Maailmanvaltiaitten filosofiaa II

 
Tällä paikalla tarkasteltiin Yhdysvaltain viime presidentinvaalien alla kampanjadebatteja, joissa sanaa ”filosofia” käytettiin koristeena, lyömäaseena ja tilkkeenä. Kun Obama on nyt ollut vuoden vallassa, sietää päivittää tilannetta. Koska asian yleisempää puolta työstettiin ykkösosassa koko lailla, tyydyttäköön tässä vain paljonpuhuvaan potpuriin.
 
Täydennetään ensin vanhaa tarinaa. Republikaanien presidenttiehdokas, senaattori John McCain sanoi The Boston Globen mukaan eräässä puhetilaisuudessa jo helmikuussa 2008, että hänen ja demokraattipuolueen ehdokkaitten välillä oli ”syvällisiä filosofisia eroja”. Hän määritteli nuo eroavuudet saman tien: ”He ovat liberaaleja demokraatteja ja minä olen konservatiivinen republikaani.” McCain uskoi voittavansa vaalit, koska ”[m]inun filosofiani ja minun näkemykseni ja minun ansioni sointuvat senaattori Obamaa ja senaattori Clintonia paremmin yhteen Yhdysvaltain kansan kanssa.” Hän vakuutti, ettei koskaan antautuisi USA:n presidenttinä.
 
Samaan aikaan Obaman filosofiasta tiesi kertoa The New York Times. Serge F. Kovaleski oli haastatellut senaattorin ystäviä, jotka olivat vihjanneet tämän olleen opiskeluvuosinaan erityisen kiinnostunut Nietzschestä ja Freudista. Toisen vuoden opiskelijana hän oli tutkinut myös Sartrea poliittisen ajattelun kurssia varten.
 
Eli Eteraz kirjoitti maaliskuussa 2008 The Huffington Postiin korkealentoisesti ”poliittisesta nihilismistä”. Hän määritteli sen nykyajan yhteiskuntia koettelevaksi ”epäuskoksi omia instituutioitaan kohtaan”. Turhautuminen tuottaa Eterazin mukaan joko väkivaltaisia purkauksia tai pakoa julkkisfanituksen kaltaisiin maallisiin mielettömyyksiin. Esimerkeiksi julmuuksista käyvät yhtä hyvin islamistinen terrorismi ja yhdysvaltalainen voimapolitiikka. Eterazin mukaan tie ulos poliittisesta nihilismistä on nimeltään Obama: ”Kannatukseni ei pohjaudu henkilökohtaiseen parempana pitämiseen eikä Obaman politiikkaohjelmiinkaan. Kannatukseeni ei vaikuttaisi, vaikka Obama olisi äärioikeistolainen konservatiivi tai laitavasemmistolainen. Obama pitäisi valita ennemminkin sen tähden, että hän on nietzscheläinen.” Nietzsche ennusti kuulemma oikeellisesti päämäärättömän ja lohduttoman nihilismin aikakauden maailmansotineen kaikkineen. Eterazin mukaan saksalaisfilosofin tarjoama rohto ajantautiin oli itsen tyylittely ja elämän luominen taiteeksi, jotta ne voitiin myöntää: ”Tapaamistani ihmisistä Barack Obama kuuluu niihin harvoihin, jotka elävät tähän nietzscheläiseen tapaan.” Eteraz kehottaa lukemaan Obaman kirjoja ja kuuntelemaan hänen puheitaan. Niistä pitäisi piirtyä esiin hahmo, joka ei arvele olevansa valmis tuotos, vaan avoimeksi pingotettu kangas elämän sudittavaksi.
 
Obama pääsi ääneen esimerkiksi Pohjois-Dakotassa huhtikuussa 2008. CBS:n nettiuutisten mukaan hän oli huokunut voitonvarmuutta, koska ”meidän ideamme ovat parempia. Juuri nyt Yhdysvallat tarvitsee meidän politiikkaohjelmiamme.” Martin Luther Kingin surmapäivän kunniaksi hän lisäsi, että King olisi myöntänyt USA:n siirtyneen kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Obama hyökkäsi puheessaan republikaaneja vastaan, koska nämä luulivat ratkaisevansa ”kaikki ongelmat auringon alla” verotusta keventämällä: ”Ongelmia terveydenhuollossa: alennetaanpas veroja. Ongelmia koulutuksessa: alennetaanpas veroja. Ongelmia taloudessa: alennetaanpas veroja. Köyhyyttä: alennetaanpas veroja. Tämä ei ole politiikkaa. Tämä on dogmi. Väsähtänyt ja kyyninen filosofia.”
 
Omaa ”filosofiaansa” senaattori Obama pääsi kirkastamaan elokuussa 2008 Chris Wallacen haastattelussa räyhäkonservatiivisella Fox-kanavalla. Kuumaksi perunaksi oli noussut hänen väitetty kyvyttömyytensä kollaboroida oikeiston kanssa. Obama vastasi arvioimalla monien liberaalien pitävän häntä liiankin yhteistyökykyisenä. Hän jatkoi:
 
”Kas tässä on minun filosofiani. Tahdon tehdä sitä, mikä toimii Yhdysvaltain kansan hyväksi. Ja sekä osavaltio- että liittovaltion lainsäädännön tasolla olen aina pystynyt työskentelemään republikaanien kanssa, jotta löytäisimme kompromisseja ja yhteistä pohjaa.
[…]
Ei demokraateilla mielestäni ole yksinoikeutta viisauteen. Tavoitteenani on viedä meidät ulos tästä vastanapaistavasta kiistelystä, jossa pyrimme aina napsimaan huokeita poliittisia irtopisteitä, sen sijaan että todella saisimme hommia hoidetuksi.” 
 
Obama kuitenkin leimattiin moniaalla sosialistiksi, mikä ei ole Yhdysvalloissa vallan pieni synti. Esimerkiksi käyköön ”Vapauden tulevaisuus” -säätiön verkkosivuille kesäkuussa kirjoittanut Jacob G. Hornberger. Hänen mukaansa Obama harjoitti ”sosialistista filosofiaa”, joka juontui New Dealin ”fasistis-sosialistisesta” taustasta.
 
Sosialistitulkinnan tueksi löytyi vanha radiohaastattelu. Muun muassa One News Com uutisoi lokakuussa 2008, että Obama oli esiintymisessään Chicagon ei-kaupallisella WBEZ-kanavalla 2001 sanonut ”taloudellisen oikeudenmukaisuuden” edellyttävän ”vaurauden uusjakoa”. Obaman lainattiin analysoineen, että oikeussalikeskeiseksi linjautuneelta kansalaisoikeusliikkeeltä oli aikoinaan tupannut katoamaan silmistä poliittis-yhteiskunnallinen järjestäytyminen ja ”tosiasialliset valtakoalitiot”. Tästä syystä se ei valitettavasti saanut edetyksi ”redistributiiviseen muutokseen”. Republikaanivaikuttajat näkivät äänitteessä tiivistyvän obamalaisen jakofilosofian: ”Hän menee jopa niin pitkälle, että arvostelee Yhdysvaltain perustuslakia, koska se ei takaa yhtäläisiä tuloja”, puuskahti entinen presidenttiehdokas ja ”Amerikkalaiset arvot” -järjestön nokkamies Gary Bauer. Obaman talouspolitiikka uhkasi suistaa maan pahasti alle parin jääviin kasvutuloksiin ja ”luokkasotaan”. Bauer jatkoi: ”Ottaa nyt varat pois tuottavilta ihmisiltä ja antaa ne ihmisille, jotka eivät ole olleet yhtä menestyviä! Se on parhaimmillaankin sosialismia – ja minusta voisi puolustaa sitäkin kantaa, että se on tavallaan marxismia.”
 
Aivan kaikkea julkista tilaa eivät sekopäät vallanneet. Obaman ajattelusta julkaistiin myös tutkimusartikkeleita. Esimerkiksi Michael A. Peters laati Political Futures in Educationin viime vuoden ykkösvihkoon artikkelin Obaman ”amerikkalaista unelmaa uudistavasta poliittisesta filosofiasta”. Bart Schultz taas kontribuoi Philosophy of the Social Sciencesin viime vuoden toiseen numeroon samasta aiheesta. Schultz sitoi Obaman filosofian aina John Deweyn ja Jane Addamsin päivistä alkaneeseen pragmatismin chicagolaiseen haaraan. Saul Alinskyn, Abner Mikvan, David Greenstonen, Danielle Allenin, Cass Sunsteinin ja Richard Rortyn jäljillä liikkunut Obama on koettanut Schultzin mukaan jatkaa Abe Lincolnin perinnön soveltamista nykyoloihin.
 
***
 
Raskaan sarjan filosofeista Simon Critchley puuttui Obama-kysymykseen Yhdysvaltain politiikan tutkimuksen yhdistyksen kokouspuheessaan elokuussa 2008 ja New Yorkin New Schoolin luennossaan syyskuussa 2008. Ajatuksia julkaistiin kirjoitetussa muodossa eri kanavilla vuodenvaihteessa 2008–2009. Critchley aloitti presidentin yksinäisestä, yhteyttä ja yhteishyvää kohti kurkottelevasta hahmosta. Täytyy vahvistaa yhtymäakti, tulee ”affirmoida keskinäiset siteemme toinen toisiimme”. Critchley mukaan usko yhteishyvään on Obaman itsensäkin mukaan epätodennäköistä, kun otetaan huomioon turski eriarvoisuus, hallinnon mädännäisyys ja yleinen anomia. Mutta onko tämä ristiriitojen ja valtasuhteitten hälvenemisestä hourailevaa ”antipoliittista fantasiaa” vai mitä? Onko uskomishalu varmin merkki uskon kadosta? Critchleyn sanoin Obaman suosio joka tapauksessa käsittyy reaktiona Bushin ”ultrapoliittiseen” kauteen ”massiivisine toimeenpanovallan laajentamisineen” ja ”pelon politiikkoineen”. Liberaali samanmielisten keskustelu haluaa syrjäyttää uskonnollisen absolutismin. Miten poliittista kamppailua toppuutteleva Obama yhdistyy taloudellista vapaamarkkinakamppailua suosivaan Obamaan, se jää avoimeksi.
 
Critchley on kiinnostuneempi Obaman subjektiviteetista ja vetovoimasta. Hän tunnustaa olevansa tyyten moisiolla siitä, mikä Obama oikein on miehiään. Puheitten katsomiset ja tekstien lukemiset lujittavat vain tuntua juohevan kielenkäyttäjän mitä utuisimmasta ja etäisimmästä hahmosta. Critchley jää kaipaamaan merkkiä ärsyyntymisestä tai suuttumuksesta, ”ehkäpä ensimmäisestä poliittisesta tunteesta”, joka liikuttelisi asioita. Obamasta jää käteen vain etäännytetty hahmo haikailemassa kenties vain kristinuskosta löytämäänsä yhtymystä ja täyttymystä.
 
Critchley uumoaa, että Obaman poliittista neroutta voi juuri olla hänen arvoituksellinen, seisahtunut opaakkiutensa. Ei Obama turhaan luonnehtinut itseään ”valkokankaaksi projektioita varten”. Hän pystyy kuvastamaan ihmisten omaa yksinäisyyttä ja ikävöintiä. Critchley näkee Obaman kirjoitustyylissä suorastaan nuoresta Rousseausta muistuttavaa vilpitöntä kyynisyydettömyyttä. Mutta Obama pysyy ikään kuin antropologina, äitinsä ammattiasenteessa, tarkkailemansa yhteisön ulkopuolella, matkan päässä välittömästä kokemuksesta. Uskontosuhde vaikuttaa sekin Critchleyn mukaan antropologiäidin ”kunnioittavan etäisyyden” leimaamalta. Obama perustelee uskonnon tarpeen elämän vaatimalla ”kerronnallisella kaarella”, päivittäisen raadannan edellyttämällä virkistyksellä ja ”kroonisen yksinäisyyden” kysymällä lievityksellä. Muuten tarvottaisiin nihilismissä, käveltäisiin tätä tyhjää tietä taloon, jossa ei ole minulle mitään. Critchley muistuttaa Obaman halunneen etsiä äitinsä opettamien arvojen – rehellisyys, myötätunto, kurinalaisuus, viivytetty palkitseminen ja työteliäisyys – tueksi sopivaa ”poliittista filosofiaa”. Vastaukset löytyivät kuitenkin muualta, äidiltä huomaamatta jääneiden asioitten kohtaamisesta. Critchley lainaa Obamaa:
 
”Kristityt työtoverini tunnistivat itsensä minussa. He huomasivat, että minä tunnen heidän Sanansa, jaan heidän arvonsa ja veisaan heidän virsiään. Mutta he äkkäsivät, että jokin minussa pysyi loitolla, irrallaan, tarkkailijana heidän keskuudessaan. Käsitin, että ilman astiaa uskomuksilleni, ilman yksiselitteistä sitoutumista tiettyyn uskonyhteisöön joutuisin jollekin etäiselle tasolle, vapaaksi äitini tavalla, mutta myös yksinäiseksi samalla lailla kuin hän oli perimmältään yksin.”
 
Antropologinen kunnioitus kaikkia uskoja kohtaan tarkoitti sitoutumattomuutta mihinkään niistä. Omat uskomukset jäivät kellumaan. Obaman ankkuripaikaksi valikoitui afroamerikkalainen kristillisyys: hän liittyi eteläisen Chicagon Trinity United Churchiin, pastori Jeremiah Wrightin seurakuntaan. Presidentinvaalikampanjan aikaan nousi kohu Wrightin 2003 pitämästä saarnasta, jossa kehotettiin laulamaan ”God Bless America” -laulun sijasta ”God Damn America”, koska hallitus kohteli kansalaisiaan epäinhimillisesti ja kuvitteli itsensä jumalaksi. Ja olihan kauheampaakin: pian 9/11-iskujen jälkeen 2001 Wright oli saarnannut siitä, miten USA:n omat terroriteot lietsoivat terrorismia. Obaman katsottiin selvinneen tukalasta tilanteesta hyvin erimielisyyttä korostamalla mutta omaa uskonyhteisöään tai mentoriaan tuomitsematta. Critchleyn mukaan Obaman liittyminen kirkkoon oli vakain tuumin tehty järkiperäinen päätös, ei haltioitunut kääntyminen. Obama itse sanoo ”kriittisen ajattelun” pysyneen hengellisessä kyydissä. Hän ei peittele agnostisiakaan juonteita pohdinnoissaan. Mutta Critchley näkee skepsiksen nakertavan Obaman kansalaisille esittämää poliittista kutsua mukaan uskomaan: ”Meidän täytyy uskoa, mutta me emme voi uskoa. Ehkä tämä on se tragedia, jonka jotkut meistä näkevät Obamassa: me osaamme uskoa muutokseen, mutta me tajuamme rusentavasti, että mikään ei muutu.”
 
Critchley jatkoi analyysiaan Adbusters-verkkosivulla marraskuussa viikko Obaman vaalivoiton jälkeen. Hän totesi, että mahtava voitto näytti saavan monta lamaantunutta kansalaista jälleen toimeliaaksi. Mutta Critchley aavisti moralistisen politiikan luisuvan tekopyhyyteen. Obama varaa ensinnäkin profeetalliseen kristillisen mustan ajattelun traditioon ja retoriikkaan, mutta jättää siitä pois kaiken kriittisen radikaaliuden. Toisekseen Obama edistää paluuta liberaaliin perustuslaillisuuteen schmittiläis-straussilaisen toimeenpanovallan paisuttamisen jäljiltä. Tämä merkitsee hartaita oikeusopillisia kinkereitä perustaja-isien pykälien äärellä. Kolmanneksi Obama normalisoi kapitalismia vakauttamalla finanssimarkkinoita groteskin sääntelynpurkamistrendin jälkeen. Hän hakeutuu konfliktin välttelyn linjalle ja uskoo vapaan kilvoittelun siunauksellisuuteen, vaikka hänen talousajattelunsa on voimaton puuttumaan köyhyyteen.
 
Muutosta ei Critchleyn mukaan pidä odottaa valtion ja pääoman tasolla. Vain moraalis-symbolisella tasolla vaihdetaan sapluunaa. Se ei ole olematon muutos, Critchley myöntää. Liberaaleilla on syytä riemuunsa. Vasemmistolaista ei bailatuta. Critchley ounastaa, että regiiminvaihdos saattaa johtaa ”erilaisiin paikallisiin kansan politisoitumisen muotoihin, jotka kenties asettavat kyseenalaisiksi vallitsevat sosioekonomiset vakaumukset”. Siirtolaisten oikeudellinen asema saattaa hyvinkin kohentua. Ja muitakin ”edistyksellisiä radikaalistumisia” saattaa ilmaantua.
 
Yhtä mahdollista vain on, että Obaman kampanjan liikkeelle panema kansalaisvoima haaskaantuu triumfin politiikan vaihtuessa hallinnon rullaukseksi ja median mylläykseksi. Critchleyn mukaan jo Obaman voitonpuheen ”tummanpuhuva, hienokseltaan pettynyt sävy” kieli tämän vaihtoehdon etusijasta: ”Emme ehkä pääse perille yhdessä vuodessa tai edes yhdessä kaudessa.” Vallan varmistuttua kansaa ei parane sen enempää liikutella. Itsensä ja mahtinsa tiedostavan kansan poliittista kokemusta pitää kammitsoida. Kansansuvereniteetti on palautettava aisoihin. Koneisto hyrrätköön.
 
Critchley puhuu tragediasta, jos kohta tyypillisellä ”ehkä”-sanallaan lievennettynä. Kollektiivinen ilo ja voimantunto näyttäytyivät, ”poliittisen hetken potentiaali”, jota edustuksellinen tapahtumakulku lopulta vääjäämättä estää aktualisoitumasta. Ei ihme, että Obama peruutti juhlailotulituksen. Menkää kotiin, systeemi jatkaa tästä.
 
Alain Badioun ’tapahtuma’-käsitteestä pomppua hakien Critchley puhuu kollektiivisuuden synnystä tasavertaisuuden normin suojissa. Tapahtumallinen politiikka edellyttää etäisyyttä valtiovallasta. Nyt pehmoinen demokraattinen, kansalaisyhteiskuntaan yhdentyvä ja sosiaalisen elämän joka kentälle työntyvä valtio kuroo välimatkaa umpeen. Siksi distanssi on luotava erikseen, asioikseen, sinne, missä valtio rakoilee. Sama se, Critchley tarkentaa, onko muotoutuva kollektiivi valtava globalisaation vastustajien rihmasto tai puolen- tai parinkymmenen hengen toimintaryhmä: ”Ettemme unohtaisi, Pariisin kommuuni alkoi siitä, kun kourallinen kansalaisia otti ja kieltäytyi.” Critchley pinnistää itse toiveikkuuteen:
 
”Mitä ikinä jäikään vasemmistosta jäljelle Obaman jäljiltä, sen pitäisi sitoutua luomaan paikallisia politiikkakokeiluja, muodostamaan kollektiivisuuksia, jotka ovat olemassa valtiosta erossa ja voivat painostaa sitä. Todellinen politiikka ei ehdy edustuksellisuuden peleihin eikä liberaalin demokratian spektaakkeliluonteeseen. Kollektiivisuudet murtautuvat esiin näkymättömistä, valtion väliköistä ja pääoman rajoilta. Marraskuun 4. päivän iltana [2008, Obaman valituksi tulemisen iltana,] koitti kenties hetki, jolloin potentiaali tällaisen esiinmurtautumiseen uhkasi tapahtua. Se saattaa yhä tapahtua.”
 
***
 
Toimittaja Greg Sargent odotteli blogissaan Obamalta ponnekkaampaa vastausta republikaanien tapaan jarruttaa talouspolitiikan uudistamista. Helmikuun neljäntenä 2009 Sargent katsoi saaneensa merkin presidentin halusta ”erottautua vihollisistaan filosofisesti ja ideologisesti”. Hän lainasi Obamaa: ”Olen viime päivinä kuullut kritiikkiä aloitteitani kohtaan. Nuo moitteet kaiuttavat täsmälleen samoja epäonnistuneita teorioita, jotka olivat omiaan viemään meitä nykyiseen kriisiin. Käsityksiä, joiden mukaan veronleikkaukset ratkovat kaikki pulmamme, energiaomavaraisuutemme perustavat haasteet ja terveydenhuollon korkeat kustannukset voidaan unohtaa ja silti odotella taloutemme ja maamme kukoistavan. Minä hylkään nuo teoriat, ja niin hylkäsivät kansalaisetkin, kun he äänestivät viime marraskuussa jyrkästi muutoksen puolesta.”
 
Sargent kommentoi, että presidentti halusi näin korostaa ”filosofisia eroja” hänen ja republikaanien välillä. Seuraavana päivänä Obaman ajatuksia ilmestyi Washington Postissa. Sargent näki presidentin vihdoin palanneen kampanja-aikaiseen, aggressiiviseen kiistavalmiuteensa. Hän arvioi, että syynä bully pulpitin eli etusijaisen puhujanpaikkansa täysmääräiseen käyttämiseen oli Obaman kangerrellen alkanut yhteistyö kongressin demokraattiedustajien kanssa.
 
Maaliskuussa Obama joutui CNN:n haastattelussa vastaamaan Dick Cheneyn syytöksiin. Bushin varapresidentti oli väittänyt, että uusi turvallisuuspolitiikka, erityisesti päätös Guantánamon vankileirin lakkauttamisesta, ”lisäsi Yhdysvaltain kansaan kohdistuvaa uuden hyökkäyksen riskiä”. Obama totesi, että Cheneyn oma malli ei ole lisännyt turvallisuutta. Päinvastoin: ”tuo filosofia on aiheuttanut uskomatonta tuhoa meidän imagollemme ja asemallemme maailmassa. […] kuinka monta tuomiota on saatu Guantánamon avulla? Kuinka monta terroristia on todella saatu oikeuteen varapresidentti Cheneyn kannattaman filosofian turvin? Se ei ole lisännyt suojaamme. Sen sijaan se on ollut hyvää mainosta antiamerikkalaisille tuntemuksille. Tämä tarkoittaa, että kaikkialla maailmassa pestataan tehokkaasti arabi- ja muslimitaistelijoita USA:n etua vastaan.”
 
Rochester Institute of Technology aloitti kevätlukukaudella 2009 erityisen kurssin Obaman ”elämästä ja filosofiasta”. Englannin ja filosofian oppiaineitten järjestämissä opinnoissa perehdyttiin Obaman kirjoituksiin. Filosofian apulaisprofessori John Cappsin mukaan ”Obaman poliittista filosofiaa kuvataan usein ’pragmaattiseksi’, mutta se nyt voi tarkoittaa yhtä sun toista. Asettamalla hänet laajempaan filosofiseen kontekstiin voimme ymmärtää paremmin, kuinka hänen pragmatisminsa pohjautuu tiettyihin ihanteisiin ja periaatteisiin, ja miten nämä ohjaavat hänen päätöksiään.” Englannin apulaisprofessori Babak Elahi taas painotti Obamaa melkoisen kirjallisen tuotannon miehenä, jonka tyyliä ja sanomisia oli syytä tutkia. Kurssilla otettiin lähilukuun myös W. E. B. DuBois, Malcolm X, Richard Rorty ja William James.
 
Vappuna 2009 Telegraph kertoi, että teoksellaan The Secret Ingredient kohauttanut brittiläinen perheenäiti Mrs Bee oli saanut yhden kirjatilauksen Valkoisesta talosta. ”Hämmentävää, että minun oivallukseni lingersivät aina Barackille ja perheelleen saakka”, kertoi Mrs Bee, joka oli postittanut niteen omin käsin. Hän arveli syyksi tilaukseen perhesuuntautuneen Obaman kiinnostusta terveelliseen elämäntapaan. Sydänvaivojensa vuoksi asialle aikoinaan omistautunut Mrs Bee tiivisti opetuksensa: ”Olen aina tykännyt kokata, mutta sitten oivalsin, että terveellinen ravinto voi todella vaikuttaa hyvään oloon. Minun filosofiani koostuu viidestä äffästä: family (perhe), food (ruoka), fitness (kunto), finance (rahoitus) ja future (tulevaisuus). Arvelenpa, että nämä asiat ovat lähellä Obamankin sydäntä.”
 
Kesäkuussa 2009 Carlin Romano eritteli The Chronicle Review’ssä Obaman Kairon yliopistolla pitämää puhetta: ”Obaman ainutlaatuisin filosofinen läpimurto oli heittää taidokkaasti esille kosmopoliittinen idea, jonka mukaan USA:n presidentin täytyy välittää ei-yhdysvaltalaisista.” Maailmaan puuttumisen aste velvoitti. Romanon sanoin kosmopoliittiutta oli sallia erilaisia elämän- ja ajatustapoja, kunhan ne eivät häiritse lähimmäisiä: ”Obama on ilmoittanut kaikista edeltäjistään poiketen koko maailmalle, että Yhdysvallat aikoo yhä viedä filosofiaansa, eetostaan ja poliittista teoriaansa – mutta ei deklamoiden vaan keskustellen, ei kitkerää myöntymistä vaan vapaata omaksumista tavoitellen.” Romanon loppunousu kuului: ”Filosofipressaylipäällikkö ja kosmopoliittiylipäällikkö. Tulee ajatelleeksi, että lopultakin me ansaitsemme hänet. Näyttää siltä, että meillä on hänet.”
 
Heinäkuussa 2009 Yhdysvalloissa ilmestyi käännöksiä Le Monden Washingtonin-kirjeenvaihtajan artikkelista. Corine Lesne huomautti heti alkajaisiksi, että Obaman avustajat puhuvat mieluummin ”Obaman ’filosofiasta’ kuin Obaman doktriinista”. Prahan, Kairon ja Moskovan puheita oli seurannut ehkä kohistuin puhe Ghanan Accrassa. Lesnen sanoin puheita yhdisti moralismi, ”moraalinen johtajuus” kaikkia aseita vahvempana voimana. Realistista vastapainoa taas edusti ajatus valtioitten itsemääräämisestä kansainvälisen järjestyksen kulmakivenä. Obama toisteli maailman olevan vastavuoroisesti toisiinsa liittyneitten toimijoitten kokonaisuus. Valtioitten merkitys ei häviä. Mutta enää eivät mahtavat osoita mahtiaan ”dominoimalla tai demonisoimalla muita maita”. Valtataistelun nollasummapelin korvaavat jaettu edistys ja ”universaalit oikeudet”. Lesne kaivoi taustaksi esiin kirjoituksen Columbian yliopistolehdestä, jossa Obama oli 1983 ”kehitellyt filosofiaansa” ja kehottanut ”sotamentaliteetin murtamiseen”.
 
Elokuussa ilmestyi The New York Timesissa Michael Powellin analyysi Obaman filosofiasta. Se näytti olevan toisinaan vasemmistolaista, joskus oikeistolaista, mutta aina pragmaattista. Powell huomautti Obaman todenneen, että esimerkiksi lapsen raiskaamisen kaltaisesta iljettävän pahasta eli heinous (kirjaimellisesti: vihattavasta) rikoksesta voisi tuomita oikeutetusti kuolemaan. Hän pohdiskeli, oliko Obama vasemmistolainen, joka hakeutui välillä keskemmälle kannatuspohjansa varmistaakseen, vai oliko hän keskustalainen, joka vieraili sopivan sauman tullen vasemmalla. Powellin haastattelemalla historioitsijalla Fred Siegelillä oli vastaus valmiina: ”Hänen filosofiansa on kunnianhimo. Minusta hänellä on ennemminkin retoriikka kuin filosofia.” Toinen kuultu historiantutkija, Alan Brinkley, ei tarjoutunut apteekinhyllyksi: ”Hän ei ole sillä lailla juurtunut kuin monet poliitikot. Me emme tiedä, mikä hänen täsmällinen filosofiansa oikein tulee olemaan. Näkyy vain kiintoisia sirpaleita.”
 
Marraskuisessa The Washington Postissa arveltiin, että Obama sovelsi ulkopolitiikkaan Chicagon slummikortteleissa testaamiaan ja oppimiaan yhteisöorganisaattorin niksejä. Sieltä juontuivat vetoomukset yhteisiin etuihin ja ihanteisiin. Sieltä kumpusi myös matalan profiilin linja diplomatiassa. The Washington Examinerissä Byron York jatkoi Obaman ulkopolitiikan ”filosofisten pohjapönkkien” setvintää. Häntä huoletti ulkopolitiikan hoitelu kulmakuntakonsteilla. Varsinkin kun York kertoi perehtyneensä Obaman toimintaan Chicagossa 1985–1988 ja saaneensa selville, että ihmisten mieleen oli jäänyt useita aloitettuja projekteja ja innostavia puheita, mutta kovin vähän kouraantuntuvia saavutuksia. Irtisanottujen uustyöllistämisen, koululaisten iltapäiväkerhottamisen ja vuokra-asuntotuotannon lisäämisen hankkeet eivät juuri luonnistuneet. Kaupunki kyllä avasi kesätyönvälitystoimiston ongelmakvartteeriin ja asbestiakin saatiin poistetuksi saman alueen vanhoista kerrostaloista. ”Siinä se sitten olikin.” Yorkin mukaan Obaman sinänsä sovitteleva toiminta perustui yhteen asiaan: ”saatetaan vaikutusvaltaiset ihmiset syyllisyydentuntoihinsa tai noloiksi tai ärsyyntymään ja siten anteliaiksi.” Vaurauden ja voimavarojen isouusjako ei ottanut tulta, ja mies lähti lukemaan lakia. Hän osaa kyllä kiusata republikaaneja kotikentällä. Mutta Yorkin varsinainen kysymys kuuluu: pureeko Obaman retoriikka Mahmud Ahmadinejadiin ja talebaneihin? Yksi Yorkin kirjoitusta netissä kommentoinut lukija myötäili Yorkin ruodiskelua sanoen, ettei itse ole havainnut Obamalla minkäänlaista ”ulkopolitiikkafilosofiaa”.
 
Joulukuussa ”sotamentaliteetin murtamista” aikoinaan vaatinut Obama piti puheen Oslossa vastaanotettuaan Nobelin rauhanpalkinnon. Ylipäällikkö tiesi, että USA:n paraikaa käymät sodat Afganistanissa ja Irakissa värittivät hänen jokaista sanaansa. Makaaberi palkinto, makaaberi puhe:
 
”Aikojen kuluessa, samaan tapaan kuin koonnettu laki koetti hillitä ryhmien välistä väkivaltaa, koettivat filosofit, papit ja valtiomiehet säännellä sodan tuhoavaa voimaa. Nousi esiin käsite ’oikeutettu sota’, joka ehdotti, että sota on oikeutettu vain täyttäessään tietyt ennakkoehdot. Sotaa on käytävä vain viimesijaisena keinona tai itsepuolustukseksi, voimaa on käytettävä kohtuullisesti ja siviilit on säästettävä väkivallalta aina kun vain mahdollista.
Historian kuluessa tätä oikeutetun sodan käsitettä huomattiin harvoin. Ihmisten kyky keksiä uusia tapoja toisten tappamiseksi osoittautui ehtymättömäksi, samoin kuin kykymme olla antamatta armoa niille, jotka näyttävät erilaisilta tai rukoilevat muuta jumalaa. Armeijoitten väliset sodat tekivät tietä kansakuntien välisille sodille – totaalisille sodille, joissa hämärtyi ero taistelijan ja siviilin välillä. Yhteen kolmenkymmenen vuoden ajanjaksoon mahtuu kaksi tuollaista tämänkin koko maanosan nielaissutta verilöylyä. Ja niin vaikeaa kuin onkaan kuvitella oikeutetumpaa asiaa kuin kolmannen valtakunnan ja akselivaltojen tappio, toinen maailmansota oli konflikti, jossa kuolleiden siviilien määrä ylitti kaatuneitten sotilaitten määrän.
Tällaisen tuhon jälkeen ja ydinaseajan äärellä kävi voittajalle ja voitetulle yhtä lailla selväksi, että maailma tarvitsi uuden maailmansodan ehkäiseviä instituutiota. Ja niinpä neljännesvuosisata sen jälkeen, kun USA torjui Kansainliiton – jonka ideoimisesta Woodrow Wilson sai tämän saman palkinnon – Yhdysvallat johti maailmaa rauhanturva-arkkitehtuurin rakentamisessa: Marshall-apu ja YK, sotimista kaitsevat mekanismit, ihmisoikeuksia turvaavat, kansanmurhia estävät ja vaarallisimpia aseita rajoittavat sopimukset.”
 
Useampikin kommentaattori huomautti, että Obaman yhdeksi filosofiseksi taustavoimaksi tämänkin kirjoituksen ykkösosassa mainittu Reinhold Niebuhr kuului ’oikeutetun sodan’ teoreetikoihin. Niebuhr pyrki 30-luvulta alkaen määrittelemään oikeutuksen defensiivisesti, mutta hän avasi ”demokraattisen sivilisaation puolustamisen” opillaan ovia myös offensiivisemmalle oikeuttelulle. Asiasta voi lukea esimerkiksi Campbell Craigin teoksesta Glimmer of a New Leviathan. Total War in the Realism of Niebuhr, Morgenthau, and Waltz. Columbia University Press, New York 2003.
 
 
Jarkko S. Tuusvuori