politiikka

Maailmanvaltiaitten filosofiaa 

 

”Albemarle-kadun kirjakauppiaani Murray sanoo maksavansa hyvin, jos hän saa käsikirjoituksen, ennen kuin se ilmestyy mannermaalla. Enemmän, jos se on politiikkaa. Vähemmän, jos se on filosofiaa.

 

Näin kirjoitti Madame de Staël Lontoossa 18. tammikuuta 1814 Benjamin Constantille Saksaan. Rakastavaisilla oli molemmilla sormensa pelissä ajankohdan eurooppalaisessa valtapolitiikassa, sanataiteessa ja hengenelämässä. Oppineitten ja hallitsijoitten kanssa sujuvasti seurustelleille sydänystäville ei ollut vierasta oman edun viileä arviointi kulloisessakin tilanteessa. Kirjailija-filosofit epäonnistuivat rakkaudessa ja sielunrauhan tavoittelussa, mutta he luovivat menestyksellisesti järjestelmästä ja hallinnosta toiseen. Kuten de Staël neuvoi viisi päivää myöhemmin: ”Suurteoksessa voi sanoa kaiken. Pamfletille, joka on teko, on tarkoin valittava oikea hetkensä.” Napoleonin sotaonnen käännyttyä huonoksi ja maailmanpolitiikan heilahdettua arvaamattomaan asentoon ei kannattanut hätäillä sen enempää filosofisten kuin poliittisten näkemystensä julkistamisessa.

 

Yhdysvaltain presidenttiehdokkailla ei ole tilaisuutta pantata kantojaan mistään. Niinpä niitä on pyrittävä toistamaan, työstämään ja hiomaan yleisön edessä kaiken aikaa, jotta syntyisi vaikutelma sekä johdonmukaisesta että arvostelukykyisestä vallankäyttäjästä. Täytyy viestiä ryhdistä ja ketteryydestä. Republikaanien John McCain lausui Timen hiljan järjestämässä 9/11- vuosipäivän keskustelutilaisuudessa New Yorkissa: ”Minun filosofiani on se, että älkäämme teettäkö hallituksella asioita, jotka yksityinen sektori tai [kansalais]järjestöt voivat tehdä. Se nyt vain on minun teoriani hallitusvallasta.”

 

Näillä lauseilla McCain otti kantaa vapaaehtoisen kansalaistoiminnan puolesta. Ihmisten auttamishalua ja yrittäjien toimeliaisuutta ei pidä sotkea valtion väliintuloilla. Kannan muotoilussa ei ole mitään yllättävää. Vaikka sanavalinnoista voi kenties kuulla kaikuja jopa 1800-luvun puolimaissa kirjoittaneen armoitetun esseistin Charles Astor Bristedin talousliberaaleista esityksistä, McCainin lausunnon persoonattomuuden paljastavat juuri suhteettoman juhlalliset omistusmuodot ”minun filosofiani” ja ”minun teoriani”. Niiden tehtävänä on pönkittää heppoista rutiinivastausta, mulkata asenne argumentiksi.

 

McCain ei suinkaan ollut terroripäivän sanailussaan ensimmäistä kertaa esittelemässä filosofiaansa. Helmikuun 14. päivänä hän sanoi CNN:n tähtihaastattelijalle Larry Kingille: ”Senaattori Obama ja senaattori Clinton haluavat taatusti korottaa veroja. Minä ymmärrän sen. He ovat liberaalidemokraatteja. Olkoot kaikin mokomin minun puolestani. Mutta oma filosofiani tuo ei ole. Minun filosofiani mukaan veroja alennetaan niin paljon kuin mahdollista ja jatketaan niiden leikkaamista, jotta Yhdysvaltain kansan verotaakka kevenisi. Yritysverotusta myös, ei sen puoleen.”

 

Tälläkään lausunnolla ei ole mitään uutisarvoa. Oikeistolainen kertoo siinä olevansa oikeistolainen. Vastauksessa saadaan aina yhtä tarpeellinen muistutus sanan ”liberaali” kaksimerkityksisyydestä: poliittisesta ja taloudellisesta vapaudesta uskonnon tehneitten republikaanien mielestä arveluttavinta on olla vapaamielinen eli sallivainen tai lepsu. Filosofiapuhe nousi tässä tapauksessa hänen majesteettinsa Kingin vilauttamasta videopätkästä, jossa demokraattien Barack Obama oli arvioinut McCainin taktiikkaa: ”Hänen talousfilosofiansa keskittyy jatkamaan samoja verohelpotuksia, joita George Bush on vienyt läpi viimeiset seitsemän vuotta ja joita kukapa muu kuin John McCain arvosteli vastuuttomiksi vielä silloin, kun hän ei ollut itse asettunut ehdolle Amerikan Yhdysvaltojen presidentiksi.”

 

Niinpä McCainin vastauksesta voi lukea pisteliään erottelun. Yhtäällä on filosofia, jossa bushilaisittain hairahtanut yhteisen varannon tuhlaus (McCainin mukaan hänen esittämänsä vastuuttomuuskritiikin varsinainen kohde) yhdistyy demokraattien iänikuiseen haluun kiusata palkansaajia ja yrittäjiä korkeilla veroilla. Toisaalla on filosofia, jossa puretaan esteitä työteliäisyyden ja oma-aloitteisuuden tieltä. Filosofialla tarkoitetaan siis vähintäänkin filantropiaa, fiskaalisuuksia ja fiiliksiä.

 

Obama on kenties ollut finaalivastustajiksi valikoituneista poliitikoista hanakampi filosofiaan vetoaja. Viime vuoden toukokuussa häntä soimattiin suosikkijärjestelmän ylläpidosta kotikonnuilla, vaikkei varsinaisia rikkomuksia väitettykään tapahtuneen. Oli tullut julki, että Obamaa vaaleissa huomattavin summin tukeneitten Illinoisin springfieldiläisten joukossa oli monia henkilöitä, jotka olivat hyötyneet suoraan jostakin tämän järjestämästä valtiollisesta toiminta-avustuksesta. Senaattori selitti: ”Minun filosofiani oli se, että jos rahaa kerran jaettiin, olisi ollut sopimatonta, jollen minä olisi hankkinut siitä osaa omalle alueelleni. Oliko se mielestäni paras tapa panna hallituksen menoja tärkeysjärjestykseen? Ei ollut.”

 

Filosofiaa käytetään näillä estradeilla samaan tapaan kuin minkä hyvänsä yhteisön tai yrityksen itsemarkkinointimateriaaleissa. Pulju kuin pulju mielii viestittää jo Suomessakin, että arvoissa löytyy, missiota riittää ja filosofiaa pesee. Useimmiten ollaan hyvän puolella pahaa vastaan, mennään eteenpäin kernaammin kuin taaksepäin ja kunnioitetaan pikemmin kuin halveksitaan. USA:n vaaliväittelyiden My philosophy is -alkuiset lauseet olisi ehkä perustelluinta suomentaa ”Ajattelen tästä asiasta niin, että”. Kilpailukykyinen vaihtoehto monissa yhteyksissä olisi ”Öö, tota niinku”, ellei filosofian mantrahtavalla maininnalla juuri tavoiteltaisi hienostuneempaa tilkesanailua. Sen pompöösi vivahde on sukua jopa kahvipöytä- ja tupakkakoppisuomen vallanneelle relatiivirakenteilla tärkeilemiselle: ”Se-mikä-tässä-minua-ihmetyttää-on-se-että-se-mikä-pitäisi-olla-pääasia-eli-se-mikä-meille-on-tärkeintä-on-se-minkä-useimmiten-unohdamme.”

 

Sopii kysyä, onko päivänkohtaisten vaalidebattien käsitteellä ’filosofia’ mitään yhteyttä filosofiaan monisärmäisenä historiallisena traditiona, saati filosofian akateemiseen tutkimukseen, antaumukselliseen harrastamiseen tai filosofian kouluopetukseen. Kunnon vastaus tähän vaatisi pitkällisen esityksen mutkikkaasta ongelmasta. Lyhyesti: sikäli kuin filosofiaa filosofian ammattilaisten ja amatöörien harjoittamana vakavana ja kriittisenä pyrintönä kiinnostavat ajankohtaiset ilmiöt, tapahtumat ja tulkinnat, filosofialle ei suinkaan pitäisi olla yhdentekevää, miten sen nimeä käytetään tarkoituksessa jos toisessa. Kääntäen: yhdysvaltalaisessa päivänpolitiikassa tai sitä seurailevassa laajimmassa uutisjulkisuudessa taas näkyy harvoin merkkejä filosofisen tiedon tai taidon tuntemuksesta. (Näin on asia Suomessakin, kuten Jokelan surullisten tapahtumien jälkeinen julkinen keskustelu osoitti.) Kertokoon tästä näkökohdasta tavallaan teksasilaisen Knoxnews.comin heinäkuussa välittämä uutistoimisto AP:n juttu, joka kertoi McCainin ja Obaman lähes yhtaikaisista yrityksistä liehitellä espanjalaisamerikkalaista äänestäjäkuntaa. Joku naputteli anonyymin yleisökommentin:

 

”Suurimman osan raskaista töistä tässä maassa tekevät meksikolaiset. Kyllä, laittomia [työläisiä] palkataan, mutta he paiskivat ankarasti töitä ja hoitavat hommansa. Maatöissä puurtaminen on kovaa, eikä se lyö leiville, mistä johtuen tässä maassa syntyneet lähiöiden kasvatit eivät tahdokaan huhkia. Työt on silti tehtävä, jos haluamme jatkaa syömistä. Olen miettinyt, miksi ihmiset, joille on tarjottu kaikki ihmisille kuviteltavissa olevat tilaisuudet ja jotka ovat hyötyneet toisten hikoilusta, mielivät ylenkatsoa kättentöitten tekijöitä. Maa tarvitsee heitä, ja minusta meidän tarvitsee alkaa opettaa kouluissa enemmän taitoja ja vähemmän filosofiaa ja sukupuolikasvatusta.”

 

Tällaisten mielipiteitten pohjalta voisi joku innostua väittämään, että filosofia mainitaan julkisissa väännöissä ylimalkaan vain sen poissaoloa vaatien tai esimerkillistäen. ”Minun filosofiani” ei niinkään viittaa suuria ponnistuksia vaatineeseen filosofiseen ajatusrupeamaan, vaan päinvastoin kenen tahansa tilaisuuteen ohittaa moinen vaivannäkö, kutsua mitä tahansa käteen osuvaa ennakkoluuloa tai korulausetta omaksi filosofiakseen ja vihjata kaiken muun lajin filosofian joutavuudesta. Samaista mielipidettä maksaa kuitenkin vaivan lukea niinkin, että se muistuttaa epäsuorasti filosofisenkin käsityön rasituksista ja sen kytkyistä yhteiskunnallisiin käytäntöihin.

 

Niin tai näin, olisi hätiköityä selittää sana pois pelistä täysin turhana tai mielin määrin vaihdettavana. Filosofia esiintyy yhdysvaltalaisessa päivänpoliittisessa kiistelyssä ensinnäkin ideologisten ja periaatteellisten käsitysten otsikkona. Kun sana mainitaan, on lupa odottaa yleisluontoista linjausta ”yhteisten asioitten hoitamisesta”. Toiseksi tämä painokas ilmaisu valtuuttaa virittäytymään puhujan omakohtaisten pohdintojen ja valintojen kuulemiseen. Olivatpa jakoon saatetut latteudet kuinka pöllämystyttäviä tahansa, f-sanan nojalla ne käy päinsä ymmärtää merkeiksi uskollisuudesta tietyille ajatusperinteille. Käytännössä nämä kaksi puolta tarkoittavat sitä, että tehdään jokin erityinen tulkinta niin sanottujen perustaja-isien aatteitten ja tekojen merkityksestä. Toisin sanoen suositaan jotakin kierrossa olevaa tarinaa Thomas Jeffersonin ja kumppanien 1770–1780-luvulla eurooppalaisperäisten siirtolaisten intiaaneilta ryöväämille maille loihtimasta filosofisesta keksinnöstä nimeltä Yhdysvallat.

 

Kolmanneksi: filosofia yhdistyy ehkä erityisimmin kysymykseen johdonmukaisuudesta. Ehdokkaita arvioitaessa pohditaan, mihin voi luottaa. Tätä filosofia-termin käyttömuotoa havainnollistaa kommenttipuheenvuoro CNN-kanavalla nimikkoajankohtaisohjelmaansa juontavan Anderson Cooperin blogisivustolla. Kun siinä julkaistiin maaliskuussa toisen CNN:n miehen, David Gergenin, analyysi Obaman moraalista johtajuutta käsitelleestä puheesta, muuan nimetön tarkkailija antoi palautetta: ”Tarkastelisin käsitystä ’sanoilla ei ole väliä’. Uskon, että näin väittävät sanovat tosiasiassa, että Obaman moraalisilla uskomuksilla ei ole niin suurta merkitystä kuin hänen suunnitelmillaan politiikkaohjelmiksi. He tahtovat enemmän politiikkaa [policy] ja vähemmän filosofiaa. Tahtoisin pyytää ihmisiä harkitsemaan kysymystä: ‘Emmekö me totta vie tarvitse kumpaakin omalta presidentiltämme?’ Minä haluan tietää, mitä ehdokkaamme uskovat, miten he ajattelevat, siinä missä heidän politiikkakaavailunsa talouden, sodan ja terveydenhoidon varalle. Olemme monta kertaa nähneet, kuinka ehdokkaitten luvattu politiikka on vain harvoin tullut kongressin toteuttamaksi presidentin täsmällisten määritysten mukaan. Kun tiedetään, kuka ehdokas on – mitä hän eniten arvostaa ja kuinka hän ajattelee – ollaan parhaiten jyvällä siitä, kuinka tuleva presidentti vastaa joukkoon ennakoimattomia olosuhteita.”

 

Presidenttikausi on pitkä, ajat muuttuvat, paineet kasvavat, mutta kandidaattien filosofian pitäisi olla jotain sikareita ja suolakeksejä, oikkuja ja mieltymyksiä pysyvämpää. Sen tasalaatuisuudesta, jatkuvuudesta ja perimmäisyydestä saa pohjaa tunnustajansa tulevaisten tekojen ennustamiseen. Obamalla on tässä vahva valttikortti: Irak. Koalition hyökkäys Kaksoisvirranmaahan aiheutti pitkin länsimaita laajoissa piireissä vanhaa kunnon sotainnostusta, joka on vuosien varrella vaihtunut yleiseksi illuusiottomuudeksi. Presidenttiehdokkaan on vain varottava, ettei tyhmän rohkeuden välttäminen käänny USA:ssa herkästi tuomittavaksi tappeluhaluttomuudeksi. Senaattori Obama valikoi sanojaan verkkolehti Salon.comille viime marraskuussa antamassaan haastattelussa:

 

”Minun filosofiani on ollut johdonmukainen: sen mukaan me emme ota sotilaallisia vaihtoehtoja pois pöydältä. Meillä täytyy olla paljon tehokkaampia pakotteita ja myös maltillista kepinkäyttöä, jotta saamme Iranin muuttamaan politiikkaansa. Mutta minä olen myös sanonut – tavalla, jota kukaan muu ehdokas ei ole korostanut – että meidän pitää päästä suoriin neuvotteluihin Iranin kanssa. Minä ryhtyisinkin rohkeisiin diplomaattisiin aloitteisiin, jotka ovat tyystin puuttuneet nykyhallinnoltamme. Olen seikkaperäisesti hahmotellut, kuinka lähestyisin tällaista valtioiden välisten suhteitten hoitamista. Ja minulla on uskottavuutta jonakuna, joka oli oikeassa Irakin kohdalla. Jos siis hakee jotakuta, jota ei saa hätistettyä sotaan, minä taidan olla oikea ehdokas.”

 

Irakin sotaretken alkuperäisiin vastustajiin kuuluva Obama ei kuitenkaan ole voinut keskittyä oikeassaolon suomaan etuun. Hänen filosofiakseen ei riitä linjakas äänestyskäyttäytyminen senaatissa. Vaaditaan myös kannanottoa uurnille kävijöitten mielestä ehkä sittenkin tärkeimpään kysymykseen USA:n vaaleissa: mihin ja milloin presidentti arveluttavassa maineessa olevine liittovaltiohallintoineen ja omine laajoine valtaoikeuksineen katsoo asiakseen puuttua? Chicago Tribunen haastattelussa viime maaliskuussa Obama kommentoi taantumaksi tulkittua taloustilannetta:

 

”Voin sanoa, että minun filosofiani on tässä se, että puhkeaviin kupliin ei aina auta mennä väliin. Se voi vain pitkittää piinaa. Ja jonkin verran kivuliaaksi tilanne käy lainamarkkinoilla, koska luottoa on paljolti myönnetty vastuuttomasti. Toisaalta uskon, ettei tosiaankaan haluta luottokorttimarkkinoitten ajautuvan putoukseen koko laajuudessaan, jolloin aletaan nähdä myös terveitten yritysten tai hyvin hoidettujen velallisten joutuvan rangaistuiksi. Rajanveto on vaikeaa. Nähdäkseni joskus tulee olla pragmaattinen ja teoriassa vain sanoa, että me emme halua hallituksen tulevan hätiin, mutta nykytilanteessa ei tahdota finanssimarkkinoiden romahtavan.”

 

Puuttumattomuuksissa on siis eroja. Kun merkittävät yhdysvaltalaiset lainanantajat ovat viime aikoina tunnetusti pudonneet tai palanneet valtion syliin konkurssikypsinä, on keskustelu Washingtonin tyypillisesti vastenmielisiksi koetuista väliintuloista saanut uusia piirteitä. Byrokraateiksi leimatut fedsit ovat saaneet sovitella lapaseudulleen pelastavan enkelin siipiä. Obaman viittaus pragmaattisuuteen voi hämmentää. Kiusallisella tavalla se yhdistyy tässä nimenomaan valtiovallan interventioiden pidättelemiseen. Sanan tehtävänä lausunnossa on kuitenkin mitä ilmeisimmin vain luonnehtia tapauskohtaista päättelemistä kuviteltavissa olevassa tilanteessa mahdollisine eri toimista aiheutuvine seurauksineen. Tässä ei olisi pragmatistisen filosofian sata vuotta sitten koostaneella William Jamesilla, imperialismin ja mammonanpalvonnan vankalla kriitikolla, nokan koputtamista.

 

Ehkä Obaman filosofiakäsitystä on reilumpi hakea niistä kaunoriveistä, jotka sisältyivät hänen puheeseensa Floridan Boca Ratonissa 22. toukokuuta. Puheessa Obama torjui huhuja antisemitistisyydestään ja teki itseään tykö maansa juutalaisväestölle. Osana yritystä saada republikaanien omima Israel-suhteitten hoito takaisin demokraattien käsiin hän muotoili oman monikulttuurisuuden ja demokraattisen dissensuksen uskontunnustuksensa:

 

”Minun filosofiaani kuuluu se, että uskon ihmisten kuuntelemiseen silloinkin, kun olen heidän kanssaan eri mieltä.”

 

Entä John McCainin filosofia? Vaikka hän on käyttänyt filosofia-korttia ilmeisesti jonkin verran vastapukariaan vähemmän, hänen ja varapresidenttiehdokas Sarah Palinin yhteisellä kotisivulla komeilee erillinen julkilausuma filosofiasta. Äkkinäinen suomentaisi sen otsikoksi ”Tinkimättömän rakentavaa filosofiaa”, mutta erityisessä kontekstissaan se puhuu kuitenkin konstruktionistisesta eli ahtaasti perustuslakia tulkitsevasta juridiikasta. Tekstissä vapauden ja vapausoikeuksien merkittäväksi uhkaksi tunnistetaan mielivaltaiset, virastaan hullaantuneet ja eliittiin itsensä lukevat tuomarit, jotka ”kaappaavat kansan ja sen edustajien roolin alkaakseen säätää lakia tuomioistuimessa”. McCainin pirtaan käy kuulemma vain uskollisesti lakia soveltava nöyrä tuomarointi, joka kunnioittaa vapaan kansan itse itselleen asettamia säädöksiä ja pitää kurissa yksityiset yhteiskunnallis-poliittiset katsannot. Kirjoitteessa muotoillaan myös hyökkäävämmin, että McCain vastustaa puolueettomuuden hukanneita ”liberaaleja tuomariaktivisteja”, jotka häärivät aborttitapauksissa, rukkaavat avioliiton määritelmää ja käyttävät lakia uskontovihaan. Tämä oikeudenkäytön näköala yhdistetään alussa mainittuun McCainin teoriaan tai filosofiaan hallitusvallasta. Todetaan nimittäin, että federalismi tarkoittaa liittovaltion vallan rajoittamista osavaltioitten vallan hyväksi.

 

Sinänsä tavanomainen julkilausuma muistuttaa siitä, kuinka vaivalloista republikaaneille on toisinaan pitää kiinni sekä valtion sekaantumattomuudesta asioihin että vahvan keskusvallan ihanteesta. Tätä tavoitellaan korostamalla presidentin nimitysoikeutta, jossa kohtaavat kansalaisten oikeustajun tapailu, perustuslain laatijoiden viisauden kaiutus, maanisän kaitsennan tähdentäminen ja liittovaltiobyrokratian vieronta. Presidentti kuuntelee kansaa, Jumalaa ja perustuslakia, siten kuin nämä kolme kulloinkin tulkitsee, ja koettaa raivata itselleen latituudia pahanilkisten virkamiesten ja hankaliksi heittäytyvien parlamentaarikkojen häiritessä kaiken aikaa vapauden ja oikeuden toteutumista. Näin hän lähentää itseään arjessa rimpuilevaan kansalaiseen, jonka onnen esteitä hänen on keskityttävä poistamaan.

 

Mutta jos Obaman filosofiaa etsisi suopeimmin hänen korostamansa keskustelevan avoimuuden suunnasta, McCainin filosofian tiivistää vastaavasti väkinäisiä kampanjapapereita paremmin hänen jo toukokuussa 2004 Washington Postille antamansa lausunto. Tuohon aikaan sen enempää McCainin kuin Obamankaan ei vielä tarvinnut olla niin aatteellinen, syvällinen, yksivakainen ja valpas, sanalla sanoen filosofinen kuin nykyään:

 

”Minun filosofiassani sen kuin painetaan, painetaan niin helvetisti. Niin kuin Teddy Roosevelt painoi. Kairataan täysillä.”

 

Henkilökohtaisten vastoinkäymisten voittamisessa tämä sitkeyden filosofia hehkuu hyvinkin valovoimaisesti. Poliittisen filosofian credona se kirskuu jo korviasärkevästi. Maailman vaikutusvaltaisimman miehen – yhä vain miehen – kummikseen valitsema Theodore Roosevelt ei kuulosta juuri paremmalta kuin äkkiseltään hienompi itsepäihityksen ja porskuttamisen mestari, Rooman keisari Marcus Aurelius. Roosevelt sai kyllä rauhanpalkinnon välitettyään Japanin ja Venäjän sodassa, mutta suurmetsästäjänä ja USA:n intressien haukkamaisena edistäjänä hän hukkui miekkaansa siinä missä Marcuskin. Eivätkä senaattori McCainin puheet sodasta ja rauhasta totisesti ole mitään tolstoita, vaikkei Vietkongin kiduttamalla ex-vangilla olekaan ongelmia todentunnun saavuttamisessa. Eipä silti, Obaman esiintyminen filosofina, jolle sota on amerikaksi pelkkä option on or off the table, ei vaikuta sen tolkullisemmalta. Strategiset puheenparret sikseen, Obama on kuitenkin toistaiseksi osoittanut vastustavansa sotaa ja kannattavansa neuvotteluratkaisuja.

 

Lainatussa kirjeessään Madame de Staël antoi kustantamisvinkkinsä käsikirjoituksesta, joka kantoi nimeä Valloitushengestä ja vallananastuksesta. Siitä tuli Constantin ehkä ylistetyin teos. Murhaava analyysi vallankumouksen saavutukset ryövänneen ja hävittäneen hirmuvaltiuden oikeudettomuudesta ei onnistunut kuitenkaan lakkauttamaan Napoleon-kulttia. Se paremminkin kasvatti maanosasta toiseen joukkoja siirrelleen kenraalin ja keisarin hohdokasta mainetta. Kuten tiedetään, Bonaparten nimen saanut kompleksi ei ole jäänyt kansalliseksi, vaikka de Staël näkikin tilanteen nationalistisesti, kun hän parahti samassa postituksessaan, liittoutuneitten jo lähestyessä Pariisia: ”Eikö Ranskalla olekin kaksi kättä: toinen vihollisen lyömiseksi ja toinen tyrannin kumoamiseksi?” Hän ja kaivattunsa uskoivat, että vapaa tiedonkulku estäisi laittomat vallan haltuunotot ja toisten alistamiset. Järin toiveikkailta eivät vain näytä tänä päivänäkään tiedonkulun tai vallanjaon näkymät. Tieto ja vapaus riitaantuvat vallan kanssa rahasta ja rakkaudesta niin kuin konsanaan Constant ja de Staël toistensa kanssa. Filosofia ei enää tukenut keskinäistä ymmärrystä tai yhteistä kykyä selvitä tilanteista, vaan se muuttui tylyksi saneluksi puolin ja toisin.

 

”Sinun näkemisesi uudelleen olisi syntymistä uudelleen”, tapasi Anne-Louise kirjelmöidä Benjaminilleen. Toukokuussa 1815 – kun Napoleon oli jälleen ottanut Ranskan komentoonsa – de Staël allekirjoitti aavistuksen verran kalseamman lemmenviestin Constantille: ”Puhun teille vastedes vain asianajajien välityksellä.”

 

Jarkko S. Tuusvuori
 
 
Kirjallisuutta


Benjamin Constant, De l’esprit de conquête et de l’usurpation (1815). Œuvres. Toim. Alfred Roulin. Gallimard, Paris 1957.

Petri Koikkalainen, Leo Strauss ja Amerikka filosofisena kansakuntana. niin & näin 2/99.

Madame de Staël, Lettres de Madame de Staël à Benjamin Constant. Toim. Paul L. Léon. KRA, Paris 1928.

 

 

ss
13.11.2007
Jokelan koulussa kahdeksan ihmistä surmannut nuori mies kertoi nettipalstoilla ihailevansa Nietzscheä ja haki oikeutusta teoilleen Nietzschen filosofiasta. Jokelan surullisten tapahtumien jälkeen Friedrich Nietzsche nousikin lukuisten nettikeskusteluiden aiheeksi. Nietzscheä kohtaan noussut mielenkiinto näkyi myös filosofia.fi-portaalissa, johon hakukoneiden kautta tulleiden osumien listalla Nietzsche nousi asiasanalistan kärkeen ja Logos ensyklopedian artikkeli ”Nietzsche” kohosi luetuimmaksi artikkeliksi.

9/11-tragedian jälkeen ihmisten mielenkiinto islamia kohtaan kasvoi huomattavissa määrin. Todettiinkin, että tapahtumien yksi hyvä seuraus oli se, että ymmärrys ja tieto islamista levisi laajalti. Tämä on kuitenkin kovin yksipuolinen näkemys. On nimittäin niin, että jokaista hevosmiesten tietotoimistosta peräisin olevaa viheliäisintäkin muslimeja koskevaa juorua levitetään netissä ja kaduilla huomattavasti tehokkaammin kuin aidosti kriittistä tutkimustietoa. Sama tapahtuu nyt Nietzschen kohdalla.

Siksi on hyvä, että Nietzschen ja William Jamesin tietokäsityksistä väitellyt filosofi Henrik Rydenfelt otti kantaa asiaan. Rydenfelt toteaa tämän päivän Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla, että Nietzsche ei kehottanut ääritekoihin. Hän muistuttaa lukijoita siitä, että ”[Nietzschen] tukea ei saa mikään tietty yhteiskuntamalli, demokraattinen tai totalitaarinen” ja, että ”minkäänlaista kehotusta vihaan tai ääritekoihin Nietzschen kirjoitukset eivät sisällä.” Rydenfelt ymmärtää tietenkin, että Nietzscheä on käytetty aiemminkin hyväksi ja katsoo olevan mahdollista, että Nietzsche innoitti ampujan äärimmilleen vietyjä näkemyksiä yksilöiden eriarvoisuudesta myös Jokelan tapauksessa.

Tämä tietenkin nostaa esiin sen kysymyksen, että mitä väärinkäsitysten tai väärinkäytösten ehkäisemiseksi on tehtävä. Nettikeskusteluissa on jo törmätty sensuurivaatimuksiin. Rydenfeltin mukaan ikärajat tai varoitustarrat olisivat pikkusormen antamista totalitarismille ja lisäksi ne antaisivat nuoria mieliä kiihottavan ”kielletyn kirjallisuuden” leiman teoksille. Radikaalien ajatusten lakaiseminen maton alle olisi Rydenfeltin mukaan karhunpalvelus yhteiskunnalle ja voisi pahimmillaan ”johtaa harhaisiin käsityksiin omasta [vallitsevasta] älyllisestä ylivertaisuudesta”.

Filosofia vallitsevan yhteiskunnan tai moraalin kritiikkinä on vaarallista ja ongelmallista. Olisi kuitenkin varmasti vähintäänkin yhtä vaarallista ja ongelmallista, jos filosofia näkyisi vain ja ainoastaan arvokkaana, mutta täysin vaarattomana toimintana moraalisten polttopisteiden ulkopuolella.

En ole varma, onko tällaisten keskusteluiden aika tullut vielä tässä vaiheessa, kun Jokelan uhrien omaisten, ystävien ja muiden läheisten kokema surutyö on vasta aluillaan. Toivon, ettei tämä blogimerkintä syvennä heidän suruaan.

Sami Syrjämäki
Psykoanalyysin höyryveturi Slavoj Žižek kummastelee kidutuksen uutta nousua New York Timesin yleisönosastokirjoituksessa 24. maaliskuuta otsikolla ”Knight of the Living Dead”.
 
Kevään kuluessa USA:n turvallisuuspalvelut julkistivat, että Khalid Shaikh Mohammed tunnusti osallisuutensa lähes kaikkien viime vuosien terroritekojen suunnitteluun. Voidaanko hänen sanoihinsa luottaa, kun tiedetään, että häntä kidutettiin eli ”kuulusteltiin tehostetuin menetelmin”, kuten eufemismi kuuluu?

Žižekia huolettaa tapauksessa kidutuksen muuttuminen hyväksytyksi. Koska mikään läntinen oikeusjärjestelmä ei hyväksy todisteena kidutuksella hankittuja tietoja, on Khalid Shaikh Mohammed kiduttamalla asetettu kaiken oikeudenkäytön ulkopuolelle – mitä hän itse halusikin. Oikeusjärjestelmä halkeaa kahtia: ”Herra Mohammedista on tullut ihminen, jollaisille italialainen poliittinen filosofi Giorgio Agamben on antanut nimityksen homo sacer: olento, joka on juridisesti kuollut, vaikka onkin biologisesti elossa. Eikä hän ole ainoa välitilan maailmassa elävä. Yhdysvaltalaiset viranomaiset, joiden vastuulla on pidätettyjen kohtelu, ovat muuttuneet eräänlaisiksi vastineiksi tälle homo sacer’ille: oikeusvaltaa käyttäessään he toimivat tyhjässä tilassa, jota laki kannattelee, mutta johon lakien säädösvoima ei kuitenkaan yllä.”

Žižekin mukaan moraalin ja lain periaatteita ei voi johtaa ääritilanteita paradigmaattisina esimerkkeinä käyttäen: ”On toki totta, että useimmat osaamme kuvitella yksittäisen tilanteen, jossa saattaisimme turvautua kidutukseen – kuten pelastaaksemme rakkaamme joltain välittömästi uhkaavalta, sietämättömältä pahalta. Itsekin voin kuvitella. Sellaisessa tapauksessa on kuitenkin tähdellistä, etten kohota epätoivoista valintaa universaaliksi periaatteeksi. Hetken ohittamattomassa brutaalissa hädässä minun vain pitäisi toimia siten. Mutta siitä ei voi tulla hyväksyttävää ennakkotapausta; minulle on jäätävä aito kauheudentunne siitä, mitä olen tehnyt. Kun kidutuksesta tulee vain jatke terrorismin torjunnan keinovalikoimaan, koko kauheudentunne kadotetaan.”

Žižek kysyy: mitä jos joku läntisessä maailmassa ehdottaisi, että toisinaan on paikallaan raiskata? Yhtä vähän kuin raiskausta pitäisi hänen mukaansa sietää kidutuksen oikeuttamista. Viimeisenä korttina Žižek muistuttaa, että edellisen kerran kidutuksen luotettavuudesta ja hyväksyttävyydestä keskusteltiin – keskiajalla. Moraaliselle progressivistille ajat ovat synkkiä, selkäranka koetuksella.
 
Tere V. & Tuukka T.
 
London Review of Books -lehdessä (numero 9, 10.5.2007) Judith Butler kirjoittaa tuoreimmasta Hannah Arendt -kokoelmasta, joka sisältää otsikon Jewish Writings alle koottuja esseitä (Schocken 2007, ed. Jerome Kohn). Verkko-osoite: http://www.lrb.co.uk/v29/n09/
 
Kootuissa teksteissä Arendt pohtii omaa suhdettaan juutalaisuuteen, Israeliin ja kansallisvaltion ideaan. Kansallisvaltio näyttäytyy ongelmana: kansalaistensa oikeuksien vaalijana sitä voi puolustaa, nationalistisen ulossulkevana, vähemmistöjen sortoa ja pakolaisuutta synnyttävänä ilmiönä sitä on vastustettava. Poliittisen yhteisön muotona sille ei kuitenkaan ole helppoa löytää elinkelpoisia vaihtoehtoja.
 
Ongelma kosketti erityisellä tavalla juutalaisintellektuelleja, joiden oli ratkaistava suhteensa arabimaiden ja palestiinalaisalueiden keskelle syntyneeseen Israelin valtioon. Arendt suhtautui kriittisesti tai vähintäänkin epäillen sionismiin. Tunnettu filosofi Gershom Scholem syyttikin Arendtia siitä, että tältä (kuten Scholemin mukaan monilta muilta ”saksalaiseen vasemmistoon” kuuluneilta juutalaisintellektuelleilta) puuttui Ahabath Israel – rakkaus juutalaista kansaa kohtaan. Arendtin vastaus kuului:
 
”Olet aivan oikeassa – minua ei liikuta mikään tämänkaltainen ’rakkaus’, kahdesta syystä: En ole koskaan elämässäni ’rakastanut’ mitään kansaa tai kollektiivia, en sen paremmin Saksan kansaa kuin ranskalaisia tai yhdysvaltalaisia, en työväenluokkaa enkä mitään sen kaltaistakaaan. Totta tosiaan rakastan ’vain’ ystäviäni, ja ainoa tuntemani ja uskomani rakkauden laji on toisten ihmisten, persoonien rakastaminen. Toisekseen ’juutalaisten rakastaminen’ vaikuttaa minusta varsin epäilyttävältä siksikin, että olen itse juutalainen. Selventääkseni, mitä tarkoitan, saanen kertoa keskustelusta, jonka kävin Israelissa erään merkittävän poliittisen vaikuttajan kanssa. Hän puolusti uskonnon ja valtion erottamattomuutta Israelissa, mikä on minun mielestäni katastrofaalinen lähtökohta. ”Täytyyhän sinun ymmärtää, että sosialistina en tietenkään usko Jumalaan; uskon juutalaiseen kansaan.” Pidin tätä järkyttävänä lausuntona, enkä tuolloin järkytykseltäni saanut edes vastatuksi. Olisin kuitenkin voinut vastata: Tämän kansan suuruus oli kerran uskossa Jumalaan, ja juuri sellaisessa uskossa, jossa luottamus ja rakkaus häntä kohtaan oli suurempaa kuin pelko. Ja nyt tämä kansa uskoo ainoastaan itseensä? Mitä hyvää siitä voisi seurata? No, tässä merkityksessä minä en ’rakasta’ juutalaisia, enkä ’usko’ heihin; minä pelkästään kuulun heihin, ilman epäilyjä tai vastaväitteitä.”
 
Arendt piti lopulta liittovaltion muodostamista palestiinalaisten kanssa ainoana kestävänä ratkaisuna juutalaisten valtion ongelmaan. Juutalaisten kansallisidentiteetille perustettu valtio synnyttäisi kaikkien nationalististen valtioideologioiden tapaan vähemmistöjen syrjintää, muukalaisiksi sysättyjen palestiinalaisten valtavan joukon sekä jatkuvan väkivallan kierteen Israelin ja vihamielisten ympäröivien arabivaltioiden välille.
 

Butler huomauttaa, että Arendtin näkemykset liittovaltiosta voivat olla poliittisesti naiiveja. Samoin hän kritisoi Arendtin Eurooppa-keskeistä ajattelutapaa ja vähemmistöjen ongelman tarkastelemista vain kansalaisoikeuksien ja kansallisvaltion näkökulmasta – esimerkiksi rodun, etnisyyden tai monikulttuurisuuden kysymykset sivuuttaen. Tästä huolimatta Arendtin varoitus Israelin tulevaisuuden sitomisesta sionismiin oli tarkkanäköinen. Kirjoituskokoelman tärkeintä antia on juuri kodittomien ja valtiottomien – ja tätä kautta oikeudettomien – aseman pohtiminen. Butler muistuttaa, että palestiinalaisia ja juutalaisia yhdistävästä muukalaisuuden ja kodittomuuden kokemuksesta voisi kehkeytyä keskinäisen solidaarisuuden ja Lähi-Idän uusien poliittisten ratkaisujen lähtökohta.

 

 

Filosofi Michel Onfray kommentoi Ranskan presidentinvaaleja. Onfrayn "henkilökuva" Nicolas Sarkozysta ilmestyi Le Nouvel Observateur -lehden verkkoversion blogissa.

Ensimmäinen osa, 3.4.2007:

http://michelonfray.blogs.nouvelobs.com/archive/2007/04/03/le-cerveau-d-un-homme-de-droite.html

Toinen osa, 6.4.2007:

http://michelonfray.blogs.nouvelobs.com/archive/2007/04/06/l-hémisphère-gauche-d-un-cerveau-de-droite.html

 

Lehden verkkoversion nouvelobs.comin etusivu:

http://tempsreel.nouvelobs.com/

 

Mm. Isaiah Berlinin haastattelukirjan tehnyt Rahim Jahanbegloo pidätettiin Teheraniin lentokentällä 27.4.2006. Epävirallisten tietojen mukaan häntä tullaan syyttämään vakoilusta ja veljeilystä monarkistien ja muiden oppositioryhmien välillä. Toistaiseksi hänelle ei ole myönnetty oikeutta asianajajaan, mutta hän on saanut olla puhelinyhteydessä perheeseensä.

 

Jahanbegloon puolesta voi lähettää vetoomuksia esimerkiksi näihin osoitteisiin:

 

Ayatollah Ali Khamenei
Supreme Leader of the Islamic Republic of Iran
The Office of the Supreme Leader
Shoahada Street, Qom
Fax: +011 98 21 774 2228
E-mail: ,
Web: www.wilayah.ir

 

His Excellency Mahmoud Ahmadinejad
The Presidency
Palestine Avenue, Azerbaijan Intersection
Tehran, Islamic Republic of Iran
Fax: +011 98 21 649 5880
E-mail:

 

 


Mm. Isaiah Berlinin elämäkerran kirjoittanut ja kv. politiikan, konfliktien ja ihmisoikeuksien asiantuntijana tunnetuksi tullut Michael Ignatieff on noussut merkittäväksi haastajaksi Kanadan Liberaalipuolueen seuraavaa johtajaa valittaessa.

 

Kanadalainen Ignatieff on asunut viimeiset 30 vuotta maan ulkopuolella, mutta palattuaan takaisin kotimaahansa hän pääsi hiljattain parlamenttiin Toronton alueelta valittuna kansanedustajana. Ignatieffilla on varhainen taustansa politiikassa, mutta liberaalipuolueen jäsenenä hän on uusi tulokas.

 

Ennen paluutaan Kanadaan Ignatieff toimi Harvardin yliopiston Carr Center for Human Rights Policyn johtajana. Sieltä hän siirtyi vierailevaksi professoriksi Toronton yliopistoon.

 

Ignatieffin viimeisin kirja on poliittista filosofiaa ja kansainvälistä tilannetta tarkasteleva The Lesser Evil: Political Ethics in an Age of Terror (2005). Akateemisen tutkimuksen lisäksi Ignatieff on tunnettu journalisti ja kolumnisti, joka on kirjoittanut useisiin laajalevikkisiin englanninkielisiin sanoma- ja aikakauslehtiin. Lisäksi hän on kirjoittanut romaaneita.

 

Ignatieffistä verkossa:

- Guardianin uutinen Kanadan liberaalien puoluejohtajakilvasta

http://www.guardian.co.uk/elsewhere/journalist/story/0,,1864472,00.html

- Wikipedia-artikkeli Ignatieffista

http://en.wikipedia.org/wiki/Michael_Ignatieff


Syndicate content