Leibniz, Gottfried Wilhelm
Markku Roinila (julkaistu 26.9.2007, muokattu 23. 1. 2015)
Gottfried Wilhelm Leibniz (1646–1716) tunnetaan yhtenä varhaismodernin ajan suurimmista yleisneroista. Hänen toimintansa ulottui lähes kaikille elämänaloille, ja monilla tieteenaloilla, erityisesti matematiikassa ja filosofiassa, hänen vaikutuksensa on ollut pysyvä. Filosofiassa Leibniz muistetaan äärimmäisenä rationalistina, jonka mukaan kaikki väitelauseet ovat periaatteessa analysoitavissa loogisiin totuuksiin.
Gottfried Wilhelm Leibniz syntyi 1.7.1646 Leipzigissa. Hänen isänsä Friedrich Leibnütz toimi Leipzigin yliopiston moraalifilosofian professorina ja yksityisenä notaarina. Jo varhain Leibniz muutti nimensä lopulliseen muotoonsa, tosin elämänsä loppuvaiheessa hän käytti usein myös muotoa ”von Leibniz”. Ei ole aivan selvää, oliko Leibnizilla virallista oikeutta käyttää tätä aatelisarvoon viittaava etumäärettä (Aiton 1985, 312).
Leibniz opetteli lukemaan isänsä avustuksella, ja jo 12-vuotiaana hän luki sujuvasti isänsä kirjaston latinankielisiä skolastisia kirjoja ja kirkkoisien teoksia. 14-vuotiaana, vuonna 1661, hän siirtyi opiskelemaan filosofiaa, matematiikkaa ja lakitiedettä Leipzigin yliopistoon. Hänen tärkeimmät opettajansa olivat saksalaisen filosofiantutkimuksen pioneeri Jacob Thomasius ja matemaatikko Erhard Weigel Jenan yliopistosta, jossa Leibniz opiskeli kesällä 1663. Leipzigissa Leibnizia kiellettiin väittelemästä liian nuoren iän vuoksi, ja siksi hänen väitöskirjansa Dissertatio de arte combinatoria (”Kombinatorisesta taidosta”) tarkastettiin pienessä Altdorfin yliopistossa vuonna 1666.
Nuori tohtori hylkäsi tarjouksen professorin paikasta Altdorfissa ja päätti lähteä Hollantiin, tieteen valtamaahan. Hän jäi kuitenkin matkallaan viideksi vuodeksi Frankfurt am Mainiin saatuaan Mainzin arkkipiispalta Johann Philip von Schönbornilta nimityksen tuomariksi vetoomustuomioistuimeen. Leibniz työskenteli lakiuudistuksen parissa ja samalla politikoi Schönbornin entisen ministerin, paroni von Boineburgin suojattina. Huhujen mukaan Leibniz onnistui saamaan paikan alkemististen kykyjensä vuoksi – hän toimi jonkin aikaa myös alkemistisen seuran sihteerinä – mutta tästä ei ole varmaa näyttöä.
Yksi Leibnizin ja Boineburgin poliittisista hankkeista oli Consilium Aegyptiacum, Egypti-suunnitelma, jonka tarkoituksena oli vetää Ludvig XIV:n huomio pois Saksasta ja Alankomaista ehdottamalla hyökkäystä Egyptiin, jolloin Ranska voisi toimia myös vääräuskoisten käännyttämiseksi. Boineburg oli niin vaikuttunut Leibnizin suunnitelmasta, että järjesti suojattinsa Pariisiin, jotta tämä voisi esitellä vision – joka on lähes täsmälleen sama kuin se, jonka Napoleon toteutti 150 vuotta myöhemmin – Ranskan kuninkaalle. Sivutoimena Leibniz sai huolehtia Boineburgin pojan opinnoista.
Pariisissa vastaanotto ei ollut suotuisa – kuningas ei ottanut nuorta saksalaista vastaan ja sotaministeri Pomponnen mielestä pyhät sodat olivat poissa muodista. Sen sijaan lopulta nelivuotiseksi venähtänyt oleskelu sen ajan maailman pääkaupungissa oli Leibnizin kehityksen kannalta käänteentekevä. Hän tapasi ajan suurimmat tieteelliset hahmot, kuten Antoine Arnauld'n, Nicholas Malebranchen, Christian Huygensin ja Edme Mariotten, ja oli heidän kanssaan pitkällisessä kirjeenvaihdossa. Huygensin ohjaamana Leibniz alkoi opiskella matematiikkaa ja kehitti muutamassa vuodessa differentiaali- ja integraalilaskennan perusteet. Hän kehitteli myös Pascalin keksimää laskukonetta ja kävi esittelemässä tätä kuuluisassa Royal Societyssä Lontoossa vuonna 1673. Pariisin aikana Leibnizilla oli myös muita teknisiä hankkeita, kuten edistynyt kellokoneisto, laite, jolla voitiin määrittää laivan sijainti ilman kompassia tai tähtiä, linssinhiomiseen liittyviä hankkeita, suunnitelma vedenalaisesta laivasta ja ruudilla toimivasta eräänlaisesta tankista. Leibniz suunnitteli myös avaruuslentoja, mutta hylkäsi ajatuksen ilman liiallisen ohuuden vuoksi.
Mikäli asiat olisivat järjestyneet Leibnizin haluamalla tavalla, hän olisi jäänyt Pariisiin loppuiäkseen, mieluiten Ranskan kuninkaallisen tieteellisen akatemian jäsenenä. Leibnizista oli Pariisissa kehittynyt sujuvakäytöksinen maailmanmies, joka puhui ranskaa sujuvasti ja pystyi keskustelemaan henkevästi aikansa valovoimaisimpien oppineiden kanssa. Pian kuitenkin ikävät uutiset pakottivat hänet palaamaan synnyinmaahansa, jonka takapajuisuutta ja nurkkakuntaisuutta hän ei enää mielellään muistellut. Hänen tukijansa nimittäin kuolivat peräkkäin – Boineburg joulukuussa 1672 ja Schönborn helmikuussa 1673. Vaikka Leibnizin palkka juoksi vielä jonkun aikaa, hänen oli pakko löytää elatuksensa muuta kautta. Vastahakoisesti hän hyväksyi neuvonantajan aseman Hannoverin herttuan hovissa vuonna 1674. Leibniz viivytteli Pariisissa vuoden 1676 loppuun saakka ja matkusti palatessaan vielä Lontoon ja Hollannin kautta, jossa hän tapasi kuuluisan mikroskoopin kehittäjän Antonie van Leeuwenhoekin ja myöhemmin vielä kuuluisamman linssienhiojan ja filosofin Baruch Spinozan, jonka kanssa Leibniz keskusteli neljän päivän ajan.
Hannoverissa Leibniz sai vastuulleen herttua Johann Friedrichin kirjaston ja vuonna 1677 hänet nimitettiin neuvonantajaksi lainopillisissa asioissa. Filosofilla asiat olivat tässä vaiheessa varsin hyvin – herttua suhtautui suopeasti nuoreen lupaukseen ja antoi tämän rauhassa harrastaa filosofiaa ja käydä mittavaa kirjeenvaihtoa eurooppalaisen älymystön kanssa. Leibniz sai tukea myös hankkeilleen parantaa voimansiirtoa ja pumpputekniikkaa Harzin alueen kaivosteollisuudessa, mutta kolmen vuoden jälkeen hän joutui myöntämään tappionsa herttuan kärsivällisyyden ehtyessä. Kaivostekniikan lisäksi Leibnizin kynästä lähti kymmeniä muistioita koskien esimerkiksi suihkulähteitä, vaateteollisuutta, posliiniteollisuutta ja valuuttapolitiikkaa.
Pian tilanne kuitenkin muuttui, kun herttua kuoli ja hänen nuorempi veljensä Ernst August tuli Hannoverin herttuaksi. Ernst August oli kiinnostuneempi Hannoverin asemasta Ranskan voimakkaan laajentumisen paineessa ja Saksan valtapolitiikassa kuin tieteistä ja kulttuurista. Ernst Augustille Leibniz kirjoitti muun muassa nasevan satiiriin aurinkokuninkaasta nimeltä Mars Christianissimus (”Kaikkein kristillisin sodanjumala”).
Tieteellisille harrastuksilleen Leibniz löysi tukijan ja liittolaisen herttuan vaimosta, Sophiesta, joka oli kirjeenvaihdostaan Descartesin kanssa tunnetuksi tulleen Elisabethin nuorempi sisar. Sophie oli kiinnostunut filosofiasta ja tuki Leibnizin tieteellistä toimintaa. Myöhemmin myös Sophien tyttärestä Sophie Charlottesta (myöh. Preussin kuningatar) tuli Leibnizin harras oppilas ja ystävä.
Ernst August uskoi Leibnizille tehtävän, joka tuli kestämään hänen elämänsä loppuun saakka: filosofin piti kirjoittaa Guelfien hallitsijahuoneen historia, jota voitaisiin käyttää Hannoverin valtapyrkimysten selkänojana. Leibniz ryhtyi tehtävään tavanomaisella perusteellisuudellaan vuonna 1686, mutta urakka osoittautui jättimäiseksi – filosofin kuollessa teoksessa oli edetty vuosiin 768–1005. Työ ei kuitenkaan ollut aivan turhaa: Leibniz kehitti lähdekritiikkiä ja onnistui osoittamaan hallitsijahuoneen historian vanhemmaksi kuin oli siihen saakka oletettu. Tehtävään liittyen Leibniz suoritti suuren kiertomatkan Saksassa, Italiassa ja Itävallassa vuosina 1687–1690. Samalla hän suoritti diplomaattisia tehtäviä, loi uusia yhteyksiä muun muassa jesuiittoihin ja keisari Leopold I:een ja pyrki edistämään suurta hankettaan uskontunnustusten yhdistämiseksi. Onkin väitetty, että protestanttien ja katolisten uudelleen yhdistyminen oli Leibnizin ja hänen kumppaneidensa ansiosta lähempänä kuin koskaan 1600-luvun lopussa. Leibnizin kunnianhimoisia pyrkimyksiä olisi tasoittanut kääntyminen katoliseen uskoon, mihin tämä ei kuitenkaan koskaan suostunut toistuvista houkutteluista huolimatta.
Näihin aikoihin Leibniz julkaisi ensimmäisen merkittävän artikkelinsa filosofian alalta, Meditationes de Cognitione, Veritate et Ideis (Mietiskelyjä tiedosta, totuudesta ja ideoista, 1684), joka otti kantaa Arnauldin ja Malebranchen kiistaan ideoiden luonteesta. Hän kävi myös kirjeenvaihtoa Arnauldin kanssa ja siihen liittyen lähetti hänelle myöhemmin kuuluisaksi tulleen tutkielman, Discours de metaphysique (Metafysiikan esitys, 1686), joka on Leibnizin ensimmäinen kypsä kokonaisesitys metafysiikasta.
Palattuaan Hannoveriin Euroopan kiertomatkalta Leibniz otti vastaan uusia tehtäviä. Hänestä tuli Wolfenbüttelin maineikkaan kirjaston Bibliotheca Augustan johtaja, ja hän sai neuvonantajan paikan Brunswick-Wolfenbüttelistä. Myös Cellen herttua Georg Wilhelm tuki historiahanketta, ja siten Leibniz vietti aikansa Hannoverin, Cellen, Brunswickin ja Wolfenbüttelin välillä, usein tien päällä kirjeitä kirjoittaen omissa vaunuissaan.
Ernst Augustin kuoltua vuonna 1698 Leibnizin suhde Hannoverin hallitsijasukuun huonontui. Uusi vaaliruhtinas Georg Ludwig oli kärsimätön historiahankkeen hitaasta etenemisestä, ja häntä ärsyttivät Leibnizin jatkuvat poissaolot, vaikkakin tätä kärsimättömyyttä on usein kommentaarikirjallisuudessa liioiteltu. Tähän hänellä oli kieltämättä syytäkin, vaikka on otettava huomioon, että Leibniz toimitti yhdeksän jättimäistä nidettä Guelfien varhaishistoriaan ja Euroopan varhaishistoriaan liittyvää julkaisematonta materiaalia, jonka vuoksi häntä on edelleen pidetty tieteellisen historiantutkimuksen ja kielentutkimuksen pioneerina. Leibniz esitti myös lähes oikein suomen kielen alkuperän eräässä kielitieteellisessä tutkimuksessaan. Leibnizin työantajien toivomaa pientä, yksinkertaista ja lyhyttä hallitsijahuoneen historiaa filosofi ei kuitenkaan koskaan edes aloittanut kirjoittamaan.
Sophie Charlotten naitua Preussin vaaliruhtinaan Fredrik III:n (vuodesta 1701 Preussin kuningas Fredrik I), Leibnizin matkat Berliiniin lisääntyivät ja huhuttiin tämän toimivan jopa vakoojana. Berliinissä Leibniz vaikutti muun muassa protestanttien sisäisten riitojen ratkaisun hyväksi, ehdotti erilaisia taloudellis-teknisiä hankkeita (mm. silkinvalmistuksen valtiollista monopolia) ja sai Sophie Charlotten (k. 1705) tuella toteutettua pitkäaikaisen haaveensa, tieteellisen akatemian perustamisen. Leibniz nimitettiin Berliinin tiedeakatemian presidentiksi vuonna 1700.
Hannoverissa Leibnizia työllistivät pääasiassa Englannin kruununperimykseen liittyvät asiat. Georg Ludwigin äiti, herttuatar Sophie, joka pysyi kuolemaansa saakka uskollisena Leibnizille, oli kruununperimyksessä seuraava ja erilaisten diplomaattisten vaiheiden jälkeen (joissa Leibniz toimi yleensä epävirallisena neuvonantajana tai poliittisten kiistakirjoitusten kirjoittajana) Georg Ludwigista tuli Englannin kuningas Yrjö I vuonna 1714. Toinen poliittinen pääteema Leibnizin viimeisten elinvuosien ajan liittyi Venäjään. Filosofi näki Pietari Suuressa ja tämän länsimaistamispolitiikassa suuren mahdollisuuden tiedepoliittisille ja ekonomisille ajatuksilleen ja tapasikin tsaarin monesti tämän Saksan-vierailuilla. Leibniz valmisti tälle lukemattomia muistioita eri aiheista ja sai nimityksen neuvonantajaksi. Venäjälle hän ei kuitenkaan koskaan matkustanut. Sen sijaan Leibniz viihtyi vuosina 1712–1714 Wienissä, jossa hän pyrki saamaan aikaan keisarillisen tiedeakatemian erilaisten diplomaattisten tehtävien lisäksi ja onnistuikin saaman nimityksen keisarilliseksi neuvonantajaksi ja akatemian johtajaksi vuonna 1712. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut Leibnizin elinaikana.
Filosofin viipyminen Wienissä ärsytti entisestään hänen tärkeintä työnantajaansa Georg Ludwigia, joka jatkuvasti komensi neuvonantajaansa ja historioitsijaansa palaamaan kotiin ja lakkautti tämän palkanmaksun. Leibnizin viivyttely kostautui. Hannoveriin palattuaan hän löysi hovin tyhjänä – vaaliruhtinas oli lähtenyt kolme päivää aiemmin uuteen kotiinsa Englantiin ja käskenyt Leibnizia pysymään kaupungissa ja viimeistelemään historiateoksensa. Myös Leibnizin uskollisin tukija, Sophie, oli kuollut filosofin poissa ollessa.
Leibnizin, joka oli edellisinä kymmenenä vuotena kirjoittanut vastineen John Locken teokselle Essay on Human Understanding (nimeltä Nouveaux essais sur l'entendement humain eli Uusia tutkielmia inhimillisestä ymmärryksestä, 1705, julkaistu 1765) ja hovipiireissä hyvin suositun teoksen Essais de Theodicée (Esseitä teodikeasta, 1710) jättimäisen kirjeenvaihdon, moninaisten artikkeleiden ja pienempien tutkielmien (mm. Monadologie eli Monadologia) lisäksi, oli tyydyttävä puurtamaan historiateosta kaupungissa, joka oli hovin lähdettyä hiljentynyt provinsiaaliseksi pikkukaupungiksi ja jossa filosofia pidettiin yleisesti ateistina. Hän toivoi George Ludwigin kutsuvan hänet Englantiin, mitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Samaan aikaan hän kävi laajan kirjeenvaihdon englantilaisen piispan ja newtonilaisen oppineen Samuel Clarken kanssa. Kirjeenvaihdon katkaisi Leibnizin kuolema kihtiin ja koliikkiin kotonaan 70-vuotiaana 14.11.1716. Hänet haudattiin hyvin vaatimattomin menoin ilman hovin edustusta. Leibnizin yksinkertaista hautaa voi nykyisin käydä katsomassa Hannoverissa sijaitsevassa Neustädter Kirchessä.
Leibniz julkaisi elinaikanaan vain yhden teoksen, Tutkielmia teodikeasta, vuonna 1710. Teos syntyi keskusteluista Sophie Charlotten kanssa ja on hajanainen kommentaari Pierre Baylen Historialliseen tietosanakirjan Rorarius-artikkeliin ja sen pyrkimyksenä on todistaa toisaalta Jumalan valinneen tämän aktuaalisen maailman toteutettavakseen sen vuoksi, että se on paras mahdollisista maailmoista ja toisaalta argumentoida sen puolesta, että Jumala on tässä valinnassaan vapaa.
Leibnizille oli tyypillistä lukea kaikki mahdollinen jostakin häntä kiinnostavasta aiheesta ja kirjoittaa kommentaareja muiden teoksiin. Hän teki itselleen laajoja muistiinpanoja aikalaistensa teoksista, joita hän sitten kommentoi eri tavoin. Laajin Leibnizin kommentaareista on Uusia tutkielmia inhimillisestä ymmärryksestä, joka on seikkaperäinen dialogimuotoinen kommentaari Locken teokseen An Essay Concerning Human Understanding. (ks. "Locke, John".)
Hän kirjoitti myös suppeita esityksiä metafysiikastaan ja sen eri osa-alueista. (ks. "Leibniz: Metafysiikka".) Tällaisia ovat muun muassa edellä mainitut Mietiskelyjä tiedosta, totuudesta ja ideoista (1684), Metafysiikan esitys (1686), Tutkimus dynamiikasta (1695), Kaikkeuden perimmäisestä alkuperästä (1697), Monadologia (1714) ja Luonnon ja armon järkiperäiset periaatteet (1714).
Tyypillistä Leibnizille oli myös eri versioiden kirjoittaminen samoista teksteistä. Hän saattoi kirjoittaa kirjeet moneen kertaan ja teki paljon korjauksia papereiden marginaaleihin. Tämän vuoksi Leibnizin kirjoitusten toimitustyö on äärimmäisen vaativa prosessi, joka on ollut käynnissä jo vuodesta 1923. Työtä on myös mutkistanut Nachlassin laajuus. Leibniz kirjoitti kaikkiaan noin 15 000 kirjettä yli tuhannen kirjeenvaihtokumppanin kanssa ja hänen kootut teoksensa tulevat käsittämään yli sata laajaa osaa. Niitä toimitetaan tällä hetkellä neljässä eri yksikössä, mutta työn odotetaan kestävän vielä kymmeniä vuosia (ks. www.tsv.fi/ttapaht/006/kesk.htm#roi). Suomeksi on julkaistu valikoima Leibnizin tekstejä nimellä Filosofisia tutkielmia.
Leibniz ei koskaan julkaissut varsinaista pääteosta, minkä vuoksi hänen ei voida katsoa perustaneen omaa koulukuntaansa. Onpa väitetty hänen olleen tästä ylpeäkin. Leibnizin ajatukset tulivat hänen elinaikanaan tunnetuksi tieteellisten aikakausilehtien kautta ja kirjeenvaihdossa eri oppineiden kesken. Tunnetuksi tuli hänen Descartesin liikkeen käsitettä koskenut kritiikkinsä (ns. vis viva -kiista) artikkelissa Lyhyt todistus Descartesin ja muiden huomattavasta virheestä (1684) ja Sielun ja mielen suhdetta käsittelevä kirjoitus Substanssien luontoa ja kanssakäymistä sekä ruumiin ja sielun unionia koskeva uusi järjestelmä (1695). Parhaiten Leibniz tunnettiin diplomaattina, matemaatikkona ja oppineena pikemmin kuin filosofina. Hovipiireissä ja aristokratian piirissä Leibniz tunnettiin 1700-luvun alkupuolella Essais de Theodicée -teoksen kirjoittajana – oppi parhaasta mahdollisesta maailmasta oli hetken muotia varsinkin Pariisissa, mikä antoi Voltairelle aiheen irvailla sen kustannuksella Candide-teoksessaan.
Leibnizin kuoltua hänen ajatteluaan teki tunnetuksi yliopistomaailmassa (Leibniz itse inhosi yliopistoja) Christian Wolff, joka tosin ei pitänyt itseään Leibnizin seuraajana. Myös Immanuel Kant oli varsinkin uransa alkuvaiheessa wolffilais-leibnizilainen ja saksalainen idealismi (mm. Herder, Schelling ja Hegel) sai Leibnizin filosofiasta virikkeitä metafyysisille näkemyksilleen. Sittemmin Leibnizilla on ollut vaikutuksensa moniin nykyfilosofian voimahahmoihin, kuten Peirceen, Husserliin, Heideggeriin, Fregeen ja Russelliin. Nykyään Leibniz usein yhdistetään mahdollisten maailmojen semantiikkaan (mm. Kripke, David Lewis) ja modaalilogiikkaan, vaikka hänen näkemyksensä mahdollisten maailmojen problematiikasta olivat varsin toisenlaisia kuin nykyfilosofien ja vaikka hänen ajatuksiaan edelsivät monet keskiajan filosofit.
Leibnizin ajatukset tulivat Suomessa tunnetuksi lähinnä wolffilaisuuden kautta, joka vaikutti merkittävästi Turun Akatemiaan 1700-luvulla. Yksi ensimmäisiä wolffilaisia Suomessa oli professori Johan Welin, joka myös tapasi filosofin henkilökohtaisesti. Leibnizin omat ajatukset tulivat Suomessa tunnetuksi kuitenkin vasta 1800-luvulla, jolloin hänestä kirjoitettiin muutama väitöskirja. Ensimmäisenä aiheen kimppuun ehätti kansallisfilosofimme J. V. Snellman, joka puolusti väitöskirjaansa De vi historica disciplinae philosophicae Leibnitii meditationes vuonna 1836. (ks. "Snellman, Johan Vilhelm".) Perusteellisemmin Leibnizin filosofiaa tarkasteli Wilhelm Bolin vuonna 1864 väitöskirjassaan Leibnitz ett förebud till Kant, joka tarkasteli Leibnizin vaikutusta Kantiin.
Tunnetuin suomalaisista Leibnizia koskevista väitöskirjoista on myöhemmin Tampereen yliopiston professorina toimineen Raili Kaupin (ks. "Kauppi, Raili") Über die Leibnizsche Logik (Acta philosophica fennica, Fasc. XII, 1960), joka on saavuttanut kansainvälisen pysyvän maineen yhtenä Leibnizin logiikan perusesityksistä. Vuonna 2001 tarkastettiin Arto Revon, Leibnizin metafysiikkaa käsittelevä väitöskirja Leibniz on Substances and Material Things Turun yliopistossa ja vuonna 2007 Leibnizista väitteli Markku Roinila Helsingin yliopistossa otsikolla G. W. Leibniz on Rational Decision-Making.
Vaikka muita Leibniz-monografiota ei Suomessa ole ilmestynyt, filosofi on kiehtonut monia tunnettuja suomalaisia nykyfilosofeja. Erik Stenius kirjoitti vuonna 1973 oivallisen artikkelin On the System of Leibniz (Ajatus 35, 49–73), jossa hän esitti Leibnizin pyrkineen systeemissään yhdistämään Platonin ja Aristoteleen filosofian parhaat puolet.
Kansainvälisesti ehkä tunnetuin suomalaisen kirjoittama Leibniz-artikkeli on Jaakko Hintikan Leibniz on Plenitude, Relations, and the 'Reign of Law' (julkaistu uudelleen teoksessa Simo Knuuttila (toim.), Reforging the Great Chain of Being, Reidel, Dordrecht, 1981). Hintikka polemisoi artikkelissa Arthur Lovejoyn Suuren täyteyden ketjua vastaan käsittelemällä Leibnizin Descartesiin kohdistamaa kritiikkiä. Hintikan toinen artikkeli Was Leibniz's Deity an Akrates? (teoksessa Simo Knuuttila (toim.), Modern Modalities) käsittelee vapauden problematiikkaa Leibnizin filosofiassa mielenkiintoisella tavalla tuoden esiin Jumalan parhaan mahdollisen maailman valinnan problematiikan ja esittelemällä Leibnizin uudenlaisen tavan ymmärtää rationaalinen valinta monimutkaisissa tilanteissa. Hintikan ajatusta Leibnizin uudenlaisesta päätöksentekomallista on kehittänyt eteenpäin Simo Knuuttila artikkelissaan Old and New in Lebniz's View of Rational Decision (teoksessa Stephen F. Brown (toim.) Meeting of the Minds. The Relations between Medieval and Classical Modern European Philosophy. Brepols, Turnhout, 1998).
Suomeksi Leibnizin kirjoituksista on ilmestynyt Monadologia (suom. Jyrki Siukonen, Gaudeamus, 1995). Tämä ja muutama muu kotimaisissa filosofian aikakausilehdissä ilmestynyt lyhempi Leibniz-käännös ilmestyivät tarkistettuina versioina uusien käännöksien ohella käännösvalikoimassa Filosofisia tutkielmia, jonka Gaudeamus julkaisi vuonna 2011. Teoksen toimittajina toimivat Tuomo Aho ja Markku Roinila.
Tekstieditioita
Leibniz G. W. (2006). The Art of Controversies (toim. Marcelo Dascal). Springer, Dordrecht.
- Kokoelma Leibnizin tekstejä päättelystä, rationaalisuudesta ja poleemisuudesta.
Leibniz, G. W. (2011). Filosofisia tutkielmia (toim. Tuomo Aho & Markku Roinila). Gaudeamus, Helsinki.
– Laaja suomennoskokoelma Leibnizin tekstejä.
Leibniz, G. W. (2014). Leibniz's Monadology. A New Translation and Guide (Lloyd Strickland). Edinburgh University Press, Edinburgh.
- Pätevä käännös ja kommentaari Leibnizin Monadologiasta.
Leibniz, G. W. (1997 (1996)). New Essays on Human Understanding. (Käänt. & toim. Peter Remnant & Jonathan Bennett.) Cambridge University Press, Cambridge. (NE)
– Leibnizin Locke-kommentaari englanninkielisenä käännöksenä.
Leibniz, G. W. (1989). Philosophical Essays. (Käänt. & toim. Roger Ariew & Daniel Garber.) Hackett, Indianapolis.
- Yleisesti käytetty valikoima Leibnizin tärkeimpiä filosofisia tekstejä.
Leibniz, G. W. (1969). Philosophical Papers and Letters. (toim. Leroy E. Loemker). Reidel, Dordrecht.
- Laaja valikoima Leibnizin tekstejä monilta filosofian osa-alueilta.
Leibniz, G. W. (1998). Philosophical Texts (toim. R. S. Woolhouse & Richard Francks). Oxford University Press, Oxford.
- Hyvä kokoelma Leibnizin tekstejä englanninkielisinä käännöksinä kommenteilla.
Leibniz, G. W. (2006). The Shorter Leibniz Texts (käänt. & toim. Lloyd Strickland). Continuum, London.
- Valikoima sekalaisia Leibniz-tekstejä ja kirjeenvaihtoa.
Leibniz, G. W. (1923–). Sämtliche Schriften und Briefe, Reihe I–VII. (Hrsg. von der Berlin-Brandenburgischen Akademie der Wissenschaften und der Akademie der Wissenschaften in Göttingen.) Akademie, Berlin. (A)
– Leibnizin teosten kriittinen laitos, vielä kaukana valmistumisestaan.
Leibniz, G. W. (1961 (1880–1890)). Die philosophischen Schriften I–VII. (Hrsg. von G. I. Gerhardt.) Olms, Hildesheim. (G)
– Standardi Leibnizin koottujen kirjoitusten laitos varsinaisen kriittisen edition valmistumista odotellessa.
Leibniz, G. W. (1988). Political Writings. (Käänt. ja toim. Patrick Riley.) Second edition. Cambridge University Press, Cambridge.
– Erinomainen kokoelma Leibnizin poliittisia kirjoituksia, joilla on kosketuskohtia myös Leibnizin muuhun filosofiaan. Patrick Rileyn erinomainen esipuhe summaa Leibnizin käytännöllisen ajattelun.
Elämänkertoja ja hakemistoja
Antognazza, Maria Rosa (2008). Leibniz. An Intellectual Biography. Cambridge University Press, Cambridge.
- Seikkaperäinen ja tasapainoinen intellektuaalinen omaelämänkerta, joka johdattaa hyvin myös Leibnizin filosofiaan.
Heinekamp, Albert, Hrsg. (1984). Leibniz-Bibliografie. Klostermann, Frankfurt am Main.
– Erinomainen bibliografia Leibniz-tutkimuskirjallisuudesta vuoteen 1984 saakka. Myöhempää tutkimuskirjallisuutta on tallennettu G. W. Leibniz-Geschellschaftin palveluun vuodesta 1991 alkaen: www.leibniz-bibliographie.de/DB=1.95/
Brown, Stuart & Fox, N. J. (toim.) (2006). Historical Dictionary of Leibniz's Philosophy. Scarecrow Press, Lanham, MD.
- Hyödyllinen sanakirja, jossa Leibnizin keskeiset teemat käydään läpi asiantuntevasti.
Johdatuksia Leibnizin filosofiaan
Broad, C. D. Leibniz (1975). An Introduction. (toim. C. Lewy). Cambridge University Press, Cambridge.
- Luentoihin perustuva selkeä yleisesitys Leibnizin filosofiasta.
Jolley, Nicholas (2005). Leibniz. Routledge, London.
- Hyvä ja tasapuolinen yleisesitys Leibnizin filosofiasta.
MacDonald Ross, George (1984). Leibniz. Oxford University Press, Oxford. (Julkaistu myös verkossa: archive.today/sRQc9)
– Lyhyt, mutta tarkkanäköinen esitys Leibnizin ajattelusta.
Mates, Benson (1986). The Philosophy of Leibniz: Metaphysics and Language. Oxford University Press, New York.
– Kokonaisesitys Leibnizin filosofiasta.
Rutherford, Donald (1995). Leibniz and the Rational Order of Nature. Cambridge University Press, New York.
– Erinomainen kokonaisesitys Leibnizin metafysiikasta.
Leibniz-arkiston Leibniz Central: www.leibnizcentral.de/
Gregory Brownin erinomainen Leibniz-sivu: www.gwleibniz.com/
Kronologia Leibnizin elämästä: www.fuchu.or.jp/%7Ed-logic/en/leben.html
Leibnizian Resources (Markku Roinila). Leibniz-linkkejä, tekstejä ja keskustelufoorumi: www.helsinki.fi/~mroinila/leibniz.htm
Look, Brandon (2020). "Gottfried Wilhelm Leibniz". Stanford Encyclopedia of Philosophy. Edward N. Zalta (toim.). Verkossa: plato.stanford.edu/entries/leibniz/