Loistavan polun filosofiaa

Uutistoimistot raportoivat kolme viikkoa sitten tappouhkauksesta Perussa. Toimittaja José Atauje kertoi saaneensa kylmäävän kännykkäpuhelun tehtyään televisiolle reportaašin entisten terroristien pyrkimisestä takaisin mukaan perulaiseen päivänpolitiikkaan. Asianajaja Alfredo Crespon johtama hanke tähtää presidentin- ja kongressivaaleihin 2011. Puolueen työnimenä on ”Movimiento por amnistía y derechos fundamentales” eli ”Yleisen armahduksen ja perusoikeuksien liike”. Paksu nimi, hyytävä tausta.
 
Filosofian vaarallisuudesta oltiin jokin aika sitten huolestuneita Suomessakin. Oltiin, vaikkei kukaan tainnut viitata perulaiseen Abimael Guzmán Reynosoon. Crespo on hankkinut kannuksensa juuri Guzmánin uskollisena puolustajana, joka on pyrkinyt saamaan kumoon päämiehensä paraikaa kärsimät vapausrangaistukset.
 
Eteläisessä Perussa, Arequipan alueella Mollendossa 1934 syntynyt Guzmán otettiin 13-vuotiaana oppilaaksi La Sallen uskonnolliseen kouluun. Hän jatkoi 1953 alkaen opintojaan San Agustínissa sijaitsevassa valtionyliopistossa. Pääaineet olivat oikeustiede ja filosofia. Guzmánin lopputyöt käsittelivät demokraattis-porvarillista valtiota (Acerca del Estado democrático-burgués) ja Kantin teoriaa ajasta ja tilasta (Acerca de la teoría kantiana del espacio). Guzmán kertoi myöhemmin pitäneensä aina paljon luonnontieteistä.  Filosofia vei voiton, mutta matematiikka ja fysiikka pysyivät alati mukana ”ajattelun seikkailussa”. Kantilaista idealismia Guzmán sanoi tutkineensa nimenomaan eksaktien tieteitten ja marxilaisen materialismin näkökulmasta.
 
Guzmán oli viimeistään vuodesta 1958 lähtien mukana Perun kommunistisen puolueen Arequipan aluejärjestöissä. Hän siirtyi opetustehtäviin San Agustíniin 1959, mutta jatkoi 1962 filosofian professoriksi Ayacuchossa, Andeilla kutakuinkin pääkaupunki Liman ja Macchu Picchun puolivälissä, sijaitsevaan San Cristóbal de Huamangan kansalliseen yliopistoon. Rehtorina siellä toimi kunnianarvoisa antropologi Efriaín Morote Best, jonka suojelukseen kerääntyi kokonainen leegio antikolonialistista intelligentsijaa. Viiltävän ironiseksi ja sarkastiseksi luonnehdittua Guzmánia pidettiin yleisesti valovoimaisena älypäänä ja maan lahjakkaimpana tutkijana alallaan, joka kaiken muun hyvän lisäksi ”inhosi demagogiaa ja akateemisuutta”. Yhteiskuntatieteen ja filosofian luennoillaan hän vihki nuorta polvea osalliseksi suureen tarinaan Feuerbachista Leniniin ja vallankumouksista vallankumouksiin. Opiskelijoitten revoluutiorintama perustettiin Ayacuchossa Guzmánin tuella 1961.
 
Kaiken ytimeen nousi kysymys marxismin ja revisionismin välisestä vihamielisyydestä. Vastaus dilemmaan oli Mao. Perulaisten kommunistien ”pekingiläiseen” siipeen kuulunut Guzmán matkusti 1965 Shanghaihin saamaan oppia lähimpää lähdettä. Tämä ja myöhemmät Kiinan-matkat – ”poispyyhkiytymätön kokemus” – muovasivat hänen omatekoista oppiaan vähintään yhtä paljon kuin PKP:n perustajan José Carlos Mariáteguin (1894–1930) opetukset. Mariátegui oli pitänyt 20-luvulla Perua vielä puolifeodaalisena. Guzmán katsoi maan kehittyneen tästä korkeintaan pohjoisamerikkalaisen imperialismin varjossa elävän byrokraattisen kapitalismin suuntaan. Hän oli perustamassa useita työläis-, nuoriso- ja vastarintayhdistyksiä pääasiassa sotilaitten hallinnoimassa maassa (siviilihallitus istui vain 1963–1968). Tärkein tai vähintäänkin kuuluisin yhteenliittymä oli 60-luvun lopulla Guzmánin ympärille muodostunut PKP:n faktio, josta käytettiin ilmeisesti Mariáteguin kirjoituksista lainattua nimitystä Sendero Luminoso eli ”Loistava polku”. Kuten monet muutkin ryhmittymät omaansa, senderistit itse pitivät itseään ainoana aitona Perun kommunistisena puolueena. Sen oli määrä viedä vanha inkamaa voima- ja pakkokeinoin kommunismiin.
  
Guzmánia alettiin kutsua Puhemies Gonzaloksi. Hän jättäytyi pois yliopistovirastaan 1975 ja vetäytyi maan alle. Viisi vuotta myöhemmin hän julisti sisällis-, kansalais- tai ”kansan sodan” alkaneeksi. Likaisessa guerra popularissa autoritaarisen hallituksen ja erilaisten terroristiryhmittymien välillä kuoli 80-luvulla kymmeniä tuhansia ihmisiä. Chuschissa toukokuussa 1980, juuri kun maassa valmistauduttiin ensimmäisiin vaaleihin sitten vuoden 1964, tehtiin ensimmäinen salamurha. Attentaateista seurasi lokakuussa 1981 hallituksen julistama poikkeustila Ayacuchon kaupunkiin. Senderistit vapauttivat maaliskuussa 1982 väkisin yli kolmesataa vankia tarkoin vartioidusta rangaistuslaitoksesta. Seuraavan vuoden loppuun mennessä he olivat hankkiutuneet käytännöllisesti katsoen hallitsevaan asemaan Ayacuchon alueella ja pyrkivät eristämään Liman maaseudusta elintarvikehuoltopisteineen. Vuoden 1983 iskuissa kuoli useita siviilejä.
 
Presidentiksi 1990 valittu Alberto Fujimori julisti välittömästi poikkeustilan myös pääkaupunkiin. Guzmánin paikoin ja ajoittain huomattavakin kansansuosio hiipui vuosien mittaan yleisen turvallisuudentunteen järkkyessä, mutta liikkeen sotilaallinen iskukyky näytti vain kasvavan 90-luvun alkuvuosina. Loistava polku ampui ja räjäytti helmikuussa 1992 Liman köyhänä itsehallintoalueena tunnetun Villa El Salvadorin vasemmistolaisen naisliikkeen johtajan María Elena Moyanon. Saman vuoden syyskuussa Guzmán kuitenkin napattiin kiinni limalaisesta kellarista, erään tanssinopettajan kotiparketin alta. Heti pidätyksen jälkeen hän kiljui tv-kameroille kansansodan jatkuvan. Vuotta myöhemmin katseltiin toisenlaista videota: Guzmán allekirjoittamassa vetoomusta aselevon aikaansaamiseksi ja neuvottelujen käynnistämiseksi Fujimorin kanssa. Loistava polku jakaantui aseellista taistelua jatkavaan ja siitä luopuvaan osaan. Guzmán sai äkisti heränneellä rauhantahdollaan kenties varmistetuksi itselleen mukavammat koppiolot, mutta hänet tuomittiin myöhemmin elinkautiseen vankeuteen ”valtionvastaisesta terrorismista”.
 
Teivo Teivainen on kutsunut Loistavaa polkua perulaisen vasemmiston pahimmaksi vastustajaksi. Samana vuonna kuin Guzmán jäi satimeen myös toisen pelätyn, mutta avoimemman järjestön MRTA:n eli Túpac Amarun vallankumouksellisen liikkeen johtohahmo Victor Polay (1951–). New York Times tiesi kertoa 1997, ettei hän saanut lukea vankilassa mitään poliittista kirjallisuutta. Ei edes Winston Churchillin muistelmia. Lehden jututtama Polayn äiti kuvasi poikansa eristysselliä haudaksi, mutta suri myös tämän ajautumista Pariisin- ja Madridin-opiskeluvuosina marxilaisen radikalismin piiriin: ”Minusta se oli aina vaarallista. Olin hyvin huolissani, niin kuin olisi ollut kuka tahansa äiti, sillä en ollut samoilla linjoilla poikani liioitellun idealismin kanssa.” Polayn huhutaan romahtaneen vankeudessa, siinä missä Guzmán on jopa mennyt kihloihin. Pääsenderistin nimissä viime syksynä julkaistu, ilmeisesti lakimies Crespon sekatekniikalla koostama muistelmateos De puño y letra (”Nyrkki ja sana”) vahvistaa sekä Guzmánin uuspasifismin että hänen vanhan marxilais-leniniläis-maolaisen vakaumuksensa.
 
Tuosta katsantokannasta voi lukea Luis Arce Borjan toimittaman senderistisen El Diarion haastattelusta kesältä 1988. Vielä vapaalla jalalla ollut Guzmán selvittelee siinä vuolaasti ajatusmaailmaansa ja ”maailmanlaajuisen vallankumouksen” visiotaan. Juttutuokio ei järin vahvasti tue mielikuvaa viisaasta gurusta: paikoitellen on paremminkin äänessä kelkasta pudonnut seniilindebiili huru-ukko. Guzmán kyllä letkauttaa virkeästi, että Euroopassa sosialismi on jonkinlaista prostituutiota. Sitä vastaan vain kohoaa, puuduttavuuteen saakka, maolaisuuden ”valtaisa transsendenssi”. Marxilaisuus pitää nähdä suurenmoiseksi ”proletariaatin ideologian” kehitystarinaksi, jonka marxismia ja leninismiä seuraava ylin vaihe oli maoismi. ”Pohjoisamerikkalaisen imperialismin ja neuvostoliittolaisen sosiaalikommunismin välisen kamppailun” aikakaudella maolaisuus on ainoaa totista nykykommunismia. Guzmán toteaa, että hänelle – ”ei spekulatiivisesti, vaan konkreettisesti” – Mariátegui on puolueen perustajana maolainen ennen maolaisuutta. Nyt on korkea aika soveltaa maolaisuutta ”meidän konkreettiseen todellisuuteemme”. Revisionismi kun olisi vain ”marxismin täydellistä kieltämistä, […] sen vaihtamista porvarilliseen filosofiaan”. Syöpämäisen revariuden rappiomuotoja ovat ”parlamentaarinen kretinismi ja pasifismi”. Gorbatšovin Neuvostoliitto on jo tällä väärällä tiellä, Deng Xiaopingin Kiinakin samaan suuntaan kääntyneenä.
 
Guzmán saa tuskin lausettakaan sanotuksi vetoamatta Marxiin, Leniniin ja ”Puhemies Maoon”. PKP:n (eli pitkälti Loistavan polun) vaiheista ja saavutuksista hän puhuu hartaasti. Mutta Guzmán ottaa ohimennen kantaa myös uutta evankeliointia vastaan: ”uskonto on riiston tuottama yhteiskunnallinen ilmiö”, joka katoaa riistämisen myötä uudessa yhteiskunnassa. Paavin suunnalta ei kuulu odottaa mitään muuta kuin vanhan teokratian ja kirkkohierarkian taantumusta, nykytilanteessa korkeintaan vallanpitäjiä myötäilevää näkökulmaa. Pappismahdistakin irtauduttaisiin vallankumouksen myötä.
 
Varsinaiseen pihviin päästään, kun Guzmán lausuu, että vallankumous edellyttää väkivaltaa ”universaalina lakina vailla ainuttakaan poikkeusta”. Ilman väkivaltaa ei Guzmánin mukaan voi ”romuttaa vanhaa järjestystä uuden luomiseksi”. Sota sekä purkaa että rakentaa: sen hinta on verta ja välttämättömiä uhreja. Mutta ainoastaan vanhan yhteiskuntajärjestyksen tuhosta kehkeytyy uusi.
 
Terroristin leimaa Guzmán ei halua. Pääimperialistit, tosiasiassa hegemoniasta taistelevat Reagan ja Gorbatšov kehuvat käyvänsä terrorismin vastaista taisteluaan apunaan kaikki aina Albanian Ramiz Aliaan myöten. Sana ”terroristi” on Guzmánin silmissä taantumuksen ase. Samaan tapaan PKP:n on väitetty olleen ”messiaaninen”, ”polpotilainen” tai (muiden muassa Teivaisen käyttämä epiteetti:) ”dogmaattinen”. Suosittu haukkumasana on myös ”narkoterroristinen”, onhan yleisesti tiedossa Loistavan polun osuus kolumbialaisten kartellien kanssa käytävästä kokakaupasta. Guzmánin mukaan pitää kuitenkin ymmärtää, että Perun tilannetta määritteli sisällissota. Vain kansankomiteoita perustamalla ja taistelua jatkamalla voidaan edetä kohti ”uuden demokratian kansantasavaltaa”. Slummikorttelien köyhille ”massoille” sissisota merkitsee toivoa. Kansannousun saattaakin odottaa alkavan kaupunkien haltuunotolla, mutta se ei ole oleva ”yksinkertainen spontaani räjähdys”, vaan vaarallinen tapahtumaketju. Perun 80-luvun alun poliittinen ja taloudellinen kriisi on luonut ”erittäin suotuisan konjunktuurin kansalaissodan aloittamiselle”. Proletariaatin kansansota on ”ylivertainen strategia”, jolle porvaristo ei mahda mitään. Se on ”luokkavihan syvällisen tunteen” ylin ilmaus. Sotiminen on mutkikasta ja vaikeaa, mutta siinä näkyy ”massiivinen sankarillisuus”. Sitä siivittää tietoisuus byrokapitalismin alkaneesta tuhosta, joka näkyy parlamentarismin hylkäämisessä korporativismin hyväksi. Tai hallituksen luisumisessa fasistiseen ”demoliberaalien periaatteitten kieltämiseen”. Guzmán tavoittaa jälleen hieman välkähtelevämmän puheenparren:
 
”Fasismin voi ymmärtää ideologisella tasolla eklektiseksi järjestelmäksi, jolla ei ole mitään täsmällistä filosofiaa: se on rippeistä muodostettu filosofinen kanta, […] joka saa selkeän ilmaisunsa [presidenttinä 1985–1990 toimineella Alan] García Perezillä: kun hän menee Kenneth Kaundan luo Harareen, hän on afrikkalainen tervehtimässä afrikkalaisia; kun hän menee Gandhin luo Intiaan, hän on gandhilainen; kun hän menee Zapatan luo Meksikoon, hän on zapatisti; kun hän menee Neuvostoliittoon, hän ryhtyy perestroikan pelastajaksi. Tällaista on ideologian muodostus fasismin filosofiassa: ei mitään määrättyä asemoitumista, pelkkää eklektismiä, otetaan se, mitä käteen sattuu.”
 
Tällaisen presidentin kanssa ei neuvotella vaan käydään sotaa, Guzmán teroittaa. Niin kuin Mao kävi Chiang Kai-Šekia vastaan, hän jaksaa rinnastaa. Toisaalta vaarana oli uskoa yleisiin puheisiin siitä, että Latinalaisessa Amerikassa ei tarvita vallankumouksellista ajattelua, koska ”kaikki ovat vallankumouksellisia” luontojaan. Kaikki kaipaavat puolueen ohjausta. Muun luuleminen on ”keskinkertaista reformismia, kesytettyä sosialismia, farisealaista demokratiaa”. Tästä näkökulmasta sopii käsittää myös tulevan demokratian ytimeksi erilaisten vallankumouksellisten voimien ”yhteinen diktatuuri”.
 
Interimperialistisen supervalta-ajan sorretuille kansoille ja ihmisille maailmanvallankumous merkitsi transsendenssia. Tällä haavaa sosialistisia maita ei Guzmánin arvion mukaan ole olemassakaan. Albania ja Vietnam ovat nekin suistuneet Hruštšovista alkaneen revisionismin harhatielle. Nicaraguan vallankumous jäi kesken. Kuuba on edustanut toivoa koko Latinalaiselle Amerikalle, mutta Castro on myös töppäillyt. ”Toveri Stalinin” reimasta perinnöstä on vieraannuttu. ”Koko elämänsä Puolueelle omistaneen” Maon ”elävästä esimerkistä” on erkaannuttu.
 
Jutustelun lomassa Guzmán kertoo lukevansa kernaimmin elämäkertoja ja tiedekirjoja. Sanataiteen suosikkeja ja samalla poliittisia tutkielmia ovat Shakespearen Julius Caesar ja Macbeth. Tavattoman hyväksi runoilijaksi Puhemies Gonzalo mainitsee – Puhemies Maon.
 
90-luvun mittaan koko lailla kuvasta kadonnut Loistava polku on jatkanut terroritoimintaansa. Se otti vastuun joulukuussa 2005 kahdeksan poliisin tappamisesta Aucayacussa. Lokakuussa 2008 senderistit surmasivat 11 henkilöä hyökättyään viidakkotiellä sotilassaattueen kimppuun. Nämä veriteot, jos Ataujen uhkailukin, ovat omiaan lietsomaan pelkoja ensi vuoden megavaaleihin valmistautuvissa perulaisissa.

Uurnilla käymisestä tuskin seuraa juhlia kommunisteille, vaan eipä liene luvassa ilonpitoa liberaaleillekaan. Presidentiksi saattaa hyvinkin nousta entinen kapinaupseeri, vasemmistonationalisti Ollanta Humala, jolla on vähän sama ongelma kuin Matti Vanhasella: arveluttavia puuhaileva isä. Poika-Humala on kyllä sanoutunut irti isä-Humalan, Isaacin, rasistis-fasistiseksi leimatusta etnocacerismosta, mutta autoritaarisen perinteen jatkajan Peru hänestä joka tapauksessa näyttäisi saavan. Yksi Ollanta Humalan karmivista uroteoista on kiinni saatujen Loistavan polun sissien kiduttaminen 90-luvun sotilasvirkavuosinaan.
 
 
Jarkko S. Tuusvuori

Kirjallisuus
Entrevista al Presidente Gonzalo. El Diario, heinäkuu 1988. Verkossa esim.: http://www.solrojo.org/pcp_doc/pcp_0688.htm
Teivainen, Teivo, Fujimorin Peru. Uusliberalismi, likainen sota ja kehitysyhteistyö. Suomen Rauhanpuolustajat & Like, Helsinki 1999.