Verkkoloki toukokuulle 2007

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


New York Review of Booksin numerossa 7/07 Charles Taylor kirjoittaa Jonathan Learin kirjasta Radical Hope: Ethics in the Face of Cultural Devastation (Harvard UP 2007). Learin kirja tutkii kulttuurimurhaa, erityisesti tapausta, jossa ihmiset jäävät elämään kulttuurinsa kuoltua. Esimerkkinä ovat crow-intiaanit.

Vuonna 1920 crow-päällikkö Plenty Coups sanoi: ”Kun biisonit katosivat, kansani sydämet putosivat, eivätkä he saaneet nostettua niitä ylös. Sen jälkeen mitään ei ole tapahtunut.” Lear ei halua tulkita lausetta ”Sen jälkeen mitään ei ole tapahtunut” psykologisesti masennuksena, vaan kirjaimellisesti. Crow-kansa eli metsästämällä biisoneita ja liikkumalla niiden mukana. Samalla omaa aluetta eli omia biisonilaumoja oli puolustettava. Tämä tapahtui iskemällä keihäs maahan: sen rajaamaa aluetta crow-soturi puolusti kuolemaan asti. Menestyksellistä alueen puolustamista samoin kuin hyvää metsästysreissua kutsuttiin nimellä coup.

Kun biisonit hävisivät ja crow’t pakotettiin reservaattiin, coup ja siihen perustuva elämäntapa kävivät mahdottomiksi. Kirjaimellisesti mitään ei voi tapahtua, kun liikkuvia rajoja ja biisoneita ei ole. Crow-kulttuurille merkityksellinen näkökulma on hävinnyt maailmasta, kuten Lear kirjoittaa: ”Asian ydin on, että crow’t ovat kadottaneet käsitteet, joilla he voisivat rakentaa omaa kertomustaan. Tämä on todellinen menetys, ei pelkästään menetys jostain tietystä näkökulmasta nähtynä. Se on kokonaisen katsantokannan katoaminen.”
 
Taylor erottaa Learin tarinan avulla toisistaan tavallisen ja radikaalin mahdottomuuden. Tavallista mahdottomuutta on mahdottomuus ostaa kahvia kaupasta kun kahvi on loppu. Radikaalia mahdottomuutta on mahdottomuus ostaa kahvia kaupasta maailmassa, jossa ei ole kauppoja eikä rahataloutta. Taylor näkee, että länsimaistumisen ja globalisaation tuottamat kulttuurimurhat etenevät, koska muuttuvaan ja muokattavaan identiteettiin tottuneet globaalit menestyjät katsovat aiheuttavansa korkeintaan tavallista mahdottomuutta.

Taylor lukee Learin kirjasta radikaalin toivon sanoman; mihinkään perustumattoman toivon, että omasta perinteestä voi löytyä jokin silta ulos umpikujasta:
 
”Mikä tämän lyhyen ja valaisevan kirjan anti on minulle? Ammennan siitä oman versioni radikaalista toivosta, sovellettuna hyvin toisenlaisiin olosuhteisiin. Kuten Learin kertomalla tavalla crow-kansan historiassa, tässäkin lähtökohtana on musertava havainto: taloudellisesti, poliittisesti ja kommunikatiivisesti perin yhdenmukaisen maailmansivilisaation kehkeytymisestä on maksettu ja maksetaan jatkuvasti hirvittävää inhimillistä hintaa kulttuurien täydellisinä tai lähes täydellisinä kuolemina. Ja tilannetta entisestään pahentaa nykysivilisaatiota hallitsevien ihmisten kykenemättömyys käsittää, millainen tämä hinta on.
Toivo kumpuaa Learin crow-yhteisön kuvauksesta: ihmiset voivat löytää keinot palata takaisin kuilun partaalta ja keksiä uuden elämäntavan, joka on luovaa jatkumoa kuolemaan tuomitulle perinteelle, kuten crow-kansan onnistui tehdä asettumalla aloilleen viljelemään maata.
Toivo on ”radikaali”, koska on käytännössä mahdotonta tietää ennakolta, millainen tuo uusi elämänmuoto on. Sen on tultava esiin omansalaisina uusina muotoina, jotka ovat lähtöisin kunkin yhteisön erityisistä kulttuurisista aineksista. Mitään yleistettävia periaatteita ei ole, paitsi tyystin tyhjinä ja puhtaasti muodollisina: ’löytäkää ennennäkemättömiä ratkaisuja omien perinteidenne varassa’.” 
 
Plenty Coups näki unen, jonka perusteella johti heimonsa maanviljelykseen ja vastentahtoiseen yhteistoimintaan Yhdysvaltojen kanssa. Taylorin mukaan tämä oli radikaalin toivon kannattelema uudelleentulkinta rohkeutta vaativasta coup’ista. Oliko se sitten parempi ratkaisu kuin Istuvan Härän ja kumppaneiden päätös sotia loppuun asti ja olla suostumatta yhteistyöhön? Lear ei halua arvioida asiaa, mutta Taylor antaa etusijan Plenty Coupsille. Valitettavasti tämä sanoi sanansa vain hiukan ennen kuolemaansa, siis heimon elintavan uudistumisen jälkeen. Kirjaimellinen tulkinta ei tue Taylorin näkemystä kovin vahvasti.
 
New York Review of Books ja Taylorin artikkeli verkossa osoitteessa: http://www.nybooks.com/articles/20110 
 
TV & TT
 
 
Psykoanalyysin höyryveturi Slavoj Žižek kummastelee kidutuksen uutta nousua New York Timesin yleisönosastokirjoituksessa 24. maaliskuuta otsikolla ”Knight of the Living Dead”.
 
Kevään kuluessa USA:n turvallisuuspalvelut julkistivat, että Khalid Shaikh Mohammed tunnusti osallisuutensa lähes kaikkien viime vuosien terroritekojen suunnitteluun. Voidaanko hänen sanoihinsa luottaa, kun tiedetään, että häntä kidutettiin eli ”kuulusteltiin tehostetuin menetelmin”, kuten eufemismi kuuluu?

Žižekia huolettaa tapauksessa kidutuksen muuttuminen hyväksytyksi. Koska mikään läntinen oikeusjärjestelmä ei hyväksy todisteena kidutuksella hankittuja tietoja, on Khalid Shaikh Mohammed kiduttamalla asetettu kaiken oikeudenkäytön ulkopuolelle – mitä hän itse halusikin. Oikeusjärjestelmä halkeaa kahtia: ”Herra Mohammedista on tullut ihminen, jollaisille italialainen poliittinen filosofi Giorgio Agamben on antanut nimityksen homo sacer: olento, joka on juridisesti kuollut, vaikka onkin biologisesti elossa. Eikä hän ole ainoa välitilan maailmassa elävä. Yhdysvaltalaiset viranomaiset, joiden vastuulla on pidätettyjen kohtelu, ovat muuttuneet eräänlaisiksi vastineiksi tälle homo sacer’ille: oikeusvaltaa käyttäessään he toimivat tyhjässä tilassa, jota laki kannattelee, mutta johon lakien säädösvoima ei kuitenkaan yllä.”

Žižekin mukaan moraalin ja lain periaatteita ei voi johtaa ääritilanteita paradigmaattisina esimerkkeinä käyttäen: ”On toki totta, että useimmat osaamme kuvitella yksittäisen tilanteen, jossa saattaisimme turvautua kidutukseen – kuten pelastaaksemme rakkaamme joltain välittömästi uhkaavalta, sietämättömältä pahalta. Itsekin voin kuvitella. Sellaisessa tapauksessa on kuitenkin tähdellistä, etten kohota epätoivoista valintaa universaaliksi periaatteeksi. Hetken ohittamattomassa brutaalissa hädässä minun vain pitäisi toimia siten. Mutta siitä ei voi tulla hyväksyttävää ennakkotapausta; minulle on jäätävä aito kauheudentunne siitä, mitä olen tehnyt. Kun kidutuksesta tulee vain jatke terrorismin torjunnan keinovalikoimaan, koko kauheudentunne kadotetaan.”

Žižek kysyy: mitä jos joku läntisessä maailmassa ehdottaisi, että toisinaan on paikallaan raiskata? Yhtä vähän kuin raiskausta pitäisi hänen mukaansa sietää kidutuksen oikeuttamista. Viimeisenä korttina Žižek muistuttaa, että edellisen kerran kidutuksen luotettavuudesta ja hyväksyttävyydestä keskusteltiin – keskiajalla. Moraaliselle progressivistille ajat ovat synkkiä, selkäranka koetuksella.
 
Tere V. & Tuukka T.
 
London Review of Books -lehdessä (numero 9, 10.5.2007) Judith Butler kirjoittaa tuoreimmasta Hannah Arendt -kokoelmasta, joka sisältää otsikon Jewish Writings alle koottuja esseitä (Schocken 2007, ed. Jerome Kohn). Verkko-osoite: http://www.lrb.co.uk/v29/n09/
 
Kootuissa teksteissä Arendt pohtii omaa suhdettaan juutalaisuuteen, Israeliin ja kansallisvaltion ideaan. Kansallisvaltio näyttäytyy ongelmana: kansalaistensa oikeuksien vaalijana sitä voi puolustaa, nationalistisen ulossulkevana, vähemmistöjen sortoa ja pakolaisuutta synnyttävänä ilmiönä sitä on vastustettava. Poliittisen yhteisön muotona sille ei kuitenkaan ole helppoa löytää elinkelpoisia vaihtoehtoja.
 
Ongelma kosketti erityisellä tavalla juutalaisintellektuelleja, joiden oli ratkaistava suhteensa arabimaiden ja palestiinalaisalueiden keskelle syntyneeseen Israelin valtioon. Arendt suhtautui kriittisesti tai vähintäänkin epäillen sionismiin. Tunnettu filosofi Gershom Scholem syyttikin Arendtia siitä, että tältä (kuten Scholemin mukaan monilta muilta ”saksalaiseen vasemmistoon” kuuluneilta juutalaisintellektuelleilta) puuttui Ahabath Israel – rakkaus juutalaista kansaa kohtaan. Arendtin vastaus kuului:
 
”Olet aivan oikeassa – minua ei liikuta mikään tämänkaltainen ’rakkaus’, kahdesta syystä: En ole koskaan elämässäni ’rakastanut’ mitään kansaa tai kollektiivia, en sen paremmin Saksan kansaa kuin ranskalaisia tai yhdysvaltalaisia, en työväenluokkaa enkä mitään sen kaltaistakaaan. Totta tosiaan rakastan ’vain’ ystäviäni, ja ainoa tuntemani ja uskomani rakkauden laji on toisten ihmisten, persoonien rakastaminen. Toisekseen ’juutalaisten rakastaminen’ vaikuttaa minusta varsin epäilyttävältä siksikin, että olen itse juutalainen. Selventääkseni, mitä tarkoitan, saanen kertoa keskustelusta, jonka kävin Israelissa erään merkittävän poliittisen vaikuttajan kanssa. Hän puolusti uskonnon ja valtion erottamattomuutta Israelissa, mikä on minun mielestäni katastrofaalinen lähtökohta. ”Täytyyhän sinun ymmärtää, että sosialistina en tietenkään usko Jumalaan; uskon juutalaiseen kansaan.” Pidin tätä järkyttävänä lausuntona, enkä tuolloin järkytykseltäni saanut edes vastatuksi. Olisin kuitenkin voinut vastata: Tämän kansan suuruus oli kerran uskossa Jumalaan, ja juuri sellaisessa uskossa, jossa luottamus ja rakkaus häntä kohtaan oli suurempaa kuin pelko. Ja nyt tämä kansa uskoo ainoastaan itseensä? Mitä hyvää siitä voisi seurata? No, tässä merkityksessä minä en ’rakasta’ juutalaisia, enkä ’usko’ heihin; minä pelkästään kuulun heihin, ilman epäilyjä tai vastaväitteitä.”
 
Arendt piti lopulta liittovaltion muodostamista palestiinalaisten kanssa ainoana kestävänä ratkaisuna juutalaisten valtion ongelmaan. Juutalaisten kansallisidentiteetille perustettu valtio synnyttäisi kaikkien nationalististen valtioideologioiden tapaan vähemmistöjen syrjintää, muukalaisiksi sysättyjen palestiinalaisten valtavan joukon sekä jatkuvan väkivallan kierteen Israelin ja vihamielisten ympäröivien arabivaltioiden välille.
 

Butler huomauttaa, että Arendtin näkemykset liittovaltiosta voivat olla poliittisesti naiiveja. Samoin hän kritisoi Arendtin Eurooppa-keskeistä ajattelutapaa ja vähemmistöjen ongelman tarkastelemista vain kansalaisoikeuksien ja kansallisvaltion näkökulmasta – esimerkiksi rodun, etnisyyden tai monikulttuurisuuden kysymykset sivuuttaen. Tästä huolimatta Arendtin varoitus Israelin tulevaisuuden sitomisesta sionismiin oli tarkkanäköinen. Kirjoituskokoelman tärkeintä antia on juuri kodittomien ja valtiottomien – ja tätä kautta oikeudettomien – aseman pohtiminen. Butler muistuttaa, että palestiinalaisia ja juutalaisia yhdistävästä muukalaisuuden ja kodittomuuden kokemuksesta voisi kehkeytyä keskinäisen solidaarisuuden ja Lähi-Idän uusien poliittisten ratkaisujen lähtökohta.