistenlehtien kehut. Mitäs sen jälkeen, ruumis? Esteet murtuvat. Tunsin että viimeinkin minun hetkeni on koittanut. Että nyt minun on aika avata suuni ja näytettävä että siellä on muutakin kuin paikkoja. Ensin on vain päästävä täältä pois. Soitin tyttöystävälle ja pyysin lähettämään lisää singlejä. Miten muuten menee? Täällä pyyhkii tosi hyvin, käyhän lehtipisteessä älä ihmettele jos näet Rumban kannessa nimeni tai nyt ensi alkuun ainakin Nick Caven nimen. Puhelimessa vaihtui ääni, se oli Petrin ääni. Oli tullut vietettyä raju viikonloppu, onneksi akat hoitavat ruokaa. Mikakin oli siellä. Ne panivat vuorotellen tyttöystäväni systeriä ilman mitään estoja, niin juuri, estoja! Ei voinut vähempää kiinnostaa niitten viikonlopunvietot. Minähän olin jumalauta hullu. Jatkoin matkaa psykologin luokse ja näin sukuelimiä kaikkialla. Näin kitaristit ulvomassa tyttöystäväni lakanoilla, oikomassa ryppyisiä mulkkujaan ja juomassa samasta pullonsuusta. Se oli rankka kuva hussattavaksi ja pakenin huoneeseeni, papereitten joukkoon.

Tämänhän te halusitte kuulla. Saako nyt mennä. Jos Jumala on asettanut teidät tielleni minua koetellakseen, olen minä ainoa ihminen ja te muut olette hologrammeja. Minä olen Jumalan kaveri. Tiedätte mitä tarkoitan, olette kuulleet kaiken. Tämähän nyt on vain minun näkemykseni, mulkerot, ja siksi totta joka sana. Joka rivi singlelle kaiverrettu, joka rivin itse kirjoitin. Nyt olen kotona. Olen juuri herännyt. Löydän eteisestä polkupyörän. Siinä on paksut oranssiväriset renkaat, ei mitkään siloiset vaan nappulaiset. En osaa ajaa sitä vielä, en koskaan opikaan. Pitelen sitä kaksin käsin, isot pojat nauravat minulle. Pyörä on liian pieni ja sen oranssinväriset renkaat liian paksut. Pihalla pojat hyppivät muurin yli, muurin toisella puolella on autotalliin johtava luiska. Kuka hyppää muurilta lähimmäksi tallin ovea on voittaja. Putosin kauan ja heräsin sairaalassa. Päähäni noussut mustelma piti kuvata. Kuvassa minulla on toffeeraitainen paita, kuhmu peittää puolet päästäni, taustalla näkyy pojat miehistä erottava muuri. Talvella nuolen ilmastointiputkea. Keväällä äitiltä katkeaa verisuoni päästä. Viihdyin kummitädin luona niin hyvin, etten olisi halunnut palata enää kotiin. Kesällä kummitäti vietiin Hämeenlinnan naistenvankilaan, mukaansa hän sai ottaa vain tyttövauvan, serkkuni. Syksyllä söin ikkunalaudalle tippuneita vaahteranlehtiä. Talvella roikotin ikkunasta räkää. Siihen se päättyi. Me lähdimme Porista kun olin viisi. Kaikki mitä meillä oli mahtui lyttynenäiseen pakettiautoon, vain kelkka jäi, sininen potkukelkka. Oletteko nähneet sitä? Se jäi Salamatalon porttikongiin vuonna 1970. Pakko sen on olla siellä vielä, eivät kelkat noin vain mihinkään katoa.

 

[…]

 

Yhtenä päivänä ne lupasivat minun parantuvan ja siinä ne olivat totta vieköön oikeassa.

Sain vapautuksen vuodeksi. Junailin valtion laskuun Seinäjoelle ja palasin Kossuun, sain Posti-Kaitsulta Helsingin Sanomien sunnuntainumeron ja löysin Helsingin yliopistollisen keskussairaalan pesulasta työpaikan. Mukana seurasi soluasunto. Ilman sitä ne eivät olisi saaneet rättiviikkaajaksi yhtään tervettä sielua. Se oli lapsuuden loppu. Bändi meni kukin vuorollaan harmaisiin. Minulle se oli samantekevää, en pitänyt heitä pettureina. Ja jos olivatkin, niin he tiesivät sen jo siihen mennessä, että se oli vähän niin kuin lapsellista. Aseistakieltäytyminen ja rauhan asia. Mieluummin ne vetivät sata kiloa läskisoosia päivässä ja räjäyttivät naamalleen uudet finnit. Heitä oli alkanut kiinnostaa elämä enemmän kuin taide. Naiset ja opiskelu ja kunnon duunit joista sai oikeaa rahaa selättivät kuolemattomuuden. Jokin silti jäi kaivelemaan, aina jää, varsinkin vanhojen partnereiden välille. Tuntuu ettei kaikkea ole vielä tehty eikä sanottu. Että vielä kerran ennen jojoksi heittäytymistä pitää –

 

Kemu kutsui meidät Seurahuoneelle. Liikkuvat Lapset oli pääesiintyjä ja me lämmittelijöitä. Seurahuone oli siihen aikaan se paikka, siellä kävivät kaikki. Ennen keikkaa vedettiin omat lämmittelyt Nuopparilla teinien limudiskossa ja hetkeä myöhemmin kannettiin kamat Seurikselle, ei edes ehditty juoda mitään. Joskus vituttaa kiekkojen tiivis tahti. Vedettiin hyvä setti, meillä oli paljon uusia biisejä, ei juuri muuta ehditty soittaakaan, niitä joita Ilmajoen kämpillä olin hengenpitimikseni yllä rustannut. Puhalsin silloin ensimmäistä kertaa huuliharppuun ja jätin basson Juhalle. Keikan jälkeen Noitalinna Huraan laulajatar Sari tuli sanomaan kädestä päivää ja Liikkuvien Lasten Tuula kehui kuinka harpun soittoni kuulostaa ihanan kipeeltä. Valomerkin aikaan tyttöystävän sisko nukahti miestenvessaan ja minä pyrin naistenvessaan osoittaakseni miten se on yhtä normaalia kuin naisten hyppääminen meidän laarilla. Lensin pihalle. Siitä kolauksesta selvittyäni, naisten kehut vielä korvissani soiden, sain ajatuksen että minä ja Tuula Amberla levytettäisiin suomeksi Lee Hazelwoodin ja Nancy Sinatran ”Some Velvet Morning” muttei niin kuin ne vaan niin kuin Lydia Lunch ja Birthday Partyn kitaristi Rowland S. Howard olivat kappaleen tehneet. Amberla suostui ja Liikkuvat suostuivat, ainoa mikä mätti oli levy-yhtiöt, yksikään ei suostunut.

 

Jatkoin pohjoishaagalaisesta soluasunnosta käsin meidän omakustannesinglen kauppaamista. Harva divari otti levyn suoraan rahalla, yleensä meni myyntitilille, en koskaan käynyt lunastamassa niitä, en kysymässä montako oli mennyt, en kehdannut. En ole koskaan pitänyt sisäänpäin hymisevistä levykauppiaista. Odottelin edelleen vastausta tärkeistä levy-yhtiöistä, olin kirjoittanut heille uuden, pääkaupunkiin sijoittuvan osoitteenkin, että jos se parantaisi uskottavuutta, menin lopulta joka mestaan paikan päälle. Uteliaisuudesta ja siksi ettei ollut muuta kuin aikaa ja liikennelaitoksen kuukausikortti. Ahdistuin työntäessäni maalaispärstäni niitten hienoihin nurkkiin. Ahdistuin kaikissa paikoissa. Kävin Lepakkoluolassa etsimässä Rumban toimitusta ja petyin löytäessäni veskin kokoisen kopperon, jonne ei mahtunut muuta kuin parikymmentä paalia myymättömiä lehtiä ja niitten väliin litistynyt päätoimittaja Kuusinen, joka levitteli käsiään sen verran kuin mahtui ja valitteli taloudellista tilannettaan. Sen verran siitä käynnistä oli iloa, että meille luvattiin treenikämppä kellarista. Jos niin kuin halutaan muuttaa koko revohka stadiin. Ilmoitin meidät rokin suomenmestaruuskisoihin lämmittääkseni asiaa, en ilmoittanut Helsingin karsintoihin, koska meitä ei vielä tunnettu Helsingissä, mutta Pohjanmaalla meidät tunsi kaikki, oli pakko, oltiin tahkottu niissä kuvioissa jo niin monta vuotta ja meidät oli mainittu lehdissä ja soitettu radiossa ja meillä oli kolme, neljä faniakin, joista osa päätyi tyttöystäviksi. Kaiken piti olla kohdallaan, piti vain vaivautua lähtemään Vaasaan. Läpihuutojuttu. Jos joku olisi vaihtanut tuomariston. Siinä meidän edessä, tärkeänä pöydän takana lyijykynää imuuttaen istui koko suomirockin paskasakki, kaikki ne joiden takia me ei ikinä alettu soittaa, kaikilla kultalevy seinällä ja metronomi aivojen paikalla. Siinä ne mätänivät karvapäät, Janne Louhivuori, Edu Kettunen ja Hassisen Koneen kitaristi. Porukan juontaja jonka nimeä en muista, joku saatanan progepekka kuitenkin, lohkoi vatipäitten sisäpiirihauskaa meidän nimestä ja kotipaikkakunnasta. Me odotettiin hermo pinnassa milloin saadaan aloittaa, lopulta käskin sen painua vittuun siitä hölisemästä. Zarab voitti ne karsinnat. Niitten laulaja vei sittemmin naisenikin.

 

Mika ja Petri muuttivat Helsinkiin armeijan jälkeen. Tavattiin joskus ja asuttiin kimpassa. Otin Lepakon tarjouksen vastaan ja aloitettiin treenaamaan, minä ja Petri. Uutena jäsenenä mukaan liittyi Eeva, tyttöystävän isosysteri, hänkin oli suuri musiikillinen lahjakkuus, joka tuhlasi aikaa seurassani. Klaarasi oikealla kädellä jatsit ja vasemmalla basson aivan niin kuin Doorsin Ray Manzarek. Syyskuun entinen rumpali kävi mukana parissa treeneissä. Aika usein sitä piti lähteä etsimään Kalliosta, sitten se katosi maan päältä kokonaan. Me kävimme soittamassa Backstagella eikä sitten muualla, sikäläinen rokkijengi ei arvostanut sitä että landepaukut soitti niille Kolmatta linjaa. Viimeinen tikki oli treeneihin tullessa, kun Johnny Lee Michaels istui meidän kamojen päällä eikä suostunut lähtemään syntetisaattorinsa takaa minnekään vaikka oli meidän saunavuoro. Haista ja kuulemiin. Se oli komea lähtö ja sopiva päätös kehnolle lepakonkaudelle. Minä viihdyin paremmin baarissa eivätkä Petrin kädet enää tahtoneet pysyä kunnolla otelaudalla, kun se räjäytteli päivät pitkät opintoviikkojensa eteen Ruoholahden metrotunnelia. Eeva pääsi Yleisradioon harjoittelijaksi. Viimeinen viritys kasattiin sen myötävaikutuksella. Eeva löysi meille harjoittelupaikan Yleisradion tiloista Punavuoressa. Petriä ei kiinnostanut, Mika tuli. Eeva pääsi tulemaan sitten, kun lähetys päättyi Wimbledonista. Se oli äänitarkkailija, toisessa kädessä Juha Jokisen ääninuppi ja toisessa yleisön ja pallon, nuppi ylös kun Juha puhuu, nuppi alas kun yleisö taputtaa, aika tylsää jollei pitänyt tenniksestä. Punavuoren studio oli ammattilaismesta. Petelius, Vierikko ja Heiskanen kävivät harjoittelemassa siellä sketsejään ja iltaisin me tulimme korjaamaan tyhjät punkkupullot. Hyvässä seurassa oltiin. Ei paremmasta väliä sitten, kun pääsin Tavastialle töihin. Taakse jäänyttä elämää oli kausi HYKS:in pesulassa, tekulaisten pitseriassa ja pikapostissa. Olin löytänyt viileän kohdan auringosta. Näin valtakunnan tärkeimmät bändit ja juttelin niitten kanssa joka päivä. Mustan Paraatin Panda neuvoi menemään yksityislääkärille jos haluan hullun paperit, siten stadissa hoidetaan armeija. Minä hoidin halvemmalla, vavoin yön ja puhuin sekavia, nyt olen miinanpolkija. Opittuani ottamaan pöydästä kaksi lasia rikkomatta olin ravintola-alan ammattilainen, elämä alkoi käydä ylikierroksilla. Kerran joku tyttö tiedusteli kuka olin, olinko korvalainen, olinko Hiljaan laulaja. Toisella kerralla Janne Louhivuori jäi roikkumaan tiskille ja kysyi oliko meillä heittää sille mitään uutta materiaalia, se oli nyt levy-yhtiössä kykyjenetsijänä. Että nyt kiinnostaisi. Se oli mielistelyineen niin saamarin paljon myöhässä, että teki mieli vetää sitä pillistä. En vetänyt, jannun serkku oli töissä samassa baarissa, siksi se siinä roikkuikin.

 

 

 

Jaska Filppulan seuraavan romaanin julkaisee Like.