Looginen positivismi ja Wienin piiri
Panu Raatikainen (julkaistu 14.9.2014)
Looginen positivismi on yksi nykyajan filosofiaan eniten vaikuttaneista koulukunnista tai filosofisista liikkeistä. Sen ydinjoukon muodosti Itävallassa 1920- ja 30-luvuilla vaikuttanut nk. Wienin piiri, jonka johtajana toimi saksalaissyntyinen professori Moritz Schlick (1882–1936).
- Wienin piiri ja sen jäsenet
- Toiminnan järjestäytyminen
- Filosofinen tausta ja vaikutteet
- Tyypillisiä filosofisia näkemyksiä
- Loogisen positivismin kohtalo
- Looginen positivismi Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Wienin piirin toimintaan osallistui vaihteleva määrä tieteentekijöitä ja filosofeja. Vaikka Schlick oli piirin kiistaton johtaja, piiri pyrki olemaan demokraattinen, avoin yhteisö, jossa kaikki olisivat tasavertaisia ja jokaisen mielipide yhtä tärkeä. Piirin keskeinen käytännön organisaattori oli poliittisesti radikaali yhteiskunta- ja taloustieteilijä Otto Neurath (1882–1945). Piirin jäsenistä ajattelijana ehkä omaperäisin ja luovin oli myös alkujaan saksalainen Rudolf Carnap (1891–1970). Muita keskeisiä jäseniä olivat Philipp Frank (1884–1966), Herbert Feigl (1902–1988), Hans Hahn (1879–1934) ja Friedrich Waismann (1896–1959). Piirin toimintaan osallistui myös naisia: sokea loogikko Olga Hahn-Neurath (Hans Hahnin sisko ja Otto Neurathin vaimo) (1882–1937) kuului liikkeen sisäpiiriin, ja myös filosofi Rose Rand (1903–1980) ja loogikko Olga Taussky-Todd (1906–1995) olivat piirin jäseniä.
Tarunhohtoinen filosofi Ludwig Wittgenstein (1889–1951) ei ilmeisesti koskaan osallistunut piirin kokoontumisiin, mutta tapasi varsinkin häntä ihailleita Schlickia ja Waismannia säännöllisesti asuessaan jälleen Wienissä vuosina 1926–1929. Yhteistyö jatkui tiiviinä vielä Wittgensteinin palattua Cambridgeen. Schlick ja Waismann esittelivät uskollisesti ja tarkasti Wittgensteinin heille esittämiä näkemyksiä piirin kokoontumisissa. Hänen vaikutuksensa piiriin oli tätä kautta todella merkittävä, ja hän otti myös itse omassa ajattelussaan pohtiakseen monia piirin käsittelemiä teemoja.
Piirillä oli samanhenkisiä ”liittolaisia” Saksassa (erityisesti Hans Reichenbachin (1891–1953) johtama Berliinin ryhmä, johon kuului myös Wienin piirin toimintaankin osallistunut nuori Carl Hempel (1905–1998)), Puolassa (mm. loogikko Alfred Tarski (1901–1983)) sekä Pohjoismaissa (mm. Eino Kaila (1890–1958) Suomessa). Britanniassa Wienin piirin loogista positivismia teki tunnetuksi erityisesti Alfred Ayer (1910–1989) paljon luetussa teoksessaan Language, Truth and Logic (1936).
Loogisen positivismin nousu on ymmärrettävä laajemmasta yhteiskunnallisesta taustasta käsin. Monet loogiset positivistit olivat vasemmistolaisia. Uuden aatevirtauksen taustalla oli osaltaan kasvava huoli erilaisten irrationalististen ja poliittisesti vaarallisten aatteiden esiinmarssista saksankielisellä alueella 1920-luvulla. Filosofian yhdeksi keskeiseksi tehtäväksi koettiin taistelu tätä kehitystä vastaan. Apuun huudettiin kaikesta näennäistieteellisyydestä ja metafysiikasta puhdistettua ”tieteellistä filosofiaa”. Tässä looginen positivismi jatkoi valistuksen kehitysuskoista perinnettä. Tyypillistä oli myös voimakas ”lähetyshenkisyys”: piiri pyrki levittämään aatettaan laajemmille kansanjoukoille ja yli rajojen. Julkaisutoiminta oli hyvin aktiivista.
Wienin piiri sai alkunsa opintopiirimäisestä seminaarista, joka kokoontui Schlickin johdolla torstai-iltaisin vuodesta 1924 alkaen. Seminaarissa käsiteltiin muiden aiheiden ohella erityisesti Wittgensteinin Tractatus-Logico Philosophicusta (1921) – sitä luettiin ääneen ja siitä keskusteltiin lause lauseelta. Vuosikymmenen lopulla piirin toiminta muuttui järjestäytyneemmäksi. Schlickin seminaarin osallistujat saivat nopeasti vahvan jalansijan vuonna 1928 Wienissä vapaa-ajattelijoiden ja sosiaalidemokraattien perustamassa kansanvalistushenkisessä Ernst Mach -yhdistyksessä (Ernst Mach Verein). Sen tehtävänä ei ollut erityisesti maineikkaan itävaltalaisen fyysikko-filosofi Ernst Machin (1838–1916) ajattelun vaan yleisesti ”tieteellisen maailmankäsityksen” edistäminen ja levittäminen. Kun Schlickistä tuli yhdistyksen puheenjohtaja ja Neurathista pääsihteeri, Wienin piirin julkisempi toiminta tapahtui paljolti tämän yhdistyksen kautta – vaikkei se ollutkaan yksistään piiriläisten yhdistys.
Neurathin, Carnapin ja Hahnin (Schlickille omistettua) julkaisua Wissenschaftliche Weltauffassung: Der Wiener Kreis (”Tieteellinen maailmankäsitys: Wienin piiri”; Carnap, Hahn & Neurath 1929) on yleisesti pidetty jonkinlaisena piirin ohjelmanjulistuksena. Siinä myös otettiin julkisesti käyttöön Neurathilta peräisin oleva nimitys ”Wienin piiri”. Vuodesta 1928 alkaen piiri julkaisi myös kirjasarjaa Schriften zur wissenschaftlichen Weltauffassung (”Kirjoituksia tieteellisestä maailmankäsityksestä”), toimittajinaan Schlick ja Frank, sekä vuodesta 1933 Neurathin toimittamaa, enemmän johdantoteoksia julkaissutta Einheitswissenschaft-sarjaa (”Yhtenäistiede”). Piiri myös järjesti pitkin 1930-lukua Berliinin ryhmän kanssa kansainvälisiä tieteellisen filosofian ja yhtenäistieteen konferensseja eri Euroopan maissa. Berliinin ryhmällä oli suhteita Annalen der Philosophie -lehteen, ja Reichenbachista tuli lehden toimituskunnan jäsen vuonna 1930. Vielä samana vuonna lehti olikin jo kokonaan loogisten positivistien hallussa; sen nimeksi muutettiin Erkenntnis (”Tieto”), ja sitä alkoivat toimittaa Reichenbach ja Carnap.
Wienin piirin ja sen seuraajien puhdasoppisen kauden filosofiaa on alettu yleisesti kutsua ”loogiseksi positivismiksi” tai ”loogiseksi uuspositivismiksi” – erotuksena klassisesta positivismista (ks. alla). Nimitykset ovat kuitenkin vaihdelleet: esimerkiksi Wienin piirin ohjelmanjulistuksessa puhutaan vain ”tieteellisestä maailmankäsityksestä”, ja piiriläiset itse käyttivät muutenkin mielellään tätä nimitystä. Schlick kutsui omaa näkemystään ”johdonmukaiseksi empirismiksi”. ”Looginen positivismi” on kuitenkin nykyisin yleisimmin käytetty ja vakiintunut nimitys. Nimitystä ”looginen empirismi” (vrt. Schlickin ”johdonmukainen empirismi”) käytetään joskus synonyymina ”loogiselle positivismille”, mutta useimmiten sillä viitataan laajemmin ja löyhemmin siihen moninaiseen filosofiaan, joka myöhemmin sikisi loogisesta positivismista, vaikka sen keskeisistä alkuperäisistä opeista olikin usein jo luovuttu.
Itse asiassa suomalainen Eino Kaila kutsui uutta filosofista liikettä ensimmäisenä ”logistiseksi uuspositivismiksi” teoksessaan Der logistische Neupositivismus. Eine kritische Studie (1930). Englanniksi nimitystä ”logical positivism” alkoivat ensimmäisenä käyttää Blumberg ja Feigl artikkelissaan ”Logical Positivism, a New Movement in European Philosphy” (1931). Tämä nimitys vakiintui hiljalleen, ilmeisesti erityisesti Ayerin edellä mainitun kirjan myötä.
Filosofinen tausta ja vaikutteet
Loogista positivismia ei pidä sekoittaa 1800-luvun alun klassiseen ranskalaiseen positivismiin, jota edustivat kreivi Henri Saint-Simon (1760–1825) sekä erityisesti Auguste Comte (1798–1857). Klassista positivismia innoitti valistus ja sen yleinen edistysusko. Sen mukaan valistusfilosofia oli kuitenkin ollut kriittistä, hajottavaa ja negatiivista, mitä vastoin asioihin olisi suhtauduttava rakentavasti ja positiivisesti. Positivistien keskeisenä tavoitteena oli politiikan tieteellistäminen ja yhteiskunnan uudelleenorganisoiminen tieteiden positiivisten tulosten pohjalta. Moraaliset ja poliittiset valinnat tulee Saint-Simonin ja Comten mukaan tehdä tieteellisesti. Uskonnolla ja perinteisellä filosofialla ei ole tähän mitään annettavaa. Heidän mukaansa sitä, mitä ei voida tietää tieteellisesti, ei voida tietää lainkaan. Positivismi oli näin Comtelle teologisesta ja metafyysisestä ”saasteesta” puhdistettua positiivista tietoa. Klassista ja loogista positivismia yhdistävät tietyt yleiset tunnuspiirteet: tieteen korkea arvostus ja keskeinen asema sekä metafysiikan tuomitseminen epätieteelliseksi. Klassinen positivismi ei kuitenkaan suoranaisesti vaikuttanut Wienin piirin loogisen positivismin muotoutumiseen.
Wienin piirin filosofiset vaikutteet olivat moninaiset ja kansainväliset. Merkittävä vaikuttaja oli Mach, joka kannatti radikaalia fenomenalismia, jonka mukaan todellisuus rakentuu aistimusten yhdisteistä. Hänen mukaansa tieteen tehtävä on kuvata näitä mahdollisimman ”taloudellisesti”, eikä tiede saa olettaa olevaksi mitään havaintojen takana olevia olioita (esimerkiksi atomeja tai elektroneja). Tärkeitä vaikutteita antoivat ranskalaiset konventionalistit Henri Poincaré (1854–1912) ja Pierre Duhem (1861–1916), joiden mukaan tieteen yleiset lait eivät ole mitään todellisuutta kuvaavia, löydettyjä totuuksia vaan pikemminkin ihmismielen jossain määrin mielivaltaisesti luomia sopimuksia, joita voidaan arvioida vain niiden käytännöllisen toimivuuden kannalta. Moniin piirin jäseniin vaikutti myös uuskantilaisuus – erityisesti luonnontieteisiin huomionsa keskittänyt Marburgin uuskantilainen koulukunta.
Toisaalta monet Wienin piirin jäsenet antoivat suuren painoarvon saksalaisen Gottlob Fregen (1848–1925) ja englantilaisen Bertrand Russellin (1872–1970) kehittämälle uudelle logiikalle. Aprioriselta vaikuttava matemaattinen tieto oli vaikea ongelma empirismille: esimerkiksi John Stuart Millin kanta, että sekin on havainnoista induktiivisesti päättelemällä tehtyjä yleistyksiä, ei tuntunut uskottavalta. Monia loogisia positivisteja sen sijaan viehätti Fregen ja Russellin heidän uutta logiikkaansa hyödyntävä ”logisismi”: sen mukaan matemaattiset totuudet ovat vain monimutkaisia loogisia totuuksia ja siten analyyttisia. A priori -tiedon olemassaolo siis myönnettiin, mutta sillä tärkeällä varauksella, että se voi koskea vain analyyttisia totuuksia; mitään synteettistä a priori -tietoa – toisin kuin Kant ja monet muut väittivät – ei siis heidän mukaansa ole olemassa. (Ks. "Immanuel Kant: Analyyttinen/synteettinen-erottelu".) Tämä teesi oli Schlickin mukaan empirismin todellinen olemus – ei esimerkiksi se toivottoman epämääräinen hokema, että ”kaikki tieto on peräisin havainnosta”. Myös Russellin yleisemmät filosofiset näkemykset – ajatus ”tieteellisestä filosofiasta” sekä tämän 1910-luvulla kohti radikaalia empirismiä kehittynyt tietoteoria – tekivät suuren vaikutuksen moniin loogisiin positivisteihin.
Wienin piiriä on mahdotonta ymmärtää ottamatta huomioon itävaltalaissyntyisen mutta (Russellin tavoin) enimmäkseen Cambridgessa Englannissa työskennelleen Wittgensteinin vaikutusta – ensin klassisen teoksensa Tractatuksen ja sittemmin henkilökohtaisten keskustelujen ja kirjeenvaihdon kautta. Frege ja Russell olivat ajatelleet, että loogiset totuudet ovat kaikkein yleisimpiä todellisuutta kuvaavia totuuksia, jotka koskevat erityisiä abstrakteja loogisia olioita. Wittgenstein hylkäsi tällaisen metafyysisen ajattelutavan ja esitti, että logiikan totuudet ovat pelkkiä kielen tai käsitejärjestelmän sivutuotteita: loogiset totuudet ovat tyhjiä tautologioita, jotka sallivat kaikki mahdollisuudet (esim. ”Sataa tai ei sada”) eivätkä näin sano mitään todellisuudesta. Tractatuksen ontologia on jyrkän atomistinen: sen mukaan maailma koostuu erillisistä, toisistaan riippumattomista yksinkertaisista, perustavista tosiasioista, jotka ovat empiirisen tieteen kohde. Kaikki mielekkäät väitelauseet ovat joko tällaisia yksinkertaisia tosioita kuvaavia elementaari- eli peruslauseita tai ovat muodostettu yhdistämällä elementaarilauseita loogisten konnektiivien (kuten ja, tai, vain jos yms.) avulla. Vastaavasti jokainen mielekäs väitelause voidaan analyysin kautta palauttaa tällaisiin yksinkertaisia tosiasioita kuvaaviin osatekijöihinsä. Lauseet, jotka eivät kuvaa tosiasioita tai ole tyhjiä tautologioita – erityisesti metafysiikan lauseet – ovat näin vailla merkitystä ja mielettömiä.
Tähän yhdistyi kantilaissävyinen ajatus ”kieleni rajat ovat maailman rajat”: kielessä ei voida puhua lauseen merkityksestä, vaan lause vain näyttää merkityksensä. Kielen ulkopuolelle astuminen ei siten ole mahdollista. Näin ollen kielessä ei myöskään voida puhua metafysiikasta. Wittgenstein ajatteli, että on mieletöntä puhua maailmasta kokonaisuutena. Tractatuksen omaperäisen ja radikaalin filosofiakäsityksen mukaan filosofian ainoana oikeana ja oikeutettuna tehtävänä on olla kielen kritiikkiä, palauttaa lause sen näennäisestä muodosta sen todelliseen loogiseen muotoon – kuten Russell oli määrättyjen kuvausten erityistapauksessa tehnyt. Filosofia on näin selventävää toimintaa, ei mitään teoriaa. Näillä ajatuksilla oli aivan käänteentekevä vaikutus moniin loogisiin positivisteihin.
Schlick oli jo ennen Wienin piiriä niittänyt mainetta filosofina teoksellaan Allgemeine Erkenntnislehre (”Yleinen tietoteoria”, 1918 (2. p. 1925)), jossa hän puolusti tietynlaista realismia idealismia vastaan. Wittgensteinin Tractatus kuitenkin teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän luopui aiemmista kannoistaan ja totesi puhuneensa Tietoteoriassa ”kauheaa pötyä”. Julkaisematta jääneessä, vuonna 1928 laaditussa käsikirjoituksessa Schlick esitti filosofian ”uuden aikakauden” – jollaisen hän katsoi olevan alkamassa – olemuksena kolme suoraan Tractatuksesta lainattua lausetta: ”Filosofian tarkoitus on loogisten ajatusten selventäminen. Filosofia ei ole mikään oppi vaan toimintaa. Filosofian tuloksena eivät ole ’filosofiset lauseet’ vaan lauseiden selventyminen.”(Tractatus 4.112)
Tyypillisiä filosofisia näkemyksiä
Loogiset positivistit väittelivät keskenään paljon ja olivat usein eri mieltä. Erityisesti Neurath – keskeisestä roolistaan huolimatta – esitti usein ajatuksia, jotka poikkesivat Schlickin ja Waismannin wittgensteinilaisemmista näkemyksistä. Hän sai tässä vaihtelevasti muitakin piiriläisiä puolelleen. Piiriläisten kannat myös muuttuivat ajan kuluessa. Pikemmin kuin mitkään olemukselliset opinkappaleet, loogisia positivisteja yhdistivät lopulta lähinnä vain äärimmäisen nuiva asenne metafysiikkaa kohtaan, vahva usko tieteeseen sekä selkeän ilmaisun ihanne: Tractatuksen lause ”Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi” oli suosittu iskulause.
Joitakin loogisen positivismin tyypillisiä ja keskeisiä ”oppeja” voidaan kuitenkin nostaa esiin:
Ensiksi, keskeinen periaate tai ehkä pikemminkin metodi on merkityksellisyyden tai mielekkyyden todennettavuusehto eli verifioituvuusehto: lause, jota ei voida periaatteessakaan verifioida (eli todentaa) aistihavainnolla, on merkityksetön eli mieletön – käsittämätöntä siansaksaa ja hölynpölyä. Tällainen lause vaikuttaa sanovan jotain – esittävän todellisuuden jonkinlaisena – mutta ei tarkemmin tarkasteltuna esitä mitään mielekästä väitettä. Wittgenstein oli pohtinut tällaista ajatusta vuonna 1929, vaikka itse sittemmin etääntyikin siitä. Se jäi kuitenkin elämään monien loogisten positivistien ajattelussa: merkityksellisyysehdon tarkoitus oli erityisesti vetää selvä raja havaintopohjaisen kelpo tieteen ja merkityksettömän metafyysisen sanahelinän välille. Siinä missä aiempi empirismi oli pitänyt apriorista metafysiikkaa epätotena ja perusteettomana, tuomio oli nyt jyrkempi: metafysiikan lauseet eivät edes ilmaise mitään todellista merkityssisältöä. Perinteiset metafyysiset ongelmat oli määrä hylätä näennäisongelmina, joilla ei ole tiedollista merkitystä ja joita ei voida koskaan ratkaista. Esimerkiksi Schlickin mukaan paitsi idealismi, myös realismi (jota hän oli itse aiemmin kannattanut) on vailla mieltä, ja koko kysymys valinnasta niiden välillä täytyy hylätä.
Toiseksi, loogiselle positivismille oli varsinkin alussa luonteenomaista äärimmäisen jyrkkä empirismi niin kutsutun käännettävyysteesin muodossa: vaadittiin, että tiede ja ylipäänsä kaikki mielekäs puhe on voitava palauttaa (eli redusoida) välittömästi havaittavia tosiasioita koskeviin lauseisiin. Käsitteet, jotka eivät koske suoraan havaittavaa, on voitava kääntää havaintoa koskevalle kielelle. Mikäli tämä ei ole mahdollista, käsite hylätään merkityksettömänä. Kolmanneksi, loogiselle positivismille oli tärkeä vaatimus tieteiden ykseydestä – joskin tämä iskulause ymmärrettiin eri tavoin. Esimerkiksi Carnap taipui samastamaan sen edellä mainitun käännettävyyden tai reduktionismin kanssa, kun taas joillekin muille se tarkoitti väljempää käsitystä, että niin ihmistieteillä kuin luonnontieteilläkin on pohjimmiltaan samat päämäärät ja metodit. Neurathille se tarkoitti vain, että pitää olla mahdollista luoda yhteyksiä eri tieteenalojen ennusteiden välille.
Nämä kolme periaatetta ovat läheisessä yhteydessä toisiinsa ja tukevat toisiaan. Kahteen ensimmäiseen kytkeytyy tiiviisti myös wittgensteinilainen käsitys filosofiasta kielen kritiikkinä, virheellistä kielenkäyttöä korjaavana toimintana, joka ei periaatteessakaan voi esittää mitään väitelauseita eikä teorioita.
Jyrkkä verifioituvuusvaatimus johti moniin ongelmiin, kuten loogiset positivistit itsekin pian huomasivat (ks. Hempel 1950): Esimerkiksi tieteelle tyypilliset universaalilauseet olisivat sen johdosta mielettömiä. Itse asiassa todennettavuusteesi olisi myös itse itsensä johdosta mieletön. Lopullisena kuoliniskuna mielekkyyden verifioituvuusehdolle on yleisesti pidetty W.V. Quinen tieteellisen testaamisen holismiin perustuvaa kriittistä argumenttia (Quine 1951). Myös vaatimus mielekkäiden lauseiden käännettävyydestä havaintokielelle osoittautui liian ahtaaksi; Carnap totesi jo vuonna 1936, että esimerkiksi tieteessä yleisiä dispositiokäsitteitä sisältäviä lauseita (kuten lasi on särkyvää tai syanidi on myrkyllistä) ei voida redusoida eikä siten myöskään verifioida tällä tavoin. Ajatus yhdestä kaikenkattavasta loogisesta ihannekielestä osoittautui sekin ongelmalliseksi. Carnap ottikin vuonna 1934 ohjenuorakseen suvaitsevaisuuden periaatteen: sen mukaan jokainen voi vapaasti valita kielensä ja logiikkansa, kunhan vain lausuu julki sen säännöt (Carnap 1934/37).
Näin alkuperäinen looginen positivismi alkoi ”murentua sisältäpäin”, paljolti sen edustajien itsensä kriittisen keskustelun kautta, ja sen keskeisiä oppeja ja periaatteita jouduttiin väljentämään. Mielekkyyden verifioituvuuskriteeri löyhentyi epämääräiseksi vaatimukseksi tieteellisten teorioiden jonkinlaisesta empiirisestä koeteltavuudesta. Haave yksiselitteisestä rajanvedosta tieteellisen tiedon ja metafysiikan välille osoittautui mahdottomaksi, ja raja näiden kahden välillä jäi häilyväksi. Yleisesti loogisesta positivismista on jäänyt elämään lähinnä vain ihanne selkeästä ilmaisusta: looginen positivismi oli ainakin muotoillut omat teesinsä niin täsmällisesti ja yksiselitteisesti, että niiden voitiin myös todeta tulleen kertakaikkisesti kumotuksi. Jotkut keskeiset loogiset positivistit – erityisesti Carnap, Reichenbach ja Hempel – työskentelivät myöhemmin tieteenfilosofian parissa ja vaikuttivat merkittävästi siihen, että tieteenfilosofiasta tuli itsenäinen ja keskeinen nykyfilosofian osa-alue.
Schlick ammuttiin vuonna 1936. Murhan motiivi ei ollut alun perin poliittinen, vaan asialla oli henkisesti tasapainoton, katkeroitunut ja Schlickiin ihastuneesta naispuolisesta opiskelutoverista mustasukkainen nuori tohtori Hans Nelböck. Natsien noustua valtaan Schlickin maine kuitenkin liattiin ja Nelböck nostettiin sankariksi ja vapautettiin. Schlickin murha ja natsismin nousu tekivät lopun varsinaisesta Wienin piiristä – natsit suhtautuivat edistykselliseen filosofiseen liikkeeseen hyvin nuivasti – mutta sen vaikutus on näkynyt filosofiassa pitkään. Monet keskeiset positivistit pakenivat Yhdysvaltoihin, missä loogisen positivismin perinne vaikutti merkittävästi sikäläisen filosofian kehitykseen. Vaikka loogisen positivismin alkuperäiset jyrkät kannat on hylätty kauan sitten, filosofiaa on vielä pitkään määrittänyt monenlainen välienselvittely niiden kanssa.
Suomessa loogista positivismia teki tunnetuksi ennen kaikkea ensiksi Turussa ja sitten vuodesta 1930 Helsingissä filosofian professorina toiminut Eino Kaila (ks. Niiniluoto 2002, Niiniluoto et al. 1992, Niiniluoto & Pihlström 2012). Jo Wienin piirin vuoden 1929 ohjelmanjulistuksessa (ks. yllä) Kaila mainitaan nimeltä piiriä ”lähellä olevana” ajattelijana. Von Wrightin (2002) sanoin Kailasta tuli jopa piirin ”eräänlainen ulkojäsen”.
Kaila oli 1920-luvulta alkaen kirjeenvaihdossa mm. Schlickin ja Carnapin kanssa ja vieraili Wienissä useampaan kertaan: ensi kerran vuonna 1929, sitten kaksi puolen vuoden kautta vuosina 1932 ja 1934, ja vielä vuonna 1939 tapaamassa piirin jäänteitä. Kaila kirjoitti useita kirja-arvioita loogisten positivistien hallitsemaan Erkenntnis-lehteen. Vierailujensa aikana hän myös osallistui Wienin piirin kokoontumisiin. Piiri myös käsitteli Kailan teosta Der logistische Neupositivismus. Eine kritische Studie (1930) tapaamisessaan joulukuussa 1930.
Sisällöllisesti Kaila ei kaikesta huolimatta allekirjoittanut kaikkia loogisen positivismin keskeisiä oppeja: Yhtäältä hän kyllä omaksui käännettävyysteesin, eikä halunnut luopua tästä vaatimuksesta yhtä nopeasti kuin Carnap (jo vuonna 1936). Toisaalta hän ei koskaan hyväksynyt mielekkyyden verifioituvuusehtoa. Vaikka Kaila jakoi loogisten positivistien yleisen tunteen, että filosofiassa oli tapahtunut tai tapahtumassa historiallinen käänne, hän vierasti ajatusta, että filosofia tulisi rajoittaa kieltä analysoivaksi toiminnaksi. Kaila näki oman filosofiansa ”synteettisenä” filosofiana, joka pyrkii lopulta puhumaan todellisuudesta eikä vain sitä paremmin tai huonommin esittävästä kielestä. Kailan myöhempi ajattelu ajautui yhä kauemmaksi loogisesta positivismista; tässä häneen vaikutti paitsi hahmopsykologia myös osaltaan Husserlin fenomenologia.
Viimeisten parin, kolmen vuosikymmenen aikana loogista positivismia ja Wienin piiriä kohtaan on herännyt maailmanlaajuisesti uusi kiinnostus, ja sitä on alettu tutkia vilkkaasti filosofianhistoriallisena ilmiönä ja historiallisella tutkimusotteella. Suomalaisista filosofeista tähän tutkimukseen on osallistunut aktiivisesti erityisesti Oulussa aatehistorian professorina pitkään toiminut Juha Manninen (ks. esim. Manninen 2002a, 2002b, 2002c, 2002d, 2002e, 2003, 2004a, 2004b, 2007, 2009, 2001).
Katsauksia, yleisesityksiä yms.
Ayer, A.J. (toim.) (1959). Logical Positivism. Glencoe, Ill: Free Press.
– Loogisen positivismin keskeisiä kirjoituksia koottuna englanniksi.
Ilkka Niiniluoto & Heikki J. Koskinen (toim.) (2002). Wienin piiri. Gaudeamus, Helsinki.
– Epätasainen, mutta parhaiden palojensa ansiosta hyödyllinen kokoelma Wienin piiriä koskevia kirjoituksia.
Panu Raatikainen (2004). Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, Helsinki.
– Teoksen luvussa 2.1. käsitellään loogista positivismia erityisesti tieteenfilosofian ja ihmistieteiden filosofian näkökulmasta.
Sintonen, Matti (2002). ”Empirismi ja positivismi”. Teoksessa Niiniluoto, Ilkka & Saarinen, Esa. Nykyajan filosofia. 2., uudistettu painos. WSOY, Helsinki.
– Selkeä yleisesitys loogisesta positivismista.
Schlick, Moritz (2014). ”Filosofian käänne”. Kääntänyt Tapani Kilpeläinen. niin & näin, Vol. 1.
– Wienin piirin johtajan kuuluisa ”ohjelmanjulistus” suomeksi.
Schlick, Moritz (1997). ”Positivismi ja realismi". Kääntänyt Risto Vilkko. Teoksessa Raatikainen, Panu (toim.): Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Gaudeamus, Helsinki.
– Wienin piirin johtajan klassinen kirjoitus suomeksi.
Stadler, Friedrich (1997). Studien zum Wiener Kreis. Ursprung, Entwicklung und Wirkung des Logischen Empirismus im Kontext. Suhrkamp, Frankfurt a. M. (Englanniksi The Vienna Circle. Studies in the Origins, Development and Influence of Logical Empiricism. Springer, Vienna & New York, 2001.)
– Arvovaltainen ja jokseenkin tyhjentävä, lähes tuhatsivuinen katsaus aiheesta.
Uebel, Thomas (2010). "Vienna Circle". The Stanford Encyclopedia of Philosophy, Edward N. Zalta (toim.). Verkossa: http://plato.stanford.edu/archives/sum2012/entries/vienna-circle/
– Arvovaltaisen verkkoensyklopedian hyvä hakusana aiheesta.
Georg Henrik von Wright (1945). Looginen empirismi: eräs nykyisen filosofian pääsuunta (alkup. Den logiska empirismen, 1943). Suom. Hilppa Kinos. Otava, Helsinki. (Julkaistu uudelleen osana teoksessa G.H. von Wright: Logiikka ja humanismi. Otava, Helsinki, 1998.)
– Edelleen hyödyllinen, selkeä esitys loogisen positivismin taustasta ja kehityksestä.
Georg Henrik von Wright (1968). Logiikka, filosofia ja kieli: Ajattelijoita, ja ajatussuuntia nykyajan filosofiassa. Otava, Helsinki (2. laajennettu painos). (Julkaistu uudelleen osana teoksessa G.H. von Wright: Logiikka ja humanismi. Otava, Helsinki, 1998.)
– Yleistajuinen johdatus analyyttisen filosofian laajemmin ja myös erityisesti loogisen positivismin kehitykseen.
Niiniluoto, Ilkka: ”Eino Kaila ja Wienin piiri”. Teoksessa Niiniluoto & Koskinen 2002.
– Hyödyllinen Kailaan keskittyvä katsaus.
Loogisen positivismin keskeisiä alkuperäistekstejä
Carnap, Rudolf (1928a). Der logische Aufbau der Welt. Bernary, Berlin. Käänt. R.A. George The Logical Structure of the World. University of California Press, Berkeley. 1967.
Carnap, Rudolf (1928b). Scheinprobleme in der Philosophie. Bernary, Berlin. Englanniksi Pseudoproblems in Philosophy, yhdessä Carnap 1928a käännöksen kanssa, 301–343.
Carnap, Rudolf (1932a). “Überwindung der Metaphysik durch logische Analyse der Sprache”. Erkenntnis, Vol. 2, 219–241. Englanniksi “The Elimination of Metaphysics through Logical Analysis of Language”. Teoksessa Ayer 1959, 60–81.
Carnap, Rudolf (1932b). “Die physikalische Sprache als Unversalsprache der Wissenschaft”. Erkenntnis, Vol. 2, 432–465. Englanniksi erillisenä teoksena The Unity of Science. Kegan, Paul, Trench Teubner & Co., London. 1934.
Carnap, Rudolf (1932c). “Psychologie in physikalischer Sprache”. Erkenntnis, Vol. 3, 107–142. Englanniksi “Psychology in Physicalist Language”. Teoksessa Ayer 1959, 165–198.
Carnap, Rudolf (1934a). “On the Character of Philosophical Problems”. Philosophy of Science, Vol. 1, 5–19.
Carnap, Rudolf (1934/37). Logische Syntax der Sprache. Springer, Wien. Muokattu englanninkielinen käännös: The Logical Syntax of Language. Kegan, Paul, Trench Teubner & Co, London. 1937.
Carnap, Rudolf (1935). Philosophy and Logical Syntax. Kegan Paul, London.
Carnap, Rudolf (1936–37). “Testability and Meaning”. Philosophy of Science, Vol. 3, 419–471, Vol. 4, 1–40.
Carnap, Rudolf, Hans Hahn and Otto Neurath (1929). Wissenschaftliche Weltauffassung – Der Wiener Kreis. Wolf, Wien. Englanniksi teoksessa Neurath 1973, 299–318.
Feigl, Herbert (1939). “Unity of Science and Unitary Science”. Erkenntnis, Vol. 9, 27–30.
Feigl, Herbert (1943). “Logical Empiricism”. Teoksessa D.D. Runes, (toim.), 20th Century Philosophy, New York.
Feigl, Herbert (1969a) “The Wiener Kreis in America”. Teoksessa D. Fleming & B. Baylin (toim,.), The Intellectual Migration. Harvard University, Cambridge Mass.
Hahn, Hans (1933). Logik, Mathematik und Naturerkennen. Gerold, Wien. Englanniksi “Logic, Mathematics, and Knowledge of Nature”. Teoksessa B. McGuiness 1987, 24–45.
Hahn, Hans (1980) Empiricism, Logic, Mathematics (toim. B. McGuiness). Reidel, Dordrecht.
Kraft, Victor (1950). Der Wiener Kreis. Springer, Wien. Englanniksi The Vienna Circle. Philosophical Library, New York. 1953.
Neurath, Otto (1997), ”Protokollalauseet”. Teoksessa Raatikainen, Panu (toim.): Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia, 95–103. Gaudeamus, Helsinki.
Neurath, Otto (1931a). Empirische Soziologie. Der wissenschaftliche Gehat der Geschichte undf Nationalökonomie. Julkaistu uudelleen teoksessa Neurath 1981, 423–527. Osittainen englanniksi: “Empirical Sociology”. Teoksessa Neurath 1973, 391–421.
Neurath, Otto (1931b). “Physikalismus”. Scientia, Vol. 50, 297–303. Englanniksi “Physicalism”. Teoksessa Neurath 1983, 52–57.
Neurath, Otto (1932a) “Soziologie im Physikalismus”. Erkenntnis, Vol. 2, 393–431. Englanniksi “Sociology in the Framework of Physicalism”. Teoksessa Neurath 1983, 58–90.
Neurath, Otto (1932b). “Protokollsätze”. Erkenntnis, Vol. 3, 204–214. Englanniksi “Protocol Statements”. Teoksessa Neurath 1983, pp. 91–99.
Neurath, Otto (1936a). Le developpement du Cercle de Vienne et l'avenir de l'Empiricisme logique. Hermann & Cie, Paris. Käänt. B. Treschmitzer and H. G. Zilian. “Die Entwicklung des Wiener Kreises und die Zukunft des Logischen Empirismus”. Teoksessa Neurath 1981, pp. 673–703.
Neurath, Otto (1944). Foundations of the Social Sciences. University of Chicago Press, Chicago.
Neurath, Otto (1973). Empiricism and Sociology (M. Neurath & R.S. Cohen, toim.). Reidel,Dordrecht.
Neurath, Otto (1981) Gesammelte philosophische und methodologische Schriften. R. Haller & H. Rutte (toim.). Holder-Pichler-Tempsky, Vienna.
Neurath, Otto (1983). Philosophical Papers 1913–1946. R.S. Cohen and M. Neurath (toim.). Reidel, Dordrecht.
Schlick, Moritz (1918/25) Allgemeine Erkenntnislehre. Springer, Berlin. 1918, 2nd rev. ed. 1925. Englanniksi General Theory of Knowledge. Open Court, Lasalle. 1974.
Schlick, Moritz (1926). “Erleben, Erkennen, Metaphysik". Kantstudien, Vol. 31, 146–158. Englanniksi “Experience Cognition, Metaphysics”. Teoksessa Schlick 1979b, 99–111.
Schlick, Moritz (1930). “Die Wende in der Philosophie”. Erkenntnis, Vol. 1, 4–11. Englanniksi “The Turning Point in Philosophy”. Teoksessa Schlick 1979b, 154–160.
Schlick, Moritz (1932). “Positivismus und Realismus”. Erkenntnis, Vol. 3, 1–31. Transl. by P. Heath. “Positivism and Realism”. Teoksessa Schlick 1979b, 259–284.
Schlick, Moritz (1934). “Über das Fundament der Erkenntnis”. Erkenntnis, Vol. 4, 79–99. Transl. by P. Heath. “The Foundation of Knowledge”. Teoksessa Schlick 1979b, 370–387.
Schlick, Moritz (1935a). “Facts and Propositions”. Analysis, Vol. 2, 65–70. Teoksessa Schlick 1979b, 400–404.
Schlick, Moritz (1936a). “Meaning and Verification”. Philosophical Review, Vol. 45: 339–369. Julkaistu uudelleen teoksessa Schlick 1979b, 456–481.
Schlick, Moritz (1937). “L'Ecole de Vienne et la Philosophie Traditionelle”. Travaux du IXeme Congres Internationale de Philosophie, Facs. IV , “L'unite de la Science: la Methode et les Methodes”. Heinman & Cie, Paris. 99–107. Käänt. P. Heath. “The Vienna School and Traditional Philosophy”. Teoksessa Schlick 1979b, 491–498.
Schlick, Moritz (1979a). Philosophical Papers Vol. 1 (1909–1922). Henk L. Mulder and Barbara van de Velde-Schlick (toim.). Reidel, Dordrecht.
Schlick, Moritz (1979b). Philosophical Papers Vol. 2 (1925–1936). Henk L. Mulder and Barbara van de Velde-Schlick (toim.). Reidel, Dordrecht.
Waismann, Friedrich (1965). Principles of Linguistic Philosophy. R. Harré (toim.). Macmillan, London.
Waismann, Friedrich (1967). Wittgenstein and the Vienna Circle. Conversations Recorded. Toim. B. McGuiness, käänt. J. Schulte and B. McGuiness. Blackwell, Oxford .
Kaila, Eino (1930). Der logistische Neupositivismus. Eine kritische Studie. Annales Universitatis Aboensis, series B, tom. XIII. Turun yliopisto, Turku.
Mach, Ernst (1883). Die Mechanik in ihrer Entwicklung. Brockhaus, Leipzig. 9th toim. Käänt.. by T.J. McCormick. The Science of Mechanics. Open Court, Chicago. 1960.
Manninen, Juha (2002a), "Uuden filosofisen liikkeen ja sen manifestin synty". Teoksessa I. Niiniluoto & HJ Koskinen, 27-128.
Manninen, Juha (2002b). "Ennen Wienin piiriä: Moritz Schlick, Hans Reichenbach ja Eino Kaila". Teoksessa Lauri Mehtonen & Kari Väyrynen (toim.), Järjen todellisuus. Juhlakirja Markku Mäelle. Oulu, Sophopolis. 2002. 245-275.
Manninen, Juha (2002c). "Eino Kaila ja tie Wienin piiriin". Tieteessä tapahtuu, Vol. 2, 34-47.
Manninen, Juha. (2002d). “Realisti Wienin piirin väittelyissä”. Tieteessä tapahtuu, Vol. 7, 40–52.
Manninen, Juha (2002e). "Positivismin kriitikosta positivistiksi". Tieteessä tapahtuu, Vol. 8, 31-41.
Manninen, Juha (2003). "Towards a Physicalistic Attitude". Teoksessa F. Stadler (toim.) The Vienna Circle and Logical Empiricism; Re-evaluation and Future Perspectives. Vienna Circle Institute yearbook 10. Kluwer, Dordrecht. 133-150.
Manninen, Juha (2004a). "Wittgenstein ja Wienin piiri". niin & näin, Vol. 2, 134-153.
Manninen, Juha (2004b). "Wien, Cambridge, Königsberg: filosofisia tapahtumia 1929-1930". Tieteessä tapahtuu, Vol. 4, 17-26.
Manninen, Juha (2007). "...olen paineen alaisena pisara pisaralta puristanut itsestäni selityksiä: Ludwig Wittgensteinin Wienin sanelujen antia 1931-1932". Ajatus. Suomen filosofinen yhdistys, Helsinki. 113-154.
Manninen, Juha (2009). "Välittömät, yksityiset elämykset Wienin piirin ja Wittgensteinin pulmana". Teoksessa Juha Manninen & Risto Vilkko (toim.) Ajattelun välineet ja maailmat - Kirjoituksia Jaakko Hintikan filosofiasta. Gaudeamus, Helsinki. 194-221.
Manninen, Juha (2011). "Waismann’s Testimony of Wittgenstein’s Fresh Starts in 1931–35". Teoksessa B.F. McGuinness (toim.) Friedrich Waismann - Causality and Logical Positivism. Vienna Circle Institute Yearbook Volume 15.. Dordrecht, Springer. 243-265.
Niiniluoto, Ilkka, Matti Sintonen & G. H. von Wright (toim.) (1992). Eino Kaila and Logical Empiricism. Acta Philosophica Fennica 42. Suomen filosofinen yhdistys, Helsinki.
Niiniluoto, Ilkka & Pihlström, Sami (toim.) (2012). Reappraisals of Eino Kaila's Philosophy. Acta Philosophica Fennica, vol. 89. Suomen filosofinen yhdistys, Helsinki.
Quine, Willard Van Orman (1951a). “Two Dogmas of Empiricism”. Philosophical Review, Vol. 60, 20–43. Repr. in Quine, From a Logical Point of View. Harvard University Press, Cambridge, Mass. 1953. Rev. ed. 1980, 20–46. Suomeksi ”Empirismin kaksi dogmia”. Teoksessa Raatikainen, Panu (toim.): Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Gaudeamus, Helsinki, 1997.
von Wright, Georg Henrik (2002). ”Wienin piiri – henkilökohtaisia muistoja”. Teoksessa Niiniluoto & Koskinen (toim.), 197-202.
Wittgenstein, Ludwig (1921). “Logisch-Philosophische Abhandlung”. Annalen der Nat. u. K. Philosophie 14. 185–262. Englanniksi kääntänyt C. Ogden, Tractatus Logico-Philosophicus. London. 1922. Rev. ed. 1933. Repr. 1983. Routledge, Kegen, Paul, London. Suomeksi: Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suomentanut Heikki Nyman. 3. tarkistettu painos (1. painos 1971). Taskutieto, 70. WSOY, Helsinki. 1984.
Loogisen positivismin ja Wienin piirin historiallista tutkimusta
Cartwright, Nancy, Jordi Cat, Lola Fleck & Thomas E. Uebel (1996). Otto Neurath: Philosophy Between Science and Politics. Cambridge University Press, Cambridge.
Carus, André (2007). Carnap and Twentieth-Century Thought. Explication as Enlightenment. Cambridge University Press, Cambridge.
Coffa, Alberto (1991). The Semantic Tradition from Kant to Carnap. To the Vienna Station. Toim. L. Wessels. Cambridge University Press, Cambridge.
Friedman, Michael (1999). Reconsidering Logical Positivism. Cambridge University Press, Cambridge.
Giere, Ron, and Alan Richardson (toim.) (1996). Origins of Logical Empiricism. University of Minnesota Press,Minneapolis.
McGuinness, Brian (toim.) (1987). Unified Science. Reidel, Dordrecht.
Richardson, Alan W. (2003). “The Scientific World Conception: Logical Positivism”. Teoksessa T. Baldwin (toim.), The Cambridge History of Philosophy, 1870–1945. Cambridge University Press, Cambridge. 391–400.
Richardson, Alan, & Uebel, E. Thomas (toim.) (2007). Cambridge Companion to Logical Empiricism. Cambridge University Press, Cambridge.
Sarkar, Sahotra (ed.) (1992). "Rudolf Carnap Centenary". Synthese, Vol. 93, No. 1–2.
Sarkar, Sahotra (ed.) (1996). The Legacy of the Vienna Circle: Modern Reappraisals. Garland, New York.
Uebel, Thomas (1992). Overcoming Logical Positivism from Within. The Emergence of Neurath's Naturalism in the Vienna Circle's Protocol Sentence Debate. Rodopi, Amsterdam-Atlanta, GA.
Uebel, Thomas (2007). Empiricism at the Crossroads. The Vienna Circle's Protocol-Sentence Debate. Open Court, Chicago.