Yhdysvallat

Normaaliuden pelastaminen psykiatriassa ja lääketieteessä oli huolenaiheena viime huhtikuun alussa, kun Allen Frances saapui luennoimaan Helsingin yliopistolle. Frances toimi puheenjohtajana vuonna 1994 julkaistua DSM-IV-diagnoosijärjestelmää kehittäneessä työryhmässä, ja hänellä onkin ainutlaatuinen näkökulma psykiatriseen diagnostiikkaan. DSM-järjestelmät ovat Amerikan psykiatriyhdistyksen kehittämiä mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmiä. Vaikka Suomessa ja muualla Euroopassa käytetään Maailman terveysjärjestö WHO:n ICD-10-järjestelmää, DSM-järjestelmillä on johtava rooli kansainvälisessä tutkimuksessa ja opetuksessa. Myös Suomessa DSM-kriteerejä käytetään joskus ICD-kriteerien rinnalla. Pitkään käytetyn DSM-IV:n jälkeen on vuonna 2013 otettu käyttöön järjestelmän viides versio, DSM-V, jota Frances on voimakkaasti kritisoinut.

 

Normaalista tehdään sairas

Francesin luennon ytimessä oli viesti siitä, että nykyään sekä somaattisessa että psykiatrisessa lääketieteessä korostetaan oireiden varhaista tunnistamista ja ennaltaehkäisyä, minkä seurauksena väärien positiivisten löydösten ja ylihoitamisen ongelmat kasvavat. Hän kuvasi ylidiagnostiikkaa pahaksi virheeksi ja letkautti, että aina kun Yhdysvallat tekee virheen, muut seuraavat perässä.


Diagnostiikka ei voi koskaan olla sataprosenttisen luotettavaa, ja mitä matalammalla kynnyksellä ihmisiä määritellään sairaiksi ja mitä laajempia seulontoja tehdään, sen helpommin asetetaan myös turhia diagnooseja sekä annetaan turhaa hoitoa. Diagnoosit säilyvät sairauskertomuksissa pitkälle tulevaisuuteen, diagnoosin saaminen voi olla rankka kokemus itsessään, ja turhaan annetusta hoidosta taas voi olla vakavaakin haittaa. Yhtenä esimerkkinä ylihoitamisesta Frances kuvasi eturauhassyövän hoitoa Yhdysvalloissa. Hän kertoi maassa olleen pitkään suosituksena, että yli 60-vuotiaiden miesten olisi hyvä käydä seulonnassa vuosittain. Tästä ei kuitenkaan ollut hyötyä syövän ennusteen suhteen, vaan seulonnan seurauksena lieviä ja vaarattomia muutoksia päädyttiin hoitamaan aggressiivisesti niin, että hoidosta oli ihmisille enemmän vahinkoa ja sivuvaikutuksia kuin havaitusta muutoksesta olisi koskaan ollut.


Frances korosti, miten sairauden määritelmässä on aina kyse myös valinnoista, ja usein on vaikeaa päästä yksimielisyyteen edes siitä, mitkä ilmiöt ovat sairauksia. Kun puhutaan asioista kuten alakuloisuus ja surullisuus, jatkuva väsyneisyys tai kaljuuntuminen, näkemykset eriävät myös lääkärien keskuudessa. Frances kritisoi uusinta DSM-järjestelmää diagnostisten kriteerien madaltamisesta niin, että yhä normaalimmat ilmiöt täyttävät jonkun sairauden kriteerit. Esimerkiksi läheisen menettämisestä aiheutunut suru voidaan DSM-V:ssä diagnosoida masennukseksi jo kaksi viikkoa läheisen kuoleman jälkeen. Uutena diagnoosina järjestelmään lisättiin mm. lapsilla diagnosoitava Disruptive Mood Dysregulation Disorder, jota Frances arvosteli sanoen, että tämä antaa mahdollisuuden hoitaa lääkkein lapsuuteen kuuluvaa kiukuttelua.


Francesin mukaan ajatus varhaisesta puuttumisesta ja ongelmien ennaltaehkäisystä on sinällään kaunis ja hyvää tarkoittava, mutta käytännössä diagnostisten kriteerien löyhentäminen johtaa annettujen diagnoosien määrän moninkertaistumiseen ja ylihoitamisen ongelmien lisääntymiseen. Esimerkiksi lasten bipolaarihäiriön ja ADHD:n esiintymisluvut ovat Yhdysvalloissa nousseet jyrkästi viime vuosikymmenien aikana. Frances sanoi näytön ADHD:n ylidiagnosoinnista olevan vahvaa ja kuvasi usein toistettua tutkimustulosta, että luokkiensa nuorimmat lapset saavat muita useammin ADHD-diagnoosin. Hän kertoi myös, miten psykiatrisen diagnoosin saaminen muodostuu vanhemmille ja koulun henkilökunnalle tärkeäksi, koska diagnoosi on avain tukitoimiin ja siten parempaan koulunkäyntikokemukseen. Francesin mukaan on ilmeistä, että näiden diagnoosien määrän räjähdysmäisessä kasvussa on kyse lasten normaalien tunnereaktioiden ja yksilöllisten erojen patologisoimisesta.

 

Tie ylidiagnostiikkaan on kivetty hyvillä aikomuksilla

Hieman yllättävästi Francesin mukaan suorin syy yhä löyhempien diagnostisten kriteerien syntymiselle on erityisalojaan rakastavien asiantuntijoiden taipumus painottaa varhaista tunnistamista oman kenttänsä ilmiöiden diagnostiikassa. Yhteiskunnallinen keskustelu on viime aikoina korostanut suurten lääkeyhtiöiden painostusta diagnostiikan kehityssuunnan vaikuttimena. Edellisen DSM-järjestelmän kokoamista johtaneena Frances kuitenkin esitti, että vaikka diagnostisten kriteerien madaltaminen on myös lääketeollisuuden etu ja lääkeyhtiöt pyrkivät kaikin keinoin myymään tuotteitaan uusille ja laajemmille kohderyhmille, valta kriteerien laatimisessa on yhä psykiatrian asiantuntijoilla. Francesin mukaan kriteerejä laativat asiantuntijat eivät kuitenkaan osaa eivätkä aina edes halua arvioida valintojensa yhteiskunnallisia seurauksia. He ajattelevat löyhennettyjen kriteerien toimivan loistavasti tutkimusklinikoilla, eivätkä ota huomioon, millaista vahinkoa niiden laajempi käyttöönotto aiheuttaa. Francesin mukaan Yhdysvalloissa suurin osa psykiatrisista diagnooseista annetaan perusterveydenhuollossa (eikä esimerkiksi mielenterveyden häiriöihin perehtyneillä klinikoilla). Painetta asettaa psykiatrisia diagnooseja lisäävät mm. suoraan kuluttajille kohdistuvan psyykenlääkemainonnan synnyttämät odotukset sekä vakuutusyhtiöiden käytännöt.


Francesin mukaan ihmisillä on epärealistisen vahva usko lääke- ja neurotieteiden mahdollisuuksiin ennustaa sairauksien puhkeamista ja parantaa niitä sekä suhteettoman suuri pelko sairauksia kohtaan. Näiden taustalla hän kuvasi olevan monenlaisia yhteiskunnallisia ja inhimillisiä tekijöitä. Tutkijoiden on korostettava hankkeidensa tarjoamia mahdollisuuksia saadakseen rahoitusta, ja positiivisia tutkimustuloksia julkaistaan selvästi herkemmin kuin negatiivisia (tätä tunnettua ilmiötä kutsutaan julkaisuharhaksi). Lääketutkimuksia tehtailevat lääkeyhtiöt myös muokkaavat tuloksia tuotteilleen edullisiksi ja käyttävät valtavasti rahaa markkinointiin. Media tarttuu herkästi hehkuttamaan “mullistavia” parannuskeinoja räikeän yksinkertaistavalla tavalla, ja ihmisille on tietenkin mieluisaa uskoa lääketieteen voittokulkuun. Näin sekä kansalaisille että tutkimusten rahoittajatahoille on muodostunut vääristyneen optimistinen käsitys siitä, mitä esimerkiksi aivojen toiminnasta todellisuudessa ymmärretään. Esimerkkinä median harjoittamasta yksinkertaistamisesta Frances kuvasi uutisia “skitsofreniageenin” löytymisestä. Hän arvosteli tällaisia uutisia sanoen, että skitsofrenia ei tule ikinä olemaan vain yksi sairaus, vaan etiologialtaan monenkirjavia ilmiöitä niputetaan yhden nimikkeen alle.


Frances korosti, että mielikuva, jonka mukaan useimpia normaalista poikkeavia tiloja voitaisiin helposti hoitaa paikantamalla aivoista tai kehosta vikatila, on naiivi ja virheellinen. Hän alleviivasi ihmiskehon ja etenkin aivojen monimutkaisuutta; täysin terveitä tai häiriöttömiä kehoja tai aivoja ei ole edes mahdollista löytää. Yhdysvaltojen kansallisen terveysviraston johto sekä rahoittajat ovat suhteettoman kiinnostuneita esimerkiksi aivokuvantamishankkeista, Frances jatkoi, vaikka tiedetään, että todellisuudessa sairauksien hoidon tulokset määräytyvät erityisesti sosioekonomisten ja sosiaalisten tekijöiden perusteella.

 

Vakavasti sairaita hoitaa poliisi

Toisaalta Frances korosti, miten lievien ongelmien ylihoitamisen kääntöpuolena todella vakavista psykiatrisista sairauksista kuten toistuvista ja pitkäkestoisista psykooseista kärsivien ihmisten on Yhdysvalloissa usein erittäin vaikeaa saada hoitoa. Myös merkittävän osan vakavasti masentuneista hän kertoi edelleen jäävän hoidon ulkopuolelle. Francesin mukaan psykiatriaan vihamielisesti suhtautuvat ihmiset (ns. antipsykiatrinen liike) puhuvat usein esimerkiksi pitkien pakkohoitojaksojen aiheuttamista vahingoista ymmärtämättä, että ongelma oli toki todellinen 50–60-luvuilla, mutta nykyisin USA:ta vaivaa pikemminkin pakkohoidon saamisen mahdottomuus. Pitkäaikaisista ja vakavista psyykkisistä oireista kärsivien ihmisten Frances sanoi olevan usein heitteillä, asunnottomina ja vankiloissa ilman asianmukaista hoitoa. Francesin mukaan asunnottomat ja hoidon ulkopuolella olevat, vakavasti mieleltään sairaat ihmiset kohtaavat arjessaan hoitohenkilökunnan sijaan poliiseja, jotka pelkäävät heitä ja ampuvat matalalla kynnyksellä.


Yhdeksi merkittäväksi syyksi tähän tilanteeseen Frances kuvasi palveluiden yksityistämistä, sillä yksityisten hoitopalveluiden piirissä hoidetaan mieluummin helposti hoitoon asettuvia ja maksukykyisiä kuin heikoimmassa asemassa olevia, vakavasti oireilevia ihmisiä. Frances varoittikin yleisöään terveydenhuollon ja asumispalvelujen yksityistämisen vaaroista sanoen, ettei suomalaisten pitäisi toistaa näitä virheitä.

 

Yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttaminen

Vaikka Frances arvosteli painokkaasti nykyisiä diagnosointikäytäntöjä, hän esitti erilaisia oirekuvia luokittelevan diagnostiikan olevan tärkeä apuväline mielenterveyden häiriöiden hyvässä hoidossa. Frances sanoi, että ilman diagnooseja ei ole muuta kuin yksittäistapausten kuvailua, ja tällä tavalla päädytään vain loputtomasti eriäviin näkemyksiin.

 

Frances esitti ylidiagnosoinnin vähentämiseen kolme keinoa. Ensinnäkin tulisi nostaa kynnystä lievän oireilun diagnosoinnille ja (lääke)hoidolle (“watchful waiting”); toisekseen pitää hoito yhteiskunnan eikä markkinavoimien käsissä eli esimerkiksi pidättäytyä palveluiden yksityistämisestä. Lisäksi tulisi panostaa rakenteellisiin ratkaisuihin, koska yksilötason ennustaminen on mahdotonta. Frances painottikin useaan otteeseen, että olemme yksilötasolla sangen kehnoja ennustamaan tulevaa ja seulontojen avulla päättelemään, kenelle saattaisi kehittyä tietty sairaus tai kenen kohdalla sairauden lievä aste kehittyy vakavaksi. Sen sijaan meillä on vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, millaiset ympäristötekijät ja yhteiskunnalliset olosuhteet altistavat ihmisiä sairauksille ja psyykkiselle oireilulle. Näin ollen yhteiskunnan resurssit olisi tehokkainta, turvallisinta ja järkevintä suunnata rakenteellisiin parannuksiin: sosioekonomisiin epäkohtiin puuttumiseen ja esimerkiksi luokkakokojen pienentämiseen ja taukojen riittävyyteen kouluopetuksessa. Frances korosti, että jos todella ollaan kiinnostuneita ihmisistä ja heidän kärsimyksensä helpottamisesta, on painopiste siirrettävä yksilöiden patologisoimisesta, hohdokkaista kuvantamismenetelmistä ja lääketutkimuksista kohti ihmisten sosiaaliseen todellisuuteen vaikuttamista.

 

Riikka Koljonen & Leena Pullinen


 
Tällä paikalla tarkasteltiin Yhdysvaltain viime presidentinvaalien alla kampanjadebatteja, joissa sanaa ”filosofia” käytettiin koristeena, lyömäaseena ja tilkkeenä. Kun Obama on nyt ollut vuoden vallassa, sietää päivittää tilannetta. Koska asian yleisempää puolta työstettiin ykkösosassa koko lailla, tyydyttäköön tässä vain paljonpuhuvaan potpuriin.
 
Täydennetään ensin vanhaa tarinaa. Republikaanien presidenttiehdokas, senaattori John McCain sanoi The Boston Globen mukaan eräässä puhetilaisuudessa jo helmikuussa 2008, että hänen ja demokraattipuolueen ehdokkaitten välillä oli ”syvällisiä filosofisia eroja”. Hän määritteli nuo eroavuudet saman tien: ”He ovat liberaaleja demokraatteja ja minä olen konservatiivinen republikaani.” McCain uskoi voittavansa vaalit, koska ”[m]inun filosofiani ja minun näkemykseni ja minun ansioni sointuvat senaattori Obamaa ja senaattori Clintonia paremmin yhteen Yhdysvaltain kansan kanssa.” Hän vakuutti, ettei koskaan antautuisi USA:n presidenttinä.
 
Samaan aikaan Obaman filosofiasta tiesi kertoa The New York Times. Serge F. Kovaleski oli haastatellut senaattorin ystäviä, jotka olivat vihjanneet tämän olleen opiskeluvuosinaan erityisen kiinnostunut Nietzschestä ja Freudista. Toisen vuoden opiskelijana hän oli tutkinut myös Sartrea poliittisen ajattelun kurssia varten.
 
Eli Eteraz kirjoitti maaliskuussa 2008 The Huffington Postiin korkealentoisesti ”poliittisesta nihilismistä”. Hän määritteli sen nykyajan yhteiskuntia koettelevaksi ”epäuskoksi omia instituutioitaan kohtaan”. Turhautuminen tuottaa Eterazin mukaan joko väkivaltaisia purkauksia tai pakoa julkkisfanituksen kaltaisiin maallisiin mielettömyyksiin. Esimerkeiksi julmuuksista käyvät yhtä hyvin islamistinen terrorismi ja yhdysvaltalainen voimapolitiikka. Eterazin mukaan tie ulos poliittisesta nihilismistä on nimeltään Obama: ”Kannatukseni ei pohjaudu henkilökohtaiseen parempana pitämiseen eikä Obaman politiikkaohjelmiinkaan. Kannatukseeni ei vaikuttaisi, vaikka Obama olisi äärioikeistolainen konservatiivi tai laitavasemmistolainen. Obama pitäisi valita ennemminkin sen tähden, että hän on nietzscheläinen.” Nietzsche ennusti kuulemma oikeellisesti päämäärättömän ja lohduttoman nihilismin aikakauden maailmansotineen kaikkineen. Eterazin mukaan saksalaisfilosofin tarjoama rohto ajantautiin oli itsen tyylittely ja elämän luominen taiteeksi, jotta ne voitiin myöntää: ”Tapaamistani ihmisistä Barack Obama kuuluu niihin harvoihin, jotka elävät tähän nietzscheläiseen tapaan.” Eteraz kehottaa lukemaan Obaman kirjoja ja kuuntelemaan hänen puheitaan. Niistä pitäisi piirtyä esiin hahmo, joka ei arvele olevansa valmis tuotos, vaan avoimeksi pingotettu kangas elämän sudittavaksi.
 
Obama pääsi ääneen esimerkiksi Pohjois-Dakotassa huhtikuussa 2008. CBS:n nettiuutisten mukaan hän oli huokunut voitonvarmuutta, koska ”meidän ideamme ovat parempia. Juuri nyt Yhdysvallat tarvitsee meidän politiikkaohjelmiamme.” Martin Luther Kingin surmapäivän kunniaksi hän lisäsi, että King olisi myöntänyt USA:n siirtyneen kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Obama hyökkäsi puheessaan republikaaneja vastaan, koska nämä luulivat ratkaisevansa ”kaikki ongelmat auringon alla” verotusta keventämällä: ”Ongelmia terveydenhuollossa: alennetaanpas veroja. Ongelmia koulutuksessa: alennetaanpas veroja. Ongelmia taloudessa: alennetaanpas veroja. Köyhyyttä: alennetaanpas veroja. Tämä ei ole politiikkaa. Tämä on dogmi. Väsähtänyt ja kyyninen filosofia.”
 
Omaa ”filosofiaansa” senaattori Obama pääsi kirkastamaan elokuussa 2008 Chris Wallacen haastattelussa räyhäkonservatiivisella Fox-kanavalla. Kuumaksi perunaksi oli noussut hänen väitetty kyvyttömyytensä kollaboroida oikeiston kanssa. Obama vastasi arvioimalla monien liberaalien pitävän häntä liiankin yhteistyökykyisenä. Hän jatkoi:
 
”Kas tässä on minun filosofiani. Tahdon tehdä sitä, mikä toimii Yhdysvaltain kansan hyväksi. Ja sekä osavaltio- että liittovaltion lainsäädännön tasolla olen aina pystynyt työskentelemään republikaanien kanssa, jotta löytäisimme kompromisseja ja yhteistä pohjaa.
[…]
Ei demokraateilla mielestäni ole yksinoikeutta viisauteen. Tavoitteenani on viedä meidät ulos tästä vastanapaistavasta kiistelystä, jossa pyrimme aina napsimaan huokeita poliittisia irtopisteitä, sen sijaan että todella saisimme hommia hoidetuksi.” 
 
Obama kuitenkin leimattiin moniaalla sosialistiksi, mikä ei ole Yhdysvalloissa vallan pieni synti. Esimerkiksi käyköön ”Vapauden tulevaisuus” -säätiön verkkosivuille kesäkuussa kirjoittanut Jacob G. Hornberger. Hänen mukaansa Obama harjoitti ”sosialistista filosofiaa”, joka juontui New Dealin ”fasistis-sosialistisesta” taustasta.
 
Sosialistitulkinnan tueksi löytyi vanha radiohaastattelu. Muun muassa One News Com uutisoi lokakuussa 2008, että Obama oli esiintymisessään Chicagon ei-kaupallisella WBEZ-kanavalla 2001 sanonut ”taloudellisen oikeudenmukaisuuden” edellyttävän ”vaurauden uusjakoa”. Obaman lainattiin analysoineen, että oikeussalikeskeiseksi linjautuneelta kansalaisoikeusliikkeeltä oli aikoinaan tupannut katoamaan silmistä poliittis-yhteiskunnallinen järjestäytyminen ja ”tosiasialliset valtakoalitiot”. Tästä syystä se ei valitettavasti saanut edetyksi ”redistributiiviseen muutokseen”. Republikaanivaikuttajat näkivät äänitteessä tiivistyvän obamalaisen jakofilosofian: ”Hän menee jopa niin pitkälle, että arvostelee Yhdysvaltain perustuslakia, koska se ei takaa yhtäläisiä tuloja”, puuskahti entinen presidenttiehdokas ja ”Amerikkalaiset arvot” -järjestön nokkamies Gary Bauer. Obaman talouspolitiikka uhkasi suistaa maan pahasti alle parin jääviin kasvutuloksiin ja ”luokkasotaan”. Bauer jatkoi: ”Ottaa nyt varat pois tuottavilta ihmisiltä ja antaa ne ihmisille, jotka eivät ole olleet yhtä menestyviä! Se on parhaimmillaankin sosialismia – ja minusta voisi puolustaa sitäkin kantaa, että se on tavallaan marxismia.”
 
Aivan kaikkea julkista tilaa eivät sekopäät vallanneet. Obaman ajattelusta julkaistiin myös tutkimusartikkeleita. Esimerkiksi Michael A. Peters laati Political Futures in Educationin viime vuoden ykkösvihkoon artikkelin Obaman ”amerikkalaista unelmaa uudistavasta poliittisesta filosofiasta”. Bart Schultz taas kontribuoi Philosophy of the Social Sciencesin viime vuoden toiseen numeroon samasta aiheesta. Schultz sitoi Obaman filosofian aina John Deweyn ja Jane Addamsin päivistä alkaneeseen pragmatismin chicagolaiseen haaraan. Saul Alinskyn, Abner Mikvan, David Greenstonen, Danielle Allenin, Cass Sunsteinin ja Richard Rortyn jäljillä liikkunut Obama on koettanut Schultzin mukaan jatkaa Abe Lincolnin perinnön soveltamista nykyoloihin.
 
***
 
Raskaan sarjan filosofeista Simon Critchley puuttui Obama-kysymykseen Yhdysvaltain politiikan tutkimuksen yhdistyksen kokouspuheessaan elokuussa 2008 ja New Yorkin New Schoolin luennossaan syyskuussa 2008. Ajatuksia julkaistiin kirjoitetussa muodossa eri kanavilla vuodenvaihteessa 2008–2009. Critchley aloitti presidentin yksinäisestä, yhteyttä ja yhteishyvää kohti kurkottelevasta hahmosta. Täytyy vahvistaa yhtymäakti, tulee ”affirmoida keskinäiset siteemme toinen toisiimme”. Critchley mukaan usko yhteishyvään on Obaman itsensäkin mukaan epätodennäköistä, kun otetaan huomioon turski eriarvoisuus, hallinnon mädännäisyys ja yleinen anomia. Mutta onko tämä ristiriitojen ja valtasuhteitten hälvenemisestä hourailevaa ”antipoliittista fantasiaa” vai mitä? Onko uskomishalu varmin merkki uskon kadosta? Critchleyn sanoin Obaman suosio joka tapauksessa käsittyy reaktiona Bushin ”ultrapoliittiseen” kauteen ”massiivisine toimeenpanovallan laajentamisineen” ja ”pelon politiikkoineen”. Liberaali samanmielisten keskustelu haluaa syrjäyttää uskonnollisen absolutismin. Miten poliittista kamppailua toppuutteleva Obama yhdistyy taloudellista vapaamarkkinakamppailua suosivaan Obamaan, se jää avoimeksi.
 
Critchley on kiinnostuneempi Obaman subjektiviteetista ja vetovoimasta. Hän tunnustaa olevansa tyyten moisiolla siitä, mikä Obama oikein on miehiään. Puheitten katsomiset ja tekstien lukemiset lujittavat vain tuntua juohevan kielenkäyttäjän mitä utuisimmasta ja etäisimmästä hahmosta. Critchley jää kaipaamaan merkkiä ärsyyntymisestä tai suuttumuksesta, ”ehkäpä ensimmäisestä poliittisesta tunteesta”, joka liikuttelisi asioita. Obamasta jää käteen vain etäännytetty hahmo haikailemassa kenties vain kristinuskosta löytämäänsä yhtymystä ja täyttymystä.
 
Critchley uumoaa, että Obaman poliittista neroutta voi juuri olla hänen arvoituksellinen, seisahtunut opaakkiutensa. Ei Obama turhaan luonnehtinut itseään ”valkokankaaksi projektioita varten”. Hän pystyy kuvastamaan ihmisten omaa yksinäisyyttä ja ikävöintiä. Critchley näkee Obaman kirjoitustyylissä suorastaan nuoresta Rousseausta muistuttavaa vilpitöntä kyynisyydettömyyttä. Mutta Obama pysyy ikään kuin antropologina, äitinsä ammattiasenteessa, tarkkailemansa yhteisön ulkopuolella, matkan päässä välittömästä kokemuksesta. Uskontosuhde vaikuttaa sekin Critchleyn mukaan antropologiäidin ”kunnioittavan etäisyyden” leimaamalta. Obama perustelee uskonnon tarpeen elämän vaatimalla ”kerronnallisella kaarella”, päivittäisen raadannan edellyttämällä virkistyksellä ja ”kroonisen yksinäisyyden” kysymällä lievityksellä. Muuten tarvottaisiin nihilismissä, käveltäisiin tätä tyhjää tietä taloon, jossa ei ole minulle mitään. Critchley muistuttaa Obaman halunneen etsiä äitinsä opettamien arvojen – rehellisyys, myötätunto, kurinalaisuus, viivytetty palkitseminen ja työteliäisyys – tueksi sopivaa ”poliittista filosofiaa”. Vastaukset löytyivät kuitenkin muualta, äidiltä huomaamatta jääneiden asioitten kohtaamisesta. Critchley lainaa Obamaa:
 
”Kristityt työtoverini tunnistivat itsensä minussa. He huomasivat, että minä tunnen heidän Sanansa, jaan heidän arvonsa ja veisaan heidän virsiään. Mutta he äkkäsivät, että jokin minussa pysyi loitolla, irrallaan, tarkkailijana heidän keskuudessaan. Käsitin, että ilman astiaa uskomuksilleni, ilman yksiselitteistä sitoutumista tiettyyn uskonyhteisöön joutuisin jollekin etäiselle tasolle, vapaaksi äitini tavalla, mutta myös yksinäiseksi samalla lailla kuin hän oli perimmältään yksin.”
 
Antropologinen kunnioitus kaikkia uskoja kohtaan tarkoitti sitoutumattomuutta mihinkään niistä. Omat uskomukset jäivät kellumaan. Obaman ankkuripaikaksi valikoitui afroamerikkalainen kristillisyys: hän liittyi eteläisen Chicagon Trinity United Churchiin, pastori Jeremiah Wrightin seurakuntaan. Presidentinvaalikampanjan aikaan nousi kohu Wrightin 2003 pitämästä saarnasta, jossa kehotettiin laulamaan ”God Bless America” -laulun sijasta ”God Damn America”, koska hallitus kohteli kansalaisiaan epäinhimillisesti ja kuvitteli itsensä jumalaksi. Ja olihan kauheampaakin: pian 9/11-iskujen jälkeen 2001 Wright oli saarnannut siitä, miten USA:n omat terroriteot lietsoivat terrorismia. Obaman katsottiin selvinneen tukalasta tilanteesta hyvin erimielisyyttä korostamalla mutta omaa uskonyhteisöään tai mentoriaan tuomitsematta. Critchleyn mukaan Obaman liittyminen kirkkoon oli vakain tuumin tehty järkiperäinen päätös, ei haltioitunut kääntyminen. Obama itse sanoo ”kriittisen ajattelun” pysyneen hengellisessä kyydissä. Hän ei peittele agnostisiakaan juonteita pohdinnoissaan. Mutta Critchley näkee skepsiksen nakertavan Obaman kansalaisille esittämää poliittista kutsua mukaan uskomaan: ”Meidän täytyy uskoa, mutta me emme voi uskoa. Ehkä tämä on se tragedia, jonka jotkut meistä näkevät Obamassa: me osaamme uskoa muutokseen, mutta me tajuamme rusentavasti, että mikään ei muutu.”
 
Critchley jatkoi analyysiaan Adbusters-verkkosivulla marraskuussa viikko Obaman vaalivoiton jälkeen. Hän totesi, että mahtava voitto näytti saavan monta lamaantunutta kansalaista jälleen toimeliaaksi. Mutta Critchley aavisti moralistisen politiikan luisuvan tekopyhyyteen. Obama varaa ensinnäkin profeetalliseen kristillisen mustan ajattelun traditioon ja retoriikkaan, mutta jättää siitä pois kaiken kriittisen radikaaliuden. Toisekseen Obama edistää paluuta liberaaliin perustuslaillisuuteen schmittiläis-straussilaisen toimeenpanovallan paisuttamisen jäljiltä. Tämä merkitsee hartaita oikeusopillisia kinkereitä perustaja-isien pykälien äärellä. Kolmanneksi Obama normalisoi kapitalismia vakauttamalla finanssimarkkinoita groteskin sääntelynpurkamistrendin jälkeen. Hän hakeutuu konfliktin välttelyn linjalle ja uskoo vapaan kilvoittelun siunauksellisuuteen, vaikka hänen talousajattelunsa on voimaton puuttumaan köyhyyteen.
 
Muutosta ei Critchleyn mukaan pidä odottaa valtion ja pääoman tasolla. Vain moraalis-symbolisella tasolla vaihdetaan sapluunaa. Se ei ole olematon muutos, Critchley myöntää. Liberaaleilla on syytä riemuunsa. Vasemmistolaista ei bailatuta. Critchley ounastaa, että regiiminvaihdos saattaa johtaa ”erilaisiin paikallisiin kansan politisoitumisen muotoihin, jotka kenties asettavat kyseenalaisiksi vallitsevat sosioekonomiset vakaumukset”. Siirtolaisten oikeudellinen asema saattaa hyvinkin kohentua. Ja muitakin ”edistyksellisiä radikaalistumisia” saattaa ilmaantua.
 
Yhtä mahdollista vain on, että Obaman kampanjan liikkeelle panema kansalaisvoima haaskaantuu triumfin politiikan vaihtuessa hallinnon rullaukseksi ja median mylläykseksi. Critchleyn mukaan jo Obaman voitonpuheen ”tummanpuhuva, hienokseltaan pettynyt sävy” kieli tämän vaihtoehdon etusijasta: ”Emme ehkä pääse perille yhdessä vuodessa tai edes yhdessä kaudessa.” Vallan varmistuttua kansaa ei parane sen enempää liikutella. Itsensä ja mahtinsa tiedostavan kansan poliittista kokemusta pitää kammitsoida. Kansansuvereniteetti on palautettava aisoihin. Koneisto hyrrätköön.
 
Critchley puhuu tragediasta, jos kohta tyypillisellä ”ehkä”-sanallaan lievennettynä. Kollektiivinen ilo ja voimantunto näyttäytyivät, ”poliittisen hetken potentiaali”, jota edustuksellinen tapahtumakulku lopulta vääjäämättä estää aktualisoitumasta. Ei ihme, että Obama peruutti juhlailotulituksen. Menkää kotiin, systeemi jatkaa tästä.
 
Alain Badioun ’tapahtuma’-käsitteestä pomppua hakien Critchley puhuu kollektiivisuuden synnystä tasavertaisuuden normin suojissa. Tapahtumallinen politiikka edellyttää etäisyyttä valtiovallasta. Nyt pehmoinen demokraattinen, kansalaisyhteiskuntaan yhdentyvä ja sosiaalisen elämän joka kentälle työntyvä valtio kuroo välimatkaa umpeen. Siksi distanssi on luotava erikseen, asioikseen, sinne, missä valtio rakoilee. Sama se, Critchley tarkentaa, onko muotoutuva kollektiivi valtava globalisaation vastustajien rihmasto tai puolen- tai parinkymmenen hengen toimintaryhmä: ”Ettemme unohtaisi, Pariisin kommuuni alkoi siitä, kun kourallinen kansalaisia otti ja kieltäytyi.” Critchley pinnistää itse toiveikkuuteen:
 
”Mitä ikinä jäikään vasemmistosta jäljelle Obaman jäljiltä, sen pitäisi sitoutua luomaan paikallisia politiikkakokeiluja, muodostamaan kollektiivisuuksia, jotka ovat olemassa valtiosta erossa ja voivat painostaa sitä. Todellinen politiikka ei ehdy edustuksellisuuden peleihin eikä liberaalin demokratian spektaakkeliluonteeseen. Kollektiivisuudet murtautuvat esiin näkymättömistä, valtion väliköistä ja pääoman rajoilta. Marraskuun 4. päivän iltana [2008, Obaman valituksi tulemisen iltana,] koitti kenties hetki, jolloin potentiaali tällaisen esiinmurtautumiseen uhkasi tapahtua. Se saattaa yhä tapahtua.”
 
***
 
Toimittaja Greg Sargent odotteli blogissaan Obamalta ponnekkaampaa vastausta republikaanien tapaan jarruttaa talouspolitiikan uudistamista. Helmikuun neljäntenä 2009 Sargent katsoi saaneensa merkin presidentin halusta ”erottautua vihollisistaan filosofisesti ja ideologisesti”. Hän lainasi Obamaa: ”Olen viime päivinä kuullut kritiikkiä aloitteitani kohtaan. Nuo moitteet kaiuttavat täsmälleen samoja epäonnistuneita teorioita, jotka olivat omiaan viemään meitä nykyiseen kriisiin. Käsityksiä, joiden mukaan veronleikkaukset ratkovat kaikki pulmamme, energiaomavaraisuutemme perustavat haasteet ja terveydenhuollon korkeat kustannukset voidaan unohtaa ja silti odotella taloutemme ja maamme kukoistavan. Minä hylkään nuo teoriat, ja niin hylkäsivät kansalaisetkin, kun he äänestivät viime marraskuussa jyrkästi muutoksen puolesta.”
 
Sargent kommentoi, että presidentti halusi näin korostaa ”filosofisia eroja” hänen ja republikaanien välillä. Seuraavana päivänä Obaman ajatuksia ilmestyi Washington Postissa. Sargent näki presidentin vihdoin palanneen kampanja-aikaiseen, aggressiiviseen kiistavalmiuteensa. Hän arvioi, että syynä bully pulpitin eli etusijaisen puhujanpaikkansa täysmääräiseen käyttämiseen oli Obaman kangerrellen alkanut yhteistyö kongressin demokraattiedustajien kanssa.
 
Maaliskuussa Obama joutui CNN:n haastattelussa vastaamaan Dick Cheneyn syytöksiin. Bushin varapresidentti oli väittänyt, että uusi turvallisuuspolitiikka, erityisesti päätös Guantánamon vankileirin lakkauttamisesta, ”lisäsi Yhdysvaltain kansaan kohdistuvaa uuden hyökkäyksen riskiä”. Obama totesi, että Cheneyn oma malli ei ole lisännyt turvallisuutta. Päinvastoin: ”tuo filosofia on aiheuttanut uskomatonta tuhoa meidän imagollemme ja asemallemme maailmassa. […] kuinka monta tuomiota on saatu Guantánamon avulla? Kuinka monta terroristia on todella saatu oikeuteen varapresidentti Cheneyn kannattaman filosofian turvin? Se ei ole lisännyt suojaamme. Sen sijaan se on ollut hyvää mainosta antiamerikkalaisille tuntemuksille. Tämä tarkoittaa, että kaikkialla maailmassa pestataan tehokkaasti arabi- ja muslimitaistelijoita USA:n etua vastaan.”
 
Rochester Institute of Technology aloitti kevätlukukaudella 2009 erityisen kurssin Obaman ”elämästä ja filosofiasta”. Englannin ja filosofian oppiaineitten järjestämissä opinnoissa perehdyttiin Obaman kirjoituksiin. Filosofian apulaisprofessori John Cappsin mukaan ”Obaman poliittista filosofiaa kuvataan usein ’pragmaattiseksi’, mutta se nyt voi tarkoittaa yhtä sun toista. Asettamalla hänet laajempaan filosofiseen kontekstiin voimme ymmärtää paremmin, kuinka hänen pragmatisminsa pohjautuu tiettyihin ihanteisiin ja periaatteisiin, ja miten nämä ohjaavat hänen päätöksiään.” Englannin apulaisprofessori Babak Elahi taas painotti Obamaa melkoisen kirjallisen tuotannon miehenä, jonka tyyliä ja sanomisia oli syytä tutkia. Kurssilla otettiin lähilukuun myös W. E. B. DuBois, Malcolm X, Richard Rorty ja William James.
 
Vappuna 2009 Telegraph kertoi, että teoksellaan The Secret Ingredient kohauttanut brittiläinen perheenäiti Mrs Bee oli saanut yhden kirjatilauksen Valkoisesta talosta. ”Hämmentävää, että minun oivallukseni lingersivät aina Barackille ja perheelleen saakka”, kertoi Mrs Bee, joka oli postittanut niteen omin käsin. Hän arveli syyksi tilaukseen perhesuuntautuneen Obaman kiinnostusta terveelliseen elämäntapaan. Sydänvaivojensa vuoksi asialle aikoinaan omistautunut Mrs Bee tiivisti opetuksensa: ”Olen aina tykännyt kokata, mutta sitten oivalsin, että terveellinen ravinto voi todella vaikuttaa hyvään oloon. Minun filosofiani koostuu viidestä äffästä: family (perhe), food (ruoka), fitness (kunto), finance (rahoitus) ja future (tulevaisuus). Arvelenpa, että nämä asiat ovat lähellä Obamankin sydäntä.”
 
Kesäkuussa 2009 Carlin Romano eritteli The Chronicle Review’ssä Obaman Kairon yliopistolla pitämää puhetta: ”Obaman ainutlaatuisin filosofinen läpimurto oli heittää taidokkaasti esille kosmopoliittinen idea, jonka mukaan USA:n presidentin täytyy välittää ei-yhdysvaltalaisista.” Maailmaan puuttumisen aste velvoitti. Romanon sanoin kosmopoliittiutta oli sallia erilaisia elämän- ja ajatustapoja, kunhan ne eivät häiritse lähimmäisiä: ”Obama on ilmoittanut kaikista edeltäjistään poiketen koko maailmalle, että Yhdysvallat aikoo yhä viedä filosofiaansa, eetostaan ja poliittista teoriaansa – mutta ei deklamoiden vaan keskustellen, ei kitkerää myöntymistä vaan vapaata omaksumista tavoitellen.” Romanon loppunousu kuului: ”Filosofipressaylipäällikkö ja kosmopoliittiylipäällikkö. Tulee ajatelleeksi, että lopultakin me ansaitsemme hänet. Näyttää siltä, että meillä on hänet.”
 
Heinäkuussa 2009 Yhdysvalloissa ilmestyi käännöksiä Le Monden Washingtonin-kirjeenvaihtajan artikkelista. Corine Lesne huomautti heti alkajaisiksi, että Obaman avustajat puhuvat mieluummin ”Obaman ’filosofiasta’ kuin Obaman doktriinista”. Prahan, Kairon ja Moskovan puheita oli seurannut ehkä kohistuin puhe Ghanan Accrassa. Lesnen sanoin puheita yhdisti moralismi, ”moraalinen johtajuus” kaikkia aseita vahvempana voimana. Realistista vastapainoa taas edusti ajatus valtioitten itsemääräämisestä kansainvälisen järjestyksen kulmakivenä. Obama toisteli maailman olevan vastavuoroisesti toisiinsa liittyneitten toimijoitten kokonaisuus. Valtioitten merkitys ei häviä. Mutta enää eivät mahtavat osoita mahtiaan ”dominoimalla tai demonisoimalla muita maita”. Valtataistelun nollasummapelin korvaavat jaettu edistys ja ”universaalit oikeudet”. Lesne kaivoi taustaksi esiin kirjoituksen Columbian yliopistolehdestä, jossa Obama oli 1983 ”kehitellyt filosofiaansa” ja kehottanut ”sotamentaliteetin murtamiseen”.
 
Elokuussa ilmestyi The New York Timesissa Michael Powellin analyysi Obaman filosofiasta. Se näytti olevan toisinaan vasemmistolaista, joskus oikeistolaista, mutta aina pragmaattista. Powell huomautti Obaman todenneen, että esimerkiksi lapsen raiskaamisen kaltaisesta iljettävän pahasta eli heinous (kirjaimellisesti: vihattavasta) rikoksesta voisi tuomita oikeutetusti kuolemaan. Hän pohdiskeli, oliko Obama vasemmistolainen, joka hakeutui välillä keskemmälle kannatuspohjansa varmistaakseen, vai oliko hän keskustalainen, joka vieraili sopivan sauman tullen vasemmalla. Powellin haastattelemalla historioitsijalla Fred Siegelillä oli vastaus valmiina: ”Hänen filosofiansa on kunnianhimo. Minusta hänellä on ennemminkin retoriikka kuin filosofia.” Toinen kuultu historiantutkija, Alan Brinkley, ei tarjoutunut apteekinhyllyksi: ”Hän ei ole sillä lailla juurtunut kuin monet poliitikot. Me emme tiedä, mikä hänen täsmällinen filosofiansa oikein tulee olemaan. Näkyy vain kiintoisia sirpaleita.”
 
Marraskuisessa The Washington Postissa arveltiin, että Obama sovelsi ulkopolitiikkaan Chicagon slummikortteleissa testaamiaan ja oppimiaan yhteisöorganisaattorin niksejä. Sieltä juontuivat vetoomukset yhteisiin etuihin ja ihanteisiin. Sieltä kumpusi myös matalan profiilin linja diplomatiassa. The Washington Examinerissä Byron York jatkoi Obaman ulkopolitiikan ”filosofisten pohjapönkkien” setvintää. Häntä huoletti ulkopolitiikan hoitelu kulmakuntakonsteilla. Varsinkin kun York kertoi perehtyneensä Obaman toimintaan Chicagossa 1985–1988 ja saaneensa selville, että ihmisten mieleen oli jäänyt useita aloitettuja projekteja ja innostavia puheita, mutta kovin vähän kouraantuntuvia saavutuksia. Irtisanottujen uustyöllistämisen, koululaisten iltapäiväkerhottamisen ja vuokra-asuntotuotannon lisäämisen hankkeet eivät juuri luonnistuneet. Kaupunki kyllä avasi kesätyönvälitystoimiston ongelmakvartteeriin ja asbestiakin saatiin poistetuksi saman alueen vanhoista kerrostaloista. ”Siinä se sitten olikin.” Yorkin mukaan Obaman sinänsä sovitteleva toiminta perustui yhteen asiaan: ”saatetaan vaikutusvaltaiset ihmiset syyllisyydentuntoihinsa tai noloiksi tai ärsyyntymään ja siten anteliaiksi.” Vaurauden ja voimavarojen isouusjako ei ottanut tulta, ja mies lähti lukemaan lakia. Hän osaa kyllä kiusata republikaaneja kotikentällä. Mutta Yorkin varsinainen kysymys kuuluu: pureeko Obaman retoriikka Mahmud Ahmadinejadiin ja talebaneihin? Yksi Yorkin kirjoitusta netissä kommentoinut lukija myötäili Yorkin ruodiskelua sanoen, ettei itse ole havainnut Obamalla minkäänlaista ”ulkopolitiikkafilosofiaa”.
 
Joulukuussa ”sotamentaliteetin murtamista” aikoinaan vaatinut Obama piti puheen Oslossa vastaanotettuaan Nobelin rauhanpalkinnon. Ylipäällikkö tiesi, että USA:n paraikaa käymät sodat Afganistanissa ja Irakissa värittivät hänen jokaista sanaansa. Makaaberi palkinto, makaaberi puhe:
 
”Aikojen kuluessa, samaan tapaan kuin koonnettu laki koetti hillitä ryhmien välistä väkivaltaa, koettivat filosofit, papit ja valtiomiehet säännellä sodan tuhoavaa voimaa. Nousi esiin käsite ’oikeutettu sota’, joka ehdotti, että sota on oikeutettu vain täyttäessään tietyt ennakkoehdot. Sotaa on käytävä vain viimesijaisena keinona tai itsepuolustukseksi, voimaa on käytettävä kohtuullisesti ja siviilit on säästettävä väkivallalta aina kun vain mahdollista.
Historian kuluessa tätä oikeutetun sodan käsitettä huomattiin harvoin. Ihmisten kyky keksiä uusia tapoja toisten tappamiseksi osoittautui ehtymättömäksi, samoin kuin kykymme olla antamatta armoa niille, jotka näyttävät erilaisilta tai rukoilevat muuta jumalaa. Armeijoitten väliset sodat tekivät tietä kansakuntien välisille sodille – totaalisille sodille, joissa hämärtyi ero taistelijan ja siviilin välillä. Yhteen kolmenkymmenen vuoden ajanjaksoon mahtuu kaksi tuollaista tämänkin koko maanosan nielaissutta verilöylyä. Ja niin vaikeaa kuin onkaan kuvitella oikeutetumpaa asiaa kuin kolmannen valtakunnan ja akselivaltojen tappio, toinen maailmansota oli konflikti, jossa kuolleiden siviilien määrä ylitti kaatuneitten sotilaitten määrän.
Tällaisen tuhon jälkeen ja ydinaseajan äärellä kävi voittajalle ja voitetulle yhtä lailla selväksi, että maailma tarvitsi uuden maailmansodan ehkäiseviä instituutiota. Ja niinpä neljännesvuosisata sen jälkeen, kun USA torjui Kansainliiton – jonka ideoimisesta Woodrow Wilson sai tämän saman palkinnon – Yhdysvallat johti maailmaa rauhanturva-arkkitehtuurin rakentamisessa: Marshall-apu ja YK, sotimista kaitsevat mekanismit, ihmisoikeuksia turvaavat, kansanmurhia estävät ja vaarallisimpia aseita rajoittavat sopimukset.”
 
Useampikin kommentaattori huomautti, että Obaman yhdeksi filosofiseksi taustavoimaksi tämänkin kirjoituksen ykkösosassa mainittu Reinhold Niebuhr kuului ’oikeutetun sodan’ teoreetikoihin. Niebuhr pyrki 30-luvulta alkaen määrittelemään oikeutuksen defensiivisesti, mutta hän avasi ”demokraattisen sivilisaation puolustamisen” opillaan ovia myös offensiivisemmalle oikeuttelulle. Asiasta voi lukea esimerkiksi Campbell Craigin teoksesta Glimmer of a New Leviathan. Total War in the Realism of Niebuhr, Morgenthau, and Waltz. Columbia University Press, New York 2003.
 
 
Jarkko S. Tuusvuori
 
Maailmanvaltiaitten filosofiaa 

 

”Albemarle-kadun kirjakauppiaani Murray sanoo maksavansa hyvin, jos hän saa käsikirjoituksen, ennen kuin se ilmestyy mannermaalla. Enemmän, jos se on politiikkaa. Vähemmän, jos se on filosofiaa.

 

Näin kirjoitti Madame de Staël Lontoossa 18. tammikuuta 1814 Benjamin Constantille Saksaan. Rakastavaisilla oli molemmilla sormensa pelissä ajankohdan eurooppalaisessa valtapolitiikassa, sanataiteessa ja hengenelämässä. Oppineitten ja hallitsijoitten kanssa sujuvasti seurustelleille sydänystäville ei ollut vierasta oman edun viileä arviointi kulloisessakin tilanteessa. Kirjailija-filosofit epäonnistuivat rakkaudessa ja sielunrauhan tavoittelussa, mutta he luovivat menestyksellisesti järjestelmästä ja hallinnosta toiseen. Kuten de Staël neuvoi viisi päivää myöhemmin: ”Suurteoksessa voi sanoa kaiken. Pamfletille, joka on teko, on tarkoin valittava oikea hetkensä.” Napoleonin sotaonnen käännyttyä huonoksi ja maailmanpolitiikan heilahdettua arvaamattomaan asentoon ei kannattanut hätäillä sen enempää filosofisten kuin poliittisten näkemystensä julkistamisessa.

 

Yhdysvaltain presidenttiehdokkailla ei ole tilaisuutta pantata kantojaan mistään. Niinpä niitä on pyrittävä toistamaan, työstämään ja hiomaan yleisön edessä kaiken aikaa, jotta syntyisi vaikutelma sekä johdonmukaisesta että arvostelukykyisestä vallankäyttäjästä. Täytyy viestiä ryhdistä ja ketteryydestä. Republikaanien John McCain lausui Timen hiljan järjestämässä 9/11- vuosipäivän keskustelutilaisuudessa New Yorkissa: ”Minun filosofiani on se, että älkäämme teettäkö hallituksella asioita, jotka yksityinen sektori tai [kansalais]järjestöt voivat tehdä. Se nyt vain on minun teoriani hallitusvallasta.”

 

Näillä lauseilla McCain otti kantaa vapaaehtoisen kansalaistoiminnan puolesta. Ihmisten auttamishalua ja yrittäjien toimeliaisuutta ei pidä sotkea valtion väliintuloilla. Kannan muotoilussa ei ole mitään yllättävää. Vaikka sanavalinnoista voi kenties kuulla kaikuja jopa 1800-luvun puolimaissa kirjoittaneen armoitetun esseistin Charles Astor Bristedin talousliberaaleista esityksistä, McCainin lausunnon persoonattomuuden paljastavat juuri suhteettoman juhlalliset omistusmuodot ”minun filosofiani” ja ”minun teoriani”. Niiden tehtävänä on pönkittää heppoista rutiinivastausta, mulkata asenne argumentiksi.

 

McCain ei suinkaan ollut terroripäivän sanailussaan ensimmäistä kertaa esittelemässä filosofiaansa. Helmikuun 14. päivänä hän sanoi CNN:n tähtihaastattelijalle Larry Kingille: ”Senaattori Obama ja senaattori Clinton haluavat taatusti korottaa veroja. Minä ymmärrän sen. He ovat liberaalidemokraatteja. Olkoot kaikin mokomin minun puolestani. Mutta oma filosofiani tuo ei ole. Minun filosofiani mukaan veroja alennetaan niin paljon kuin mahdollista ja jatketaan niiden leikkaamista, jotta Yhdysvaltain kansan verotaakka kevenisi. Yritysverotusta myös, ei sen puoleen.”

 

Tälläkään lausunnolla ei ole mitään uutisarvoa. Oikeistolainen kertoo siinä olevansa oikeistolainen. Vastauksessa saadaan aina yhtä tarpeellinen muistutus sanan ”liberaali” kaksimerkityksisyydestä: poliittisesta ja taloudellisesta vapaudesta uskonnon tehneitten republikaanien mielestä arveluttavinta on olla vapaamielinen eli sallivainen tai lepsu. Filosofiapuhe nousi tässä tapauksessa hänen majesteettinsa Kingin vilauttamasta videopätkästä, jossa demokraattien Barack Obama oli arvioinut McCainin taktiikkaa: ”Hänen talousfilosofiansa keskittyy jatkamaan samoja verohelpotuksia, joita George Bush on vienyt läpi viimeiset seitsemän vuotta ja joita kukapa muu kuin John McCain arvosteli vastuuttomiksi vielä silloin, kun hän ei ollut itse asettunut ehdolle Amerikan Yhdysvaltojen presidentiksi.”

 

Niinpä McCainin vastauksesta voi lukea pisteliään erottelun. Yhtäällä on filosofia, jossa bushilaisittain hairahtanut yhteisen varannon tuhlaus (McCainin mukaan hänen esittämänsä vastuuttomuuskritiikin varsinainen kohde) yhdistyy demokraattien iänikuiseen haluun kiusata palkansaajia ja yrittäjiä korkeilla veroilla. Toisaalla on filosofia, jossa puretaan esteitä työteliäisyyden ja oma-aloitteisuuden tieltä. Filosofialla tarkoitetaan siis vähintäänkin filantropiaa, fiskaalisuuksia ja fiiliksiä.

 

Obama on kenties ollut finaalivastustajiksi valikoituneista poliitikoista hanakampi filosofiaan vetoaja. Viime vuoden toukokuussa häntä soimattiin suosikkijärjestelmän ylläpidosta kotikonnuilla, vaikkei varsinaisia rikkomuksia väitettykään tapahtuneen. Oli tullut julki, että Obamaa vaaleissa huomattavin summin tukeneitten Illinoisin springfieldiläisten joukossa oli monia henkilöitä, jotka olivat hyötyneet suoraan jostakin tämän järjestämästä valtiollisesta toiminta-avustuksesta. Senaattori selitti: ”Minun filosofiani oli se, että jos rahaa kerran jaettiin, olisi ollut sopimatonta, jollen minä olisi hankkinut siitä osaa omalle alueelleni. Oliko se mielestäni paras tapa panna hallituksen menoja tärkeysjärjestykseen? Ei ollut.”

 

Filosofiaa käytetään näillä estradeilla samaan tapaan kuin minkä hyvänsä yhteisön tai yrityksen itsemarkkinointimateriaaleissa. Pulju kuin pulju mielii viestittää jo Suomessakin, että arvoissa löytyy, missiota riittää ja filosofiaa pesee. Useimmiten ollaan hyvän puolella pahaa vastaan, mennään eteenpäin kernaammin kuin taaksepäin ja kunnioitetaan pikemmin kuin halveksitaan. USA:n vaaliväittelyiden My philosophy is -alkuiset lauseet olisi ehkä perustelluinta suomentaa ”Ajattelen tästä asiasta niin, että”. Kilpailukykyinen vaihtoehto monissa yhteyksissä olisi ”Öö, tota niinku”, ellei filosofian mantrahtavalla maininnalla juuri tavoiteltaisi hienostuneempaa tilkesanailua. Sen pompöösi vivahde on sukua jopa kahvipöytä- ja tupakkakoppisuomen vallanneelle relatiivirakenteilla tärkeilemiselle: ”Se-mikä-tässä-minua-ihmetyttää-on-se-että-se-mikä-pitäisi-olla-pääasia-eli-se-mikä-meille-on-tärkeintä-on-se-minkä-useimmiten-unohdamme.”

 

Sopii kysyä, onko päivänkohtaisten vaalidebattien käsitteellä ’filosofia’ mitään yhteyttä filosofiaan monisärmäisenä historiallisena traditiona, saati filosofian akateemiseen tutkimukseen, antaumukselliseen harrastamiseen tai filosofian kouluopetukseen. Kunnon vastaus tähän vaatisi pitkällisen esityksen mutkikkaasta ongelmasta. Lyhyesti: sikäli kuin filosofiaa filosofian ammattilaisten ja amatöörien harjoittamana vakavana ja kriittisenä pyrintönä kiinnostavat ajankohtaiset ilmiöt, tapahtumat ja tulkinnat, filosofialle ei suinkaan pitäisi olla yhdentekevää, miten sen nimeä käytetään tarkoituksessa jos toisessa. Kääntäen: yhdysvaltalaisessa päivänpolitiikassa tai sitä seurailevassa laajimmassa uutisjulkisuudessa taas näkyy harvoin merkkejä filosofisen tiedon tai taidon tuntemuksesta. (Näin on asia Suomessakin, kuten Jokelan surullisten tapahtumien jälkeinen julkinen keskustelu osoitti.) Kertokoon tästä näkökohdasta tavallaan teksasilaisen Knoxnews.comin heinäkuussa välittämä uutistoimisto AP:n juttu, joka kertoi McCainin ja Obaman lähes yhtaikaisista yrityksistä liehitellä espanjalaisamerikkalaista äänestäjäkuntaa. Joku naputteli anonyymin yleisökommentin:

 

”Suurimman osan raskaista töistä tässä maassa tekevät meksikolaiset. Kyllä, laittomia [työläisiä] palkataan, mutta he paiskivat ankarasti töitä ja hoitavat hommansa. Maatöissä puurtaminen on kovaa, eikä se lyö leiville, mistä johtuen tässä maassa syntyneet lähiöiden kasvatit eivät tahdokaan huhkia. Työt on silti tehtävä, jos haluamme jatkaa syömistä. Olen miettinyt, miksi ihmiset, joille on tarjottu kaikki ihmisille kuviteltavissa olevat tilaisuudet ja jotka ovat hyötyneet toisten hikoilusta, mielivät ylenkatsoa kättentöitten tekijöitä. Maa tarvitsee heitä, ja minusta meidän tarvitsee alkaa opettaa kouluissa enemmän taitoja ja vähemmän filosofiaa ja sukupuolikasvatusta.”

 

Tällaisten mielipiteitten pohjalta voisi joku innostua väittämään, että filosofia mainitaan julkisissa väännöissä ylimalkaan vain sen poissaoloa vaatien tai esimerkillistäen. ”Minun filosofiani” ei niinkään viittaa suuria ponnistuksia vaatineeseen filosofiseen ajatusrupeamaan, vaan päinvastoin kenen tahansa tilaisuuteen ohittaa moinen vaivannäkö, kutsua mitä tahansa käteen osuvaa ennakkoluuloa tai korulausetta omaksi filosofiakseen ja vihjata kaiken muun lajin filosofian joutavuudesta. Samaista mielipidettä maksaa kuitenkin vaivan lukea niinkin, että se muistuttaa epäsuorasti filosofisenkin käsityön rasituksista ja sen kytkyistä yhteiskunnallisiin käytäntöihin.

 

Niin tai näin, olisi hätiköityä selittää sana pois pelistä täysin turhana tai mielin määrin vaihdettavana. Filosofia esiintyy yhdysvaltalaisessa päivänpoliittisessa kiistelyssä ensinnäkin ideologisten ja periaatteellisten käsitysten otsikkona. Kun sana mainitaan, on lupa odottaa yleisluontoista linjausta ”yhteisten asioitten hoitamisesta”. Toiseksi tämä painokas ilmaisu valtuuttaa virittäytymään puhujan omakohtaisten pohdintojen ja valintojen kuulemiseen. Olivatpa jakoon saatetut latteudet kuinka pöllämystyttäviä tahansa, f-sanan nojalla ne käy päinsä ymmärtää merkeiksi uskollisuudesta tietyille ajatusperinteille. Käytännössä nämä kaksi puolta tarkoittavat sitä, että tehdään jokin erityinen tulkinta niin sanottujen perustaja-isien aatteitten ja tekojen merkityksestä. Toisin sanoen suositaan jotakin kierrossa olevaa tarinaa Thomas Jeffersonin ja kumppanien 1770–1780-luvulla eurooppalaisperäisten siirtolaisten intiaaneilta ryöväämille maille loihtimasta filosofisesta keksinnöstä nimeltä Yhdysvallat.

 

Kolmanneksi: filosofia yhdistyy ehkä erityisimmin kysymykseen johdonmukaisuudesta. Ehdokkaita arvioitaessa pohditaan, mihin voi luottaa. Tätä filosofia-termin käyttömuotoa havainnollistaa kommenttipuheenvuoro CNN-kanavalla nimikkoajankohtaisohjelmaansa juontavan Anderson Cooperin blogisivustolla. Kun siinä julkaistiin maaliskuussa toisen CNN:n miehen, David Gergenin, analyysi Obaman moraalista johtajuutta käsitelleestä puheesta, muuan nimetön tarkkailija antoi palautetta: ”Tarkastelisin käsitystä ’sanoilla ei ole väliä’. Uskon, että näin väittävät sanovat tosiasiassa, että Obaman moraalisilla uskomuksilla ei ole niin suurta merkitystä kuin hänen suunnitelmillaan politiikkaohjelmiksi. He tahtovat enemmän politiikkaa [policy] ja vähemmän filosofiaa. Tahtoisin pyytää ihmisiä harkitsemaan kysymystä: ‘Emmekö me totta vie tarvitse kumpaakin omalta presidentiltämme?’ Minä haluan tietää, mitä ehdokkaamme uskovat, miten he ajattelevat, siinä missä heidän politiikkakaavailunsa talouden, sodan ja terveydenhoidon varalle. Olemme monta kertaa nähneet, kuinka ehdokkaitten luvattu politiikka on vain harvoin tullut kongressin toteuttamaksi presidentin täsmällisten määritysten mukaan. Kun tiedetään, kuka ehdokas on – mitä hän eniten arvostaa ja kuinka hän ajattelee – ollaan parhaiten jyvällä siitä, kuinka tuleva presidentti vastaa joukkoon ennakoimattomia olosuhteita.”

 

Presidenttikausi on pitkä, ajat muuttuvat, paineet kasvavat, mutta kandidaattien filosofian pitäisi olla jotain sikareita ja suolakeksejä, oikkuja ja mieltymyksiä pysyvämpää. Sen tasalaatuisuudesta, jatkuvuudesta ja perimmäisyydestä saa pohjaa tunnustajansa tulevaisten tekojen ennustamiseen. Obamalla on tässä vahva valttikortti: Irak. Koalition hyökkäys Kaksoisvirranmaahan aiheutti pitkin länsimaita laajoissa piireissä vanhaa kunnon sotainnostusta, joka on vuosien varrella vaihtunut yleiseksi illuusiottomuudeksi. Presidenttiehdokkaan on vain varottava, ettei tyhmän rohkeuden välttäminen käänny USA:ssa herkästi tuomittavaksi tappeluhaluttomuudeksi. Senaattori Obama valikoi sanojaan verkkolehti Salon.comille viime marraskuussa antamassaan haastattelussa:

 

”Minun filosofiani on ollut johdonmukainen: sen mukaan me emme ota sotilaallisia vaihtoehtoja pois pöydältä. Meillä täytyy olla paljon tehokkaampia pakotteita ja myös maltillista kepinkäyttöä, jotta saamme Iranin muuttamaan politiikkaansa. Mutta minä olen myös sanonut – tavalla, jota kukaan muu ehdokas ei ole korostanut – että meidän pitää päästä suoriin neuvotteluihin Iranin kanssa. Minä ryhtyisinkin rohkeisiin diplomaattisiin aloitteisiin, jotka ovat tyystin puuttuneet nykyhallinnoltamme. Olen seikkaperäisesti hahmotellut, kuinka lähestyisin tällaista valtioiden välisten suhteitten hoitamista. Ja minulla on uskottavuutta jonakuna, joka oli oikeassa Irakin kohdalla. Jos siis hakee jotakuta, jota ei saa hätistettyä sotaan, minä taidan olla oikea ehdokas.”

 

Irakin sotaretken alkuperäisiin vastustajiin kuuluva Obama ei kuitenkaan ole voinut keskittyä oikeassaolon suomaan etuun. Hänen filosofiakseen ei riitä linjakas äänestyskäyttäytyminen senaatissa. Vaaditaan myös kannanottoa uurnille kävijöitten mielestä ehkä sittenkin tärkeimpään kysymykseen USA:n vaaleissa: mihin ja milloin presidentti arveluttavassa maineessa olevine liittovaltiohallintoineen ja omine laajoine valtaoikeuksineen katsoo asiakseen puuttua? Chicago Tribunen haastattelussa viime maaliskuussa Obama kommentoi taantumaksi tulkittua taloustilannetta:

 

”Voin sanoa, että minun filosofiani on tässä se, että puhkeaviin kupliin ei aina auta mennä väliin. Se voi vain pitkittää piinaa. Ja jonkin verran kivuliaaksi tilanne käy lainamarkkinoilla, koska luottoa on paljolti myönnetty vastuuttomasti. Toisaalta uskon, ettei tosiaankaan haluta luottokorttimarkkinoitten ajautuvan putoukseen koko laajuudessaan, jolloin aletaan nähdä myös terveitten yritysten tai hyvin hoidettujen velallisten joutuvan rangaistuiksi. Rajanveto on vaikeaa. Nähdäkseni joskus tulee olla pragmaattinen ja teoriassa vain sanoa, että me emme halua hallituksen tulevan hätiin, mutta nykytilanteessa ei tahdota finanssimarkkinoiden romahtavan.”

 

Puuttumattomuuksissa on siis eroja. Kun merkittävät yhdysvaltalaiset lainanantajat ovat viime aikoina tunnetusti pudonneet tai palanneet valtion syliin konkurssikypsinä, on keskustelu Washingtonin tyypillisesti vastenmielisiksi koetuista väliintuloista saanut uusia piirteitä. Byrokraateiksi leimatut fedsit ovat saaneet sovitella lapaseudulleen pelastavan enkelin siipiä. Obaman viittaus pragmaattisuuteen voi hämmentää. Kiusallisella tavalla se yhdistyy tässä nimenomaan valtiovallan interventioiden pidättelemiseen. Sanan tehtävänä lausunnossa on kuitenkin mitä ilmeisimmin vain luonnehtia tapauskohtaista päättelemistä kuviteltavissa olevassa tilanteessa mahdollisine eri toimista aiheutuvine seurauksineen. Tässä ei olisi pragmatistisen filosofian sata vuotta sitten koostaneella William Jamesilla, imperialismin ja mammonanpalvonnan vankalla kriitikolla, nokan koputtamista.

 

Ehkä Obaman filosofiakäsitystä on reilumpi hakea niistä kaunoriveistä, jotka sisältyivät hänen puheeseensa Floridan Boca Ratonissa 22. toukokuuta. Puheessa Obama torjui huhuja antisemitistisyydestään ja teki itseään tykö maansa juutalaisväestölle. Osana yritystä saada republikaanien omima Israel-suhteitten hoito takaisin demokraattien käsiin hän muotoili oman monikulttuurisuuden ja demokraattisen dissensuksen uskontunnustuksensa:

 

”Minun filosofiaani kuuluu se, että uskon ihmisten kuuntelemiseen silloinkin, kun olen heidän kanssaan eri mieltä.”

 

Entä John McCainin filosofia? Vaikka hän on käyttänyt filosofia-korttia ilmeisesti jonkin verran vastapukariaan vähemmän, hänen ja varapresidenttiehdokas Sarah Palinin yhteisellä kotisivulla komeilee erillinen julkilausuma filosofiasta. Äkkinäinen suomentaisi sen otsikoksi ”Tinkimättömän rakentavaa filosofiaa”, mutta erityisessä kontekstissaan se puhuu kuitenkin konstruktionistisesta eli ahtaasti perustuslakia tulkitsevasta juridiikasta. Tekstissä vapauden ja vapausoikeuksien merkittäväksi uhkaksi tunnistetaan mielivaltaiset, virastaan hullaantuneet ja eliittiin itsensä lukevat tuomarit, jotka ”kaappaavat kansan ja sen edustajien roolin alkaakseen säätää lakia tuomioistuimessa”. McCainin pirtaan käy kuulemma vain uskollisesti lakia soveltava nöyrä tuomarointi, joka kunnioittaa vapaan kansan itse itselleen asettamia säädöksiä ja pitää kurissa yksityiset yhteiskunnallis-poliittiset katsannot. Kirjoitteessa muotoillaan myös hyökkäävämmin, että McCain vastustaa puolueettomuuden hukanneita ”liberaaleja tuomariaktivisteja”, jotka häärivät aborttitapauksissa, rukkaavat avioliiton määritelmää ja käyttävät lakia uskontovihaan. Tämä oikeudenkäytön näköala yhdistetään alussa mainittuun McCainin teoriaan tai filosofiaan hallitusvallasta. Todetaan nimittäin, että federalismi tarkoittaa liittovaltion vallan rajoittamista osavaltioitten vallan hyväksi.

 

Sinänsä tavanomainen julkilausuma muistuttaa siitä, kuinka vaivalloista republikaaneille on toisinaan pitää kiinni sekä valtion sekaantumattomuudesta asioihin että vahvan keskusvallan ihanteesta. Tätä tavoitellaan korostamalla presidentin nimitysoikeutta, jossa kohtaavat kansalaisten oikeustajun tapailu, perustuslain laatijoiden viisauden kaiutus, maanisän kaitsennan tähdentäminen ja liittovaltiobyrokratian vieronta. Presidentti kuuntelee kansaa, Jumalaa ja perustuslakia, siten kuin nämä kolme kulloinkin tulkitsee, ja koettaa raivata itselleen latituudia pahanilkisten virkamiesten ja hankaliksi heittäytyvien parlamentaarikkojen häiritessä kaiken aikaa vapauden ja oikeuden toteutumista. Näin hän lähentää itseään arjessa rimpuilevaan kansalaiseen, jonka onnen esteitä hänen on keskityttävä poistamaan.

 

Mutta jos Obaman filosofiaa etsisi suopeimmin hänen korostamansa keskustelevan avoimuuden suunnasta, McCainin filosofian tiivistää vastaavasti väkinäisiä kampanjapapereita paremmin hänen jo toukokuussa 2004 Washington Postille antamansa lausunto. Tuohon aikaan sen enempää McCainin kuin Obamankaan ei vielä tarvinnut olla niin aatteellinen, syvällinen, yksivakainen ja valpas, sanalla sanoen filosofinen kuin nykyään:

 

”Minun filosofiassani sen kuin painetaan, painetaan niin helvetisti. Niin kuin Teddy Roosevelt painoi. Kairataan täysillä.”

 

Henkilökohtaisten vastoinkäymisten voittamisessa tämä sitkeyden filosofia hehkuu hyvinkin valovoimaisesti. Poliittisen filosofian credona se kirskuu jo korviasärkevästi. Maailman vaikutusvaltaisimman miehen – yhä vain miehen – kummikseen valitsema Theodore Roosevelt ei kuulosta juuri paremmalta kuin äkkiseltään hienompi itsepäihityksen ja porskuttamisen mestari, Rooman keisari Marcus Aurelius. Roosevelt sai kyllä rauhanpalkinnon välitettyään Japanin ja Venäjän sodassa, mutta suurmetsästäjänä ja USA:n intressien haukkamaisena edistäjänä hän hukkui miekkaansa siinä missä Marcuskin. Eivätkä senaattori McCainin puheet sodasta ja rauhasta totisesti ole mitään tolstoita, vaikkei Vietkongin kiduttamalla ex-vangilla olekaan ongelmia todentunnun saavuttamisessa. Eipä silti, Obaman esiintyminen filosofina, jolle sota on amerikaksi pelkkä option on or off the table, ei vaikuta sen tolkullisemmalta. Strategiset puheenparret sikseen, Obama on kuitenkin toistaiseksi osoittanut vastustavansa sotaa ja kannattavansa neuvotteluratkaisuja.

 

Lainatussa kirjeessään Madame de Staël antoi kustantamisvinkkinsä käsikirjoituksesta, joka kantoi nimeä Valloitushengestä ja vallananastuksesta. Siitä tuli Constantin ehkä ylistetyin teos. Murhaava analyysi vallankumouksen saavutukset ryövänneen ja hävittäneen hirmuvaltiuden oikeudettomuudesta ei onnistunut kuitenkaan lakkauttamaan Napoleon-kulttia. Se paremminkin kasvatti maanosasta toiseen joukkoja siirrelleen kenraalin ja keisarin hohdokasta mainetta. Kuten tiedetään, Bonaparten nimen saanut kompleksi ei ole jäänyt kansalliseksi, vaikka de Staël näkikin tilanteen nationalistisesti, kun hän parahti samassa postituksessaan, liittoutuneitten jo lähestyessä Pariisia: ”Eikö Ranskalla olekin kaksi kättä: toinen vihollisen lyömiseksi ja toinen tyrannin kumoamiseksi?” Hän ja kaivattunsa uskoivat, että vapaa tiedonkulku estäisi laittomat vallan haltuunotot ja toisten alistamiset. Järin toiveikkailta eivät vain näytä tänä päivänäkään tiedonkulun tai vallanjaon näkymät. Tieto ja vapaus riitaantuvat vallan kanssa rahasta ja rakkaudesta niin kuin konsanaan Constant ja de Staël toistensa kanssa. Filosofia ei enää tukenut keskinäistä ymmärrystä tai yhteistä kykyä selvitä tilanteista, vaan se muuttui tylyksi saneluksi puolin ja toisin.

 

”Sinun näkemisesi uudelleen olisi syntymistä uudelleen”, tapasi Anne-Louise kirjelmöidä Benjaminilleen. Toukokuussa 1815 – kun Napoleon oli jälleen ottanut Ranskan komentoonsa – de Staël allekirjoitti aavistuksen verran kalseamman lemmenviestin Constantille: ”Puhun teille vastedes vain asianajajien välityksellä.”

 

Jarkko S. Tuusvuori
 
 
Kirjallisuutta


Benjamin Constant, De l’esprit de conquête et de l’usurpation (1815). Œuvres. Toim. Alfred Roulin. Gallimard, Paris 1957.

Petri Koikkalainen, Leo Strauss ja Amerikka filosofisena kansakuntana. niin & näin 2/99.

Madame de Staël, Lettres de Madame de Staël à Benjamin Constant. Toim. Paul L. Léon. KRA, Paris 1928.

 

 

Syndicate content