Ihmisoikeudet
Jaakko Kuosmanen (julkaistu 11.3.2014, muokattu 17.9.2014)
Ihmisoikeuksilla on ollut merkittävä rooli toisen maailmansodan jälkeisessä politiikassa. Yhteiskunnallisia järjestelmiä arvostelevat yksilöt, sosiaaliset ryhmät, kansalaisjärjestöt ja valtiot vetoavat usein kritiikeissään ihmisoikeuksien asettamiin juridisiin ja moraalisiin velvollisuuksiin. Niitä käytetään usein myös oikeutuksen välineenä kulttuuristen ryhmien välisissä yhteentörmäyksissä. Ihmisoikeuden käsite muodostaa alakategorian yleisemmälle oikeuden käsitteelle. Ihmisoikeudet ovat erityisiä oikeuksia, jotka ovat erotettavissa esimerkiksi perustuslaillisista kansalaisoikeuksista.
- Historiaa
- Ihmisoikeuksien perusta
- Ihmisoikeus-käsitteen rajaus
- Velvollisuudet
- Tulosten arvioinnista
- Ihmisoikeustutkimus Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Oikeudellinen ihmisoikeusjärjestelmä juontaa juurensa Magna Cartaan (1215), Ranskan vallankumouksen aikana hahmoteltuun ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistukseen (Déclaration des droits de l'homme et du citoyen, 1789) ja Yhdysvaltojen perustuslakiin kuuluvaan asiakirjaan Bill of Rights (1791). Systemaattisesti kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää alettiin rakentaa kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkitilassa vastauksena sotien hirmuteoille. Nykyinen juridinen ihmisoikeusjärjestelmä rakentuu pääasiallisesti kolmen keskeisen pilarin ympärille. YK:n ihmisoikeusjulistus (UDHR, 1948), joka hyväksyttiin yleiskokouksessa vuonna 1948, muodostaa järjestelmän keskiön. Julistuksen ympärille luotiin myöhemmin kaksi sitovaa ihmisoikeussopimusta, joilla on järjestelmässä merkittävä asema: kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus (ICCPR, 1966) ja taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus (ICESCR, 1966). Näiden pääpilareiden lisäksi kansainväliseen oikeudelliseen ihmisoikeusjärjestelmään kuuluu myös niin sanottuja temaattisia sopimuksia (kuten esimerkiksi naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus CEDAW, 1979) ja alueellisia sopimuksia (kuten Euroopan ihmisoikeussopimus ECHR, 1953).
Juridisen keskustelun lisäksi ihmisoikeuksista käydään aktiivista filosofista väittelyä. Filosofit ovat ennen kaikkea kiinnostuneita lakien luonteesta ja niiden suhteesta moraaliin, eivätkä keskity oikeusasiantuntijoiden tapaan ihmisoikeuslainsäädännön tulkintaan. Ennen 1800-lukua filosofit, jotka viittasivat kirjoituksissaan universaaleihin oikeuksiin, käyttivät pääasiallisesti käsitettä luonnonoikeus (ius naturale) käsitteen ihmisoikeus (les droits de l’homme) sijaan. Esimerkiksi Francisco Suárez, Tuomas Akvinolainen, Hugo Grotius ja Samuel Pufendorf hahmottelevat töissään teorioita luontoon perustettavista oikeuksista. Luonnonoikeuksilla on keskeinen rooli myös varhaisten yhteiskuntasopimusteoreetikoiden kirjoituksissa. Thomas Hobbesin johtaa teorian luonnonoikeuksista luonnonlakien perustalta teoksessaan Leviathan (1651), kuten myös John Locke teoksessaan Two Treatises of Government (1698).
Käsitteen ihmisoikeus käyttö yleistyi 1800-luvulla, ja se on vakiinnuttanut asemansa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Ajatuksella ihmisyyteen perustettavista oikeuksista on keskeinen rooli sekä ihmisoikeuden että luonnonoikeuden käsitettä koskevassa filosofisessa tutkimuksessa. Tästä huolimatta monet nykyfilosofit ymmärtävät ihmisoikeuden käsitteen luonnonoikeuden käsitteestä erillisenä (Griffin 2008, 11–14). Käsitteiden väliset erot eivät kuitenkaan ole täysin selkeitä siitä syystä, että filosofit eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen ihmisoikeuksien määrityksestä. Filosofien keskuudessa kiistellään aktiivisesti siitä, mitä ihmisoikeuden käsitteen piiriin voidaan lukea kuuluvan ja millä perusteella.
Vielä 1970-luvulla, jolloin YK:n sitovista ihmisoikeussopimuksista käytiin paljon poliittista keskustelua, politiikkaa tutkivat filosofit olivat pääasiassa kiinnostuneita distributiivisesta oikeudenmukaisuudesta eli yhteiskunnallisen hyvän jakoperiaatteista kansallisvaltioiden sisällä. Globalisoitumisen myötä ihmisoikeuksia ja kansainvälistä oikeudenmukaisuutta koskevat teemat ovat siirtyneet kohti politiikan keskiötä ja myös filosofit, jotka pyrkivät analysoimaan poliittisissa keskusteluissa käytettyjen argumenttien vahvuutta, ovat ottaneet osaa julkiseen keskusteluun yhä aktiivisemmin. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana myös systemaattisia filosofisia ihmisoikeusteorioita on julkaistu enenevässä määrin. Filosofisia ihmisoikeuksia käsitteleviä teorioita on muodostettu useista näkökulmista ja eri tarkoitusperin. Sisällöllisesti ihmisoikeusteorioiden argumentit voidaan jakaa kolmeen yleiseen kategoriaan: 1) ihmisoikeuksien perusta, 2) ihmisoikeus-käsitteen rajaus ja 3) velvollisuudet.
Ihmisoikeuksien perustaa käsittelevä filosofinen tutkimus pyrkii vastaamaan ennen kaikkea seuraavaan kysymykseen: mistä ihmisoikeudet saavat normatiivisen voimansa? Tärkeimpänä syynä perustan analyysiin on ihmisoikeuksien oikeutus. Väite, ihmisoikeuksilla on normatiivista voimaa, on filosofisesti hataralla pohjalla, sillä väite ei vastaa kysymykseen, miksi ihmisoikeuksilla on normatiivista voimaa. Filosofinen väite ihmisoikeuksista, joka sisältää myös väitteen perustasta, saa muodon: ihmisoikeuksilla on normatiivista voimaa syystä x. Perustan analyysissä keskitytään tarkastelemaan x:n olemusta ja syitä siihen, miksi x kykenee luomaan moraalisissa agenteissa velvollisuuksia toimia tietyllä tavalla. Ihmisoikeuksien yleisen oikeutuksen lisäksi perustan filosofinen tarkastelu on tärkeää siksi, että analyysi on suoraan kytköksissä ihmisoikeuksien sisältöön. Ilman väitettä perustasta on vaikea esittää systemaattisia sisällöllisiä argumentteja esimerkiksi siitä, mitä oikeuksia ihmisoikeuksien piiriin kuuluu, ja millainen on näiden oikeuksien sisältö. Ihmisoikeuksien perustaa käsittelevässä argumentaatiossa on havaittavissa kaksi toisistaan merkittävästi eroavaa näkökulmaa: perustateoria ja anti-perustateoria.
Anti-perustateoria
Yhteistä anti-perustateoreettisen näkökulman omaksuvien tutkijoiden ihmisoikeusteorioille on, että niissä pidättäydytään – syystä tai toisesta – vetoamasta lain tuolla puolen oleviin metafyysisiin käsitteisiin ja universaaleihin moraalisiin ihmisoikeuksiin. Jeremy Bentham on yksi kuuluisimmista anti-perustateoreettisen lähestymistavan puolustajista. Bentham kritisoi kirjoituksissaan, esimerkiksi Anarchical Fallacies, Ranskan vallankumouksen tukijoiden viittauksia ihmisluonnosta johdettaviin oikeuksiin. Hän argumentoi, että luonnolliset oikeudet ovat filosofisesti ongelmallisia, eikä niitä tulisi nähdä laillisten oikeuksien perustana.
Useiden kansainvälisen lainsäädännön parissa työskentelevien oikeudellisten asiantuntijoiden voidaan tulkita omaksuneen maltillisen anti-perustateoreettisen näkökulman ihmisoikeuksiin. Ihmisoikeuksia käsittelevät oikeudelliset sopimukset, kuten ICCPR ja ICESCR, ovat olemassa olevia dokumentteja ja ne luetteloivat yksilöllisiä oikeuksia ja valtiollisia velvollisuuksia. Ihmisoikeuksien voidaan toisin sanoen väittää olevan vähintäänkin de facto normeja, jotka on kirjattu oikeudellisiin sopimuksiin. Maltillisen anti-perustateoreettisen näkökulman edustajat keskittyvät tarkastelemaan näitä normeja eivätkä pohdi perustavampaa kysymystä moraalisten ihmisoikeuksien olemassaolosta. Anti-perustateorioita ilmenee myös vahvemmissa muodoissa. Näissä universaalien moraalisten oikeuksien mahdollisuus kiistetään huomiotta jättämisen sijaan. Esimerkiksi kulttuurirelativistiset ihmisoikeusteoriat torjuvat moraaliset ihmisoikeudet kulttuuriseen monimuotoisuuteen ja arvopluralismiin vedoten (Donnelly 1984). Anti-perustateoreetikot ovat vedonneet teorioissaan myös ihmisoikeuksien moraalista perustaa koskevan tiedon tavoittamattomuuteen (Rorty 1994).
Anti-perustateoreettinen argumentaatio herättää useita oikeutukseen liittyviä kysymyksiä. Jos viittauksista de facto ihmisoikeusjärjestelmän taustalla oleviin moraalisiin ihmisoikeuksiin pidättäydytään, näyttäisi mahdollisuus juridisen järjestelmän normatiiviseen kritiikkiin olevan hyvin rajallista (Beitz 2009, 104–105). Kuinka silloin on mahdollista kohdistaa normatiivista kritiikkiä esimerkiksi sellaisia valtioita kohtaan, jotka eivät ole hyväksyneet kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia? Sama koskee lainsäädännön sisällöllisen oikeudenmukaisuuden arviointia. Kuinka voimme arvioida ihmisoikeuslainsäädännön oikeudenmukaisuutta, jos emme vetoa lainsäädännön ulkopuolisiin moraalisiin käsitteisiin?
On tärkeää huomata, että olemassa olevassa ihmisoikeuslainsäädännössä viitataan lainsäädännön ja anti-perustateoreettisen argumentaation ulkopuolelle sen oikeutusta käsittelevissä tekstinkohdissa. Esimerkiksi UDHR:n johdannossa todetaan, että ”ihmiskunnan kaikkien jäsenten luonnollisen arvon ja heidän yhtäläisten luovuttamattomien oikeuksiensa tunnustaminen on vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan perustana maailmassa”. Julistuksen ensimmäisessä artiklassa esitetään, että ”kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisena arvoltaan ja oikeuksiltaan”. Myös sitovissa yleissopimuksissa on samankaltaisia viittauksia. ICCPR:n ja ICESCR:n johdannoissa esitetään, että sopimuksiin listatut ”oikeudet johtuvat ihmisen synnynnäisestä arvosta” (dignity). Toisin sanoen, kansainvälisissä oikeudellisissa dokumenteissa ihmisoikeuksilla esitetään olevan normatiivista voimaa ennen kaikkea siitä syystä, että nämä ovat johdettavissa moraalisista ihmisluontoon perustettavista ihmisoikeuksista. Luontaisiin moraalisiin oikeuksiin viittaaminen juridisissa ihmisoikeusdokumenteissa ei tietenkään tarkoita sitä, että juridisten oikeuksien taustalla olevia moraalisia oikeuksia on välttämättä olemassa. Luontaisten moraalisten oikeuksien itsenäistä olemassaoloa puolustavien argumenttien vahvuutta on tarkasteltava erillään juridisista teksteistä, joissa niihin viitataan.
Perustateoria
Perustateoreettisen lähestymistavan puolustajat esittävät filosofisia perusteluja väitteelle, jonka mukaan moraaliset ihmisoikeudet ovat oikeudellisten ihmisoikeusdokumenttien taustalla. Heidän mukaansa on kyseenalaista väittää ihmisoikeuksien ilmestyneen tyhjästä toisen maailmansodan jälkitilassa. Perustateoreettinen moraalisiin ihmisoikeuksiin vetoava argumentaatio juontaa juurensa teorioihin luonnollisista oikeuksista. Ihmisoikeudet nähdään pysyviin, ainakin lähes pysyviin, passiivisiin ihmisyyden piirteisiin perustuviksi oikeuksiksi. Toisin sanoen ihmisoikeuksia ei voi ansaita tai menettää tekojen perusteella, eikä niiden perustana ole ainoastaan kansainvälinen lainsäädäntö. Perustateorian puolustajat ovat esittäneet useita toisistaan eroavia moraalisia ihmisoikeuksia käsitteleviä teoreettisia rakennelmia. Useat luonnollisten oikeuksien puolustajista, kuten Tuomas Akvinolainen, Hugo Grotius ja John Locke näkivät jumalan luonnollisten oikeuksien perustana. Nykyisessä perustateoreettisessa argumentaatiossa jumalan olemassaoloa ei kuitenkaan nähdä välttämättömänä. Itse asiassa jo Grotius pyöritteli teksteissään ajatusta, että luonnonoikeudet on oikeutettavissa ilman vetoamista jumalaan. Ihmisoikeuksien normatiivinen perusta on sekulaarin lähestymistavan mukaan löydettävissä ihmisyydestä.
Perustateoreettisen lähestymistavan edustajat kiistelevät muun muassa siitä, miksi ihmisillä voidaan sanoa olevan moraalisia ihmisoikeuksia. Käsite dignity, jolla on keskeinen rooli YK:n ihmisoikeussopimuksissa, on ollut paljon ihmisoikeuksien perustaa käsittelevän tutkimuksen kohteena. Klassisessa roomalaisessa ajattelussa käsite dignitas liittyi tiettyyn sosiaaliseen statukseen ja siihen liittyvään kohteluun. Vaikka dignityn käsitteellä onkin yhtäläisyyksiä roomalaisen käsitteen dignitas kanssa, on niiden välillä myös selkeitä eroja. Roomalaisessa kontekstissa käsite viittasi rajattuihin ihmisryhmiin, kun taas dignity ihmisoikeuksien kontekstissa viittaa universaalin ihmisyyden ideaan kiinnittyvään normatiiviseen statukseen, joka oikeuttaa tietynlaiseen kohteluun, ja jota ei voi menettää tai saavuttaa tekojen perusteella (Waldron 2012). Dignityn käsite on saanut osakseen myös paljon kritiikkiä. Käsitettä on kuvailtu muun muassa löyhäksi normatiiviseksi perustaksi, jonka pohjalta ihmisoikeuksia koskevia kiistoja on käytännössä vaikea ratkaista (McCrudden 2008). Käsite näyttää jättävän auki paljon kysymyksiä esimerkiksi siitä, mitä ihmisoikeuksia sen perustalta on johdettavissa ja mikä näiden johdettujen ihmisoikeuksien sisältö lopulta on. Käsitteen dignity lisäksi moraalisia ihmisoikeuksia on puolustettu muun muassa toimijuuden (Gewirth 1982), perustarpeiden (Miller 2007) ja persoonan (Griffin 2008) käsitteisiin vetoamalla.
Perustateoreettisen lähestymistavan puolustajia kritisoidaan usein teorioiden rakentamisesta kiistanalaiselle metafyysiselle perustalle (Beitz 2009, 49–73). On hyvin tunnettua, että toisen maailmansodan jälkeisessä UDHR:n hyväksymiseen johtaneessa poliittisessa prosessissa käytiin kovaa väittelyä siitä, missä määrin dokumentin tulisi viitata perustaan liittyviin käsitteisiin. Poliittista konsensusta dokumentista ei olisi saatu aikaiseksi, ellei väitteitä olisi jätetty yleismuotoisiksi ja väljää dignityn käsitettä olisi hyväksytty oikeuksien perustaksi. On tietenkin totta, että poliittisella konsensuksella on erityisen tärkeä merkitys käytännön ihmisoikeustyölle ja normatiivisten teorioiden systemaattiselle täytäntöönpanolle. Tästä huolimatta poliittisen konsensuksen rooliin filosofisten ihmisoikeusteorioiden arvioinnissa tulee suhtautua kriittisesti. Voidaanko poliittista konsensusta pitää teorioiden paikkansapitävyyden mittarina? Vai voiko olla mahdollista, että tosi väite ihmisoikeuksien filosofisesta perustasta ei syystä tai toisesta saa osakseen konsensukseen vaadittavaa poliittista kannatusta?
Filosofien keskuudessa ei ole saavutettu yksimielisyyttä siitä, mikä teoria perustasta on lopulta oikea teoria. Useita kandidaatteja oikeasta teoriasta on toki esitetty, mutta yksikään näistä ei ole kyennyt nousemaan selkeästi yli muiden. Tämä herättää ihmisoikeuksia käsittelevän filosofian piirissä verrattain vähän käsitellyn metodologisen kysymyksen: Mitä kriteerejä tulisi käyttää arvioitaessa ihmisoikeuksia käsittelevän filosofisen teorian väitteiden vahvuutta? Filosofisen yksimielisyyden puute herättää myös perustavia kysymyksiä oikean ihmisoikeusteorian mahdollisuudesta. Onko filosofien edes mahdollista löytää yhtä oikeaa teoriaa ihmisoikeuksien perustasta? Onko yhtä oikeaa teoriaa edes olemassa?
Ihmisoikeuksien käsitteellistä ulottuvuutta koskevassa analyysissa keskitytään etsimään vastausta ennen kaikkea yleisluontoiseen kysymykseen, mitkä ovat ihmisoikeuksien välttämättömät ja riittävät ehdot. Käsitteelliseen keskusteluun sisältyy paljon teemoja. Merkittävä osa niistä on läheisesti kytköksissä kansainvälisen politiikan teemoihin.
Positiivisen ja negatiiviset oikeudet
Yksi keskeisimmistä käsitteellisistä keskusteluista liittyy läheisesti kylmän sodan politiikkaan. Toisen maailmansodan jälkitilassa hyväksytyt UDHR:n oikeudet jaetaan usein kahteen kategoriaan: negatiivisiin kansalaisoikeuksiin ja poliittisiin oikeuksiin sekä positiivisiin taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin. Negatiivisten oikeuksien väitetään usein vaativan velvollisuuksien haltijoita ainoastaan pidättäytymään estämästä negatiivisten oikeuksien rajaamaa toimintaa. Näitä oikeuksia kutsutaan toisinaan myös vapaus-oikeuksiksi (liberty rights). Muun muassa sananvapauden (ICCPR 19. artikla) väitetään toisinaan olevan negatiivinen oikeus, joka vaatii velvollisuuksien haltijoilta ainoastaan, että nämä pidättäytyvät estämästä oikeuksien haltijoiden välistä sananvapauden piiriin kuuluvaa mielipiteiden vaihtoa. Klassisen dikotomian mukaan positiiviset oikeudet vaativat velvollisuuksien haltijoilta pidättäytymisen lisäksi myös aktiivista toimintaa, jonka tavoitteena on positiivisten oikeuksien turvaaminen. Esimerkiksi oikeus terveyteen (ICESCR 12. artikla) tulkitaan usein oikeudeksi, joka vaatii velvollisuuksien haltijoilta oikeuksien haltijoiden terveyden edistämiseen tähtäävää positiivista toimintaa.
Pääasiassa länsimaita edustavat poliitikot väittivät kylmän sodan aikakaudella kansainvälisillä poliittisilla foorumeilla, että ainoastaan negatiiviset oikeudet ovat todellisia ihmisoikeuksia. Vaikka kansainvälisiin lainsäädännöllisiin ihmisoikeusdokumentteihin onkin kirjattu taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia, nämä oikeudet ovat kriitikoiden (kuten esimerkiksi Onora O’Neill, 2005) mukaan itse asiassa tavoitteita, jotka eivät sisäisen rakenteensa vuoksi aseta velvollisuuksia toimijoille negatiivisten oikeuksien tapaan. Tämän väitteen tueksi on esitetty useita perusteluja. Positiivisten oikeuksien on väitetty olevan ongelmallisia muun muassa sen vuoksi, että ne ovat kytköksissä rajallisiin resursseihin (Cranston 1973). Tästä johtuen niitä on kutsuttu utopistisiksi tavoitteiksi. Positiivisten oikeuksien kriitikot ovat myös esittäneen positiivisten oikeuksien olevan kategorisesti toissijaisia kvasi-oikeuksia siksi, että oikeusistuimet ovat kykenemättömiä käsittelemään positiivisia oikeuksia systemaattisesti niiden sisäisen rakenteen vuoksi.
Taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin ihmisoikeuksiin kohdistuva kritiikki on vähentynyt huomattavasti viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Näiden, niin sanottujen toisen sukupolven oikeuksien, paikka ihmisoikeuksien joukossa on vahvistunut myös poliittisesti, sillä vuonna 2013 suurin osa maailman valtioista (yhteensä 160) on ratifioinut taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan yleissopimuksen. Useissa maissa, kuten esim. Etelä-Afrikassa, Kolumbiassa ja Brasiliassa tuomioistuimet käsittelevät aktiivisesti taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevia valtion ja yksilöiden välisiä kiistoja.
Useat filosofit ovat kyseenalaistaneet dikotomian merkityksen ja argumentoineet yhtenäisen ihmisoikeuden käsitteen puolesta, joka kattaa sekä kansalaisoikeudet ja poliittiset oikeudet että taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Tämän laajemman ihmisoikeuskäsitykset puolustajat ovat esittäneet, että dikotomia on harhaanjohtava muun muassa siitä syystä, että niiden sisäisestä perusrakenteesta riippumatta kaikki oikeudet vaativat resursseja kuluttavan institutionaalisen taustakehyksen (Shue 1996; Holmes & Sunstein 1999). Toisin sanoen, ihmisoikeuksien sisäistä rakennetta koskevan teoreettisten erottelun kytkös ihmisoikeuksiin ei-ideaalissa maailmassa on kyseenalaistettu. Dikotomiasta käydään edelleen teoreettista keskustelua, mutta käytännön poliittisten kamppailujen siirryttyä muihin teemoihin myös dikotomiaa käsittelevä teoreettinen keskustelu on alkanut hiljalleen siirtyä ihmisoikeusteorian keskiöstä kohti marginaalia.
Funktionalismi
Funktionalismi on toinen käsitekeskustelussa paljon esillä ollut teema. Funktionalistisen ihmisoikeuskäsityksen puolustajien mukaan ihmisoikeudet ovat käsitteellisesti kytköksissä valtiollisen ja kansallisen toiminnan legitiimiyden ehtoihin (Rawls 2001; Beitz 2009; Raz 2010). Legitiimiys tässä yhteydessä voidaan ymmärtää tietynlaisena statuksena, jonka myötä kansoilla ja valtioilla on normatiivinen oikeutus tietynlaiseen kansainväliseen kohteluun. Funktionalistisen lähestymistavan mukaan vastattaessa kysymykseen, mitä ihmisoikeus-käsitteen piiriin kuuluu, on tarkasteltava myös kansainvälisen legitiimiyden ehtoja.
Esimerkiksi John Rawls (ks. "Rawls, John") on esittänyt tätä näkemystä puolustavan ihmisoikeusteorian teoksessaan Law of Peoples. Rawlsin mukaan ihmisoikeuksilla on ennen kaikkea poliittinen funktio. Ihmisoikeudet asettavat hänen mukaansa standardit muun muassa kansainvälisille sotilaallisille interventioille. Rawlsin esittämä funktionalistinen teoria kattaa ainoastaan pienen osan ihmisoikeuksista, jotka on kirjattu ihmisoikeusjulistukseen ja kahteen sitovaan yleissopimukseen (Rawls 2001, 78–81). Teoria onkin tästä syystä saanut kritiikkiä osakseen. Kriitikot, kuten esimerkiksi John Tasioulas (2012), ovat argumentoineet, että Rawlsin teoria huomioi riittämättömästi olemassa olevan oikeudellisen ihmisoikeusjärjestelmän ja sen historiallisen kehityksen. Funktionalistisen ihmisoikeuskäsityksen puolustajat joutuvat vastaamaan useisiin haastaviin kysymyksiin. Millä perusteella valitaan funktiot, joiden pohjalta käsitteen sisältö muodostetaan? Miksi ihmisoikeuden käsite tulisi ymmärtää kansainvälisen politiikan institutionaalisessa kontekstissa? Historiallisesti ihmisoikeudet ovat olleet läheisesti kytköksissä yksilöiden hyvinvointiin. Miksi siis valtiot ja kansainvälinen politiikka tulisi asettaa käsitteenmuodostuksen keskiöön yksilöiden sijaan?
Ryhmäoikeudet
Kolmas teema, josta on käyty paljon käsitteellistä keskustelua on ryhmäoikeudet. Perinteisesti ihmisoikeudet on ymmärretty filosofien toimesta yksilöllisinä oikeuksina. Valtioiden sisällä olevat vähemmistökansat ja kulttuuriset ryhmät ovat tästä huolimatta ajaneet kansainvälisillä poliittisilla foorumeilla aktiivisesti ryhmiin viittaavia juridisia ihmisoikeuksia, joiden avulla pyritään turvaamaan kollektiivisia intressejä. Yleisesti ryhmäoikeuksien puolustajien pyrkimyksenä on ollut itsemääräämisoikeuden laajentaminen. Ryhmiin viittaavien ihmisoikeuksien sisällyttämistä ihmisoikeusdokumentteihin on kansainvälisessä politiikassa ajettu kohtuullisella menestyksellä. Esimerkiksi tärkeimmät ihmisoikeussopimukset (ICCPR ja ICESR) viittaavat ”kansojen ihmisoikeuksiin”. Lisäksi Euroopan neuvoston kautta on ajettu kohtuullisella menestyksellä Kansallisten vähemmistöjen suojelua koskevaa puiteyleissopimusta.
Jotkut filosofit, jotka hyväksyvät väitteen moraalisten ryhmäoikeuksien olemassaolosta kiistävät kuitenkin, että on myös erityisiä moraalisten ihmisoikeuksien kategoriaan luettavia ryhmäoikeuksia (Miller 2002). Tämän näkemyksen mukaan ryhmiin liitettävät ihmisoikeudet, kuten esimerkiksi kansojen itsemääräämisoikeus, ovat ennen kaikkea oikeuksia, joilla on instrumentaalinen rooli yksilöllisten ihmisoikeuksien, kuten esimerkiksi sanavapauden ja uskonnonvapauden, turvaamisessa. Nämä oikeudet eivät kuitenkaan itsessään ole universaaleja moraalisia ihmisoikeuksia vaan kontingentteja oikeuksia, jotka ovat kytköksissä tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottuihin tarpeisiin. Toiset filosofit taas väittävät, että tietyt ryhmiin kytkeytyvät intressit, kuten kollektiivinen itsemääräämisoikeus, luovat pohjan ryhmien ihmisoikeuksille. Tämän näkökulman puolustajien mukaan moraalisten ihmisoikeuksien piiriin voidaan lukea kuuluvan ryhmäoikeuksia siitäkin huolimatta, että nämä oikeudet ovat kontingentteja ja instrumentaalisesti kytköksissä yksilöllisiin oikeuksiin (Freeman 1995). Peter Jones on huomauttanut, että keskustelu ryhmäoikeuksien paikasta ihmisoikeuksien joukossa vaatii ryhmäoikeuksien käsitteen tarkempaa määrittämistä (Jones 1999).
Kysymys ryhmiin kytkeytyvistä moraalisista ihmisoikeuksista on monimutkainen osaltaan myös siitä syystä, että se on suoraan kytköksissä laajempaan kysymykseen ihmisoikeuksien välttämättömistä ja riittävistä ehdoista. Toisin sanoen vastaus kysymykseen, voiko ryhmäoikeudet olla ihmisoikeuksia, vaatii käsitteiden ihmisoikeus ja ryhmäoikeus määritykset. Onko ihmisoikeuksien välttämättömänä ehtona, että nämä ovat perustettavissa ei-instrumentaalisesti tiettyihin universaaleihin ajasta ja paikasta riippumattomiin yksilöllisiin intresseihin tai tarpeisiin? Voiko rajatuilla ihmisryhmillä olla erityisiä ihmisoikeuksia, jotka puuttuvat muilta ihmisryhmiltä? Millä perusteella kysymykseen voidaan vastata myöntävästi tai kieltävästi?
Kuten edellä käsitellyistä teemoista käy ilmi, käytännön politiikan ja filosofisen käsitteellisen analyysin välillä on läheinen vuorovaikutus. Ihmisoikeuden käsitteen määrityspyrkimykset ovat usein kytköksissä määrittelijöiden intresseihin. Käsitettä onkin hyödynnetty paljon kansainvälisen politiikan valtataisteluissa. Edellä käsiteltyjen teemojen lisäksi ihmisoikeuksien käsitteellinen ulottuvuus on kytköksissä läheisesti muun muassa kysymyksiin eläinten oikeuksista, abortista ja eutanasiasta. Filosofisessa käsiteanalyysissa on vielä paljon tehtävää. Ainakaan vielä ei ole saavutettu konsensusta ihmisoikeuksien välttämättömistä ja riittävistä ehdoista. Tämä johtuu osittain siitä, että perustaa koskevan tutkimuksen tavoin myös käsitteellinen tutkimus on kytköksissä laajempiin kysymyksiin teorianmuodostuksesta. Ihmisoikeuksien välttämättömien ja riittävien ehtojen taustalla onkin metatason kysymys, jota käsitteellisessä analyysissa ei tule jättää huomiotta: Miltä pohjalta käsitteen ihmisoikeus välttämättömät ja riittävät ehdot tulisi määritellä?
Velvollisuuksien filosofinen analyysi on keskittynyt muun muassa seuraavanlaisiin kysymyksiin: Kenellä voi olla velvollisuuksia ihmisoikeuksien haltijoita kohtaan? Miten velvollisuudet tulisi jakaa tilanteissa, joissa on useita velvollisuuksien ja ihmisoikeuksien haltijoita? Millaisia velvollisuuksia toimijoilla voi olla? Minkä vahvuisia velvollisuudet voivat olla? Mitä tulisi tehdä tilanteissa, joissa jotkut velvollisuuksien haltijat käyttäytyvät epäoikeudenmukaisesti ja jättävät velvollisuutensa suorittamatta? Siirtyvätkö suorittamattomat velvollisuudet muille toimijoille? Onko olemassa olevilla toimijoilla velvollisuuksia tulevien sukupolvien ihmisoikeuksien haltijoita kohtaan?
Velvollisuuksien haltijat
Ihmisoikeuksien voidaan nähdä rakentuvan velvollisuuksista. Tämän lähestymistavan mukaan yksittäisten ihmisoikeuksien sisältö koostuu sitä vastaavien velvollisuuksien summasta. Kansainvälisessä lainsäädännössä valtiot ovat keskeisiä velvollisuuksien haltijoita. Kansainvälinen ihmisoikeuslainsäädäntö muodostuu toisin sanoen pääasiassa valtiokeskeisistä oikeudellisista dokumenteista. Ei-valtiollisten toimijoiden, kuten esimerkiksi korporaatioiden, ihmisoikeusvelvollisuudet ovat viime aikoina alkaneet siirtyä kohti juridisen ihmisoikeuskeskustelun keskiötä. Nykyisessä lainsäädännöllisessä paradigmassa korporaatioiden velvollisuudet nähdään usein minimaalisina. Useat oikeusoppineet, kuten esimerkiksi Steven R. Ratner (2001), ovatkin nähneet tämän yhtenä merkittävänä juridisen ihmisoikeusjärjestelmän aukkona. Monet filosofit, kuten esimerkiksi Simon Caney (2005), tulkitsevat institutionaalisen ihmisoikeusvelvollisuusparadigman instrumentaalisesti. Tämän kosmopolitanistisen lähestymistavan mukaan valtiot ja korporaatiot ovat, ainakin osittain, instrumentaalisia järjestelmiä, joiden kautta yksilöt suorittavat velvollisuuksiaan ihmisoikeuksien haltijoita kohtaan. Useiden filosofien mukaan valtioilla ja korporaatioilla voi toisin sanoen olla velvollisuuksia ihmisoikeuksien haltijoita kohtaan, mutta nämä velvollisuudet ovat viime kädessä palautettavissa kollektiivit muodostaviin yksilöihin.
Velvollisuuksien vahvuus
Myös velvollisuuksien vahvuudesta käydään paljon filosofista keskustelua. Tässä keskustelussa tutkitaan pääasiallisesti sitä, milloin velvollisuuksien voidaan sanoa vaativan liikaa niiden haltijoilta. Toisin sanoen, keskustelussa käsitellään ihmisoikeuksien velvollisuuksia luovan voiman kuvailuun ja taustasyihin. Absoluuttisen näkökulman mukaan ihmisoikeuksien asettamia velvollisuuksia on noudatettava poikkeuksetta. Robert Nozick, joka esittää minimalistisen libertaristisen teorian oikeuksista, puolustaa tätä näkemystä (Nozick 1974, 30–31). Nozickin mukaan velvollisuuksien haltijoilla ei voi olla oikeutettua syytä olla suorittamatta velvollisuuksiaan. Tämän näkemyksen hyväksyminen tarkoittaa käytännössä sitä, että esimerkiksi hengenhädässä oleva ihminen ei ole oikeutettu rikkomaan velvollisuuttaan kunnioittaa yksityisomaisuuden koskemattomuutta.
Useat filosofit ovat väittäneet nozicklaisen absoluuttisen näkemyksen olevan normatiivisesti kyseenalainen ja epäintuitiivinen. Tämän argumentaatiolinjan puolustajien mukaan ihmisoikeusvelvollisuudet ovat "vahvoja mutta ei absoluuttisia” (Griffin 2008, 57–81). Myös juridinen ihmisoikeusparadigma poikkeaa nozicklaisesta absoluuttisesta mallista. Oikeudellisessa keskustelussa velvollisuudet nähdään pääasiallisesti ei-absoluuttisina, ja suhteellisuusperiaatetta käytetään usein metodina arvioitaessa ihmisoikeuksiin liittyviä velvollisuuksia. Suhteellisuusperiaate edellyttää, että ihmisoikeuksien rajoitusten syyt ovat oikeutettavissa rajoituksiin liittyvien tavoitteiden perustalta. Esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on omaksunut tämän näkökulman ihmisoikeusvelvollisuuksien arviointiin. Väite ei-absoluuttisista vahvoista velvollisuuksista on yleisväite, joka voidaan tulkita eri tavoin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ei-absoluuttisten velvollisuuksien puolustajat kohtaavat merkittävän haasteen, johon absoluuttisten velvollisuuksien puolustajien ei tarvitse esittää vastausta: Mihin velvollisuuksien rajat tulisi vetää ja millä perusteella?
Velvollisuudet ja tulevat sukupolvet
Yksi viime vuosina keskeisemmäksi käynyt aihe on velvollisuudet tulevia sukupolvia kohtaan. Globaalit pitkän aikavälin ongelmat, kuten ilmastonmuutos, herättävät kysymyksiä sukupolvien välisistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Onko tulevilla sukupolvilla ihmisoikeuksia, joita elossa olevien tulisi ottaa huomioon? Jotkut teoreetikot, kuten esimerkiksi Beckerman ja Pasek (2001), väittävät, että vaikka tulevilla sukupolvilla tulisikin olemaan ihmisoikeuksia, ei heillä tällä hetkellä ole oikeuksia, sillä ainoastaan olemassa olevilla entiteeteillä voi olla oikeuksia. Tältä pohjalta on esitetty, että nykyisillä sukupolvilla ei ole ihmisoikeuksiin perustuvia velvollisuuksia tulevia sukupolvia kohtaan. Toiset teoreetikot taas näkevät, että oikeuksien haltijoiden olemassaolo ei ole velvollisuuksien välttämätön ehto. Tämän lähestymistavan puolustajat ovat esittäneet muun muassa niin kutsutun ”leiri-analogian” argumenttiensa tueksi (Pletcher 1981, 168): Jos yövyt leirialueella, sinulla on velvollisuus huolehtia, että seuraavana päivänä paikalle saapuvat leiriytyjät eivät kohtaa vaaraa esimerkiksi jälkeen jätetyistä särkyneistä pullonsiruista. Tämän analogian hyväksyjät väittävät samojen velvollisuuksien pätevän myös tulevien sukupolvien ihmisoikeuksiin. Olemassa olevilla toimijoilla on tämän näkemyksen mukaan velvollisuus huolehtia siitä, että tulevat sukupolvet eivät kohtaa vaaraa muun muassa ydinjätteistä ja ilmastonmuutoksesta.
Velvollisuuksia käsittelevä tutkimus on keskeistä ihmisoikeusteorialle. Ihmisoikeusvelvollisuuksien filosofisessa tutkimuksessa on kuitenkin vielä paljon tehtävää. Monet teemat, kuten velvollisuuksien luonne ei-ideaalissa maailmassa ja velvollisuudet tulevia sukupolvia kohtaan, ovat vasta viime vuosina alkaneet saada osakseen systemaattista huomiota. Usein oikeuskeskustelussa syrjäytetään kysymykset velvollisuuksista ja analyysissa keskitytään pääasiallisesti oikeuksien haltijoihin. Velvollisuusnäkökulma on kuitenkin merkittävä tutkimusaihe, jota ei tule laiminlyödä ihmisoikeuskeskustelussa. Oikeudet ilman velvollisuuksia ovat käytännössä tyhjiä oikeuksia, sillä oikeuksien toteutuminen on lopulta kiinni velvollisuuksien suorittamisesta.
Useat filosofit ovat asettaneet ihmisoikeusteorioinnin tavoitteeksi kokonaisvaltaisen ja oikean teorian muodostamisen. Tämän ideaalin saavuttamisen tekee ongelmalliseksi teorianmuodostusta arvioivan globaalin legitiimin auktoriteetin puuttuminen. Filosofit eivät voi tuoda teorioitaan arvioitavaksi legitiimille ja oikeudenmukaiselle asiantuntijafoorumille, jossa kyettäisiin asettamaan teoriat systemaattisesti paremmuusjärjestykseen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ihmisoikeuksia käsittelevien teorioiden meriittejä ei kyettäisi arvioimaan lainkaan. Filosofisen argumentaation perussäännöt, kuten esimerkiksi teorian sisäisen koherenssin vaatimus, muodostavat pohjan, jolle ihmisoikeusteorioiden keskinäistä suhdetta on mahdollista ainakin tietyssä määrin arvioida.
Ihmisoikeuksia käsittelevällä filosofisella teorioinnilla on läheinen suhde käytännön politiikkaan. Analyyttinen ihmisoikeuksia käsittelevä filosofinen tutkimus on tuottanut paljon ajattelun välineitä, joiden avulla poliittista keskustelua ihmisoikeuksista on mahdollista arvioida kriittisesti. Toisin sanoen, ihmisoikeuksien filosofinen tutkimus on tuottanut tuloksia siitäkin huolimatta, että filosofien keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä parhaasta ihmisoikeuksia käsittelevästä teoriasta. Tutkimusaiheista ei filosofisen ihmisoikeustutkimuksen piirissä ole pulaa. Ihmisoikeuksia koskevat filosofiset kysymykset ovat monimutkaisia ja niiden systemaattinen analyysi vaatii paljon työtä. Lisäksi, poliittisten virtausten muuttuessa uusia tutkimusaiheita ilmestyy koko ajan.
Vaikka suomalaiset filosofit ovat tutkineet useita etiikan teemoja, jotka ovat suoraan kytköksissä ihmisoikeuksiin, eksplisiittinen ihmisoikeus-käsitteen systemaattinen filosofinen tutkimus ja eettinen tutkimus ihmisoikeusparadigmassa ovat olleet Suomessa vähäistä. Teemaa käsitellään Kristian Klockarsin, Ilkka Niiniluodon ja Kristina Rolinin toimittamassa teoksessa Oikeus (2010) ja Manu J. Vuorion väitöskirjassa Seuraako ihmisoikeuksista myös ihmisvelvollisuuksia? (1999). Hanna Lukkari valmistelee filosofian alan väitöskirjaa Towards a Phenomenology of Human Rights. Virpi Mäkisen toimittama The Nature of Rights: Moral and Political Aspects of Rights in the Late Medieval and Early Modern Philosophy (2010) keskittyy luonnonoikeuksiin. Matti Häyryn ja Heta Häyryn artikkeli ”Utilitarianism, Human Rights, and the Redistribution of Health through Preventive Medical Measures” ja Matti Häyryn ja Tuija Takalan artikkeli ”Human Dignity, Bioethics, and Human Rights” (2005) tarkastellaan bioetiikan ja ihmisoikeuksien kytköstä. Virpi Mäkinen on kirjoittanut kerjäläisten oikeuksista artikkelissaan ”Are There Fundamental Rights for Roma Beggars?” (2013). Sirkku K. Hellsten on tutkinut ihmisoikeuksia Afrikan kontekstissa artikkelissa ”Human Rights in Africa: From Communitarian Values to Utilitarian Practice” (2004) ja naisten oikeuksia artikkelissa ”Women’s Rights and Reproductive Health Care in a Global Perspective” (2000). Eerik Lagerspetz on kirjoittanut ryhmäoikeuksista artikkelissaan ”On Language Rights” (1998) ja Annamari Vitikainen väitöskirjassaan Limits of Liberal Multiculturalism (2013).
Suomessa ihmisoikeuksia on tutkittu huomattavasti enemmän politiikan tutkimuksen ja oikeustieteen näkökulmista. Esimerkiksi Martin Scheinin ja Martti Koskenniemi ovat kansainvälisesti hyvin tunnettuja suomalaisia tutkijoita, jotka ovat kirjoittaneet aihepiiriä käsitteleviä tekstejä. Lisäksi Åbo Akademin ihmisoikeusinstituutin ja Helsingin yliopiston Erik Castrén – instituutin tutkijat tuottavat aktiivisesti ihmisoikeustutkimusta oikeustieteen ja politiikan tutkimuksen paradigmoissa. Lapin yliopiston Pohjoisen ympäristö- ja vähemmistöoikeuden instituutissa keskitytään alkuperäiskansojen ihmisoikeuksien tutkimukseen.
Jack Donnellyn Universal Human Rights in Theory and Practice (2003) ja James Nickelin Making Sense of Human Rights: Philosophical Reflections on the Universal Declaration of Human Rights (1987) antavat erinomaisen yleiskuvan ihmisoikeuksia käsittelevän filosofisen analyysin eri ulottuvuuksista. Peter Jonesin Rights (1994) antaa hyvän kuvan ihmisoikeus-käsitteen suhteesta laajempaan oikeus-käsitteeseen. Henry Shuen Basic Rights (1980), joka käsittelee pääasiassa oikeuksien rakennetta, on yksi ihmisoikeuksien filosofiseen analyysiin merkittävästi vaikuttaneita klassikoita. Teoksella on ollut huomattava vaikutus myös YK:n ihmisoikeusinstituutioiden tapaan ymmärtää ihmisoikeus-käsitteen rakenne. John Finnisin Natural Law and Natural Rights on systemaattinen luonnonoikeuksia käsittelevä teos, jolla on ollut suuri vaikutus. Viimeaikaisista teoksista mm. Charles Beitzin The Idea of Human Rights (2009) on ollut paljon keskustelun kohteena. Viime vuosina kuitenkin kaikista eniten huomiota osakseen on saanut James Griffinin On Human Rights (2008). Griffin esittelee teoksessa teorian ihmisoikeuksien filosofisesta perustasta ja käsittelee sen lisäksi teorianmuodostuksen metodologisia kysymyksiä. Cindy Holderin ja David Reidyn toimittama kokoelmateos Human Rights: The Hard Questions (2013) antaa hyvän yleiskuvan teoreettisen tutkimuksen nykyteemoista.
Beckerman, Wilfred & Pasek, Joanna (2001). Justice, Posterity, and the Environment. Oxford University Press, Oxford.
Beitz, Charles (2009). The Idea of Human Rights. Oxford University Press, Oxford.
Caney, Simon (2005). Justice Beyond Borders: A Global Political Theory. Oxford University Press, Oxford.
Cranston, Maurice (1973). What Are Human Rights? Tamlinger, New York.
Donnelly, Jack (1984). ”Cultural Relativism and Universal Human Rights”. Human Rights Quarterly, Vol. 6, No. 4, 400–419.
Donnelly, Jack (2003). Universal Human Rights in Theory and Practice. Cornell University Press, New York.
Finnis, John (2011). Natural Law and Natural Rights. Oxford University Press, Oxford.
Freeman, Michael (1995). ”Are there Collective Human Rights?”. Political Studies, Vol. 6, No. 1, 25–40.
Gewirth, Alan (1982). Human Rights: Essays on Justification and Applications. University of Chicago Press, Chicago.
Griffin, James (2008). On Human Rights. Oxford University Press, Oxford.
Holder, Cindy & Reidy, David (2013). Human Rights: The Hard Questions. Cambridge University Press, Cambridge.
Holmes, Stephen & Sunstein, Cass R. (1999). The Cost of Rights. W. W. Norton & Company, New York.
Jones, Peter (1999). “Human Rights, Group Rights, and Peoples’ Rights”. Human Rights Quarterly, Vol. 21, No. 1, 80–107.
McCrudden, Christopher (2008). “Human Dignity and Judicial Interpretation of Human Rights”. The European Journal of International Law, Vol. 19, No. 4, 655–724.
Miller, David (2002). “Group Rights, Human Rights, and Citizenship”. European Journal of Philosophy, Vol. 10, No. 2, 178–195.
Miller, David (2007). National Responsibility and Global Justice. Oxford University Press, Oxford.
Nickel, James (2007). Making Sense of Human Rights. Blackwell, Oxford.
Nozick, Robert (1974). Anarchy, State, and Utopia. Blackwell, Oxford.
O’Neill, Onora (2005). “The Dark Side of Human Rights”. International Affairs, Vol. 81, No. 2, 427–439.
Pletcher, Galen (1981). “The Rights of Future Generations”. Teoksessa Ernest Partridge (toim.). Responsibilities to Future Generations. Prometheus Books, Buffalo.
Ratner, Steven R (2001). “Corporations and Human Rights: A Theory of Legal Responsibility”. Yale Law Journal, Vol. 111, 443–545.
Rawls, John (2001). Law of Peoples. Harvard University of Press, Cambridge (MA).
Raz, Joseph (2010). "Human Rights without Foundations". Teoksessa Samantha Besson & John Tasioulas (toim.). Philosophy of International Law. Oxford University Press, Oxford.
Rorty, Richard (1993). “Human Rights, Rationality and Sentimentality”. Teoksessa Stephen Shute & Susan Hurley (toim.). On Human Rights: The Oxford Amnesty Lectures. Basic Books, New York.
Shue, Henry (1996). Basic Rights. Princeton University Press, Princeton.
Tasioulas, John (2012). ”Towards a Philosophy of Human Rights”. Current Legal Problems, Vol. 65, 1–30.
Waldron, Jeremy (2012). Dignity, Rank, and Rights – The Berkeley Tanner Lectures. Oxford University Press, New York.