Ihmiskäsitys talouspuheen taustalla

Björn Wahlroos epäili, etteivät saksalaiset demarit ole käyneet taloustieteen peruskurssia, kun nämä ajavat minimipalkkalakia. Käppyrät kertovat, miten tulee edetä. Wahlroosin argumentoinnissa on liuta ongelmia. Ensinnäkin tieteen marssittaminen tukemaan omaa kantaa pyrkii maskeeraamaan näkökulman “tieteellisen neutraaliksi”. Wahlroos myös sivuuttaa sen, että taloustieteessä peruskurssien mallit eivät suoraan vastaa todellisuutta. Näiden lisäksi Wahlroosin tapa nähdä valtio ensisijaisesti yksilön vapautta rajoittavana toimijana, josta on syytä emansipoitua, on hyvinvointivaltioperinteeseemme huonosti istuvaa tuontitavaraa. [1] Kuitenkin juuri Wahlroosin vetoaminen “taloudellisiin realiteetteihin”, markkinoiden logiikkaan, ansaitsee tarkempaa huomiota. Se kun ei ole kirjoittajan yksinoikeus – kaikkea muuta.

Wahlroosin “Economics 101” voi antaa simppelin kannan minimipalkkalakiin. [2] Hyvin erilaisen näkökulman kysymykseen saa, jos konsultoi muita tieteitä – tai edes taloustiedettä hieman laajemmin. Yhteiskuntatieteilijöiden esittämää kritiikkiä sitä kohtaan keitä kuunnellaan poliittisessa päätöksenteossa ja kutsutaan Heureka-foorumeihin ei ole syytä leimata kateudeksi toisten alojen menestyksestä. Ehkä ongelma ei selity yhden tai toisen tieteenalan epäonnistumisella julkisuudenhallinnassa tai popularisoinneissa. [3] Taloudellisten “faktojen” valta ei rajoitu tieteeseen – puhutaan talouden kulttuuristumisesta ja yhtä lailla “kulttuuriksi kutsutun alueen” markkinaistumisesta. [4] “Talouden” alue tulee erottamattomaksi osaksi kaikkea, kun joka paikkaan työntyvä “talouspuhe” vartijoineen ja lakeijoineen muokkaa ja kaventaa näkemyksiä, joita voi esittää mielekkäinä, valintoja joita voi tehdä. Marssijärjestys on selvä: “taloudelliset realiteetit” on syytä ottaa huomioon puhuttaessa mistä tahansa, niihin vedottaessa ei tarvitse ottaa huomioon käytännössä mitään.

Taloustieteen voimakas rooli kaikkialla on tietenkin kaikkea muuta kuin neutraalia. Taloustieteellinen puhe ei puhu vain taloudesta vaan kuljettaa mukanaan käsityksensä yksilöstä ja yksilön toiminnan luonteesta ja motivaatiosta sekä yhteiskunnasta. Käsitys ihmisyydestä ei ole satunnaista vaan keskeistä siinä, miten erilaisia asioita oikeutetaan. [5] Mistä on mielekästä puhua; mistä löytyy ratkaisuja; mitkä ovat todelliset ongelmat.

Puhtaasti itsekäs ihmisyys

Taloustieteen vaaliman ihmiskäsityksen perusta on liberaalissa ihmiskäsityksessä. Taloustiede ei ole ainoa tähän pohjaava tiede, mutta ehkä sitä voi syystä pitää hallitsevimpana ja laajenemishaluisimpana muotona tästä näkemyksestä. Siinä liberaalin ihmiskäsityksen ongelmallisimmat piirteet tavoittavat uudet sfäärit. [6] Liberaali käsitys yksilöstä (mieskansalaisesta) synnytettiin 1700-luvulla aikansa tarpeisiin tekemällä eroa kuvitteelliseen historiaan, luonnontilaan. Luonnontilassa vallinnut taistelu “sivilisoidaan” yhteiskuntasopimuksella. Taistelusta ei oikeastaan luovuta ja siirrytä “yhteisiin päämääriin”, vaan itsekkyys kanavoidaan uudelleen. Seyla Benhabib kuvaa:

“Poliittisen toimijuuden muodostaminen sivilisoi [...] suuntaamalla huomion sodasta omaisuuteen, turhuuksista tieteeseen, valloituksista luksukseen. Alkuperäinen narsismi ei muutu; nyt ainoastaan itsen rajat määritetään selvästi. [...] Kateutta ei eliminoitu, vaan se kesytettiin [...] Kilpailu on domestikoitu ja kanavoitu kohti hankinnan prosesseja. [Yhteiskuntasopimuksen säätävä ] laki hillitsee ahdistusta määrittämällä itsen ja toisen rajat kiinteästi, mutta laki ei paranna ahdistusta. Ahdistus siitä, että toinen etsii aina tapoja tunkeutua tilaasi ja omia sen, mikä on sinun.” [7]

Ihmisihanne, jonka mukaan minkä tahansa ulkoisen vaikutuksen tunnustaminen merkitsee riippuvuutta, itsemääräytyvyydestä luopumista, vaatii jatkuvaa suojautumista ja kamppailua. Vaihtoehtoina on joko täydellinen autonomia (toimijuuden ehto) tai autonomian menettäminen. [8] Tarvitsevuus ja huolenpito on ulkoistettu osaksi naiseutta, jonka määrittely (mies)toimijuudelle vastakkaiseksi pitää yllä hänen käsitystä itsestään. Riippuvuus voidaan tunnistaa vain toisissa. Tuija Pulkkinen kuvaa “liberaaliksi ontologiaksi” oletusta, jossa vastuullisen ja autonomisen toimijuuden ehtona nähdään yksilön säilyminen puhtaana ja erillisenä, ja näin mikä tahansa yksilöön ulkopuolelta vaikuttava tekijä “saastuttaa” yksilöyttä. Tässä käsityksessä yksilöstä ei oteta huomioon sitä, miten yksilöksi tulemisen prosessissa “ulkoinen” läpäisee ja muovaa yksilöä. Valtaan ei törmää valmis ja itseriittoinen yksilö, sillä yksilö on jo itsessään vallan tuotosta. [9]

“Puhdas yksilöys” täydellisine autonomioineen on fiktiota, jonka saavuttamiseksi on kiellettävä ulkoiseksi määritellyltä (kuten toiset tai luonto) itsenäinen olemassaolo, jotta se ei uhkaa yksilön kuvitelmaa itsemääräytyneisyydestä ja kontrollista. Tarkempi paneutuminen siihen, mikä kulloinkin ymmärretään yksilöä rajoittavaksi, auttaa näkemään autonomian tavoittelun kulttuurisidonnaisuuden.

Perinteisesti liberaali yksilökäsitys ei näe puolisoa uhkana itsenäisyydelle, kun taas riippuvuus “ulkopuolisista” rikkoo itsenäisyyskuvitelmaa. Kaikkea toimintaa määrittävää kulttuuria ei tunnisteta rajoittavaksi, mutta valtion rajoitteita vastaan käydään väsymätöntä kamppailua. Toisten tarpeellisuus on uhka itsenäisyydelle, joka ratkaistaan alistamalla tarvitut toiset omien tarpeiden tyydytykseen. Vaikka esimerkiksi liberaalin lähestymistavan haastava hegeliläis-marxilainen näkökulma yksilöön ei ratkaise kaikkia syvälle juurtuneen liberaalin yksilökäsityksen ongelmia, huomioi se hallitsevan ja alistetun aseman keskinäisen sidoksisuuden ja molemminpuolisen riippuvaisuuden. Näyttäähän herran ja rengin dialektiikka herran riippuvaisuuden rengistä. [10]

Todellisuus resurssina

Jos autonomiaansa aktiivisesti puolustava yksilöys ei ole uutuus, mitä erityistä taloudelliseen ihmiskäsitykseen liittyy? Ekofeministinen filosofi Val Plumwood on jäsentänyt kysymystä voimistuneen välineistymisen avulla. Välineistävä suhde todellisuuteen (toisiin, ympäristöön) on ollut aiemminkin ehto omalle autonomialle. En koe olevani riippuvainen toisten työvoimasta, luonnonvaroista, kulutustuotteista. Kun käytän niitä, suhtaudun niihin välineinä. [11] Ihmisten väliset suhteet ja suhde luontoon näyttäytyvät “satunnaisina” ihmisyydelle eli niitä ei tunnusteta keskeisiksi. Välineellisyys on tietenkin väistämätön osa inhimillistä toimintaa, ja Plumwood erottaakin toisistaan kaksi välineellisyyden muotoa. Ensinnäkin on olemassa välineellinen näkökulma näkökulmana toisten joukossa sekä välineellisyys, joka totalisoi suhteen todellisuuteen:

“Välineellisyys on käytön muoto, joka ei kunnioita toisten itsenäisyyttä tai olemisen kokonaisuutta tai tiedosta heidän toimijuuttaan.” [12]

Välineisyys, instrumentalismi, on “ekonomisen ihmisen” uudenlainen vallankäytön muoto, jossa toiset ja ei-inhimillinen todellisuus, jotka on aiemmin katsottu alisteisiksi (länsimaiselle) mieskansalaiselle, muuttuvat vain resursseiksi, tuotannontekijöiksi, mahdollisuuksiksi taloudelliseen hyötyyn. Plumwood tarkastelee, miten välineellisyys vaikuttaa olevan erottamattomasti sidoksissa itsekkyyteen ja hierarkkisuuteen. [13] Vaikka nykyisin myös (tietyt ehdot täyttävät) naiset voivat nousta tämän hierarkian huipulle, pysyy ihmiskäsitys kaikkinensa perin ongelmallisena sen vaatiessa aina “toisia” turvaamaan etuoikeutettua asemaa. Kaikilla ei ole yhtäläistä pääsyä tähän valtaan, ja käytännössä maapallon resurssit loppuisivat kesken, mikäli näin olisi. Voidaan esittää vastalause, ettei tällainen vallankäyttö välttämättä eksplisiittisesti kiellä vaikkapa toisten ihmisarvoa tai luonnon itseisarvoa. Tämä kuitenkin on sanahelinää, jos (ja kun) näitä seikkoja ei oteta huomioon tehtäessä päätöksiä.

Kuten tunnettua, Kant huomautti, että toisia ihmisiä tulisi kohdella päämäärinä sinänsä eikä välineinä. Jos rationaalinen toiminta määritellään vain henkilökohtaisen hyödyn tavoitteluksi, niin hieman kärjistäen voi sanoa, että taloudellinen ihmiskäsitys ei kykene näkemään toisia ihmisiä muina kuin välineinä. [14] Taloudellinen vallankäyttö ei kiellä muita arvoja teoreettisella tasolla, mutta tekee sen käytännössä. Nykyistä tilannetta leimaakin vahvasti kaksinaismoralismi: yhtäältä voidaan puhua tasa-arvosta ja humanitaarisuudesta ja ekologisista arvoista, ja samalla toisaalla toimia näitä vastaan.

Edellä kuvatun kaltainen, homo economicukseksikin kutsuttu, käsitys ihmisestä typistää ja painottaa tiettyjä inhimillisiä piirteitä toisten kustannuksella. Ihminen ei tavoittele vain omaa etua vaan on yhtä lailla kiinnostunut yhteistyöstä. Taloustieteessä on tavattu vedota niinsanottuun vangin dilemmaan, joka ei lopulta toiminutkaan todellisuudessa. Koetilanteessa vangit eivät dilemman oletuksen mukaisesti pyrkineet maksimoimaan omaa etuaan vaan tavoittelevat yhteistyötä. Ihminen on perustavasti sosiaalinen ja yhteisöllinen. Empatia, kyky asettua toisten asemaan, on inhimillisyydelle keskeistä. Näitä perustavia piirteitä oman edun tavoitteluun keskittyvä näkökulma ei kykene ottamaan huomioon.

Tässä kohtaa tekstiä lukija voi tietenkin protestoida: nämä eivät ole ainoastaan ihmiskäsityskysymyksiä! Eivät olekaan. Mutta oletus omaa etuaan tavoittelevasta yksilöstä on taloustieteellisten oppien ja nykyisen “taloudellisen järjenkäytön” kivijalka tai ainakin yksi niistä. Markkinoiden vallan ja talouden mekanismien oikeuttaminen “parhaana mahdollisena ratkaisuna” on yhteydessä oletukseen ihmisistä itsekkäinä ja omaa etua tavoittelevina. [15] Vetoaminen siihen, että kaikki kääntyy parhain päin – tai vähiten huonosti – automaattisesti nojaa siihen, että muita ratkaisuja ei voi olla olemassa. Ihmiset eivät voi toimia muutoin kuin itsekkäästi. Kaikenlaisiin itsekkyyden yleiseksi hyväksi taianomaisesti kääntäviin “näkymättömiin käsiin” vetoaminen tulee ymmärrettäväksi tässä suhteessa. Joskaan tämä ei muuta sitä tosiasiaa, ettei Adam Smith itse niin tehnyt, eikä muutoinkaan ollut sokea itsekkyyden ja oman edun tavoittelun vaaroille.

Ihmisen itsereflektiivisyyden vuoksi tietynlaiseen ihmiskäsitykseen vetoaminen myös tuottaa tällaista toimintaa; ihminen peilaa väistämättä itseään kuvauksiin ja arvotuksiin. Ei ole mielekästä olettaa yhtä ihmisluontoa, joka pulppuaa esiin tehtiin mitä tahansa. [16] Jos toiset ihmiset nähdään ensisijaisesti kilpailijoina, on ymmärrettävää, että yhä harvempi haluaa harjoittaa minkään sortin solidaarisuutta. Keskinäisen kilvoittelun eetoksen hyväksyttyään toisia vilkuilee peloissaan mahdollisesta selkäänpuukotuksesta. Ja kuinka paljon nykyään puhutaankaan “verkostoitumisesta”? Ei siis toisiin tutustumista ensisijaisesti toisten itsensä vuoksi, vaan oman verkoston laajentamiseksi.

Toisin sanoen: mikäli lähtökohdaksi hyväksytään olettamus, että ihmisen toimintaa motivoi ensi sijassa oman edun tavoittelu, on näistä lähtökohdista hyvin vaikeaa, jos ei mahdotonta, puhua mistään yleisestä tavoitteesta tai “yhteisestä hyvästä” ilman, että tämä joudutaan kääntämään yksilön eduksi.

Jos perimmäiseksi totuudeksi ihmisyydestä hyväksytään välineellinen egoismi, näkemykseen on hankala lisätä muita piirteitä. Tällainen ihmiskäsitys peittää helposti muut tavoitteet allensa. Kuten Plumwood painottaa, toisten hyvinvoinnin kaltaiset päämäärät jäävät aina korkeintaan toissijaisiksi huoliksi. Jos ihmiskäsityksen rakentumisen sidoksisuutta ja siihen väistämättä liittyviä eettisiä ja poliittisia rajoituksia ei tunnisteta, jää yksi keskeinen ongelma piiloon. Piiloon jäävät myös mahdollisuudet ratkaisujen löytämiseen.

 

Elina Halttunen-Riikonen

Viitteet

1. Tällainen argumentointi on tosin saanut ainakin jonkinlaista jalansijaa. Ei ole harvinaista kuulla valitusta vaikkapa “holhouksesta” ja “hyysäyksestä”. Yksilön ja valtion/yhteiskunnan suhteen näkeminen negatiivisena on arvottava näkemys - kuten myös sen ymmärtäminen positiivisena.

2. “Taloustiede” on tässä tekstissä valtavirtainen taloustiede, eli se joka ei tarvitse etuliitteitä.

3. Keijo Rahkosen ja Heiki Hiilamon mielipide HS:ssä: www.hs.fi/mielipide/Sosiaalitieteilij%C3%B6iden+%C3%A4%C3%A4nen+luulisi+...

Tuomas Saloniemi ei tosin vedonnut vain tieteiden erilaisiin asemiin julkisessa keskustelussa, vaan tekee hyviä huomioita poliittisen keskustelun luonteesta. http://saloniemi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/149312-poliittinen-keskustelu

4. Esim. Fraser & Honneth 2003, 60-64. Ks. myös Holvas 2009.

5. Petri Räsänen kirjoittaa: “Taloudellisten realiteettien kyseenalaistamattomuus tarkoittaa, että niiden pohtiminen jää niin sanotusti akateemiseksi kysymykseksi: käytännön pakot avautuvat sentään käsitteelliselle analyysille. Talouden realiteettien taustalta löytyykin tietty käsitys ihmisistä ja yhteisestä päätöksenteosta.” Osuvaan termiin “talouspuhe” törmäsin tässä tekstissä. http://alusta.uta.fi/artikkelit/2013/09/10/taloudelliset-realiteetit-ja-akateeminen-kysymys-arvoista.html

6. Liberaalia yksilökäsitystä johdannaisineen on vuosikymmeniä kritisoitu erilaisin tavoin, vahvimmin marxilaisista ja feministisistä näkökulmista. Tässä en voi ottaa huomioon kaikkea kritiikkiä, vaan keskityn muutamiin pääpiirteisiin. Keskeinen kritiikki, jota en tässä tarkemmin käsittele, liittyy julkisen ja yksityisen hierakkiseen ja sukupuolittavaan erottamiseen toisilleen vastakkaisiksi alueiksi, joissa hallitsevat erilaiset lait.

7. Benhabib 1987, 85.

8. Yhtään tarkempi ihmisen psyyken tarkastelu osoittaa, etteivät autonomian ja riippuvaisuuden kokemukset ole vastakkaisia ja toisensa poissulkevia, vaan näiden välillä on jatkuva vuorovaikutus. ks. Benjamin 1988.

9. Pulkkinen 1998, 234-236.

10. Juuri tässä suhteessa monilla feministisillä näkökulmilla ja marxilaisilla lähestymistavoilla on paljon yhteistä. Esim. Benjamin 1988, 186-187. Kannattaa muistaa, että jo Simone de Beauvoir esitti herran ja rengin/orjan välisen suhteen kuvaavan tarkemmin miehen ja naisen suhdetta.

11. Välineellisen järjen kritiikkiä ovat esittäneet lukuisat erilaiset ajattelijat, tunnetuimpina ehkä Frankfurtin koulukunnan filosofit. Myös monet marxilaisesti suuntautuneet feministiset ajattelijat ovat esittäneet samankaltaista kritiikkiä kuin Plumwood (ks. esim. Irigaray 1987, 89-102.) Plumwoodin erityinen ansio on välineellisyyden purkaminen.

12. Plumwood 1993, 143.

13. Näiden piirteiden keskeisyyteen liittynee se, miksi ainoastaan sukupuolten tasa-arvo siinä suhteessa, että myös nainen voi saavuttaa liberaalin subjektiposition, ei riitä muuttamaan sukupuolten välistä valtasuhdetta. Tämä vaatii välineellisyyden ja hierarkkisuuden purkamista. Ks. Benjamin 1988.

14. Myös jotkut taloustieteilijät ovat tiedostaneet yksilölähtöisyyden ongelman. ks. http://filosofia.fi/node/5027

15. Antropologi Marcel Maussin (1872-1950) ja hänen seuraajiensa (erityisesti Mouvement Anti-Utilitariste dans les Sciences Sociales -ryhmä, eli MAUSS) lähtökohta voitontavoitteluun perustuvan talouskäsityksen aseman kyseenalaistamiseksi perustuukin ihmisten välisten vaihdantasuhteiden tutkimiseen. Onko käsityksellä ihmisestä itsekkäänä perusteita vai halutaanko näin vain uskoa? Onko vaihdantataloutta sellaisena kuin väitetään koskaan ollut olemassa? Ks. Douglas 2006; Graeber 2008.

16. Tämän seikan huomioiminen ei kiellä sitä, että ihmisen kehitykselle on joukko reunaehtoja. Koontia siitä, miten käytöksen eettisyys vaikuttaa olevan jollain tavalla yhteydessä esimerkiksi yhteiskunnalliseen asemaan, ks.

http://pareconfinland.blogspot.fi/2012/03/koyhyys-on-tyhmyytta-pelurit-parjaa-osa.html

Kirjallisuus

Benhabib, Seyla, The Generalized and the Concrete Other. The Kohlberg-Gilligan Controversy and Feminist Theory. Teoksessa Feminism as Critique. Toim. Seyla Benhabib & Drucilla Cornell. Polity Press, Cambridge 1987.

Benjamin, Jessica, The Bonds of Love. Psychoanalysis, Feminism, and the Problem of Domination. Pantheon Books, New York 1988.

Douglas, Mary, Pyyteettömiä lahjoja ei ole. (No Free Gifts, 1990). Suom. Jouko Nurmiainen & Jyrki Hakapää. Esipuhe teoksen Marcel Mauss, Lahja, suomennoksessa. Tutkijaliitto, Helsinki 2006.

Fraser, Nancy & Honneth, Axel, Redistribution or Recognition? A Political-Philosophical Exchance. Verso, London & New York 2003.

Graeber, Daniel, Anna pois! Suom. Tere Vaden. niin & näin 3/2008. Verkossa: http://netn.fi/sites/netn.fi/files/netn083-06.pdf

Holvas, Jakke, Talousmetafysiikan kritiikkiä. Tutkijaliitto, Helsinki 2009.

Irigaray, Luce, Sexes et parentés. Editions de minuit, Paris 1987.

Plumwood, Val, Feminism and the Mastery of Nature. Routledge, London & New York 1993.

Pulkkinen, Tuija, Postmoderni politiikan filosofia. Gaudeamus, Helsinki 1998.

 

Jatkolukemista:

Minä ja markkinavoimat. Yksilö, kulttuuri ja yhteiskunta uusliberalismin valtakaudella. Toim. Jussi Ojajärvi & Liisa Steinby. Avain, Helsinki 2008.