Brentano, Franz
Tuomo Aho (julkaistu 15.12.2020)
Franz Brentano (1838–1917) on erikoislaatuinen hahmo nykyfilosofiassa: hän on risteyskohdassa, josta johtaa reitti kahteen 1900-luvun traditioon, sekä siihen jota on tapana sanoa analyyttiseksi että siihen jota kutsutaan fenomenologiseksi. Tavallisimmin Brentano tunnetaan mielen filosofiaa ja psykologiaa koskevista ajatuksistaan, mutta todellisuudessa hänellä oli itsenäisiä kehitelmiä kai kaikilla filosofian pääaloilla yhteiskuntafilosofiaa lukuun ottamatta.
- Elämä ja toiminta
- Logiikka ja etiikka
- Mielen filosofia ja deskriptiivinen psykologia
- Intentionaalisuus
- Metafysiikka
- Vaikutus
- Teoksia
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Internet-resurssit
Franz Clemens Brentano syntyi Marienbergissa Pfalzissa 16.1.1838. Hän oli aatelissukua, joka on kuuluisa sekä politiikasta että Saksan katolisen romantiikan kulttuurielämästä. Filosofiasta hän kiinnostui jo kouluaikoina ja opiskeli sitten useissa Saksan yliopistoissa sekä filosofiaa että luonnontieteitä. Jo opintovuosilta on peräisin hänen halunsa yhdistää empiirisen tutkimuksen tuloksia skolastiseen menetelmään. Hänen tärkein opettajansa oli berliiniläinen loogikko Adolf Trendelenburg, joka ohjasi häntä Aristoteleen filosofian pariin. Brentanon väitöskirja Von der mannigfachen Bedeutung des Seienden nach Aristoteles (1862) muistetaan yhä Aristoteles-tutkimuksen klassikkona, ja myös dosentinväitöskirja Die Psychologie des Aristoteles (1867) on merkittävä. Yleensäkin Aristoteles oli ainoa filosofi, jota hän varauksetta ihaili.
Filosofisten opintojen rinnalla Brentano syventyi teologiaan, ja vuonna 1864 hänet vihittiin katoliseksi papiksi. Pian hän silti alkoi tuntea rationalistisia epäilyksiä. Asia kärjistyi, kun vuoden 1870 kirkolliskokousta varten tarjottiin uusia dogmeja, varsinkin paavin erehtymättömyydestä. Ryhmä pappeja nimesi hänet laatimaan muistion ehdotuksia vastaan. Kun ne kuitenkin vahvistettiin, Brentano katsoi vapautuneensa hengellisistä velvollisuuksistaan. Hän oli näet tehnyt jo toisen muistion, joka epäili paljon keskeisempiä kristillisiä oppeja. Lopulta hän luopui kokonaan pappeudesta 1873. Samalla hän erosi äsken saamastaan filosofian professuurista Würzburgissa. Myöhemmin hänen ajattelunsa kehittyi yhä kauemmas kristillis-dogmaattisesta perinteestä.
Brentanon kuuluisin teos Psychologie vom empirischen Standpunkt I (1874) herätti heti paljon huomiota, ja hänet nimitettiin filosofian professoriksi Wienin suureen yliopistoon. Hänestä tuli siellä keskeinen ja harvinaisen karismaattinen opettaja, jonka oppilaina olivat monet sittemmin kuuluisat henkilöt: itse Edmund Husserl (1859–1938), metafyysikko Alexius Meinong (1853–1920), Puolan analyyttisen filosofian perustaja Kazimierz Twardowski, psykologit Carl Stumpf (1848–1936), Alois Höfler ja Christian von Ehrenfels. Brentano siis vaikutti paljon opettajana, mutta noudatti ankaraa itsekritiikkiä julkaisuissa. Systemaattisia teoksia syntyi vain vähän, esimerkiksi Psychologien II osa ilmestyi vasta 1911 (Von der Klassifikation der psychischen Phänomene), ja useimmat julkaisut on työstetty luentosarjoista, joiden käsikirjoituksia on säilynyt runsaasti.
Brentano solmi avioliiton vuonna 1880, ja se oli Itävallan entisiltä papeilta kiellettyä. Hän vaihtoi kansalaisuutta, mutta ei saanutkaan virkaansa takaisin vaan joutui dosentiksi. Hän luennoi Wienissä edelleen paljon, mutta professuurista syntyi vuosikausien katkera kiista, joka päättyi vasta kun Brentano mielenosoituksellisesti poistui maasta ja asettui Firenzeen 1895. Siellä hän jatkoi työtään vapaana velvollisuuksista ja julkaisikin useita teoksia. Vähitellen häntä alkoi vaivata näön heikkeneminen, ja jo ennen vuotta 1910 hän oli täysin sokea. Silti sen jälkeiseltä ajalta on tuhansia sivuja sanelufragmentteja. Kun Italia liittyi maailmansotaan, Brentano pasifistina muutti Sveitsiin. Hän kuoli Zürichissä 17.3.1917.
Vaikka Brentano olikin etevä ja mieleenpainuva opettaja, hän ilmeisesti oli hankala henkilö joka ei suvainnut toisinajattelua. Niinpä hänen välinsä useimpiin oppilaisiin katkesivat. Loppuun asti lähellä häntä pysyivät oikeastaan vain merkittävä kielifilosofi Anton Marty (1847–1914) ja muutamat nuoret ihailijat. Valtava käsikirjoitusaineisto ja kirjeenvaihto, joka Brentanon jälkeen on jäänyt, on yhä enimmäkseen käsittelemättä. Kannattajat julkaisivat 1930- ja 1950-luvulla konseptien perusteella useita kokoelmaniteitä, mutta niiden laatu on ongelmallinen. Nyttemmin on taas julkaistu joukko tarkempia tekstilaitoksia. Uusi tutkimus on myös todennut, että Brentanon filosofia ei ole läheskään niin yhtenäistä kuin ennen luultiin, vaan hän harkitsi ja kehitteli mielipiteitään yhä uudelleen.
Brentano noudattaa lähinnä perinteistä logiikkaa – hän ei tehnyt sellaisia ratkaisevia innovaatioita kuin Gottlob Frege vähän hänen jälkeensä tai Bernard Bolzano ennen häntä. Mutta hän ansaitsee kuitenkin maininnan myös logiikan historiassa, sillä hän muotoilee loogiset periaatteet kiintoisasti yksinkertaistetulla tavalla. Brentanon mukaan atomiset arvostelmat voi pelkistää kahteen muotoon: X ON tai X EI OLE. Näiden pitää ymmärtää tarkoittavan, että käsitteellä X on tai ei ole esiintymiä. Niinpä esimerkiksi aristotelinen lausemuoto ”jokin S ei ole P” voidaan kääntää muotoon ”esiintyy S-eiP”. Brentanon ajatus voi vaikuttaa oudolta, mutta se on historiallisesti merkittävä. Melkein kaikki entiset loogikot olivat näet uskoneet, että perusarvostelmissa pitää aina olla kaksi termiä A ja B. Brentano osoittaa, että eräissä arvostelmissa ei todellakaan ole kuin yksi termi, ja koska hän uskoo, että itse arvostelma-akti on aina samanlainen, tuloksena on käsitys, että missään yksinkertaisessa arvostelmassa ei ole kuin yksi termi. Niiden kaikkien täytyy siis oikeastaan koskea jonkinlaisen objektin olemassaoloa. Näin hän päätyy väittämään, että yksinkertaisimmat arvostelmat ovat aina pohjimmiltaan eksistenssiarvostelmia, myöntäviä tai kieltäviä. Brentano oletti, että koko logiikka voitaisiin sen jälkeen perustaa parin ylimalkaisen ajatteluohjeen (”ristiriidan laki” jne.) varaan; tällainen luulo oli jo silloin aivan vanhentunut.
Brentanon mukaan arvostelmat on kokonaan erotettava mielikuvista. Toisin sanoen arvostelmissa ei ole kysymys mistään ”ideoiden yhdistämisestä ja erottamisesta” tai ”ideoiden voimakkuudesta”. Tässä hän poikkeaa edukseen useimmista aikaisemmista empiristeistä ja tekee selväksi periaatteen, joka on olennainen nykyaikaiselle logiikalle.
Brentano kannattaa nykyään harvinaista mielipidettä, totuuden evidenssiteoriaa, joka luonnehtii todet arvostelmat evidenttiyden eli ilmeisyyden psykologisen käsitteen avulla. Se ei hänellä kuitenkaan tarkoita, että vain ”välittömästi ilmeiset” asiat voivat olla aidosti tosia, kuten jotkut fenomenologit lienevät tulkinneet, vaan takana on hänen käsite-empirisminsä. Sen mukaan mielekkäiden käsitteiden merkitys perustuu viime kädessä kokemukseen, ja niinpä myös totuuden käsite on peräisin tilanteista joissa jokin arvostelma koetaan oikeaksi – sillä totuus on arvostelma-aktin oikeellisuutta. Tällaisia tapauksia ovat evidentit arvostelmat, siis analyyttiset arvostelmat. Myös arvostelmat, joita tuottaa kokemus omista mielentiloista, voivat olla evidenttejä. Sellaiset evidentit arvostelmat ovat tosia, mutta niin myös monet muut. ’Totuus’ ei nimittäin oikeastaan ole minkään olion ominaisuus, vaan toteamalla jokin arvostelma todeksi tunnustetaan, että sellainen arvostelma-akti on oikea. Viime kädessä kyseessä on siis psyykkisen aktin oikeus. Tässä mielessä Brentanolla on taipumusta ”psykologismiin”, käsitteellisten suhteiden johtamiseen psykologisista, mutta se ei koske ihmisten konkreettisia ajatuksia vaan ajattelua ylipäänsä.
Brentanon etiikka on ehkä luontevinta sijoittaa juuri logiikan pariksi. Siinäkin on kysymys oikeellisuudesta, mutta nyt emotiivisten asenteiden suhteen: mitkä positiiviset tai negatiiviset tunteet ovat oikeita? Tämä on etiikalle olennainen kysymys, koska hyviä ovat sellaiset asiat joihin on oikein suhtautua positiivisin tuntein. Näitä aiheita käsittelee hänen luennoistaan postuumisti koottu Grundlegung und Aufbau der Ethik. Brentanon etiikka on lähinnä Aristoteleen inspiroimaa, ja sitä on verrattu myös G. E. Mooren etiikkaan. Siinä ei anneta mitään tilannekohtaisia sääntöjä, mutta kuvataan moraalisia ominaisuuksia, arvoarvostelmien erikoisuuksia ja toiminnan moraalisesti relevantteja piirteitä. Brentanon etiikka on seurausetiikkaa: tekojen moraalinen laatu riippuu niiden tuottamista seurauksista, mutta seurausten arvo perustuu viime kädessä muutamaan ilmiselvästi itseisarvoiseen piirteeseen. Kuten jotkin totuudet ovat itsestään selviä, samoin jotkin asiat ovat sinänsä arvokkaita eli arvostettavia – yksi sellainen on mielihyvä, mutta toinen on tietoisuus, kolmas on oikea tieto ja tunne. Yksi Brentanon kuuluisimmista töistä on pieni tutkielma Vom Ursprung sittlicher Erkenntnis (1889) eräiden moraalisten tunteiden evidentistä oikeudesta, johon hyvän ja pahan käsitteet perustuvat. Brentano kannattaa erikoista moraaliteoriaa, jonka mukaan eettiset arvot eivät ole millään tavoin naturalistisia, vaan ne perustuvat pelkästään asenteisiin, mutta silti arvot ovat objektiivisesti päteviä, koska eräät asenteet ovat sinänsä oikeita.
Mielen filosofia ja deskriptiivinen psykologia
Nykyisin Brentano muistetaan ennen kaikkea mielipiteistään siitä, millaista mentaalinen elämä on. Hänen psykologiansa ei käsitellyt mitään sieluolioita, vaan psyykkisiä ilmiöitä, ja hän myös erotti tarkoin kaksi psykologian lajia, joita hän sanoi ”geneettiseksi” ja ”puhtaasti empiiriseksi”. Geneettinen psykologia on kiinnostunut tapahtumien taustasta, empiirinen taas on puhtaasti kuvailevaa. Brentano oli edistämässä kokeellisen psykologian syntyä Itävallassa, mutta keskittyi itse vain deskriptiiviseen psykologiaan eli kokemuksen kuvaamiseen. Siinä hän inspiroi myöhempiä fenomenologeja. Toisaalta hän tähdentää positivistien tavoin, että myös kuvailevan psykologian tulee olla tieteellistä, siis vapaata spekulaatiosta ja henkilökohtaisista vaikutelmista.
Brentano on aina varma, että mieli on todellinen olento, jossa tapahtuu monenlaisia ilmiöitä. Hän kyllä uskoo aristoteliseen tapaan, että mieli on läheisessä yhteydessä ruumiiseen. (Kysymykset mielen ja ruumiin suhteesta eivät näytä erikoisesti kiinnostaneen häntä.) Entä minkälaisia ovat mielen tapahtumat? Näköjään ne ovat psyykkisiä tai fyysisiä. Brentano antaa eräitä mielen psyykkisille ilmiöille ominaisia tunnusmerkkejä, joista ensimmäinen ja tärkein on intentionaalisuus: ne kohdistuvat johonkin, ne ovat jonkin olion tai seikan läsnäoloa ajattelijalle jollain erityisellä tavalla. Tästä puhutaan lähemmin seuraavassa osiossa. Fyysiset ilmiöt taas ovat sellaisia mielen tiloja, jotka eivät ole intentionaalisia, eivät kohdistu mihinkään vaan ovat vailla kohdetta, kuten väsymys tai levottomuus. Sellaisia ovat myös vaikkapa silmien ja korvien tuottamat ärsytykset, aistitilat joihin ei kuulu kohdetta, kun taas varsinaisilla havainnoilla on kyllä kohde. Intentionaalisuus on siis psyykkisyyden keskeinen kriteeri.
On useita muitakin psyykkisten tapahtumien ominaispiirteitä. Niinpä niihin liittyy Brentanon mukaan aina ”sekundaarinen kohde”: ne kohdistuvat ensisijaisen kohteen lisäksi aina myös itseensä. On ehkä selvempää ilmaista tämä sanomalla, että ne kaikki ovat tietoisia eli subjektin välittömästi tajuttavissa. (Se ei vielä merkitse, että ne aina huomattaisiin, sillä se vaatisi erillisen observaatioaktin, kuten fyysisten ilmiöiden huomaaminen vaatii.) Mielen sekundaarinen tietoisuus kokoaa kaikki samanhetkiset ilmiöt jakamattomasti yhteen. Se myös toteaa ilmiöiden jatkuvuudet. On keskusteltu paljon siitä, voidaanko Brentanon ajatuksia sekundaarisista kohteista soveltaa nykyisissä teorioissa tietoisuuden olemuksesta.
Psychologiessa on tarkoitus luoda yleiskatsaus psyykkisiin ilmiöihin. Ne Brentano jakaa kolmeen pääluokkaan: on 1) yhteen objektiin kohdistuvia ajatuksia, kuten havainnot ja mielikuvat; 2) jotain asiaintilaa tai tapausta koskevia ajatuksia, kuten arvostelmat; 3) tunteenomaisia ajatuksia (”rakkauden ja vihan ilmiöt”) – joskin hän toteaa, että tarkka jaottelu olisi paljon monimutkaisempi. Luokitus on tärkeä, koska hän ensinnäkin selvästi erottaa objektia koskevat ja propositionaaliset ajatukset (jotka ainakin Descartesista saakka yleensä käsiteltiin yhdessä) ja toiseksi kokoaa yhteen kaikenlaiset emotiiviset ilmiöt (hyvin usein oli tapana erottaa tunne ja tahto, mutta Brentanolla tahto on toimintaa koskevaa tunnetta). Jaottelut eivät niinkään perustu ajateltuun kohteeseen, vaan siihen, millainen on subjektin suhtautuminen. Mielikuvissa subjektin suhtautuminen ajatussisältöön on neutraali, kun taas arvostelmissa ja tunteissa esiintyy positiivisen ja negatiivisen polariteetti. Pitää korostaa, että arvostelman ei tarvitse olla mitenkään käsitteellisesti muotoiltu, vaan riittää, että se myöntää tai kieltää jonkin seikan todellisuuden. Samoin tunteiden kohdalla riittää vain suotuisa tai epäsuotuisa asenne jotain kohtaan. Brentanolle on myös tärkeää, että kaikki psyykkiset tapahtumat ovat mielen todellista aktiivisuutta – siis mielikuvatkin (Vorstellungen) ovat muuta kuin empiristien passiiviset, pelkästään vastaanotetut ideat.
Koska arvostelmat ja tunteet, toisin kuin mielikuvat, eivät ole neutraaleja, ne voivat olla oikeita tai epäoikeita (richtig, unrichtig). Aktin oikeus, korrektius, lienee Brentanolla keskeinen määrittelemätön peruskäsite. Jos myöntävä arvostelma-akti on oikea, sen sisältö on tosi; jos positiivinen tunne on oikea, sen sisältö on hyvä tai arvokas. Näin mielen filosofia kytkeytyy logiikkaan ja etiikkaan, ja aikomuksena on systematisoida eri alat yhteen vetoamalla oikean arvostelman, oikean tunteen ja oikean seurauksen käsitteisiin.
Sekä mielen sisäisiä että ulkoisia tapahtumia ja kohteita havaitaan, mutta eri tavoin. Sisäinen havainto, toisin sanoen mielen omia tiloja koskeva kokemus, voi tuottaa arvostelmia jotka ovat ilmiselvästi oikeita. Valtaosa havainnoista koskee ulkoisia asioita, ja itse asiassa Brentanon mielestä ulkoinen havainto johtaa yleensä vastaavaan uskomukseen luonnostaan ilman mitään päättelyä – hän ei usko mihinkään sense-datumeihin eli havaintokokemusta välittäviin mielensisäisiin objekteihin, jotka subjektin pitäisi havaita. (Tämä oli ollut aiemmin hyvin suosittu ns. epäsuoran realismin kanta.) Ulkoinen havainto voi hyvinkin olla oikeaa, mutta ei samalla lailla ilmiselvää kuin sisäinen. Brentano ei siis tahdo rajoittaa tietoa sisäiseen kokemukseen, kuten joskus on tulkittu, mutta sisäinen havainto on hänen mielestään ”episteemisesti etuoikeutettua”, niin kuin nykyisin sanottaisiin.
Muuan mielen filosofiaan kuuluva aihe, jossa Brentano oli ensimmäisiä systemaatikkoja, on aikatietoisuus. Hän osoitti, kuinka psyykkisiin ilmiöihin voi kuulua erottamattomasti tietoisuus siitä, että koettu sisältö on mennyt, nykyinen tai jatkuva. Tämänkin aiheen analysoimisessa hänen mielipiteensä kävivät läpi useita vaiheita, ja viimeinen vaihe näyttää olevan se olettamus, että asioiden aikamääreet ymmärretään nykyisen kokemuksen kautta, sen kautta millaisessa aikasuhteessa nykykokemuksen koetaan olevan kyseisiin muihin asioihin.
Varsinkin myöhäisissä teksteissään Brentano koettaa tehdä todella ”deskriptiivistä psykologiaa”, siis kuvata huolellisesti kunkin asenteen ja aktin ominaisia piirteitä ja verrata asenteita keskenään. Mikä on olennaista nimenomaan asenteelle tai mielentilalle X? Mitkä ovat joidenkin toisiaan muistuttavien psyykkisten tilojen varsinaiset erot? Siinä projektissa hän joutui monesti korjaamaan kantaansa. Mutta on kiinnostavaa, että sekä mielenfilosofian tutkimuksessa että metafysiikassa Brentano aloittaa usein tekemällä huolellisen yhteenvedon ja katsauksen aiheeseen liittyvästä kielenkäytöstä. Sikäli hän edeltää sellaisia kielellisen tarkastelun metodeja, jotka yleistyivät vasta paljon myöhemmin analyyttisessa filosofiassa.
Brentanon koko tuotannon varmasti kuuluisin kohta on vuoden 1874 Psychologiessa:
Jokaiselle psyykkiselle ilmiölle on ominaista se mitä keskiajan skolastikot kutsuivat objektin intentionaaliseksi (ja mentaaliseksikin) ineksistenssiksi ja mitä me, vaikkei aivan yksiselitteisesti, kutsumme suhteeksi sisältöön, suuntautumiseksi objektiin (joka ei tässä tarkoita realiteettia), tai immanentiksi objektiivisuudeksi. Jokainen [psyykkinen ilmiö] sisältää jotain objektina itsessään, vaikkei jokainen samalla tavalla. Ajatuksessa jotain ajatellaan, arvostelmassa jotain myönnetään tai kielletään, rakkaudessa rakastetaan, vihassa vihataan, halussa halutaan, ja niin edelleen.
Tämän julkilausuman vuoksi Brentanoa kutsutaan usein intentionaalisuuden käsitteen esittäjäksi, vaikka hän itsekin sanoo, että teemalla on pitkä historia. ”Intentionaalista ineksistenssiä” ei löydy Aristoteleelta itseltään, mutta se esiintyy alinomaa aristotelisessa skolastiikassa. Jos siis jokin forma, vaikka keltaisuus, on jollain oliolla, niin olio on keltainen ja forma esiintyy siinä formaalisesti. Jos minä näen olion keltaisena, niin sama forma esiintyy minussa objektiivisesti. Samat asiat voivat näin esiintyä formaalisti eli ajattelusta riippumatta, mutta myös objektiivisesti eli ajateltuina. Brentanokin sanoo, että psyykkinen ilmiö suuntautuu objektiin ja että objekti sisältyy ilmiöön intentionaalisesti. Lisäys ”joka ei tässä tarkoita realiteettia (Realität)” toteaa vain, että kohteen ei tarvitse olla todellinen yksilöolio, vaan se voi olla myös abstraktio, ominaisuus tai asiaintila. Koska ajatus suuntautuu johonkin kohteeseen, vastaava intentionaalinen objekti on ajatuksen sisältönä. Vieläkin syntyy väärinkäsityksiä, koska ei nähdä, että Brentanon intentionaalisuuden taustana on aristotelinen skolastiikka. Hänen kantansa ei kylläkään oikeastaan noudata esimerkiksi Tuomas Akvinolaista, johon hän viittaa, vaan pikemminkin myöhäisskolastiikkaa. Sen ajatustavan mukaan sisäinen, intentionaalinen objekti ei ole mikään itsenäinen olento, vaan lähinnä ajatusaktin tunnusomainen laatu tai muoto: kissan ajatteleminen ja koiran ajatteleminen ovat erilaisia akteja, ja tämän seikan voimme ilmaista sanomalla, että niihin kuuluu eri objektit.
Vaikka Psychologien intentionaalisuusteesi on niin kuuluisa, Brentano esittää sen siellä hyvin lyhyesti. Luultavasti hänellä ei silloin vielä ollutkaan aivan valmista kantaa, ja teesin sisällöstä on kiistelty ja kiistellään edelleen. Termin ”immanenssi” takia on usein kuviteltu, että aktin todellinen kohde on yksinkertaisesti sama kuin sen intentionaalinen objekti, joten ajatus koskisikin aina oikeastaan jotain mielensisäistä eli immanenttia asiaa. Tämä aikaisemmin vallitseva tulkinta johtaa epäaristoteliseen idealismiin, ja nykyisin lienee jo uskottavasti osoitettu, että Brentano tuskin milloinkaan ajatteli niin. Miten intentionaalisuus sitten pitäisi ymmärtää?
Eräs skolastinen kanta on, että intentionaalinen ajatusakti kyllä kohdistuu vain ulkoiseen objektiin (poikkeuksena tietenkin introspektio), mutta sillä on mielessä korrelaattinaan vastaava intentionaalinen sisältö. Sisältö on täysin eri asia kuin kohde, mutta juuri sisältö määrittää, mikä akti on kysymyksessä. Sellainen intentionaalinen korrelaatti nimittäin osoittaa, mihin objektiin aktin tulee kohdistua. Tämän tyyppinen käsitys on ollut monilla filosofeilla, ja ilmeisesti myös Brentano hyväksyi sellaisen intentionaalisuusopin melko pitkään. Hän kannatti analyysia (joka oli ollut suosittu myöhäisskolastiikassa), että intentionaaliset objektit ovat ”järkeisolioita”, entia rationis. Ne ovat sellaisia ”irreaalisia olioita” (irrealia) joilla ei ole omaa olemassaoloa, koska ne ovat ainoastaan ajattelijassa, eikä liioin kausaalisuhteita.
Mutta olettamus tuotti ongelmia. Mikä oikeastaan on intentionaalisen objektin ontologinen status? Millainen kohde on mukana virheellisessä havainnossa tai mielikuvassa? Millainen olento on se propositio joka uskotaan? Esimerkiksi Twardowski, Meinong ja Husserl halusivat ratkaista ongelmat korvaamalla irreaaliset oliot reaalisilla. Kukin heistä esitti malleja, joissa jotenkin oletettiin kaksi luokkaa täysin todellisia entiteettejä, niin että yksi luokka koostuu ajatusten sisällöistä, toinen ei-mentaalisista objekteista. Brentano ei ollut mihinkään vaihtoehtoon tyytyväinen, vaan hän halusi, että intentionaalisuus on vain ajatteluakteihin liittyvä piirre tai kvalifikaatio. Kullakin aktilla on sitten oma intentionaalinen objektinsa tämän luontaisen piirteensä vuoksi. On mahdollista, että esimerkiksi jotkut 1500- ja 1600-lukujen niin sanotun ”toisen skolastiikan” filosofit ajattelivat samaan tapaan.
Myöhäisfilosofiassaan, uudistettuaan metafysiikkansa, Brentano päätyi arvioimaan myös intentionaalisuuden aivan uudelleen. Tulos näkyy Psychologien II osassa 1911. Tässä vaiheessa hän korostaa (ja yrittää todistaakin), että ajattelun ainoat kohteet ovat olioita. ”Mielteidemme kohteena ja siis ylipäänsä ajattelumme kohteena ei voi olla mitään muuta kuin olioita.” Myöskään mitään puhtaasti immanentteja, ajattelussa esiintyviä intentionaalisia objekteja ei hänestä enää ole olemassa. Koko termi ”intentionaalisuus” käy harvinaiseksi. Myöhäisen metafysiikan ontologinen puhdistus vaatii tulkitsemaan uudelleen kaiken sen, mitä aiemmin oli ilmaistu intentionaalisilla relaatioilla. Olion X ajattelemista koskevat väitteet ovat tosin näennäisesti relaatiolauseita, mutta loppuun asti analysoituina ne eivät koskekaan todellisia relaatioita olioiden välillä, eivätkä liioin oliota X, vaan pelkästään ajattelevaa subjektia.
Näin Brentano poikkeaa tavallisista käsityksistä ja muotoilee tietoisesti täysin ei-relationaalisen tulkinnan ajattelusta. Intentiosta tulee vain ajattelevan subjektin ominaisuus, eikä mitään intentionaalisia objekteja ole. Tosin kyseiset ominaisuudet ovat erikoislaatuisia, ”relaatiota muistuttavia” (etwas Relativliches), mutta metafyysisesti niissä ei ole mitään relatiivista. Ne muistuttavat relaatioita vain siksi, että niiden kielellisessä ilmaisussa täytyy ilmoittaa eräs muu olio, nimittäin asianomainen ajattelun kohde. Tässä minimalistisessa teoriassaan Brentano olettaa, että sellaiset tilanteet kuin ”a havaitsee b:n”, ”a uskoo että p”, tulee analysoida ”on b-havaitseva a”, ”on p-uskova a”, jolloin eräänlainen intentionaalisuus ilmenee automaattisesti jo tilanteen kuvauksessa.
Monien mielestä Brentanon kiinnostavimmat ajatukset ovat metafysiikan alalla, vaikka hän ei koskaan yrittänytkään laatia siitä yhtenäistä esitystä. Metafysiikkateksteistä on julkaistu vain valikoimia, mutta ilmestyneetkin kertovat paljon hänen mielipiteistään. Jo historiallinen tausta on erikoinen: korkeimmassa arvossa olivat Aristoteles ja skolastikot, mutta hän arvosti myös empiristejä kuten Hume ja Mill, vaikka piti heitä metafyysisesti naiiveina. Sen sijaan Brentano piti aina Kantin vaikutusta turmiollisena ja suorastaan halveksi saksalaista idealismia. Hän halusi luoda oman analyyttisen metafysiikkansa. Hän korosti, että ”filosofian metodi on sama kuin luonnontieteen”, mutta hänellä tämä ei merkinnyt mitään yhtenäistieteen ohjelmaa, vaan lähinnä sitä, että filosofian piti täyttää ankarat rationaaliset vaatimukset.
Brentanon metafysiikka eli hänen teoriansa olemassa olevista olioista edellyttää hänen omalaatuisen käsityksensä siitä, miten olemassaoloväitteet on ymmärrettävä. Olemassaolo ei hänen mielestään ole minkäänlainen ominaisuus, vaan väitteet X:n olemassaolosta on analysoitava sen avulla, onko oikein uskoa X:ään. Näin ollen X on olemassa, jos ja vain jos on asianmukaista tai korrektia uskoa X:ään. Ontologian luomiseksi pitää siis tutkia, mihin on korrektia uskoa – ”johonkin olioon uskominen” tai paremmin sanoen ”hyväksyminen” on nyt määrittelemätön peruskäsite.
Alkuvaiheessa hän noudatti lähinnä myöhäiskeskiajan nominalistien ajatustapaa, jota voi sanoa konseptualistiseksi. Sen mukaan on varmasti olemassa kaikenlaisia partikulaarisia olioita, ja tässä vaiheessa niiden partikulaariset ominaisuudetkin ovat eräässä mielessä olemassa. Sen sijaan hän ei ikinä uskonut universaaleihin: hän jopa sanoi, että platoninen käsiterealismi ja ideaoppi on ”absurdia”. Brentanon täytyi syventyä ontologiaan, koska Psychologien jälkeen ilmenneet ongelmat pakottivat etsimään selvempää kuvausta intentionaalisille olioille. Toisaalta hän edelleen uskoi, että oli olemassa olioiden ominaisuuksia ja myös asiaintiloja, joiden vuoksi maailma on sellainen kuin on. Ilmeisesti hän kuitenkin ponnisteli kauan tehdäkseen ontologiasta jotenkin virtaviivaisemman.
Lopulta hän päätyi perinpohjaiseen uudelleenarviointiin vuoden 1904 tienoilla. Sitä on sanottu ”immanenssikriisiksi”, koska keskeinen vaikutin oli kysymys sisäisistä olioista. Käänteen jälkeen hän muodosti kokonaan uuden metafyysisen kannan, joka on hänen myöhäisfilosofiansa perustana. Tässä vaiheessa hän karsi maailmaansa ja päätyi uskomaan, että edes mitään ominaisuuksia tai asiantiloja ei ole olemassa. Kuten hän sanoi: vain olioita on. Tätä ontologista kantaa kutsutaan reismiksi. Reistinä hän kannattaa myös jyrkkää nominalismia, jonka mukaan maailmassa on olemassa vain yksittäisiä olioita, ja sitä paitsi ne kaikki ovat konkreettisia eikä abstrakteja. Sellaisia ovat aineelliset kappaleet ja henkiset olennot. Näin Brentanon myöhäinen ontologia on harvinaisen karua.
Olioita tosin ovat myös olioiden osat ja kokonaisuudet, aggregaatit. Oppi osasuhteista, mereologia, on hänen myöhäisfilosofiassaan tärkeä väline. Sen avulla hän koettaa käsitellä esimerkiksi abstraktiota, joka on usein nominalisteille hankala aihe: abstraktien piirteiden esiintymät tulkitaan konkreettisten olioiden ”loogisiksi osiksi”. Brentano antoi esimerkkejä siitä, miten väitteet, jotka näyttävät koskevan kompleksisia asioita, voitaisiin muuntaa yksilöolioita koskeviksi väitteiksi. Tavallaan hän ennakoi myöhempiä analyytikkoja, mutta hänen myöhäisfilosofiassaan suositeltu ontologinen reduktio on harvinaisen jyrkkää. Aiheita käsittelee vaikea kirja Kategorienlehre (1933).
Intentionaalisuuden kannalta pitää huomata, että myöhäisessä metafysiikassa Brentano ei enää edes hyväksy ”irreaalisia” olioita, vaan kaikki oliot ovat todellisia. Siksi myöskään intentionaalisia olioita ei ole, vaan ne ovat pelkästään fiktioita, tosin sikäli tosiasioihin perustuvia fiktioita, että ne keksitään todella esiintyvien psyykkisten tapahtumien kuvaamista varten. Brentano yrittää lausua eräitä tuloksia fiktioiden teoriasta, josta tuli suosittu probleema paljon myöhemmin.
Näiden puhtaasti ontologisten aiheiden lisäksi on syytä mainita myös muutama erityinen metafyysinen kysymys, joissa Brentanolla oli kiinnostavia mielipiteitä. Ensinnäkin, hän oli aina niin ankara deterministi, että piti kaikkia maailman tapahtumia kirjaimellisesti välttämättöminä. Hän ei kuitenkaan katsonut determinismistä seuraavan mitään probleemaa vapaudelle tai etiikalle. Tämä kanta, kompatibilismi, on ollut varsin tavallinen, mutta Brentano kärjistää: ”indeterminismi on oppi tahdon epävapaudesta”. Vapaus edellyttää nimenomaan, että kausaalisuhteiden verkosto yhdistää olosuhteet, motiivit, ajatukset, harkinnan, valinnat, toiminnat – muuten toimija on täysin heitteillä.
Toiseksi, hän oli koko ikänsä vakuuttunut jonkinlaisen kaikkivaltiaan jumaluuden olemassaolosta. Sen puolesta hän vetoaa paranneltuihin versioihin klassisista ensimmäisen syyn todistuksista, joiden mukaan välttämättömien syiden ketju ei voi ulottua äärettömiin. Vielä lopuksi, kun hänen ajatuksensa olivat täydellisesti etääntyneet kristinuskosta, hän suunnitteli jopa matemaattista todennäköisyyksiin perustuvaa päättelyä jumaluuden olemassaolon puolesta. Omalaatuinen yksityiskohta on, että jumala ei ole mitenkään ajaton vaan samassa maailmassa muuttuvien olioiden kanssa ja siksi aina muiden olioiden kanssa samanaikainen ja muuttuva. Kolmanneksi, Brentano oli kiinnostunut myös eksaktin luonnontieteen filosofisista seurauksista. Niinpä hän vielä viimeisinä vuosinaan oivalsi suhteellisuusteorian tärkeyden ja pohti sen mahdollisia tulkintoja.
Eräs kohta, jossa Brentanon metafysiikka poikkeaa useimpien muiden filosofien ajattelutavasta, on hänen presentisminsä. Toisin sanoen hänen mielestään vain nykyhetken olioita on olemassa nyt: variaabelien arvoina ovat vain nyt olemassa olevat oliot. Ei ole olemassa Napoleonia, vuoden 1900 suurinta elefanttia eikä tulevia sukupolvia. Ei liioin voi olla totta, että on A ja B ja A edeltää B:tä – jos molemmat ovat olemassa, niiden täytyy olla nykyisiä. Tästä seuraa yllättävän suuria muutoksia erilaisten loogisten ja metafyysisten väitteiden tulkinnassa.
Brentanon filosofiassa on myös sellainen substanssien laji, jota muut eivät yleensä ole käsitelleet, nimittäin rajat. Niinpä piste on todella olemassa, mutta vain viivojen rajana; hetki on olemassa, mutta vain ajanjaksojen rajana. Brentano myös katsoo Aristotelesta seuraten, että mitään aktuaalista äärettömyyttä ei ole, vaan joukkojen äärettömyys pitää konstruoida jaettavuuden avulla: on tosin kontinuumeja, mutta ne ”ovat homogeenisia [vain] sen takia että ovat äärettömiin jaoteltavia”.
Englanninkielinen filosofia ei aluksi juuri käyttänyt hyväkseen Brentanon teoksia, vaikka ilmeisiä yhtäläisyyksiä onkin (esimerkiksi G. F. Stout ja G. E. Moore). Sen sijaan saksalaisessa filosofiassa hänen hengenheimolaistensa panos säilyi pitkään. Itävallassa pari hänen oppilastaan toimi kauan aktiivisesti (Oskar Kraus, Alfred Kastil), mutta ajan myötä brentanolaiset jäivät syrjään kehittyvistä filosofian valtavirtauksista. Oikeastaan säilyi vain yksi jatkuva Brentanoon liittyvä traditio, nimittäin husserlilainen fenomenologia, ja siinä hänen roolinsa kutistui vähitellen yhä pienemmäksi. Välillä vaikutti siltä, että hän olisi mielenkiintoinen pelkästään historiallisista syistä. Varsinkin oli tapana lukea hänet ainoastaan fenomenologian edeltäjäksi. Toisaalta filosofiassa jatkui usean sukupolven ajan se vähemmän tunnettu ns. itävaltalainen traditio, jossa Brentanon vaikutus säilyi ainakin piilevänä.
Sittemmin hänen itsenäinen merkityksensä on 1960-luvulta alkaen taas havaittu. Asiaa haittaamassa on kuitenkin ollut kaksi väärinkäsitystä. Ensinnäkin, aikoinaan Husserl ryhtyi soveltamaan Brentanon filosofiaa, mutta sen taustalla oleva keskiaikainen käsiteapparaatti oli hänelle aivan outo. Niinpä hän ei tuntenut intentionaalista ineksistenssiä, vaan otaksui, että ajattelija laukoo jonkinlaisia nuolia (noemoja) päin ajatustensa kohteita. Tämä käsitys loi pitkäksi aikaa erheellisen kuvan Brentanon intentionaalisuusopista. Toiseksi, kun analyytikot nostivat Brentanon filosofiaa unohduksista, siihen vaikutti kaikkein eniten Roderick Chisholm (1916–1999). Aluksi hän kuitenkin luuli, että Brentanon intentionaalisten olioiden on määrä olla todellisia, mielensisäisiä objekteja, jolloin Brentanon äärimmäisen niukka ontologia muuttuukin yltäkylläiseksi. (Chisholm oikaisi myöhemmin kantaansa.)
Sekaannuksia on vähitellen korjattu, ja nykyisin on jo varsin paljon tutkimusta joka koskee Brentanoa sekä systemaattisesti että historialliselta kannalta. Tällaista kirjallisuutta on viime aikoina ilmestynyt yhä vilkkaammin angloamerikkalaisissa maissa. Toinen vanhempi laaja traditio on luonnollisesti saksankielisessä maailmassa, ja se on saanut paljon seuraajia Italiassa. Tärkeä projekti, jota kaikkialla odotetaan, on Brentanon tekstimateriaalin julkaiseminen. Nykyään hänen filosofiansa itsenäinen merkitys lienee kaikkialla tunnustettu, joskaan Suomessa Brentano ei ole vielä aiheuttanut mitään mainittavaa tutkimusta.
Brentano, Franz
(1862). Von der mannigfachen Bedeutung des Seienden nach Aristoteles
(1867). Die Psychologie des Aristoteles, insbesondere seine Lehre vom nous poietikos
(1874). Psychologie vom empirischen Standpunkt I
(1889). Vom Ursprung sittlicher Erkenntnis
(1911). Von der Klassifikation der psychischen Phänomene (Psychologie II)
(1925). Versuch über Erkenntnis
(1928). Vom sinnlichen und noetischen Bewußtsein
(1930). Wahrheit und Evidenz
(1933). Kategorienlehre
(1952). Grundlegung und Aufbau der Ethik
(1966). Die Abkehr vom Nichtrealen
(1976). Philosophische Untersuchungen zu Raum, Zeit und Kontinuum
Useimmista Brentanon teoksista on olemassa painos, jonka on julkaissut Felix Meiner Verlag, Hamburg. Suuri osa kirjoista on ilmestynyt myös englanniksi.
Jacquette, Dale (toim.) (2006). The Cambridge Companion to Brentano. Cambridge University Press, Cambridge.
– Kokonaiskatsaus Brentanon filosofiaan, tosin yksinomaan perinteisen anglosaksisen tradition mukainen.
Kastil, Alfred (1951). Die Philosophie Franz Brentanos. A. Francke, Bern.
– Brentanon vannoutuneen kannattajan kirja, yhä hyvin pätevä, mutta esittää vain hänen myöhäisintä filosofiaansa.
Kriegel, Uriah (toim.) (2017). The Routledge Handbook of Franz Brentano and the Brentano School. Routledge, London & New York.
– Ajanmukainen, esittelee myös Brentanon koulukunnan historian.
Kriegel, Uriah (2018). Brentano’s Philosophical System: Mind, Being, Value. Oxford University Press, Oxford.
– Filosofisesti kiitettävän korkeatasoinen ja hyvin kirjoitettu, erikoisvahvuutena etiikka joka yleensä aivan sivuutetaan.
McAlister, Linda L. (toim.) (1976).The Philosophy of Franz Brentano. Duckworth, London.
– Tärkeä kirja Brentanon uudessa löytämisessä, arvokas koska sisältää myös klassisia artikkeleja.
Albertazzi, Liliana et al. (toim.) (1996). The School of Franz Brentano. Kluwer, Dordrecht.
Antonelli, Mauro (2001). Seiendes, Bewußtsein, Intentionalität: im Frühwerk von Franz Brentano. Alber, Freiburg.
Chisholm, R. M. (1982). Brentano and Meinong Studies. Rodopi, Amsterdam.
Chisholm, R. M., & R. Haller (toim.) (1978). Die Philosophie Franz Brentanos. Rodopi, Amsterdam.
Chrudzimski, Arkadiusz (2001). Intentionalitätstheorie beim frühen Brentano. Kluwer, Dordrecht.
Chrudzimski, Arkadiusz (2004). Die Ontologie Franz Brentanos. Kluwer, Dordrecht.
Fisette, D., & G. Fréchette (toim.) (2013). Themes from Brentano. Rodopi, Amsterdam.
Marty, Anton (1908). Untersuchungen zur Grundlegung der allgemeinen Grammatik und Sprachphilosophie. Niemeyer, Halle.
Smith, Barry (1994). Austrian Philosophy: The Legacy of Franz Brentano. Open Court, LaSalle, Ill.
Sorabji, Richard (1991). “From Aristotle to Brentano: the Development of the Concept of Intentionality”. Kokoelmassa Oxford Studies in Philosophy.
Textor, Markus (2017). Brentano’s Mind. Oxford University Press, Oxford.
Stanford Encyclopedia of Philosophy -artikkeli Brentanosta: plato.stanford.edu/entries/brentano/
Grazin yliopistossa sijaitseva Franz Brentano-arkisto: gams.uni-graz.at/context:bag
Kansainvälinen Franz Brentano-seura: www.franz-brentano.de/websites/deutsch/frame-01.html
Katso myös muita Logos artikkeleita: