tiedepolitiikka

[Varhaisempi versio julkaistu 1.12.2014. Viimeisin muokkaus ja laajennus 13.7.2015.]

 

Keväällä 2014 julkistettiin Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän ehdotus yliopistojen rahoitusmallin uudistamiseksi. Uudistuksen tavoitteeksi oli asetettu rahoituksen laskentamallin tarkistaminen siten, että "koulutuksen ja tutkimuksen laatua" voidaan vahvistaa. Tarkoituksena ei ollut muuttaa mallin yleistä rakennetta, vaan muokata joitain sen osista sellaiseen suuntaan, joka kannustaisi yliopistoja suuntaamaan toimintojaan OKM:n parhaaksi katsomalla tavalla. "Vahvemmat kannusteet laadun vahvistamiselle" lupasi ehdotusmietinnön nimikin tutuksi käyneellä retoriikalla. (Ks. Vahvemmat kannusteet koulutuksen ja tutkimuksen laadun vahvistamiselle – ehdotus yliopistojen rahoitusmallin tarkistamiseksi vuodesta 2015 alkaen. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2014:7. Verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2014/liitteet/tr07.pdf?lang=fi)

Tälläkin kertaa rahoituksen uudistamisesta syntyi yllättävän vähän sellaista keskustelua, joka olisi yltänyt julkisuuteen tai edes levinnyt laajemmalle välittömien asianosaisten piirissä eli yliopistojen sisällä. Näin siitä huolimatta, että rahoitusmalli on tärkein yliopistojen tulevaisuuteen vaikuttava ohjausmekanismi, jonka piirteet heijastuvat aina yliopistotyöläisten arkeen asti. (Vrt. myös aiempi kirjoitus edellisestä rahoitusmalliuudistuksesta ja keskustelu sen lopussa: Rahoitusmalli ratkaisee yliopistojen suunnan).

OKM:n ehdotuksen käydessä lausuntokierroksella siitä esitettiin toki useita varauksellisia tai osittain kriittisiä kommentteja. (Annetut lausunnot löytyvät Valtioneuvoston hankerekisteristä (Hare): http://www.hare.vn.fi/mAsiakirjojenSelailu.asp?h_iID=19329&tVNo=4&sTyp=Selaus) Viralliset lausunnot ovat kuitenkin lyhyitä ja pintapuolisia, ja niissä ehdotuksen sisältämiä uusia piirteitä kyseenalaistetaan melko vähän ja varovaisesti. Jyrkkiä vastalauseita eivät tärkeimmät lausunnonantajat esitä. Suurimman kriittisen huomion saa rahoitusmalliin nyt tuodun opiskelijapalautejärjestelmän 3% vaikutusosuus, joka näyttää herättäneen yliopistoissakin enemmän avoimia kysymyksiä kuin mallin sisältämät muut uudistusehdotukset. Se on kuitenkin oma aiheensa, joten ei siitä tässä kirjoituksessa enempää. Tarkastelen seuraavassa rahoitusmallin muutoksia tutkimusjulkaisemisen kannalta ja yhteydessä Julkaisufoorumin tasoluokitukseen. Palaan myöhemmin lausuntojen sisältöihin tältä osin.

Valtioneuvosto vahvisti uuden rahoitusmallin 3.7.2014 ilman ainuttakaan muutosta alkuperäiseen ehdotukseensa, joten myöskään lausunnoissa esitetyillä maltillisilla kritiikeillä ja varauksilla ei ollut vaikutusta uudistuksen sisältöön. (Ks.  OKM:n verkkosivu: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/index.html; suora linkki rahoitusmallikaavioon: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/liitteet/yo_rahoitusmalli_2015.pdf; Opetus- ja kulttuuriministeriön asetus Finlexissä: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20140526.) Prosessista syntyy tietysti vaikutelma, jossa lausuntokierros näyttää vain muodollisuudelta. Ehkä uudistuksen sisältö oli jo niin yksityiskohtaisestikin etukäteen OKM:n, yliopistojen johdon sekä Unifin (Suomen yliopistot ry) kesken keskusteltu tai ehkä koko asia ylipäätään kiinnostaa niin harvoja edes yliopistoissa, että tällainen vaikutelma oli varaa antaa.

Vuoden 2014 aikana suoritettiin myös  Julkaisufoorumi-järjestelmän (JuFo; http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi) julkaisuluokitusten täydennys- ja tarkistuskierrokset. Juuri nyt on siten ajankohtaista pohtia, millaisia voivat olla rahoitusmalliin sisällytetyn JuFon uudet ohjausvaikutukset yliopistojen toimintaan ja tutkimuksen suuntautumisiin.

Julkaisufoorumiluokittelun merkitys rahoituksessa

Uudessa tarkistetussa rahoitusmallissa yliopistoille myönnettävän rahoituksen pääosiot pysyvät samassa suhteessa kuin ennenkin: koulutuksen osuus 41%, tutkimuksen 34% ja ns. koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden osuus 25% (sisältäen strategisen rahoituksen sekä alakohtaisen ja valtakunnallisiin tehtäviin perustuvan erityisrahoituksen).

Tutkimuksen osuus rahoituksesta on siis myös vuodesta 2015 eteenpäin 34% ja julkaisujen osuus 13%, kuten tätä edeltäneessä mallissa vuodesta 2013 alkaen. Kannattaa kuitenkin huomata, että julkaisujen suuri merkitys tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden mittarina on hyvin tuore muutos, vasta siis edelliset kaksi vuotta rahoitusmallissa vaikuttanut tekijä. Niiden ottaminen merkittävällä painoarvolla mukaan rahoitukseen herätti tuolloin jonkin verran keskustelua. Tuoreeltaan tuolloisen muutoksen merkittävyyttä tähdensi mm. Kansalliskirjaston asiantuntija (ja nykyisen JuFon ohjausryhmän jäsen) Jyrki Ilva esimerkiksi seuraavasti: "[Marraskuussa 2011 julkaistussa OKM:n esityksessä yliopistojen uudeksi rahoitusmalliksi] esitetään, että yhteensä 13 prosenttia yliopistojen valtiolta saamasta rahoituksesta määräytyy tulevaisuudessa julkaisutietojen pohjalta. Tutkimuksen perusteella määrittyvän rahoituksen osalta tieteellisten julkaisujen perusteella jaettava rahoitusosuus kasvaa aiemmasta 4,1 prosentista peräti 38,2 prosenttiin. Kyse on vuositasolla noin kahdestasadasta miljoonasta eurosta, eli suurista rahoista." ("Julkaisutiedot ja yliopistojen rahoitus"; verkossa: http://www.kansalliskirjasto.fi/kirjastoala/tietolinja/0211/julkaisutiedot.html)

Nyt tähän huomattavaan uudistukseen tehdään siis hyvin lyhyen ajan sisällä uusi muutos, joka merkittävällä tavalla mullistaa entisestään julkaisujen vaikutusta rahoitukseen. Olennaisena erona kaksi vuotta voimassa olleeseen malliin nähden on, että nyt julkaisujen rahoituksellinen painoarvo määrittyy nimenomaan Julkaisufoorumin tasoluokkien mukaisesti. Tämä oli toki jo julkilausuttu suunnitelma ja alkuperäinen syy koko JuFo-hankkeen käynnistämiselle vuonna 2010, joten uudistuksen tuleminen on ollut pitkään tiedossa (olettaen, että on seurannut aiheesta käytyä keskustelua ja OKM:n dokumentteja). (Ks. esim. Julkaisufoorumin ohjausryhmän puheenjohtajan Ilkka Niiniluodon esitystiivistelmät (16.11.2010) JuFo-hankkeen taustasta: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/julkaisufoorumi_tausta_16112010.pdf)

OKM:n antamassa rahoitusasetuksessa  vuosille 2015–2016 julkaisujen rahoituspisteet määritetään kokonaisuudessaan seuraavasti OKM:n julkaisutyyppiluokitteluun sekä JuFon tasoluokitukseen perustuen:

"1. Julkaisujen lukumäärä    13 %
1) Julkaisutiedonkeruun luokka A painotetaan Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisufoorumin tasoluokituksen mukaisesti siten, että tasoluokan 0 julkaisut painotetaan kertoimella 1, tasoluokan 1 julkaisut painotetaan kertoimella 1,5 ja tasoluokan 2 ja 3 julkaisut kertoimella 3.
2) Julkaisutiedonkeruun luokat B painotetaan kertoimella 0,1.
3) Julkaisutiedonkeruun luokka C1 painotetaan julkaisufoorumin tasoluokituksen mukaisesti siten, että tasoluokan 0 julkaisut painotetaan kertoimella 4, tasoluokan 1 julkaisut painotetaan kertoimella 6 ja tasoluokan 2 ja 3 julkaisut kertoimella 12.
4) Julkaisutiedonkeruun luokka C2 painotetaan kertoimella 0,4.
5) Julkaisutiedonkeruun luokat D1-D4 painotetaan kertoimella 0,1.
6) Julkaisutiedonkeruun luokka D5 painotetaan kertoimella 0,4.
7) Julkaisutiedonkeruun luokka E1 painotetaan kertoimella 0,1.
8) Julkaisutiedonkeruun luokka E2 painotetaan kertoimella 0,4.
(Opetus- ja kulttuuriministeriön asetus yliopistojen perusrahoituksen laskentakriteereistä annetun opetus- ja kulttuuriministeriön asetuksen muuttamisesta 3.7.2014; Finlex 526/2014, verkossa: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20140526; julkaisutiedonkeruun luokat perustuvat OKM:n julkaisutyyppiluokitteluun, ks. esim. OKM, Julkaisutyyppiluokittelu, Käsikirja 2010. Verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Liikunta/liikuntatieteellinen_tutkimus/liitteet/julkaisutyyppiluettelo.pdf; luokittelussa on tapahtunut pieniä muutoksia, viimeisin tutkijoille suunnattu versio julkaisutiedonkeruun ohjeistuksesta verkossa: https://confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/Julkaisutiedonkeruun%20ohjeistus%20tutkijoille.PDF.)

Julkaisufoorumihankkeen käynnistysvaiheessa JuFon edustajat painottivat ja edelleen aina painottavat, että JuFon on tarkoitus toimia ainoastaan suurten volyymien ja makrotason karkeana laatu- ja ohjausbibliometriikkana. Monet tutkijat ovat olleet hanakoita kritisoimaan Julkaisufoorumi-hanketta kokonaisuudessaan, mutta ennen JuFon perusidean lyttäämistä ja sen edustajien syyllistämistä kannattaa lukea esimerkiksi JuFon esittely ja käyttöohje: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/JUFO_kayttoohje_211212.pdf. Samoin kannattaa vilkaista JuFon tähänastisen puheenjohtajan Ilkka Niiniluodon ja ensimmäisen koordinaattorin Otto Aurasen esitykset hankkeen julkistustilaisuudesta: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/seminaari.html. (Lisää ohjeistus- ja infotiivistelmiä JuFon verkkosivujen arkistossa: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/arkisto.php.) Ja samasta teemasta keskustellaan yhä jatkuvasti JuFon seminaareissa ja ohjausryhmän kokouksissa, kuten käy ilmi viimeisimmän kokouksen (19.5.2015) pöytäkirjasta (http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/ohjausryhma.php).

Näissä Julkaisufoorumihankkeen materiaaleissa, tilaisuuksissa ja keskusteluissa on aina painokkaasti todettu, että JuFo ei sovi tieteenalojen väliseen vertailuun (joten sen ei pitäisi esimerkiksi vaikuttaa vinouttavasti tieteenalojen välisiin rahoitusjakosuhteisiin). Vielä painokkaammin on korostettu, ettei JuFo sovellu mikrotasolle yksittäisten tutkijoiden työn ja ansioiden arviointiin, sillä se on siihen aivan liian yleisluonteinen ja karkea mittari. Nämä rajoitukset JuFon käytölle ja luonteelle on esitetty toistuvasti ja yliopistoja väärinkäytöstä varoittavassa sävyssä. JuFo-hankkeen piirissä on todella selvästikin ajateltu, että JuFo-luokittelun käyttö voidaan rajata vain sen varsinaiseen tarkoitukseen.

Toisaalta monet epäilijät arvelivat jo alun perinkin, että kunhan luokittelu on valmis, sitä aletaan varmasti vähintäänkin epävirallisesti vaikuttavissa mielikuvissa ja retoriikassa sekä luultavasti myös konkreettisesti ja virallisestikin soveltaa myös mikrotasolla. Juuri näin myös näyttää käyneen ja olevan käymässä, JuFon edustajien varoituksista huolimatta. Tiedot useista yliopistoista kertovat siitä, että yliopistoissa on tehty varsin suoraviivaisia laskelmia siitä, mikä on minkäkin tasoisten julkaisujen rahoituksellinen "hyöty" eli niiden euromääräinen arvo yliopiston rahoituksen laskennassa. Kun näin on jo tapahtunut – kuten jokainen organisaatiohallintoa ja -rahoitusta vähänkin ymmärtävä tajusi vääjäämättä tapahtuvan – vaikuttaa herkästi kaksinaismoralismilta vedota siihen, mikä JuFon alkuperäinen ja oikeutettu käyttötarkoitus on.

Kun yliopistojen hallinto, ylin johto, yksiköiden johtajat ja alemmat esimiehet voivat suoraan yhdistää julkaisutyypit niiden euromääräiseen "arvoon", on naiivia olettaa, ettei tämä vaikuttaisi vähitellen – tai hyvinkin nopeasti – myös suoraan henkilöstön työn arviointiin ja välittömään ohjaukseen. Ehkä häveliäisyys vielä estää puhumasta asiasta suoraan tällä tavoin ja avoimesti lukuja käyttäen, mutta pinnan alla sen voi arvella olevan tulevaisuudessa melkoisen selvä osa yksittäisten tutkijoiden "rahoituspanoksen" ja työn suoraviivaista arviointia.

Niinpä ensimmäiseksi ilmeiseksi riskiksi havaitaan, että JuFon viralliset rahoitusmallivaikutukset kertautuvat luokittelun epävirallisissa ja "virheellisissä" käyttötavoissa ja antavat sille siten jopa periaatteellista merkitystään suuremman painoarvon yliopistollisen työn suuntaajana. Tästä seuraa myös, että JuFo voi siis sittenkin – ja periaatteellisten lupausten vastaisesti – muuttaa myös tieteenalojen välisiä voimasuhteita yliopistoissa monentasoisten heijastusvaikutustensa vuoksi yliopistojen sisäisessä rahanjaossa.

Tässä tapauksessa voi tietysti ajatella, että yliopistot "tekevät sen itse". Julkaisufoorumi-hankkeen vaikutuksista huolissaan oleva yliopistotutkijoiden joukko suuntaa kritiikkinsä herkästi suoraan JuFoon (ja ministeriöön), mutta sen sijaan heidän tulisi nähdä lähemmäs ja huomata, että vallankäyttäjät (ja mahdolliset JuFon väärinkäyttäjät) ovat pikemminkin omissa yliopistoissa ja yksiköissä. Ennen kaikkea olisi tärkeää käydä yliopistojen sisällä avointa keskustelua, jossa JuFon viralliset ja epäviralliset ohjausvaikutukset kriittisesti pohditaan ja lausutaan julki.  Sellaista on ollut näkyvissä vielä kovin vähän ainakin asian painoarvoon nähden.

Julkaisufoorumin luokittelutasojen pisteytys rahoituksessa

JuFon luokittelu antaa siis keskeisen perustan tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden rahoitusosuuden laskemiselle. Siinä funktiossa JuFon voi nähdä edistysaskeleeksi verrattuna edeltäneeseen tilanteeseen, sillä se korvaa vuoteen 2014 asti käytössä olleen julkaisujen jaottelukriteerin, jossa julkaisutuotannon painoarvo rahoitusmallissa oli karkean kaksijakoinen: 9% kansainväliset (=ulkomailla julkaistut) vertaisarvioidut julkaisut ja 4% muut tieteelliset julkaisut. Tähän verrattuna JuFo on mielekkäämpi tapa luokitella julkaisujen laatua, jos ja kun näin on rahoitusmallia varten tehtävä. Jos kritiikki herää vasta nyt JuFoa kohtaan, on jäänyt käsittämättä, että tätä ennen voimassa ollut laskentamalli oli selvästi keinotekoisempi ja kärjistetympi, sillä siinä jokainen ulkomailla julkaistu vertaisarvioitu julkaisu oletettiin kaikkia kotimaisia julkaisuja automaattisesti arvokkaammaksi.

Laskennallisista syistä tilanne ei kuitenkaan käytännössä ollut näin kärjistetyn kaksijakoinen. Koska kummallakin julkaisutasolla (eli kansainväliset/muut julkaisut) oli oma prosentuaalinen rahoituskiintiönsä (9%/4%), oli tietysti mielekästä julkaista molemmilla tasoilla, eikä yksittäisten julkaisujen välinen painoarvoero ollut noiden rahoitusmallin prosenttisuhteiden suuruinen vaan sitä pienempi ja suhteessa siihen, kuinka paljon kumpaankin kiintiöön kaiken kaikkiaan kertyi julkaisuja vuodessa. Uuden rahoitusmallin mietinnössä (ks. edellä, s. 23) esitetäänkin laskelma, että edeltäneessä rahoitusmallissa yksi kv. julkaisu on vastannut vain n. 1,1–1,2 muuta tieteellistä julkaisua (perustuen vuosien 2011–2012 julkaisuvolyymiin). Siten painoarvoero olisi siis ollut paljon pienempi kuin prosenttiosuuksien mukainen yli kaksinkertainen suhde 9:4.

Tähän nähden uusi rahoitusmalli on tuonut mukanaan erittäin olennaisia muutoksia. Ensinnäkin näistä julkaisutyyppien prosenttikiintiöistä luovuttiin ja kaikkia julkaisuja tarkastellaan jatkossa osana yhteistä 13% rahoitusosuutta. Sen sisällä luokittelu vaikuttaa jatkossa julkaisujen pisteytystasoina (joita nimitetään dokumenteissa myös "kertoimiksi", kuten yllä lainatussa asetuksessa). Näin ollen julkaisuluokittelun merkitys kasvaa huomattavasti aiempaan verrattuna ja jatkossa ylemmälle tasolle luokitellut julkaisut ovat todellakin suoraan pisteytyksensä verran "arvokkaampia" rahoitusta laskettaessa.

Toisekseen juuri vertaisarvioinnin merkitys korostuu aiempaan verrattuna voimakkaasti, sillä siinä missä 4% osuuteen aiemmin kuuluivat myös toimitettujen kirjojen luvut ja artikkelit, vertaisarvioimattomat journaali- ja konferenssijulkaisut sekä toimitetut teokset, JuFon luokitteluun otetaan mukaan ainoastaan vertaisarvioituja julkaisuja.

Julkaisufoorumin nykyisessä luokittelussa on neljä tasoa vertaisarvioiduille tieteellisille julkaisuille: kategoriat 0, 1, 2 ja 3. Alin tasoluokka 0 ei ole oikeastaan luokka lainkaan vaan sisältää luokittelemattomat julkaisut eli ne, jotka on otettu mukaan julkaisufoorumien listaukseen, mutta joita ei ole ainakaan vielä nostettu perustasolle 1. (Joukossa ovat esim. konferenssikokoelmat tai ns. laitossarjat sekä vielä luokittelua odottavat foorumit tai sellaiset, joita ei ole esitetty ykköstasolle nostettaviksi tai joiden tasosta arviointipaneeleilla ei ole mielestään riittävää näyttöä.) Taso 1 on perustaso, taso 2 on johtava taso, jolle voidaan nostaa 20% kunkin arviointipaneelin listalla olevien julkaisufoorumien julkaisuvolyymista, ja huipputasolle 3 voidaan puolestaan nostaa enintään 25% tasolle 2 luokiteltujen julkaisufoorumien julkaisuvolyymista. (Perustiedot taustoituksineen löytyvät esittelyistä JuFon verkkosivuilla, esim. usein kysytyistä kysymyksistä: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/usein%20kysytty%C3%A4.php.)

Vuodesta 2015 alkaen (ja ehdotuksen mukaan siirtymäkauden ajan vuosina 2015–2016) tasoluokkien rahoituspisteytykset ovat seuraavat:

taso 0: 1 / taso 1: 1,5 / tasot 2 ja 3: 3

Kolmostasolla on tarkoitettu yleensä koko tieteenalaa yhdistäviä foorumeita, jotka eivät ole erikoistuneet millekään tietylle osa-alueelle tai tutkimusalalle "päätieteen" sisällä. Esikuvana ovat tietysti luonnontieteiden arvostetuimmat kärkilehdet kuten Nature tai Science. On kuitenkin paljon vaikeampi hahmottaa tämän luokan merkitystä humanistisissa, yhteiskunta- ja kasvatustieteissä. Alun perin tasoluokka 3 olikin tarkoitus ottaa käyttöön vain luonnon- ja lääketieteissä. Siten myös tähän mennessä foorumin tasoluokkien 2 ja 3 painoarvo rahoitusmallissa on ollut sama, eikä niiden erolla ei ole vielä siirtymäkautena eli vuosina 2015–2016 rahoituksellista vaikutusta.

Julkaisufoorumihankkeen piirissäkin aiheesta on käyty kriittistä keskustelua alusta saakka, ja käydään edelleen. (Ks. esim. Julkaisufoorumihankkeen julkistamisseminaari 6.2.2012: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/seminaari.php; sekä toisaalta tuoreena esimerkkinä edellä linkitetty pöytäkirja JuFon ohjausryhmän viimeisimmästä kokouksesta). Esimerkiksi historiatieteiden paneelin pj. Pirjo Markkola kommentoi alkuvaiheen tuntemuksia seuraavasti: "Ensimmäinen kokous oli todella kriittinen. Keskustelimme yleensä tasoluokituksen soveltuvuudesta humanistisiin tieteisiin. Vallitsi aika yleinen pelko siitä, että tasoluokitus suosii luonnontieteitä. Toinen visainen paikka paneelille oli kolmostason 'tupsahtaminen' aika myöhäisessä vaiheessa. Kolmostaso päätettiin ottaa mukaan lähinnä lääketieteen paneelin aloitteesta. Uusi taso herätti humanistisella puolella kovasti kritiikkiä ja paneelissa keskusteltiin jopa jättäytymisestä sen ulkopuolelle." (Ks. Acatiimi-lehden raportti tilaisuudesta: http://www.acatiimi.fi/3_2012/03_12_10.php.)

Rahoitusmallin muutosmietinnössä kuitenkin esitetään, että tasojen pisteytykset eriytettäisiin 2017 alkaen siten, että tasolla 2 säilyy pistearvo 3 ja tason 3 julkaisut saavat pisteytyksen 4. Tosin muutokselle esitetään myös seuraava ehto: "Vuodesta 2017 alkaen korotetun kertoimen käyttöönotto tasoluokalle 3 edellyttää sitä, että tasoluokka on otettu käyttöön yhtäläisin periaattein kaikilla tieteenaloilla." (Ks. linkki muistioon edellä, s. 25) Asia on siis vielä oletettavasti avoin. Ehdotukseen kuuluu pisteytyksen jyrkempi porrastaminen siirtymäkauden jälkeen myös siten, että tason 0 julkaisujen pisteytys laskisi arvoon 0,1 eli yhteen kymmenekseen nykyisestä. Ehdotuksen mukaan rahoituspisteytykset muuttuisivat vuodesta 2017 eteenpäin siis seuraaviksi:

taso 0: 0,1 / taso 1: 1 / taso 2: 3 / taso 3: 4

Juuri tämä korostuneempi julkaisujen rahoitusarvon porrastaminen mielletään kannustamiseksi "laadukkaampaan" julkaisemiseen. On kuitenkin tästäkin näkökulmasta vaikea ymmärtää, miten tällainen "kannustaminen" voitaisiin pitää erillään tutkijoiden työn arvioinnista ja tutkijoiden tekemistä julkaisuvalinnoista. Eiväthän yliopistot (joille rahoitusta tässä lasketaan) mitään tutkimuksia tee, vaan yksittäiset tutkijat ja tutkimusryhmät. Kannustaminen voi silloin tarkoittaa vain sitä, että tutkijoiden odotetaan suuntaavan julkaisemistaan korkeammille JuFo-tasoille. Miten tämän ajatuksen kannustamisesta voisi puolestaan pitää irrallaan tutkijoiden työn ja meriittien arvioimisesta? Näyttää siis varsin selvältä, että JuFo-luokittelu vaikuttaa jatkossa vahvasti myös yksittäisten tutkijoiden saavutusten arviointiin, vastoin alkuperäisiä periaatteellisia rajauksia.

Jos pisteytyskerrointen jyrkentäminen toteutuu, tasosta 0 ("muut tunnistetut julkaisukanavat")  tulee eräänlainen roskaluokka. Pitää muistaa, että kaikki nämä ovat joka tapauksessa vertaisarvioituja julkaisuja, myös nuo "muut" tason 0 kanavat. Monien tieteen- ja tutkimusalojen näkökulmasta on varsin vaikea hahmottaa, miten jokin tieteellinen julkaisu voisi olla toista julkaisua 10-, 30- tai 40-kertaa arvokkaampi tuotos (pelkästään tällaisen karkean julkaisukanavien yleisluokittelun perusteella mittaroituna).

Tuntuu siltä, että niin humanistisissa tieteissä kuin yhteiskuntatieteissä tai esimerkiksi kasvatustieteissä neliportainen julkaisutasojen luokittelu on jo varsin keinotekoinen ja näennäiseksakti – vaikka voikin ehkä olla ymmärrettävä ja mielekäs monien luonnon- ja lääketieteiden kannalta. Ihmis-, kulttuuri- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla järkevintä olisi vastustaa näin teennäisen jyrkkää luokittelua (ja siten luonnontieteiden imitoimista).

Yhtenä vaikutuksena uudesta rahoitusmallista on luonnollisesti seurannut sekin, että lehtien ja kustantajien on lyötävä artikkeleihin selvä "leima", jolla todennetaan julkaisun tulleen vertaisarvioiduksi. Samalta kustantajalta ja samassa lehdessä ilmestyy tietenkin vertaisarvioimattomia ja vertaisarvioituja julkaisuja, joten JuFo- ja rahoitusluokittelun tarpeisiin ne on jatkossa aiempaa selvemmin markkeerattava erikseen. (Ja tätä markkeerausta kirjoittajat oppivat nopeasti vaatimaan.)

Tieteellisten seurain valtuuskunta on yhteistyössä OKM:n ja kustantajien edustajien kanssa luonut tätä varten vertaisarviointitunnuksen, jonka käyttöoikeutta julkaisijat voivat Tsv:lta anoa. (Ks. vertaisarviointikäytännön ja -tunnuksen verkkosivusto: http://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus.) Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä tai lähtökohtaisesti kiistanalaista. Leimamerkin on tarkoitus selkiyttää tilannetta.

Nyt selkiytyvä rajanveto ei kuitenkaan ole ongelmaton käytäntö. Tässäkin hahmottuu tieteenalojen välisiä eroja, sillä ainakin ihmis- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla luultavasti jokainen tutkija on törmännyt tilanteisiin, joissa ns. "toimitetun" ja ns. "vertaisarvioidun" julkaisun välinen ero on veteen piirretty (tai kääntynyt ensiksi mainitun laatueduksi).

Vertaisarviointi

Uudet käytännöt ja uusi rahoitusjärjestelmä edellyttävät sitä, että vertaisarvioidut tekstit ja kirjat merkitään aiempaa yksiselitteisemmin erilleen vertaisarvioimattomista julkaisuista. Jokainen tieteellisen vertaisarvioinnin kanssa tekemissä ollut – kirjoittajana, arvioitsijana tai julkaisujen toimittajana – tietää kuitenkin, miten monimuotoinen ja konstikas on käytännön todellisuus tämän aluksi selkeältä kuulostavan erottelun pinnan alla.

Mitä vertaisarviointi siis on? Kysymys tuntuu tarpeettomalta, koska jokainen tutkija olettaa jo mielikuvissaan tietävänsä vastauksen. Monesti käy kuitenkin ilmi, että vertaisarvioinnin oletetaan tarkoittavan vain ja ainoastaan sitä käytäntöä, joka kulkee englanninkielisellä termillä "double blind peer review": anonyymiksi jäävä arvioitsija perehtyy hänelle anonyymin kirjoittajan tutkimustekstiin ja ratkaisee sen julkaisukelpoisuuden. Mutta tämä on kuitenkin vain yksi vertaisarvioinnin muoto, eikä siinäkään arvioitsija yksin ratkaise tekstin kohtaloa. Esimerkiksi tieteellistä vertaisarviointia käsittelevä wikipedia-artikkeli (https://en.wikipedia.org/wiki/Scholarly_peer_review) toteaa (varmasti yllätyksenä monille) kyseisen "kaksoissokko-arvioinnin" olevan tavallisempaa yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä kuin luonnontieteissä, koska jälkimmäisissä on joka tapauksessa usein ilmeistä, mikä tutkimusryhmä on käsikirjoituksen tuottanut.

Toisinaan voi huomata juuri ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöiden vähättelevän oman alansa arviointikäytäntöjä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että vertaisarvioinnille asetetaan toisinaan tiukempia ehtoja kuin ns. kovien tieteiden saralla ja samalla vähätellään joitain vakiintuneita ja hyvin toimineita käytäntöjä. Suomessakin on laaja harmaa alue, jonka suhteen "vertaisarvioinnin" rajanveto on tuottanut ongelmia. Esimerkiksi jonkin julkaisun (lehden) ja/tai kustantajan asiantuntijoista koostuvan toimituskunnan suorittamaa vertaisarviointia ei toisinaan pidetä vertaisarviointina lainkaan, vaan ainoastaan "toimittamisena". Tämä käsitys ei kuitenkaan vastaa yleisiä periaatteita vertaisarvioinnin prosessissa. Jos esimerkiksi julkaisun toimituskunta tai kustantajan vakituinen arviointi- ja julkaisulautakunta (tai vastaava elin) koostuvat alan asiantuntijoista, jotka arvioivat sekä antavat palautteet omaan asiantuntemusalueeseensa kuuluvista käsikirjoituksista, tämä toteuttaa vertaisarvioinnin perusehdot, vaikka menettely ei olisikaan double-blind. Esimerkiksi OKM:n alkuperäisessä julkaisutyyppiluokittelussa vuodelta 2010 vertaisarviointi kuvattiin seuraavasti:

"Vertaisarvioinnissa (peer review) julkaisuun lähetetyt käsikirjoitukset arvioi julkaisusarjan toimituskunnan valitsemat ulkopuoliset asiantuntijat. Joissakin tapauksissa myös julkaisun toimituskunta voidaan rinnastaa vertaisarvioijiin. Vertaisarvioinnissa arvioidaan mm. onko artikkeli kirjoitettu tieteellisen yhteisön tyylivaatimusten mukaisesti, onko työ asetettu oikeaan viitekehykseen (esim. onko aiempiin julkaisuihin viitattu asianmukaisesti) ja onko siinä ilmeisiä virheitä. Vertaisarvioinnin täytyy
minimissään täyttää seuraavat vaatimukset:
- arvioitavana on koko käsikirjoitus (ei pelkästään abstrakti tai ote)
- vertaisarviointi on suoritettu ennen julkaisua
- vertaisarvioinnin tekee ansioitunut sekä julkaisun tekijästä riippumaton asiantuntija" (OKM, Julkaisutyyppiluokittelu, Käsikirja 2010. Verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Liikunta/liikuntatieteellinen_tutkimus/liitteet/julkaisutyyppiluettelo.pdf; luokittelussa on tapahtunut pieniä muutoksi, viimeisin tutkijoille suunnattu versio julkaisutiedonkeruun ohjeistuksesta verkossa: https://confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/Julkaisutiedonkeruun%20ohjeistus%20tutkijoille.PDF)

Näiden alkuperäisten ohjeiden mukaan on myös toimituskunta voinut toimia tieteellisen vertaisarvioitsijan roolissa, kunhan arvioitsijat ovat olleet alallaan ansioituneita ja julkaisun tekijästä riippumattomia. Tähän nähden on valitettavaa, että uuden vertaisarviointitunnuksen myötä Tieteellisten seurain valtuuskunta on halunnut kiristää vertaisarvioinnin ohjeistusta vaatimalla nyt aina kahta julkaisun ulkopuolelta tulevaa vertaisarviointilausuntoa (ks. http://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus/kayton-edellytykset). Se antaa myös vaikutelman jonkinlaisesta epäluulosta suomenkielistä julkaisemista kohtaan. Siinä missä monissa laadukkaissakin kansainvälisissä kustannushankkeissa riittää julkaisun toimituskunnan ja/tai kustantajan edustajan suorittaman vertaisarvioinnin lisäksi tavallisesti yhdenkin ulkopuolisen arvioitsijan käyttö, vaaditaan Suomessa vertaisarviointitunnuksen saamiseen kahden ulkopuolisen arvioivan asiantuntijan käyttämistä.

Tieteellisten seurain valtuuskunta on paljolti lainannut vertaisarviointiprosessin kuvauksen ja prosessikaavion englantilaiselta Research Information Networkilta, mutta muuttanut sen sisältöä juuri tätä koskevassa kohdassa. Englanninkielinen alkuperäinen opas toteaa, että "The editorial boards of some journals undertake most of the peer review themselves" (Peer review. A guide for researchers. Research Information Network, 2010. Verkossa: http://www.rin.ac.uk/our-work/communicating-and-disseminating-research/peer-review-guide-researchers). Tsv:n suomenkielisessä versiossa tämä on käännetty epämääräisempään muotoon: "Osa julkaisusarjoista ja kustantajista valitsee arvioijat ennalta määrätyn toimituskunnan jäsenistä" (http://www.tsv.fi/tunnus/lisatietoa.php) – mikä ei selvästikään tarkoita samaa kuin alkuperäinen toteamus, jossa ensinnäkin puhutaan yksinomaan lehdistä ("journals") ja toisekseen suoraan todetaan niiden toimituskunnan voivan hoitaa suurimman osan arviointiprosessista joissain tapauksissa itse. Mutta vielä kapeammin ja ongelmallisemmin Tsv on ilmaissut asian vertaisarviointitunnuksen virallisissa käyttöehdoissa: "Tieteellisestä julkaisukelpoisuudesta vastaava toimitus on pyytänyt ja saanut käsikirjoitusta koskevat lausunnot vähintään kahdelta arviointitehtävään kutsutulta henkilöltä. Arvioijat ovat toimituksen ulkopuolisia ja arvioitavana olevan käsikirjoituksen suhteen riippumattomia väitelleitä tutkijoita tai muita asiantuntijoita." (http://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus/kayton-edellytykset) Näissä virallisissa ehdoissa ei siis enää lainkaan riitä toimituskunnan asiantuntijoiden tekemä vertaisarviointi, edes osaksi, vaan vaaditaan kaksi kokonaan toimituksen ulkopuolista arvioitsijaa. 

Ehdot ovat tiukemmat kuin lähimmissä vertailukelpoisissa maissa, Norjassa ja Tanskassa, joissa on otettu käyttöön vastaavankaltainen arviointi- ja pisteytysjärjestelmä. Norjassa käytetty väljä määritelmä vertaisarvioinnin kriteereille on seuraava: "Established procedures for external peer review. The concept of external peer review refers to various forms of editorial procedures that differ between academic fields and scholarly journals, and which indicate that the manuscript has been evaluated by one or more independent experts on the subject matter." Tanskassa muotoilu on puolestaan seuraava: "1. Peer review is always done before publishing. [...] 2. At least one reviewer must be external to the publisher / institution. A manuscript (book or an article) must at least be reviewed by one external reviewer, who is an expert in the field. There are no requirements as to whether an external revieder is known or anonymous. 3. Reviewrs must be research experts. An external reviewer must have a minimum of research competence at Ph.d. level. There can be used both national and international reviewers, and reviewers can be retrieved from any environment, provided they meet the minimum requirement." (Ks. Tanskan tutkimusportaalin verkkosivut: forskerportalen.dk/. Korostukset TT. Molempiin määritelmiin viitataan lainauksineen myös JuFon ohjausryhmän kokouksen 19.5.2015 liitteessä 1: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/jufo_or_19052015_liite1.pdf.) 

Vaatimuksen mielekkyys näyttäytyy hyvin erilaisessa valossa erilaisten julkaisutyyppien ja tutkimusalojen tapauksessa. Sokkovertaisarvioinnin lähtökohdat ovat alun perin kokeellisessa ja kvantitatiivisessa tutkimuksessa, jossa yleensä hyvin tarkasti rajatun aihealueen ulkopuolisia erityisasiantuntijoita tarvitaan arvioimaan tutkimuksen raportoitujen tulosten, koeasetelmien ja kvantianalyysien luotettavuutta. Tutkimuksen raportoimisen muoto eli esitystapa on tavallisesti tarkkaan sidottu tiettyyn julkaisun käyttämään tai yleisesti noudatettuun kaavaan (esim.: tiivistelmä, tutkimuskysymys, aineisto, analyysitapa, tulokset ja päätelmät), joten asiatarkistus riittää ja vähäinen editointityö voidaan jättää toimitusammattilaiselle (sekä kielentarkastajalle). Mutta tämä ei vastaa arviointitehtävän luonnetta monissa ihmis- ja yhteiskuntatieteellisissä ei-kvantitatiivisissa tutkimuksissa. Esimerkiksi kvalitatiivisen tutkimuksen, historiallisen tai politiikka-analyysin tai teoreettisten tutkimusten arvioitsijan pitää tarkastella argumentaation kulkua läpi kirjoituksen, olennaisten lähteiden tuntemusta ja käyttöä, käsikirjoituksen kommunikoivuutta ja yleistä esitystapaa, päätelmien uskottavuutta, uutuutta ja kiinnostavuutta eli yleisemmin koko julkaisukäsikirjoituksen laatua tavalla, joka hyvin perusteellisesti kietoutuu esitystavan, kielenkäytön, rakenteen ja muiden vastaavien muotoseikkojen kysymyksiin. Arvioitsijan ei välttämättä tarvitse olla hyvin suppeasti rajatun aihealueen erityisasiantuntija, sillä ihmis- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa julkaisujen sisältö avautuu usein laajempiin kokonaisuuksiin liittyväksi, ja ylipäätään asiantuntemuksen luonne ja ala on tavallisesti yleisluonteisempi kuin vaikka luonnon- ja lääketieteissä.

Tällöin onkin hyvin usein niin, että tärkein arviointi- ja palautetyö on käsikirjoituksen rakenteellista ja editoivaa kommentointia, jossa tekstin pohjustusta, kulkua ja argumentaatiota kirkastetaan niin, että sen sisältö avautuu lukijoille paremmin. Tutkimuksen tulokset ja päätelmät voivat sen sijaan olla arvioitsijankin mielestä kiistanalaisia ja keskustelua herättäviä, sillä tällainen kuuluu ihmis- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen luonteeseen. Tällaisessa tapauksessa – siis varsin merkittävässä osassa ihmis- ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta – "tulosten" ja tutkimusasetelman tarkistaminen ei suinkaan jää arvioinnin päätehtäväksi, vaan tärkein palaute on saatava sellaiselta henkilöltä, jolla on aikaa paneutua käsikirjoituksen kokonaisvaltaiseen kommentointiin. Kokemus on osoittanut, että hyvin harvoin tällaista palautetta voidaan saada kattavasti ulkopuolelta rekrytoidun asiantuntijan arviolausunnosta.

Jo nyt on lisäksi havaittavissa eräänlaista "arviointiväsymystä": julkaisujen kasvavan määrän vuoksi sekä ulkomaisten että kotimaisten julkaisijoiden käyttämien arvioitsijoiden lausunnot näyttävät supistuvan yhä lyhyemmiksi ja pinnallisemmiksi. Vertaisarviointitunnuksen vaatima kahden ulkopuolisen arvioitsijan käyttö tulee entisestään lisäämään tätä arviointipainetta ja voi siten heikentää lausuntojen tasoa – vaikka juuri sen pitäisi olla prosessin olennaisin seikka. Kaiken lisäksi vaatimus raskauttaa esimerkiksi kirjojen koostamisen prosessia niin, että niiden toimitustyöstä tulee entistäkin epäkiitollisempaa puuhaa: vaikka on hyvin tavallista, että kirjan toimittaja antaa kirjoittajien käsikirjoituksiin arvokkaimmat ja mittavimmat palautteet, häntä ei nyt edes lasketa virallisesti (toiseksi) vertaisarvioijaksi, vaan hänen on nähtävä lisäksi vaiva etsiä ja houkutella jokaista tekstiä varten ei vain yksi vaan kaksi ulkopuolista arvioitsijaa. "Palkinnoksi" tästä saa 0,1 julkaisupistettä koko kirjasta (siinä missä yhden artikkelin kirjoittaja saa julkaisufoorumiluokituksen mukaiset pisteet artikkelistaan, siis esimerkiksi 10 tai 20 kertaa toimittajaa enemmän, riippumatta siitä, missä kunnossa artikkelikäsikirjoitus on alun perin saapunut toimittajan käsiin). Yhtä haitallista on, jos kriteerin kirjaimellinen tulkinta tarkoittaa, että myöskään kustantajan vakituista ohjausryhmää tai asiantuntijoista koottua toimituskuntaa tai -neuvostoa tai vastaavaa lasketa "ulkopuolisiksi asiantuntijoiksi". Suurimman arviointivastuun ja -vaivan kantavia toimijoita ei siis noteerattaisi virallisiksi vertaisarvioitsijoiksi lainkaan.

Itse asia on tietysti mitä tärkein. Tiedeinstuutioiden ja tutkimuksen käytäntöjen kannalta kaiken ytimessä on tutkijoiden keskinäinen kommunikaatio ja avoimuus jatkuvalle vertailulle, arvioinnille, kritiikille, uudistumiselle ja päätelmien korjaamiselle. Mahdollisimman vahva intersubjektiivisuus on tieteellisten käytäntöjen vastaus siihen perusongelmaan, että puhdasta objektiivisuutta on mahdotonta osoittaa.

Jotta näillä ihanteilla olisi merkitystä, niiden on toteuduttava nimenomaan käytännöissä, eikä periaatelausumien, ohjausmallien ja pisteytysten vaikutus käytäntöihin suinkaan aina ole tarkoituksenmukainen. Jatkossakin tulisi olla ymmärrystä kiinnittää huomiota ennen kaikkea siihen, millainen jonkin julkaisun todellinen toimituskäytäntö on ja millaisia ovat siihen kuuluvien yksittäisten julkaisujen arviointi-, palaute- ja toimitusprosessit konkreettisesti. Silloin voidaan esimerkiksi huomata, että asiantuntijoista koostuvien lehtitoimitusten ja kirjankustantajien julkaisulautakuntien suorittama perusteellinen arviointi- ja palautetyö on julkaisujen lopputulosten kannalta varsin tavallisesti hyödyllisempi ja tärkeämpi prosessimuoto kuin double-blind-prosesseissa usein saatavat ylimalkaiset ja suppeat arviointilausunnot. Tälle seikalle on yksinkertainen selitys: ulkopuoliset arvioitsijat ovat anonyymeja ja pysyvät sellaisina, eikä heille koidu mitään näkyvää vastuuta lopputuloksesta; julkaisijan eli lehden tai kustantamon edustajat ja julkaisun toimittaja sen sijaan kantavat näkyvästi ja konkreettisesti vastuun julkaisun tasosta ja laadusta kirjoittajan ohella.

On valitettavaa, jos todella päädytään tilanteisiin, joissa hyvää tarkoittavat mittaus- ja pisteytystavat voivat itse asiassa tuottaa tahattomasti tarkoituksenvastaisia seurauksia, siis laadun heikkenemistä laadun kohentumisen sijaan – vaikka tavoitteena oli "kannustaa laadun vahvistamiseen". Keskeisenä syynä tähän näyttää edelleen olevan ennen kaikkea se, että mittareita laadittaessa ei kyetä huomaamaan tai ei haluta tunnistaa tieteiden ja tutkimusalojen välillä vallitsevia todellisia eroja.

Monografiat ja osittaminen

Keskustelua on herättänyt myös monografiajulkaisemisen tulevaisuus. (Ks. esim. Kivistö & Pihlström 2015, verkossa: http://www.helsinki.fi/collegium/events/monografia/monografia.pdf.) Siihenkin rahoitusmalli vääjäämättä vaikuttaa. Monografioille annetaan jatkossakin painokerroin 4, kuten edellisessä laskumallissa (johon se onneksi debatin jälkeen saatiin mukaan) – yksi monografia vastaa siten painoarvoltaan neljää vastaavantasoista artikkelia. Artikkelijulkaisemiselle on kuitenkin annettu etu, joka rahoitusmallissa toteutuu, jos ehdotettu 2- ja 3-tasojen erottaminen otetaan käyttöön. Nykyisessä julkaisufoorumiluokittelussa journaalit on luokiteltu kolmeen kategoriaan (tai neljään, kun otetaan huomioon luokittelematon taso 0), mutta kirjakustantajien kohdalla ei käytetä lainkaan korkeinta tasoa 3. Näin ollen uusilla kertoimilla v. 2017 alkaen 3-tasolla julkaistu artikkeli (pisteytyskerroin 4) olisi yhtä arvokas kuin 1-tasolla julkaistu kirja (pisteytyskerroin 1). Tästäkin kuvastuva käsitys tieteellisen toiminnan luonteesta ja vaikutusprosesseista tuntuu sopivan paljon paremmin luonnon- ja lääketieteisiin kuin monille ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteellisille aloille ja tutkimusaiheille.

Vähintäänkin on jatkossa syytä pitää JuFon tieteenalapaneeleissa huolta siitä, että keskeisimmät suomalaiset ihmis- ja yhteiskuntatieteelliset tiedekustantajat, joille käsikirjoitusten läpisaanti on kaikkein vaikeinta (kuten Gaudeamus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tiedeakatemia, Vastapaino) säilyvät kustantajaluokituksen tasolla 2 (ellei tasoa 3 tule kustantajaluokitteluun). Muuten uhkaa kadota mielekkyys sellaiselta julkaisemiselta, joka on tähän asti ollut näillä aloilla aivan keskeinen osa tutkimuksen vaikuttavuutta, tiedon levittämistä ja tutkijoiden intersubjektiivista vuorovaikutusta.

Monografioiden tulevaisuuden uhkana on kuitenkin myös muita rahoitusmalliin liittyviä tekijöitä kuin pelkästään nämä JuFon luokitustasot. Tietyt tekijät ohjaavat tutkijoita välttämään monografiaa julkaisumuotona. Olennaisin niistä on yliopistojen toiminnan ja sen arvioinnin lyhentynyt aikajänne. Esimerkiksi viimeisimmät yliopistojen rahoituksen laskentamallit ovat muuttuneet kahden vuoden jaksoissa (nyt voimaan tullutta sovelletaan 2015–2016, edellistä 2013–2014). Tällainen aikajänne on erittäin lyhyt tutkimustoiminnan kannalta. Samoin tutkijoiden työtä tarkastellaan yliopistojen kehityskeskusteluissa vuosittain, ja suoriutumista arvioidaan lukuvuosi kerrallaan. Hyvin monet tutkijat ovat määräaikaisissa tehtävissä, mikä sekin pakottaa tuottamaan näyttöä hyvin lyhytjänteisesti. Näin lyhyiksi pakotetuissa ajallisissa sykleissä helposti parinkin vuoden työn vaativa monografia on sekä yliopistojen ja yksiköiden että tutkijoiden itsensä kannalta niin uran edistymisen kuin rahoituspisteiden laskennan kannalta erittäin epäedullinen valinta.

Toisena hyvänä esimerkkinä siitä, miten julkaisutyyppiluokittelu, JuFo ja niiden linkittyminen rahoitusmalliin vaikuttavat eri julkaisutyyppien houkuttelevuuteen tutkijoiden kannalta, on väitöskirjojen asema. Jos väitöskirja kirjoitetaan monografiaksi, jonka julkaisee yliopisto väitöskirjasarjassaan, sitä ei oteta huomioon vertaisarvioituna tieteellisenä julkaisuna C1 vaan opinnäytteenä G3 (ks. OKM:n julkaisutyyppiluokittelu edellä), eikä siitä näin ollen tule lainkaan julkaisupisteitä yksikölle ja yliopistolle. Jos se sen sijaan kirjoitetaan artikkeliväitöskirjaksi, jokainen artikkeli tuo JuFo-tasonsa mukaiset pisteet rahoituslaskennassa. Ei siis ihme, että väitöskirjantekijöitä ohjataan nykyään hyvin suoraviivaisesti nimenomaan artikkeliväitöskirjojen tekemiseen, koska ne ovat yliopistoille paljon väitösmonografioita arvokkaampia, suoraan rahallisessa arvossa mitaten.

Tällöin sivuutetaan myös pohdinnoitta artikkelijulkaisemisen mahdolliset heikkoudet. Yhtenä esimerkkinä näistä jo edelläkin mainittu piirre: monissa tieteellisissä journaaleissa noudatetaan varsin tarkasti tiettyihin kaavamaisiin esitysmuotoihin ja -rakenteisiin sidottua formaattia sekä vaaditaan usein hyvin tiiviiksi rajattua tekstimittaa. Tällainen esitystapa, rakenne ja mitta eivät suinkaan sovi kaikkien tutkimusten raportoimiseen. Monografiassa sen sijaan tutkijalla on paljon vapautta rakenteen ja esitystavan valinnassa, ja julkaisun mitta määrittyy aiheen, tutkimuksen tavoitteen ja käsittelytavan perusteella, ei ennalta asetettujen formaattien muotilla. Monografian kirjoittamista hallitsevat näin ollen itse aihe ja tutkijan pyrkimys, eivät ulkokohtaiset muodolliset tekijät. On ilmeistä, että tietyillä tieteenaloilla ja joidenkin tutkimusaiheiden piirissä monografiajulkaiseminen on huomattavasti mielekkäämpi julkaisumuoto kuin artikkelijulkaiseminen. Monografiajulkaisemisen kannusteiden heiketessä artikkelijulkaisemiseen nähden vaikutus näkyy ennen kaikkea ihmis- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla.

Toinen pitkään debatoitu kysymys koskee yhteisjulkaisujen mahdollista osittamista joko yliopisto- tai kirjoittajakohtaisesti. Monografiajulkaisemisen tapaan tässäkin näyttäytyy tieteenalojen erilaisuus ja niiden eriarvoistava kohtelu rahoitusmallissa. Nyt yhteisjulkaisujen ositus ei ole käytössä. Jos artikkelilla on esimerkiksi viisi kirjoittajaa viidestä eri suomalaisesta yliopistosta, julkaisun saamat pisteet lasketaan täysimääräisesti jokaisen yliopiston julkaisutuottoon. Jos viiden eri yliopistoissa toimivan tutkijan yhteisartikkeli ositettaisiin yliopistollisesti, pisteytys olisi tietysti kertoimella 0,2 per yliopisto. Ja mahdollisia ositustapoja on tietysti muitakin kuin yliopistokohtainen. (Osittamisen eri malleista ja niiden vaikutuksista on havainnollisia esimerkkejä Ilkka Niiniluodon esitelmässä rahoitusmalliehdotuksen julkaisun jälkeen: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/niiniluoto_17022014.pdf.) Kuten voi odottaa, osittaminen tietysti vahvistaisi yhteiskunnallisten ja humanististen alojen osuutta verrattuna luonnon-, lääke- ja teknillisiin tieteisiin ja osittamatta jättäminen vastaavasti vaikuttaa päinvastoin.

Rahoitusmalliehdotuksessa on kuitenkin päädytty siihen, että osittamista ei tehdä jatkossakaan. Tämä ei tietenkään tee oikeutta yksittäisten kirjoittajien työmäärälle, mutta ainakin se tuottaa (jossain määrin teennäisen ja välineellisen) houkuttimen yliopistojen välisten yhteisjulkaisujen suosimiselle. Sitä kannattaa tietysti tutkimusryhmien myös käyttää hyväksi.

Monografiakirjoittamisen näkökulmasta monet näistä mallin periaatteista tuntuvat epäreiluilta. Yksi näiden alojen erityisongelma on lisäksi toimitettujen kokoelmien luonne. Teosten toimittajahan ei saa mitään julkaisupisteitä (vaikka on monessa tapauksessa tehnyt kaikkein suurimman työn). Tekijöiden kannattaakin jatkossa tiedostaa, mihin laskentamalli kannustaa, ja toimia sen mukaisesti. Jos kirjoissa ryhdyttäisiin noudattamaan samaa logiikkaa kuin artikkelijulkaisuissa, ei tietenkään kannattaisi enää julkaista "toimitettuja" teoksia lainkaan, vaan merkitä yksinkertaisesti kaikki kirjan artikkelit kirjan luvuiksi ja artikkelien kirjoittajat kirjan kirjoittajiksi. Kirjan toimittajien/toimittajan tulisi aina olla myös kirjoittajana ainakin yhdessä kirjan luvussa tai hänet olisi reilua merkitä kirjan "tekijäksi" vaikka hän ei olisikaan suoraan alkuperäiskirjoittajana missään yksittäisessä artikkelissa/luvussa. Tällöin jokainen osallistunut saisi julkaisupisteisiin lisäksi kertoimen 4 monografiajulkaisusta (ja pohjapisteytykseksi julkaisufoorumikategorian mukaiset täydet pisteet, koska osittamista ei tehdä). Tällaisessa menettelyssä ei ole mitään epäilyttävää, sillä jokaisen tutkijan (ja yksikön) on yksinomaa järkevää ryhtyä noudattamaan sellaisia käytäntöjä, joihin laskentamalli kannustaa. Tämä ei tarkoita mittausten vääristymistä vaan tässä tapauksessa pikemminkin sitä, että mittareiden tuottamia vääristymiä voidaan edes hieman kompensoida.

Nämä seikat kannattaa tiedostaa siksikin, että jos juna vie johonkin suuntaan, eikä siihen koe pystyvänsä kovin paljon vaikuttamaan, silloin tietysti kannattaa yrittää pelata peliä mahdollisimman tehokkaasti kulloisillakin säännöillä – koettaen sentään käyttää fiksusti hyväkseen sitä, mitä ei voi muuttaa.

Muut julkaisut

Alussa mainittiin, että aiemmassa rahoitusmallissa julkaisut jaettiin karkeasti kahteen: 9% osuudella kansainväliset vertaisarvioidut julkaisut ja 4% osuudella kaikki muut tieteelliset julkaisut. OKM:n asetuksessa nämä muut tieteelliset julkaisut rajattiin silloin julkaisutyyppien mukaan seuraavasti: 

"Muulla tieteellisellä julkaisulla tarkoitetaan kotimaassa julkaistua vertaisarvioitua tieteellistä julkaisua tai kotimaassa julkaistua kustannettua tieteellistä erillisteosta, joka kuuluu 3 momentissa tarkoitettuihin julkaisutyyppeihin taikka ulkomailla tai kotimaassa julkaistua vertaisarvioimatonta tieteellistä julkaisua tai ulkomailla tai kotimaassa julkaistua toimitettua julkaisua, joka kuuluu seuraaviin opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja koskevan tiedonkeruun luokkien mukaisiin julkaisutyyppeihin:
1) kirjoitus tieteellisessä aikakauslehdessä B1;
2) kirjan tai muun kokoomateoksen osa B2;
3) vertaisarvioimaton artikkeli konferenssijulkaisussa B3; taikka
4) toimitettu kirja, kokoomateos, konferenssijulkaisu tai lehden erikoisnumero C2." (Opetus- ja kulttuuriministeriön asetus yliopistojen perusrahoituksen laskentakriteereistä 20.4.2012; Finlex 182/2012, verkossa: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2012/20120182.)

Nyt JuFon myötä "muista tieteellisistä julkaisuista" putoavat pois kaikki ne, jotka ovat vertaisarvioimattomia. Tälläkin tavoin tieteellisten julkaisumuotojen erot korostuvat uudessa rahoitusmallissa erittäin jyrkästi edelliseen verrattuna. Myös uuteen rahoitusmalliin sisällytettiin "muita julkaisuja" JuFon ulkopuolelta, mutta hyvin paljon pienennetyllä painoarvolla, nimittäin samalla pisteytyksellä 0,1, joka on luvassa myös luokittelemattomille JuFon 0-kategorian julkaisuille. Monia ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteellisten alojen tutkijoita kiinnostaneekin uutena tullut linjaus, joka tässä muodossa myös vahvistettiin rahoitusmalliin: "Työryhmä ehdottaa, että vuodesta 2015 alkaen vertaisarvioimattomat tieteelliset kirjoitukset (julkaisuluokka B), toimitetut kirjat ja julkaisut (C2), ammattiyhteisölle suunnatut julkaisut (D) sekä suurelle yleisölle suunnatut julkaisut (E) pisteytettäisiin rahoituslaskennassa kertoimella 0,1 riippumatta em. julkaisujen julkaisufoorumin mukaisesta tasoluokasta." (Ks. linkki muistioon edellä, s. 27)

Täten melko hätkähdyttävästi uudessa rahoituspisteytyksessä luodaan julkaisuluokka, joka sisältää ainakin jälleen ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteiden näkökulmasta täysin eriarvoisia julkaisuja, ja joiden niputtaminen samaan kategoriaan tuntuu siten varsin epäsopivalta ja epäoikeudenmukaiselta. Käytännössä uudistus nimittäin tarkoittaa, että rahoituksen kannalta olisi aivan tasavertaista julkaista tunnissa tai parissa kirjoitettu kolumni tai vieraskynä (luokka E1) kuin kuukausien (tai vuosien!) työn vaatinut laajalevikkinen oppikirja (D5), tutkimusraportti/-selvitys (D4) tai toimitettu tieteellinen julkaisu (C2; toimitettujen vertaisarvioitujen teosten asemasta tosin keskustellaan edelleen ja niihin on ainakin tällä tietoa tulossa arvonkohotus). Näin ei ainakaan saada aikaiseksi ohjauskriteeriä, joka kannustaisi näillä aloilla aina parhaisiin suuntiin. Toki kaikissa vastaavissa pisteytyksissä on juuri tämänkaltaisten ongelmien riski – ja tästä voisi ja pitäisi herätä paljon nykyistä enemmän keskustelua. Julkaisujen arvon voisi mieltää myös hyvin toisella tavalla kuin rahoitusmallissa nyt on päädytty tekemään, mutta kovin vähän tällaista keskustelua sittenkään nousee esiin.

Kokonaan oma laaja kysymyksensä muodostuu verkkojulkaisuista. Ainoastaan ISSN- tai ISBN-tunnuksella varustetut verkkojulkaisut kuuluvat julkaisutiedonkeruun piiriin. Yliopistojen tiedonkeruukäsikirja 2014 toteaakin aiheesta seuraavasti: "Verkkomediassa on myös paljon ei-traditionaalisia julkaisutyyppejä, kuten blogit, wikipedia-artikkelit tai muut verkkosivustot. Niissä julkaistaan paljon myös tieteellisesti tärkeitä julkaisuja. Tieteellisesti tai yhteiskunnallisesti tärkeiden julkaisujen erottelu näistä uusista julkaisutyypeistä ei kuitenkaan ole mahdollista, joten nämä julkaisutyypit jäävät tiedonkeruun ulkopuolelle." (OKM:n yliopistojen tiedonkeruukäsikirja 2014, s. 25; verkossa: confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/YO_Opetus-%2Bja%2Bkulttuuriministeri%C3%B6n%2Btiedonkeruiden%2Bk%C3%A4s.PDF
Samalla toisaalta kansallisia (ja kansainvälisiä) kriteereitä ISSN-tunnuksen saamiselle on avarrettu vähitellen niin, että myös jatkuvasti päivittyvät verkkojulkaisut voidaan ottaa aiempaa paremmin huomioon. Tunnusten myöntämistä hallinnoiva Kansalliskirjasto määrittelee kriteereitä nykyään seuraavasti:

"Kansainvälisten ISSN-linjausten mukaan seuraavat kriteerit tukevat ISSN-tunnuksen antoa jatkuvasti päivittyvälle verkkojulkaisulle:
- julkaisu sisältää toimitettua aineistoa
- julkaisussa on kerrottu toimituksellinen vastuutaho
- julkaisulla on pysyvä nimeke
- julkaisulla on toimiva verkko-osoite
- julkaisu on aihesuuntautunut." (Ks. http://www.kansalliskirjasto.fi/julkaisuala/issn/issnverkkojulkaisuille.html)

Verkkojulkaisijoiden kannattaa nyt huomata tarkastella näitä ISSN-tunnuksen monipuolistuneita kriteereitä verkkosivujensa soveltuvuuden näkökulmasta, ja anoa tunnuksia, jos se näyttää verkkosivustolle soveltuvan. Näin saataisiin julkaisutiedonkeruuseen (ja julkaisufoorumiluokitteluun) mukaan kattavammin myös sellaisia tieteellistä tai yleissivistävää toimituksellista aineistoa julkaisevia verkkosivustoja, jotka eivät aiemmin ole olleet julkaisutiedonkeruun piirissä.

Vaihtoehtoisia näkökulmia

Vertailukohtia rahoituksen mahdollisiin toisenlaisiin painotuksiin saa vaikkapa tutustumalla OKM:n useilta asiantuntijaryhmiltä ja tutkimusyksiköiltä vuonna 2010 tilaamiin ehdotuksiin rahoituksen uudistamiseksi vuodesta 2013 alkaen. (Ks. verkossa OKM:n sivuilla:  www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/tulossopimusohjeet/, kohdassa "Yliopistojen rahoitusmallin uudistaminen vuodesta 2013 alkaen".) Ehdotuksia kertyi seitsemän seuraavilta yksiköiltä tai verkostoilta: ETLA ja VATT, Higher Education Group (HEG, Tampereen yliopisto), Helsingin yliopiston korkeakoulu- ja innovaatiotutkimuksen verkosto (HEINE), Koulutuksen tutkimuslaitos (Jyväskylän yliopisto), Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö (OTUS), Koulutussosiologian tutkimuskeskus (RUSE, Turun yliopisto) sekä Tieteen-, teknologian- ja innovaatiotutkimuksen yksikkö (TaSTI, Tampereen yliopisto).

Ehdotukset ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia keskenään ja jotkin niistä tarkoittaisivat koko yliopistorahoituksen lähes täydellistä uudelleenluontia. Yksi yhteinen piirre ehdotuksissa on kuitenkin rahoituksen pitkäjänteisyyden ja ennakoitavuuden korostaminen. Esimerkiksi ETLAn & VATTin yhteisehdotuksessa todetaan tutkimuksen arvioinnista seuraavasti: "Arviointi tehdään säännöllisesti mutta riittävän harvoin: 4–6 vuotta lienee hyvä arviointiväli kahdesta syystä: 1. Tutkimuksen laadun muutokseen tähtäävät muutokset vievät aikaa. 2. On järkevää palkita pitkäjänteisestä työstä, ei hetkittäisistä vaihteluista toiminnassa. Rahoitus on muuttumatonta (mahdolliset indeksikorjaukset huomioiden) rahoituskauden ajan." (Kangasharju, Toivanen & Ylä-Anttila, Ehdotus suomalaisten yliopistojen uudeksi rahoitusjärjestelmäksi, s. 5; teksti perustuu Tanayaman, Veugelersin & Toivasen aiempaan ehdotukseen Suomen innovaatiojärjestelmän arviointiraportissa Evaluation of the Finnish National Innovation System – Full Report 2009, s. 239–296, erit. liite 1, verkossa: https://www.tem.fi/files/24929/InnoEvalFi_FULL_Report_28_Oct_2009.pdf.)

Ehdotusten ajankohtana Julkaisufoorumihanke oli vasta juuri käynnistetty, joten sitä ei ole vielä sisällytetty ehdotusten rahoituskriteereihin. Sen sijaan julkaisut sisältyvät rahoituksen laskentaan ehdotuksissa esimerkiksi bibliometrisen tulosmittarin muodossa (esim. HEGin ja RUSEn ehdotukset). Käytännössä tämä tarkoittaa samalla sitä, että tällaisissa rahoitusmalleissa otettaisiin huomioon vain kansainväliset vertaisarvioidut julkaisut. Tähän nähden Julkaisufoorumi on ollut selvästi monipuolisempi ratkaisu, ensinnäkin tieteenalojen tasavertaisuuden kannalta, koska myös kotimaiset julkaisut tulevat otetuksi paremmin huomioon, ja toisekseen koska bibliometristen indeksien ongelmat ovat olleet pitkään tiedossa. Ainoastaan HEINEn ehdotuksessa viitataan JuFo-hankkeeseen: "On mahdollista, että käynnissä oleva julkaisufoorumi tarjoaa kaksiluokkaisen indikaattorin, jota voitaisiin hyödyntää." (HEINE, Ehdotus yliopistojen rahoitusmallin uudistamiseksi vuodesta 2013 alkaen, s. 14.) Viittausindeksien käyttämistä rahoituskriteereissä kritisoidaan erityisesti TaSTIn ehdotuksessa mainiten lukuisia menettelyyn liittyviä ongelmia, joita myös tutkimuksissa on monesti tuotu esiin (TaSTI, Näkemyksiä ja ehdotuksia yliopistojen laskennallisen perusrahoituksen tutkimusta ja tutkijankoulutusta koskeviin painotuksiin, s. 5).

Ehdotuksissa tarjotaan julkaisutoiminnalle hyvin erilaisia painoarvoja. Esimerkiksi HEINEn ehdotuksessa vaikutus olisi 3,5%, kun taas suurimman painoarvon julkaisuille antaa Koulutuksen tutkimuskeskuksen ehdotus, jossa koko tutkimuksen rahoitusosuus (25% kaikesta rahoituksesta) laskettaisiin julkaisujen perusteella. Samalla juuri siinä kuitenkin tarjotaan julkaisujen pisteytykseen täysin toisenlainen hahmotelma kuin nykymallissa. Jussi Välimaan ja Aila Virtasen ehdotuksessa esitetään seuraavasti: ”[Tutkimuksen] Laadun pääkriteerit ovat A) kansainvälinen julkaiseminen ja B) kansallinen julkaiseminen. Näiden lisäksi julkaisuja voidaan tarkastella seuraavissa kategorioissa: 1) artikkelit (sisältäen luvut kirjoissa), 2) tieteelliset kirjat (mukaan lukien väitöskirjat kielestä riippumatta) sekä 3) kansantajuiset julkaisut (sisältäen oppikirjat). Mikäli on tarvetta muuttaa näitä kriteereitä ja kategorioita pisteiksi, se voitaisiin tehdä julkaisun tekemisen vaatiman työmäärän perusteella seuraavasti: kotimainen tutkimusartikkeli (1 piste), kansainvälinen artikkeli (2 pistettä), kansantajuiset kirjat (3 pistettä), tieteellinen kirja (6 pistettä). Sen sijaan nykyisin yleisesti kriteerinä käytetty kv. referoitu artikkeli ei ole luotettava tutkimuksen laadun ainoana mittarina. Käytännössä se suosii mm. luonnontieteitä ja lääketiedettä sekä tieteitä, joissa kansainvälinen julkaiseminen on tieteenalan tieteellinen normi. Näin ei ole kaikissa (etenkään kansallisesti suuntautuneissa) tieteissä.” (Esitys yliopistojen uudeksi rahoitusmalliksi, s. 6; verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/tulossopimusohjeet/YO_rahoitusmallin_uudistaminen_vuodesta_2013/Koulutuksen_tutkimuslaitos.pdf.) Suurin ero tämän ehdotuksen ja nykyisen rahoitusmallin välillä on siinä, että kansantajuiset kirjat (mukaan lukien oppikirjat) arvostettaisiin korkealle, toisin kuin rahoitusmallissa, jossa mikä tahansa vertaisarvioitu artikkeli (JuFon tunnistamalla julkaisufoorumilla) on vähintään pari kertaa arvokkaampi julkaisu kuin yksikään oppikirja tai muu laajemmalle yleisölle suunnattu teos.

Julkaisutyyppien arvostamista tuolloisessa rahoitusmallissa (jossa painotus oli kansainvälisillä referee-artikkeleilla) kritisoi myös TaSTI omassa ehdotuksessaan: "Julkaisuista rahoitusmallissa huomioidaan vain tieteelliset julkaisut, jolloin ulkopuolelle jäävät yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen liittyvät tehtävät, kuten ammattilehtien kautta vaikuttaminen. Tämä ei ole tasapuolista eri tieteenaloille, koska tieteellinen julkaiseminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen ovat toisilla aloilla limittyneet toisiinsa ja kansainväliset tieteelliset julkaisut vain osalla tieteenaloista ovat mielekkäin julkaisemisen muoto." (TaSTI, Näkemyksiä ja ehdotuksia yliopistojen laskennallisen perusrahoituksen tutkimusta ja tutkijankoulutusta koskeviin painotuksiin, s. 2.) TaSTIN oma ehdotus julkaisutuottavuuden mittaamisesta kuuluu seuraavasti:

"Tieteellisen julkaisemisen muodot eri tieteenaloilla otetaan huomioon lisäämällä julkaisujen monipuolisuutta. Lisäksi lisätään painotusta yhteiskunnallisen vaikuttamisen suuntaan huomioimalla sekä kansainväliset että kotimaiset tuotokset. Julkaisutoimintaa tulisi tarkastella tieteenaloittain, koska tieteenalojen väliset erot julkaisutoiminnassa ovat suuria. Vaihtoehtoisesti painotus voi perustua Kota-tietokannan tilastolliseen jakautumiseen yliopistoittain keskiarvona viiden vuoden aikavälillä. Julkaisufoorumihankkeen tuloksia tulisi hyödyntää julkaisutuottavuutta mitattaessa.
Indikaattoreina käytettävät julkaisumuodot:
a) Kansainvälisten ja kotimaisten referee-artikkelien lukumäärä
b) Kansainvälisten ja kotimaisten tieteellisten monografioiden lukumäärä
c) Kansainvälisten ja kotimaisten kokoomateoksissa tai painetuissa konferenssijulkaisuissa julkaistujen artikkelien lukumäärä." (s. 4)

Myös HEINEn ehdotuksessa viitataan yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen julkaisujen rahoitusmalliosuudesta puhuttaessa: "Muut julkaisut voisi olla mielekästä säilyttää mukana kriteereissä, mikäli yhteiskunnallista vaikuttavuutta halutaan korostaa. Yhteiskunnallisen keskustelun kannalta myös yleistajuisempaa tietoa tulisi olla saatavilla." (HEINE, Ehdotus yliopistojen rahoitusmallin uudistamiseksi vuodesta 2013 alkaen, s. 14.)

Verrattaessa näitä ehdotuksia nykyiseen rahoitusmalliin, muutamia huomioita nousee esiin. Olennaisin lienee se, että moniin ehdotuksiin verrattuna nykyinen rahoitusmallin muutostahti on varsin nopea eli lyhytjänteinen. Jos tieteellisen toiminnan tuottavuuden todellinen aikajänne on käytännössä lähes aina useita vuosia, sen mittaaminen kahden vuoden välein muuttuvilla rahoituskriteereillä on ongelmallista. Viime vuosina asetus rahoituskriteereistä on kuitenkin uudistettu kahden vuoden välein ja näin on ilmeisesti tarkoitus tehdä myös jatkossa (2010–2012, 2013–2014, 2015–2017, 2017–?). Toisekseen rahoitusmallissa nyt annettu painotus julkaisuvolyymeille on selvästi painoarvoltaan korkeammassa päässä ehdotuksiin verrattuna. Ainoastaan Koulutuksen tutkimuslaitoksen ehdotuksessa julkaisuille annettaisiin enemmän painoa rahoituksessa, joskin hyvin toisenlaisella pisteytyksellä kuin nykyisessä mallissa. Kolmanneksi nykyinen rahoitusmalli sijoittuu jonnekin välivaiheille sen suhteen, miten hyvin tieteenalojen erot julkaisutyypeissä ja esimerkiksi yhteiskunnallinen vaikuttavuus julkaisemisen yhtenä funktiona otetaan huomioon. Osassa ehdotuksia tähän ei viitata lainkaan ja muutamissa (Koulutuksen tutkimuslaitos ja TaSTI siihen näytetään kiinnitettävän enemmän huomiota kuin nykyisessä rahoitusmallissa.

Useimmissa ehdotushahmotelmissa toki mainitaan (kuten tavallisesti muissakin yhteyksissä ainakin muodon vuoksi), että on tärkeää ottaa huomioon tieteenalojen erot ja esimerkiksi vertailla tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta julkaisutuotannon mittareilla vain tieteenalojen sisällä. Toisin sanoen tieteenalojen mahdollisen eriarvoisen mittaamisen välttämiseksi voidaan verrata yliopistojen tuloksellisuutta vain tieteenalojen sisällä, ei erilaisten tieteenalojen välillä. Asiassa on kuitenkin kysymys vielä paljon syvällisemmistä eronteoista ja vaikutuksista. Rahoitusjärjestelmän julkaisumittarit vaikuttavat myös ja ennen kaikkea tieteenalojen sisällä ja yksittäisten tutkijoiden toiminnassa siihen, miten toimintaa suunnataan ja millainen työ ja julkaiseminen mielletään toivottavaksi. Tällä on syvällisiä seurauksia sille, millainen tutkimus yliopistoissa vahvistuu ja millainen heikkenee. Tämä on tieteenalojen sisäinen kysymys, mutta yhtä merkittävä tai merkittävämpikin kuin tieteenalojen julkaisuprofiilien erot niiden välisessä vertailussa. Jos rahoituskriteerit ohjaavat voimakkaasti tietyntyyppiseen julkaisemiseen, tämä muuttaa julkaisuprofiilia tieteenalojen sisällä, ja vaikutus on täysin riippumaton siitä, vertaillaanko julkaisumääriä tieteenalojen välillä vai pelkästään tieteenalojen sisällä. Silloin yliopistollisen tutkimustyön luonne, arvostus ja panos yhteiskunnalle voivat muuttua mittavastikin. 

Tieteiden ja tutkimuskohteiden erot edelleen heikosti tunnustettuja

Kuten useimmat kommentoijat yleensä muistuttavat, tutkimusaihe, tutkimustapa, tutkimuksen funktio, sen vaikuttavuuden muodot ja siten mielekkään julkaisufoorumin valinta ovat aina itsenäistä ja ensisijaista pohdintaa. Yliopistollisen toiminnan monimuotoisuus ja yhteiskunnallinen merkitys kärsii suuresti, jos ryhdytään julkaisemaan mittareita eikä itse asioita varten. Julkaisufoorumin "laadukkuus" on ennen kaikkea kiinni siitä, missä kyseessä oleva tutkimus on mielekkäintä julkaista, jotta se tulee kohdallisen muun tiedeyhteisön ja relevanttien yleisöjen lukemaksi. Tätä ei voi koskaan päätellä julkaisufoorumiluokittelusta. Samalla kuitenkin tällainen muistutus muuttuu pelkäksi muodollisuudeksi ja kuolleeksi kirjaimeksi, jos reaaliset rahoituskriteerit ohjaavat yhdenmukaiseen suuntaan.

Mittareiden mekanismeista kannattaa olla tietoinen ja seurata uusia ehdotuksia ja julkaisufoorumin luokittelujen muutoksia. Ja tietysti koettaa omalta osaltaan mahdollisuuksien mukaan myös kommentoida ja vaikuttaa niiden kehittämiseen. (JuFon ohjausryhmän kokouksissa on käyty kiinnostavia keskustelua myös monista yllä mainituista aiheista: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/jufo_or_22042014_p%C3%B6yt%C3%A4kirja.pdf)

Oma asiansa on sitten se, että parhaillaan on käynnissä myös yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mallien ja mahdollisten mittareiden selvittäminen. Aiheesta on tarkoitus käydä laajempaa keskustelua, joten sitä voi odottaa kiinnostuksella. Jos vaikuttavuuden näkökulma on uhanalainen julkaisutoiminnan rahoituskriteereissä, on syytä toivoa, että tätä kompensoivat sitten kullekin alalle parhaiten soveltuvat muut yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kriteerit.

Toisinaan valitettavasti tuntuu siltä kuin ministeriön mietinnöissä ja suunnitelmissa ei enää oltaisi tietävinään mitään tieteenalojen erilaisista profiileista ja yhteiskunnallisista funktioista. Ministeriöllä on kuitenkin käytössään paljon sitä koskevaa tietoa mm. tieteenalojen julkaisuprofiilien huomattavasta erilaisuudesta. (Ks. esim. JuFon omaan käyttöönsä koostamia tilastoja, joissa erot näkyvät hyvin havainnollisesti: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/ohjausryhma/jufo_or_pk_18082011_liite5.pdf; tai laajemmin Tay:n TaSTin tuottama raportti: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2008/liitteet/opm33.pdf?lang=fi) Syystä tai toisesta tällaisen tiedon soveltaminen rahoitusmallissa koetaan tarpeettomaksi tai mahdottomaksi.

Kuitenkin juuri tätä tieteiden erilaisuutta koskeva keskustelu on pohjimmiltaan jäsentänyt suurin osin ns. ihmistieteiden (humanististen, yhteiskunta- ja kasvatustieteiden) koko historiallisen kehityksen: esim. Kantista ja "tiedekuntien kiistelystä" ja Hegelin "hengenfilosofiasta" myöhemmän 1800-luvun "luonnontiede/hengentiede"-jaon kautta vaikka 1900-luvun alun metodikiistaan (ihmistieteiden itsenäisyydestä), ja 60-luvun ns. saksalaisen (uus)positivismikiistan (uudempi hermeneutiikka) läpi aina vaikkapa yhteiskuntateorian sisäisiin debatteihin (kuten funktionalismi/konfliktiteoria) ja nykyaikaiseen metodologiseen keskusteluun (ja esim. kvali- ja kvantitutkimuksen tieteenteorian nousuun 80- ja 90-luvulla) jne. jne. Ei (valitettavasti) voi toki olettaa, että byrokraattisissa yhteyksissä tällaisista puhuttaisiinkaan, mutta yllättävää on, ettei niistä puhuta tieteen ohjauskriteereistä keskusteltaessa yliopistoissakaan enää. Jopa tiedon intressien habermasilaiseen jäsentelyyn pohjautuva keskustelu on kutakuinkin kadonnut suomalaisesta tiedepolitiikasta. Kuitenkin jokin perustavanlaatuinen näkökulma tieteellisen (ja yliopistollisen) työn inhimilliseen merkitykseen olisi välttämätön, jottei ainoaksi viitekehykseksi jää puhtaasti teknokraattinen ja välineellinen tarkastelutapa.

Yliopistojen kehittämistä nykyään hallitsevassa puheessa "laadun", "tuloksellisuuden", "vaikuttavuuden" ja "kv. kilpailukyvyn" vahvistamisesta tällaiset termit muuttuvat omituisella tavalla itseään uusintaviksi (ja merkityksellistäviksi) hokemiksi ilman, että perataan ja puretaan tarkemmin niiden todellista merkitystä tieteenalasta ja tutkimusaiheesta toiseen.

OKM:n piirissäkin kuitenkin tiedostetaan jotkin mallin suurista ongelmista, vaikka se ei uudestakaan ehdotuksesta näy. Esimerkiksi OKM:n opetusneuvos Olli Poropudas kommentoi seuraavasti rahoitusmalliehdotuksen kantaa jättää julkaisujen osittaminen jatkossakin pois laskentamallista:

"Rahoitusmallityöryhmän osittamiseen liittyvä ehdotus [eli ettei yhteisjulkaisujen pisteitä ositeta]... suosii kovasti lääke- ja terveystieteitä lähinnä yhteiskunta- ja humanististen tieteiden kustannuksella. Mikäli ositusta ei tehdä, lääke- ja terveystieteet saavat resurssejaan paljon suuremman osuuden julkaisupisteistä ja niiden yliopistoille tuomasta rahoituksesta. Ja huolimatta päinvastaisesta julkilausutusta tavoitteesta, OKM:n rahanjakomalli tuntuu siirtyvän monesti lähes sellaisenaan yliopistojen sisäisiin rahanjakomalleihin. Tällöin rahoitusmalli ei enää toimi tieteenalaneutraalisti, vaan muodostuu kannanotoksi joidenkin tieteenalojen puolesta joitakin toisia vastaan. Osittamatta jättämisen tuottama siirtymä lääke- ja terveystieteen hyväksi on luokkaa kuusi milj. euroa (13 %) verrattuna siihen, että ositus tehtäisiin yliopistojen kesken ja 26 milj. euroa (40 %) verrattuna tilanteeseen, että ositus tehtäisiin tekijöiden kesken.” (Lainaus Risto Heiskalan esitelmätiivistelmistä, ks. alla.)

Kaksi vuotta sitten Julkaisufoorumihankkeen julkistamisseminaarissa 6.2.2012 Risto Heiskala piti JuFon ja rahoitusmallin suhteesta erittäin hyvän esityksen (ks. tiivistelmät: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/heiskala_jufoseminaari_060212.pdf). Heiskalan käyttämän urheiluvertauksen mukaan rahoitusmallissa (ja JuFossa) käy äkkiä niin, että "kymmenottelua arvioidaan hiihdon säännöin" (tieteenalojen erot jätetään huomiotta) ja "socceria rugby-säännöin" (angloamerikkalaiskeskeinen julkaiseminen arvottuu aina "laadukkaimmaksi"). Heiskala osoitti useita JuFon perustavanlaatuisia kriittisiä kohtia ja esitti joitain mahdollisuuksia korjata syntymässä olevia riskejä ja ongelmia.

Miten siis on käynyt, nyt kun rahoitusmallia "tarkistetaan" ja epäkohtia voisi korjata? Tähän löytyy myös Heiskalan oma vastaus vuonna 2014 pidetystä toisesta seminaariesityksestä. Siinä Heiskala palaa kahden vuoden takaiseen JuFo-esitykseensä ja arvioi nykytilannetta. Esitys on tutustumisen arvoinen: Enemmän laatua, vähemmän määrää?

Lähes kaikki aiemmin tunnistetut probleemit näyttävät säilyvän rahoitusmallissa myös "tarkistuksen" jälkeen. Jatkossakin tieteenalojen julkaisukäytäntöjä arvioidaan tavalla, jossa myös kymmenottelun odotetaan olevan jossain määrin hiihtoa ja jossa on lähes aina ansiokkaampaa pelata rugbya kuin socceria. Tähän nähden toivoisi humanististen ja yhteiskunta- ja kasvatustieteiden piiristä nousevan enemmän näkyvää keskustelua siitä, mikä on näiden tieteenalojen anti, luonne ja merkitys. Mitä niiltä voi odottaa? Mitä niiltä saadaan rahoituksen vastineeksi? Millä tavoin niiden tuottamat tieteelliset tulokset hyödyttävät yhteiskuntaa, kulttuuria, maapalloa, elämää? Millaisia tutkimuksellisen vaikuttavuuden prosesseja ja ketjuja niissä tällöin toteutuu? Missä ja miten näkyy tutkimusten perimmäinen relevanssi ja tutkimustoiminnan tuloksellisuus?

Kun aloitin yliopisto-opintoni vuonna 1990 filosofiassa sekä yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä, näkyvintä tiedekeskustelua käytiin niin sanotun laadullisen tutkimuksen suosion kasvusta ja sen metodologisten perusteiden kehittämisestä. Laadullista tutkimusta kuvattiin yleensä seuraavilla tavoilla: se on pitkäjänteistä, luottamusta vaativaa, kontekstiherkkää, tutkittavien elämismaailman mahdollisimman hyvin huomioon ottavaa, tutkijan autobiografiaan sekoittuvaa jne. Pääseminen sisään tutkimuskohteen maailmaan edellytti vahvaa kulttuurista tulkintataitoa ja hienovaraista ymmärrystä elämänmuotojen ja ilmaisutapojen nyansseista. Kielen, kulttuurin ja elämismaailman keskinäisen kietoutumisen vuoksi aineistojen käännettävyys toisille kielille oli joko mahdotonta, kyseenalaista tai hankalaa, riippuen keneltä kysyi.

Suuri osa siitä, mitä silloin opin laadullisen tutkimuksen perusteista, kuulostaa nyt täysin ristiriitaiselta suhteessa kansainvälisen journaalijulkaisemisen formaattiin. Tästä huolimatta myös suurin osa kvalitutkijoista (kuten myös humanisteista ja kulttuurintutkijoista) näyttää enimmäkseen sujuvasti sopeuttaneen työnsä mainittuun formaattiin siitä huolimatta, että se hyvin monien kansainvälisten lehtien tapauksessa jäljittelee suoraan alun perin kvantitatiivisen ja kokeellisen empiirisen tutkimuksen tarpeisiin syntynyttä käytäntöä: kuvataan tutkimusongelma, aineisto ja analyysimenetelmä, raportoidaan analyysien tulokset ja kootaan lopuksi päätelmät ja pohdinnat. Laadullisen tutkimuksen oletetun omalaatuisuuden, ainutkertaisuuden ja ”erilaisuuden” (kvantitutkimukseen nähden) puristaminen tähän vakiomuottiin ei näytä tuottaneen ylipääsemättömiä ongelmia. Joko suuri osa aikoinaan laadulliseen tutkimuksen metodologiaa ja filosofiaa kehitettäessä omaksutuista väitteistä oli vain silmänlumetta tai sitten monet tieteentekijät ovat tietoisesti tai huomaamattaan myyneet nämä periaatteet lunastaakseen paikkansa urakilvassa. Tutkimuksen laadun, tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden kriteerit on joka tapauksessa siis asetettu tavalla, jossa todellakin entistä selvemmin odotetaan myös pitkän matkan juoksijoiden olevan keihäänheittäjiä (ehkä periaatteensa myyneitä ja keskimääräistä kehnompia, mutta keihäänheittäjiä yhtä kaikki)

Kansainvälisyyttä on siten englanninkielisen artikkelin julkaiseminen vertaisarvioivassa tieteellisessä aikakauslehdessä, mutta sitä ei sen sijaan ole esimerkiksi oman alan keskeisen klassikkoteoksen tai nykykeskustelua jäsentävän uuden teoksen suomentaminen ja sen vaatima prosessi, jossa käännöstä tekevän tutkijan on pitänyt perusteellisesti konsultoida alan kotimaisia ja ulkomaisia asiantuntijoita käännösratkaisuistaan. Vaikuttavuutta on se, että artikkeli tulee julkaistuksi kansainvälisessä tieteellisessä aikakauslehdessä, mutta ei se, että käännös saa satoja lukijoita, johdattaa uusia kiinnostuneita aihepiirin juurikysymysten pariin, luo ja vakiinnuttaa uutta käsitteistöä, synnyttää keskustelua käännösratkaisuista, levittää laajemmalle yleisölle tietoutta ja sivistystä tieteenalan perinteestä, kannustaa opiskelijoita tarttumaan haastaviin teksteihin, tutustuttaa myös lähialojen muita tutkijoita peruskysymyksiin tieteenalarajat ylittävästi ja luo uusia tutkimuksellisia avauksia seminaarien, käännösarvioiden, lukupiirien ja aiheesta kiinnostuvien uusien tutkijoiden ja jatko-opiskelijoiden myötä.

Jos ja kun tällaiseen kritiikkiin vastataan viittaamalla lupaukseen suunnitteilla olevista yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden uusista kriteereistä, on syytä muistaa, että silloin on kyseessä toinen asia, jolla ei mitenkään ratkaista edellä käsiteltyä kysymystä julkaisemisen muodoista. Parhaillaan toki kartoitetaan mahdollisuuksia arvioida ja mitata yliopistojen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta, mutta se on oma kysymyksensä ja kokonaisuutensa. Siinäkin epäilemättä luonnon- ja lääketieteelliset alat ovat vahvoilla kyvyssään osoittaa yhteiskunnallinen tärkeytensä, samoin tietysti teknologia-, innovaatio- ja yritystoimintaan suoraan panoksensa antavat alat. On turha kuvitella, että yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittarit kohtelisivat humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja sen paremmin kuin nykyiset julkaisumittarit. Eikä se edes liity asiaan: joko tieteellisen julkaisutoiminnan hyvin erilaiset muodot ja foorumit käsitetään tieteen, tutkimuksen ja yliopistollisen toiminnan itsensä kannalta eri tavoin tärkeiksi tai sitten ei. Ainakaan uuden rahoitusmallin myötä näin ei käy, vaan julkaisemista sen sijaan ohjataan entistä yhdenmukaisempaan muottiin tieteenalaan, tutkimuskohteeseen ja tutkimuksen tavoitteisiin katsomatta.

Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa juuri käännökset. Merkittävien klassikkokäännösten tekeminen ja toimittaminen on joillain humanistisilla aloilla huomattavan tärkeää tieteellistä työtä – ja sitä on myös perinteisesti pidetty sellaisena vuosikymmeniä. (Tunnetuimpana esimerkkinä voi mainita antiikin filosofien Platonin ja Aristoteleen teosten suomennoslaitokset, jotka on tuotettu asiantuntijatyöryhmien vuosia kestäneessä työssä.) Tällaisten käännösteosten kohtelu julkaisutiedonkeruussa ei kuitenkaan heijasta työn todellista vaativuutta tai vaikutuksellista painoarvoa millään tavalla: "Omien tai muiden tekstien käännöksiä ei pääsääntöisesti oteta huomioon julkaisutiedonkeruussa. Ainoan poikkeuksen muodostaa käännös, jonka yhteydessä joissa [sic] toimittajalla/kääntäjällä on laaja johdanto tai esipuhe, tällöin johdanto merkitään luokkaan C2." (OKM:n yliopistojen tiedonkeruukäsikirja 2014, s. 25; verkossa: confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/YO_Opetus-%2Bja%2Bkulttuuriministeri%C3%B6n%2Btiedonkeruiden%2Bk%C3%A4s.PDF) Mainittuun C2-julkaisuluokkaan kuuluvat toimitetut teokset (toimitetut kirjat, kokoomateokset, konferenssijulkaisut ja lehtien erikoisnumerot). Klassikkokääntäjä saa yleensä vuosien ajan kestäneestä ja alkuteoksen teoreettiseen ja historialliseen kontekstiin syvällisesti perehtymään edellyttäneestä työstään täten 0,4 julkaisupistettä (eli julkaisukategorian mukaisesti 0,1 pistettä kerrottuna monografiakertoimella 4). Ja nämäkin pisteet siis vain siinä tapauksessa, että hän on lisäksi kirjoittanut käännökseensä "laajan" johdannon tai esipuheen.
Sekä yliopisto että tieteentekijä itse hyötyvät suuresti, jos tällaiset käännöshankkeet jätetään jatkossa tekemättä ja keskitytään sen sijaan kirjoittamaan artikkeleita, joita syntyy vastaavassa ajassa ja vastaavalla työmäärällä monikymmenkertaisesti arvokkaampi volyymi tällä pisteytyksellä laskettuna.

Lopuksi karrikoitu esimerkki näistä "vaikuttavuuden" ja "tuloksellisuuden" prosesseista (ja niiden erilaisuudesta):

Lääketieteissä kärkitutkimus julkaistaan kunkin erityisalan omassa piikkijulkaisussa tai muutamissa yleislääketieteellisissä huippulehdissä, joita seuraavat juuri saman aihepiirin tutkimusryhmät kaikkialla maailmassa. Kun tulokset ovat saaneet riittävästi kriittistä testausta ja vahvistusta, niitä ryhdytään soveltamaan, ja usein sillä motivaatiolla, että tulosten kaupallistaminen on kannattavaa, joten puolestaan sovellusten testaamiseen löytyy rahoitusta. Kun sovelluksia (esim. uusia lääkkeitä) on tutkittu riittävän perusteellisesti (perusteellisuuden taso riippuu monesta kriteeristä, mm. lainsäädännöstä), tulokset kaupallistetaan tuotteiksi ja palveluiksi sekä otetaan mukaan mm. lääketieteellisen peruskoulutuksen sisältöihin sekä lääkäreiden täydennyskoulutukseen, julkaistaan "yleistajuisia" oppaita ja esittelyjä jne. Tavalliset ihmiset/kansalaiset hyötyvät tutkimuksesta tämän ketjun myötä entistä tehokkaampina lääkkeinä ja kansanterveydellisinä ohjeistuksina. Rakenne on voimakkaan hierarkkinen: tutkimus siis optimitapauksessa raportoidaan ja verifioidaan pyramidin huipulla ja sieltä sen vaikuttavuus valuu alaspäin aina tavallisen kaduntallaajan ulottuville.

Tässä vaikutusketjussa tutkimuksen impaktiarvon määrittyminen näiden alkuperäisten huippututkimusten julkaisemisena kärkilehdissä on tietysti ilman muuta perusteltua. Edellä sanottu ei ole tietenkään kritiikkiä lääketiedettä kohtaan.

Mutta kysymys kuuluu: jos jo tästä karrikoidusta esimerkistä käy selväksi, että humanistisen tai yhteiskunta- tai kasvatustieteellisen tutkimuksen ns. vaikuttavuus monilla tutkimuksen osa-alueilla ei ole luonteeltaan alkuunkaan tämän ketjun kaltainen prosessi vaan jotain hyvinkin toisenlaista ja erittäin paljon "horisontaalisempi" prosessi, niin miksi näilläkin aloilla tutkimusta pitäisi julkaisuina arvioida pelkästään ikään kuin se jäljittelisi samaa hierarkista pyramidimallia?

Väärinkäsitysten torjumiseksi kannattaa tietysti todeta, että monissa tutkimusteemoissa ja monilla osa-alueilla myös näissä jälkimmäisissä tieteissä on ilman muuta perusteltua mieltää julkaisemisen merkitys hyvinkin samaan tapaan kuin lääketieteissä. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla missään tapauksessa ainoa tutkimusjulkaisemisen laadun ja vaikuttavuuden kriteeri näissä tieteissä. Toivottavasti aiheesta nykyään vilkkaastikin käytävät kahvipöytäkeskustelut leviävät kunnolla myös julkisuuteen ja saavat jonkinlaista kantavuutta rahoitusmallia kehiteltäessä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että monilla aloilla tiedostetaan ongelmat ja vinoutumat, mutta niihin suhtaudutaan apaattisesti tai alistuneesti, ikään kuin OKM:n ratkaisuihin olisi mahdotonta vaikuttaa.

 

***

Tuukka Tomperi

yliopisto-opettaja (kasvatustiede, erityisesti filosofia ja yhteiskuntakasvatus)

EDU / Tampereen yliopisto


 

”Filosofialla on yliopistossamme vankat perinteet ja kysyntää”
- Aino Sallinen


niin & näin -lehti kysyi kaikilta Suomen yliopistojen rehtoreilta millaisena he näkevät filosofian, oppiaineen, opetuksen ja tutkimuksen, roolin yliopistonsa tulevaisuudessa. Halusimme selvittää nimenomaan yliopiston ylimmän johdon näkemyksen filosofian tulevasta asemasta kussakin yliopistossa.  Vastausten mukaan filosofian resursseja ei olla vähentämässä, ja filosofian huominen on turvattu. Vastaukset olivat luonnollisesti enimmäkseen ympäripyöreitä, eikä konkretiaa juurikaan näkynyt, mutta ainakin ne yliopistot, joissa filosofialla on pääainestatus, ilmoittavat nyt julkisesti, ettei filosofian opetusta tai tutkimusta aiota supistaa.

Tampereen yliopistosta vastauksen antoi vararehtori Pertti Haapala. Hän toteaa, että ”Tampereen yliopisto korostaa strategiassaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja vastuuta. Jo siksi filosofian tulevaisuus Tampereen yliopistossa on valoisa”. Haapala painottaa, että filosofian tutkimus on elävän ja laadukkaan opetuksen edellytys. Helsingin yliopiston rehtori Thomas Wilhelmsson toteaa filosofian olevan Helsingin yliopistossa ”keskeinen oppiaine” ja uskoo, ”että yliopiston tulevaisuus on vakaa, ja se tulee pikemminkin vahvistumaan kuin heikkenemään”. Wilhelmsson toivoo, ” että filosofia ylläpitäisi mahdollisimman läheistä dialogia muiden tieteenalojen kanssa”,  koska ” eräs Suomen filosofian vahvuuksia on juuri kyky solmia rikastavia vuorovaikutussuhteita yli omien oppiainerajojen.

Positiivisimman kuvan filosofian tulevaisuudesta yliopistossaan maalaa Turun yliopiston rehtori Keijo Virtanen. Virtanen toteaa filosofian tilasta seuraavasti: ”Filosofia on mukana yhdessä Turun yliopiston strategian (2010 –2012) tutkimuksen vahvuusalueessa (Instituutiosuunnittelu ja yhteiskunnalliset mekanismit) ja yhdessä vahvan kehitysvaiheen tutkimusalassa (Keskiajan ja uuden ajan alun tutkimus). Ulkoisella rahoituksella ja julkaisuilla arvioituna filosofia on yksi yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan vahvimmista aineista”. Virtanen mainitsee Turun yliopiston erikoisuuden olevan se, että Turussa on ”ainoana Suomessa erillinen lääketieteellisen etiikan professuuri, joka osaltaan vahvistaa myös muuta filosofian tutkimusta ja opetusta. Turun filosofian eräs vahvuus onkin filosofian eri osa-alueiden hyvä yhteistyö. Etiikan tutkimus näkyy hyvin myös julkisuudessa”. Rehtori vakuuttaa, että filosofian tulevaisuuteen Turun yliopistossa on perusteltua suhtautua luottavaisesti. Myös rehtori Aino Sallinen Jyväskylän yliopistosta pitää yliopistonsa filosofian laitosta ja siellä tehtyä tutkimusta arvossa: ”Filosofialla on yliopistossamme vankat perinteet ja kysyntää.  Tutkimus on vahvoissa kantimissa (esim. huippututkimusyksikkö)”. Sallinen kertoo, että Jyväskylän yliopiston ”tavoitteena on myös selkiyttää tieteenfilosofian, tieteen etiikan ja argumentaatioteorian opetusta filosofivoimin laitoksen ulkopuolisille opiskelijoille eli koko yliopiston filosofisen yleissivistyksen kohentamista”.

Saimme ilahduttavasti vastaukset myös lähes kaikista niistä yliopistoista, joissa filosofialla ei ole pääainestatusta. Melkein kaikki tiedusteluumme vastanneet rehtorit pitivät filosofian opetusta tärkeänä, ja filosofian resursseissa nähtiin olevan ennemmin kasvu- kuin supistuspaineita. Pienen kysymysmerkin jätti kuitenkin Itä-Suomen yliopiston rehtorin Perttu Vartiaisen vastaus. Vartiainen nimittäin kertoo, että nyt kun Joensuussa filosofian pääainestatus poistettiin ja ”palattiin” alkuperäiseen järjestykseen, niin kysymys filosofian resursseista aukeaa uudestaan tiedekunnan harkittavaksi siinä vaiheessa, ”kun jompikumpi nykyisistä opettajista luopuu tehtävästään”. Tästä ei tietenkään voi päätellä, että filosofian resursseja Itä-Suomen yliopistossa pienennettäisiin, vaan sen, että kysymys resursseista on avoin.  Toinen avoimeksi jäävä vastaus tuli Lapin yliopistosta. Filosofitaustainen rehtori Mauri Ylä-Kotola tyytyy toteamaan nykytilanteen: ”Lapin yliopistossa ei ole filosofia-oppiaineen tutkintoon johtavaa koulutusta. Filosofia on kuitenkin kaikkien yliopistojen tutkimuksen perusta: Lapin yliopistossa tutkimus kohdistuu mm. arktiseen filosofiaan UArctic-yhteistyön (www.uarctic.org) ja Arktisen keskuksen kautta sekä mm. sosiaalityön filosofiaan, taiteiden filosofiaan ja kasvatusfilosofiaan”. Rehtorin näkemys filosofian tulevaisuudesta Lapin yliopistossa jää hämärän peittoon.

Teatterikorkeakoulun rehtori Paula Tuovinen kertoo, että filosofia on vahvasti läsnä Teakin opetuksessa, ja että paineet ovat pikemmin filosofian roolin kasvattamisessa kuin pienentämisessä, ainakin jos uusi taideyliopisto syntyy. Aalto-yliopiston rehtori, Tuula Teeri, vakuuttaa puolestaan, että ”Filosofia ei Aallossa ole varsinainen oppiaine mutta kuitenkin hyvin arvostettu ja tärkeä elementti opetuskokonaisuudessamme, nykyään ja ihan varmasti myös tulevaisuudessa.” Aalto-yliopistossa toimiikin useita filosofeja: Esa Saarinen,  Pekka Himanen, Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila  ja Juha Varto. Aaltolaista filosofiaa luonnehtii Teeren mukaan innovatiivisuus, uusien urien ja yhteyspintoja synnyttäminen ja kyky herättää keskustelua. Lisäksi ”Aallon filosofien toteuttamassa opetuksessa on avainasemassa filosofian vuoropuhelu käytännön toiminnan ja opiskelijoitten omien elämänratkaisujen välillä”. Tampereen teknillisen yliopiston rehtori, Markku Kivikoski, toteaa aluksi, että filosofiaa ei varsinaisesti opeteta heillä, mutta ”TTY:n opiskelijat voivat halutessaan opiskella filosofiaa sivuaineena tai muuten lisäopintoina, esimerkiksi Tampereen toisessa yliopistossa”. Kivikoski lisää kuitenkin, ”että tieteen ja tekniikan filosofiaan liittyvät teemat sisältyvät läpäisyperiaatteella kaikkeen opetukseemme. Erityisesti siten, että opetuksessa ja tutkimuksessa otetaan huomioon tekniikan ratkaisevan tärkeä rooli taloudellisesti, sosiaalisesti, eettisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen haasteiden ratkaisemisessa ja inhimillisen hyvinvoinnin turvaamisessa”. Vararehtori Olli Silvén Oulun yliopistosta kertoo, että Oulussa ”ollaan selvittämässä mahdollisuuksia filosofian kytkemiseksi mukaan joustavien opintopolkujen järjestelmään”, mikä mahdollistaisi vaikkapa markkinoinnin tutkintojen monipuolistamisen. Oulun yliopistossa luotetaan myös huomiseen: ”Tulevaisuudessa filosofian opintoja sisällytetään myös Oulun yliopiston tutkijakoulun tarjontaan. Aikaa myöten tämä voi tuoda vahvistusta myös filosofian tutkimukseen”.

Yleisesti ottaen näyttää siltä, että filosofian asema yliopistoissa on ainakin puheiden tasolla turvattu. Joissakin yliopistoissa filosofian laitokset edustavat yliopiston vahvuuksia ja filosofian tutkijoiden roolia yhteiskunnallisina keskustelijoina pidetään merkittävänä. Filosofian mahdollisuuksia ylittää oppiainerajoja pidetään myös tärkeinä. Aalto-yliopistossa filosofialla on rehtorin näkemyksen mukaan jopa elämänfilosofinen rooli. Eri tieteiden välisten sekä yliopiston ja yhteiskunnan välisten rajojen rikkomisen painottaminen ei kuitenkaan tarkoita, että ajatusta 'puhtaasta filosofiasta' pidettäisiin huonona, vaan esimerkiksi Wilhelmsson katsoo filosofian olevan ”itseisarvo” yliopistossa. Filosofian toteutuneet ja potentiaaliset mahdollisuudet toimia vuorovaikutuksessa sekä muiden tieteenalojen että yhteiskunnan kanssa kuitenkin korostuvat vastauksissa.

Toistetusta pyynnöstä huolimatta emme saaneet vastauksia Åbo Akademin rehtorilta Jorma Mattiselta emmekä Kuvataideakatemian Markus Konttiselta.


Sami Syrjämäki

P.S. Julkaisemisen jälkeen saimme vastauksen myös Markus Konttiselta. Vastaus alla kokonaisuudessaan:

"Kuvataideakatemiassa ei filosofiaa opeteta sinänsä oppiaineena. Filosofia
kuitenkin liittyy olennaisesti vapaiden taiteiden opetuksen viitekehykseen
kirjallisuutena tai kohdistettuina kursseina. Toivon että tulevaisuudessa
filosofia liittyy entistä vahvemmin kuvataiteen opetuksen yhteyteen
hedelmällisenä keskustelukumppanina.
"

P.P.S. Myös Åbo Akademin rehtori, Jorma Mattinen, soitti myöhemmin ja vakuutti, että filosofia on heillä hyvissä kantimissa myös tulevaisuudessa.


Lars Hertzberg

Everything is what it is,
and not another thing
Joseph Butler

Den moderna diskussionen om den högre utbildningens uppgifter och verksamhetsbetingelser styrs av en viss ideologi eller föreställningsbild. Enligt denna ideologi ligger den högre utbildningens existensberättigande i, att den intar en förmedlande ställning mellan den vetenskapliga forskningen och samhällslivet. Den utbildar människor som i sina olika yrken ska göra bruk av sin vetenskapligt baserade sakkunskap för att tillfredsställa samhällets olika behov.

En modell för förståelsen av mänskliga handlingar som blivit klassisk är vad man brukar kalla den praktiska syllogismen. För att vi ska kunna förstå en mänsklig handling måste vi enligt denna modell kunna se handlingen som en strävan till ett visst mål, styrd av vissa antaganden om verkligheten. I enlighet med denna modell kunde den förhärskande högskolepolitiska ideologin karakteriseras på följande sätt: för att tillfredsställa de olika behov som förekommer i ett samhälle utformas olika yrken; vissa av dessa yrken kräver en kvalificerad sakkunskap; högskolornas uppgift är att säkerställa, att de antaganden om verkligheten, på vilka man inom dessa yrken baserar sina åtgärder, har en så stark vetenskaplig, underbyggnad som möjligt.

Jag tror att den ideologi jag här karakteriserat utgör den uttalade eller outtalade bakgrunden till många av de frågor som i allmänhet ställs och de argument som framförs i debatter om den högre utbildningen. I detta inlägg vill jag kritiskt analysera vissa drag i denna ideologi, och i dess tillämpningar.

*

Den förhärskande högskoleideologin kunde kanske allmänt sägas uttrycka ett rätt naivt, funktionalistiskt sätt att betrakta samhälleliga fenomen. Föreställningen att vårt samhälles institutioner finns till endast för vissa syften, och att deras form och funktionssätt bestäms av dessa syften - att m.a.o. tingens ordning i vårt samhälle är sådan den är därför att den är ett rationellt sätt, kanske rentav det mest rationella sättet, att arrangera dessa ting - denna föreställning är en uppenbar förenkling av verkligheten. Att konstatera detta betyder inte i och för sig, att man anser tingens ordning vara oriktig: tvärtom måste man inse att tanken på en sådan tingens förnuftiga ordning ens som en avlägsen möjlighet och strävan är illusorisk. Detta är den redan av den anledningen, att samhällets behov inte är en storhet som en gång för alla är given. De olika grupperna i samhället definierar de gemensamma behoven var på sitt sätt, och dessa definitioner befinner sig i komplicerad växelverkan både sinsemellan och med gruppens egna intressen. En viktig faktor i dessa sammanhang utgör de traditioner som utformas inom samhällets olika institutioner. Till traditionerna hör vanligen en föreställning om den egna institutionens nödvändighet för att värna om vissa centrala värden; samtidigt är det ofta just inom denna tradition som uppfattningen om dessa värden formats.

Av detta kunde man lockas att dra slutsatsen att institutionernas värdeuppfattningar bara är en täckmantel för själviska intressen hos de personer som är verksamma inom den. Detta vore dock att förenkla förhållandet. Man kan utan tvivel finna exempel på detta, men i många fall skulle en sådan uppfattning om situationen innebära att man placerar sakerna i fel ordning. (Bedrägeri och självbedrägeri är visserligen vanliga fenomen i den mänskliga tillvaron, men bara en cyniker föreställer sig att de är universella fenomen.) I många fall är det institutionens värdeuppfattning som formar individens syn på sina egna intressen och inte tvärtom: tänk t ex på en vetenskapsman som identifierar sina personliga intressen med det som gagnar forskningen.

Enligt den tankegång jag här velat uttrycka vore det en förenkling att föreställa sig, att universitetet finns till enbart för att tjäna värden vilkas existens och utformning är givna utifrån. Mera realistiskt är att betrakta universitetet som en av de centrala faktorerna i själva den process varigenom den västerländska kulturens karakteristiska värden skapats.

*

Den funktionalistiska föreställningen om samhällets organisation innehåller också en idé om, att institutionerna och de värden de representerar bildar en hierarki: vissa institutioner uppfattas som primära, medan andra har till uppgift att betjäna de primära institutionerna. Också detta är en förenkling. Här beaktar man inte, att samhällets institutioner ofta står i ömsesidig växelverkan.

Ett gott exempel på detta erbjuder vetenskapen och högskolorna. Enligt den hierarkiska uppfattningen borde vetenskapens inre utveckling bestämma högskoleundervisningens organisation och innehåll. Den påverkan som sker i motsatt riktning torde i själva verket vara nästan lika viktig: dvs det sätt på vilket högskolornas funktionssätt har inverkat på de olika vetenskapernas tillkomst och utveckling. Man kan här tänka på hur betydelsefullt det har varit, att forskarna av tradition samtidigt varit lärare, att det alltså har varit deras uppgift att lotsa in nykomlingarna på det egna området. Under­visningen har följt de former den västerländska universitets­traditionen erbjudit, vilket framför allt har inneburit, att ge­mensamma föreläsningar och läsning av böcker alltså teo­retisk och verbal förmedling har varit centrala. Detta för­hållande bidrar utan tvivel till att förklara varför man i vår kultur primärt lärt sig att betrakta vetenskaperna som struk­turer av satser och samtidigt som didaktiskt formade struk­turer (snarare än som verksamhetsformer).

Den verbala undervisningens centrala plats i det ursprung­liga universitetet torde i sin tur ha berott på, att de ämnen som i första hand undervisades juridik och teologi just var ämnen som var inriktade på specifika texter och på deras tolk­ning och tillämpning. Högre utbildning var inlärning av texter. I detta sammanhang är det också viktigt att minnas, i vilken utsträckning den vetenskapliga kulturen i västerlandet i själva verket följer den juridiskt administrativa kulturens former; gemensamma för dem är betydelsen av offentlig argumen­tation och bevisning, liksom en yrkesmoral vars centrala dygd är samvetsgrannhet, dvs ett noggrant och opartiskt följande av spelreglerna. Också den vetenskapliga kompetensens be­grepp är närbesläktat med motsvarande juridiska och ad­ministrativa begrepp.

Särskild betydelse har det utan tvivel också haft, att de en­skilda vetenskapsområdena varit knutna till lärostolar, och att dessa indelats i fakulteter. Härigenom har det formats en föreställning om de enskilda vetenskapernas kontinuitet: trots de intellektuella omvälvningar som inträffat exempelvis inom fysiken finner vi det naturligt att tänka, att den verk­samhet som idag bedrivs vid de fysikaliska institutionerna i någon grundläggande mening är samma verksamhet som den som genom tiderna bedrivits där och densamma som kommer att bedrivas där också i fortsättningen.

För att förstå hur betydelsefull växelverkan mellan hög­skolorna och vetenskapen har varit, bör vi betänka att det inte ligger någonting självklart eller logiskt nödvändigt i det sätt på vilket de västerländska vetenskaperna i verkligheten utvecklats. Låt oss t ex föreställa oss, att «naturvetenskaperna» inte skulle ha kommit till och utvecklats inom universitetets ramar, utan i omedelbar beröring med de industriella produk­tionsprocesserna. Det är inte helt klart, vad detta närmare bestämt kunde ha inneburit, men kanske kunde vi föreställa oss ungefär följande situation: vid universiteten skulle man inte bedriva laboratorieexperiment eller sammanställa syste­matiska iakttagelser av naturfenomenen. Fysiken skulle exis­tera bara som en spekulativ tankeform, «naturfilosofi» (lik­som under antiken och medeltiden). Vissa av de upptäckter som varit riktgivande för det vi företar med modern fysik kunde dock ha gjorts i industriella laboratorier (t ex upptäckter rörande elektriciteten). Man skulle kanske direkt ha försökt tillämpa dem, och samtidigt ha försökt hemlighålla den nya tekniken för konkurrenterna, men inga försök skulle ha gjorts att förbinda fenomenen med vidare teoretiska frågeställningar. Fenomen som inte föreföll att ha någon omedelbar tillämpning skulle inte uppmärksammas.

Man kunde i korthet beskriva en situation som denna ge­nom att säga, att det inte skulle förekomma några vetenskap­liga upptäckter, bara uppfinningar. De iakttagelser som görs skulle aldrig komma i beröring med den kontemplativa ny­fikenhet, som är den västerländska vetenskapens karakteris­tiska attityd, och vars naturliga tillkomstmiljö varit universi­tetet. Det är uppenbart, att man vid beskrivningen av en sådan situation på sin höjd kan använda ordet «vetenskap» inom citationstecken.

*

Om universitetet kraftigt påverkat de empiriska vetenskaper­nas tillkomst, så kan vi också konstatera, att uppfattningen om den empiriska vetenskapen i sin tur djupt har påverkat universitetets utveckling intill våra dagar. Denna påverkan torde man kortast kunna beskriva genom att säga, att den empiriska vetenskapen blivit paradigmet för ett läroämne vid universitetet.

Denna utveckling har delvis lett till en skev bild av den högre utbildningen, och härigenom också till en viss skevhet i praxis. Jag återkommer till detta. Men här vill jag fästa uppmärksamhet vid, att de traditionella vetenskapernas paradigmatiska ställning i utbildningen och vetenskapspolitiken under senare tid har börjat vackla. Under 1960-talet började man, särskilt vid amerikanska universitet, grunda tvärvetenskapliga, i huvudsak politiskt motiverade utbildnings- eller forskningsprogram, som t ex «Black Studies», «Women's Studies», fredsforskning eller ekologi. Idag beviljar man å ena sidan enorma forskningsanslag till mer eller mindre permanenta tvärvetenskapliga forskningsprojekt, som vanligen är problemcentrerade eller i varje fall framstår som sådana. (Många av dessa projekt ansluter sig till den artificiella intelligensens tillämpningar.) Å andra sidan grundar man nuförtiden av högskolorna mer eller mindre oberoende forskningsinstitut, som specialiserar sig på en bestämd problemkrets.

I vissa avseenden är skillnaden till 60-talets tvärvetenskapliga strävanden uppenbar. De växte ofta fram underifrån, på studenternas initiativ, och andan i dem var ofta kritisk mot det politiska eller ekonomiska etablissemanget. Målet, ansåg man, var framför allt att inverka på individernas sociala attityder eller deras livsstil. Många av dagens forskningsprojekt är å sin sida inriktade på ekonomisk nytta. De kommer till på myndigheternas eller affärsföretagens initiativ. Inställningen bland de forskare som är sysselsatta inom projekten är ofta kluven: vissa av dem förefaller uppriktigt att tro på projektens intellektuella utmaningar och deras praktiska användbarhet, andra betvivlar projektens officiella målsättningar och rentav det meningsfulla i de uppgifter man föresatt sig, men ger sig ändå med i leken, kanske i hopp om att de i projektets namn och med dess finansiella stöd ska få tillfälle att också bedriva anständig forskning.

Uppblomstrandet av dessa särskilda forskningsprojekt och forskningsinstitut innebär att forskningen gradvis lösgörs från den kontinuitet lärostolarna representerar, och överhuvudtaget från det nära sambandet med grundutbildningen. Det är svårt att avgöra vart en sådan utveckling skulle leda om den längre fortsatte i samma riktning. Jag ville inte förneka att det också kan ha goda sidor om forskningen kunde organiseras mera flexibelt, men om den pågående utvecklingen ytterligare tillspetsas kan den få omvälvande följder för vår vetenskapskultur, vilkas exakta karaktär inte kan förutsägas. Ett uppenbart missförhållande är det i varje fall, att forskningens offentliga synlighet sannolikt minskar: en av universitetens traditionella roller har varit att fungera som en samlingsplats och utåt synlig symbol för ett lands högre bildning och forskning. Också kontakterna mellan forskare blir mera slumpmässiga. Universiteten med sina traditionella läroämnesinstitutioner har hittills utgjort ett kommunikationsnät, med vars hjälp man har kunnat hålla kontakt med forskare som intresserar sig för samma problem. En situation håller på att uppstå, där samma tid kanske samtidigt utforskas i flera närbelägna inrättningar, i vilka man inte ens känner till varandras existens.

Man måste också varna för det «dubbeltänkande», som gynnandet av «problemcentrerad» och «aktuell» forskning kan ge anledning till bland forskare som ansöker om forskningsanslag.

De traditionella vetenskapsområdenas ställning som högskoleundervisningens paradigm är idag föremål för utmaningar också från ett annat håll. Vad jag avser är strävan att skapa nya s k vetenskaper, vilkas forskningsområde definieras utgående från ett bestämt yrke. Jag vet inte om denna företeelse redan har ett namn kanske kunde vi använda termen «yrkesvetenskaper». Hit hör t.ex. «biblioteksvetenskap», «vårdvetenskap», «informationsvetenskap» och «hushållsvetenskap». Bland de senaste tillskotten finns «översättningsvetenskap» och «vetenskapen om modersmålsundervisning».

De traditionella vetenskaperna tillkom organiskt, genom en inre utveckling: enskilda forskare mötte en intellektuell utmaning och skapade i sina försök att möta den en ny vetenskap. De nya yrkesvetenskapernas tillkomsthistoria förefaller vara en annan. Den kan ibland föra tanken till det sätt på vilket Brasilien fick sin nya huvudstad: den grundades ju helt enkelt så, att myndigheterna beslöt bygga en stad vid namn Brasilia mitt i ödemarken («in the middle of nowhere»). Det är svårt att värja sig för tanken, att externa synpunkter på samma sätt har inverkat på yrkesvetenskapernas uppkomst. Sådana synpunkter är t ex fackorganisationernas önskan att bli delaktiga i den prestige en vetenskaplig utbildning kan förläna, eller högskolornas strävan att dra nytta av myndigheternas gynnsamma inställning till yrkesinriktad utbildning.

Yrkesvetenskapernas liksom också projektforskningens framväxt är ett exempel på den komplicerade växelverkan mellan institutioner och intressegrupper, som ofta i praktiken bestämmer relationerna mellan vetenskap, högskolor och yrkesliv. Samtidigt ser vi hur den förhärskande högskoleideologin anger den yttre form denna växelverkan får: det är kännetecknande för processen att alla parter är överens om att vetenskaplighet åtminstone till namnet är något eftersträvansvärt i samband med högre utbildning. Benämningen «vetenskap» är en omstridd pokal och en garanti för verksamhetens värde.

Det finns enligt min uppfattning flera skäl att förhålla sig reserverat till yrkesvetenskapernas framväxt. De kan inte ur någondera partens synvinkel vara den idealiska platsen för ett möte mellan vetenskap och yrkesliv. Om vi betraktar saken ur vetenskapens perspektiv bör vi tänka på, att meningsfull forskning inte kan uppstå var som helst eller när som helst, till följd av ett byråkratiskt fiat. Vilken forskning som kommer att visa sig värd att utföra är något oförutsägbart: meningsfull forskning kan bedrivas när de metoder och begrepp som står till buds på ett fruktbringande sätt möter de problem som föreligger i en given situation.

Den pågående utvecklingen kan, tror jag, vara skadlig också med tanke på de yrken som berörs. För yrkesgrupper som bibliotekarier, översättare och journalister är en utbildning på universitetsnivå utan tvivel både lämplig och nödvändig. Men deras utbildning borde vara allmänbildande och överhuvudtaget rätt annorlunda än vad den under de senaste åren kommit att bli.

Folkbibliotekarier borde i sin utbildning framför allt få en överblick över världslitteraturen och det egna landets litteratur, forskningsbibliotekarier å sin sida över vissa vetenskapsområdens lärdomshistoria och aktuella tillstånd, i stället för att man som nu i huvudsak skulle koncentrera sig på biblioteksteknik och  förvaltning. En översättare skulle behöva ingående kännedom om målspråkets historia och om den kultur och det samhälle med vilka det är förbundet, snarare än om översättandets teori. För journalister krävs det en stor dos historia och samhällsvetenskap, liksom också förmåga till kritiskt tänkande och kritisk språkkänsla något som kunde utvecklas genom studier i bl a filosofi snarare än en skolning i rena yrkesangelägenheter.

Överhuvudtaget borde man utnyttja det tillfälle studietiden erbjuder till att vidga och fördjupa perspektiven; i de flesta människors liv återkommer ett sådant tillfälle aldrig.

Likaså borde vi bl a fråga oss: behöver vårt samhälle snarare journalister som kan rapportera nyheter i en intagande professionell förpackning, eller sådana som har förutsättningar att förstå skeendena på bredden och på djupet?

*

Jag tror att yrkesvetenskapernas tillkomst kommer att få skadliga inverkningar också på högskolornas utveckling. Innehållet i läkarnas, ingenjörernas eller juristernas utbildning torde åtminstone i sina huvuddrag vara självklart. Av denna utbildning vill man göra en modell för utbildningen till andra områden, genom att skapa utbildningsprogram som ska utgöra en nödvändig och tillräcklig betingelse för en bestämd yrkeskompetens. Denna strävan till en förutbestämd harmoni mellan utbildning och yrkesliv kan visa sig skadlig också med tanke på den högre utbildningens kvalitet. När institutioner av en viss typ ges ensamrätt att utbilda människor till bestämda uppgifter, så förhindras konkurrensen mellan olika utbildningsformer. Ingenting tvingar längre utbildningsprogrammen att tävla med varandra t ex i fråga om utbildningens kvalitet, dess meningsfullhet eller dess relevans på längre sikt. Det finns en risk för, att utbildningen under dessa omständigheter utvecklas till en ritual, vars egentliga uppgift blir att å ena sidan bilda en damm mot det överskott på arbetskraft som strömmar till området, å andra sidan förmedla den rätta kårandan till nykomlingar på området.

I själva verket kan man tänka sig, att också yrkeslivet skulle vitaliseras av, att de personer som söker sig till ett område har så varierande utbildning som möjligt. För närvarande går det ofta så här: på något område yppar det sig en efterfrågan på personer med en ny typ av yrkesuppgifter. En eller annan högskola upptäcker genast tillfället att utvidga sitt eget «utbildningsansvar» genom att inrätta ett program som leder just till detta yrke. Skenbart förefaller det som om systemet skulle ha lyckats att på ett förnuftigt sätt anpassa sig till den nya situationen. Men i själva verket borde man snarare jämföra den nya utbildningen med en blodpropp som förhindrar att systemet tillförs syre också genom denna öppning.

En allmän utvecklingstrend i vår tid är, att personer som är verksamma i olika sammanhang, som tillämpar olika betraktelsesätt och besitter olika kunskaper, bara i ringa utsträckning kommer i beröring med varandra. (Utvecklingen mot internationella perspektiv t ex i näringslivet eller massmedierna skymmer bort det faktum, att vår tid i djupare mening är en de små perspektivens tid.) I detta avseende tror jag att den anglosachsiska traditionen, i vilken allmänbildande studier öppnar vägen till många olika yrkeskarriärer, erbjuder en bättre modell.

*

Jag har hittills talat om yrken, för vilka en akademisk utbildning i och för sig verkar väl lämpad. Men vissa av de uppgifter som hör till yrkesvetenskapernas sfär är av den arten att skolningen till dem enligt min uppfattning egentligen inte hör hemma i universiteten. Bl a håller man på att omvandla sjukvårdar-  och barnträdgårdslärarutbildningen till en s k vetenskaplig utbildning: man tänker, att utövandet av dessa yrken är, eller att det borde bli, ett slags tillämpad vetenskap. Enligt min uppfattning baserar sig en sådan syn på ett missförstånd av dessa arbetsuppgifter. Genom att säga detta vill jag inte förneka, att dessa yrken är krävande och betydelsefulla. Mitt syfte är raka motsatsen till detta. Något tillspetsat kunde man t om hävda, att strävan att ge dessa yrken en vetenskaplig anstrykning, om den förverkligas bokstavligt, är förnedrande för människans värdighet, eftersom den skulle innebära att lärarens relation till sina elever eller vårdarens relation till patienterna reduceras till en relation mellan forskare och forskningsobjekt.

Vid vården av barn och sjuka, vid tillsyn till och undervisning av små barn, rör det sig enligt min uppfattning framför allt om mänskliga relationer, och verksamhetens kvalitet beror framför allt på medmänskligheten hos de individer som utför den, på deras vilja och förmåga att ärligt och med hela sin känslighet gå upp i sitt arbete. Om man betraktar dessa egenskaper som något som kan ersättas med forskning och kunskap, finns det risk för att utövandet av dessa yrken förlorar det som är värdefullast i dem, utan att i dess ställe träder något som människan kan leva av. (Situationen lindras delvis av, att denna vetenskaplighet i praktiken kanske ofta förverkligas bara till namnet.)

Följande undersökning ger en bild av, hur det i vissa fall kan gå då mänskligt förstånd ersätts med tillämpad vetenskap:

Ett litet barn behöver stimulans från omgivningen. Därav följer, tänkte man, att det ju finns ett botemedel för dem som inte har fått tillräcklig stimulans: vi kan ge dem lite extra utöver vad de annars skulle få. Och ju mer, desto bättre. I en undersökning försökte man sålunda korrigera bristen på interpersonliga erfarenheter hos spädbarn i en institution genom att ge dem en daglig dos av taktil stimulans: På bestämda tider fem dagar i veckan under flera veckor strök man dem över huden 10 min. på förmiddagen och 10 min. på eftermiddagen. Studenter anställdes speciellt för att utföra jobbet (i studien kallas de «handlers», dvs. personer som berör eller hanterar!). Resultatet av just detta experiment   liksom av en motsvarande studie där extra verbal stimulans tillhandahölls på så sätt att en vuxen stod intill varje barnsäng och räknade högt i 10 min. varje dag - visade inte överraskande att de framsteg i utvecklingen som forskaren hade hoppats på inte kunde utläsas ur testpoängen. (Rudolph Schaffer, «Mor och barn», Stockholm 1978, s 51)

I Hufvudstadsbladet ingick för något år sedan (26.9. 1985) en insändare av en blivande barnträdgårdslärare, som på sitt sätt visar vilken innebörd strävandena att ge dessa yrken en vetenskaplig karaktär kan få. Skribenten säger bl a:

Jag är glad att kunna berätta att jag läser pedagogik, psykologi, dagvårdsmetodik, rörelsefostran, mm mm. All den kunskap jag då får, ger mig en möjlighet att se Ditt barn som en unik individ med olika personlighetsdrag./Man frågar sig varför en person som inte är förmögen att se barn som individer överhuvudtaget vill bli barnträdgårdslärare. Och hur ska vetenskapen kunna ge honom eller henne den förmågan? L.H./ När jag kan de allmänna dragen i utvecklingspsykologin kan jag se var Ditt barn behöver stöd och ge barnet det det behöver. Om jag då väljer metoden «lek» är detta ett medvetet val av olika förskolepedagogiska metoder för inlärning. För utomstående ser arbetet ut som lek och pyssel, men det är pedagogik och tanke bakom varje moment i dagvården!

Kommentar: barnen själva betraktas tydligen som utomstående i detta sammanhang.

Längre fram konstaterar skribenten:

En akademisk status för vår utbildning skulle ge oss det vi är värda med tanke på vårt arbete: lika hög aktning i samhällets ögon som de övriga lärarna åtnjuter.

Man kan undra, om inte sakens kärna kommer fram just i denna sats. Som motvikt vill jag citera ett stycke ur artikeln «A Scientific Age» av den amerikansk-brittiska filosofen Rush Rhees:

Eller tänk på uppfostran. Vad kan vara vetenskapligt i den? Det kan finnas aldrig så många vetenskapliga «hjälpmedel» för uppfostran, men detta betyder inte att arbetet att uppfostra är vetenskapligt i sig själv, eller att problemen kring det kan lösas med vetenskapliga metoder. Att «klassificera» barn med hjälp av aldrig så många test är inte att uppfostra dem. Och också om vi medger att studier i psykologi kan göra en lärare visare och mottagligare för olika problem, så är skillnaden mellan en god lärare och en dålig inte en fråga om att vara mera eller mindre uppfylld av ett vetenskaplig synsätt. Och det finns inget skäl att tro att människor i gångna tider måste ha varit dåliga lärare om de ignorerade det. (R. Rhees, Without Answers, London 1969, ss 3 4)

*

I vår tids allmänna strävan att teoretisera olika yrkesroller, ge dem en vetenskaplig anstrykning, kan man också se en mera omfattande fara för vår kultur. Då man i utbildningen till olika yrken i allt högre grad betonar samma teoretiska aspekter, och då man till följd av detta vid urval av studerande till olika utbildningar betonar likartade prestationer, dvs sådana som i första hand kräver verbal och numerisk begåvning, finns det en fara för att vår kultur, till följd av en ensidig diet, utvecklar kulturell anemi. Personer med andra begåvningar än de numerisktverbala har svagare utsikter att lyckas också på de områden, där deras särskilda talanger verkligen skulle behövas.

När urvalet till ett område görs på basen av teoretiska prestationer, återverkar detta i sin tur på yrkeskulturens utveckling, så att den blir alltmera teoridominerad. (Man kan sålunda fråga sig, vilken inverkan det haft på attityderna bland vårt lands läkare att urvalet av medicinestuderande sker nästan uteslutande på basen av naturvetenskapliga prestationer.) På detta sätt uppstår det, eller har egentligen redan uppstått, en elit som behärskar de symboliska färdigheterna, vars ställning och anseende grundar sig, inte så mycket på att den verkligen kan uppfylla samfundets behov, som på att den, i likhet med Atens sofister enligt Sokrates, sitter inne med den skenbara meritens hemlighet.

*

Det kunde kanske hävdas, att de problem jag har antytt delvis beror på, att vi i vårt tänkande kring dessa frågor utgår från en outtalad, endimensionell syn på mänsklig kunskap och inlärningar, som samtidigt förhindrar oss att se vissa av de beroendeförhållanden jag talat om. Enligt detta synsätt är kunskap alltid i grunden en och samma sak: den är en representation av fakta. Allting vi kan lära oss kan uttryckas i form av påståendesatser som antingen är sanna eller osanna, och giltigheten i det vi lärt oss kan prövas genom att man avgör, om det inlärda står i överensstämmelse med verkligheten. (Allt kunnande består i sista hand i propositionen kunskap.) Överensstämmelsen kan prövas genom empirisk forskning, och därför kulminerar allt mänskligt kunnande i vetenskaplig kunskap: den utgör den systematiska motsvarigheten till det som sker när en individ lär sig något, av vad slag det vara må.

Vetenskaplig verksamhet är å sin sida alltid av ett och samma slag: den strävar att besvara frågor av formen: «Vad är fallet?» Forskningen är uppdelad i olika vetenskaper bara därför, att verkligheten i sin helhet är alltför omfattande för att en enda vetenskap skulle kunna ta befattning med den.

Forskningens centrala mål är enligt detta synsätt att uppnå allmängiltig kunskap, dvs att fastställa generella fakta eller naturlagar. Ett aktuellt exempel på detta synsätt finner man i finländska regeringens proposition till utvecklingslag för högskoleväsendet, avgiven 1986. I ingressen, i vilken man talar om högskoleinrättningens betydelse och konstaterar att den har ett centralt ansvar för grundforskningen, säger man bl a följande: «Grundforskningens mål är att beskriva de fakta som gäller naturen, människan och samhället, och att klarlägga de lagar som styr dessa.»

Denna syn på den mänskliga kunskapen och vetenskapen har kritiserats från olika håll. En av dess mest kända kritiker är Thomas Kuhn, som lanserade begreppet vetenskapligt paradigm. Men detta synsätt är alltför djupt rotat i vår kultur och vårt tänkesätt för att vi med lätthet skulle kunna frigöra oss från det. Jag skulle vilja hävda, att det är vilseledande i två grundläggande avseenden. För det första finns det många ting, som det är väsentligt för medlemmar av vår kultur att lära sig uppfatta eller behärska, men som inte låter foga in sig i faktakunskapens form. Som exempel på detta kunde man nämna olika praktiska färdigheter, konstnärlig förmåga, moraliska förhållningssätt, eller den känslighet och medmänsklighet som är väsentliga i relationerna mellan människor.

Rush Rhees kommenterar detta på följande sätt i den artikel jag tidigare nämnde:

Eller tänk till slut på vänskapen. Vänskapsrelationer kan vara ofullkomliga, och kanske barnsliga; eller de kan visa mognad på ett sätt som ingenting annat kan. Det finns svårigheter och problem i vänskapen, och det är till stor del i samband med dem som en vuxen livssyn utformas. Men här kan det inte vara en fråga om «metoder». I sådana svårigheter, är man böjd att säga, kan det inte finnas någon hjälp, om inte också den är något som kommer från vänskapen. Klart är att en vetenskaplig inställning ingenting har med saken att göra. (s 4 5)

Ett annat skäl till att den syn på mänsklig kunskap och inlärning jag beskrivit ovan är alltför snäv är detta: också de former av kunskap och inlärning, som kan sägas ha fakta till sitt föremål, är i grunden sinsemellan olika. Faktakunskap är alltid en del av ett vidare praktiskt eller diskursivt sammanhang. Vi måste känna sammanhanget för att förstå betydelsen av fakta eller för att veta, vilka villkor en uppfattning måste uppfylla för att kunna hållas för kunskap. På ett liknande sätt har de olika vetenskaperna utvecklats ur livets olika dimensioner, de frågor som ställs i dem är olika till sin karaktär, och vi kan förstå frågeställningarna bara i den mån vi själva är delaktiga i den aktuella livsdimensionen.

Betrakta t ex förhållandet mellan medicin och juridik. Vi skulle inte kunna förklara för någon vad det egentligen rör sig om i dessa vetenskaper eller hur de skiljer sig från varandra bara genom att visa på deras forskningsobjekt. Det är uppenbart att skillnaden mellan dem framför allt ligger i det sätt på vilka de förhåller sig till sina respektive objekt. Vi kan inte förstå deras mål genom att fråga vilka naturlagar man strävar att utreda i dem, såsom vårt lands regering tänker sig.

*

När vi tänker på enskilda vetenskaper är det inte svårt att se att det finns principiella skillnader mellan dem. Men när vi abstrakt tänker på vetenskapen i allmänhet, så har vi lätt för att glömma detta. Naturvetenskaperna (främst fysik och kemi) blir då modellen för all vetenskaplig verksamhet   eller rättare sagt är modellen en förenklad bild av dessa vetenskapers karaktär. När det sägs att vi lever i en vetenskapens tidsålder så är detta påstående strängt taget vilseledande om man med detta menar att den vetenskapliga forskningen i vår tid åtnjuter en viss prestige; vad det är fråga om är snarare att en förenklad bild av vetenskapens karaktär bestämmer vår syn både på vetenskapen och på annan intellektuell verksamhet: vi föreställer oss att det vetenskapliga tänkandet är det rationella tänkandets rena form, och därför måste alla tankeformer kläs ut i den föreställda vetenskaplighetens täckmantel om de ska bli tagna på allvar.

Forskaryrket har blivit ett paradigm för intellektuell verksamhet på ett liknande sätt som prästyrket var det under medeltiden. Som ett exempel på detta kan man nämna, att man i förordningarna om akademiska grundexamina på alla områden har angett, att utbildningens mål bör vara att ge de studerande beredskap för forskarutbildning. I praktiken betyder detta att alla som avlägger akademiska slutexamina bl a blivande klasslärare, handarbets  och gymnastiklärare, barnträdgårdslärare, avdelningssköterskor, m fl bör skriva en pro graduavhandling. Man anser alltså, att en sådan rätt omfattande uppgift, som framför allt kräver en verbal teoretisk gestaltningsförmåga, är det bästa sättet och det enda sättet att bevisa sin lämplighet för dessa yrken.

Enligt min uppfattning skulle en sund utveckling inom den högre utbildningen förutsätta, att vi kan frigöra oss ur denna endimensionella kunskaps  och vetenskapssyns järngrepp. På detta sätt kunde det bli möjligt för oss att medge, å ena sidan att alla akademiska vetenskaper inte behöver vara lika naturvetenskaperna, och å andra sidan att det finns många ytterst krävande och värdefulla yrken som inte nödvändigtvis är lämpade för en akademisk utbildning.

*

Till slut vill jag kommentera mottot för denna uppsats: «Varje ting är vad det är, och inte någonting annat.» Denna sats, som formulerades av den engelske 1700 talsfilosofen Joseph Butler, har blivit berömd mest av allt därför, att George Edward Moore använde den som motto för sin bok Principia Ethica. Att erkänna att saker är vad de är, är inte att för­neka att de ömsesidigt påverkar och beror av varandra. Det är snarare en förutsättning för, att vi ska kunna göra oss en rättvis föreställning om deras inbördes förhållanden. Jag skulle vara benägen att säga, att Butlers sats – i sin skenbara trivialitet – i koncentrerad form uttrycker den lärdom filosofin har att erbjuda. Få ting är nämligen svårare än att medge, att saker är vad de är och inte någonting annat. Svårigheten är både intellektuell och moralisk: den beror på, att vi av en eller annan anledning inte vill ge upp ett betraktelsesätt som förutsätter, att ett ting är något som det inte är. Ett första steg mot att frigöra sig från ett sådant betraktelsesätt är att bli medveten om att man omfattar det.



***

Texten har publicerats i Finsk Tidskrift 1987:10, ss. 567-584

http://web.abo.fi/org/finsk_tidskrift/

 

"Peer review" heter systemet som vetenskapliga tidskrifter tillämpar, och som är avsett att garantera kvaliteten på det material som publiceras i ansedda vetenskapliga tidskrifter. Men systemet fungerar dåligt, skriver Elijah Millgram (University of Utah) i sin blogg. De rapporter som sakkunniga skriver och som fungerar som basis för redaktörernas publikationsbeslut är ofta av undermålig kvalitet bland annat för att de skrivs av människor som inte har tid och som inte belönas för att göra det bra (reviewers får sällan betalt).

Konsekvensen, skriver Millgram, är att tidskrifterna blir usla. Och det är svårt att hitta en enkel lösning på problemet.

Ett annat problem med att vetenskapliga publikationer idag är att de ges ut av globala förlag som säljer prenumerationerna dyrt till universitetsbiblioteken. Då varken tidskrifternas skribenter eller reviewers får betalt betyder det egentligen att universiteten betalar dubbelt för tidskrifterna; först för sin arbetskraft som producerar innehållet och sedan för att garantera sina forskare tillgång materialet i pappers- och/eller elektronisk form. Det är kanske dags att börja tänka allvarligt på Open Access vid Finlands universitet?

Läs Millgrams inlägg på
http://www.philosophy.utah.edu/Faculty/millgram/tragedyofthecommons.html
Martina Reuter

Kysymys autonomiasta on aina ollut yliopistolle kohtalon kysymys. Sokrateen ongelmat valtaa pitävien kanssa ilmensivät nekin ajattelun vapauden ja poliittis-taloudellisten intressien ristiriitaa. Platonin kuoleman jälkeinen Ateenan Akatemia on vielä puhuvampi esimerkki varhaisilta ajoilta: se eli vallan kanssa hyvässä sovussa, mutta oli filosofisesti lähes täysin steriili. Keskiajan yliopistot suojelivat autonomiaansa suhteessa kirkkoon, ajoittain paremmalla ja ajoittain huonommalla menestyksellä.

Suomessa taistelu yliopiston autonomiasta on käyty suhteessa valtioon. Ruotsin valtiolla oli omat päämääräänsä perustaessaan Turun akatemiaa. Venäjän vallan aikana yliopiston autonomia oli moneen otteeseen varsin konkreettinen pulma. Voi perustellusti ajatella että nyt käynnissä oleva yliopistouudistus on yliopistollisen autonomian suurin kriisi sitten näiden sortokausien. Suurin – varsin valitettava – ero on siinä, että tuolloin yliopiston johdosta löytyi yleensä edes joku joka oli valmis laittamaan arvovaltansa ja jossain tapauksissa jopa virkansa peliin autonomian puolustamiseksi. Nyt tällaista henkilöä ei näytä löytyvän.

Kun taistelu yliopiston autonomiasta käydään yliopiston ja valtion välillä, vastakkain ovat, yksinkertaistaen, yhtäältä yliopistollisen tutkimuksen ja opetuksen kohteena olevat perimmäiset arvot, kuten totuuden ja hyvän luonne, ja toisaalta yhteiskunnallinen hyöty. Useimmat ihmiset ajattelevat että yhteiskunnallisessa hyödyssä on jotain hyvää. Siksi kysymys yliopiston autonomiasta ei näyttäydy kovin ongelmallisena niinä aikakausina, jolloin valtio aidosti edustaa yhteiskunnallista hyötyä ja jopa hyvää.

Haluan kuitenkin väittää, että yhteiskunnallinen hyvä ei ole tutkimustyön kohdalla viaton tavoite. Yhteiskunnallinen hyvä on tärkeä arvo, mutta sen pitää olla politiikan, ei tutkimuksen tavoite. Tutkimuksesta ei saa tehdä poliittisten tavoitteiden saavuttamisen väline. Nähdäkseni yliopiston autonomia tarkoittaa ennen kaikkea totuutta ja ymmärrystä tavoittelevan tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen autonomiaa suhteessa kaikkiin ulkoisiin intresseihin.

Näkökulmani on voimakkaasti perustutkimuksen näkökulma. Käsitykseni mukaan juuri perustutkimus määrittelee yliopiston olemusta. Sovellettua tutkimusta, jossa tutkimuksenasetteluun vaikuttaa jokin tutkimuksen ulkopuolinen, esimerkiksi sosiaalipoliittinen tavoite, tehdään paljon yliopistojen ulkopuolella erillistutkimuslaitoksissa ja valtion virastoissa. Tällä tutkimuksella ja näillä laitoksilla on tärkeä tehtävä yhteiskunnan kokonaisuuden ja erilaisten yhteiskuntapoliittisten ja taloudellisten tavoitteiden kannalta, mutta sovellettu tutkimus ei sisälly yliopiston perustehtävään. Pitää myös muistaa, että sovellettu tutkimus edellyttää perustutkimusta. Esimerkiksi: Opetushallitus ei voi tehdä luotettavaa sovellettua tutkimusta peruskoululaisten äidinkielentaidoista ilman, että perustutkimus ensin kehittää luotettavia välineitä näiden taitojen mittaamiseen.

Tämä ei tarkoita ettei perustutkimus välillisesti myös lisäisi yhteiskunnallista hyvää. Uskon itse vakaasti, että maailman ymmärtäminen vapauttaa. Perustutkimuksen tavoite on totuuden ja ymmärryksen saavuttaminen. Tämä juuri vapauttaa. Ymmärryksen saavuttaminen ja sen jakaminen opiskelijoiden kanssa on pähkinänkuoressa se, mitä itse ymmärrän sivistysyliopistolla.

Mikä on sitten muuttunut, kun yliopisto joutuu tänään puolustamaan autonomiaansa paitsi valtion myös talouselämän puristuksessa? Uskon että talouselämän roolia yliopistouudistuksessa voi jäsentää vain tietokapitalismista käydyn keskustelun avulla. Keskeinen tietokapitalismin piirre on se, että siinä tulee yhä vaikeammaksi hahmottaa erilaisten taloudellisten intressien ääriviivoja ja suhteuttaa niitä muihin, esimerkiksi emansipatorisiin arvoihin.

Yliopiston kohdalla tämä tarkoittaa, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen valta hakeutuu monia huomaamattomia reittejä yliopiston sisälle. Muuttuu vaikeaksi nähdä, mitä yliopiston autonomia tarkoittaa. Venäjän valtakunta oli aikanaan paljon selkeämmin erottuva uhka kuin vähitellen ja jo pitkän aikaa yhä täydempään sopusointuun kehittynyt valtion ja talouselämän liitto.

Millä tavoin talouselämä sitten tunkeutuu yliopiston sisälle? Näkisin että kysymys yliopistojen hallitusten kokoonpanosta on ongelmista pienin. Pyrkimys keskittää huoli yliopiston autonomiasta juuri tälle tasolle, on osittain yliopistojen johdon keino peittää toisia, seurauksiltaan kohtalokkaimpia uudistuksia. On poliittisesti naiivia ja strategisesti epäviisasta kantaa yletöntä huolta siitä että yliopistojen hallitukset joutuvat ”talouselämän panttivangeiksi”. Todellisen kritiikin ydin on toisaalla.

Itse näen (ainakin) kolme ongelmakohtaa; kolme tapaa jolla taloudelliseen tuottavuuteen liittyvät intressit siirtyvät lakiuudistuksen myötä yhä syvemmälle yliopiston perusrakenteisiin. Ensiksi on kysymys yliopistohallinnon managerisoinnista: nykyisessä mallissa yliopistoyhteisön jäsenet valitsevat johtajansa kolmikantamallin mukaan laitos-, tiedekunta- ja yliopistotasolla; uudessa mallissa johto valitsee alaisiaan. Helsingin yliopiston konsistori on salamannopeasti käyttänyt mahdollisuutta hyväkseen ja pyrkii uutta lakia ennakoiden uudistamaan laitosjohtajien ja dekaanien valintaprosessi jo kauan ennen kun laki on käsitelty eduskunnassa, saati hyväksytty.

Toinen keskeinen ongelma liittyy edelliseen. Talouselämän malleja mukaillen on omaksuttu myös idea korvata yliopistojen henkilökunnan julkisoikeudelliset virkasuhteet yksityisoikeudellisilla työsuhteilla. Tästä seuraa luopuminen nykyisestä virkavastuusta. Uudessa yliopistossa esimerkiksi sisäänpääsykokeita ja opinnäytetöitä arvioivat yliopistolehtorit, dosentit ja professorit eivät enää olisi vastuussa julkiselle vallalle vaan työnantajalleen. Uudet hallinto- ja vastuumallit uhkaavat vakavasti myös opetus- ja tutkimushenkilökunnan kollegiaalista autonomiaa. Virkavastuun korvaaminen työnantajaan kytketyllä yksityisoikeudellisella vastuulla voi esimerkiksi oppiriitojen yhteydessä (joita yliopistoissa on aina ollut ja tulee aina olemaan) vakavasti vahingoittaa yksittäisen tutkija/opettajan mahdollisuuksia päättää omasta tutkimuksestaan ja opetuksestaan, koska työ tehdään työnantajan työnjohdon alaisuudessa. Täten uudistus uhkaa suoraan yliopiston perustehtävän, perustutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen, autonomiaa.

Kolmas, kaikista vaikeimmin erottuva ongelma liittyy opetuksen tuotteistamiseen. Lakiehdotuksessa tuotteistaminen huipentuu maksullisuuskokeiluun, joka antaa yliopistoille koeluontoisesti mahdollisuuden myydä maisteriohjelmatasoista opetusta EU-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. On helppo nähdä maksullisuuteen liittyviä ongelmia, mutta on paljon vaikeampaa erottaa, miten opetuksen tuotteistaminen ilman maksullisuuttakin muuttaa yliopiston perustehtävää. Kysymys on erityisen hankala siksi, että monet tuotteistamisen mallit, kuten esimerkiksi potentiaalisesti myytävät maisteriohjelmat, saattavat nivoutua yhteen aidon yhteiskunnallisen hyvän kanssa. Esimerkiksi monitieteinen, useiden oppiaineiden yhdessä toteuttama maisteriohjelma ”Multicultural understanding” vaikuttaisi varmasti useimpien mielestä ensi näkemältä varsin järkevältä opetusresurssien käytöltä.

Tämä oli fiktiivinen esimerkki, mutta jonkinlaista yhteiskuntahyödyllisyyttä tavoittelee myös todellinen, Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksen ja Helsingin kauppakorkeakoulun yhdessä toteuttama maisteriohjelma ”Art Theory, Criticism and Managment”. Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan tiedotteessa (4.12.2008) hanketta kuvataan näin:

Taideteoriaa ja -kritiikkiä, analyysiä ja tutkimusta tarkastelevaan opetukseen liitetään hallinnon, markkinoinnin ja kulutuksen sekä johtamistaitojen koulutus. Tavoitteena on vastata tämän päivän kulttuurikentän muuttuviin tarpeisiin, kuten taideorganisaatioiden hallinnoinnin ongelmiin. Ohjelmasta valmistuvien odotetaan sijoittuvan laaja-alaisesti taide- ja kulttuurialalle, elämyssektorin liiketoiminta-aloille sekä media- ja mainosalalle.

Erikseen mainitaan – ei kovin yllättävästi – että:

Maisteriohjelma soveltuu hyvin myös uuden Aalto-yliopiston profiiliin.

Tämä hanke kiteyttää meneillään olevaa yliopistouudistusta pähkinänkuoreen. Se osoittaa kouriintuntuvalla tavalla miten järjettömiin hankkeisiin humanisti on valmis ryhtymään, kun pelkää tarpeeksi tulevaisuutensa puolesta. Tämän maisteriohjelman ensisijainen tavoite ei ole kaupata opetusta EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille vaan päästä kiinni niihin valtiollisiin ja yksityisiin rahoihin, joita Aalto-yliopiston ympärillä oletetaan tulevaisuudessa liikkuvan.

Ohjelma havainnollistaa myös, miten kiinteästi yliopistojen uudistamispyrkimykset liittyvät laajempaan kulttuuri- ja opetussektorin kaupallistumiseen ja managerisointiin. Seuraukset ulottuvat pitkälle yliopiston ulkopuolelle. Tulevaisuuden museonjohtaja – jopa kuraattori tai taidekriitikko – on saattanut korvata puolet maisteritason taideteorian ja -kritiikin opinnoistaan kaupallisella pikakoulutuksella, johon sisältyy ripaus johtajankoulutusta.

Syksyllä 2009 aloittavaan ohjelmaan otetaan 12 opiskelijaa Helsingin yliopistosta ja 8 opiskelijaa Helsingin kauppakorkeakoulusta. Tämä tarkoittaa maisteritason opiskelijaryhmää, joiden kandintutkintoon sisältyy hyvin erityyppisiä opintoja. Kaupallisen peruskoulutuksen saaneet eivät kykene seuraamaan kovin syventävää taideteorian tai -kritiikin opetusta, ja kääntäen humanistisen peruskoulutuksen saanet eivät kykene seuraamaan yksityiskohtiin pureutuvaa kaupallisten alojen ongelmien analyysiä.

Nykyisten Bolognan sopimuksen mukaisten maisteriopintojen on tarkoitus vastata vanhojen tutkintovaatimusten syventäviä opintoja, joskin supistetussa muodossa. ”Art Theory, Criticism and Managment” -tyyppisessä maisteriohjelmassa syventyminen korvataan kuitenkin erilaisilla yleiskatsauksilla. Tällaisella ohjelmalla hankittu maisterintutkinto ei enää pohjaudu yliopistoon kuuluvalle, tutkimukseen perustuvalle korkeammalle opetukselle, vaan vastaa lähinnä opisto- tai ammattikorkeakoulutasoista koulutusta.

Tällainen opetuksen perusrakenteisiin kohdistuva uudistus ei ole ongelma vain opiskelijoille, jotka eivät saa akateemisia standardeja vastaavaa koulutusta. Se on mitä suurimmassa määrin ongelma opetushenkilökunnalle, joka ei voi opettaa oman alansa syventäviä kursseja, vaan joutuu maisteritasollakin opettamaan eräänlaisia peruskursseja. Tämä haittaa väistämättä opettajien mahdollisuuksia integroida opetukseensa varsinaiseen perustutkimukseen kuuluvaa tutkimustyötä.

Yhdistettyinä yliopistojen johtajuusmallien uudistuksiin tämänkaltaiset maisteriohjelmat avaavat painajaismaisia mahdollisuuksia; näkymiä ohjelmista innostuneista laitosjohtajista, jotka esimiesasemastaan käsin kannustavat ja ehkä jopa pakottavat alaisuudessaan toimivia yliopistolehtoreita ja professoreita opettamaan maisteritason peruskursseja, joilla ei ehkä ole mitään tekemistä opettajien oman tutkimustyön kanssa. Vakinaiseen opetushenkilökuntaan kohdistuvia paineita voi periaatteessa vähentää jos maisteriohjelma tuo laitoksille vaadittava määrä ylimääräisiä opetusresursseja. Mutta on tärkeä huomata että tässäkin tapauksessa säilyy se ongelma, että ohjelman opiskelijat eivät saa varsinaista yliopistollista koulutusta.

Maisteriohjelmaa ”Art Theory, Criticism and Managment” on helppo kritisoida jo senkin takia että se niin innokkaasti edistää taide- ja kulttuurialan kaupallistumista. On kuitenkin tärkeä huomata että opetuksen tasoon ja opettajien työnkuvaan liittyvät ongelmat ovat yhtä todellisia silloin kun maisteriohjelma kokoaa eri alojen opiskelijoita yhteen opiskelemaan jotain niin aidosti arvokasta kuin fiktiivisessä esimerkissäni esiintyvää monikulttuurista ymmärtämistä.

***
Kirjoitus perustuu Kapitalismi ja sivistys –seminaarissa 29.11.2008 pidettyyn alustukseen. Kirjoittaja on filosofi, FT, akatemiatutkija, Helsingin yliopisto/Suomen Akatemia.
 
www.vasemmistofoorumi.fi
 

Yhdysvalloissa on tehty tutkimus, jonka mukaan yhteensä n. 90 prosenttia professoreista mieltää itsensä ’liberaaleiksi’(44.1%) tai vähintäänkin ’maltillisiksi’ (46.1%) ja alle 10 prosenttia ’konservatiiveiksi’ (Neil Gross & Solon J. Simmons ”The Social and Political Views of American Professors”, 2007). Matthew Woessnerin ja April Kelly-Woessnerin tutkimuksen mukaan tämä selittyy henkilökohtaisten arvovalintojen kautta. Tutkijan ura ei tue konservatiivien arvojen toteuttamista.

Yhdysvaltalainen äärivasemmisto ja liberaalit olivat Woessnerin & Kelly-Woessnerin tutkimuksen mukaan huomattavasti kiinnostuneempia väitöskirjan tekemisestä kuin konservatiivit ja oikeisto. Siinä missä liberaalit arvostivat selvästi enemmän elämänfilosofian kehittämistä ja originaalien teoksien kirjoittamista, konservatiivit arvostivat puolestaan perhe-elämää ja taloudellista menestystä. Liberaalit ilmoittivat arvostavansa intellektuaalista vapautta ja luovuutta. Konservatiivit arvostivat henkilökohtaisia saavutuksia, järjestelmällisyyttä ja käytännöllisiä ammatteja, joissa voi tienata hyvin.

Liberaalit valitsivatkin humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aineita kaksi kertaa useammin kuin konservatiivit, jotka puolestaan valitsivat luonnontieteitä enemmän. Vasemmiston ja liberaalien osuus yliopistosta valmistuneista oli suurempi kuin konservatiivien ja äärioikeiston.

Suomessa Jorma Hietamäki kirjoitti jokin aika sitten Tieteessä tapahtuu –lehdessä tutkimuksestaan, joka käsittelee suomalaisten tieteentekijöiden maailmankuvia. Siinä on osuus, jossa tarkastellaan tutkijoiden poliittista suuntautuneisuutta. Hietamäen mukaan Vihreät saavat eniten kannatusta ja toiseksi eniten Kokoomus. Muut puolueet ovat selvästi perässä kahden suurimman saadessa yhteensä 65 prosentin kannatuksen (Vihreät 37%, Kokoomus 28%, seuraavana SDP 11%, Keskusta 10% Vasemmistoliitto 8% , RKP ja Kristilliset 4-5% ja loput alle 3%).  Helsingin Sanomissa ehdittiin jo hötkyillä ja lukijoita kehotettiin muistamaan, että kun yliopistotutkijalta seuraavan kerran kysytään ilmastonmuutoksesta, niin vastaaja on todennäköisesti Vihreiden kannattaja. Johtopäätös on tietenkin väärä sillä haastateltava tutkija kannattaa 63 prosentin todennäköisyydellä jotain muuta puoluetta kuin Vihreitä.

Suomen kohdalla on vaikea arvioida mikä vasemmiston ja oikeiston suhde yliopistolla tarkkaan ottaen on, koska Vihreiden kannatus on suuri. Vihreiden suuri kannatus kertonee kuitenkin siitä, etteivät konservatiivit ole Suomen yliopistossakaan kovin vahvoilla. Luvuista näkyy myös se, että selkeästi porvaripuolueita (Kokoomus, Keskusta, RKP, Kristilliset) kannattaa yli 40 prosenttia  tutkijoista, mikä merkitsee sitä, että vanha hokema yliopistoväen punaisuudesta ei pidä paikkaansa, vaikka Vihreiden kannattajat laskettaisiin mihin leiriin tahansa. Grossin & Simmonsin tutkimus paljastaa saman asian Yhdysvalloista. Väitteet yliopiston äärivasemmistolaisuudesta eivät pidä paikkaansa (edes Yhdysvaltalaisella mittapuulla). Yliopistolla on yhä vähemmän sikäläiseen oikeistoon lukeutuvia konservatiiveja, mutta niin on myös äärivasemmistolaisia. Suurin osa tuntee olevansa poliittisesti keskikastia, ”moderate”. Suuntaus pois vasemmistolaisuudesta näyttää olevan trendi: nuorista professoreista vain 3.8 prosenttia kuvasi itsensä ”radikaaliksi vasemmistolaiseksi” ja 1.3 prosenttia ”vasemmistolaiseksi aktivistiksi”. Vastaavat luvut yli 50-vuotiaiden kohdalla olivat 14.3 ja 17. Nuorissa oli myös vähiten liberaaleiksi ja konservatiiveiksi tunnustautuvia ja eniten ”maltilliseksi” itseään kuvaavia.

Se, millä tavoin olettamani konservatiivien vähyys näkyy Suomalaisessa yliopistomaailmassa, onkin kysymisen arvoista. Yliopiston edustajien kannanotot eivät  enimmäkseen vaikuta radikaaleilta. Olisiko niin, että nyky-Suomessa ei tarvitse olla kovinkaan liberaali (saati sitten radikaali) erottuakseen konservatiiveista tai että merkittävin erottautumistapa onkin olla ”maltillinen”?

Vaikka konservatiivien kato yliopistolla on mahdollisesti liberaalien ja vasemmistolaisten katoa suurempi, niin näyttäisi siltä, että yliopisto keskiluokkaistuu sekä oikeisto-vasemmisto että liberaali-konservatiivi –akseleilla. Yliopiston keskivartalo kasvaa muiden osien kustannuksella


Sami Syrjämäki

Hietamäen artikkeli (pdf):
http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/289/256

Woessneriin ja Kelly-Woessnerin artikkeli (pdf):
http://www.aei.org/docLib/20071114_WOESSNER.pdf

Gross ja Simmons (pdf):
http://www.wjh.harvard.edu/~ngross/lounsbery_9-25.pdf

Yhteenveto ja kommentaari Grossin ja Simmonsin tutkimukseen: Larry Summers, “The Liberal (and Moderating) Professoriate,”, 2007:
www.insidehighered.com/news/2007/10/08/politics
 





Åbo Akademi'n filosofian professuuria koskenut debatti näyttää päättyvän parhain päin.   (Ks. Aiempi viesti aiheesta.)
 
Lars Hertzberg tiedottaa:

"Åbo Akademin hallitus päätti eilen (8.3.), että filosofian professorin
virka täytetään uudelleen.

Joulukuussa yliopiston hallintojohtaja oli ehdottanut, ettei  professuuria "tässä vaiheessa" täytettäisi, toisin sanoen virka  jäädytettäisiin määräämättömäksi ajaksi. Asia pantiin tuolloin  pöydälle Åbo Akademin hallituksessa.

Onneksi tieto ehdotuksesta oli ehtinyt vuotaa ennen hallituksen  kokousta. Kysymys filosofian tulevaisuudesta herätti yllättävää ja ilahduttavaa huomiota ruotsinkielisissä medioissa. Siitä ilmestyi  pääkirjoitus ainakin kolmessa päivälehdessä, ja mielipidesivuilla  asiasta kirjoitettiin viikkokaupalla. Yhtä lukuunottamatta kaikki kirjoitukset puolsivat viran täyttämistä uudelleen.

Ennen asian uutta käsittelyä hallintojohtaja Roger Broon eräistä  muista toimista oli ehtinyt nousta vielä valtavampi kohu, minkä  seurauksena hän joutui siirtymään virkavapaalle vuoden loppuun asti.  Professuuriasian esittelijänä hallituksessa toimi henkilöstöpäällikkö Margita Vainio, joka ehdotti  viran täyttämistä. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Siirryttyäni eläkkeelle 1.2.2007 professorin virkaa hoitaa Olli Lagerspetz.

Lars Hertzberg"
Ylen uutinen aiheesta:

Åbo Akademin hallintojohtaja Roger Broo on ehdottanut, että professori Lars Hertzbergin jäätyä eläkkeelle hänen professuuriaan ei enää täytettäisi. 

Asia on herättänyt keskustelua mm. HBL:n palstoilla, joissa ehdotukseen ovat ottaneet kantaa Hertzbergin itsensä lisäksi myös päätoimittaja Max Arhippainen, joka suhtautui Broonin esitykseen sympaattisesti. Viimeksi HBL:m Debatt -palstalla asiasta kirjoitti Olli Lagerspetz, joka argumentoi esitystä vastaan. 

Åbo Akademin hallinto jätti asiaa käsittelevässä kokouksessa esityksen pöydälle, mikä tarkoittaa, ettei sitä ole toistaiseksi ainakaan hylätty.


Syndicate content