Lauri Rauhala (1914–2016)

Filosofi ja psykologi Lauri Matias Rauhala kuoli Helsingissä 101-vuotiaana 5.4.2016. Hän oli syntynyt 13.9.1914. Opettajiensa Erik Ahlmanin ja Sven Krohnin rinnalla Rauhala oli filosofisen antropologian perinteen ja fenomenologis-hermeneuttisen filosofian tärkeimpiä suomalaisia edustajia 1900-luvulla. Lisäksi hän oli ihmistutkimuksen ja ihmistyön vaikutusvaltaisimpia suomalaisia teoreetikkoja niin psykologiassa, filosofiassa kuin kasvatus- ja hoitotieteissäkin. Ajattelijana ja ihmisenä häntä luonnehtivat harvinaislaatuinen valoisuus ja kannustavuus sekä intellektuaalinen rohkeus, valmius määrätietoisesti mutta hienotunteisesti puolustaa omia ajatuksiaan ja jatkuva avoimuus uusille ideoille. Nämä piirteet yhdessä laajan kirjallisen tuotannon kanssa tekivät Rauhalasta useiden tutkijasukupolvien oppi-isän ja innoittajan.

 

Opiskelua rintamalla

Syvästi sivistyneen herrasmiesajattelijan lähtökohdat olivat vaatimattomat ja opintie pitkä ja vaiheikas. Pohjois-Pohjanmaan Sievissä maanviljelijäperheen yhdentenätoista lapsena syntynyt Lauri menetti äitinsä jo muutaman vuoden iässä. Kasvuympäristöä leimasi körttiläisen herännäisyyden koruton henki. Laurin hyvä lukupää huomattiin varhain, mutta oppikouluun ei tuohon aikaan kustannuksien ja välimatkojen vuoksi maaseudulta kovinkaan helposti lähdetty; kansakoulun oppimäärän jälkeen oli jatkettava kotitalon töissä. Tilaisuus jatkaa opintoja tarjoutui vasta aikuisuuden kynnyksellä, kun Lauri hyväksyttiin Kajaanin seminaariin kansakoulunopettajan koulutukseen. Humanistisia aineita ja yleissivistystä painottanut opettajakoulutus tarjosi ensikosketuksen kasvatustieteeseen ja psykologiaan ja myös muun muassa Johann Friedrich Herbartin ja William Jamesin kasvatusfilosofiaan. Kansakoulunopettajan ura jäi kuitenkin talvisodan kynnyksellä vuonna 1939 valmistuneella Rauhalalla muutaman viikon mittaiseksi: liikekannallepanon myötä koulut otettiin sotilaskäyttöön ja miehet passitettiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin.

Rauhalan toinen maailmansota kesti viisi vuotta – välirauhakin kului asevelvollisena – mutta sodan arkea pehmensivät jatkosodan loppuvaiheessa esikuntatyö ja talousupseerin tehtävät. Päätös opiskelun jatkamisesta lujeni sota-aikana ja jo asemasodan luppoaikana ja lomilla Rauhala alkoi määrätietoisesti tenttiä kasvatustieteen arvosanoja Helsingin yliopistoon professori J. A. Hollolle (1885–1967). Kotiutuessaan rintamalta syyskuussa 1944 Rauhala alkoi voimiaan säästelemättä urakoida kasvatustieteen opintoja Helsingissä. Opintojen sivussa oli kirittävä umpeen myös koulusivistyksen aukot, esimerkiksi välistä jäänyt ylioppilastutkinto täytyi suorittaa.

Sodanjälkeisinä opiskeluvuosina syttyi Rauhalan kestävä rakkaus filosofiaan Eino Kailan (1890–1958) legendaarisilla luennoilla. Kailan tärkeimpänä viitekehyksenä oli Wienin piiri, jonka filosofiakäsityksen hän oli sotienvälisenä aikana juurruttanut myös Suomeen. Loogisten empiristien tieteellisen filosofian ohjelmaan Kaila kuitenkin säilytti tietyn etäisyyden ja tavoitteli opetuksessaan kokonaisvaltaisempaa filosofiakäsitystä. Rauhalalle Kaila näyttäytyi ennen kaikkea vanhan ajan suurpiirteisen sivistyneenä, muodollisia raja-aitoja väheksyneenä humanistina. Kailan opetuksessa painottui myös psykologia, joka vuoteen 1946 kuului Helsingissä filosofian oppituolin alaisuuteen. Psykologian Rauhala päätyikin valitsemaan pääaineekseen, ennen muuta työllistymistä silmällä pitäen. Rauhalan psykologian kandidaatin tutkinto valmistui Kailan oppilaiden Kai von Fieandtin (1909–2000) ja Arvo Lehtovaaran (1905–1985) johdolla vuonna 1949. Pro gradu -työn toisena tarkastajana oli käytännöllisen filosofian professori Erik Ahlman (1892–1952), jonka Max Schelerin arvofenomenologiasta vaikuttuneesta elämän-, arvo- ja kulttuurifilosofiasta muodostui sittemmin Rauhalalle tärkeä suunnannäyttäjä.

 

”Nikkilän herätys”

Vuosi 1949 oli Rauhalan elämässä muutenkin merkittävä: hän solmi lähes 70 vuotta kestäneen avioliiton Esteri Kankaanpään (s. 1918) kanssa ja työllistyi Suomen ensimmäiseen sairaalapsykologin virkaan Nikkilän mielisairaalaan. Nikkilän vuodet 1949–1955 muodostuivat Rauhalan ajattelulle käänteentekeviksi; myöhemmin hän puhui kokemuksistaan erityisenä ”Nikkilän herätyksenä”. Vaikka psykiatrien joukossa oli Oscar Parlandin (1912–1997) kaltaisia humaaneja ja edistyksellisiä lääkäreitä, psykiatrian keskeisiin hoitomenetelmiin lukeutuivat vielä tuolloin sähköshokit ja rauhoittavat lääkitykset. Jonkin verran tehtiin myös pahamaineisia lobotomioita.

Ajan positivistis-behavioristisen tieteenihanteen mukaisesti sairaalapsykologin tehtävä ymmärrettiin ensisijaisesti potilaiden diagnostisena testaamisena. Testausmenetelmät olivat osin kyseenalaisia: Rauhalan vuonna 1953 valmistunut psykologian lisensiaatintyö osoitti empiirisen otannan pohjalta suositun Szondi-persoonallisuustestin kyvyttömyyden erottaa sairaalan potilaita diagnostisesti sairaalan henkilökunnasta ja ulkopuolisesta verrokkiryhmästä. Behavioristisen psykologian ongelmiin Rauhala törmäsi myös vuonna 1954 opintomatkallaan Lontoon psykiatriseen Maudsley-instituuttiin. Siellä hän seurasi maailmankuulun Hans Eysenckin (1916–1997) tutkimusryhmän työtä, jossa tutkimusaineistoksi kelpuutettiin ainoastaan tilastoitava testidata, ja esimerkiksi testattavien kuvaukset omista mielentiloistaan olivat merkityksettömiä. Kaikki tämä sai Rauhalan epäilemään kvantitatiivis-tilastollisen diagnostiikan ja vallitsevan psykiatrisen tautiluokituksen mielekkyyttä henkisesti häiriintyneiden ihmisten konkreettisessa auttamistyössä. Teoreettista pohjaa epäilyksille tarjosi 1950-luvun alussa Suomeenkin rantautunut psykoanalyysi, erityisesti C. G. Jungin syvyyspsykologia. Lontoon-matkansa aikana Rauhala kävi itsekin läpi jungilaisen analyysin.

Lontoosta paluun jälkeen Rauhala jätti sairaalapsykologin työn ja toimi kliinisenä psykologiana Työterveyslaitoksella ja psykologian lehtorina Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. 1950-luvun lopulla kypsyi oma teoreettinen lähestymistapa, jonka lopputuloksena syntyi kirjallisen uran avannut Mitä psykoterapia on ja kuka sitä tekee (1961).

Rauhalan teos asettui hänen tietämättään osaksi laajempaa kansainvälistä medikalisaatio- ja behaviorismikriittistä suuntausta. Psykoterapeuttisen auttamisen ei-medikaalista, tapauskohtaista ja merkitys- ja kokemuskeskeistä luonnetta korostaneen esikoisteoksen ilmestymisvuosi oli mielensairauden uudenlaisen ymmärtämisen käännekohta. Vuonna 1961 ilmestyivät Michel Foucault’n ”hulluuden” käsitteessä uudella ajalla tapahtuneita muutoksia ja modernin mielisairauden käsitteen syntyä tarkastellut Folie et déraison sekä mielisairauden käsitettä suoraan arvostellut Thomas Szaszin The Myth of Mental Illness. Niin ikään vuonna 1961 perustettiin Yhdysvaltain humanistisen psykologian yhdistys, joka Carl Rogersin ja Abraham Maslow’n johdolla pyrki muotoutumaan psykologian ”kolmanneksi voimaksi” behaviorismin ja psykoanalyysin rinnalle. Rauhalan tavoin yhdistys painotti holistista, tavoite- ja mielekkyysorientoitunutta ihmiskäsitystä.

Rauhala ei kuitenkaan omaksunut varsinaisen ”antipsykiatrisen” liikkeen radikaaleimpia kantoja eikä humanistisen psykologian poikimaa kaupallistunutta self-help-ajattelua. Lääkityksellä ja muilla psykiatrisilla auttamismuodoilla on oma ilmeinen paikkansa osana häiriintyneen auttamista, vaikka kokonaisvaltainen ja tapauskohtainen ihmistyö ei Rauhalan mallissa voikaan palautua niihin. Yksilön ainutkertaisuuden korostaminen ei kuitenkaan tarkoita kaupallisten itsensäkehittämisoppaiden usein markkinoimaa atomistista, yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta viitekehyksestä piittaamatonta individualismia.

 

Filosofian parissa

Ammatillinen suuntautuminen psykologiaan ei saanut Rauhalaa hylkäämään filosofiaa, päin vastoin. 1950-luvulla Rauhalan filosofiaharrastus jatkui osallistumisena fysiologian professori Yrjö Reenpään (1894–1976) Heidegger-luennoille ja Suomen Filosofisen Yhdistyksen kokouksiin. Lisäksi hän otti osaa muun muassa Uuno Saarnion (1896–1977) ja Raili Kaupin (1920–1995) johtamaan Helsingin kaupunginkirjaston filosofisen kerhon toimintaan. Esikoiskirjan ilmestymisen jälkeen Rauhalalle tarjoutui mahdollisuus palata akateemisen filosofian pariin. Turun yliopiston filosofian professori Sven Krohn (1903–1999) rohkaisi häntä etsimään työlleen filosofista perustaa fenomenologis-hermeneuttisesta lähestymistavasta, jonka Krohn katsoi läheisesti kytkeytyvän Rauhalan jo omaksumiin lähtökohtiin. Rauhala otti haasteen vastaan ja rahoitti tilapäistöillä suurimman osan 1960-lukua kestäneen väitöskirjatutkimuksensa, jonka hän toteutti osittain Krohnin ympärillä toimineen Turun fenomenologisen piirin puitteissa. Lopputuloksena syntyi vuonna 1969 fenomenologista intentionaalisuuskäsitettä ja jungilaista syvyyspsykologiaa yhtenäiseksi teoreettiseksi malliksi tietoisen kokemuksen tiedostamattomasta syntyprosessista yhdistelevä Intentionality and the Problem of the Unconscious. Väitöskirja sai osakseen kiittävää vastaanottoa myös kansainvälisillä foorumeilla. Se toimikin lähtökohtana joukolle 1970-luvun alussa ilmestyneitä kansainvälisiä artikkeleita, jotka esittelivät Rauhalan ajatusta psykoanalyysin tulkinnallisesta ja ymmärtämistä tavoittelevasta luonteesta, jonka teoreettiseksi ”metatieteeksi” soveltuu fenomenologis-hermeneuttinen filosofia.

Varsinaista akateemista virkauraa filosofina Rauhala ei kuitenkaan enää luonut. Hän sai filosofian dosentin arvon vuonna 1970 ja toimi eläköitymiseensä saakka soveltavan psykologian apulaisprofessorina Helsingissä 1976–1980. Jälkikäteen katsoen hän näki akateemisten hallintovastuiden ja julkaisupaineiden välttämisen ajattelunsa kannalta yksinomaan hedelmällisenä, ja erityisesti eläkkeelle jääminen antoi hänelle vapaat kädet kehittää omaa teoreettista hankettaan haluamaansa suuntaan. Hän osallistui kuitenkin tavan takaa lehtikirjoittelun muodossa tiedemaailman ajankohtaisiin keskusteluihin ja säilytti elävän yhteyden myös akateemisen psykologian ja filosofian toimijoihin.

 

Situationaalinen säätöpiiri

Rauhalan kypsä ajattelu keskittyy luonnostelemaan holistista ja dynaamista – kartesiolaisen dualismin ja fysikalistisen monismin sijaan ”monopluralistista” – mallia ihmisen olemisesta usean toisiinsa palautumattoman mutta toisistaan riippuvaisen olemispuolen keskinäisenä, alati elävänä ja kehkeytyvänä yhteispelinä. Hänen tärkeimpänä käsitteellisenä innovaationaan nähdään usein situationaalisen säätöpiirin malli, jonka hän esitteli ensimmäisen kerran vuonna 1973. Husserliin ja Heideggeriin nojaten Rauhala kuvaa ihmisen tajunnallisuutta tarkoittavana, intentionaalisena suuntautuneisuutena merkitykselliseen maailmaan, joka kohdataan aina jossakin eksistentiaalisessa tilanteessa, situaatiossa. Situaation tekee mielekkääksi siihen kuuluva mielekkyystausta tai  konteksti – Heideggerin käsittein ”esiymmärtäneisyys” (Vorverständnis) – joka on tietyn edeltävän valikoitumisen tulosta: tiettyyn aikakauteen, kulttuuriin, kieleen, yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen ja koulutustasoon valikoitunut ihminen kohtaa maailman tiettyä taustaa vasten. Tämä tausta on ”säätöpiiri”, hermeneuttinen tulkintahorisontti, joka säätelee ja määrittää tapaa, jolla maailman mielekkyys ihmiselle hänen nimenomaisessa tilanteessaan jäsentyy.  Jokainen eletty mielekkyystilanne on viime kädessä ainutkertainen, myös henkisessä ”häiriössä”, jolla Rauhala ei tarkoita poikkeamaa kiinteästä normista vaan funktionaalisesti epäsuotuisaa, köyhää tai vahingollista kokemisen tai käyttäytymisen tapaa. Esiymmärtäneisyys ei kuitenkaan ole lukkoon lyötyä vaan muokkautuvaa: ajankohtainen kokemus tarjoaa aina periaatteessa mahdollisuuden reflektoida omaa kokemista suuntaavia lähtökohtia, jolloin ne voivat myös muokkautua ja uudistua ja vastaavasti avata uudenlaisia mielekkään kokemisen muotoja. Juuri tämänkaltaisen hedelmällisen hermeneuttisen prosessin käynnistäminen on psykoterapeuttisen auttamisen tavoite.

Myöhemmin situationaalisen säätöpiirin malli täsmentyy Rauhalan kuuluisaksi kolmikantaiseksi ihmiskäsitykseksi tajunta-keho-situaatio. Tajunta on ihmisen olemispuoli, jossa hän suuntautuu tarkoituksiin ja merkityksiin. Keho on hänen olemisensa orgaanis-aineellinen puoli. Situaatio on ihmisen kosketuspinta maailmansa kanssa, hänen sijoittumisensa ympäröivään todellisuuteen ja sen suhteisiin. Se muodostuu erilaisista komponenteista, joista osa on kohtalonomaisia (luonnollisten olosuhteiden, maantieteen, perimän ja fysiologian säätelemiä, kulttuurisia, yhteiskunnallisia), osa taas omien vaikutusmahdollisuuksien piirissä (koulutus ja sivistys, sosiaaliset ja perhesuhteet, kodin ja työpaikan valinta, sosioekonomisen aseman kehitys ja niin edelleen.). Näistä tekijöistä rakentuu ainutkertainen tilanne, joka voi yksilön ja hänen ympäristönsä kannalta olla enemmän tai vähemmän suotuisa. Situationaalinen säätöpiiri ihmisen kokonaisen olemisen dynamiikkana muotoutuu näiden olemispuolten välisissä vuorovaikutussuhteissa, jotka eivät ole yksisuuntaisen kausaalisia tai determinoivia. Asian voi nähdä pikemminkin vastavuoroisena mahdollistamisena: ihmisen olemisulottuvuudet mahdollistavat toinen toisensa ja toteutuvat ainoastaan tässä yhteispelissä.

Tämä kolmikantainen jäsennys mahdollistaa myös ihmistyön tehtäväkentän erittelyn. Huonosti voivaa tai oirehtivaa ihmistä voidaan auttaa situaatioon kohdistuvalla työllä (sosiaalityö, ympäristönsuunnittelu, arkkitehtuuri) tai kehoon kohdistuvalla työllä (terveydenhoito, fysioterapia), kun taas psykoterapia on yleisnimi tajuntaan kohdistuvalle auttamiselle. Siksi psykoterapian keskeinen ongelma on nimenomaan merkityksen ongelma. Filosofisesti olennaisinta Rauhalan dynaamisessa kolmikantamallissa on modernien ihmiskäsitysten reduktionististen taipumusten torjuminen. Siinä missä saksalainen idealismi ja sen perilliset olivat taipuvaisia redusoimaan muut olemispuolet tajuntaan, marxilainen perinne yhteiskunnallisten suhteiden valossa ymmärrettyyn situaatioon ja eliminatiivinen materialismi fysiologis-biologiseen olemiseen, kolmikantainen monopluralismi varjelee ihmisenä olemisen palautumatonta monitahoisuutta. Tämä yhtenäinen mutta sisäisesti heterogeeninen monitahoisuus on ihmisen ainutkertaisen tilannesidonnaisuuden ontologinen edellytys.

Rauhalan vuosisataa, joka käy pitkälti yksiin 1900-luvun kanssa, ei voida filosofisesti luonnehtia erityisen rauhalalaiseksi vuosisadaksi. Transsendentaalisen ja absoluuttisen idealismin ja historiallisen materialismin ihmiskäsitykset ovat ohittaneet suosionsa huipun, mutta fysikalistinen ihmiskäsitys elää voimansa päiviä erityisesti neuropsykologian ja keinoälytutkimuksen muodossa. Aika näyttää, millaiselle ymmärrykselle ihmisestä tulevaisuus kuuluu, ja onko Kantista ja Feuerbachista lähtevä ihmisen asettaminen filosofian keskiöön ylipäätään väistymässä posthumanismin tieltä. Oman ajan valtavirtojen ulkopuolelle jääminen niin psykologiassa kuin filosofiassa alleviivaa kuitenkin Rauhalan omaperäisyyttä ja omapäisyyttä, hänen rooliaan särönä ja haastajana ihmistieteen diskursseissa. Rauhalan ajattelu mainitaan usein humanistisena psykologiana, psykologian filosofiana, filosofisena antropologiana, fenomenologiana tai hermeneutiikkana – se on näitä kaikkia olematta mitään niistä jäännöksettä tai dogmaattisesti. Rauhalan tavoitteena oli alusta lähtien itsenäisen teoreettisen äänen ja paikan löytäminen. Nähtäväksi jää, saako juuri tämä epäajanmukaisuus ja lokeroitumattomuus hänet jonakin päivänä näyttäytymään filosofisena edelläkävijänä.

 

Jussi Backman

 

Rauhalan tärkeimpiä julkaisuja                

Tutkimus Szondi-testin skitsofrenian syndromatiikan pätevyydestä. Psykologian lisensiaatintyö. Helsingin yliopiston Psykologian laitos, Helsinki 1953.

On the Validity of Szondi’s Syndromatics of Schizophrenia. (Reports from the Psychological Institute, University of Helsinki, 3.) University of Helsinki, Helsinki 1956.

Über die Validität von Szondis Syndromatik der Schizophrenie. Schweizerische Zeitschrift für Psychologie und ihre Anwendungen. Vol. 17, No. 3, 1958, 174–197.

Mitä psykoterapia on ja kuka sitä tekee. (Syvyyspsykologinen sarja, 1.) Gummerus, Jyväskylä 1961.

Intentionality and the Problem of the Unconscious. Filosofian väitöskirja. (Turun yliopiston julkaisuja, B 110.) Turun yliopisto, Turku 1969.

Die Seinsfrage in der sog. neueren Psychosomatik. (Turun yliopiston julkaisuja, B 118.) Turun yliopisto, Turku 1970.

Man – the Philosophical Conception and Empirical Study. Journal of Analytical Psychology. Vol. 15, No. 2, 1970, 148–154.

Psykoanalyysin hermeneuttinen tieteenfilosofia. (Turun yliopiston filosofian laitosten julkaisuja, 2/1972.) Turun yliopisto, Turku 1972.

The Hermeneutic Metascience of Psychoanalysis. Man and World. Vol. 5, No. 3, 1972, 293–297.

The Myth of Mental Illness. Psychiatria Fennica. Vol. 3, 1972, 107–116.

C. G. Jung: Hänen keskeiset teoreettiset ja psykoterapeuttiset käsityksensä sekä niiden tämänhetkinen arviointi, esitetty Psykiatrian klinikan seminaarissa 26.1.1972. (Folia psychiatrica Aboensia, 4/1.) Turun yliopisto, Turku 1972.

Situationaalinen säätöpiiri psyykkisissä häiriöissä ja psykoterapiassa. (Helsingin yliopiston keskussairaalan psykiatrian klinikan julkaisusarja, 23.) Psychiatria Fennica, Helsinki 1973.

The Basic Views of C. G. Jung in the Light of Hermeneutic Metascience. The Human Context. Vol. 5, No. 2, 1973, 254–267.

The Regulative Situational Circuit in Psychic Disturbance and Psychotherapy. Teoksessa Studia philosophica in honorem Sven Krohn septuagesimum annum complentis 2.V.1973. (Turun yliopiston julkaisuja, B 126.) Turun Yliopisto, Turku 1973, 157–176.

Wissenschaftsphilosophie der Tiefenpsychologie. Zeitschrift für Analytische Psychologie und ihre Grenzgebiete. Vol. 4, No. 2, 1973, 79–93.

Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa. (Prisma-tietokirjasto, 35.) Weilin & Göös, Helsinki 1974.

C. G. Jung and European Culture. The Human Context. Vol. 6, No. 1, 1974, 254–255.

The Existential Analysis of Anxiety and Its Implications for Clinical Psychology. Psychiatria Fennica. Vol. 5, 1974, 191–200.

Filosofinen orientoituminen psykosomatiikan ongelmaan. Helsingin yliopisto, Helsinki 1976.

Ihmistutkimuksesta eksistentiaalisen fenomenologian valossa. (Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston julkaisuja, 3/1978.) Helsingin yliopisto, Helsinki 1978.

Merkityksen ongelma psykologiassa ja psykiatriassa. (Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston julkaisuja, 8/1981.) Helsingin yliopisto, Helsinki 1981.

The Problem of Meaning in Psychology and Psychiatry. Teoksessa Studien zur Werttheorie – Studies in the Theory of Value – Études sur la théorie des valeurs, 5. Toim. I. Korte-Karapuu & A. Siitonen. (Turun yliopiston julkaisuja, B 155.) Turun yliopisto, Turku 1981, 87–114.

Ihmiskäsitys ihmistyössä. Gaudeamus, Helsinki 1983.

Jooga-meditaatio ja psyykkisten häiriöiden problematiikka. (Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston julkaisuja, 4/1983.) Helsingin yliopisto, Helsinki 1983.

Humanistinen psykologia. Yliopistopaino, Helsinki 1990.

Henkinen ihmisessä. Yliopistopaino, Helsinki 1992.

Tajunnan itsepuolustus. Yliopistopaino, Helsinki 1995.

Ihmisen ainutlaatuisuus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.

Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä. Yliopistopaino, Helsinki 2005.

 

Verkossa:

Hankamäki, Jukka, Lauri Rauhala: suomalaisen filosofian grand old man tekee uusia avauksia. niin & näin 2/2006, 16–21. http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn062-03.pdf

Koski, Tapio, Keskustelu Lauri Rauhalan kanssa. niin & näin 2/2006, 22–29. http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn062-04.pdf

Tökkäri, Virpi (toim.), Kokemuksen tutkimus, V: Lauri Rauhala 100 vuotta. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2015. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-310-969-8

Rauhalan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa 7.5.2016: http://www.hs.fi/muistot/a1306040275410

Heikki Vuorila: In memoriam Lauri Rauhala. http://filosofiklubi.blogspot.fi/2016/04/in-memoriam-lauri-rauhala-1391914-542016.html