Feministinen teoria
Heta Rundgren (julkaistu 20.11.2019)
Feministisellä teorialla tarkoitetaan tässä artikkelissa humanistis-yhteiskunnallisten tieteiden, erityisesti nais- ja sukupuolentutkimuksen yhteydessä kehittynyttä ajattelun kenttää. Feministisen teorian historia kytkeytyy vahvasti naisasialiikkeeseen ja feministiseen aktivismiin. Feministinen teoria ei viittaa johonkin tiettyyn teoriaan, vaan laajemmin feministiseen käsitteelliseen ajatteluun, jota luonnehtii halu toimia yhteydessä naisten kokemuksiin ja feministiseen aktivismiin, vaikuttaa maailmassa ja maailmaan sekä muuttaa – ei pelkästään kuvata – ympäristöjä, joissa se toimii. Feministisen teorian ytimessä on ajatus kaiken tutkimuksen välttämättömästä yhteydestä elettyihin kokemuksiin, jotka muovautuvat erilaisissa historiallisissa yhteyksissä.
- Ensimmäiset ranskalaiset feministit
- Feministisen ajattelun suuntaukset ja naistutkimuksen synty
- Feministisen teorian luonteesta
- Sukupuoli, seksuaalisuus ja sukupuolijärjestelmä
- Naiseksi tullaan – de Beauvoirista Butleriin
- Kolonialismin rakenteiden feministinen kritiikki
- Fiktion ja luovien ilmaisumuotojen merkitys feministiselle teorialle
- Feministinen teoria Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Ensimmäiset ranskalaiset feministit
Feministisen teorian historia liittyy vahvasti feministiseen liikkeeseen. Sana ”feministi” esiintyy 1870-luvulla ensin ranskankielisessä lääketieteellisessä kontekstissa kuvaamassa liian feminiinistä miestä. Suurempaan tietoisuuteen sanan toi ensimmäisten joukossa Alexandre Dumas nuorempi romaanissaan ”Naismies” (L’homme-femme, 1872). Feministeiksi alettiin nimitellä naisten poliittisia oikeuksia ajavia – ja tämän toimintansa kautta liian aktiivisina, viriileinä eli miesmäisinä pidettyjä – naisia. Ensimmäiset feministit kuten Hubertine Auclert (1848–1914) ottivat tuon haukkumasanan omakseen, ja termi alkoi levitä kansainvälisesti 1870-luvun aikana.
Voidaan katsoa, että feminististä teoriaa edeltää ns. feministinen ajattelu, jonka juuret juontuvat monien länsimaisten tutkijoiden mukaan Ranskan vallankumousta edeltäville vuosikymmenille 1700-luvun Eurooppaan. Sukupuolten välisistä suhteista oli toki kirjoitettu kriittisesti ja sukupuolten välistä tasa-arvoa ajettu jo paljon aiemmin ympäri maailmaa. Yhdysvaltalainen feministinen historiantutkija ja teoreetikko Joan W. Scott (s. 1941) esittää, että modernin feministisen ajattelun syntyä ei voi erottaa historiallisesta kontekstista, jossa syntyvät ylipäätään ajatukset yksilöstä ja kansalaisesta, jolla on tiettyjä poliittisia oikeuksia ja velvollisuuksia. Näiden oikeuksien vaatimisesta – ja myös niiden kritisoimisesta – oli kyse feminismin ensimmäiseksi aalloksi kutsutun naisliikkeen toiminnassa 1800-luvulla. Joan Scott tutkii feministisen ajattelun historiaa lähtien ensimmäisistä ranskalaisista feministeistä ja kiinnittää huomiota puhe- ja ajattelutapoihin eli diskursseihin (tietyn aikakauden kielessä ilmenevä ymmärrys todellisuudesta ja sen rajoista, vrt. "Foucault, Michel"), joiden puitteissa heidän feminisminsä kehkeytyy.
Ranskan vallankumouksen tuloksena syntyi julistus yleisistä ihmis- ja kansalaisoikeuksista (La Déclaration des droits de l’Homme et du citoyen, 1789, missä sana Homme tarkoittaa sekä ihmistä että miestä ja sana kansalainen, citoyen, on maskuliinimuodossa). Universaaliuden eli yleisyyden periaatteesta huolimatta perustuslakia laadittaessa oikeudet sidottiin konkreettisesti sukupuoleen mutta myös varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan, kun vain tietyt miehet saivat oikeuden äänestää ja toimia yhteisten asioiden hoitajina. Tämä vinouma ja kielellinen monitulkintaisuus antoi sysäyksen Olympe de Gougesin (1748–1793) ”Naisen ja naiskansalaisen oikeuksien julistukselle” (La Déclaration des droits de la femme et de la citoyenne, 1791), jonka hän julkaisi samaan aikaan kun kansalaiskonventissa väiteltiin Ranskan perustuslaista. Ensimmäiset feministiset ajattelijat jatkoivat de Gougesin perinnettä tuodessaan toistuvasti ilmi tasavaltalaisen yksilön käsitteen monitulkintaisuuden. He väittivät yhtäältä, että myös naiset kuuluvat siihen ”yleiseen” kansanosaan, jolle tietyt oikeudet ja velvollisuudet kuuluvat, ja puhuivat toisaalta naisten erityisestä roolista vaatien lakeja, jotka ottavat huomioon sukupuolieron.
Koska feministinen ajattelu on jokaisena historiallisena hetkenä sidoksissa sekä muihin ajan aatteisiin että omaan historiaansa, sitä leimaavat Scottin mukaan paradoksit. Paradoksi-sanalla Scott tarkoittaa vastamielipiteitä, jotka saavat voimansa erilaisuudestaan ja haastavat vallitsevat käsitykset (para-doksa, doksaa vastaan), mutta eivät pyri korvaamaan tai syrjäyttämään niitä. Feministisen liikkeen pioneerit väittivät sukupuolieron olevan yhtäällä merkityksellinen ja toisaalla merkityksetön, riippuen siitä oliko paino kunkin erityisen kysymyksen kohdalla tasa-arvossa miesten kanssa vai naisten erityisten ongelmien ratkomisessa. Feministinen ajattelu kyseenalaisti monia yleisesti jaettuja olettamuksia, ja samalla sen puolestapuhujien oma asema oli paradoksaalinen. Scottin tutkimat ensimmäiset feministit usein nimittäin kieltäytyivät olemasta naisia yhteiskunnan määrittämällä tavalla vaikka he samalla puhuivat naisina kaikkien naisten puolesta.
Feministisen ajattelun suuntaukset ja naistutkimuksen synty
Feminismin ja täten myös feministisen ajattelun historiasta puhutaan usein aaltoina, jolloin edetään ensimmäisestä (1800-luku) toiseen (1960- ja 1970-luku), kolmanteen (1990-luku) ja joskus myös neljänteen ja viidenteenkin aaltoon. Aaltokertomuksen puitteissa rakentuu kuva lineaarisesti kehittyvästä ja vuosikymmenten ja -satojen kuluessa hienostuvasta ajattelusta ja liikkeestä. Toisaalta aaltojen käyttäminen erottaa feministisen liikkeen tavan kirjoittaa omaa historiaansa muiden liikkeiden, esimerkiksi työväenliikkeen, tavasta keskittyä tiettyihin vuosilukuihin ja suuriin tapahtumiin, sillä kukin aalto kuvaa monien vuosikymmenten ajan jatkuvaa kansainvälistä liikehdintää. Ensimmäisen aallon naisasialiikkeestä lähtien feministisessä ajattelussa erotetaan myös erilaisia suuntauksia. Jaot vaihtelevat maantieteellisen ja kielellisen kontekstin mukaan, ja niiden luonnehdinta on muuttunut historian saatossa.
Kun feminististä ajattelua jaetaan aaltoihin ja suuntauksiin, niiden väliset erot usein korostuvat. Englanninkielisessä maailmassa feministinen liike ja ajattelu on ollut tapana jakaa kolmeen suureen haaraan: liberaalifeminismiin, sosialistis-marxilaiseen feminismiin ja radikaalifeminismiin. Tällaisessa jaottelussa feministiset ajattelijat nähdään ensisijaisesti suhteessa feminismin ulkopuolisiin miesteoreetikoihin ja liikkeisiin. Jaottelua onkin kritisoitu eri suuntausten välisten yhteyksien huomiotta jättämisestä: sen kautta nähtynä saattaa vaikuttaa siltä kuin feministiset ajattelijat haluaisivat kehittää ennen kaikkea marxilaista, liberaalia tai anarkistista traditiota ja vain toissijaisesti feminististä liikettä. Ranskankielisessä feministisessä ajattelussa taas on usein erotettu toisistaan kaksi erilaista haaraa: materialistiset/universalistiset/tasa-arvofeministit ja sukupuolieron/naiskeskeiset ajattelijat. Feministisen liikkeen, ajattelun ja teorian historian kuvauksia hallitsee Eurooppa-keskeinen näkökulma, joka keskittyy tiettyjen Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen tapahtumiin ja etenkin englanniksi ja ranskaksi käytyihin keskusteluihin. Se ei suinkaan tarkoita, etteikö feminististä ajattelua olisi Aasiassa, Afrikassa, Australiassa tai Etelä-Amerikassa tai etteikö sitä kehitettäisi monilla muillakin kielillä. Ongelmallista on myös feministisen ajattelun kytkeminen pääasiassa länsimaiseen (filosofis-humanistiseen ja lähinnä kreikkalais-roomalaisesta perinteestä kumpuavaan) traditioon, jota sen katsotaan haastavan ja kyseenalaistavan. Näin monet muihin traditioihin viittaavat omaperäiset ja haastavat tekstit jäävät helposti lukemiston ulkopuolelle, tai ne huomioidaan vain suhteessa vallalla olevaan perinteeseen.
On huomionarvoista, että ajattelu- ja teoriasuuntauksista puhuttaessa vähemmälle huomiolle jäävät usein feministisen liikkeen historiallisesti läheiset yhteydet orjuuden vastaiseen liikkeeseen Yhdysvalloissa sekä antikolonialistiseen liikkeeseen ympäri maailmaa. Monet feministiset ajattelijat taistelevat myös rasismia ja kolonialismia vastaan. Lisäksi usein musta ja värillinen feministinen ajattelu on lisätty ”ajattelusuuntausten” joukkoon toisesta aallosta lähtien, vaikka sen pioneerit, kuten mustat feministit Mary W. Stewart (1803–1879) ja Sojourner Truth (noin 1797–1883) Yhdysvalloissa, egyptiläinen arabifeministi Huda Sharawi (1879–1947) tai vaikkapa sierraleonelainen Adelaide Casely-Hayford (1868–1960) vaikuttivat jo paljon aiemmin.
Kun nimikettä ”feministinen teoria” alettiin käyttää naistutkimuksen piirissä laajemmin 1980–1990-luvuilla, alettiin jo mainittujen suuntauksien lisäksi puhua erilaisista teoreettisista lähestymistavoista, kuten psykoanalyyttisestä, eksistentiaalisesta, fenomenologisesta, postmodernista, poststrukturalistisesta ja postkoloniaalisesta feministisestä teoriasta tai dekonstruktiosta. 2010-luvulla feministisen teorian kentällä vaikuttavat lisäksi esimerkiksi uusmaterialistiset teoriat, affektiteoria, dekoloniaaliset lähestymistavat, alkuperäiskansa-ajattelu ja ekofeministinen teoria. Feministisen teorian rinnalla voidaan toisaalta puhua lesbofeministisestä teoriasta, jolla on keskeinen sija feministisen teorian kentällä. 1990-luvulla alettiin yliopistomaailmassa puhua queer-teoriasta, joka syntyi lesbo- ja homoaktivismin sekä feministisen liikkeen risteyksessä. Se asettaa kyseenalaiseksi normaalin ja epänormaalin välisen rajan ennen kaikkea seksuaalisuuden mutta myös sukupuolisuuden alueella. Myös transteorian tai transsukupuolisuuden teorian ala on 1990-luvulta lähtien pyrkinyt purkamaan (kaksijakoisen) sukupuolen käsitteen valtaa transihmisten kokemuksien ja ajattelun pohjalta sekä taistellut heidän oikeuksiensa puolesta.
Feministinen kritiikki taisteli itselleen jalansijan akateemisessa maailmassa toisen aallon jälkeisenä aikana (1970-luvulta 1990-luvulle), ja sitä voitiin vähitellen harjoittaa useissa maissa paitsi vakiintuneiden oppialojen sisällä myös naistutkimuksen (engl. Women’s Studies, Feminist Studies, Female Studies; ruots. kvinnoforskning, kvinnovetenskap; ransk. études féministes, études féminines) ja 1990–2000-luvuilta lähtien sukupuolentutkimuksen (Gender Studies; genusforskning, genusvetenskap; études de genre, études sur le genre) nimikkeiden alla. Syntyessään feministinen tutkimus tai naistutkimus esitti ennen kaikkea kritiikkiä olemassa olevaa tutkimusta ja tieteellisiä toimintatapoja kohtaan. Se toi esille, kuinka perinteiset olettamukset tieteentekijän, tiedeyhteisön ja tieteellisen toiminnan luonteesta perustuvat mieskeskeiselle näkemykselle, ja kuinka tieteen käytännöt syrjivät naisopiskelijoita ja -tutkijoita ja sivuuttavat naisia koskevat tutkimusaiheet. Tuoden esiin naisten kokemuksia, feminististä ajattelua ja näille pohjautuvaa tietotaitoa, feministinen kritiikki pyrkii yhtäältä täyttämään olemassa olevan tutkimuksen puutteita, mutta toisaalta myös järkyttämään analyyttisiä kategorioita (kuten subjekti–objekti-jakoa), joille tieteellinen ajattelu on perustunut.
Feministinen kritiikki saapui yliopistoon aikana, jolloin korkeakoulutus avautui monissa maissa suuremmalle kansanosalle ja siis myös suurelle joukolle naisia. Se on tuonut esiin, että ajattelu ja tiede ovat ruumiillisten olentojen tuottamia ideologisia, poliittisia ja muuttuvia rakennelmia, eivät todellisuuden objektiivista tarkkailua tai neutraalia kuvausta. Kritisoimalla tieteen lähtökohtia ja käsitteistöjä esimerkiksi historian, sosiologian, kirjallisuuden- ja taiteentutkimuksen, antropologian ja filosofian aloilla feministiset kriitikot toivat esille, kuinka monet klassiset teokset ja lukemistot ottavat lähtökohdaksi valkoisen vapaan miehen analyysin kokemuksistaan maailmassa puhuessaan ”ihmisestä”, ”subjektista” tai ”yksilöstä” yleensä. Näin feministinen kritiikki ja teoria ovat tuoneet päivänvaloon useita normeja, jotka olivat jääneet pitkään huomioimatta tieteen tunnistamattomina taustaoletuksina.
Feministisen teorian luonteesta
Feministinen teoria esitetään joskus feminististä ajattelua, naisliikettä sekä varhaista yliopistoissa tehtävää feminististä kritiikkiä seuraavana vaiheena. Sen ajatellaan mahdollistuvan silloin, kun aletaan tutkia feministisen ajattelun sisäisiä hierarkioita, vastakkainasetteluja ja käytänteitä. Kysymykset feministisen ajattelun yhteyksistä muihin poliittisiin perinteisiin – ja etenkin hallitsevien perinteiden ja oppialojen feministinen kritiikki – jäisivät tällöin taka-alalle, ja feministinen teoria avautuisi tilana, jossa historiallisesti toiseuden tai objektin asemaan asetetut alkavat keskustella keskenään.
Feministi ja filosofi Françoise Collin (1928–2012) kuvaa, kuinka toisen aallon naisliike loi 1970-luvun Ranskassa erityisen tilan: ”Aiemmin kaikki keskustelu välittyi miesten kautta, vaati miehisiä takeita ja tapahtui miesten hallinnassa. Nyt naiset sanoutuivat irti tästä käytännöstä ja muodostivat naisten välisen kanssakäymisen tilan, antoivat toisilleen vastavuoroisesti puhevallan ja ottivat vakavasti toistensa ilmaisun, vahvisti se sitten tai haastoi heidän omansa. Näin he saivat itseluottamusta ja vahvistivat asemansa diskursseja muodostavina toimijoina, eivät enää vain ennalta määrätyn diskurssin viestikapuloina.” (Collin, 2005.) Naisten välisten historiallisten ja tämänhetkisten siteiden esille tuominen, luominen ja painottaminen onkin tärkeä osa feminististä teoriaa. Homososiaalisuudella viitataan kanssakäymisen malliin, joka perustuu miehisiin verkostoihin ja siteisiin, ja jossa ihmisyys, mieheys ja yleisyys sekoittuvat toisiinsa ja naiset ja naiseus liitetään sukupuolisuuteen ja erityisyyteen. Tällaisen ihmisyhteisön muodostumisen maskuliinisen mallin näkyväksi tekeminen ja haastaminen on edelleen yksi feministisen teorian tehtävistä.
Englantilaisen feministisen teorian professorin Clare Hemmingsin mukaan feministisen teorian länsimaista historiankertomusta jäsentävät kehityksen, menetyksen ja paluun kolme suurta tarinaa, joissa kaikissa tapahtuu suuri käänne 1990-luvulla. Tästä käänteestä annetaan kunnia muutamalle suurelle feministisen teorian nykynimelle, etenkin Judith Butlerille (s. 1956), Donna Harawaylle (s. 1944) ja Gayatri Chakravorty Spivakille (s. 1942). Menestystä korostavan kehitystarinan mukaan postmoderni tai poststrukturalistinen feministinen teoria eli ns. kulttuurinen käänne muotoili 1990-luvulla feministisen ajattelun kysymykset täysin uudella tavalla, jolloin aiempi feministinen teoria alettiin nähdä vähemmän hienostuneena. Nostalgisessa tarinassa taas samaa käännettä valitellaan ja todetaan, että aiemmassa feministisessä ajattelussa osattiin esittää aivan yhtä monisyisiä kysymyksiä ja pohdittiin ”todellisia” eikä ainoastaan kulttuurisia ja kielellisiä ongelmia. ”Paluun tarinaksi” Hemmings kutsuu kantoja, joissa pyritään lieventämään tai korjaamaan jyrkkiä kantoja kehityksestä tai menetyksestä keskittymällä nykyhetkeen. Nykyhetki asettuu kuitenkin sitä yhteistä menneisyyden tarinaa vasten, jonka kaksi aiempaa juonikulkua ovat vahvistaneet todeksi: feministinen teoria keskittyi siis aikaisemmin liikaa materiaaliseen todellisuuteen ja painotti marxilaista teoriaa, kunnes 1990-luvulla käännyttiin liian yksipuolisesti kulttuurin ja kielen muodostamien todellisuuksien jäsentämiseen. Siispä nyt on muodostettava jonkinlainen synteesi ja opittava molemmista ääripäistä. Hemmings näyttää analyysissään, millainen rooli 1980-luvulle tässä vallalla olevassa historiankirjoituksessa annetaan: siitä tulee aika, jolloin mustien, värillisten sekä lesbo- ja queerfeministien kritiikin ansiosta feministinen teoria alkoi siirtyä naiseuden tai sukupuolieron olemuksen pohtimisesta moninaisten erojen luoman sukupuolisen ja seksuaalisen kokemuksen käsitteellistämiseen. 1980-luvusta tehdään näin vedenjakaja, jota edeltää ”essentialistinen” feministinen kritiikki (jolla tässä kertomuksessa tarkoitetaan ”naiivia” naisen ”olemukseen” uskovaa ajattelua), ja jota seuraa ”hienostunut” feministinen teoria, joka osaa ottaa huomioon erilaisten sosiaalisten erojen rakentuneisuuden. Tarinassa mustat ja värilliset feministiset teoreetikot ilmestyvät 1980-luvulla kuin tyhjästä, esittävät kritiikkinsä valkoista feminismiä kohtaan ja väistyvät taas taka-alalle 1990-luvulta lähtien.
Italialaissyntyisen, Yhdysvalloissa vaikuttavan teoreetikko Teresa de Lauretiksen (s. 1938) mukaan feministinen teoria alkaa hetkestä, jona kyseenalaistetaan sen subjekti, nainen tai yhtenäinen naisyhteisö. Subjektilla de Lauretis ja useat muut 1980- ja 1990-luvun taitteen ns. kulttuuriseen tai kielelliseen käänteeseen kytkeytyvät teoreetikot viittaavat tietyn diskurssin oletettuun ja samalla sen mahdollistamaan puhujaan ja toimijaan. Subjekti on riippuvainen olemassa olevista rakenteista, niin kielestä kuin monista muistakin instituutioista, ja voi olla vain osittain tietoinen omasta paikantumisestaan. De Lauretiksen mukaan 1980-luvulla värilliset, mustat, juutalaiset ja lesbonaiset kritisoivat feminismin subjektia ja osoittivat sen heijastelevan vain tiettyjen naisten kokemuksia. Näin he toivat esiin, ettei ole olemassa yhtä kokemusta naiseudesta, naisen sukupuolesta tai seksuaalisuudesta, eikä feministinen teoria näin ollen voi ankkuroitua yhtenäiseen subjektiin, lukittautua tiettyyn käsitykseen tai kokemukseen sukupuolieron tai naiseuden olemuksesta. Niinpä aletaankin tutkailla, ketkä oikeastaan puhuvat, tutkivat ja toimivat feministisen tutkimuksen piirissä. Tämä kysymys on tärkeä, kun pyritään eroon historiallisesti maskuliiniseksi rakentuneesta, hallintaan perustuvasta yhtenäisestä subjektin ja yhteisön mallista, ja ilmaistaan halu kehitellä toisenlaista subjektiutta ja yhteisöllisyyttä. Jos ja kun feministisessä teoriassa lopulta puhuu ja toimii vain osa naisista, onkin kysyttävä, mikä on heidän suhteensa muihin naisiin? Puhuvatko he toisten puolesta? Onko heidän teoriansa yhteydessä kaikkien naisten kokemuksiin vai ainoastaan omaan kokemukseensa, ja tuleeko teoreetikkojen kokemuksesta kuin huomaamatta kaikkien naisten kokemuksen malli tai normi?
Silloin kun ”erilaiset” naiset (mustat, värilliset, ei-heteroseksuaaliset, trans-sukupuoliset, arabinaiset, jne. jne.) asetetaan feministisen teorian kertomuksissa ainoastaan kriitikon asemaan, heteroseksuaalisen, valkoisen ja keskiluokkaisen maallistuneen länsimaisen naisen kokemus ja ajattelu toimivat eittämättä feministisen teorian normina ja mittapuuna. Kuten musta feministiteoreetikko ja kulttuurintutkija bell hooks (s. Gloria Watkins, 1952) kirjoittaa – ja kuten hänen ensimmäisen kirjansa Sojourner Truthin kuuluisaa puhetta lainaava nimi Ain’t I a Woman? Black Women and Feminism (1981) (”Enkö minä ole nainen? Mustat naiset ja feminismi”) muistuttaa – mustien naisten kuuluminen naisyhteisöön ja feministiseen teoriaan ei ole itsestään selvää vaan kamppailujen ja valintojen tulosta.
Feministinen teoria toimii toisaalta eri yhteisöissä eri tavoin, ja paikallinen konteksti vaikuttaa aina siihen, mikä on kulloinkin marginaalissa ja mikä keskustassa. Vaikka feministisen teorian kenttä on jatkuvassa liikkeessä, sillä on kuitenkin myös vakiintunut kokoelmansa ”suuria nimiä” ja tärkeitä tekstejä ja teoksia. Englantilaista ja pakistanilaista syntyperää oleva, Australiassa kasvanut ja nykyisin Englannissa vaikuttava feministinen ja queer-teoreetikko Sara Ahmed (s. 1969) on eritellyt feministisen teorian luonnetta koskevia käsityksiä. Ahmed huomauttaa, että feministinen teoria haastaa usein ne kriteerit, jotka humanistis-yhteiskunnallisissa tieteissä määrittelevät, mitä teoria ylipäätään on (tästä lisää osiossa ”Fiktion ja luovien ilmaisumuotojen merkitys feministiselle teorialle”). Ahmed ehdottaa, että feministinen teoria toimii kahdella tasolla: se kritisoi muita teorioita ja tapoja ymmärtää maailmaa ja suhtautuu samalla kriittisesti itse maailmasta esittämäänsä tulkintaan. Itsereflektiivinen ääni on välttämätön feministisessä teoriassa, kuten kaikessa historiallisesti paikantuneessa ja muuttuvassa poliittisessa toiminnassa, jotta sen kategoriat pysyvät avoimina kritiikille eikä niistä muovaudu poissulkevia ja väkivaltaisia normeja. Esimerkiksi bell hooksin tuotanto on nykyään arvostettu osa feminististä teoriaa, mutta monet muut rodullistettujen tai ”syrjäisten” seutujen naisten äänet jäävät helposti marginaaliin, etenkin silloin kun he eivät ilmaise itseään englanniksi. Feministisen teorian itsekriittisen luonteen mukaisesti alan kaanonia opetettaessa olisi samalla muistutettava sen muodostumiseen johtavasta poissulkevasta prosessista ja rikottava sitä ottamalla mukaan paikallisesti tärkeitä, unohdettuja tai uusia teoksia ja tekijöitä.
Sukupuoli, seksuaalisuus ja sukupuolijärjestelmä
Suuri osa feminististä nykyteoriaa käsittelee sukupuolta ja seksuaalisuutta kulttuurin, yhteiskunnan ja kielen, eli erilaisten ympäristöjen muovaamina, historiallisten ja poliittisten prosessien kautta kehittyvinä suhteina. Joskus kysymys luonnon ja kulttuurin tai kasvatuksen osuudesta sukupuolen ja seksuaalisuuden muovautumisessa esitetään feministisen ajattelun ja teorian keskeisenä kysymyksenä. Monet feministisen teorian tekijät kritisoivat voimakkaasti käsityksiä, joissa kaksijakoinen sukupuoli pyritään esittämään luonnollisena eroavuutena. He huomauttavat, että luonnollisuuden ajatukseen vedotaan usein silloin, kun halutaan poistaa joitakin kiistanalaisia aiheita poliittisen keskustelun piiristä. Toisaalta monet feministiset teoreetikot asettavat kyseenalaiseksi sukupuolieron merkityksen perustavanlaatuisena tai tärkeimpänä eroavuutena. Heille ”rotu”, luokka ja monet muut eroavuudet on otettava huomioon samanaikaisesti kuin sukupuoli ja seksuaalisuus. ”Rodulla” tai ”rodullistamisella” tarkoitetaan tällöin modernia imperialismin ja nationalismin ohella kehitettyä vallankäytön mekanismia, keksintöä, jonka avulla on jaettu ihmiset ylempi- ja alempiarvoisiin luokkiin. (Rodusta lisää osiossa ”Kolonialismin rakenteiden feministinen kritiikki”.)
Sukupuolesta alettiin puhua feministisessä teoriassa 1980-luvulta lähtien englannin sex-sanan sijaan etenkin gender-käsitteen kautta. Molemmat sanat juontuvat latinasta: sex sanasta sexus, jonka alkuperä on epävarma mutta liittyy todennäköisesti leikkaamista tarkoittavaan sanaan secare, josta suomenkielessä muistuttaa sana sektio; gender puolestaan juontuu sanasta genus, joka tarkoittaa tyyppiä, lajia, luokkaa ja myöhemmin perhettä. Nykykielessä englannin gender, ruotsin genus tai ranskan genre viittaavat sukupuolitettuihin persoonapronomineihin (engl. she/he; ruots. hon/han; ransk. elle/il) ja sukupuolen kielelliseen merkitsemiseen feminiini- ja maskuliinisukujen avulla (ransk. une/un, la/le). Suomen kielessähän ”sukua” ei näissä merkityksissä esiinny, vaikka feministisen kielentutkija Mila Engelbergin mukaan esimerkiksi suomen hän ei ole täysin sukupuolineutraali pronomini vaan tuo useimmiten mieleen miestoimijan. Aluksi gender käännettiin sanaparilla ”sosiaalinen sukupuoli”, mutta viimeistään sukupuolentutkimus-nimityksen vakiinnuttua 2000-luvulla se on käännetty yksinkertaisesti sanalla ”sukupuoli”. Usein viitataan Joan Scottin määritelmään, jonka mukaan ”sukupuoli on ensisijainen keino merkitä valtasuhteita” (”gender is a primary way of signifying relationships of power”, 1986). Scott ei suinkaan ole ensimmäinen gender-käsitteen käyttäjä, mutta hän kehittää ajatusta sukupuolesta analyyttisenä kategoriana samalla muistuttaen, että sitä on hedelmällisintä tutkia yhdessä rodun ja luokan käsitteiden kanssa.
Amerikkalainen antropologi ja sukupuolentutkija Gayle Rubin (s. 1949) on yksi varhaisia sukupuolen teoreetikoita. Hän esittää vuonna 1975 artikkelissaan ”The Traffic in Women. Notes on the ’Political Economy’ of Sex” (”Naiskauppa. Huomioita sukupuolen ’poliittisesta taloudesta’”) luennan sellaisen sukupuolijärjestelmän synnystä, jonka puitteissa naisesta tulee sorrettu tai alistettu sukupuoli. Rubin tutkii marxilaisesta ja feministisestä näkökulmasta Sigmund Freudin (1856-1939), Jacques Lacanin (1901-1981) ja Claude Lévi-Straussin (1908-2009) psykoanalyyttisiä ja antropologisia teorioita, jotka selittävät seksuaalisuuden ja naiseuden muovautumista tietyssä kulttuuri- ja talousjärjestelmässä. Rubin käyttää artikkelissaan ilmaisua sex/gender system eli ”sukupuolijärjestelmä”. Ilmaisulla hän tarkoittaa yhteiskunnallisia ja historiallisia prosesseja, joissa ”biologinen” seksuaalisuus muuntuu inhimillisen toiminnan tuotteeksi. Sukupuolijärjestelmä tuottaa ajatuksen ”seksuaalisista tarpeista” jotka kaipaavat tyydytystä. Hän ei käsitteellään pyri vahvistamaan vastakkainasettelua luonnon ja kulttuurin tai biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välillä, vaan ennemmin valottaa ja purkaa tätä kahtiajakoa.
Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna on hyvä muistaa, että myös englannin sana sex on monitulkintainen viitatessaan samalla sekä sukupuoleen että seksuaalisuuteen, ja tätä monimerkityksisyyttä Rubinkin käyttää hyväkseen. Rubin kuvaa, kuinka Freud käsittelee naisen seksuaalisuuden ja sukupuolen rakentumista arvoituksellisena, tuskallisena prosessina, jossa ”pienestä miehestä” muovautuu nainen; ja kuinka Lévi-Straussin analyysissä sukulaisuuden synnystä primitiivisissä yhteisöissä sukupuoli ja seksuaalisuus rakentuvat järjestelmänä, jonka puitteissa naisista tulee eräänlaista vaihto- ja kauppatavaraa miesten kesken. Rubinille Freudin ja Lévi-Straussin teoriat tuovat esiin alistuksen mekanismit näyttäessään, kuinka naiseuteen ja mieheyteen liitetään erilaisia arvoja, ja näin ne ovat hyödyllisiä lähtökohtia feministiselle teorialle. Samalla Rubin kuitenkin myös näyttää, kuinka hänen tutkimansa teoriat pyrkivät viime kädessä oikeuttamaan kuvaamansa sukupuolijärjestelmän. Freud, Lacan, Karl Marx (1818–1883) tai Lévi-Strauss eivät luonnehdi kuvaamaansa järjestelmää, jossa naiseutta tuotetaan alempiarvoisena ihmisyytenä, naisia sortavaksi. Päinvastoin, he viime kädessä oikeuttavat prosessin vetoamalla ”biologiseen kohtaloon, arvoituksellisiin kemiallisiin prosesseihin taikka tuskan [naiselle] tuottamaan nautintoon” (Rubin 1975). Näin teoriat pitävät yllä ajatusta naisesta toiseutena, jota vasten teorian subjekti tai toimija – mies – jäsentää oman maailmansa.
Biologi ja sukupuolentutkija Anne Fausto Sterlingin (s. 1944) työhön on usein tukeuduttu silloin, kun halutaan kumota käsitys, että sukupuoli olisi biologisesti selkeästi kaksijakoinen ilmiö ja ihmisen seksuaalisuus lajin jatkamiseen tähtäävää ”uroksen” ja ”naaraan” välistä heteroseksuaalista kanssakäymistä. Fausto Sterling (1993) ehdottaa, että juuri biologiseen tutkimukseen nojautuen sukupuolia voisi yhtä hyvin olla viisi kuin kaksi, sillä ei ole olemassa vain kahta erilaista kromosomien koostumusta, jotka tuottaisivat automaattisesti ja yksioikoisesti ”uroksen” ja ”naaraan” kaikki tuntomerkit, joiden mukaan ihmisyksilöt voitaisiin luokitella miehiksi ja naisiksi. Fausto Sterlingin tarkoitus on järkyttää sitä yleistä käsitystä, että mieheys ja naiseus nojaisivat viime kädessä luontoon tai sellaisiin prosesseihin, joista biologinen tutkimus voi sanoa viimeisen sanan. Sittemmin muutkin biologit ovat alkaneet kiinnittää huomiota biologisen tutkimuksen heteronormatiivisiin oletuksiin. He esittävät, että biologiassa kaksijakoisuus pitää ihmislajin kohdalla paikkansa ainoastaan sukusolujen eli lajinjatkamiseen tarkoitettujen siittiöiden ja munasolujen tasolla. Sen sijaan biologiselle tutkimukselle ei ole varteenotettavaa jaotella ihmisyksilöitä, siis kokonaisia ihmiskehoja, kahteen luokkaan sukupuolen perusteella. Tätä kahtiajakoa pitävät yllä ennen kaikkea sosiaalisen elämän järjestyminen ja kulttuuriset tavat.
Naiseksi tullaan – de Beauvoirista Butleriin
Filosofi ja kirjailija Simone de Beauvoirin (1908–1986) Toinen sukupuoli (1949) on edelleen keskeinen teos feministisessä teoriassa. De Beauvoirin tutkielma käsittelee länsimaisen filosofian subjektia eli sitä ”ihmisyksilöä” ja ajattelevaa minää, jolle naiseus on toiseutta. Sittemmin monet feministifilosofit, esimerkiksi Françoise Collin, Michèle Le Doeff (s. 1948) ja Geneviève Fraisse (s. 1948), ovat todenneet, että sukupuoliero esiintyy filosofian historiassa aina naisten ominaisuutena ja eroavuutena, poikkeamana filosofoivan (mies)subjektin normista. Sanalla ’sukupuoli’ viitataan länsimaisen filosofian perinteessä ainoastaan naisiin, joita käsitellään erityisinä, yleisestä ihmisyydestä eroavina olentoina. Toisessa sukupuolessa de Beauvoir tarkastelee länsimaisen naiseuden muodostumista erilaisten ideologioiden, tieteellisten ja taiteellisten diskurssien, instituutioiden ja arjen käytäntöjen ristipaineessa analysoiden erilaisia myyttejä, psykoanalyyttisiä ja biologisia teorioita sekä kaunokirjallisuutta. Feministisen teorian yksi siteeratuimpia lauseita lienee de Beauvoirin toteamus: ”Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan” (Beauvoir 2012, s. 19). (Ks. "Beauvoir, Simone de")
De Beauvoirin työ edeltää ranskalaista toisen aallon naisten vapautusliikettä (Mouvement de libération des femmes) ja siitä katsotaan usein juontuvan kaksi feministisen teoretisoinnin ranskalaista suuntausta: sukupuolieron teoreetikot ja materialistiset feministit. Ensimmäiseen kuuluvat Yhdysvalloissa French Feminism -nimikkeen alla kuuluisiksi tulleet ajattelijat, etenkin belgialaissyntyinen Luce Irigaray (s. 1930), algerialaissyntyinen Hélène Cixous (s. 1937) ja bulgarialaissyntyinen Julia Kristeva (s. 1941). Näitä varsin erilaisia ajattelijoita yhdistää pyrkimys lukea vastakarvaan sekä filosofista että psykoanalyyttistä ajatteluperinnettä ja painottaa naisten, naiseuden ja feminiinisyyden eroavuutta humanistisen ja filosofisen ajattelun hallitsevasta subjektista. Cixous’n ja Irigarayn tekstit purkavat Jacques Derridan (1930–2004) fallogosentrismiksi kutsumaa filosofista rakennelmaa, jossa fallos (vallan ja subjektiuden ’miehinen’ merkitsijä psykonalyyttisessä perinteessä), puhe ja järki (logos) ja läsnäolo hallitsevat ajattelua. Cixous, Irigaray ja Kristeva käsittelevät ”naispuolista” tai ”feminiiniä” vastavetona sille filosofiselle ajattelun perinteelle, jossa naiseus on toistaiseksi näyttäytynyt ulkopuolisen tarkastelun ja hallinnan kohteena, arvoituksellisena objektina, alempiarvoisena.
Esimerkiksi Cixous’n ”Purkauksia” (”Sorties”, 1975) analysoi länsimaisen kirjallisuuden myyttejä sekä Hegelin, Nietzschen ja Freudin ajattelua ja osoittaa tämän perinteen tukeutuvan jatkuvasti vastakohtapareihin, jotka osoittautuvat myös hierarkkisiksi. Mies/nainen ja maskuliininen/feminiininen ovat tämän ajatteluperinteen keskeisiä työvälineitä, osa vastakohtaparien ketjua, jossa parin toinen osapuoli on aina alisteinen ensimmäiselle (päivä/yö, järki/tunne, aktiivisuus/passiivisuus, puhe/kirjoitus, jne.). Derridan työhön viitaten Cixous käsittelee sukupuolta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa kehkeytyvänä käsitteenä, joka on länsimaisen filosofian punainen lanka, ”kaksoispunos” tai -palmikko (tresse double, Cixous 2013, 71). Naisarvojen uudelleenluominen ja -arvostaminen oli 1970-luvulla Cixous’lle ensisijainen tehtävä prosessissa, jossa tavoitellaan sukupuolen ja seksuaalisuuden vapautumista fallogosentrisen ajattelun ikeestä. Tätä vapautumista ajaa myös Cixous’n kuulu naiskirjoituksen käsite (écriture féminine), jonka kautta hän pyrkii antamaan uuden arvon historiallisesti toiseutetuille ajattelemisen, kirjoittamisen ja lukemisen tavoille. ”Nais-” etuliite (adjektiivi féminine) viittaa Cixous’n 1970-luvun ajattelussa kulttuurin ja perinteen alistettuihin, torjuttuihin ja unohdettuihin elementteihin, arvoihin ja toimijoihin, joiden historian hän kehottaa tuomaan esiin, kirjoittamaan ja tarvittaessa myös luomaan uusiksi.
Toisaalta de Beauvoirin perillisiä ranskankielisessä ajattelussa ovat materialistiset feministiteoreetikot kuten Christine Delphy (s. 1941), Nicole-Claude Mathieu (1937–2014) ja Colette Guillaumin (1934–2017). Nämä sosiologin tai antropologin koulutuksen saaneet teoreetikot kritisoivat eri tavoin Marxin ja muiden materialististen ajattelijoiden teorioita feministisestä näkökulmasta. Heitä yhdistää sukupuolen käsittäminen materiaaliseen riistoon ja ilmaiseen kodin piirissä tehtyyn työhön perustuvaksi luokaksi, jonka avulla uusinnetaan patriarkaatiksi kutsuttua yhteiskunnallista järjestelmää. Christine Delphy totesi 1970-luvun alussa julkaistussa tekstissään ”L’ennemi principal” (”Päävihollinen”), että kapitalistisesta järjestelmästä eroon pääseminen ei tarkoita naisten vapautumista. Hän kiinnitti huomiota etenkin siihen palkattomaan työhön, jota naiset suorittivat perheen ja kodin piirissä ja nimesi avioliittosopimuksen ja naisten perheessä ja esimerkiksi maataloudessa tekemän ilmaisen työn patriarkaatin taloudelliseksi pohjaksi. Jos kapitalistinen riisto perustuu teolliseen tuotantomuotoon, perheen piirissä tapahtuva naisten systemaattinen taloudellinen riisto on patriarkaalista sortoa. Delphylle sana ’luokka’ vertautuu sanan gender ranskalaiseen vastineeseen genre, jolla hän kirjoituksissaan 1970-luvulta alkaen viittaa sosiaalisesti rakentuneeseen, kaksijakoiseen ja hierarkkiseen sukupuolijärjestelmään. Colette Guillaumin taas tutki 1970-luvulta lähtien naisten alistamista etenkin suhteessa ”luonnollisuuden ideologiaksi” nimittämäänsä ajatteluperinteeseen, jonka puitteissa hän analysoi sukupuolen sosiaalista rakentumista rinnakkain rodun kanssa. Ranskalaisen materialistisen feminismin keskeiseen sanastoon kuuluvat patriarkaatin ja sorron käsitteiden lisäksi vallan ja alistamisen analyysi yhteiskunnallisesti rakentuvina suhteina. (Lähinnä materialistisesta ajatteluperinteestä on peräisin myös sanarykelmä rapports sociaux de sexe, eli sukupuolten yhteiskunnalliset suhteet, jota käytetään joskus genregenre-sanan sijaan tai sen rinnalla etenkin sosiologisessa tutkimuksessa.)
Myös amerikkalaisen sukupuoliteoreetikon ja filosofin Judith Butlerin kuuluisin teos Hankala sukupuoli. Feminismi ja identiteetin kumous (suom. 2006 [1990]) alkaa Simone de Beauvoirin sitaatilla naiseksi tulemisesta. Butler yhdistää ajattelussaan ranskankielistä postmodernia ja psykoanalyyttistä, feminististä ja ei-feminististä ajattelua lesbofeminismiin sekä mannermaista filosofiaa ja dekonstruktiota amerikkalaiseen sosiologiaan. Butler keskittyy ennen kaikkea tutkimaan niitä ajattelun ja ilmaisun kehyksiä ja käsitteitä, joiden kautta sukupuoli ja seksuaalisuus rakentuvat ja viittaavat toinen toisiinsa. Näin hän kysyy, miten ne toimivat ihmistieteitä, teoriaa, kulttuuria, elämää ja ajattelua jäsentävinä kategorioina; kuinka sukupuolta performoidaan eli suoritetaan, toistetaan ja tuotetaan jokapäiväisessä elämässä. Butler analysoi, kuinka seksuaalista halua muokataan heteroseksuaaliseksi tuottamalla jatkuvasti maskuliinisia ja feminiinisiä arvoja sekä toisintamalla niiden välistä hierarkkista suhdetta. Butlerin käsitys vallasta subjekteja tuottavina suhteina nojaa paitsi aiempaan feministiseen teoriaan myös Michel Foucault’n (1926–1984) genealogiseen tutkimustapaan. Tutkiessaan heteroseksuaalisuuden normin muodostumista ja toimintaa Butler nojaa aiempaan lesbofeministiseen teoriaan, kuten Adrienne Richin (1929–2012) ajatukseen pakollisesta heteroseksuaalisuudesta (1980) ja ranskalaisen materialistisen lesbofeministin Monique Wittigin (1935–2003) käsitteeseen heteroajattelu tai heteromieli (straight mind/la pensée straight, 1980).
Kolonialismin rakenteiden feministinen kritiikki
Intersektionaalinen eli risteävät ja päällekkäiset sorron muodot huomioon ottava lähestymistapa on nykyään tärkeä osa feminististä teoriaa. Termin teki tunnetuksi yhdysvaltalainen kriittistä rotuteoriaa ja feminismiä työssään yhdistävä oikeustieteilijä Kimberlé Crenshaw (s. 1959). Crenshaw’n vuonna 1989 julkaistu artikkeli ”Demarginalizing the Intersection of Race and Sex: A Black Feminist Critique of Antidiscrimination Doctrine, Feminist Theory, and Antiracist Politics” pohjaa mustaan feministiseen teoriaan osoittaessaan, kuinka mustat naiset jäävät yhdysvaltalaisessa syrjinnän vastaisessa lainsäädännössä suojattomiksi: oikeuden tunnistamaan naiskategoriaan kuuluu vain valkoisia naisia ja mustien kategoriaan vain mustia miehiä. Intersektionaalisesta eli sortojen risteämisen huomioivasta näkökulmasta rotujen ja kulttuurien väliset suhteet ovat yhtä tärkeitä sukupuolikäsitteen ja -tietoisuuden muokkaajia kuin mies–nais-suhde. Rodun ja rodullistamisen vaikutuksia tuovat feministisen teorian keskusteluihin aluksi etenkin naiset, jotka ihonvärin tai ”etnisyytensä” vuoksi joutuvat taistelemaan paitsi seksismiä myös rasismia vastaan. Suomessa intersektionaalista työtä tekee esimerkiksi Koko Hubara, joka kehittää ”Ruskeiden Tyttöjen” identiteettiä ja kirjoittaa:
”Me emme voi koskaan herätä aamulla ja valita, olemmeko tänään Ruskeita ihmisiä vai naisia. Kun minulta kysytään, mikä syrjintäkokemuksistani johtuu siitä, että olen Ruskea ihminen, ja mikä siitä, että olen Tyttö, en osaa vastata, koska ne yleensä johtuvat molemmista.” (2017, 36.)
Suurelle yleisölle tunnetuimpia rasismia vastaan taistelevia mustia feministejä on poliittisen työnsä ja aktivisminsa kautta yhdysvaltalainen filosofi ja sukupuolentutkija Angela Davis (s. 1944), jonka teos Women, Race and Class (”Naiset, rotu ja luokka”, 1981) tutkii rasismin ja luokkaeroista johtuvan syrjinnän (engl. classism) esiintymistä yhdysvaltalaisessa naisten vapautusliikkeessä. Tästä näkökulmasta Chicana-teoreetikko Norma Alarcón (s. 1943) muistuttaa, että ”naiseksi tullaan myös vastakkainasettelussa muiden naisten kanssa”, esimerkiksi juuri rodun tai yhteiskuntaluokan perusteella. Chicano/chicana on alun perin halventava nimitys Yhdysvaltojen lounaisosassa asuville meksikolais-yhdysvaltalaisille, joista osa on kuitenkin ottanut nimityksen haltuunsa uuden poliittisen identiteetin käyttövoimaksi. Naiseuden ja mieheyden vastakkainasettelun käsittely, ikään kuin se olisi olemassa muista eroavaisuuksista riippumatta, ei Alarcónin mukaan auta meitä visioimaan maailmaa kaksijakoisten rajoitteiden tuolla puolen. Sikäli kuin feministiksi tuleminen tarkoittaa tulemista sukupuolitetuksi tiedon subjektiksi, on hänen mukaansa toisaalta ymmärrettävää, että feministisen teorian on ollut hankala ylittää kaksijakoista sukupuolikysymystä tai keskittyä toden teolla naisten välisten uudenlaisten suhteiden kuvittelemiseen.
Antropologi Claude Lévi-Straussin teoriasta inspiroitunut feministinen teoria esittää, että sukulaisuus, perhe ja sukupuoli muovautuvat samanaikaisesti ja vastavuoroisesti suhteessa toisiinsa. Näin sukulaisuuden yhteiskunnallinen järjestyminen kussakin kontekstissa vaikuttaa vahvasti niihin ennakko-oletuksiin ja arvoasetelmiin, joita sukupuoleen kussakin historiallisessa kontekstissa tai käytännössä liitetään. Jos väite pitää paikkansa, on oltava tarkkana, kun analysoidaan naiseutta tai naisten asemaa eri puolilla maailmaa tai ylipäätään eri olosuhteissa. Intialaissyntyinen nykyään Yhdysvalloissa vaikuttava Chandra Talpade Mohanty (s. 1955) osoittaa artikkelissaan ”Lännen silmien alla. Feministinen tutkimus ja kolonialistiset diskurssit” (1991), että feministinen tutkimus, jossa oletetaan alistettujen naisten ja alistavien miesten olemassaolo analyyttisinä kategorioina jo ennen kuin on tutkittu, millaisissa suhteissa, käytännöissä ja diskursseissa sukupuolia ja seksuaalisuuksia kussakin kontekstissa tuotetaan, pönkittää ajatusta yleismaailmallisesta sorrosta. Mohantyn kritisoima feministinen tutkimus maalailee yleistäviä kuvastoja ”kolmannen maailman naisista” yhtenäisenä ryhmänä ja toiminnan kohteena: heitä täytyy suojella uskonnolta ja perinteiseltä perheeltä, heidät täytyy kouluttaa, kansainvälistää, jne. Nämä mielikuvat perustuvatkin olettamuksiin länsimaisista naisista maallistuneina, vapautettuina ja omasta elämästään päättävinä. Mohantyn mukaan nämä kaksi vastakkaista mielikuvaa edellyttävät ja ylläpitävät toisiaan. Ne häivyttävät näkyvistä marginaaliset ja vastarintaa ylläpitävät kokemukset, esimerkiksi lesbojen tai poliittisesti ja uskonnollisesti marginaalisiin ryhmiin kuuluvien naisten kokemukset. Jos feministinen tutkimus nojautuu tällaiseen kuvastoon, naisten välisiä moninaisia eroja ei pystytä tuomaan esille eri konteksteissa.
Samaa ongelmakenttää avaa myös intialaissyntyinen, Yhdysvalloissa opettava feministinen kirjallisuudentutkija Gayatri Chakravorty Spivak tuotannossaan, esimerkiksi kuuluisassa tekstissään ”Can the Subaltern Speak?” (”Voiko alistettu puhua?”, 1988). Hän muotoilee feministisen kysymyksenasettelunsa yhdistäen postkoloniaalista ja marxilaista ajattelua dekonstruktioon (ks. "Jacques Derrida"). Spivak puhuu ”kolmannen maailman” subjektin esittämisestä tai kuvaamisesta länsimaisessa ajattelussa ja laajemmin siitä, mitä tarkoittaa demokratiassa puhua toisten puolesta tai toisten sijasta. Hän päätyy näkemykseen, että alistettu ei voi puhua, ja tämän vuoksi feministiteoreetikolla on aina edessään haasteellinen tehtävä. Tietenkin alistetut useimmiten puhuvat sanan kirjaimellisessa merkityksessä, mutta tässä puhuminen on ymmärrettävä puheenvuorona, jolla on edes jonkinlainen mahdollisuus tulla kuulluksi ja vaikuttaa erilaisiin käytäntöihin ja eri instituutioiden toimintaan. Spivakin mukaan se, mitä alistetut sanovat, käännetään tiettyjen kehysten, representaatioiden ja toisten edustamiseen perustuvien käytäntöjen kautta sellaisille ”kielille”, joissa alistetuilla ei lähtökohtaisesti ole mitään sanottavaa, eikä siis ymmärrettävää ääntä. Tämän lisäksi alistetut puhuvat usein konkreettisesti sellaisilla kielillä, joita länsimainen tiede ja vallan keskittymät eivät yksinkertaisesti ymmärrä.
Argentiinalais-yhdysvaltalaisen feministifilosofi María Lugonesin (s. 1944) dekoloniaalinen analyysi esittää, että sukupuoli miehen ja naisen kaksijakoisena vastakkainasetteluna sekä ”heteroseksualismi”, sellaisena kuin ne vallalla olevassa maailmankuvassa esitetään, ovat kolonialistisen maailman tuotteita. Lugones esittää kysymyksen naisten, naiseuden ja naisellisuuden alistamisesta näkökulmasta, joka ottaa huomioon Eurooppa-keskeisen sukupuolen ajattelun tradition kehittymisen yhdessä kapitalististen ja kolonialististen rakenteiden kanssa. Hän on kehittänyt edelleen perulaisen sosiologin Anibal Quijanon (1930-2018) vallan koloniaalisuuden käsitettä yhdistäen sen feministiseen analyysiin. Lugones esittää, että sukupuoli modernissa merkityksessään syntyi merkitsemään valtasuhteita koloniaalisen vallan luomisen prosessissa, jota Lugones kutsuu koloniaaliseksi/moderniksi sukupuolijärjestelmäksi.
Musta feministinen kirjallisuudentutkija ja teoreetikko Hortense Spillers (s. 1942) taas tutkii kuulussa artikkelissaan ”Mama’s Baby, Papa’s Maybe: An American Grammar Book” (1987) yhdysvaltalaisessa mediakeskustelussa esiintyvää tulkintaa afrikkalais-amerikkalaisista sukupuolisuhteista. 1980-luvun mediakuvissa rakentuu käsitys mustasta matriarkaalisesta vallasta ja siitä johtuvasta mustien miesten maskuliinisuuden kriisistä. Spillersin mukaan tällainen tulkinta perustuu olettamukseen, että sukupuolella on samanlainen historia ja samat merkitykset valkoisessa ja afrikkalais-amerikkalaisessa kontekstissa. Spillers osoittaa tuon olettamuksen ongelmallisuuden tutkimalla artikkelissaan historiankirjoitusta, jossa mustista orjista ei puhuta ihmiskehoina, saati yksilöinä, vaan työvoimaksi soveltuvana ”lihana”. Lähtien ”vangittujen ruumiiden” (captive bodies) käsitteestä hän toteaa, että afrikkalaisista sukulaisuuden järjestymisen rakenteista väkivaltaisesti erotetuilla orjilla ei ollut perhe- eikä sukulaisuussuhteita, ei edes oikeutta nimetä itseään tai jälkeläisiään. Mustia orjia kohdeltiin kauppatavarana, ja vaikka orjia Amerikkaan rahdatessa otettiinkin jossain määrin huomioon naispuolisten orjien olemassaolo, tämä tapahtui ennen kaikkea mittaamisen helpottamiseksi: ”Nais- ja lapsitavaran” laskettiin vievän vähemmän tilaa rahtilaivassa. Spillers tuo esiin, kuinka kolonialismin muokkaamassa maailmassa kokemus sukupuolesta ja sitä määrittelevät normit eivät suinkaan ollut samanlaisia kaikilla naispuolisilla ihmisillä: Mustia orjanaisia käsiteltiin kauppatavarana, lihana ja työvoimana siinä missä valkoisia naisia voitiin samaan aikaan kohdella heikkoina, suojeltavina, silmäniloksi luotuina olentoina. Jälkimmäisillä oli kuitenkin valta käskeä edellisiä. Spillers esittääkin, että afrikkalais-amerikkalaisten mutta myös valkoisten yhdysvaltalaisten identiteettien ja yhteisöjen nykypäivää ymmärtääkseen on oltava tietoinen siitä, miten mustien ja valkoisten sukupuolisuus ja seksuaalisuus ovat historiallisesti järjestyneet hyvin eri tavoin.
Fiktion ja luovien ilmaisumuotojen merkitys feministiselle teorialle
Feministisessä teorioinnissa on kysymys valtavirralle näkymättömien tai marginaalisina pidettyjen todellisuuksien näkyväksi tekemisestä ja uusien todellisuuksien luonnostelemisesta luovan kielenkäytön tai käsitteellisten keksintöjen keinoin. Feministiteoreetikot käyttävät kuitenkin myös melko perinteistä tieteellistä kieltä, ja pyrkivät täten saamaan jalansijaa valtaapitävien joukossa vallitsevaan diskurssiin osallistuen, vaikkakin usein sitä kritisoiden. Samanaikaisesti feministisen teorian haasteena on vallalla olevien tieteellis-poliittisten tottumusten eli myös kielenkäyttötapojen kritisointi ja historiallisesti alistettujen ilmaisun ja tiedon muotojen esiin nostaminen. Vain näin voidaan osoittaa hallitsevan kehyksen ja siinä jo tunnustettujen käytäntöjen rajallisuus.
Millaisella kielenkäytöllä sitten voitaisiin vastustaa sorron moninaisia muotoja? María Lugones muistuttaa (2003), että on ennen kaikkea löydettävä tapoja painottaa pluralismia itse feministisen teorian rakenteessa. Vain näin voidaan kehitellä teoriaa, joka puhuu monitahoisille subjekteille vääristämättä heidän kokemuksiaan. Suomessa asiaan on kiinnittänyt huomiota kirjailija ja intersektionaalinen feministi Koko Hubara (s. 1984), jonka näkemys teorian luonteesta painottaa paitsi kielessä ilmenevän vallan ja väkivallan huomioimista, myös mahdollisuutta ottaa kieli käyttöön ja muokata siitä pluralistisen ilmaisun väline. Puhutellen sekä valtaväestöä että Suomessa eri tavoin sorron kohteeksi joutuvia Hubara luo sanaparin ”Ruskeat Tytöt” ja toteaa: ”jos ei ole paljoa sanoja, ei voida vaatia paljon kielioppiakaan, mutta jos on yksikin sana, tai sanapari, ja jos on joka tapauksessa olemassa ja olemassaolon eli ihon alla on teoria eli tarina, on myös valta muokata kieltä” (2017, 26).
Ei ole sattumaa, että historiallisesti feministisellä ajattelulla ja teorialla on vahva side paitsi naisliikkeeseen myös kaunokirjallisuuteen. Monet klassikon asemaan nousseet feministiset tekstit, kuten vaikkapa Virginia Woolfin (1882–1941) teos Oma huone (1929), yhdistelevät esseemuotoista tutkimusta ja fiktiota. Woolfin teos avaa tärkeitä feministisen teorian kysymyksiä ja käsittelee niin historiallisia, taloudellisia kuin psykologisiakin syitä naistekijöiden vähyydelle kirjallisuuden alalla. Woolfin mukaan naiset tarvitsevat taloudellisen itsenäisyyden ja koulutuksen lisäksi omaa tilaa (sekä fyysistä että psyykkistä) ja oman perinteen eli naiskirjailijoita roolimalleiksi voidakseen tulla kirjailijoiksi. Fiktio on tärkeä elementti Woolfin esseessä, sillä sen monet ideat esitetään erilaisten henkilöhahmojen ajatuksina sekä tarinoiden muodossa, joista kuuluisimpia on Shakespearen siskon Judith Shakespearen fiktiivinen, traaginen elämäntarina.
Usein uudet aiheet saapuvat feministiseen teoriaan paitsi uusien käsitteiden myös uudenlaisten kirjoitusmuotojen kautta. Woolfin lisäksi hyvä esimerkki on vuonna 1981 Yhdysvalloissa julkaistu Gloria Anzaldúan ja Cherríe Moragan toimittama This Bridge Called My Back. Writings by Radical Women of Color -kokoomateos, jonka mainitaan usein tuovan feministisen teorian ytimeen värillisten naisten kokemukset. Teoksen kirjoitukset muistuttavat kielelliseen ilmaisuun ja kirjoitustyyliin liittyvistä hierarkioista feministisen liikkeen ja teorian piirissä. Vaikka teoksesta on sittemmin tullut feministisen teorian klassikko, Norma Alarcón toteaa, että eräs varsin keskeinen kohta siinä esitetystä kritiikistä on jätetty huomioimatta feministisen teorian valtavirrassa: Vaihtoehtoisia kirjoittamisen tapoja ei kehitetä teoksessa sattumalta, vaan ne ovat tärkeä osa rationaalisuuden ja itsestään tietoisen subjektin kritiikkiä. Kokoelman kirjoitusten anti ei piile ainoastaan uudenlaisten aiheiden, kokemusten tai argumentaation esiin tuomisessa vaan ennen kaikkea uudenlaisessa kirjoittamisessa, ilmaisussa, joka haastaa perinteiset teoreettiset argumentointi- ja luokittelutavat. Juuri uudenlaisen ilmaisun kautta kokoelman tekstit haastavat kolonialistisen ja Eurooppa-keskeisen perinteen käsitykset subjektista, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta.
Monet feministisen teorian suuret nimet ovat myös kaunokirjailijoita tai kehittelevät erilaisia luovia kielenkäytön tapoja. Yksi vaikutusvaltaisimmista hahmoista tällä saralla on Audre Lorde (1934–1992), Yhdysvalloissa syntynyt musta lesbofeministi ja runoilija, joka nimeää itsensä myös soturiksi (warrior). Lorden työ kiinnittyy sellaiseen feministisen teorian perinteeseen, jonka muodot kyseenalaistavat teorian, käytännön, fiktion, aktivismin ja elämäkerrallisen kirjoittamisen välisiä raja-aitoja. Hänen työnsä on erityisen keskeistä feministiselle teorialle, joka pyrkii artikuloimaan moninaista subjektiutta, pluralistista yhteisöä. Lorden mukaan feministisen teorian voima juontaa naisten välisten moninaisten erojen ilmaisusta. Hän etsii paitsi esseissään ja puheissaan myös proosassaan ja runoudessaan erilaisia tapoja tehdä näkyväksi valtarakenteita ja hierarkioita, jotka synnyttävät syrjinnän kokemusten kautta erilaisia identiteettejä. Näin hän ilmaisee asian ”biomytografiaksi” nimittämänsä teoksen Zami. A new spelling of my name (1982) kohdassa, jossa hän kuvailee kokemustaan ”erilaisena” nuorena naisena 1950-luvun New Yorkissa:
”Joillain meistä ei ollut yhtä tiettyä kiinnekohtaa, me nappasimme mitä vain pystyimme sieltä, missä meitä ei tuomittu, mistä vain löysimme tilaa, lohtua, rauhaa, hymyn. Se että olimme naisia yhdessä ei riittänyt. Me olimme erilaisia. Se että olimme lesboja yhdessä ei riittänyt. Me olimme erilaisia. Se että olimme mustia yhdessä ei riittänyt. Me olimme erilaisia. Se että olimme mustia lesboja yhdessä ei riittänyt. Me olimme erilaisia. Meillä jokaisella oli omat tarpeemme ja tavoitteemme ja monia eri siteitä. Itsesuojelu varoitti osaa meistä kelpuuttamasta yhtä helppoa määritelmää, yhtä kapeaa yksilöllistyvää minuutta – meillä ei ollut siihen varaa. […] Kesti hetken ennen kuin ymmärsimme, että meidän kotimme oli erilaisuuksien talo pikemmin kuin yhden tietyn eron suoma turva.” (1982, 226, suom. HR.)
Lorden ajattelun lähtökohtana on hänen oma kokemuksensa mustana naisena, jonka on tukeuduttava paitsi feministiseen myös antirasistiseen teoriaan sekä samalla taisteltava heteronormatiivisuutta vastaan. Lorden teorioima moninainen identiteetti syntyy risteämässä (intersection), jossa seksismi yhdistyy rasismiin ja lesbofobiaan. Lorde sanoittaa kokemuksen moninkertaisesta syrjinnästä, jonka kautta identiteetti näyttäytyy monien eri erojen välisenä kudelmana.
Identiteetti ja yhteisö liittävät Lorden ja muiden intersektionaalisten feministien teoriassa ja käytänteissä yhteen moninaisia erilaisuuden muotoja, ja niistä tulee näin sisällöltään monimuotoisia ja jatkuvasti muuntuvia mutta kuitenkin merkityksellisiä poliittisen ajattelun ja toiminnan kategorioita. Lorde ei näe muuta ratkaisua kuin erojen esiin tuomisen, niiden artikuloimisen, jonka on johdettava luopumiseen yhtenäisen, pysyvän subjektin ja yhteisön ihanteesta, joka usein vaikuttaa edelleen feministisen teorian taustalla. Lorde painottaa itseilmaisun, itsetutkailun ja itsekritiikin välttämättömyyttä. Hänen kuuluisimpia lauseitaan lienevät ”vaitiolosi ei suojele sinua” (your silence will not protect you), sekä hänen ajattelunsa kumouksellista puolta painottava ”isännän taloa ei saada koskaan puretuksi isännän työkaluilla” (the master’s tools will never dismantle the master’s house). Poliittisessa taistelussa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta on välttämätöntä nimetä valtavirrassa näkymättömiin jäävät identiteetit monisäikeisinä ja monimutkaisina solmukohtina, jos halutaan muuttaa erojen hallinnalle ja yhtenäisyydelle perustuvia poliittis-teoreettisia ihanteita. Lorden ja intersektionaalisen teorian keskeisenä antina feministiselle teorialle on paitsi syrjittyjen myös etuoikeutettujen identiteettien moninaisuudesta muistuttaminen. Tästä näkökulmasta on tärkeää, että paitsi rodullistetut myös valkoiset, keskiluokkaiset, länsimaiset naiset pohtivat omaa paikantuneisuuttaan ja siihen liittyviä etuoikeuksia sekä näiden vaikutusta siihen, millä tavalla he osallistuvat feministiseen keskusteluun ja tekevät feminististä tutkimusta tai politiikkaa.
Suomessa feminististä teoriaa ja tutkimusta on tehty humanistis-yhteiskunnallisessa viitekehyksessä useiden oppialojen sisällä sekä 1980-luvulta lähtien nais- ja sukupuolentutkimuksessa. Monet tutkijat alkoivat tarkastella kriittisesti omia oppiaineitaan (historia, filosofia, teologia, kirjallisuus- ja kielitiede, taidehistoria, sosiologia, jne.) feministisestä näkökulmasta 1970- ja 1980-luvuilla. Vuonna 1988 ilmestyi Päivi Setälän ja Hannele Kurjen toimittama Akanvirtaan. Johdatus naistutkimukseen, ja samana vuonna alettiin julkaista Naistutkimus–Kvinnoforskning -lehteä. Aluksi naistutkimuksen piirissä pohdittiin teoreettisesti etenkin naisnäkökulman merkitystä tieteissä ja kysyttiin, mitä eri aloilla käytetyille teorioille tapahtuu, kun puretaan tieteen seksistisiä eli kaksijakoiselle hierarkkiselle sukupuolijärjestelmälle perustuvia oletuksia, kun tieteentekijä ei enää identifioidu mieheksi ja kun suomalaisen tieteen, Suomen tai ihmiskunnan historiasta kaivetaan esille unohdetut naiset. Feministisen teorian suomalaiset tekijät osallistuvat nykyään usein vahvasti englanninkieliseen kansainväliseen keskusteluun, eikä heidän työnsä aina suhteudu etupäässä kotimaiseen teoriakenttään. Mainitsen tässä osiossa muutamia tällä hetkellä etenkin sukupuolentutkimuksen oppialan piirissä Suomessa vaikuttavia ja julkaisevia feministisen teorian tekijöitä.
Kansainvälistä feministisen teorian kenttää ja etenkin Judith Butlerin työtä on tutkinut ja tuonut tunnetuksi Suomessa Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen professori Tuija Pulkkinen. Hän yhdistää Butlerin postmoderniksi ajatteluksi kutsumaansa suuntaukseen, jossa ilmiöitä tutkittaessa ja selitettäessä ei tavoitella niiden perimmäistä rakennetta, toisin kuin modernissa ajattelussa. Sen sijaan tutkitaan tietyssä historiallisessa kontekstissa muodostuvia diskurssin kerrostumia. Teoksessaan Postmoderni politiikan filosofia (1998) Pulkkinen tutkii myös seksuaalisen identiteetin rakentumista ja identiteettiä poliittisena kategoriana keskittyen erityisesti lesboidentiteettiin. Hän osoittaa, kuinka postmodernin asenteen kautta identiteetit näyttäytyvät tietyssä kontekstissa mahdolliseksi tulevina kertomuksina, mutta eivät silti ole sattumanvaraisia tai valinnan tulosta. Poliittisessa keskustelussa identiteetit ovat Pulkkiselle välttämättömiä, sillä niiden kautta voidaan puhua ihmisten ja ihmisryhmien välisistä eroista. Pulkkiselle identiteettipolitiikka on nimeämisen politiikkaa: kun erilaiset asemat nimetään ja yksilöt näkevät kokemuksensa osana laajempaa kertomusta tai ryhmää, voidaan erilaisille vähemmistöille vaatia yhteisöllisesti tunnustettua asemaa ja erilaisia oikeuksia.
Tampereen yliopistossa vaikuttava mediatutkija ja sukupuolentutkimuksen professori Anu Koivunen on käsitellyt suomalaisen sukupuolijärjestelmän rakentumista elokuvissa, poliittisessa julkisuudessa ja mediakeskusteluissa. Hän on tehnyt tunnetuksi Suomessa eritoten Teresa de Lauretiksen ajattelua sekä affektiteorioita. Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen professori Marianne Liljeström on toimittanut useita alan oppikirjoja sekä tutkinut mm. suomalaisen akateemisen feminismin kenttää, feministisen tietämisen ja tiedon tuottamisen luonnetta sekä feminististä uusmaterialismia ja affektioteoriaa. Lapin yliopistossa vaikuttavat Päivi Naskali, Kirsti Lempiäinen ja Seija Keskitalo-Foley teorisoivat kasvatusta ja pedagogiikkaa sekä pohjoista elämää feministisestä näkökulmasta. Myös Butleria (yhdessä Pulkkisen kanssa) suomentanut ja heteronormatiivisuutta sekä visuaalista kulttuuria tutkiva Leena-Maija Rossi vaikuttaa nykyisin Lapin yliopistossa.
Suomessa tehdään myös feminististä filosofiaa eli ennen kaikkea filosofian perinteeseen yhteydessä olevaa feminististä teoriaa. Tunnettuja nimiä tällä kentällä ovat mm. fenomenologi ja de Beauvoir -tutkija, tällä hetkellä Jyväskylän yliopistossa filosofian professorina työskentelevä Sara Heinämaa, Foucault-tutkija Johanna Oksala ja 1600- ja 1700-luvun feministisen ja filosofisen ajattelun suhteita (esim. Mary Wollstonecraft, Jean-Jacques Rousseau) tutkinut Jyväskylän yliopiston sukupuolentutkimuksen lehtori Martina Reuter (joka kirjoittaa pääosin ruotsiksi ja englanniksi). Queer- tai pervoteoriaa on tehty Suomessa 1990-luvulta lähtien (keskeisiä nimiä ovat mm. Tuula Juvonen, Lasse Kekki, Kaisa Ilmonen ja Pia-Livia Hekanaho), ja Suomen Queertutkimuksen Seura perustettiin vuonna 2004. Post- ja dekoloniaalisen sekä alkuperäiskansa-ajattelun ja arktisen alueen tutkimuksen kanssa limittyvää feminististä teoriaa tehdään Suomessa lähtien saamelaisten (professori Rauna Kuokkanen Lapin yliopistossa) ja muiden rodullistettujen naisten kokemuksista mutta myös esimerkiksi tutkien kolonialististen rakenteiden kritiikkiä värillisten ja mustien naisten kirjallisuudessa.
Tämäkin artikkeli juontaa kirjoittajansa elämänkokemuksista sekä tietoisista ja tiedostamattomista akateemisista painotuksista. Olen valkoinen, vuonna 1980 syntynyt cis-nainen, joka on kasvanut Tornionjokilaaksossa, opiskellut Helsingissä ja asunut viimeiset kymmenisen vuotta pääasiassa Pariisissa. Tutkimukseni sijoittuu feministisen ja queer-teorian sekä kirjallisuuden- ja sukupuolentutkimuksen välimaastoon, ja väittelin realismista ja feminismistä sekä sukupuolten välisestä konfliktista eurooppalaisessa nykyromaanissa. Tällä hetkellä järjestän tapahtumia ja luku-, kirjoitus- ja performanssityöpajoja Feminististen luentojen verkon kanssa (ks. feministreadings.org), opetan Paris 3 -yliopistossa feministisen kirjallisuusteorian kurssia ja toimin postdoc-tutkijana. Kiitän työni rahoittajia: työskentelin tätä artikkelia aloittaessani Suomen Kulttuurirahaston myöntämän apurahan turvin ja tällä hetkellä Koneen säätiön rahoittamassa projektissa ”Sexuality and Democracy” (2019–2022, projektia johtaa Dr. Katja Kahlina). Kiitän Julius Telivuota lukuisista kommenteista ja tarkasta artikkelin moninkertaisesta lukemisesta. Lämmin kiitos myös Aura Sevónille ja Sanna Tirkkoselle huolellisesta esiluvusta. Kaikki artikkeliin jääneet epäselvyydet ja puutteet ovat tietenkin omalla vastuullani.
Airaksinen, Jaana & Ripatti, Tuula (toim.) (1999). Rotunaisia ja feministejä. Nais- ja kehitystutkimuksen risteyskohtia. Vastapaino, Tampere.
– Kokoelman artikkelit johdattavat pohtimaan postkoloniaalia maailmaa ja teoriaa ja kolmannen maailman feminismejä. Ne esittelevät mm. mustien ja värillisten naisten asemaa länsimaisessa kuvastossa, heidän vallasta ja vastarinnasta harjoittamaansa analyysiä tai ruohonjuuritason toimijoita Latinalaisessa Amerikassa. Yhdistävänä tekijänä on halu tutkia ja tietää toisin ja suhtautua kriittisesti vallalla oleviin feministisen tutkimuksen ja kehitystutkimuksen kertomuksiin. Kokoelmaan sisältyy myös Chandra Talpade Mohantyn vaikutusvaltainen ”Lännen silmien alla” -artikkeli Jyrki Vainosen suomentamana.
Anzaldúa, Gloria & Moraga, Cherríe (toim.) (1981). This Bridge Called My Back. Writings by Radical Women of Color. Kitchen Table. Women of Color Press, New York.
– Kokoelmassa ryhmä aktivisteja, kirjailijoita, opettajia, taiteilijoita ja tutkijoita pukee sanoiksi kokemuksiaan rasismista, seksismistä, lesbofobiasta ja luokkaeroista johtuvasta samanaikaisesta syrjinnästä. Kirjoitukset ovat vapaamuotoisia esseitä, runoja ja artikkeleita, jotka koettelevat englanninkielisen ilmaisun rajoja ja kehittävät intersektionaalista feminististä, lesbo- tai queer-teoriaa paikantuneista kokemuksista lähtien.
Butler, Judith (2006). Hankala sukupuoli: Feminismi ja identiteetin kumous. (Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity, 1990). Suom. Tuija Pulkkinen ja Leena-Maija Rossi. Gaudeamus, Helsinki.
– Ehkä suurelle yleisölle tunnetuin nykyfeministisen teorian klassikko, jossa Butler tekee näkyväksi ja kyseenalaistaa niitä normeja, jotka tuottavat kaksijakoista sukupuolta ja heteroseksuaalisuutta. Butler lukee uudelleen filosofisia, yhteiskuntatieteellisiä, psykoanalyyttisiä ja feministisen teorian tekstejä ja kehittää ajatustaan sukupuolesta performatiivisena eli jatkuvaan toistuvaan tekemiseen perustuvana kielellisenä käytäntönä ja kulttuurisena instituutiona.
Cixous, Hélène (2013). Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia. (Le rire de la Méduse et autres ironies, 1975/2010.) Suom. Aura Sevón & Heta Rundgren. Tutkijaliitto, Helsinki.
– Kokoelmassa suomennetut vuonna 1975 ilmestyneet, ”manifesteiksikin” nimetyt vaikutusvaltaiset tekstit esittelevät mm. ajatusta naiskirjoituksesta. Cixous kehottaa historiallisesti toiseutettuja eli marginaaliseen asemaan asetettuja subjekteja kirjoittamaan oman ruumiillisen olemassaolonsa pohjalta ja analysoi hallitsevia vastakkainasetteluja ja argumentoi niiden perustuvan hierarkioiden jatkuvalle ylläpidolle. Kokoelman tekstit jäljittävät ja kyseenalaistavat kaksijakoista sukupuolta ja psykoanalyyttisissä ja filosofisissa teksteissä ja muissa länsimaisen kirjallisuuden klassikoissa.
Despentes, Virginie (2008). King Kong -tyttö. (King Kong théorie, 2006.) Suom. Lotta Toivanen. Like, Helsinki.
– Erinomainen, hienosti suomennettu ja helposti luettava johdatus feministiseen ajatteluun. Despentesin (punk)feminismi on suunnattu kaikille, joita sukupuoli joskus ahdistaa, ja kirjan esseet käsittelevät kirjailijan omien kokemusten pohjalta feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, prostituutiota, pornoa, sukupuolittunutta väkivaltaa ja naiskirjailijuutta 2000-luvun Ranskassa.
Hemmings, Clare (2011). Why Stories Matter: The Political Grammar of Feminist Theory. Duke University Press, Durham.
– Oivallinen esitys feminististä teoriaa jo tuntevalle lukijalle, joka haluaa saada käsityksen siitä, kuinka feministisen teorian lähihistoriaa hahmotellaan englanninkielisessä 2000-luvun tutkimuksessa. Hemmings myös testaa ja ehdottaa konkreettisia tapoja – mm. luovia siteerausstrategioita ja uudelleennimeämistä – joiden avulla feministisen teorian vallalla olevaa kertomusta voi houkutella esiin ja järkyttää.
Hubara, Koko (2017). Ruskeat Tytöt. Tunne-esseitä. Like, Helsinki.
– Hubara kehittelee suomalaista intersektionaalista feminismiä ja Ruskeiden Tyttöjen poliittista identiteettiä omien kokemustensa ja feministisen kirjallisuuden pohjalta sekä analysoi esimerkiksi rap-musiikin naiskuvaa, kehitellen samalla tunne-esseeksi nimeämäänsä kirjallista lajia.
Koivunen, Anu & Liljeström, Marianne (toim.) (1996). Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen. Vastapaino, Tampere.
– Johdatus feministiseen teoriaan lähinnä toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta lähtien, painopisteenä länsimaiset, pohjoismaiset ja suomalaiset keskustelut. Kokoelmaa on ollut kirjoittamassa kahdeksan tutkijaa, ja se on järjestetty kymmenen avainsanan kautta: sorto, emansipaatio, sukupuolijärjestelmä, nainen, ero, subjekti, seksuaalisuus, ruumis, tieto, paikantuminen.
Lorde, Audre (1984). Sister Outsider, Essays and Speeches. Crossing Press, Trumansburg New York. Lorde, Audre (1978) The Black Unicorn. W. W. Norton, New York.
– Lorden puheet, esseet ja runot vakuuttavat lukijansa ilmaisun ja itseilmaisun moninaisten muotojen välttämättömyydestä matkalla kohti solidaarisempaa ja oikeudenmukaisempaa naisliikettä ja yhteiskuntaa.
Ristkari, Maiju & Suni, Niina (2018). Sukupuolena ihminen: tietokirja transsukupuolisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.
– Helppolukuinen kirja tärkeistä kysymyksistä, joita sivutaan hyvin vähän tässä artikkelissa. Transkysymykset ja sukupuolen moninaisuus ovat asettaneet keskeisiä haasteita feministiselle teorialle jo vuosikymmenten ajan. Aihe on erittäin ajankohtainen tälläkin hetkellä, kun esimerkiksi Suomen translakiin on esitetty monia uudistuksia. Lisää aiheesta: trasek.fi/
Ahmed, Sara (2000). ”Whose Counting?”. Feminist Theory, Vol. 1, No. 1, 97–103.
Alarcón, Norma (1990). ”The Theoretical Subject(s) of This Bridge Called My Back and Anglo American Feminism”. Teoksessa Gloria Anzaldúa (toim.), Making faces, Making souls, Haciendo caras. Creative and Critical Perspectives by Feminists of Color. Aunt Lute Books, San Francisco.
Anttonen, Anneli, Kirsti Lempiäinen & Marianne Liljeström (toim.) (2000). Feministejä: aikamme ajattelijoita. Vastapaino, Tampere.
Anzaldúa, Gloria (1987). Borderlands. La Frontera – The New Mestiza. Aunt Lute Books, San Francisco.
Braidotti, Rosi (1994). Nomadic Subjects. Embodiment and Sexual Difference in Contemporary Feminist Theory. Columbia University Press, Cambridge.
Crenshaw, Kimberlé (1991). ”Mapping the Margins: Intersectionality, Identity Politics and Violence Against Women of Color”. Stanford Law Review, Vol. 43, 1241–1299.
De Beauvoir, Simone (2009). Toinen sukupuoli I. Tosiasiat ja myytit. (Le deuxième sexe, 1949.) Suom. Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.
De Beauvoir, Simone (2012). Toinen sukupuoli II. Eletty kokemus. (Le deuxième sexe, 1949.) Suom. Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.
Christian, Barbara (1988). ”Race for Theory”. Feminist Studies, Vol. 14, No. 1, 67–79.
Collin, Françoise & Irène Kaufer (2005). Parcours féministe. Éditions Labor, Bruxelles.
Delphy, Christine (1998). L'ennemi principal (Tome 1): économie politique du patriarcat. Syllepse, Paris.
Dorlin, Elsa (2006). La matrice de la race. Généalogie sexuelle et coloniale de la Nation française. Éditions La découverte, Paris.
Engelberg, Mila (2016). Yleispätevä mies: Suomen kielen geneerinen, piilevä ja kieliopillistuva maskuliinisuus. Väitöskirja, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto. Verkossa: helda.helsinki.fi/handle/10138/163013
Fausto Sterling, Anne (1992). Myths of Gender: Biological Theories About Women and Men. BasicBooks, New York.
Fraisse, Geneviève (1998). Les femmes et leur histoire. Gallimard, Paris.
Friedan, Betty (1967). Naisellisuuden harhat. (The Feminine Mystique, 1963.) Suom. Ritva Turunen ja Jertta Roos. Kirjayhtymä, Helsinki.
de Gouges, Olympe (2013). ”Naisen ja naiskansalaisen oikeuksien julistus”, (La Déclaration des droits de la femme et de la citoyenne, 1791), suom. Jarkko S. Tuusvuori, niin & näin, Vol. 3/13. Verkossa: netn.fi/artikkeli/naisen-ja-naiskansalaisen-oikeuksien-julistus
Guillaumin, Colette (1992). Sexe, Race et Pratique du pouvoir. L’idée de Nature, Côté-femmes, Paris.
Haraway, Donna (1989). Primate Visions: Gender, Race, and Nature in the World of Modern Science. Routledge, New York & London.
Haraway, Donna (1988). ”Situated Knowledges: The Science Question in Feminism and the Privilege of Partial Perspective”. Feminist Studies, Vol. 14, No. 3, 575– 599.
Heinämaa, Sara (1989). Naisen tieto. Art House, Helsinki.
hooks, bell (2016). Rakkaus muuttaa kaiken. (All About Love: New Visions, 2000.) Suom. Elina Halttunen-Riikonen. niin & näin, Tampere.
hooks, bell (2007). Vapauttava kasvatus. (Teaching to Transgress: Education as the Practice of Freedom, 1994.) Suom. Hilkka Rekola, Jyrki Vainonen & Marjo Vuorikoski. Kansanvalistusseura, Helsinki.
hooks, bell (1984). Feminist Theory: From Margin to Center. South End Press, Boston.
hooks, bell (1981). Ain’t I a Woman? Black Women and Feminism. South End Press, Boston.
Irigaray, Luce. ”Kauppatavaranaisia”, (Des marchandises entre elles, 1975.) Suom. Aura Sevón. Megafoni-sivusto: megafoni.kulma.net/index.php?art=480
Kekki, Lasse & Kaisa Ilmonen (2004). Pervot Pidot. Homo-, lesbo- ja queer-näkökulmia kirjallisuudentutkimukseen. Like, Helsinki.
Kristeva, Julia (1993). Puhuva subjekti: tekstejä 1967–1993. Suom. Tiina Arppe, Kirsi Saarikangas, Pia Sivenius. Gaudeamus, Helsinki.
Kuokkanen, Rauna (2019). Restructuring Relations. Indigenous Self-Determination, Governance, and Gender. Oxford University Press, Oxford.
de Lauretis, Teresa (2004). Itsepäinen vietti – kirjoituksia sukupuolesta, elokuvasta ja seksuaalisuudesta. Toim. Anu Koivunen, suom. Tutta Palin & Kaisa Sivenius. Vastapaino, Tampere.
de Lauretis, Teresa (1988). ”Displacing Hegemonic Discourses: Reflexions on Feminist Theory in the 1980’s”. Inscriptions, Vol. 3–4, 127–144.
Lorde, Audre (1982). Zami: A New Spelling of My Name. Persephone Press, Watertown, Massachusetts.
Lugones, María (2003). Peregrinajes/Pilgrimages: Theorizing Coalition Against Multiple Oppressions. Rowman & Littlefield Press, New York.
Lugones, María (2007). ”Heterosexualism and the Colonial / Modern Gender System”. Hypatia, Vol. 22, No. 1, 186–209.
Mohanty, Chandra Talpade (1999). ”Lännen silmien alla: feministinen tutkimus ja kolonialistiset diskurssit” (”Under Western Eyes: Feminist Scholarship and Colonial Discourses”, 1984). Suom. Jyrki Vainonen. Teoksessa Airaksinen, Jaana ja Ripatti, Tuula (toim.). Rotunaisia ja feministejä. Nais- ja kehitystutkimuksen risteyskohtia. Tampere, Vastapaino.
Nenola, Aili (1991). ”Miten feministinen teoria kudotaan?” Naistutkimus, Vol. 4, No. 1.
Oksala, Johanna & Laura Werner (toim.) (2005). Feministinen filosofia. Gaudeamus, Helsinki.
Pulkkinen, Tuija (2001). ”Tieteen ja totuuden politiikka: feministinen teoria toimii”. Naistutkimus, Vol. 14, No. 3.
Pulkkinen, Tuija (1998). Postmoderni politiikan filosofia. Gaudeamus, Helsinki.
Rich, Adrienne (1980). ”Compulsory Heterosexuality and Lesbian Existence”. Signs, Vol. 5, No. 4, 631–660.
Rolin, Kristina, Olli-Pekka Moisio, Martina Reuter & Miira Tuominen (2016). Sukupuoli ja filosofia. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.
Rossi, Leena-Maija (2003). Heterotehdas: televisiomainonta sukupuolituotantona. Gaudeamus, Helsinki.
Rubin, Gayle (1975). ”The Traffic in Women: Notes on the ‘Political Economy’ of Sex”. Teoksessa Rayna Reiter (toim.), Toward an Anthropology of Women. Monthly Review Press, New York, 157–210.
Scott, Joan (1996). Only Paradoxes to Offer. French Feminists and the Rights of Man. Harvard University Press, Cambridge (MA).
Scott, Joan, (1986). ”Gender: A Useful Category of Historical Analysis”. American Historical Review, Vol. 91, No. 5, 153–75.
Spillers, Hortense (1987). ”Mama’s Baby, Papa’s Maybe: An American Grammar Book”. Diacritics, Vol. 17, No. 2, 64–81.
Spivak, Gayatri Chakravorty (1988). ”Can the Subaltern Speak?”. Teoksessa Cary Nelson et Lawrence Grossberg (toim.). Marxism and the Interpretation of Culture. Macmillan, London.
Truth, Sojourner. ”Ain’t I a woman?”, Truthin puhe vuodelta 1851, josta on säilynyt kaksi myöhemmin ylös kirjoitettua versiota: www.thesojournertruthproject.com/compare-the-speeches/
Wittig, Monique (1992). The Straight Mind and Other Essays. Beacon Press, Boston.
Woolf, Virginia (1980). Oma huone. (A Room of One’s Own, 1929). Suom. Kirsti Simonsuuri. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.
Sarjakuvantekijä Alice Bechdelin testi: bechdeltest.com/ https://bechdeltest.com/ luotaa elokuvien seksismiä kolmen kriteerin avulla: Onko elokuvassa 1) vähintään kaksi naishahmoa 2) jotka keskustelevat keskenään 3) jostakin muusta kuin miehestä?
”Klassikkogalleria. Feministisiä ajattelijoita 1600-1950-luvuilta” -sivusto esittelee muutamia suomalaisia ja ulkomaisia feministejä (esim. Mary Wollstonecraft, Minna Canth, Alexandra Kollontai): www.helsinki.fi/sukupuolentutkimus/klassikkogalleria/index.htm
Sukupuolentutkimuksen seura (ent. Naistutkimuksen seura) julkaisee alan tieteellistä suomen- ja ruotsinkielistä lehteä ja järjestää vuosittain tieteellisen tapahtuman (Sukupuolentutkimuksen päivät): sukupuolentutkimus.fi/
Suomen Queer-tutkimuksen Seura on julkaissut queertutkimuksen alan tieteellistä, kolmikielistä (suomi, ruotsi, englanti) SQS-lehteä vuodesta 2006: journal.fi/sqs