Berlin, Isaiah
Jaakko Kuosmanen (julkaistu 26.9. 2007, muokattu 10.9.2014)
Sir Isaiah Berlin (1909–1997) oli brittiläinen filosofi ja aatehistorioitsija, joka keskeisesti muistetaan liberalismin puolestapuhujana ja ”kahden vapauden käsitteen” muotoilijana. Berlin hahmotteli myös erityistä, joskin ongelmallista pluralismin filosofiaa, joka kiinnostaa tutkijoita nykyisin yhä enemmän.
- Elämä
- Ajattelu ja teokset
- Berlin nykytutkimuksessa
- Berlin Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
- Internet-lähteet
Isaiah Berlin syntyi keskiluokkaiseen juutalaisperheeseen 1909 Riikassa, joka oli tuolloin osa Venäjän valtakuntaa. Hänen isänsä oli liikemies ja hänen äitinsä kotiäiti. Isaiah kasvoi perheen ainoana lapsena. Berlinit muuttivat 1916 nykyisin Pietarin nimeä kantavaan kaupunkiin, jossa Isaiah oli eturivin paikalla katsomassa seuraavana vuonna tapahtuvaa vallankumousta. Bolševikkien lopulta noustessa valtaan Berlinit kokivat tilanteensa tukalaksi ja päättivät siirtyä maanpakoon. Koska Palestiina oli liian kaukana, Berlinit asettuivat Englantiin 1921, Isaiahin ollessa 12-vuotias.
Lapsuus Venäjällä ja vallankumouksen näkeminen läheltä olivat merkittävästi vaikuttamassa nuoren Berlinin ajattelun kehitykseen. Nämä tapahtumat kuormittivat Berliniä, ja ne kiinnittyivät tiiviisti myös hänen myöhempään poliittiseen ajatteluunsa. Berlin esiintyi koko filosofisen uransa ajan kiivaana totalitarismin vastustajana. Itsepäinen Isaiah osoitti jo nuorena kiinnostusta kirjallisuutta kohtaan. Ennen Englantiin saapumista Isaiah ei käynyt koulua, vaan häntä opetettiin kotona. Omien sanojensa mukaan hän luki teokset Sota ja rauha ja Anna Karenina kymmenen vuoden ikäisenä. Varhaisimman säilyneen esseen ”The Purpose Justifies the Way” Berlin kirjoitti kaksitoistavuotiaana. Berlinien saavuttua Englantiin Isaiah aloitti koulunsa Lontoossa. Älykäs ja sopeutuva oppilas päätyi lopulta stipendin turvin opiskelemaan modernia ja klassista historiaa Oxfordiin vuonna 1928.
Oxfordissa Berlin opiskeli historian lisäksi filosofiaa, ennen kaikkea filosofian klassikoita. Hänen itsensä mukaan Cicero ja Seneca opastivat hänet filosofian tielle. Berlin sai vuonna 1932 paikan Oxfordin New Collegen filosofian tutorina, mikä oli merkittävä askel vastavalmistuneelle filosofinalulle, sillä hän ei ollut aiemmin julkaissut mitään tai opettanut missään. Näihin aikoihin Oxfordissa oli vallitsevana suuntauksena ”oxfordilainen filosofia”, joka juonsi juurensa brittiläiseen empirismiin. Tämä empirismin muoto tavoitti lopulta Berlinin. Hän päätyi torjumaan sellaisen idealismin, jota esimerkiksi Francis Herbert Bradley kehitteli, ja innostui brittiläisestä empirismistä. Berlin löysi ystävänsä A. J. Ayerin opastuksella Wienin piirin opetukset, sekä G. E. Mooren ja Wittgensteinin filosofian. Berlinille merkittävää loogisessa positivismissa oli sen lupaus siitä, että filosofia voisi olla muutakin kuin ainoastaan ”hämärää keskustelua” ja että se voisi antaa vastauksia ja ”edesauttaa kehitystä”.
Merkittävä vaihe Berlinin filosofisen ajattelun kehityksessä oli se, että hän oli perustamassa filosofista keskustelupiiriä, joka kokoontui hänen huoneessaan All Souls Collegessa vuosina 1937–1939 ja jossa keskusteltiin filosofisista ongelmista lähinnä loogisen positivismin näkökulmasta. Piiriin kuuluivat Berlinin lisäksi A. J. Ayer, Stuart Hampshire, J. L. Austin, Donald MacNabb, A.D. Woozley ja Donald MacKinnon. Piirin keskusteluiden edetessä Berlin alkoi kuitenkin kokea kasvavaa skeptisismiä loogista positivismia kohtaan ja kritisoida sitä yhä systemaattisemmin. Toinen merkittävä opiskeluaikojen lähde, josta Berlin sai vaikutteita myöhempään ajatteluunsa, oli R.G. Collingwoodin pitämät luennot, joille Berlin osallistui. Collingwoodin vaikutuksesta Berlin alkoi tarkastella filosofisia kysymyksiä historiallisesta näkökulmasta.
Nuorena oxfordilaisena Berlin osallistui politiikkaan hyvin vähän, eikä hän tuonut voimakkaasti julki poliittisia mielipiteitään. Yksi syy Berlinin vetäytymiseen julkisesta poliittisesta keskustelusta oli se, että ulkomaalaisena ja juutalaisena hän koki olevansa ulkopuolinen. Ennen toista maailmansotaa Berlin keskittyi ajattelussaan lähinnä loogisen positivismin kritiikkiin. Berlinin kirjoittama Marxin elämänkerta, joka julkaistiin sodan kynnyksellä vuonna 1939, muodosti jonkinlaisen käännekohdan hänen filosofisessa urassaan. Sen myötä hän suuntasi tutkimuksensa analyyttisen filosofian parista yhä enemmän poliittiseen ajatteluun.
Berlin kiinnostui lopulta politiikasta siinä määrin, että työskenteli toisen maailmansodan aikana (1940–1944) virkamiehenä Britannian tiedotusministeriön palveluksessa New Yorkissa ja Washingtonissa. Siellä hänen yhtenä tehtävänään oli rohkaista Yhdysvaltoja liittymään sotaan Britannian puolelle. New Yorkissa ollessaan hän kasvatti mainetta teräväsanaisena kirjoittajana. Sodan jälkeen Berlin sai siirron Britannian Moskovan suurlähetystöön, jossa hän työskenteli lyhyen ajanjakson (1945-1946). Hän vietti siellä aikaa neuvostointellektuellien Boris Pasternakin ja Anna Akhmatovan kanssa ja oli samalla ensimmäinen länsimaalainen, joka luki Tohtori Zivagon. Oleskeltuaan Moskovassa Berlin näki lähietäisyydeltä kommunismin vaikutukset yksilönvapauteen ja sananvapauteen. Tämä vahvisti entisestään Berlinin käsityksiä Marxin ajattelun vaikutuksista käytännön elämään. Matkan jälkeen hän oli yhä vankkumattomampi totalitarismin vastustaja. Matkalla hän sai myös innostuksen venäläisen ajattelun tutkimiseen. Sotavuosina Berlin oli tutustunut merkittäviin juutalaisiin poliitikkoihin Ben Gurioniin ja Chaim Weizmanniin, joista kumpikin piti hänen mielipiteitään arvossa. Weizmann, josta tuli Israelin ensimmäinen presidentti, tarjosi sodan jälkeen Berlinille henkilöstöpäällikön paikkaa alaisuudessaan. Huolimatta siitä, että Berlinillä oli tiivis side juutalaiseen perimäänsä, hän kieltäytyi paikasta ja valitsi Britannian ja Oxfordin Israelin sijaan.
Berlin palasi Oxfordiin vuonna 1946 ja asui siellä lopun elämäänsä. Berlin oli tuolloin vasta 36-vuotias ja hänen filosofisesti merkittävimmät vuodet olivat vasta tulollaan. Tulevat vuodet hän vietti opettaen osa-aikaisesti Yhdysvalloissa Harvardissa ja Britanniassa Oxfordissa aatehistoriaa ja filosofiaa. Merkittävimmät kirjoituksensa Berlin tuotti 50- ja 60-luvuilla. Hänen uransa kannalta yhtenä käännekohtana oli BBC:lle 1952 pitämänsä luentosarja ”Freedom and its Betrayals” ja seuraavana vuonna (1953) samalle kanavalle pidetty luento ”History as an Excuse”, joka ilmestyi myöhemmin esseenä ”Historical Inevitability”.
Britannian akatemian jäseneksi Berlin valittiin vuonna 1957 ja samana vuonna hänet myös aateloitiin. Berlinin Oxfordin uran kohokohta oli nimitys All Souls Collegen sosiaali- ja poliittisen teorian professuuriin vuonna 1957. Virkaanastujaispuheenaan Berlin esitti esseensä ”Kaksi vapauden käsitettä” (Two Concepts of Liberty, 1958), (ks. "Berlin vapaudesta") joka määrittää edelleen poliittisen teorian keskustelua vapaudesta. Lisäksi se on yksi anglosaksisen kulttuurin siteeratuimpia poliittisen filosofian kirjoituksia 1900-luvulla.
Vaikka Berlin esitetään poliittista teoriaa koskevassa kirjallisuudessa usein ”liberalismin” puolestapuhujaksi, ja vaikka hän kirjoitti useaan otteeseen ”liberalismin” puolesta, (ks. "Berlin liberalismista") ei hän käytännön elämässä koskaan allekirjoittanut mitään poliittista suuntausta täydellisesti sellaisenaan. Berlinin oikukasta ja vaikeaselkoista luonnetta kuvaa hyvin se, että hän äänesti Attleen työväenpuoluetta vuoden 1945 vaaleissa, mutta antoi äänensä liberaaleille vuonna 1950. Berliniä voisikin kuvailla ”liberaaliksi sosiaalidemokraatiksi”, eräänlaiseksi New Deal -liberaaliksi. Berlin ei koskaan allekirjoittanut laissez-fairea, ja tässä mielessä hän eroaa sellaisista liberalisteista kuin Robert Nozick ja F. A. Hayek. Omana aikanaan Berliniä vieroksuttiin politiikan piirissä sekä oikealla että vasemmalla. Vasemmiston näkökulmasta Berlin näyttäytyi ”liberalistina”, kun taas oikeiston näkökulmasta hän näyttäytyi liian heikkona sellaisena.
Berlin pysytteli poikamiehenä lähes viisikymmentävuotiaaksi, kunnes hän 1957 solmi avioliiton Aline de Gunzbourgin kanssa. Heidän avioliittonsa kesti Berlinin kuolemaan saakka. Berlin kuoli kotonaan Oxfordissa marraskuussa vuonna 1997. Tuolloin hän oli Britannian tunnetuimpia intellektuelleja.
Berlin tutustui ”hovitoimittajaansa” Henry Hardyyn 1974. Berlin ei tähän aikaan pitänyt systemaattista ”kirjanpitoa” kirjoituksistaan, mutta nuori jatko-opiskelija Hardy oli kiinnostunut Berlinin ajattelusta siinä määrin, että pyysi Berliniltä lupaa saada kasata ja järjestellä hänen kirjoituksiaan. Berlin suostui Hardyn pyyntöön ja heidän yhteistyönsä jatkui läpi koko Berlinin elämän. Hardylla on ollut merkittävä rooli Berlinin kirjoitusten toimittamisessa ja julkaisemisessa. Hän on edelleen vastuussa Berlinin kirjallisesta perinnöstä. Ilman Hardyn loputonta sitkeyttä huomattava osa Berlinin tuotannosta olisi jäänyt julkaisematta, sillä hän painosti aktiivisesti Berliniä muokkaamaan tekstejään julkaistavaan muotoon. Suurin osa Berlinin kirjoituksista on julkaistu esseekokoelmissa, jotka kaikki Henry Hardy on toimittanut, lukuun ottamatta kokoelmia Four Essays on Liberty (1969) ja Vico and Herder (1976).
Berlin oli tuottelias kirjoittaja, joskin hyvin epäsystemaattinen ja toisinaan itseään toistava. Filosofina Berlin on vaikeaselkoinen. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että hänen kirjoituksensa olisivat vaikealukuisia. Päinvastoin, Berlinin tekstit ovat selkeitä, helppolukuisia ja hän värittää niitä jatkuvilla viittauksilla filosofian historiaan. Vaikeaksi Berlinin tutkimuksen tekee se, ettei hän ole systemaattinen kirjoituksissaan, eivätkä hänen viittauksensa muihin teksteihin ole aina täsmällisiä. Berlinin teksteissä ongelmallista on myös se, että niistä voidaan tehdä jopa keskenään vastakkaisia tulkintoja aiheesta riippuen.
Berlinin ajattelussa yhdistyy kolme perinnettä, joiden vaikutuksena hän on kasvanut – venäläinen, brittiläinen ja juutalainen. Nämä kaikki perinteet vaikuttivat Berlinin ajatteluun. Tämä selittää ehkä osaltaan sitä, miksi Berlin ei koskaan allekirjoittanut mitään ajatteluperinnettä sellaisenaan, vaan pyrki luomaan oman synteesinsä eri filosofisista suuntauksista. Usean kulttuurin kasvattina Berlinissä kamppaili erilaiset, joskus yhteen sovittamattomat intressit.
Kun Berliniltä kysyttiin hänen tavoitteitaan intellektuellina, hän vastasi olevansa ”intellektuelli taksi”, jonka ihmiset pysäyttävät ja antavat päämäärän, jota kohti hän suuntaa. Berlinin määritelmä itsestään antaa kuitenkin hieman harhaanjohtavan kuvan Berlinin ajattelusta, sillä kaiken kaikkiaan Berlinin ajattelussa on systemaattisuutta ja siitä on löydettävissä ”punainen lanka”, joka kulkee läpi lähes koko Berlinin tuotannon. Berlin pyrki rakentamaan omaa filosofista metodiaan, jossa yhdistyvät sekä empiristinen lähtökohta tiedonhankintaan että inhimillisen olemisen monimuotoisuuden huomioonottaminen. Empirismi on Berlinille filosofian perusta, mutta filosofia ei palaudu ankaran empirismin rajoihin. Berliniä voidaan pitää brittiläisen idealismin ja loogisen positivismin välimaastoon sijoittuvana neo-kantilaisena maltillisena empiristinä. Hän kieltäytyi hyväksymästä brittiläisen idealismia tai loogista positivismia sellaisenaan ja asettui omassa kannassaan jonnekin niiden välimaastoon, käyttäen elementtejä kummastakin. Jatkuvana teemana Berlinin kirjoituksissa ovat ajatukset metodologisesta ja eettisestä pluralismista, joita hän täsmentää läpi koko kirjallisen uransa. Eettinen pluralismi on ajattelutapa, jonka mukaan inhimillisen todellisuuden kaikki eettiset arvot eivät ole sovitettavissa yhdeksi täysin koherentiksi arvojen järjestelmäksi. Metodologinen pluralismi on taas näkemys, jonka mukaan todellisuus on niin moniulotteinen, ettei sen tutkimusta voida palauttaa yhden ainoan kokonaisvaltaisen metodin alaisuuteen.
Berlinin varhaisin merkittävämpi tuotos on elämänkerta Karl Marxista, joka julkaistiin vuonna 1939. Marx-tutkimusta lukuun ottamatta kaikki Berlinin tekstit ovat esseemuotoisia. Berlinin uran varhaiset kirjoitukset käsittelevät loogista positivismia. Niiden voidaan tulkita myös hahmottelevan metodologista pluralismia, joka sai systemaattisemman muodon hänen myöhemmissä kirjoituksissaan. Berlinin varhaisia merkittäviä loogista positivismia käsitteleviä esseitä ovat ”Verificationism” (1939), ”Empirical Propositions and Hypothetical Statements” (1950) sekä “Logical Translation” (1950). Berlin päätyi kritisoimaan loogisen positivismin ankaran linjan empirismiä siitä, että se oli liian jäykkää, eikä tavoittanut filosofiaa niin laajasti, kuin hän sen ymmärsi. Berlinin keskeisin kritiikki loogisen positivismin verifioimisjärjestelmää vastaan oli esitys merkityksellisistä propositioista, jotka eivät välttämättä ole verifioitavissa. Vaikkei verifioitavuusteerin kriteerien rajoissa pystyttäisikään todistamaan, että jokin lause on tosi, eikö lause voi silti olla mahdollisesti merkityksellinen, kysyi Berlin.
Berlinin ensimmäinen merkittävä poliittista teoriaa käsittelevä teksti oli ”Political Ideas in the Twentieth Century” (1950), joka voidaan lukea metodologisen pluralismin puolustuspuheeksi. Esseessä Berlin hyökkää totalitarismia vastaan ja samalla varoittaa siitä, että länsimaiset järjestelmät eivät ole täysin turvassa totalitarismin eri muodoilta. Berlinin mukaan vuosisadan poliittisille suuntauksille on ollut yhteistä irrationaalinen luonne. Tämä tarkoittaa sitä, että 1900-luvun politiikassa on haudattu osa ongelmista ja osa kysymyksistä on syrjäytetty. Ongelmien hautaaminen on yhteydessä eri viitekehysten absoluuttisiin oikeuttamispyrkimyksiin. Ainoastaan kehysten rajoissa asetetut kysymykset ovat ongelmia, joihin ratkaisuja etsitään. Poliittisille järjestelmille ominaista on, että kysymykset, jotka esittävät metatason kritiikkiä torjutaan pois ja tukahdutetaan. Berlinille se tarkoittaa totalitaristista tapa ratkaista ongelmat ”poistamalla” kysymykset. Hänen mukaansa tällainen vihamielisyys päämääriä koskevia kysymyksiä kohtaan saa äärimmäiset muotonsa fasismissa ja kommunismissa, mutta se saa lievempiä muotoja myös Länsi-Euroopassa.
Monismin ja determinismin vastustus on läsnä Berlinin kirjoituksissa lähes läpi hänen tuotantonsa. Systemaattisin hyökkäys, jonka Berlin determinismiä vastaan tekee, on essee ”Historical Inevitability” (1954). Berlinin kuuluisin essee on hänen 1958 pitämänsä virkaanastujaispuhe ”Two Concepts of Liberty”, joka julkaistiin samana vuonna. Esseessä hän hahmotteli kaksi vapauden käsitettä, jotka ovat keskenään yhteismitattomat. Nämä kaksi käsitettä ovat filosofisessa terminologiassa arkipäiväistyneet negatiivisen vapauden ja positiivisen vapauden käsitteiksi. Myöhemmin Berlin on täydentänyt esseensä hahmotelmia haastatteluissa ja esseekokoelmiensa johdannoissa. Berlinin vapautta koskeva essee voidaan nähdä myös hänen ensimmäisenä systemaattisena yrityksenään jäsentää eettistä pluralismiaan.
Valistuksen filosofian perillisinä 1900-luvulla esiintyneet filosofian suuntaukset, jotka pyrkivät kitkemään filosofiasta metafyysisen perustan saivat brittiläisen poliittisen filosofian ja historiantutkimuksen piirissä aikaan sen, että niiden perusta ja mahdollisuus olla uskottavia selittäviä tieteitä asettui kyseenalaiseksi. Berlinin 50- ja 60-luvun tuotanto keskittyy ennen kaikkea tähän ongelma-alueeseen. Suurin osa esseistä, jotka Berlin kirjoitti sodan jälkeen, käsittelee pluralismin teemaa, joskin hän harvoin käyttää termiä ”pluralismi” eksplisiittisesti. Berlin käsittelee näissä esseissä filosofian, politiikan teorian ja historiantutkimuksen suhdetta positivistiseen ajatteluun ja eksplikoi monismin ja pluralismin välistä kiistaa.
Berlin otti kantaa positivistisen metodin mahdollisuuteen historiankirjoituksessa esseessään ”The Concept of Scientific History” (1960). Berlin argumentoi kirjoituksessaan, että historiantutkimusta on mahdotonta sovittaa ankaraan tieteellisen tutkimuksen metodologiaan. Essee voidaan tulkita metodologisen pluralismin puolustuspuheeksi. Berlinin mukaan historiantutkimuksella on omat metodinsa, eikä sitä pidä edes yrittää tuoda positivistisen tutkimuksellisen metodologian alaisuuteen tai läheisyyteen. Toinen Berlinin merkittävä metodologista pluralismia hahmotteleva essee on ”Does Political Theory Still Exist?” (1962). Berlin kirjoitti esseen poliittisen teorian puolustuspuheeksi aikana, jolloin toinen merkittävä politiikan teoreetikko Peter Laslett kysyi ”onko poliittinen teoria kuollut?”.
Berlinin mukaan poliittisen teorian kysymykset kuuluvat niihin filosofisiin kysymyksiin, jotka ovat luontaisia ihmiselle, eikä niitä voi suoranaisesti ratkaista formaalien tai empiiristen tieteellisten metodien avulla. Berlin näki filosofiset kysymykset sellaisina, ettei niihin voida vastata suoraan induktion tai loogisen deduktion avulla. Filosofiset kysymykset, sekä samalla myös filosofinen tieto, ovat jotain erityislaatuista. Ne kuuluvan alueeseen, jota länsimaisen tieteen metodein ei voida uskottavasti selittää. Berlinin mukaan politiikan ongelmien käsittely ainoastaan empiirisen metodin kehyksessä ei tavoita koko poliittisen toiminnan olemusta. Siksi se ei voi olla ainoa ja kaikenkattava menetelmä myöskään politiikan tutkimukseen. Berlinin mukaan poliittinen teoria on keskustelua ja näkökulmia sellaisista normatiivisista käsitteistä kuten vapaus, oikeus, onnellisuus, hyvä ja paha, oikea ja väärä ja valinta. Täysin empiristinen suhtautuminen politiikan kysymyksiin on niiden normatiivisen luonteen takia mahdotonta. Normatiivisuus on osa inhimillistä olemista ja siksi myös osa politiikkaa. Berlin totesi, että tämän vuoksi filosofia on aina osana politiikkaa.
Myös venäläinen ajattelu vaikutti syvästi Berliniin ja myöhempinä vuosinaan hän perehtyi venäläiseen aatehistoriaan ja kirjallisuuteen. Berlin käsittelee venäläisiä kirjoittajia, lähinnä Tolstoyta, Belinskya, Herzenia ja Turgenevia, esseekokoelmassaan ”Russian Thinkers” (1978). Yksi keskeisimmistä vaikutteista, joita Berlin venäläisestä perinteestä sai, on epäluottamus abstrakteja yleistyksiä kohtaan. Berlin näkee ennen kaikkea Turgenevin ja Herzenin kirjoittajina, jotka korostivat ”todellisuudentajua” (sense of reality) abstraktien rakennelmien sijaan.
Loogisen positivismin, Marxin ja venäläisen ajattelun tutkimuksen lisäksi Berlinin poliittinen filosofia on merkittävästi kytköksissä valistuksen, vastavalistuksen ja romantiikan väliseen ”vuoropuheluun”. Berlinillä oli tarkoitus tehdä systemaattisempi aatehistoriallinen tutkimus romantiikasta, mutta hän ei saanut sitä koskaan tehtyä. Hänen romantiikkaa koskevat kirjoitukset jäivät hajanaisiksi esseiksi. Berlin käsittelee aihepiiriä kuitenkin kohtuullisen kattavasti teoksissaan Vico and Herder: Two Studies in the History of Ideas (1976) Against the Current: Essays in the History of Ideas (1979), sekä Three Critics of the Enlightenment (2002).
Vanhoilla päivillään Berlin ei enää tuottanut paljoa uutta tekstiä, vaan keskittyi lähinnä Hardyn painostuksesta muokkaamaan vanhoja kirjoituksiaan systemaattisempaan muotoon. Berlinin myöhäisiä merkittäviä tekstejä on essee ”On the Pursuit of the Ideal”, jonka hän piti alun perin puheena vastaanottaessaan Agnelli-palkintoa 1988. Esseessä Berlin pyrkii kiteyttämään koko ajatuksellisen perintönsä lyhyeen esseeseen. Se on samalla myös selkein muotoilu Berlinin eettisen pluralismin filosofiasta. Berlin painottaa siinä ad hoc -tyyppistä ongelmanratkaisua, johon pluralismin filosofiassa sitoudutaan. Berlin näkee, että ankarat ja jäykät säännöt eivät ota huomioon muuttuvaa todellisuutta tarpeeksi hyvin. Hänen mukaansa kontekstuaalisuuden huomioon ottaminen vähentää inhimillistä kärsimystä, sillä tehtävät päätökset eivät silloin perustu tavoiteltavaan ”tuolla jossain olevaan” ideaaliin vaan sen hetken vaatimuksiin. Uransa loppupuolella Berlin toisin sanoen kallistui yhä enemmän pragmatismin suuntaan, joskin tietynlainen pragmatismi on luettavissa hänen teksteistään läpi koko tuotannon.
Berlin on saanut ajattelustaan kiitosten lisäksi myös kritiikkiä monelta suunnalta. Hänen tutkimustaan on esitetty historiallisesti epätäsmälliseksi ja hänen vapauden filosofiaansa ja poliittista teoriaansa on kritisoitu sekä poliittisen elämän vasemmalta että oikealta laidalta. Berlin ei tunnu selkeästi asettautuvan lokeroon muiden aikalaistensa liberaalien kanssa. Joskin Berlin on selkeästi kommunismin vastustaja, hän ei koskaan yhtynyt kiivaisiin kommunismin vastustajiin. Oikealta hänen ajatteluaan on kritisoitu liian maltillisena, kun taas vasemmalta Berlin on taas saanut osakseen kritiikkiä siitä, että hän kallistuu liiaksi oikealle.
Berlinin tuotanto on nykyäänkin ajankohtainen tutkimuskohde. Berlinin kirjoitukset ovat kuitenkin joskus turhauttavia tutkimuksellisesta näkökulmasta siksi, että niiden epämääräisyys ja paikoittaiset ristiriitaisesti tulkittavissa olevat kohdat tekevät niistä vaikean tutkimuskohteen. Berlinin tutkimusta toisaalta helpottaa kuitenkin se, että Henry Hardy on tehnyt merkittävää työtä arkistoidessaan ja järjestäessään Berlinin tuotantoa. Berliniä koskevassa nykytutkimuksessa keskitytään yhä enenevässä määrin hänen näkemykseensä eettisestä pluralismista. Eettinen pluralismi on yhteydessä kysymykseen liberalismin oikeutuksesta. Keskustelu myös Berlinin vapauden käsitteistä on siinä mielessä ajankohtaista, että kysymys negatiivisen vapauden asemasta osana eettistä pluralismia liittyy osaksi kysymystä liberalistisen järjestelmän oikeutuksesta.
Berlinin tutkimus Suomessa on ollut vähäistä, joskin kiinnostus hänen filosofiaansa kohtaan näyttäisi olevan kasvussa. Osittain tähän on voinut vaikuttaa se, että Berlinin tekstejä on hiljalleen alettu suomentaa. Tähän mennessä Berliniltä on suomennettu kolme teosta, Karl Marx (1968 suom. Juhani Jaskari), Vapaus, ihmisyys ja historia – valikoima esseitä (2001, suom. Timo Soukola) ja Siili ja kettu (2004, suom. Hanna Tarkka).
Isaiah Berlin. (2002b) Liberty. (Toim. Henry Hardy). Oxford University Press, Oxford.
– Luetuin Berlinin esseekokoelmista ja sisältää hänen keskeisimmät esseensä.
Crowder, George (2004). Isaiah Berlin: Liberty and Pluralism. Polity Press, Cambridge.
– Yksi systemaattisimmista johdatuksista Berlinin ajatteluun. Teos on samalla Berlinin arvopluralismin liberalistisen tulkinnan puolustuspuhe.
Gray, John (1995). Isaiah Berlin. Princeton University Press, Princeton.
– Paljon huomiota saanut analyysi Berlinin arvopluralismista. Gray puolustaa ei-liberalistista tulkintaa Berlinin arvopluralismista.
Berlinin esseekokoelmat
(1978). Russian Thinkers. (Toim. Henry Hardy and Aileen Kelly.) Hogarth Press, London; Viking, New York.
(1978b). Concepts and Categories: Philosophical Essays. (Toim. Henry Hardy.) Hogarth Press, London.
(1979). Against the Current: Essays in the History of Ideas. (Toim. Henry Hardy.) Hogarth Press, London.
(1990). The Crooked Timber of Humanity: Chapters in the History of Ideas. (Toim. Henry Hardy.) John Murray, London.
(1996). The Sense of Reality: Studies in Ideas and their History. (Toim. Henry Hardy.) Chatto and Windus, London.
(1997). The Proper Study of Mankind: An Anthology of Essays. (Toim. Henry Hardy and Roger Hausheer.) Chatto and Windus, London.
(1998). Personal Impressions. (Toim. Henry Hardy.) Pimlico, London.
(1999b). The Roots of Romanticism. (Toim. Henry Hardy.) Chatto and Windus, London.
(2000a). The Power of Ideas. (Toim. Henry Hardy.) Chatto and Windus, London; Princeton University Press, Princeton.
(2000b). Three Critics of the Enlightenment: Vico, Hamann, Herder (1960-65). (Toim. Henry Hardy.) Pimlico, London; Princeton University Press, Princeton.
(2002a). Freedom and its Betrayal: Six Enemies of Human Liberty (1952). (Toim. Henry Hardy.) Chatto and Windus, London; Princeton University Press, Princeton.
(2002b). Liberty. (Toim. Henry Hardy.) Oxford University Press, Oxford.
(2004b). The Soviet Mind: Russian Culture under Communism. (Toim. Henry Hardy.) Brookings Institution Press, Washington.
(2006). Political Ideas in the Romantic Age: Their Rise and Influence on Modern Thought. (Toim. Henry Hardy.) Chatto and Windus, London; Princeton University Press, Princeton.
Aarsbergen-Ligtvoet, Connie (2006). Isaiah Berlin: A Value Pluralist and Humanist View of Human Nature and the Meaning of Life. Rodopi, Amsterdam.
Burtonwood, Neil (2006). Cultural Diversity, Liberal Pluralism, and Schools: Isaiah Berlin and Education. Routledge, London.
Coles, Norman (2004). Human Nature and Human Values: Interpreting Isaiah Berlin. Egerton House, Bexhill.
Crowder, George (2004). Isaiah Berlin: Liberty and Pluralism. Polity Press. Cambridge.
Galipeau, Claude J (1994). Isaiah Berlin's Liberalism. Clarendon Press, Oxford.
Gray, John (1995). Isaiah Berlin. Princeton University Press, Princeton.
Ignatieff, Michael (1998). Isaiah Berlin: A Life. Chatto and Windus, London; Metropolitan, New York.
Margalit, Edna & Avishai (toim.) (1991). Isaiah Berlin: A Celebration. Hogarth Press, London.
The Isaiah Berlin Virtual Library (ylläpitäjä: Henry Hardy). berlin.wolf.ox.ac.uk/