Tunneteoriat analyyttisessa filosofiassa William Jamesista nykypäivään
Mikko Salmela (julkaistu 1.9.2023) 
Tunteita, kuten iloa, surua, pelkoa, suuttumusta, jne., on tarkastelu osana filosofista pohdintaa kautta aikojen. Katsaukset moderniin tunteiden filosofiaan aloitetaan kuitenkin usein William Jamesin 1800-luvun lopulla esittämästä tunneteoriasta. 1900-luvun analyyttisen perinteen viitekehyksessä harjoitettua tunteiden filosofiaa voidaankin jäsentää Jamesin edustaman nonkognitivismin ja sitä vastustavan kognitivistisen tunneteorian kamppailuna. Nonkognitivismi oli hallitseva näkemys 1900-luvun alkupuoliskolla, kun taas kognitivismin nousu ja kultakausi ajoittui 1900-luvun puolivälistä sen loppuun, jolloin uusjameslainen nonkognitivismi nousi haastamaan kognitivismia. Tämä artikkeli esittelee tämän kehityskulun pääpiirteissään.
- Johdanto: Tunteet psykologisena kategoriana
- Jamesin teoria: Tunteet kehollisten muutosten aiheuttamina tuntemuksina
- Behavioristinen välisoitto
- Kognitivismin nousu
- 1900-luvun lopun kognitivismi
- Kognitivismin ongelmia
- Tunteiden filosofian uudempia virtauksia
- Tunteiden filosofia Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Johdanto: Tunteet psykologisena kategoriana
Katsaus tunteiden filosofiaan on luontevaa aloittaa luonnehtimalla tunteita psykologisena kategoriana, jonka jäsenille on ominaista affektiivinen kokemuslaatu, intentionaalinen suuntautuneisuus, sekä rationaalinen kritisoitavuus. Tyypillisiä tunteita ovat esimerkiksi ilo, suru, pelko, inho, suuttumus, syyllisyys, ylpeys, yllättyneisyys, häpeä ja kateus. Tunteet (emotions) eroavat uskomuksista, tuntemuksista (feelings), aistimuksista (sensations), havainnoista (perceptions), aistimellisista haluista (appetites), sekä mielialoista (moods) eri tavoin, joskin monien tunneteorioiden mukaan tunteisiin kuuluu tyypillisesti tai jopa välttämättä joitain viimeksi mainituista. Tieteellisessä kielenkäytössä tunteista puhutaan usein suomeksi emootioina – mahdollisesti siksi, että arkikielessä esimerkiksi myös nälästä ja vilusta puhutaan joskus tunteina, vaikka ne eivät ole esimerkillisten tunteiden kuten surun, pelon tai ilon kaltaisia tiloja. Sekaannus voidaan kuitenkin välttää, sillä nälkä ja vilu ovat tuntemuksia. Meillä on sekä emotionaalisia että ei-emotionaalisia tuntemuksia. Esimerkkejä emotionaalisista tuntemuksista ovat tuntemus perhosista vatsassa pelon yhteydessä sekä tuntemus punehtumisesta suuttumuksen yhteydessä, kun taas nälän ja janon tuntemukset ovat ei-emotionaalisia tuntemuksia. Toisin kuin uskomuksilla ja havainnoilla, tunteilla, tuntemuksilla, aistimuksilla ja mielialoilla on affektiivinen eli tuntemuksellinen kokemuslaatu: niiden kokeminen tuntuu joltakin. Kaikki affektiivisen kokemuslaadun omaavat psykologiset tilat eivät kuitenkaan ole tunteita. Tunteen käsitteelle voidaan siten antaa täsmällinen merkitys myös suomen kielessä.
Miten tunteet sitten eroavat muista affektiivisen kokemuslaadun omaavista psykologisista tiloista? Peter Hacker (2009) nimeää viisi ominaisuutta, jotka erottavat tunteet aistimellisista haluista. Ensinnäkään tunteisiin ei liity paikantuvia kehollisia aistimuksia samalla tavoin kuin nälkään ja janoon. Joihinkin tunteisiin kuten pelkoon tai raivoon liittyy kehollisia aistimuksia – puhumme pelon väristyksistä tai raivon vimmasta – mutta toisiin ei. Tällaisia tunteita ovat esimerkiksi katumus ja kateus, joiden affektiivinen kokemuslaatu ei ole kehollinen. Toiseksi tunteilla on kaksi intentionaalista kohdetta: muodollinen kohde (formal object) sekä partikulaarinen kohde. Muodollisen kohteen käsitteen esitteli Anthony Kenny kirjassaan Action, Emotion, and Will (1963). Se viittaa ominaisuuteen, joka jokaisella saman tunnetyypin partikulaarisella kohteella on oltava, jotta se olisi loogisesti mahdollinen kyseisen tunteen kohde. Pelon kohteet ovat uhkaavia tai vaarallisia; kateuden kohde on toisen ominaisuus tai omistama hyödyke; katua voi vain omia menneitä tekojaan tai tekemättä jättämisiään jne. Muodollisen kohteen lisäksi tunteilla on myös partikulaarinen kohde, kuten pelko epäonnistumisesta, kateus kollegan ylennyksestä, tai katumus valehtelusta kumppanille. Tunteiden rationaalinen kritisoitavuus liittyy niiden muodolliseen ja partikulaariseen kohteeseen, sillä rationaalisesti asianmukaisen tunteen partikulaarisella kohteella on oltava ominaisuuksia, jotka tekevän siitä kyseisen tunnetyypin muodollisen kohteen mukaisen. Nälän ja janon kaltaisilla aistimellisilla haluilla on muodollinen kohde: se mikä on syötävää tai juotavaa. Mutta niillä ei ole partikulaarisia kohteita. Minulla ei voi olla vain jälkiruoan nälkä tai vain kylmän lager-oluen jano; näihin kohdistuvat aistimelliset halut ovat mielitekoja. Meillä on toki myös partikulaarisia haluja (desires), kuten halu syödä terveellisesti tai halu menestyä työssä. Tällaisilla haluilla on kuitenkin vain yksi yhteinen muodollinen kohde: se mikä on haluttavaa. Tämä erottaa ne tunteista, joilla on yhtä monta muodollista kohdetta kuin on tunteiden tyyppejä.
Kolmanneksi tunteen intensiivisyys ei ole yhteismitallinen siihen mahdollisesti liittyvien aistimusten intensiivisyyden kanssa. Vanhempien ylpeys lapsista ei ole mitattavissa tuohon tunteeseen liittyvien aistimusten perusteella, mutta se voi ilmetä lasten kehumisena eli tavassa, jolla vanhemmat puhuvat lapsistaan. Neljänneksi tunteilla ei ole samanlaista viriämisen, tyydyttymisen ja uudelleenviriämisen sykliä kuin aistimellisilla haluilla, koska niillä ei ole samanlaista fysiologista ja hormonaalista perustaa kuin jälkimmäisillä. Viidenneksi tyypillisillä tunteilla on kognitiivinen ulottuvuus, joka puuttuu aistimellisilta haluilta. Nälkäinen eläin haluaa syödä ja janoinen juoda, mutta näihin haluihin ei liity mitään tiettyjä uskomuksia samalla tavoin kuin esimerkiksi ylpeyteen, jota voimme kokea vain, jos uskomme itsemme tai läheistemme saavuttaneen jotain merkittävää. Eräät tunteet (kuten rakkaus) voidaan tosin nähdä haastaviksi tästä näkökulmasta (mutta ks. esim. Solomon, 1988; Nussbaum, 2013). Lopuksi moniin tunteisiin kuten pelkoon, suuttumukseen ja kiintymykseen liittyy tiettyjä kasvonilmeitä, eleitä ja äänenkäytöllisiä muutoksia, jollaisia ei liity nälkään ja janoon (Hacker 2009, 47–48).
Tunteet eroavat myös mielialoista, joita ovat esimerkiksi hilpeys, tyytyväisyys, ärtyneisyys, melankolisuus sekä masentuneisuus. Mielialat voivat olla akuutteja tai pitkäkestoisia. Voimme tuntea olomme masentuneeksi iltapäivän ajan tai kärsiä kuukausia kestävästä masennuksesta. Mielialat eivät ole yhtä tiiviisti sidoksissa kohteisiin kuin tunteet, sillä voimme tuntea itsemme hilpeäksi tai masentuneeksi ilman, että mielialamme kohdistuu mihinkään tiettyyn kohteeseen. Sen sijaan rakkautta tai suuttumusta ei voi tuntea ilman, että tuntee rakkautta tai suuttumusta jotakuta tai jotakin kohtaan. Samoin mielialat eivät liity mihinkään tiettyihin tarkoituksellisen toiminnan malleihin vaan ennemminkin käyttäytymistapoihin. Hilpeys, melankolia ja masennus, toisin kuin rakkaus, kateus tai sääli eivät motivoi toimintaa, vaan ne ilmenevät tavassa, jolla yksilö toimii, mitä hän sitten tekeekin. Tämä on seurausta siitä, että mielialat värittävät ajatteluamme ja läpitunkevat harkintamme (Hacker 2009, 46–47).
Tunteet eroavat niin ikään havainnoista. Näiden erojen erittely veisi meidät kuitenkin niin syvälle tunteiden teoriaan, että niihin palataan tunteita havaintojen avulla mallintavien modernien teorioiden yhteydessä (ks. alla havaintoteoriat). Tämän suuntauksen eräs varhainen edustaja oli myös William James.
Jamesin teoria: Tunteet kehollisten muutosten aiheuttamina tuntemuksina
Vallitseva käsitys tunteista filosofiassa ja psykologiassa 1900-luvun alkupuolella oli tuntemusteoria (feeling theory). Tämä oli näkemys, jonka amerikkalainen filosofi ja psykologi William James (1842–1910) ja tanskalainen psykologi Carl Lange (1834–1900) esittivät samanaikaisesti toisistaan riippumatta. Jamesin artikkelissaan “What is an Emotion?” (1884) sekä kirjassaan The Principles of Psychology (1890) esittämä versio on näistä teorioista tunnetumpi, joten keskityn seuraavassa siihen.
Tuntemusteorian mukaan tunteet (emotions) ovat kehollisten muutosten tuottamia subjektiivisia tuntemuksia (feelings), jotka käynnistyvät jonkin tapahtuman havaitsemisesta, muistamisesta tai kuvittelemisesta. Tämä teoria on yhdenmukainen kansanomaisen näkemyksen kanssa, jonka mukaan tunteet ovat jotain minkä tunnemme ”sisällämme”, kuten pelon väristyksiä ja rakkauden pakahduttavuutta. Mutta Jamesia seuraava tuntemusteoreetikko väittää, että tunne ei ole mitään muuta kuin tietty tuntemus. Usein lainattu katkelma Jamesilta kiteyttää tämän näkemyksen: "Väitteeni […] on, että keholliset muutokset seuraavat suoraan kiihottavan tosiasian havaitsemisesta, ja että tuntemuksemme näistä muutoksista niiden tapahtuessa ON tunne" (James 1884, 189–190).
Tunteiden tarkastelu kehollisten muutosten tuntemuksina johtaa siihen, että se, mitä tavallisesti pidämme tapahtumien kausaalisena järjestyksenä, kääntyy päinvastaiseksi. Siinä missä arkiymmärryksen mukaan ulkoinen ärsyke käynnistää tunteen, joka puolestaan käynnistää keholliset muutokset, James esittää, että keholliset muutokset käynnistyvät ulkoisesta ärsykkeestä ja ne tuottavat myös tunnetilan. James väittää, että emme itke, koska olemme surullisia tai vapise, koska tunnemme pelkoa; sen sijaan olemme surullisia, koska itkemme; peloissamme, koska vapisemme; vihastuneita, koska hyökkäämme, ja niin edelleen. Ulkoiset ärsykkeet eivät käynnistä tunteita ilman niiden jonkinlaista tulkintaa, ja siksi James puhuu ”tosiasioiden havaitsemisesta”. James ei kuitenkaan näe tosiasioiden havaitsemiseen sisältyvän mitään arviointia, vaan kyse on niiden rekisteröinnistä.
Jamesin tärkein perustelu näkemykselleen tunteista kehollisten muutosten tuntemuksina on ajatuskoe eli ns. vähennysargumentti. ”Jos kuvittelemme jonkin voimakkaan tunteen ja sitten yritämme abstrahoida tietoisuudestamme siitä kaikki tuntemukset, jotka liittyvät sille tyypillisiin kehollisiin muutoksiin, huomaamme, ettei meille jää jäljelle mitään, ei mitään ’mielen ainesta’, josta tunne voisi muodostua, ja että jäljelle jää vain kylmä ja neutraali älyllisen havaitsemisen tila” (James 1884, 192). Kun tunteesta vähennetään tuntemukset, jäljelle jää pelkkä kognitio, joka ei ole tunne. Jamesin teoria soveltuu parhaiten sellaisiin tunteisiin, joilla on tietty kehollinen ilmaus, kuten yllättyneisyyteen, haltioitumiseen, pelkoon, suuttumukseen ja ylpeyteen. Se soveltuu huonommin moraalisiin ja esteettisiin tunteisiin, joihin liittyvät tuntemukset ovat henkistä ennemmin kuin kehollista laatua, minkä James myöntää, keskittyen kuitenkin tavanomaisempiin tunteisiin. Ne voidaan hänen mukaansa tunnistaa säännönmukaisten kehollisten muutosten tuottamien tuntemusten perusteella. Tällaisia tunteisiin kuuluvia kehollisia muutoksia ovat nykynäkökulmasta kasvojen ilmeet, luurankolihasten muutokset, äänellisen ilmaisun muutokset, autonomisen hermoston muutokset (adrenaliini ja sydämen syke) sekä muutokset, jotka ovat perustana tunteen valenssille eli sen koetulle positiivisuudelle tai negatiivisuudelle (Deonna & Teroni 2012, 64).
Jamesin teorian ansio on sen kyky selittää itsepintaisia tunteita kuten lentopelkoa, jotka ovat ristiriidassa kognitiivisten arvostelmiemme kanssa. Se on myös inspiroinut myöhempiä tutkijoita – niin filosofeja kuin psykologejakin – jotka ovat pyrkineet osoittamaan oikeaksi Jamesin keskeisen väitteen tunteista kehollisten muutosten tuntemuksina. Jamesin teoriaan sisältyy kuitenkin useita heikkouksia, joiden takia sitä ei nykyään kannateta alkuperäisessä muodossaan. Ensinnäkin sisäinen havainto ei riitä tunteiden tunnistamiseen ja erottamiseen toisistaan, koska on epäselvää, ovatko keholliset muutokset tunnekohtaisia. Jo William Cannon (1927) totesi että, samoja hermostollisia (visceral) muutoksia esiintyy hyvin erilaisissa tunnetiloissa ja ei-emotionaalisissa tiloissa, kuten pelossa, raivossa, vilunväristyksissä, hypoglykemiassa ja kuumeessa. Silti nämä tilat eivät tunnu samalta. James ei kuitenkaan tunnistanut tunteita pelkästään hermostollisten muutosten perusteella, vaan myös muut keholliset muutokset olivat tärkeitä. Toisaalta selkäydinvauriosta kärsivillä neliraajahalvauspotilailla, joiden hermostollinen yhteys kehon ja aivojen välillä on katkennut, on todettu rikasta tunne-elämää, joten keholliset vasteet eivät näytä olevan välttämättömiä tunteille (Cobos et al. 2002). Toiseksi Jamesin teoriaa on arvosteltu siitä, ettei pelkkä havainto ilman ulkoisen ärsykkeen tulkintaa tai arviointia kykene käynnistämään tunnetta (Ellsworth 1994). James esittää, että jotkin tunnereaktiot, kuten käärmeiden pelko, ovat vaistomaisia, kun taas toiset, kuten häpeä ja katumus, opitaan kasvatuksen ja assosiaatioiden kautta. Tämä on riittämätöntä, koska huomiota ei kiinnitetä siihen, miten ärsykkeet aiheuttavat tunteita. Vaikuttaa siltä, että tunteita herättävään havaintoon täytyy liittyä jonkinlainen tilanteen tunnistaminen. Mutta jos tunnistaminen on eräänlaista kognitiota, niin silloin kognitio liittyy olennaisesti tunteeseen sen sisäisenä aiheuttajana, kuten myöhemmissä arviointiteorioissa (Scherer 2001; Ellsworth 1994) on esitetty.
Viimeaikaiset tutkimukset ovat elvyttäneet Jamesin teorian tietyin muutoksin (tarkemmin ks. alla nonkognitivistisia havaintoterioita). Neurotieteilijä Antonio Damasio (1994) väittää, että Jamesin näkemys tunteiden kehollisesta perustasta on oikea. Damasion mukaan tunne on joukko fysiologisia reaktioita, jotka tietyt aivojärjestelmät ovat saaneet aikaan. Tärkein ero Jamesin ja Damasion välillä on se, että Damasio tarkastelee muutoksia koko elimistössä, myös aivoissa, ei pelkästään sisäelimissä ja lihaksissa. Niinpä hän esittelee fMRI-kuvia aivojen aktivoitumisesta erilaisissa tunteissa, kuten suuttumuksessa, pelossa ja surussa, ja väittää, että nämä tunteet voidaan erottaa toisistaan jo aivojen tasolla ennen kuin aivot ovat käynnistäneet mitään tunnereaktion vaihetta lähettämällä käskyjä keholle. Filosofi Jesse Prinz (2004) määrittelee samalla tavalla tunteet somatosensoristen muutosten aiheuttamiksi tuntemuksiksi, jotka viriävät tunteen herättävän tapahtuman havaitsemisesta. Tärkein ero Jamesin ja Prinzin välillä koskee tunteiden intentionaalisuutta. Jamesille tunteet eivät ole intentionaalisia, kun taas Prinzille tunteet kohdistuvat niihin ulkoisiin tilanteisiin, jotka saavat aikaan tiettyjä kehollisia muutoksia.
Jamesin tunneteoria hylättiin 1900-luvun puolivälissä. Tämä oli loogisen positivismin (ks. "Looginen positivismi ja Wienin piiri") kukoistuskautta, jolloin filosofia ja tiede pyrittiin puhdistamaan väitteistä, jotka eivät olleet empiirisesti todennettavissa. Tällaisia väittämiä olivat muun muassa introspektiiviset kuvaukset mielentiloista kuten tunteista. Siksi loogiset positivistit väittivät, että mielentiloja koskevat lausumat on muutettava lausumiksi, jotka koskevat aivotiloja tai havaittavaa käyttäytymistä. Tämä loogisen behaviorismin oppi loi perustan behaviorismille filosofiassa ja psykologiassa.
Behaviorismille antoi alkusykäyksen jo ennen loogisen positivismin nousua englantilainen psykologi John Watson (1913). Hän esitti, että tunteet ovat perinnöllisiä ja synnynnäisiä mallireaktioita, joihin liittyy syvällisiä muutoksia koko kehon mekanismissa, mutta erityisesti hermostollisessa järjestelmässä ja rauhasjärjestelmässä. Watsonin mukaan nämä mallit ovat parhaiten havaittavissa vastasyntyneillä lapsilla, ja ne häviävät suurelta osin aikuisilla ympäristön ja kulttuurin vaikutuksesta. Tämä johtaa siihen outoon johtopäätökseen, että aikuisilla kehittyneine tunnereaktioineen ei ole tunteita varsinaisessa mielessä. Myöhemmät behavioristit, kuten B. F. Skinner (1953), hylkäsivät tunteiden perinnöllisyyden vaatimuksen. Sen sijaan he pitivät tunteita tiettyjen reaktiomallien dispositioina, joilla on taipumus esiintyä lainomaisesti tietynlaisissa ärsyketilanteissa. Esimerkiksi suuttunut ihminen on taipuvainen huutamaan, hakkaamaan pöytää, paiskomaan ovia, tappelemaan jne. Vastaavasti suuttumuksen tunne määritellään taipumuksena, joka johtaa tällaisiin reaktiomalleihin tietyissä ärsyketilanteissa.
Useimmat tunnetutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että tunteisiin liittyy yleensä selvästi havaittavaa käyttäytymistä – sekä tahatonta, kuten kasvojen ilmeet, että tahdonalaista, kuten tarkoituksellinen toimintaa. Behaviorismin ongelmana oli kuitenkin se, että pelkkä viittaus lain kaltaiseen yhteyteen tietyn käyttäytymismallin ja sen herättävän ärsyketilanteen välillä ei pysty selittämään tämän yhteyden olemassaoloa. Skinner esitti, että tietyt käyttäytymismallit ovat vahvistuneet, koska ne ovat aiemmin saaneet aikaan haluttuja muutoksia toimijan ympäristössä. Tällä tavoin hän siirsi painotusta ärsyketilanteeseen, joka saa aikaan tietynlaisen käyttäytymisen. Behavioristi haluaisi tunnistaa emotionaalisesti merkityksellisen tilanteen siihen liittyvän käyttäytymismallin perusteella, mutta hän ei pysty siihen, koska se merkitsisi noidankehää. Tilannetta nimitettäisiin emotionaaliseksi siihen liittyvän käyttäytymismallin vuoksi, joka puolestaan tunnistettaisiin emotionaaliseksi sen vuoksi, että se oli lainomaisesti yhteydessä tietynlaiseen ärsyketilanteeseen. Näyttää siltä, että voimme katkaista tämän noidankehän vain hyväksymällä viittauksen toimijan tulkintaan tilanteesta, joka vaatii tietynlaista reaktiota. Mutta näin tehdessämme hylkäämme behaviorismin, joka kieltää viittaukset sisäisiin tiloihin.
Kognitivismin uudet muodot haastoivat behaviorismin psykologisen selittämisen paradigmaattisena teoriana 1950- ja 60-luvuilla. Näinä vuosikymmeninä kognitivismi alkoi nousta myös tunteiden filosofiassa. Kognitivismilla tarkoitetaan tässä näkemystä, jonka mukaan tunteisiin kuuluu välttämättä uskomuksia, ajatuksia, havaintoja tai muita propositionaalisen sisällön omaavia mielentiloja, jotka erottavat tunteet yhtäältä muista affektiivisista tiloista sekä toisaalta yksittäiset tunteiden tyypit toisistaan (ks. esim. Salmela 2014). Kognitivistinen lähestymistapa tunteisiin on sinänsä vanha – ehkä jopa vanhempi kuin mikään muu teoria – sillä erilaisia kognitivismin versioita kehittivät jo Platon, Aristoteles ja stoalaiset (ks. Nussbaum 2003; Knuuttila 2004). Kaikki kognitivistit olivat yhtä mieltä siitä, että jonkinlainen mielentila – uskomus, ajatus, arvoarvostelma, uskomus-halu-pari, huolenaiheeseen perustuva konstruktio jne. – on välttämätön edellytys sille, että meillä on tunne. Tunteisiin voi liittyä muitakin elementtejä, kuten kasvojen ilmeitä, eleitä, somaattisia muutoksia, käyttäytymisreaktiota ja tuntemuksia, mutta mikään viimeksi mainittujen yhdistelmä ei ole tunne ilman jonkinlaista kognitiota, joka tarjoaa luotettavimman tavan erottaa eri tunteet toisistaan. Uutta pontta kognitivismille antoi "tavallisen kielen filosofiaksi" kutsuttu filosofinen suuntaus, jonka piirissä pyrittiin kartoittamaan loogisia rajoituksia, jotka ohjaavat sellaisten tunnesanojen kuin pelon, häpeän, suuttumuksen, häpeän, syyllisyyden ja toivon käyttöä.
John Deigh (1994) on rekonstruoinut tavallisen kielen filosofien keskeisen tunteita koskevan väitteen seuraavasti: “käsitteen x logiikka on sellainen, että kun sanomme henkilön A kokevan tunnetta x henkilöä B kohtaan, niin se implikoi, että henkilö A uskoo sitä ja tätä henkilöstä B” (Deigh 1994, 828). Siten Errol Bedford esitti artikkelissaan "Emotions" (1956), että jokaisella tunteen tyypillä on sille ominainen joukko uskomuksia, joita ilman henkilön ei voida sanoa tuntevan kyseistä tunnetta. Emme esimerkiksi voi toivoa sellaista, mikä on jo tapahtunut tai minkä uskomme olevan mahdotonta. Syyllisyydentunto edellyttää loogisesti vastuun ottamista, kun taas mustasukkaisuus edellyttää osallisuutta tietynlaisessa suhteessa. En voi olla mustasukkainen kahden minulle tuntemattoman ihmisen suhteesta, vaikka voin kadehtia sitä. Myöhempi kognitivismi on omaksunut tavallisen kielen filosofien tunnekäsitteiden loogisina ominaisuuksina esittämiä käsityksiä tunteiden kognitiivisesta sisällöstä, joskin tunteiden määrittely yksinomaan uskomusten kautta on hylätty.
Toinen varhaisen kognitivismin laajasti omaksuttu löydös on muodollisen objektin (formal object) käsite, jonka Anthony Kenny esitti kirjassaan Action, Emotion, and Will (1963). Tämä käsite viittaa ominaisuuteen, joka jokaisella saman tunnetyypin partikulaarisella kohteella on oltava, jotta se olisi mielekäs kyseisen tunteen kohde. Ajatus on ymmärrettävissä myös muiden kuin tunnekäsitteiden osalta. Esimerkiksi vain syötävää voi syödä, vain syttyvää voi polttaa, vain likaista voi puhdistaa, vain märkää voi kuivata, vain toisten omaisuutta voi varastaa, jne. Samoin jokainen tunne sopii loogisesti vain tietynlaisiin kohteisiin (ks. yllä johdanto: tunteet psykologisena kategoriana). Richard Lazarus (1981), joka yhdessä Magda Arnoldin kanssa toi 1960-luvulla kognitivistisen tunneteorian psykologiaan, kiteytti saman ajatuksen ydinsuhdeteeman (core relational theme) käsitteellä. Se tarkoittaa tietynlaista subjektin ja ympäristön suhdetta, joka on ominainen kullekin tunnetyypille. Suuttumuksen relationaalinen ydinteema on alentava loukkaus minua tai minulle kuuluvaa kohtaan, kun taas häpeää koetaan kyvyttömyydestä elää oman minäihanteen mukaisesti.
Kolmas varhaisen kognitivismin ja samalla konstruktivismin muoto oli Stanley Schachterin ja Jerome Singerin (1962) kaksikomponenttiteoria, jolla on ollut merkitystä erityisesti myöhäisemmän psykologisen konstruktionismin kehitykselle (Barrett & Russell 2015). Schachterin ja Singerin teoria tiivisti tunteen kahteen komponenttiin: yleiseen fysiologiseen kiihtymykseen, joka tulkitaan kognitiivisesti tietyksi tunteeksi. Tulkinta myös erottaa eri tunteet toisistaan, eivät fysiologiset muutokset (kuten Cannon (1927) oli jo aiemmin osoittanut). Tulkinnassa tarjolla olevalla kognitiivisella selityksellä oli ratkaiseva merkitys. Teorian taustalla oli koeasetelma, jossa tutkijat antoivat koehenkilöille adrenaliinia, jonka kerrottiin olevan vitamiiniruiske. Osalle koehenkilöistä kerrottiin ruiskeen vaikutuksista asianmukaisesti, kun taas toisille joko ei annettu mitään informaatiota ruiskeen vaikutuksista, tai heille annettiin virheellistä informaatiota. Kokeen viimeisessä vaiheessa koehenkilöt jätettiin 20 minuutiksi henkilön kanssa, joka esitti toista koehenkilöä mutta oli itse asiassa tutkijoiden avustaja, joka käyttäytyi joko euforisesti tai aggressiivisesti. Koehenkilöitä tarkkailtiin yksisuuntaisen peilin läpi, ja sen lisäksi he raportoivat itse tunnetiloistaan. Kokeen tulokset vahvistivat Schachterin ja Singerin hypoteesin. Sekä "euforisissa" että "aggressiivisissa" olosuhteissa tietämättömät ja väärää informaatiota ruiskeen vaikutuksista saaneet koehenkilöt ilmensivät ja raportoivat näitä tunteita toisin kuin muut osallistujat. Kokeen tulos tuki kaksikomponenttiteorian väitettä siitä, ettei tunteen fysiologinen komponentti erota eri tunteita toisistaan, vaan tähän tarvitaan fysiologisen tilan tulkinta. Kokeen pätevyydestä on käyty kiivasta keskustelua, koska sen toistamisyritykset eivät ole vahvistaneet sen tuloksia. Teoria oli kuitenkin aikanaan hyvin vaikutusvaltainen ja on vaikuttanut merkittävästi tunteita koskevaan psykologiseen teoretisointiin.
Kognitivismista tuli 1970- ja 80-luvuilla suhteellisen laajasti kannatettu tunneteoria analyyttisesti suuntautuneen filosofian keskuudessa. Tärkeimmät kiistat koskivat tunteeseen kuuluvien kognitioiden luonteen oikeaa tulkintaa sekä tuntemusten roolia tunteissa. Kiista emotionaalisten kognitioiden luonteesta jakoi kognitivistit kahteen pääryhmään: vahvoihin ja maltillisiin kognitivisteihin. Vahvat kognitivistit väittivät, että tunteen subjektin on uskottava tai hyväksyttävä tunteensa propositionaalinen sisältö, jotta hän voi tuntea kyseistä tunnetta, kun taas maltilliset kognitivistit väittivät, että pelkkä kognitiivisen sisällön ajattelu tai kuvittelu riittää vaikuttamaan meihin emotionaalisesti, ainakin monissa tapauksissa. Siinä missä uskomus, että p, tarkoittaa p:n väittämistä todeksi, ajatus tai kuvitelma, että p, ei sisällä väitettä p:n totuudesta. Kysymys tuntemusten asemasta tunteissa puolestaan jakoi kognitivistit puhtaisiin ja komponentiaalisiin kognitivisteihin. Puhtaat kognitivistit väittivät joko, että tuntemukset eivät ole välttämättömiä tunteissa tai että emotionaaliset tuntemukset voidaan analysoida niiden arvostelmien kautta, jotka muodostavat tunteen. Esimerkiksi Martha Nussbaum (2001) esitti, että tunne on ajattelun mullistus (upheaval of thought), johon liittyy usein myös kehollisen kaltaisia tuntemuksia. Keholliset tuntemukset eivät kuitenkaan Nussbaumin mukaan ole tunteiden välttämättömiä osatekijöitä, vaan niiden kontingentteja, kulttuurisia ja historiallisia seuralaisia. Monet maltilliset kognitivistit sen sijaan kannattivat komponentiaalista näkemystä, jossa tuntemukset olivat fysiologisten muutosten, kasvonilmeiden, toimintaimpulssien ja kognitioiden ohella tunteen välttämättömiä ainesosia. Komponentiaaliset kognitivistit olivat eri mieltä emotionaalisten tuntemusten luonteesta ja alkuperästä, mutta useimmat heistä ymmärsivät ne Jamesin tapaan fysiologisten muutosten aistimuksina.
Taulukko 1: 1900-luvun lopun kognitivistiset tunneteoriat
Kognition luonne Tuntemusten rooli
vahva kognitivismi maltillinen kognitivismi
|
Solomon 1976, Nussbaum 2001 |
Neu 1977, Roberts 1988; 2003 |
|
Lyons 1980, Gordon 1987, Green 1992 |
De Sousa 1987; Greenspan 1988; Oakley 1992 |
puhdas kognitivismi
komponentiaalinen kognitivismi
Stoalainen tausta. Vahvan kognitivismin näkemys tunteista arvioivina arvostelmina tai uskomuksina juontaa juurensa stoalaisiin, jotka väittivät, että tunteet ovat arvostelmia tai mielipiteitä ulkoisten ja ohimenevien asiaintilojen hyvyydestä tai pahuudesta. Jokaiseen tunteeseen liittyy kaksi erillistä arvostelmaa: se, että nykyinen tai tuleva asia on hyvä tai paha (hyödyllinen tai haitallinen) ja että siihen on asianmukaista reagoida tietyllä tavalla. Esimerkiksi pelko on arvostelma, että jokin tuleva asiantila on paha ja että sitä pitäisi välttää. Arvoarvostelmina kaikki tunteet ovat kuitenkin virheellisiä, sillä stoalaiset uskoivat, että ulkoiset ja ohimenevät asiaintilat eivät ole itsessään arvokkaita tai arvottomia. (Ks. Nussbaum 2003.)
Tunteita voidaan kuitenkin välttää, sillä arvioivat vaikutelmat voidaan erottaa näiden vaikutelmien hyväksymisestä, joka vasta tuottaa varsinaisen tunteen. Stoalaiset selittävät, että sikäli kuin kieltäydymme hyväksymästä emotionaalisia vaikutelmia, näiden herättämät psyykkiset ja keholliset muutokset jäävät "ensimmäisiksi liikkeiksi" tai "esipassioiksi" (kreik. propatheia; lat. propassiones). Nämä ovat vähemmän voimakkaita ja laaja-alaisia kuin hyväksyvästä arvostelmasta seuraavat muutokset. Tunteet ovat siten vapaaehtoisia, koska olemme aina vapaita kyseenalaistamaan vaikutelmamme ja pidättymään niiden hyväksynnästä (Knuuttila 2004; Sorabji 2001; Nussbaum 1993).
Robert Solomonin (1942–2007) varhainen, 1976 esitetty tunneteoria oli yhtä radikaali kuin stoalainen, sillä hän esitti tunteiden olevan arvioivia arvostelmia, joita teemme maksimoidaksemme omanarvontuntoamme ja itsetuntoamme. Tunteet ovat harkitsemattomia, artikuloimattomia ja reflektoimattomia arvostelmia yksittäisistä (partikulaarisista) tai propositionaalisista kohteista kuten että autoni on varastettu tai vastaavista tilanteista, "joissa ihminen huomaa olevansa valmistautumaton, avuton, turhautunut, voimaton, 'kiikissä'" (Solomon 1980, 265). Solomon korostaa, että tunne on useiden arvostelmien järjestelmä, jotka yhdessä muodostavat tunneskenaarion. Vastuu tunteista perustuu siihen, että ne ovat arvostelmia ja siksi tekoja, joskaan emme koe tekevämme niitä. Solomon korostaa, että tunteet ovat konstitutiivisia arvostelmia, jotka pikemminkin tuottavat kuin havaitsevat merkityksiä. Hän esittää, että tunteet luovat oman "surreaalisuutensa" vastakohtana tieteelliselle todellisuudelle edustaessaan maailmaa huoliemme ja arvojemme kautta, tarkoituksenaan antaa elämällemme merkitys. Jokainen tunne on "myös henkilökohtainen ideologia, projektio tulevaisuuteen ja järjestelmä toiveita, odotuksia, sitoumuksia, aikomuksia ja strategioita maailmamme muuttamiseksi” (Solomon 1993, 153). Koska tunteiden perimmäinen päämäärä on henkilökohtainen, tämä päämäärä voidaan saavuttaa kahdella tavalla: joko muuttamalla maailmaa vastaamaan toiveitamme tai muuttamalla henkilökohtaista kokemusmaailmaamme palvelemaan paremmin itsetuntoamme ja elämän tarkoitusta.
Solomon vetäytyi myöhemmin radikaalista kognitivismistaan, joka on sittemmin saanut kyseenalaisen kunnian olla kognitivismin eniten kritisoitu olkiukko. Hän säilytti kuitenkin aina ydinajatuksensa, että tunteet ovat henkilökohtaisesti sitoutuneita arvostelmia, jotka tuottavat elämällemme merkityksiä. Arvostelman käsite kuvaa parhaiten tunteiden dynaamista ja arvoja luovaa luonnetta, joka erottaa tunteet uskomuksista, ajatuksista, käsityksistä tai konstruoinneista. Myös toinen keskeinen periaate vastuustamme tunteista säilyi, vaikka Solomon myönsi myöhemmin, ettei pelkkä semanttinen tosiasia, että "teemme" arvostelmia merkitse vastuuta niistä. Hän kuitenkin piti kiinni siitä, että tunteet ovat sitoutumista maailmaan ja että olemme vastuussa sitoutumisestamme. Myös Martha Nussbaumin uusstoalainen tunneteoria sisältää nämä molemmat keskeiset periaatteet.
Martha Nussbaum (s. 1947) luonnehtii tunteita dynaamisiksi ja kiireellisiksi arvoarvostelmiksi, jotka liittyvät hyvinvointimme kannalta tärkeisiin asioihin, joihin emme voi vaikuttaa. Nussbaumin mukaan jokainen tunne on "identtinen sellaisen proposition hyväksymisen kanssa, joka on sekä arvioiva että yhtä tai useampaa henkilön tärkeä tavoitetta tai päämäärää koskeva" (Nussbaum 2001, 41). Toisin kuin stoalaiset, Nussbaum puolustaa tunteiden ja niiden kohteiden välttämättömyyttä ihmisen hyvinvoinnille. Stoalainen erottelu vaikutelman ja hyväksynnän välillä on kuitenkin tärkeä myös hänelle. Nussbaum väittää, että tunnetta määrittävät arvoarvostelmat on tunnustettava ja omaksuttava täysimääräisesti; vasta sitten ne voivat tuottaa täysimittaisen tunnereaktion. Tämä ei tarkoita, ettei tunteisiin usein liittyisi muita elementtejä kuin arvoarvostelmia, päinvastoin. Mikään näistä muista elementeistä ei kuitenkaan ole välttämätön tunteelle, ja siksi Nussbaum – kuten Solomon – on paitsi vahva myös puhdas kognitivisti.
Uskomus-halu-teoriat. Sekä Solomon että Nussbaum erittelivät tunteen kognitiivista sisältöä arvioivien arvostelmien kautta. Jotkut kognitiiviset teoreetikot, kuten John Searle (1983), Robert Gordon (1987) ja O. H. Green (1992), ehdottivat, että tällaiset arvostelmat voidaan analysoida edelleen semanttisesti toisiinsa liittyvien uskomusten ja halujen rakenteina. Green esimerkiksi määrittelee ilon, surun, toivon ja pelon tunteet seuraavasti. Ilo: A uskoo varmuudella, että p, ja haluaa, että p; suru: A uskoo varmuudella, että p ja haluaa, että ei-p; toivo: A uskoo ilman varmuutta, että p ja haluaa, että p; ja pelko: A uskoo ilman varmuutta, että p ja haluaa, että ei-p. Uskomukset ja halut yhdessä selittävät tunteiden monimutkaisen intentionaalisuuden: tunteilla on mielestä maailmaan suuntautuva sopivuussuunta (direction of fit) sikäli kuin tunteet edustavat asiaintiloja subjektin näkökulmasta, mutta niillä on myös maailmasta mieleen suuntautuva sopivuussuunta, koska tunteisiin liittyy motivaatio joko muuttaa tai ylläpitää asiaintiloja, jotta ne tyydyttäisivät halumme. Uskomusten sopivuussuunta on mielestä maailmaan, koska tosissa uskomuksissa mielen on sopeuduttava siihen, miten maailma on; halujen sopivuussuunta on maailmasta mieleen, sillä toteutuneissa haluissa maailman sopeuduttava siihen, miten halun sisältö sen esittää. Samalla tavalla tunteen rationaalisuus voidaan selittää sen muodostavien uskomusten ja halujen rationaalisuuden funktiona: uskomuksen totuuden todennäköisyyden ja halutun asian haluttavuuden funktiona. Uskomus-haluteoria on myös selitykseltään yksinkertainen, sillä siinä ei tarvitse olettaa erityisiä emotionaalisia arvoarvostelmia.
Maltillisen kognitivismin ydinajatus on, että tunteen kokijan ei tarvitse hyväksyä tunteensa kognitiivista sisältöä tunteakseen tunteen. Niinpä Jerome Neu (1977; 2001) ja Patricia Greenspan (1988) väittävät, että pelkät ajatukset riittävät usein vaikuttamaan meihin emotionaalisesti. Esimerkiksi pelkkä ajatus lento-onnettomuudesta voi riittää saamaan lentopelkoisen matkustajan paniikkiin. Mielikuvituksella on tässä keskeinen rooli, sillä lentopelosta kärsivät ihmiset kertovat usein, että mielikuvat menneistä lento-onnettomuuksista nousevat kummittelemaan ja antavat tukea ajatukselle, jonka henkilö kuitenkin tietää olevan perusteeton. Mielikuvituksen ei kuitenkaan tarvitse olla mukana kaikissa tunteissa, joiden kognitiivista sisältöä vain pidetään mielessä ilman sen hyväksyntää. Greenspan mainitsee esimerkkinä varovaisen epäilyn myyjän luotettavuudesta kaupankäynnin yhteydessä. Hän huomauttaa, että myyjän käyttäytymiseen liittyvät hienovaraiset havaintovihjeet, kuten silmänliikkeet, kehon kieli ja äänensävy, voivat saada asiakkaan hermostuneeksi myyjän aikeista ja jopa oikeuttaa hänen epäluulonsa myyjää kohtaan, vaikka samat vihjeet eivät antaisikaan asiakkaalle riittäviä perusteita uskoa myyjän epäluotettavuuteen.
Robert Roberts (s. 1942) esittää, että tunteet ovat huolenaiheisiin perustuvia konstruktioita, joita voidaan pitää eräänlaisina havaintoina. Konstruktio on tekninen termi mentaaliselle toiminnalle, joka sekä organisoi että luonnehtii mentaalisen sisällön kokemusta, olipa kyse sitten havainnoista, ajatuksista tai arvostelmista. Roberts määrittelee konstruoinnin ”havaintotapahtumaksi tai -tilaksi, jossa jokin asia ymmärretään jonkin toisen asian kannalta” (2003, 76). Ilmiö tunnetaan vaihtokuvioiden, kuten ankka/jäniksen hahmottamisesta, jotka voidaan nähdä kahdella toisensa poissulkevalla tavalla. Kun hahmo nähdään ankkana, se tulkitaan ankan havaintoskeeman kautta, kun taas jäniksen havaitseminen aktivoituu jäniksen skeeman avulla:
Kuva 1. Ankka–jänis-vaihtokuva (lähde: wikimedia commons)
Ankan ja jäniksen skeemat ovat toisensa poissulkevia, joten kun hahmo nähdään ankkana, sitä ei voi nähdä samanaikaisesti jäniksenä ja päinvastoin. Konstruoinnin ehdot ja painopiste voivat muuttua, mikä johtaa vastaaviin muutoksiin konstruktioissa. Kohteen ominaisuudet asettavat kuitenkin rajat sille, millaisia konstruktioita siitä voidaan tehdä. Emme esimerkiksi voi tulkita ankka/jänis -hahmoa kirjaksi. Lopuksi Roberts huomauttaa, että ”konstruktiot muistuttavat välittömyydeltään aistihavaintoja. Ne ovat vaikutelmia, tapoja, joilla asiat näyttäytyvät subjektille; ne ovat kokemuksia eivätkä pelkkiä arvostelmia tai ajatuksia tai uskomuksia” (mts, 75). Tästä huolimatta Roberts on kognitivisti, sillä hän väittää, että kaikki tunteet, jopa ei-kielellisten eläinten ja ihmislasten tunteet, ovat propositionaalisia. Jälkimmäisessä tapauksessa tunteet ovat ilmaistavissa propositioiden avulla, vaikka ne eivät olisikaan kausaalisesti riippuvaisia propositioista.
Kognitivismin ongelmat voidaan jakaa sisäisiin ja ulkoisiin. Sisäiset ongelmat keskittyvät kognitiivisten teorioiden puutteisiin, kun taas ulkoiset ongelmat nousevat todistusaineistosta, joka heikentää kognitiivisia lähestymistapoja yleisesti.
Kognitivismin sisäiset ongelmat keskittyvät sen näkemykseen pikkulasten ja eläinten tunteista sekä joistakin nopeasti viriävistä aikuisten tunteista. Kognitivismi soveltuu hyvin aikuisten tunteiden ymmärtämiseen, joihin liittyy usein uskomuksia ja ajatuksia tapahtumista ja niiden taustaolosuhteista, kuten sosiaalisista rooleista ja moraalinormeista. Toisaalta kognitivismi on ollut tunnetusti huono selittämään eläinten ja lasten tunteita, koska nämä eivät kykene muodostamaan ja käsittelemään monimutkaisia mentaalisia representaatioita. Jotkut filosofiset kognitivistit ovatkin kieltäneet, että eläimillä ja lapsilla olisi tunteita. Esimerkiksi Ronald de Sousa (1987) on erottanut toisistaan varsinaiset tunteet ja primitiiviset, geneettisesti sisäänrakennetut reaktiot ennalta määrättyihin ärsyketilanteisiin. Samoin Robert Gordon (1987) erottaa toisistaan propositionaalisen pelon ja pelkotilat. Edellinen on pelkoa siitä, että jotain pahaa on tapahtumassa, kun taas jälkimmäinen on monille nisäkäslajeille yhteinen taistelu–pako-reaktio. Jako yhtäältä aikuisten tunteiden ja toisaalta pikkulasten ja eläinten tunteiden välillä on kuitenkin yhtä perusteeton kuin John Watsonin rajoitus paradigmaattisten tunteiden rajaamisesta vastasyntyneiden universaaleihin reaktioihin.
Justin D'Arms ja Daniel Jacobson (2003) esittivät, että maltilllinen kognitivismi on yhtä heikosti valmistautunut ratkaisemaan itsepintaisten tunteiden ongelman kuin vahva kognitivismi. He väittivät, että itsepintaiset tunteet eivät toimi semanttisesti jäsenneltyjen merkityssisältöjen vaan ei-kielellisten edustusten avulla, jotka ovat tiedollisesti ja semanttisesti yksinkertaisempia kuin ajatukset tai uskomukset. Todisteita tälle näkemykselle saadaan tutkimuksista, jotka osoittavat, että eläimillä on useita tunteita, vaikka niillä ei ole samanlaisia käsitteellisiä kykyjä kuin ihmisillä. Tätä näkemystä sovelletaan patologisiin ja yksilökehityksellisesti varhaisiin ihmisen tunteisiin, joiden väitetään toimivan samassa tai samankaltaisessa infradoksastisessa (eli propositionaalisia sisältöjä primitiivisempiä edustuksia käsittelevässä) tiedonkäsittelyjärjestelmässä kuin eläinten tunteiden, ja viime kädessä kaikkiin inhimillisiin tunteisiin, joiden kognitiiviset tapaukset selitetään nonkognitiivisten tunteiden kognitiivisina täsmennyksinä (esim. koti-ikävä ja uskonnollinen vavistus pelon kognitiivisina täsmennyksinä).
Kognitivismin ulkoiset ongelmat nousivat empiirisistä tutkimuksista, joissa on todettu monien tunnereaktioiden ei-kognitiivinen luonne. Tärkeitä tutkimuksia olivat Robert Zajoncin (1980) tutkimukset affektien ensisijaisuudesta, Paul Ekmanin (1977) tutkimukset tunteiden kasvonilmeistä sekä Joseph LeDoux’n (1995) ja Antonio Damasion (1994) tutkimukset tunteiden neurofysiologiasta.
Zajonc havaitsi 1980-luvun alun subliminaalista eli havainnon ärsytyskynnyksen alapuolista havaitsemista koskevissa tutkimuksissaan, että voimme muodostaa mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä pelkän kohteille altistumisen pohjalta ilman, että olemme tietoisia tästä altistumisesta. Näistä tuloksista Zajonc päätteli, että tunne edeltää kognitiota eikä seuraa siitä, kuten kognitiiviset psykologit olivat väittäneet. Lisäksi hän väitti, että tunne muodostaa tiedonkäsittelyjärjestelmän, joka on riippumaton tietoisesta ajattelusta ja edeltää sitä.
Ekmanin teoria affektiohjelmista (affect program) kehittyi hänen 1970-luvulla tekemistään tunteisiin kuuluvia kasvonilmeitä koskevista tutkimuksista. Ekmanin mukaan tyypilliset tunteet ovat monimutkaisia, koordinoituja ja automatisoituja reaktioita, jotka aktivoiduttuaan toteutuvat ohjelman kaltaisella tavalla. Affektiohjelmat ovat monimutkaisia, koska niihin liittyy kasvonilmeiden ja äänenkäytön muutoksia, tuki- ja liikuntaelimistön muutoksia, hormonaalisia muutoksia, sekä autonomisen hermoston (ANS) muutoksia. Kaikki nämä elementit koordinoidaan tunnistettaviksi fysiologisiksi ja behavioraalisiksi malleiksi. Affektiohjelman reaktiot ovat automaattisia, koska ne kehittyvät ilman tietoista kontrollia. Ekmanin mukaan tunnistettavia affektiohjelmia on ainakin kuusi: suuttumus, inho, pelko, ilo, suru ja yllätys. Affektiohjelmien lukumäärä on kuitenkin avoin kysymys (Ekman 1992).
Empiiristä tukea kognitivismia vastaan saatiin myös niiden aivorakenteiden neurofysiologisesta tutkimuksesta, jotka ovat vastuussa emotionaalisesti merkityksellisen tiedon käsittelystä ja tunnereaktioiden käynnistämisestä. LeDoux (1995), joka tutki pelkoa rotilla, osoitti mantelitumakkeen funktion affektiivisena "tietokoneena", jonka tehtävä on arvioida havaintoaineiston emotionaalista merkitystä sekä käynnistää hormonaaliset ja neuraaliset muutokset, jotka johtavat täysimittaiseen fysiologiseen ja käyttäytymisreaktioon. Mantelitumake toimii kaikissa pelkoreaktioissa, mutta tieto ulkoisista ärsykkeistä voi saavuttaa sen kahta reittiä, suoraa ja epäsuoraa, pitkin. Suora "nopea ja likainen" reitti tulee talamuksen aistimuksia käsitteleviltä alueilta ja ohittaa aivokuoren, joka osallistuu ajatteluun, päättelyyn ja tietoisuuteen. Tämä suora reitti toimittaa mantelitumakkeelle karkeita vaikutelmia havaintoärsykkeistä, kuten hajuista, muodoista ja äänistä, joiden merkitys organismille arvioidaan ilman tietoisuutta ärsykkeestä. Tämä on erittäin hyödyllistä vaaratilanteissa, joissa nopea reagointi on usein välttämätöntä selviytymisen kannalta. Antonio Damasio (1994), toinen neurotieteilijä, väittää, että kaikki tunteet heräävät tällä automaattisella ja tiedostamattomalla tavalla – myös ne, joiden laukaiseva impulssi syntyy tilanteen kognitiivisesta arvioinnista.
Tunteiden filosofian uudempia virtauksia
Kognitivismin ongelmat olivat viime vuosituhannen lopulle tultaessa käyneet ilmeisiksi. Paul Griffiths tiivisti ne poleemisesti otsikoidussa kirjassaan What Emotions Really Are (1997). Kirja lopetti vahvojen ja maltillisten kognitivistien kiistat osoittamalla, että näillä on enemmän yhteisiä kuin erottavia piirteitä, jotka nakertavat molempien uskottavuutta. Toisaalta Griffiths hylkäsi myös nonkognitivismin, joka pyrki selittämään kaikki tunteet monimutkaisina, koordinoituina ja automatisoituina affektiohjelmina. Vaikka jotkut tunteet ovat affektiohjelmia, kaikki eivät ole. Griffithsin radikaali johtopäätös oli siten, että yhtenäinen ”tunteen” käsite olisi hylättävä ainakin tieteessä.
Griffiths perusteli väitettään tieteenfilosofisilla argumenteilla. Tunteiden luokka jakautuu kahteen tai kolmeen erilaiseen tunnetyyppiin: affektiohjelmiin (affect programs), monimutkaisiin tunteisiin (complex emotions) ja kiistettyihin tekoihin (disclaimed actions), joilla on vain vähän yhteistä toistensa kanssa. (Myöhemmin Griffiths tosin pudotti pois kiistetyt teot erillisenä luokkana, koska niitä voidaan pitää myös monimutkaisina tunteina.) Eri tunnetyyppien kausaaliset mekanismit eivät ole yhtenäisiä eikä niiden ominaisuuksia ja selitysperiaatteita voida siksi luotettavasti yleistää kaikkiin tunteiksi arkikielessä nimitettyihin vasteisiin. Affektiohjelmat ovat lajikehityksellisesti vanhoja, informaation suhteen kapseloituja, refleksien kaltaisia reaktioita, jotka ovat homologisia muiden selkärankaisten eläinten tunteiden kanssa ja muodostavat uskottavan luonnollisen lajin (natural kind). Monimutkaiset tunteet ovat kulttuurisesti spesifejä reaktioita, jotka toimivat käsitteellisesti jäsenneltyjen kohteiden, tapahtumien tai asiaintilojen edustusten pohjalta ilman, että niillä olisi tunnekohtaista fysiologiaa. Griffiths tiivisti itse näiden kahden tunnetyypin keskeiset erot toteamalla, että niillä "on erilainen fylogeneesi, erilaiset adaptiiviset funktiot, erilainen neurotiede ja erilainen rooli ihmisen psykologiassa, [ja] niitä yhdistävästä käsitteestä ei ole havaittavaa teoreettista hyötyä" (Griffiths 1997, 16).
Vastauksena kognitivististen teorioiden ongelmiin sekä Griffithsin niihin kohdistamaan kritiikkiin syntyivät monitasoiset arviointiteoriat. Nämä teoriat pyrkivät kuromaan umpeen affektiohjelmien ja monimutkaisten tunteiden välisen kuilun väittämällä, että kaikilla saman tunnetyypin esiintymillä on sama tai samankaltainen sisältö. Nämä teoriat nojasivat kognitiotieteessä ja sosiaalipsykologiassa kehitettyihin kaksitasomalleihin, joiden mukaan meillä on kaksi keskenään erilaista informaation käsittelyn tapaa: yhtäältä automaattinen, nopea, heuristinen, assosiatiivinen, implisiittinen, tiedostamaton, kognitiivisesti vaatimaton ja evolutiivisesti vanha, sekä toisaalta evolutiivisesti nuori, analyyttinen, sääntöperustainen, kontrolloitu, eksplisiittinen, tietoinen, systemaattinen, hidas ja kognitiivisesti vaativa (esim. Evans & Frankish 2009). Tätä jaottelua sovelsi tunteisiin esimerkiksi Richard Lazarus, jonka mukaan tunteiden sisältöä prosessoidaan kahdella tasolla, joista "toinen on tietoinen, harkittu ja tahdonalaisen kontrollin alainen, [ja] toinen automaattinen, tiedostamaton ja hallitsematon" (Lazarus 1991, 153; ks. myös Ben-Ze'ev 2000; Clore & Ortony 2000; Smith & Kirby 2001).
Griffiths hylkäsi monitasoiset arviointiteoriat kyseenalaistamalla niiden oletuksen alemman ja korkeamman tason arviointien sisällön samuudesta tai samankaltaisuudesta. Alemman tason arviointeihin liittyy toimintaan suuntautuneita edustuksia, jotka yhdistävät uskomuksen ja halun funktiot. Tällainen asenteiden yhdistyminen on tyypillistä yksinkertaisten organismien mentaalisille edustuksille. Alemman tason edustukset eroavat ylemmän tason edustuksista rajoitetumman inferentiaalisen roolinsa suhteen: "Ensinnäkin, alemman tason arviointiprosesseilla ei ole pääsyä suurimpaan osaan siitä, mitä edustetaan muualla aivoissa. [...] Toiseksi, affektiivisen laskennan prosessit, toisin kuin niiden lopputulos, eivät ole muiden kognitiivisten järjestelmien tarkasteltavissa. [...] Lopuksi, affektiivisen laskennan päättelyperiaatteet eivät ole totuutta säilyttäviä, vaan eloonjäämistä edistäviä.” (Griffiths 2004, 247). Monitasoisten arviointiteorioiden funktionalistinen käsitys kognitiosta ohittaa merkittävät erot erilaisten tunteiden ja niihin kuuluvien arviointien välillä, joilla ei ole samaa tai edes samankaltaista sisältöä. Siksi monitasoiset arviointiteoriat eivät tarjoa ratkaisua kognitivismin ongelmiin.
Griffiths perusteli funktionaalisten luokitteluiden ongelmia esittämällä, että uskottavat tieteelliset kategoriat perustuvat kausaalisesti homeostaattisiin eli samanlaisina säilyviin ominaisuuksien ryppäisiin: kun projisoimme havaituista tapauksista havaitsemattomiin tietyn kategorian sisällä, oletamme, että taustalla on kausaalinen rakenne, joka selittää ja oikeuttaa projisoinnin. Kun esimerkiksi oletamme, että tutkimalla muutamaa lajin jäsentä voimme löytää luotettavia ryppäitä lajin morfologisista, fysiologisista ja käyttäytymiseen liittyvistä ominaisuuksista, oletamme, että on olemassa homeostaattinen kausaalinen mekanismi (yhteinen biologinen alkuperä), joka selittää, miksi kaikilla lajin jäsenillä on samat ominaisuudet. Kausaalinen homeostaasi on induktiota ja selittämistä koskevien tieteellisten käytäntöjen perusolettamus. Nykyinen tieteellinen käsitys tunteista perustuu kuitenkin ennemmin funktionaalisiin analogioihin kuin kausaalisesti homeostaattisiin, homologisiin yhtäläisyyksiin. Siksi se ei muodosta luonnollista lajia (ks. "Luonnollinen luokka"), vaan pirstoutuu erilaisiksi ilmiöiksi, joilla on vain vähän yhteistä sen lisäksi, että ne luokitellaan kansanomaisesti ja funktionaalisesti "tunteiksi". Siksi yhtenäinen tunteen käsite olisi hylättävä tieteessä.
Tunteen käsitettä ei tietenkään hylätty sen enempää tieteessä kuin filosofiassa, Griffithsin vaatimuksesta huolimatta. Mutta sen seurauksena kaikki tunteet huomioon ottamaan pyrkivät teoriat joutuivat uusien haasteiden eteen, joita ne yrittivät ratkaista eri tavoin. Filosofiassa tunteiden ja havaintojen yhteiset piirteet nousivat keskiöön sekä kognitivistisissa että nonkognitivistisissa tunneteorioissa. Enaktivismissa puolestaan korostettiin tunteiden, merkitysten ja ympäristön kietoutumista toisiinsa. Tarkastelen seuraavaksi havaintoteorioita sekä kognitivistissa että nonkognitivistisissa muodoissaan ja lopuksi enaktivismia, joka hylkää sekä perinteisen kognitivismin että nonkognitivismin.
Havaintoteoriat pyrkivät välttämään kognitivismin aiempien versioiden ongelmat mallintamalla tunteita aistihavainnon pohjalta. Havaintoteorioiden lähtökohtana on, että intentionaalisuus ja kokemuksellisuus luonnehtivat sekä tunteita että aistihavaintoa. Havaitseminen ja tunteminen eivät edellytä kielellisiä kykyjä, vaikka aikuisilla on usein havaintoja ja tunteita, joilla on propositionaalinen sisältö. Voimme myös havaita propositionaalisen sisällön p arvostelematta, väittämättä tai edes ajattelematta, että p. Mikä tärkeintä, niin havainnon kuin tunteen sisältö on samanaikaisesti sekä intentionaalinen että kokemuksellinen. Esimerkiksi pelon kohteet näyttäytyvät pelottavina, jossa pelon tunne kokemuksellisesti ”värjää” havainnon vaarallisesta kohteesta, jonka vaarallisuus voidaan todeta myös ilman tunnetta. Kuten havaittavat ominaisuudet, myös emotionaaliset ominaisuudet konstituoituvat osittain ihmisen tunteiden kautta. Tunteet jakavat myös aistihavaintojen suhteellisuuden, koska ne ovat riippuvaisia yksilöllisistä ominaisuuksista ja huolenaiheista. Siinä missä havainnot voivat olla todenmukaisia ja hallusinatorisia, tunteet voivat olla sopivia tai sopimattomia kohteisiinsa. Yhdessä nämä yhtäläisyydet mahdollistavat analogian tunteiden ja aistihavaintojen välillä. (Ks. Salmela 2011; Brady 2013.)
Havaintoteorioita voidaan tarkastella niiden puolesta esitettyjen argumenttien kautta, jotka puolestaan jakautuvat sen mukaan kuinka vahvaksi tai heikoksi tunteiden ja havaintojen analoginen suhde ymmärretään. Vahvimman tunteiden ja havaitsemisen välisen analogian mukaan tunteet muodostavat erillisen havaintojärjestelmän, joka muistuttaa perinteisiä aistimodaliteetteja kaikilta olennaisilta osin. Tätä argumenttia voidaan kutsua havaintojärjestelmäargumentiksi. Monet teoreetikot de Sousasta (1987) alkaen ovat huomauttaneet, että tunteet jäljittelevät aistihavainnon erillisyyttä muusta tiedonkäsittelystä. Jesse Prinz (2004) esitti tämän analogian pohjalta rohkean teorian tunteista kirjaimellisina havaintoina. Prinz ehkä hyväksyy myös toisen argumentin, jossa tunteiden ja havaintojen välinen vahva analogia rakennetaan niiden ei-käsitteellisen sisällön ja ei-inferentiaalisen, tunteiden ja uskomusten välisen päättelyn mahdollisuuden kiistävän rakenteen pohjalle. Tämä argumentti on keskeinen Christine Tappolet´n (2011) ja Sabine Döringin (2003, 2007) havaintoteorioissa. Kolmas, niin ikään Döringin, Tappolet´n sekä Catherine Elginin (2008) esittämä argumentti korostaa tunteen ja havaitsemisen episteemistä analogiaa. Tämän episteemisen roolin argumentin pääajatus on, että tunteet oikeuttavat arvoarvostelmia samalla tavoin kuin aistihavainnot oikeuttavat havaittavia ominaisuuksia koskevia uskomuksia. Neljäs argumentti korostaa tunteiden ja havaintojen kokemuslaadun samankaltaisia piirteitä, joiden perusteella tunteet voidaan ymmärtää affektiivisina havaintoina. Tätä fenomelogista argumenttia ovat kannattaneet niin fenomenologit kuin monet analyyttisesti suuntautuneet filosofit (ks. alla).
Nonkognitivistisia havaintoteorioita
Jesse Prinz (2004) on uusjamesilaisen tuntemusteorian vaikutusvaltaisin kannattaja. Hän väittää, että tunteet ovat havaintoja somaattisista muutoksista, jotka kuitenkin edustavat organismin ja ympäristön välisestä suhteesta rakentuvia ydinsuhdeteemoja (core relational theme), koska ne ovat luotettavasti jälkimmäisten ennemmin kuin edellisten aiheuttamia. Pelko esimerkiksi on ympäristössä olevan vaaran tuottamien kehollisten muutosten tuntemista, ja nämä muutokset edustavat vaaraa eivätkä perhosia vatsassa ja kylmää hikeä otsalla, vaikka jälkimmäiset tuntemukset tekevät meidät tietoiseksi vaarasta. Prinz perustelee perinteisesti vastakkaisten tuntemus- ja arviointiteorioiden yhdistämistä Fred Dretsken (1981) kausaalisen representaation teorialla, jonka mukaan representaatiossa on kyse luotettavasta kausaalisesta yhteisvaihtelusta (causal co-variation). Tunteet ovat evoluutiossa kehittyneitä mekanismeja, jotka luonnonvalinta ja kulttuurinen oppiminen yhdessä ovat luoneet havaitsemaan ydinsuhdeteemoja, kuten vaaroja, loukkauksia ja menetyksiä. "Jokainen tunne on sekä kehon sisäisten tilojen tarkkailija että vaarojen, uhkien, menetysten tai muiden huolenaiheiden ilmaisin. Tunteet ovat vatsanpohjan reaktioita [gut reactions]; ne käyttävät kehoamme kertomaan, miten selviydymme maailmassa." (Prinz 2004, 69).
Prinzin teorian kaksi keskeistä erottelua koskevat (1) tunteiden herättäjien ja varsinaisten tunteiden sekä (2) tunteiden suorien ja epäsuorien syiden eroja. Ensimmäisen erottelun tarkoituksena on osoittaa oikeaksi nonkognitivistinen näkemys varsinaisista tunteista kehollisten muutosten havaintoina, jotka kuitenkin toisen erottelun vuoksi edustavat tunteiden epäsuoria syitä eli organismin ja ympäristön suhteesta muodostuvia ydinsuhdeteemoja pikemmin kuin niitä kehollisia muutoksia, jotka suoraan aiheuttavat tunteen. Tämä ajatus voidaan ilmaista myös erottamalla tunteiden todelliset ja nimelliset sisällöt. Prinzin (ibid., 68) mukaan "ydinsuhdeteemat ovat tunteiden todellisia sisältöjä, ja keholliset muutokset ovat niiden nimellisiä sisältöjä". Vaikka tunteet johtuisivatkin luotettavasti sekä kehollisista muutoksista että ydinsuhdeteemoista, ne edustavat vain jälkimmäisiä, koska niiden funktio on havaita ydinsuhdeteemoja, minkä ne tekevät rekisteröimällä kehossa tapahtuvia muutoksia.
Tietyn tunnetyypin aiheuttajat muodostavat sen ”aiheuttajien kansion” (elicitation file). Nämä ovat mielentiloja, jotka laukaisevat tunteen, kun tietty ydinsuhdeteema ilmenee yksilön ympäristössä. Erilaisilla aiheuttajilla ei kuitenkaan tarvitse olla mitään muuta yhteistä kuin se, että ne laukaisevat tietynlaisen tunteen. Esimerkiksi pelon aiheuttajien kansio voi sisältää havaintoja käärmeestä tai itseen kohdistetusta aseesta sekä sellaisia käsitteellisiä arviointeja kuten "Tuo on myrkkyä!" tai "Olen vaarassa!". Perustunteiden aiheuttajien kansio on muodostunut luonnonvalinnan kautta, mutta samoja reagointitapoja voidaan virittää kulttuurisesti sekä yksilökohtaisesti reagoimaan muihin ominaisuuksiin, joita niitä ei ole geneettisesti luotu havaitsemaan. Esimerkiksi suuttumuksen tunnereaktio voi edustaa myös uskottomuutta ja moraalista rikkomusta. Yksi reaktio voi tällöin toimia useiden ihmissuhdeteemojen kalibroituna ilmaisimena. Tunteet muodostuvat kuitenkin pelkästään kehollisten muutosten havainnoista, koska aiheuttajien kansioiden ja ”kalibrointikansioiden” sisällöt (calibration files) ovat vain tunteiden syitä, eivät niiden osatekijöitä.
Näkemykseen tunteista havaintojärjestelmänä liittyy kaksi ongelmaa. Ensimmäinen ongelma koskee havaintojärjestelmää, jonka väitetään palvelevan tunteita. Vaikka aivoissa olisi erityisiä hermoratoja ja edustuksia, jotka ovat vastuussa tunteiden käsittelystä, tunnejärjestelmän tyypilliset toimintahäiriöt eivät ole täysin samanlaisia kuin havaintojärjestelmien tyypilliset toimintahäiriöt. Keskeinen ero on se, että siinä missä havaintojärjestelmien tyypilliset toimintahäiriöt ovat elimellisiä vikoja niiden "laitteistossa" (”hardware”), tunne-elämän häiriöt jakautuvat kahteen ryhmään. Toisaalta on toimintahäiriöitä, jotka johtuvat onnettomuuksista, sairauksista, vaurioista ja muista organismin vioista. Nämä toimintahäiriöt ovat samankaltaisia kuin havaintojen häiriöt. Toisaalta on olemassa tunne-elämän "ohjelmiston" (”software”) vikoja, kuten fobioita, paniikkihäiriöitä sekä mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöitä, jotka voidaan käsitteellistää normaaleiksi tunnereaktioiksi epäsopiviin kohteisiin. Tämä tarkoittaa, että epäasianmukainen tunne, kuten harmittoman kohteen pelko, on toimintahäiriöinen: tunne, joka ei täytä tehtäväänsä havaita vaaroja yksilön ympäristössä. Kuten Prinz toteaa, tunteiden kalibrointikansioiden on oltava "hyvin viritettyjä", jotta ne voivat täyttää tehtävänsä. Mutta silloin kalibrointikansioista tulee osa tunnejärjestelmää, joka ei voi rajoittua vain kehollisten muutosten havaitsemisesta vastaaviin hermoratoihin ja neuraalisiin edustuksiin (Salmela 2011).
Prinzin teorian toinen ongelma liittyy tunteiden aiheuttajien kansioihin. Kaikilla samassa kansiossa olevilla kohteilla on oltava sama semanttinen sisältö, koska ne herättävät tietynlaisen tunnereaktion. Käärmeen, suden tai nopeasti lähestyvän auton havaitseminen ei sellaisenaan laukaise pakoreaktiota sen enempää jäniksessä kuin ihmisessäkään: tähän tarvitaan kohteen – joko käsitteellinen tai ei-käsitteellinen – tunnistus pelottavaksi (ks. Döring 2003; Charland 1995). On totta, että tämä tunnistus on automaattinen ja tiedostamaton, jos se tapahtuu aivokuoren alapuolisella reitillä. Mutta informaation näkökulmasta se on silti tunnistus (recognition) ja sellaisena eräänlainen kognitio (Solomon 2004, 79). "Kognitivismi väittää, että tunteet ovat reaktioita tilanteiden henkilökohtaiseen merkitykseen (tai niiden edustuksia), ei että tunteet syntyvät aivokuorella", kuten Clore ja Ortony (2000, 42) korostavat. Tämä tarkoittaa, että tunteiden mentaaliset syyt ovat kognitioita.
Nämä kaksi Prinzin teorian ongelmaa osoittavat, ettei tunteiden kirjaimellinen rinnastus havaintoon ole mahdollista. Tunteita aiheuttavat mentaaliset tilat, jotka ovat välttämättömiä tunteiden asianmukaiselle toiminnalle ja jotka ovat kognitiivisia kausaalis-funktionaalisen roolinsa vuoksi. Tunnejärjestelmä käsittää sekä käynnistys- että reagointireitit, jotka molemmat osallistuvat tunteiden säätelyn prosessiin. Prinz ottaa yhden osan tästä järjestelmästä ja nimeää sen "tunteeksi", minkä ansiosta hän pystyy rakentamaan kirjaimellisen analogian tunteen ja havaitsemisen välille. Mutta kun palataan laajempaan kuvaan, mikä on sekä teoreettisesti että empiirisesti perusteltua, vahva analogia häviää (Salmela 2011).
Kognitivistiset havaintoteoriat
Ensimmäinen kognitivistinen argumentti tunteiden ja havaintojen analogisuuden puolesta korostaa tunteiden luonnetta affektiivisina havaintoina, jotka eivät ole päättelysuhteessa muihin kognitiivisiin asenteisiin, kuten uskomuksiin ja arvostelmiin. Tunteet eroavat aistihavainnoista siinä, että niillä on intentionaalinen sisältö, joka on sekä arvioiva että affektiivinen. Tunteen evaluatiivinen eli arvioiva sisältö ilmenee yhdessä tietynlaisen tuntemuksen kanssa, joka luonnehtii tunteen kokemuslaatua. Aistihavainnon tavoin tunnekokemus esittää sisältönsä oikeana. Kokiessani pelkoa aggressiivisen näköistä pitbullterrieriä kohtaan koen, että koira on pelottava eikä vain näytä siltä. Yhtäältä uskomusten ja toisaalta tunteiden sekä aistihavaintojen välillä on kuitenkin merkittävä ero. Vaikka hyväksymme aistihavaintojemme ja tunteidemme sisällön lähtökohtaisesti paikkansa pitäväksi, saatamme havaita, että kissa on matolla, tai tuntea hämähäkin pelottavaksi ilman, että hyväksymme näiden havaintojen tai tunteiden sisältöjä, jos epäilemme niitä erheellisiksi. Tämä osoittaa, että jonkin asiantilan havaitsemisen ja kyseisen havaintosisällön uskomisen välillä on kuilu. ”Havainnon tavoin tunne ei ole asenne, jossa jotain pidetään totena, eikä se ole päättelysuhteessa muihin [mentaalisiin] tiloihin" (Döring 2007, 380).
Sabine Döringin tärkein peruste sekä tunteiden että havaintojen ei-inferentiaalisen rakenteen puolesta on nk. ristiriidattoman konfliktin ilmiö. Hän väittää, että tunteen sisältö "muistuttaa aistihavainnon sisältöä siinä mielessä, että kummankaanlaista representaatiosisältöä ei tarvitse korjata uskomusten ja paremman tiedon valossa" (Döring 2003, 223). Döring vertaa tunteita Müller-Lyerin visuaaliseen illuusioon, jossa kaksi samanpituista viivaa näyttää eripituiselta niiden päissä olevien erisuuntaisten vinoviivojen takia:
Kuva 2: Müller-Lyerin visuaalinen illuusio (lähde: wikimedia commons)
Döring huomauttaa, että tunteet voivat säilyä uskomuksesta tai tiedosta huolimatta – samalla tavalla kuin havaintomme kahden viivan eri pituudesta säilyy huolimatta uskomuksestamme, että viivat ovat samanpituisia. Döring väittää, että tällainen itsepintaisuus ei rajoitu evolutiivisesti varhaisiin tunteisiin kuten korkeiden paikkojen pelkoon ja patologisiin kuten traumaperäisiin tunteisiin, vaan se koskee myös monia tavallisia tunteita. Sisältöjen rationaalisesta ristiriidasta huolimatta kyse ei ole loogisesta ristiriidasta, koska tunteen tai aistimuksen ja uskomuksen sisällön välillä ei ole suoria päättelysuhteita. Sen sijaan havainnot ja tunteet voivat kyllä perustella havaintouskomuksia ja arvoarvostelmia ei-inferentiaalisesti.
Aistihavainnot eivät ole päättelysuhteessa muihin kognitiivisiin asenteisiin modulaarisuutensa takia, mikä selittää sekä ristiriidattoman konfliktin ilmiön että sen, miksi havainnot ei kuulu rationaalisuuden konstitutiiviseen ihanteeseen (Davidson 1982). Donald Davidsonin mukaan henkilön uskomukset, halut, intentiot ja teot sekä monet tunteet kuten pelko ja toivo ovat ymmärrettäviä vain siinä määrin kuin ne muodostavat yhteensopivan ja holistisen rakenteen, joka määrittää myös tuon rakenteen yksittäisten osien rationaalisuuden. Döring on oikeassa siltä osin, että tietyt inhimilliset tunteet jakavat aistihavaintojen voimakkaan modulaarisuuden ja kuulumattomuuden rationaalisuuden ihanteeseen. Pelko, jota emme voi olla tuntematta katsoessamme jyrkänteeltä kuiluun, vaikka tiedämme olevamme turvassa, on hyvä esimerkki voimakkaasti modulaarisesta tunteesta. Useimmat varhaislapsuuden jälkeiset tunteet eivät kuitenkaan muistuta evolutiivisesti varhaisia affektiohjelmia. Ne ovat pikemminkin heikosti kuin vahvasti modulaarisia, ja siksi on mielekästä puhua niiden rationaalisuudesta tai irrationaalisuudesta. Aistihavainnon ja tunteiden näennäinen samankaltaisuus johtuu siitä, että kaikki tunteet voivat pitää pintansa vastakkaisista todisteista huolimatta ennen kuin nämä todisteet on käsitelty ja hyväksytty. Tämä tunteiden heikko modulaarisuus ei kuitenkaan tee niistä samanlaisia vahvasti modulaaristen aistihavaintojen ja affektiohjelmien kanssa. Karen Jonesia (2007, 23) lainaten: "emotionaalinen viive ei muistuta niinkään visuaalista harhaa kuin tavallista kognitiivista ilmiötä, jossa uskomukset kestävät kauemmin kuin sen todistusperustan hyväksyminen, jonka perusteella ne alun perin muodostettiin".
Döring ei siten onnistu perustelemaan läheistä analogiaa tunteiden ja havainnon välillä. Hänen väitteensä tunteiden ei-inferentiaalisesta rakenteesta epäonnistuu siltä osin kuin on kyse varhaislapsuuden jälkeisistä inhimillisistä tunteista ja monista opituista patologisista tunteista. Ainoastaan affektiohjelmilla on sellainen rakenne, jonka Döring liittää kaikkiin inhimillisiin tunteisiin. Tämä johtopäätös on yhdenmukainen sen kanssa, että meillä on kaksi erillistä mutta osittain päällekkäistä neurofysiologista reittiä ja järjestelmää, joilla aisti- ja merkityssisällöt muunnetaan edustuksiksi, joilla on myös emotionaalista merkitystä: evolutiivisesti primitiivinen "nopea ja likainen" aivokuoren alapuolinen reitti, joka toimii aisti-havainto-ärsykkeiden karkeiden piirteiden pohjalta, ja kehittynyt "hidas ja huolellinen" aivokuoren reitti, joka toimii kehittyneemmillä havainto- ja merkityssisällöllisillä representaatioilla (esim. Damasio 1994; Charland 1995; LeDoux 1995). Nämä kaksi reittiä kytkeytyvät vahvasti toisiinsa aivokuoren etuotsalohkon normaalissa kehityksessä, mikä mahdollistaa jopa niiden tunteiden merkittävän hallinnan, jotka viriävät yksinkertaisemman reitin kautta (Salmela 2011).
Toinen Döringin argumentti tunteiden ja havaintojen analogian puolesta korostaa tunteiden episteemistä roolia arvoarvostelmien oikeuttamisessa, joka on väitetysti samanlainen kuin havaintojen rooli havaittavia ominaisuuksia koskevien uskomusten oikeutuksessa. Tunteet tarjoavat todistusaineistoa tai perusteita uskomukselle, että niiden kohteilla on sellainen arvo-ominaisuus, jollaisena tunne sen esittää. Elgin kirjoittaa, että "pelko on todiste vaarasta; luottamus on todiste luotettavuudesta…. Aivan kuten se, että koen jonkin asian siniseksi, on todiste... siitä, että se on sininen, se, että pelkään jotakin, on todiste... siitä, että se on vaarallinen." (Elgin 2008, 33; 37). Samoin Döringin mukaan "tunne... muistuttaa aistihavaintoa siinä, että sillä on intentionaalinen sisältö, joka on edustuksellinen. Tämän seurauksena tunne voi oikeuttaa uskomuksen" (Döring 2003, 216).
Tunteiden arvoarvostelmia oikeuttavaa luonnetta korostavat filosofit myöntävät, etteivät kaikki tunteet ole oikeutettuja tai paikkansapitäviä. Samoin jotkut havainnot voivat olla virheellisiä. Analogia päättyy kuitenkin tähän, sillä siinä missä havainnot eivät edellytä perusteita tai todisteita, tunteet edellyttävät niitä lähtökohtaisesti. ”Se, että tunteet, toisin kuin havainnot, voivat olla reaktioita perusteisiin – perusteisiin, jotka olemme motivoituneita tuomaan tietoisuuteemme – viittaa siihen, että tapamme oikeuttaa arvioivia uskomuksiamme eroaa siitä, miten oikeutamme empiirisiä uskomuksiamme”, kuten Michael Brady (2013, 11–12) toteaa. Tunteiden perusteet ovat niiden kohteiden faktuaalisia ominaisuuksia. Esimerkiksi suuren koiran terävät hampaat, sen vihaisuus sekä tosiasia, että koira on irti hihnasta ja lähestyy minua nopeasti ovat kaikki hyviä perusteita pelätä koiraa sekä uskoa, että se on vaarallinen. Tai se, että Pekka muuttaa koko ajan tarinaansa kuulustelussa, väistää keskustelukumppaninsa katsetta ja hyötyy taloudellisesti todistamalla vastaajaa vastaan, ovat kaikki hyviä perusteita tuntea epäluottamusta Pekkaa kohtaan sekä uskoa, että hän ei ole luotettava todistaja. Se että tunnemme pelkoa tai epäluottamusta ei kuitenkaan ole lisäperuste uskomukselle koiran pelottavuudesta tai Pekan epäluotettavuudesta näissä esimerkeissä, vaan tunteiden ja arvioivien uskomusten perusteet ovat samoja, niiden kohteiden ominaisuuksia. Tämä osoittaa tunteiden ja havaintojen merkittävän erilaisuuden.
Tunteilla on kuitenkin vielä yksi ominaisuus, joka tukee niiden ja havaintojen analogiaa. Tämä on tunnekokemuksen fenomenologia. Kokemuslaatu ja niiden suuntautuneisuus kohteisiin näyttävät olevan erottamattomia sekä tunteiden että aistihavainnon sisällössä, vaikka ne kokemuksina eroavat muuten toisistaan. Tämä affektiivisen kokemuslaadun ja intentionaalisuuden erottamattomuus tunteiden sisällössä on tunteiden fenomenologiasta kumpuavien argumenttien ydinajatus. Niiden kannattajia nykyisessä tunteiden filosofiassa ovat Helm (2001), Goldie (2002; 2009), Roberts (2003), Döring (2003; 2007), Schmid (2009) ja Szanto & Landweer (2020). Keskityn Peter Goldien versioon tästä argumentista.
Goldie jäsentää ajatusta intentionaalisista arvioivista tunteista hankalasti käännettävillä käsitteillä ”feeling towards”, intentionaalinen tuntemus, sekä ”thinking with feeling”, tuntemuksellinen ajattelu. Toisin kuin keholliset tuntemukset, kuten ”perhoset vatsassa”, joista voi tulla intentionaalisia kun ne liittyvät tunteen kohdetta koskeviin ei-tuntemuksellisiin ajatuksiin tai havaintoihin, ”tuntemuksellinen ajattelu” suuntautuu kohteisiinsa välittömästi. Affektiivisuutta ei tunteessa lisätä affektittomaan sisältöön, vaan se kuuluu alkuperäisesti tunteen sisältöön. Voimme esimerkiksi ajatella, että jokin kohde on vaarallinen tuntematta kuitenkaan pelkoa sitä kohtaan. Mutta kun koemme kohteen vaaralliseksi ja pelottavaksi tunteessa, sen vaaralliseksi tekevät piirteet ymmärretään eri tavalla. Tätä tuntemuksellisen ja ei-tuntemuksellisen ajattelutavan eroa ei voi luonnehtia persoonattomasti, koska kyseessä on fenomenologinen ero.
Goldie esittää ajatuskokeen jäänviileästä jäätutkija Irenestä, jolla on täydellinen tieto jäästä ja vaaroista, joita jäällä käveleminen voi aiheuttaa, mutta joka ei ole koskaan tuntenut pelkoa. Ennen kuin Irene liukastuu jäällä, hänellä on teoreettinen käsitys sen vaarallisuudesta. Kun Irene kuitenkin menee jäälle, kaatuu ja tuntee ensimmäistä kertaa pelkoa, hän saa tietää, millaista on tuntea ja kokea jää vaaralliseksi. Pelkän pro forma-halun välttää vaaraa sijasta Irenellä on emotionaalisesti latautunut halu välttää vaaraa. Hän voi myös muistaa vaarakokemuksia pelonsekaisella tavalla ja kuvitella, mitä muut ihmiset kokevat tuntiessaan pelkoa. Lopuksi Goldie ehdottaa, että tuntemuksellinen ajattelu, toisin kuin ei-tuntemuksellinen ajattelu, on ainakin jossain määrin modulaarista.
Goldien esimerkit tuntemuksellisesta ajattelusta koskevat tilanteita, joissa tunteen intentionaalinen kohde on välittömästi havaittavissa tunteen viritessä niin, ettei kokija voi erehtyä tunteen kohteesta. Tämä on tärkeää, sillä se mahdollistaa tunteeseen kuuluvien tuntemusten välittömän tulkinnan tunteen kohteeseen liittyviksi ilman, että kyseiset tuntemukset olisi ensin koettu kehollisesti. Tunteet viriävät usein näin. Mutta ei ole ilmeistä, miksi tuntemuksen välitön tulkinta ajatukseen tai havaintoon liittyväksi oikeuttaisi kategorisen eron tuntemuksellisen ajattelun välittömän intentionaalisuuden ja kehollisen tuntemuksen tulkintaan liittyvän johdetun intentionaalisuuden välillä. Kyse näyttää olevan ajallisesta erosta tuntemuksen emotionaalisen yhteyden tunnistamisessa: johdetussa intentionaalisuudessa tuntemus koetaan ennen kuin se yhdistetään tiettyyn kohteeseen, kun taas välittömässä intentionaalisuudessa tulkinta kohteeseen liittymisestä on spontaani ja välitön. Tämä puhuu sen puolesta, ettei affektiivinen intentionaalisuus ole perustavasti erilainen intentionaalisuuden muoto muutoin kuin fenomenologisesti, sillä tuntemuksen kokemuksellinen perusta on molemmissa tapauksissa tunteeseen kuuluvissa kehollisissa, motorisissa, hermostollisissa ja aineenvaihdunnallisissa muutoksissa (Salmela 2002). Tätä tulkintaa tukee Antonio Damasion (1994) havainto, että tuntemukset voivat viritä pelkästään niiden aivoalueiden aktivaatiosta, jotka normaalisti käynnistävät keholliset vasteet. Damasio kutsuu tällaisia tuntemuksia ”ikään kuin” (as if) tuntemuksiksi, koska ne tuntuvat siltä kuin koko keho olisi aktivoitunut, vaikka tuntemuksen kehollinen perusta on yksinomaan aivoissa.
Enaktivismi on filosofinen ja kognitiotieteellinen teoria, joka kiistää sisäisten mentaalisten mallien ja informaation prosessoinnin mallien merkityksen. Enaktivismissa tarkastellaan ilmiöitä, joissa elävä organismi rakentaa tietoa ja merkityksiä prosessissa, jossa organismin oman kehollinen toiminta kietoutuu yhteen ympäristön kanssa. Siksi voidaan sanoa, että kognitio on toimintaa tai aktiivista tekemistä. ”4E” on lyhenne hankalasti suomennettavista englannin kielen termeistä ”embedded—embodied—extended—enacted”, jotka yhdessä kiteyttävät enaktivismin eksternalistisen käsityksen mielen kehollisuudesta ja määrittymisestä yhteisvaikutuksessa ympäristön kanssa. 4E-teoriat syntyivät 1980-luvulla vaihtoehtoisena tapana ymmärtää kognitiota, mutta niitä on viime vuosina sovellettu myös tunteisiin. 4E-viitekehyksestä ammentavat niin enaktivistiset tunneteoriat, joka korostavat tunteiden kognitiivista funktiota merkityksenannossa (esim. Colombetti 2014, 2017, 2018); tunteiden jatkuvuutta (extension) tai puitteistamista (scaffolding) erilaisten ympäristöjen, esineiden ja toisten ihmisten avulla korostavat teoriat (esim. Krueger 2014; Slaby 2014; Colombetti & Krueger 2015); kuin tunteiden hajautumista (distribution) monimutkaisten järjestelmien eri osille erittelevät teoriatkin (Slaby 2014; Huebner 2011). Tässä artikkelissa rajoitun käsittelemään enaktivistista tunneteoriaa, joka liittyy selkeimmin kognitivismin uusiin suuntauksiin. Tunteiden jatkuvuutta ja hajautumista korostavat teoriat liittyvät kysymykseen voivatko tunteet olla kollektiivisia (ks. Salmela 2022).
Kaikki elolliset järjestelmät ovat enaktivismin mukaan merkityksiä jäsentäviä (sense-making) järjestelmiä hauraan adaptiivisen autonomiansa ansiosta. ”Autonomia” viittaa enaktivismin yhteydessä elollisen järjestelmän prosessien operatiiviseen sulkeutuneisuuteen sekä keskinäiseen riippuvuuteen niin, että ne "(1) ovat rekursiivisesti riippuvaisia toisistaan luodessaan ja toteutuessaan verkostona, (2) muodostavat järjestelmän yhtenäisenä kokonaisuutena riippumatta siitä, millä alueella ne ovat olemassa, ja (3) määrittelevät mahdollisten vuorovaikutusten alueen ympäristön kanssa" (Thompson 2007, 44). Elollisen järjestelmän adaptiivisen autonomian hauraus saa sen etsiytymään vuorovaikutukseen ympäristön kanssa tarvittavien energeettisten ja aineellisten resurssien turvaamiseksi. Tässä vuorovaikutuksessa elollisilla järjestelmillä on näkökulma, josta ne jäsentävät ympäristöään. Enaktivistit puhuvat tässä yhteydessä eliön fysikaalisen ja kemiallisen ympäristön (”Umgebung”) muuntumisesta sen eletyksi ympäristöksi (”Umwelt”) biologi von Uexküllin (1934/2010) erotteluun viitaten. Enaktivistit ammentavat myös myös 1900-luvun fenomenologien Husserlin (1936/1954) ja Merleau-Pontyn (1945/1962) työstä ja heidän tekemästään erottelusta elämismaailman (”Lebenswelt”) and ympäröivän maailman (”Umwelt”) välillä. Merkitysten jäsentäminen on perustavin kognition muoto, joka on myös luonnostaan affektiivinen, sillä ”Umwelt on maailma sellaisena kuin se koskettaa, iskeytyy tai 'vaikuttaa' merkityksellisesti organismin rakenteeseen ja tarkoitusperiin” (Colombetti 2018, 575).
Affektiivisuus on varhainen ilmiö, joka on luontaista kaikille elämänmuodoille. Colombettin (mts, 575) mukaan "se ei ole kognitiosta erillinen (ja korkeintaan sen kanssa vuorovaikutuksessa oleva) psykologinen kyky, vaan kognitiiviset kyvyt sekä tunteet, mielialat, tuntemukset ja motivaatiotilat ovat kaikki tämän perustavanlaatuisen affektiivisuuden toimintamuotoja". Affektiivisuus tässä laajassa merkityksessä merkitsee herkkyyttä, kiinnostusta ja huolta, joita tarvitaan, jotta asiat olisivat tärkeitä organismille. Sen sijaan se ei tarkoita kykyä kokea tavanomaisesti ”tunteiksi” nimitettyjä tiloja, kuten pelkoa, iloa, surua tai kateutta. ”Ei ole välttämätöntä olla tietyssä tunteessa tai mielialassa ollakseen affektiivisessa tilassa; ihminen on affektoitunut, kun jokin asia tuntuu merkitykselliseltä, olennaiselta tai erottuvalta” (Colombetti 2017, 448). Inhimillinen kognitio on yksi affektiivisuuden ilmenemismuoto; se on itseen ja maailmaan sitoutumisen sekä niitä koskevan ymmärryksen lähde. Sama pätee tunteisiin tavanomaisessa mielessä: ne eivät ole kognitiivisia siksi, että sisältäisivät arviointeja, vaan siksi, että kognitio itsessään on kehollista. ”Kun meillä on tunnetila, se on yhtä aikaa kehollinen (koko elimistön prosessi) ja kognitiivisesti arvioiva (arvio omasta tilanteesta) [siten, että] ... keholliset prosessit, joita koemme mustasukkaisuuden vallassa, eivät ole pelkkiä satunnaisia reaktioita olennaisiin, aivoperustaisiin kognitiivisiin arviointeihin; ne ovat pikemminkin kehollisia tapoja jäsentää tilannetta, ja sellaisina kognitiivisesti arvioivia.” (Colombetti 2018, 577).
Colombetti väittää, että enaktivistinen käsitys affektiivisuudesta merkitysten jäsentämisenä on yhteensopiva laajentuneen kognition (extended cognition) kanssa. Koska elolliset järjestelmät voivat laajentaa itseään liittämällä elottomia prosesseja toiminnallisen autonomiansa yhteyteen, myös affektiivisuus voi laajentua organismin ulkopuolelle. Colombettin esimerkki on kuoriainen, joka kykenee sitomaan ilmakuplia karvoitukseensa ja käyttämään niitä hengittämiseen veden alla. Tämän kyvyn ansiosta vesiympäristö ilmenee kuoriaiselle erilaisten ”arvojen maisemana” kuin sellaiselle eliölle, joka ei kykene selviytymään veden alla, kuten muurahaiselle. Vesi on muurahaiselle ”uhkaava” ympäristö, jossa se on ”peloissaan, huolissaan ja puolustuskannalla”, kun taas se on kuoriaiselle "mukava" ja "houkutteleva" ympäristö, jossa se ”viihtyy” ja johon se ”luottaa”.
Colombetti käyttää joitain – joskaan ei kaikkia – näistä tunnekäsitteistä itsekin lainausmerkeissä. Siksi on epäselvää, missä määrin hän näkee kaikille elollisille järjestelmille ominaisen merkitysten jäsentämisen kokemuksellisuutta edellyttävänä ilmiönä. Affektiivisuus ei ole vain reagoimista ympäristöön merkitysten näkökulmasta, sillä myös jotkut elottomat järjestelmät kuten termostaatit toimivat siten. Affektiivisuudelle siinä merkityksessä kuin siitä puhutaan tunteiden filosofiassa on ominaista, että kokemus siitä millaisena ympäristö kohteineen yksilölle näyttäytyy määrittää arvioivien merkitysten jäsentymistä. Emme kuitenkaan tiedä kokeeko kuoriainen mitään liikkuessaan vedessä, koska kysymys kokemuksellisuudesta liittyy sen hermostolliseen rakenteeseen eikä sen kykyyn laajentaa toimintaympäristöään ilmakuplien avulla. Ilman kokemusta ei ole affektiivisuutta tunteiden filosofian merkityksessä, ja puhe affektiivisuudesta ja merkitysten jäsentämisestä laajemmassa merkityksessä on vertauskuvallista – tai funktionalistista, jolloin Griffithsin (1997) kritiikki funktionaalisten analogioiden ohuudesta osuu enaktivismin laajaan käsitykseen kognitiosta. ”Eletyistä psykobiologisista ympäristöistä” ja niiden mahdollistamista vetovoiman ja luotaantyöntävyyden affekteista sekä näihin liittyvistä tunteista puhuminen on mielekästä korkeampien eläinten ja ihmisten yhteydessä, mutta ei kaikkien elollisten järjestelmien yhteydessä, kuten Colombetti esittää.
Toisaalta enaktivistit ovat oikeassa korostaessaan arviointiprosessien kokonaisvaltaisuutta tunteissa. Keholliset ja toiminnalliset muutokset ovat arvioivia, ja ne konstituoivat ja jäsentävät yksilön muuttunutta suhdetta ympäristöön siinä missä arvioivat ajatuksetkin. Enaktivistit huomauttavat, ettei tunteiden kognitiivisten ja kehollisten komponenttien erottaminen toisistaan ole ilmeistä alipersoonallisen kuvauksen tasolla. He nojaavat myös tunnekokemuksen fenomenologiaan, jossa keholliset tuntemukset eivät ole vain fyysisiä tapahtumia, vaan tapoja tuntea maailma ja hahmottaa sen affektiivisia ominaisuuksia sen kautta, miten keho kokee ja miten se itse koetaan. Vastaavan käsityksen ovat myöhemmin esittäneet analyyttisen filosofian näkökulmasta Julien Deonna ja Fabrice Teroni (2015, 302), joiden mukaan ”kun meillä on tunne, kehon koetaan globaalisti tai holistisesti ottavan tietynlaisen asenteen tiettyyn kohteeseen tai tapahtumaan”. Heidän mukaansa “tunteet ovat arvioivia asenteita, koska ne ovat kehollisia kokemuksia taipumuksesta toimia määrätyllä tavalla suhteessa tiettyyn kohteeseen tai tapahtumaan” (mts.); pelossa välttämään tunteen kohdetta; suuttumuksessa suhtautumaan siihen avoimen vihamielisesti; häpeässä kätkeytymään niiden katseilta, jotka saavat meidät kokemaan häpeää, jne. Enaktivismin ja analyyttisen tunteiden filosofian yhteisymmärrys tunteiden kehollisuuden kautta ymmärretystä kognitiivisuudesta on osoitus suunnasta, josta tunteiden arvioivaa ja intentionaalista suhdetta maailmaan on pyritty perustelemaan havaintoteorioiden jälkeen, joskin näillä on yhä myös kannatusta erityisesti fenomenologisen tunteiden filosofian keskuudessa (esim. Schmid 2009; Szanto & Landweer 2020).
Suomessa on tehty merkittävää tunteiden filosofiaan liittyvää tutkimusta filosofian historian, analyyttisen mielen- ja moraalifilosofian sekä fenomenologian piirissä.
Filosofian historiassa Simo Knuuttila (1947–2022) tutki tunteita antiikin ja keskiajan länsimaisessa filosofiassa, ja hänen pääteoksensa on Emotions in Ancient and Medieval Philosophy (Oxford, 2004). Saman aihepiirin ja aikakauden parissa työskenteli Knuuttilan oppilas Juha Sihvola (1957–2012), jonka pääteoksia olivat Troels Engberg-Pedersenin kanssa toimitettu The Emotions in Hellenistic philosophy (1998) ja Martha Nussbaumin kanssa toimitettu Sleep of Reason: Erotic Experience and Sexual Ethics in Ancient Greece and Rome (2002). Tunteita uuden ajan filosofiassa – Descartesin, Spinozan ja Humen ajattelussa – tutki puolestaan Lilli Alanen (1946–2021), joka yhdisti historiallisen ja systemaattisen lähestymistavan artikkelissaan ”What Are Emotions About?” (2003), jossa hän tarkasteli tunteiden intentionaalisuuden, ekspressiivisyyden ja moraalisen merkityksen kietoutumista yhteen.
Analyyttisessä mielen- ja moraalifilosofiassa tunteita ovat tutkineet Mikko Salmela (s. 1967) ja Antti Kauppinen (s. 1972). Salmelan tutkimusaiheita ovat olleet tunteiden luonne sekä niiden autenttisuus ja rationaalisuus, joista hän julkaisi teoksen True Emotions (John Benjamins, 2014). Salmela on viime vuosina paneutunut yhtäältä kollektiivisiin tunteisiin ja niiden rooliin sosiaalisten ryhmien dynamiikassa, joita hän on tutkinut myös yhdessä Michiru Nagatsun (s. 1978) kanssa. Toisaalta Salmela on soveltanut tunteiden asiantuntemustaan politiikan psykologiaan, jossa hän on tutkinut erityisesti ressentimenttiä eli elämänkaunaa emotionaalisena mekanismina, joka selittää oikeistopopulististen liikkeiden ja puolueiden nousua uusliberaaleissa yhteiskunnissa (Salmela & Capelos, 2021; Salmela & von Scheve, 2017). Kauppinen on tutkinut moraalista sentimentalismia, jossa moraaliarvostelmien, moraalisten tosiasioiden tai moraalisen tiedon ajatellaan perustuvan tunteisiin. Kauppinen puolustaa artikkelissaan ”Empathy, Emotion Regulation, and Moral Judgment” (2014) Humen ja Smithin klassisesta sentimentalismista ammentavaa näkemystä, jonka mukaan ideaalisen näkökulman mukaisesti säädellyt empaattiset reaktiiviset asenteet, kuten empaattinen moraalinen suuttumus, ovat tärkeitä intersubjektiivisesti hyväksyttävien moraaliarvostelmien muodostamiselle ja oikeutukselle. Kauppinen on tutkinut myös ylpeyttä (Kauppinen 2017).
Suomen johtava fenomenologi Sara Heinämaa (s. 1960) on tutkinut myös tunteita: yhtäältä rakkautta, ihailua ja ihmetystä sekä toisaalta toisten ihmisten epäinhimillistämiseen liittyviä tunteita kuten inhoa, pelkoa ja vihaa sekä niiden projektioita toisiin ihmisiin (Heinämaa & Jardine, 2021). Heinämaan lähestymistapa tunteisiin selvittää yhtäältä eroja tunteiden intentionaalisuudessa ja toisaalta tunteiden ilmaisullisia ulottuvuuksia ja konstitutiivista roolia minän ja toisen välisessä suhteessa. Heinämaan lukuisista julkaisuista voidaan mainita artikkeli ”Values of Love: Two Forms of Infinity Characteristic of Human Persons” (2020) sekä kirja Ihmetys ja rakkaus: esseitä ruumiin ja sukupuolen fenomenologiasta (2000). 4E-teorioista ammentava Jussi Saarinen (s. 1976) on tutkinut eksistentiaalisia ja oseaanisia tunteita sekä affektien roolia taiteellisessa luomistyössä teoksessaan Affect in Artistic Creativity: Painting to Feel (2020). Fredrik Westerlund (s. 1974) on monissa artikkeleissaan puolestaan jäsentänyt erityisesti häpeän intentionaalista rakennetta.
Tunteita on tutkittu myös wittgensteinilaiselta pohjalta ruotsiksi ja englanniksi kirjoittavien Åbo Akademin filosofien piirissä. Ylva Gustafsson (s. 1971) on kritisoitunut neurobiologisia empatiakäsityksiä, empatian tuotteistamista sekä käsitystä empatiasta neutraalina toisten ymmärtämisen menetelmänä. Camilla Kronqvist (s. 1976) on puolestaan tutkinut rakkautta sekä tunteita kansainvälisen uran tehneen suomalaisen filosofin Edvard Westermarckin (1862–1939) etiikassa. Yhdessä Michael McEachranen kanssa Gustafsson ja Kronqvist ovat toimittaneet kirjan Emotions and Understanding: Wittgensteinian perspectives (2009), jossa pyritään kyseenalaistamaan ja purkamaan tunteiden filosofian ongelmallisia taustaoletuksia kehosta, kielestä ja ajattelusta. Gustafsson ja Kronqvist ovat toimittaneet myös Olli Lagerspetzin ja Jan Antfolkin kanssa teoksen Evolution, Human Behaviour and Morality: The Legacy of Westermarck (2017), jossa tarkastellaan Westermarckin näkemysten suhdetta nykyisiin käsityksiin moraalin ja altruismin suhteesta sekä hänen moraalista relativismiaan, jossa moraaliset tunteet ymmärretään biologisessa evoluutiossa kehittyneiksi hyväksyviksi tai paheksuviksi tunteiksi.
Kiitän lämpimästi artikkelin anonyymeja vertaisarvioijia sekä sen toimittajaa Lassi Jakolaa oivaltavista ja rakentavista kommenteista ja ehdotuksista kirjoitusprosessin aikana.
Deonna, Julien & Teroni, Fabrice (2012). The Emotions. A Philosophical Introduction. Routledge, London & New York.
- Helposti lähestyttävä johdantoteos tunteiden filosofian keskeisiin kysymyksiin analyyttisen tunteiden filosofian johtavilta asiantuntijoilta.
Szanto, Thomas & Landweer, Hilge (toim.) (2020). The Routledge Handbook of Phenomenology of Emotion. Routledge, New York & London.
- Kattava toimitettu teos tunteiden filosofian fenomenologisesta tutkimuksesta kyseisen suuntauksen klassikoista nykypäivään alan johtavilta tutkijoilta.
Scarantino, Andrea (toim.) (ilmestyy 2023). The Routledge Handbook of Emotion Theory. New York and London: Routledge.
- Kattava toimitettu monitieteinen teos tunneteorioista, niiden historiasta sekä keskeisistä kysymyksistä eri tieteenalojen johtavilta tunnetutkijoilta. Sisältää mm. Simo Knuuttilan luvun tunteista keskiajan länsimaisessa filosofiassa, Mikko Salmelan luvun kollektiivisista tunteista, sekä Antti Kauppisen luvun tunteiden moraalisesta merkityksestä.
Alanen, Lilli (2003). “What Emotions are About?”. Philosophy and Phenomenological Research, Vol. 67, No. 2, 311–344.
Barrett, Lisa F. & Russell, James (toim.) (2015). The Psychological Construction of Emotion. The Guilford Press, New York/London.
Bedford, Errol (1956). “Emotions”. Proceedings of the Aristotelian Society New Series, Vol. 57 (1956–1957), 281–304.
Ben-Ze’ev, Aaron (2000). The Subtlety of Emotion. MIT Press, Cambridge (MA).
Brady, Michael (2013). Emotional Insight. The Epistemic Role of Emotions. Oxford University Press, Oxford.
Cannon, Walter (1927). “The James-Lange Theory of Emotions: A Critical Examination and an Alternative Theory”. The American Journal of Psychology, Vol. 100, No. 3/4, 567–586.
Charland, Louis (1995). “Feeling and Representing: Computational Theory and the Modularity of Affect”. Synthese, Vol. 105, No. 3, 273–301.
Clore, Gerald & Ortony, Andrew (2000). “Cognition in Emotion: Always, Sometimes, or Never?” Teoksessa Richard D. Lane & Lynn Nadel (toim.), Cognitive Neuroscience of Emotion. Oxford University Press, New York & Oxford, 24–61.
Cobos, Pilar, Sanchez, Maria, Garcia, Carmen, Nieves Vera, Maria & Vila, Jaime (2002). “Revisiting the James versus Cannon Debate on Emotion: Startle and Autonomic Modulation in Patients with Spinal Cord Injuries”. Biological Psychology, Vol. 61, No. 3, 251–269.
Colombetti, Giovanna (2014). The Feeling Body: Affective Science Meets the Enactive Mind. MIT Press, Cambridge (MA) & London.
Colombetti, Giovanna (2017). “Enactive Affectivity, Extended”. Topoi, Vol. 36, 445–455.
Colombetti, Giovanna (2018). “Enacting Affectivity”. Teoksessa Albert Newen, Leon De Bruin & Shaun Gallagher (toim.), The Oxford Handbook of 4E Cognition. Oxford University Press, Oxford, 571–588.
Colombetti, Giovanna & Krueger, Joel (2015). “Scaffoldings of the Affective Mind”. Philosophical Psychology, Vol. 28, No. 8, 1157–1176.
Damasio, Antonio (1994). Descartes’ Error. Putnam, New York.
D’Arms, Justin & Jacobson, Daniel (2003). “The Significance of Recalcitrant Emotion (or, Anti- quasijudgmentalism)”. Teoksessa Anthony Hatzimoysis (toim.), Philosophy and the Emotions. Royal Institute of Philosophy Supplement: 52. Cambridge University Press, Cambridge, 127–145.
Davidson, Donald (1982). “Paradoxes of irrationality”. Teoksessa Richard Wollheim & Jay Hopkins (toim.), Philosophical Essays on Freud. Cambridge University Press, Cambridge, 289–305.
Deigh, John (1994). “Cognitivism in the Theory of Emotions”. Ethics, Vol. 104, 824–854.
Deonna, Julien & Teroni, Fabrice (2012). The Emotions. A Philosophical Introduction. Routledge, London & New York.
Deonna, Julien & Teroni, Fabrice (2015). “Emotions as Attitudes”. Dialectica, Vol. 69, No. 3, 293–311.
Dretske, Fred (1981). Knowledge and the Flow of Information. MIT Press, Cambridge (MA).
Döring, Sabine (2003). “Explaining Action by Emotion”. The Philosophical Quarterly, Vol. 53, 214–230.
Döring, Sabine (2007). “Seeing What to Do: Affective Perception and Rational Motivation”. Dialectica, Vol. 61, No. 3, 363–394.
Ekman, Paul (1977). “Biological and cultural contributions to body and facial movement”. Anthropology of the Body. Academic Press, London, 34–84.
Ekman, Paul (1992). “An Argument for Basic Emotions”. Cognition & Emotion, Vol. 6, 169–200.
Elgin, Catherine (2008). “Emotion and Understanding”. Teoksessa Georg Brun, Ulvi Doĝuoĝlu & Dominique Kuenzle (toim.), Epistemology and Emotions. Ashgate, Aldershot, 33–50.
Ellsworth, Phoebe (1994). “William James and Emotion: Is a Century of Fame Worth a Century of Misunderstanding?”. Psychological Review, Vol. 101, 222–229.
Engberg-Pedersen, Troels & Sihvola, Juha (1998). The Emotions in Hellenistic Philosophy. New Synthese Historical Library, 46. Kluwer, Dordrecht.
Evans, Jonathan & Frankish, Keith (toim.) (2009). In Two Minds: Dual Processes and Beyond. Oxford University Press, Oxford.
Goldie, Peter (2002). “Emotions, Feelings, and Intentionality”. Phenomenology and the Cognitive Sciences, Vol. 1, 235–254
Goldie, Peter (2004). “Emotion, Feeling, and Knowledge of the World”. Teoksessa Robert C. Solomon (toim.), Thinking about Feeling. Contemporary Philosophers on Emotions. Oxford University Press, Oxford & New York, 91–106.
Goldie, Peter (2009). “Getting Feelings into Emotional Experience in the Right Way”. Emotion Review, Vol. 3, 232–239.
Green, O. H. (1992). The Emotions. Kluwer Academic Publishers, Dordrecht, Boston & London.
Greenspan, Patricia (1988). Emotions and Reasons. Routledge, New York & London.
Gordon, Robert (1987). The Structure of Emotions. Cambridge University Press, Cambridge.
Griffiths, Paul (1997). What Emotions Really Are? The Problem of Psychological Categories. The University of Chicago Press, Chicago.
Griffiths, Paul (2004). “Is Emotion a Natural Kind?”. Teoksessa Robert Solomon (toim.), Thinking About Feeling. Contemporary Philosophers on Emotions. Oxford University Press, Oxford & New York, 233–249.
Gustafsson, Ylva, Camilla Kronqvist & Michael McEachrane (toim.) (2009). Emotions and Understanding: Wittgensteinian Perspectives. Palgrave Macmillan, Basingstoke.
Hacker, P. M. S. (2009). “The Conceptual Framework for the Investigation of Emotions”. Teoksessa Ylva Gustafsson, Camilla Kronqvist, & Michael McEachrane (toim.) (2009), 43–59.
Heinämaa, Sara (2020). “Values of Love: Two Forms of Infinity Characteristic of Human Persons”. Phenomenology and the Cognitive Sciences, Vol. 19, No. 3, 431–450.
Heinämaa, Sara (2000). Ihmetys ja rakkaus: esseitä ruumiin ja sukupuolen fenomenologiasta. Nemo, Helsinki.
Heinämaa, Sara & Jardine, James (2021). “Objectification, Inferiorization, and Projection in Phenomenological Research on Dehumanization”. Teoksessa Maria Kronfeldner (toim.), The Routledge Handbook of Dehumanization. Routledge, London & New York, 309–325.
Helm, Bennett (2001). Emotional Reason. Deliberation, Motivation, and the Nature of Value. Cambridge University Press, Cambridge.
Huebner, Bryce (2011). “Genuinely collective emotions”. European Journal for Philosophy of Science, Vol. 1, 89–118.
Husserl, Edmund (1936/1954). Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie. Nijhoff, Den Haag.
James, William (1884). “What is an emotion?”. Mind, Vol. 9, 188–204.
James, William (1890). The Principles of Psychology. Henry Holt, New York.
Jones, Karen (2007). “Quick and Smart? Modularity and the Pro-emotion Consensus”. Teoksessa Luc Faucher & Christine Tappolet (toim.), The Modularity of Emotion. Canadian Journal of Philosophy Supplementary, Vol. 32, 3–27.
Kauppinen, Antti (2017). “Pride, Achievement, and Purpose”. Teoksessa J. Adam Carter & Emma Gordon (toim.), The Moral Psychology of Pride. Rowman & Littlefield, London & New York, 161–190.
Kauppinen, Antti (2014). “Empathy, Emotion Regulation, and Moral Judgment”. Teoksessa Heidi Maibom (toim.), Empathy and Morality. Oxford University Press, Oxford & New York, 97–121.
Kenny, Anthony (1963). Action, Emotion, and Will. Routledge & Kegan Paul, London.
Knuuttila, Simo (2004). Emotions in Ancient and Medieval Philosophy. Oxford University Press, Oxford.
Krueger, Joel (2014). “Varieties of Extended Emotions”. Phenomenology and the Cognitive Sciences, Vol. 13, 533–555.
Lagerspetz, Olli, Jan Antfolk, Ylva Gustafsson & Camilla Kronqvist (toim.) (2017). Evolution, Human Behaviour and Morality: The Legacy of Westermarck. Routledge, London.
Lazarus, Richard (1991). Emotion and Adaptation. Oxford University Press, Oxford & New York.
LeDoux, Joseph (1995). The Emotional Brain. Simon & Schuster, New York.
Merleau-Ponty, Maurice (1962). Phenomenology of Perception. (Phénoménologie de la perception, 1945). Kääntänyt C. Smith. Routledge & Kegan Paul, London.
Neu, Jerome (1977). Emotion, Thought, and Therapy. University of California Press, Berkeley & Los Angeles.
Neu, Jerome (2001). Tear is an Intellectual Thing. Oxford University Press, New York & Oxford.
Nussbaum, Martha (2001). Upheavals of Thought. Cambridge University Press, Cambridge.
Nussbaum, Martha (2013). Political Emotions. Why Lover Matters for Justice. The Belknap Press, Cambridge (MA).
Nussbaum, Martha & Sihvola, Juha (2002). The Sleep of Reason: Erotic Experience and Sexual Ethics in Ancient Greece and Rome. University of Chicago Press, Chicago.
Prinz, Jesse (2004). Gut Reactions. A Perceptual Theory of Emotion. Oxford University Press, Oxford & New York.
Roberts, Robert (1988). “What an Emotion Is: A Sketch”. Philosophical Review, Vol. 97, 183–209.
Roberts, Robert (2003). Emotions. Cambridge University Press, Cambridge.
Saarinen, Jussi (2020). Affect in Artistic Creativity: Painting to Feel. Routledge, London.
Salmela, Mikko (2002). “Intentionality and Feeling. A Sketch for a Two-Level Account of Emotional Affectivity”. SATS (Nordic Journal of Philosophy), Vol. 3, No. 1, 56–75.
Salmela, Mikko (2011). “Can Emotion Be Modelled on Perception?”. Dialectica, Vol. 65, 1–29.
Salmela, Mikko (ilmestyy 2023). “Can Emotions Be Collective?”. Teoksessa Andrea Scarantino (toim.), The Routledge Handbook of Emotion Theory, Routledge, New York & London.
Schachter, Stanley & Singer, Jerome (1962). “Cognitive, Social, and Physiological Determinants of Emotional State”. Psychological Review, Vol. 69, No. 5, 379–399.
Scherer, Klaus R. (2001). “Appraisal Considered as a Process of Multilevel Sequential Checking”. Teoksessa Klaus Scherer, Angela Schorr & Tom Johnstone (toim.), Appraisal Processes in Emotion, Oxford University Press, Oxford & New York, 92–120.
Schmid, Hans Bernhard (2009). "Plural Action. Essays in Philosophy and Social Science". Contributions to Phenomenology, Vol. 58. Berlin: Springer.
Searle, John (1983). Intentionality. An Essay in the Philosophy of Mind. Cambridge University Press, Cambridge.
Skinner, B. F. (1953). Science and Human Behavior. Macmillan, London.
Slaby, Jan (2014). “Extended Emotions”. Teoksessa Christian von Scheve & Mikko Salmela (toim.), Collective Emotions. Oxford University Press, Oxford, 32–46.
Smith, Craig & Kirby, Leslie (2001). “Towards Delivering the Promise of Appraisal Theory”. Teoksessa Klaus Scherer, Angela Schorr & Tom Johnstone (toim.), Appraisal Processes in Emotion. Oxford University Press, Oxford & New York, 121–138.
Solomon, Robert (1976). The Passions. Emotions and the Meaning of Life. Hackett Publishing, Indianapolis.
Solomon, Robert (1988). About Love: Reinventing Romance for Our Times. Hackett Publishing, Indianapolis.
Solomon, Robert (2004). “Emotions, Thoughts, and Feelings: Emotions as Engagements with the World”. Teoksessa Robert Solomon (toim.), Thinking about Feeling: Contemporary Philosophers on Emotions. Oxford University Press, Oxford & New York, 76–88.
de Sousa, Ronald (1987). The Rationality of Emotion. The MIT Press, Cambridge (MA).
Tappolet, Christine (2011). “Values and Emotions. Neosentimentalism’s Prospects”. Teoksessa Carla Bagnoli (toim.), Morality and the Emotions. Oxford University Press, Oxford, 117–134.
Thompson, Evan (2007). Mind in Life: Biology, Phenomenology, and the Sciences of Mind. Harvard University Press, Cambridge (MA).
von Uexküll, Jakob (1934/2010). A Foray into the Worlds of Animals and Humans. With a Theory of Meaning. (Streifzüge durch die Umwelten von Tieren und Menschen, 1934.) Kääntänyt Joseph D. O’Neil. University of Minnesota Press, Minneapolis & London.
Watson, John (1913). “Psychology as the Behaviorist Views It”. Psychological Review, Vol. 20, No. 2, 158–177.
Zajonc, Robert (1980). “Feeling and Thinking: Preferences Need no Inferences”. American Psychologist, Vol. 35, 151–175.