Tekojen määräytymisestä

Matti Sintonen

Tekojen määräytymisestä

Ajatus 40, 1983, 293–301.

 

TEKOJEN MÄÄRÄYTYMISESTÄ

 

 

Georg Henrik von Wright: Freedom and Determination. Acta Philosophica Fennica, Vol. 31, No. 1, 88 s. Helsinki

 

1. G.H. von Wrightin uusin teos käsittelee ihmisen tarkoituksellisia (intentionaalisia) tekoja määrääviä tekijöitä, determinantteja, sekä inhimillisiä kykyjä, mahdollisuuksia ja vapauksia. Luon ensin lyhyen kuvailevan katsauksen teoksen sisältöön (2§-6§), ja poi­min sitten muutamia seikkoja lähempään tarkasteluun (7§-8§). Lopuksi palaan vapau­den, determinaation ja determinismin ongelmiin tarkastelemalla teoksessa esitettyjen väitteiden taustaa von Wrightin aiemman tuotannon valossa (§9-11§).

2. Freedom and Determination (lyhyesti FD) jakautuu neljään lukuun. Niistä ensimmäi­nen koskettelee vapaan tahdon juuria tai edellytyksiä, kykyjä ja tilaisuuksia. Lisäksi luvussa käsitellään haluamisen (tai tahtomisen), aikomisen sekä yrittämisen välisiä käsit­teellisiä suhteita.

von Wright erottaa kaksi "voida" -sanan merkitystä, joista toinen viittaa tekijä X:n (enemmän tai vähemmän pysyvään) kykyyn tehdä teko p, toinen X:lle avautuviin (enem­män tai vähemmän vaihtelevien) mahdollisuuksiin tehdä p. Nämä merkitykset esiintyvät, tässä järjestyksessä, lauseessa "X voi tehdä p:n jos ja vain jos tilanteessa jossa X voi tehdä p:n, X normaalisti tekisi p:n jos hän valitsisi tehdä p:n (so. päättäisi tehdä p:n tai ryhtyisi tekemään p:tä)". Sekä kyvyt että tilaisuudet ovat ihmisen vapaudelle tärkeitä, sillä se mitä ihminen voi tehdä jonain hetkenä ja jossain paikassa riippuu sekä hänen kykyjensä alueesta että siitä, millaisia tilaisuuksia hänelle tarjoutuu. von Wright erottaa vielä subjektiiviset ja objektiiviset kykyjen ja tilaisuuksien käsitteet, so. sen mitä hen­kilö tosiasiassa voi tehdä, ja mitä hän uskoo voivansa tehdä. On epäilyttävää ajatella, käsitteellisistä syistä, että X voisi täysin erehtyä omista kyvyistään (ja tilaisuuksistaan) (§10).

 

-293-

 

Luvussa I von Wright tekee muitakin tärkeitä käsitteellisiä erotteluja. Huomionarvoi­nen on hänen kantansa, jonka mukaan "intentionaalinen teko" ja "ei-intentionaalinen teko" eivät ole saman yläkäsitteen "teko"lajeja; "teon" ensisijainen merkitys on "inten­tionaalinen teko", ja ei-intentionaaliset teot ovat sen johdannaisia. Esim. voin tehdä jo­tain "vahingossa", tai "huolimattomuuttani", jolloin ei-intentionaalisesti tehty teko on intentionaalisen teon seuraus (§5).

Luvussa I käsitellään myös yksityiskohtaisemmin erilaisia tekemättä jättämisiä, ja to­detaan että tekemisen ja tekemättä jättämisen kykyjen välillä vallitsee asymmetria. X voi yrittää tehdä p:n mutta epäonnistua. Mutta X ei voi samalla tavalla yrittää jättää teke­mättä p:tä ja epäonnistua. X:llä saattaa tosin olla vahva houkutus tehdä p (jonka hän voi tehdä). Jos hän tällöin aikoo jättää p:n tekemättä mutta houkutus on liian suuri ja hän tekee p:n, X on yrittänyt voittaa houkutuksen tehdä p:n ja epäonnistunut. Mutta hän ei ole epäonnistunut yrityksessään olla tekemättä p:tä, samassa mielessä kuin hän epäonnis­tui yrityksessään tehdä p:n.

3. Luku II käsittelee tekojen selittämistä. von Wright kutsuu tekojen selittäviä tekijöitä tekojen determinanteiksi. Keskeisin erottelu tekojen determinoitumisessa on erottelu te­koihin jotka ovat sisäisesti determinoituneita ja niihin jotka ovat ulkoisesti determinoitu­neita.

Sisäisesti determinoitujen tekojen selittäminen tapahtuu viittaamalla tekijän tahtomis­asenteeseen (aikeeseen, tarkoitukseen, intentioon) ja hänen tiedolliseen asenteeseensa (us­komukseensa) koskien tahtomis-asenteessa ilmenevän aikomisen kohteen saavuttamiseksi riittäviä keinoja. Yhdessä nämä kaksi mentaalista asennetta muodostavat (yhden) perus­teen (ground) tai syyn (järkisyyn; reason) teon p tekemiselle (§14). Kun nämä kaksi asen­netta riittävät selittämään miksi tekijä X teki juuri p:n, on sisäisesti determinoituneen teon selitys täydellinen; ja peruste pakottava. Aina ei peruste ole pakottava. X voi tehdä p:n (saavuttaakseen Q:n), vaikka hän ajattelisi että p:n tekeminen on vain yksi Q:n saavutta­miseen riittävä mutta ei välttämätön keino. Jos X:llä on pakottava peruste valinnalleen, voidaan löytää mentaaliset asenteet jotka selittävät miksi X teki juuri p:n. Jos lisäperus­tetta ei ole, X valitsi p:n "muuten vain", tai valinta ilmensi "puhdasta preferoimista". Näissä tapauksissa p:llä oli ehkä pakottava syy tehdä jokin disjunktiivinen teko (p tai jo­kin vaihtoehtoinen riittävä keino), mutta ei pakottavaa syytä tai syytä lainkaan tehdä juuri paä.

4. Ulkoisesti determinoituneet teot ovat luonteenomaisesti vastauksia symbolisiin haas­teisiin. Tällaiset teot ovat osallistumista institutionaalisiin käytänteisiin, ja niiden oppimi­nen on yksilön sosiaalistumista. Symboliset haasteet voivat olla henkilökohtaisia (kuten vastaaminen kysymykseen) tai anonyymisia (kuten reagoiminen liikennevalon asettamaan "haasteeseen").

Haasteen esittäminen on ulkoisen teon determinantti. Tällaisille teoille on tyypillistä, että tekijä ei ennen tekoon ryhtymistä muodosta aietta tehdä tekoa: hän yksinkertaisesti vastaa (reagoi) haasteeseen. Silti tekoa koskeva selitys, joka sanoo "X painoi jarrua koska liikennevalo muuttui punaiseksi", voi olla täydellinen selitys: ulkoisen haasteen esit­täminen on riittävä peruste teon tekemiselle (edellyttäen että X:n mielestä on vain yksi tilanteen vaatimuksiin sopiva teko).

Toinen institutionaalisiin käytänteisiin osallistumisen muoto on sääntöjä noudattava käyttäytyminen. Säännöt voivat olla lakeja, moraalisääntöjä tai tapanormeja. Jotkut

 

-294-

 

niistä ovat käytänteitä määritteleviä (konstitutiivisia) sääntöjä, jotkut niiden ('oikeaa') suorittamistapaa määrääviä (preskriptiivisiä) sääntöjä.

On helppo nähdä miksi sisäiset determinantit johtavat tekoon. Mutta ulkoisten determi­nanttien osalta näin ei ole: se että X ymmärtää säännön (tai institutionaalisen käytänteen) ei ole riittävä determinantti. Tarvitaan jokin motivaatiomekanismi selittämään miksi X vastaa esitettyyn haasteeseen.

Motivaatiomekanismina toimii käytänteitä ympäröivä normatiivinen paine. Institutio­naaliseen käytänteeseen osallistuminen voi olla X:n tai koko yhteisön intressissä. Tämä intressi manifestoituu juuri normatiivisena paineena: ellei X vastaa haasteeseen lain, säännön tai tapanormin edellyttämällä tavalla, häneen kohdistuu paheksuntaa, rangais­tus, tms. von Wrightin mukaan ihmiset eivät kuitenkaan pääasiassa vastaa haasteisiin vält­tääkseen rangaistuksia. Yhteisön jäsenet sisäistävät institutionaaliset käytänteet ja yksin­kertaisesti vastaavat haasteisiin.

Normatiivisesta paineesta tulee sisäistämisen kautta tekojen sisäinen determinantti. Mitä paremmin X on säännön sisäistänyt, sitä vähäisempänä "ulkoisena" pakottavana voimana X tuntee normatiivisen paineen. Jos X vastaa ulkoiseen haasteeseen normatii­visen paineen vuoksi, hän tuntee normatiivisen paineen vapauden menetyksenä.

Sisäistäminenkin on vapauden rajoittumista, koska X ei tee tekoa siksi että hän aikoisi (haluaisi) tehdä sen, vaan siksi, että hänen edellytetään tekevän niin. Säännön mukai­seen käyttäytymiseen liittyy siis kaksi vastakkaista vapauden rajoitusta: normatiivisen paineen luoma ulkoinen pakote ja sisäistämisen aiheuttama "alistuminen". Yhteiskunta­kritiikki ammentaa paljolti näiden dialektiikasta. 5. Luku III käsittelee tekojen ja niiden (sisäisten) determinanttien välistä suhdetta. von Wright kutsuu omaa kantaansa konseptualistiseksi. Tekoja determinoivat (järki)syyt eivät ole tekojen (humelaisia) kausaalisyitä. Toisaalta ei ole oikein sanoa suhdetta loo­giseksi. Vaikka X aikoisi tehdä p:n, ei muuttaisi mieltään, eikä häntä estettäisi aikeen toteuttamisessa, ei ole (loogisesti) mahdotonta että hän ei tee p:tä (ryhdy tekemään p:tä). Tällaisissa ajatelluissa tilanteissa X:n käyttäytymistä tarkkailevalla voi olla ongelmia yrit­täessään todeta aikooko X todella tehdä p:n. Mutta von Wright korostaa ei-dogmaatti­suuden välttämättömyyttä: vaikka verifioinnin ongelma voitettaisiinkin, ei teon seuraami­nen ole looginen välttämättömyys.

von Wright korostaa, että sisäisten determinanttien ja tekojen välillä vallitsee laajasti ottaen käsitteellinen suhde. Normaalisti (jolloin normaalisuudella ei tarkoiteta tilastollis­ta todennäköisyyttä) intentio johtaa tekoon. Tekojen determinantteja koskeva "käsitteel­linen viitekehys" on sellainen, että X ei voi yleensä jättää tekemättä p:tä kun hän aikoo sen tehdä (ceteris paribus). Samalla tavalla normaalisuuden vaatimus edellyttää, että intention toteuttamattomuudelle on yleensä olemassa selitys.

Teon ja determinanttien ongelmalle on myös ex post actu-puolensa. Olettakaamme, että X:n teko p on sisäisten determinanttien (tahdon ja uskomuksen) mukainen. Voim­meko silloin sanoa, että X teki p:n siksi että hänellä oli nuo sisäiset determinantit? Onko mahdollista, että X teki p:n jostakin muusta (järki-)syystä? Ehkei sellaista järkisyytä ollut lainkaan?

Tarkastelkaammepa X:n tekoa q (ex post actu), jonka tekemistä jonain menneenä het­kenä X piti välttämättömänä jotta hän saavuttaisi p:n. Jos q on välitön teko, so. jos X:llä ei ole aikaa muuttaa tai unohtaa aiettaan, ei X voi ristiriidatta sanoa: "Aion saavuttaa p:n, ajattelin tuolloin että q:n tekeminen juuri silloin oli välttämätöntä, ja tein q:n –

 

-295-

 

mutta en siksi että aioin saavuttaa p:n." Tai: X voi sanoa näin vain jos hän tarkoittaa "En tehnyt q:ta intentionaalisesti".

Ylläolevasta ei kuitenkaan seuraa, etteikö X voi "erehtyä" tekonsa determinanteista. Silloinkin kun voimme sulkea pois valehtelun mahdollisuuden, X:n oma ilmoitus ei ole hänen tekojensa determinantteja koskevan väitteen totuuden kriteeri.

von Wright tarkastelee myös ulkoisten determinanttien luonnetta. Olettakaamme, että X sai määräyksen tehdä q:n. Kysyttäessä hän sanoo: "Tein q:n siksi että minut määrättiin tekemään q." X saattaa myös sanoa: "Tein q:n siksi että minut määrättiin tekemään Q, ja teen aina niin kuin määrätään." Tällöin X ei tarkoita, että hän on esittänyt kausaalisen hypoteesin siitä kuinka hän (todennäköisesti) käyttäytyy, vaan ilmaissut pysyvän aikeensa noudattaa määräyksiä.

6. Luku IV käsittelee intentioiden determinantteja. Voimme aina pyytää X:ltä perusteluja aikomuksilleen ja uskomuksilleen. Miksi X aikoi tehdä p:n? Joskus syynä on kaukaisempi intentio. Mutta ennen pitkää päädytään intentioiden perimmäisiin determinantteihin, haluihin ja velvollisuuksiin.

Haluihin viittaava selitys ("X halusi kuulla B:n soittavan") voi olla täydellinen, so. X ei halua tehdä p:tä minkään muun halun vuoksi. Mutta X:n halun takana voi olla "kaukai­sempi" halu ("X halusi kuulla B:n soittavan, koska hän halusi kuulla onko B hyvä soit­taja"). Jos taas kaukaisempaa halua ei ole, voi halun perusteluna olla se, että X pitää p:n tekemisestä. Kysymykseen siitä, miksi X pitää siitä mistä hän pitää, ei kuitenkaan aina ole vastausta.

Asioita, joista X pitää, von Wright kutsuu halun sisäisiksi (intrinsic) mahdollisiksi koh­teiksi. Pitämisen ("tykkäämisen") kohteet ovat sikäli satunnaisia, että eri henkilöt voivat pitää eri asioista. Mutta on myös "luonnollisia" halun kohteita, kuten terveys, hyvin­vointi ja onni, joiden vastakohdan haluaminen normaalioloissa on (käsitteellisistä syistä) mahdotonta. Tahdon heikkouden tai velvollisuudentunnon vuoksi X voi tehdä jotain, joka ei ole hänelle hyväksi, tai josta hän ei pidä.

Halujen ohella toinen perimmäisten determinanttien luokka ovat velvollisuudet. Velvol­lisuudet liittyvät läheisesti sosiaalisiin rooleihin. Jotkut roolit ovat "luontaisia" (äidin "rooli"), jotkut lain tai tapojen asettamia. Tekojen determinantteina rooleihin perustu­vat velvollisuudet ovat haluihin rinnastettavia. Tärkein ero on luonnollisesti se, että ulkoi­set velvollisuudet koetaan (usein) sisäisten halujen ja vapauksien rajoituksina. Mutta myös roolien edellyttämä käyttäytyminen on pääasiassa sisäistettyä. Roolit eivät myöskään aseta vain rajoituksia, vaan niihin liittyy valtaa: ne voivat antaa tilaisuuksia tehdä asioita, joita henkilö ei muuten voisi tehdä (vaikka osaisikin, ja vaikka hänellä olisi niihin fyysiset tilaisuudet).

7. Tarkastelen seuraavassa muutamaa yksityiskohtaa lähemmin. Ensimmäinen näistä on sisäisesti ja ulkoisesti determinoituneiden tekojen välinen ero. Vastaaminen ulkoisiin haas­teisiin on, toisin kuin toimiminen "sisäisten" halujen ja uskomusten pohjalta, sosiaalista tai kommunikatiivista toimintaa.

Tyypillinen esimerkki kommunikatiivisesta teosta on vastaaminen henkilökohtaiseen verbaaliseen haasteeseen, esim. kielellisesti esitetyn käskyn noudattaminen. Mutta von Wrightin mukaan myös anonyymisiin haasteisiin vastaaminen voidaan ymmärtää laa­jassa mielessä verbaaliseksi.

Mitä tämä verbaalisuus on? von Wright sanoo, että verbaalisen haasteen esittäminen ja verbaalinen vastaaminen siihen on kielipelin pelaamista. Jos vastaus on ei-verbaalinen,

 

-296-

 

voidaan sanoa että vastaaja osallistuu kielipelin kanssa analogiseen puoli-kieli-peliin (semi-language-game; §25). Tällöin on luontevaa sanoa, että kaikki symbolisiin haastei­siin vastaaminen on kielellisten ilmausten lausumista, jolloin "lausuminen" voi olla ver­baalista tai ei-verbaalista. Hakematta tulee mieleen H.P. Gricen laaja määritelmä "lausu­miselle": myös muu kuin sanan tai lauseen lausuminen voi olla lausumista siinä mielessä, että ei-verbaalinen teko voi olla puheteko. Tämän edellytyksenä on luonnollisesti, että - ei-verbaaliselle teolle voidaan löytää kommunikatiivisista intentioista koostuva tausta, joka selittää miksi tekijä "lausui" tuon ei-verbaalisen teon.

Erottaessaan sisäisesti ja ulkoisesti determinoituneet teot von Wright viittaa Jürgen Habermasin tekemään erotteluun työn ja yhteistyön välillä: yhteistyö on yhteiskunnan institutionaalisen viitekehyksen määräämää. Mutta analyyttisessa filosofiassa kehitetyn puheaktin teorian hyväksikäyttö olisi ollut ainakin yhtä paikallaan. Syy tähän on seu­raava.

Yksi ulkoisesti determinoituja tekoja koskeva ongelma on motivaatio-ongelma: vaikka oletammekin, että agentti X tietää kuinka johonkin symboliseen haasteeseen tulisi vastata, tämä ei vielä selitä miksi X ylipäätään vastaa haasteeseen. von Wrightin mukaan täytyy lisäksi olettaa, että haasteen vastaamiseen ja koko institutionaaliseen käytänteeseen liittyy normatiivinen paine (vrt. §3 yllä).

Normatiivinen paine luo tarvittavan motivaatioyhteyden. Agentti tai auktoriteetti X, joka esittää symbolisen haasteen, ei tyydy siihen että kuulija Y osaa vastata haasteeseen vaaditulla tavalla; X haluaa että Y vastaa haasteeseen. Käännettynä puheaktien kielelle tämä tarkoittaa: lausuessaan (gricelaisessa laajennetussa mielessä) kielellisen ilmaisun u X aikoo että Y lausuu kielellisen ilmaisun v. Mutta X:lle ei riitä, että Y tunnistaa sen kom­munikatiivisen intention joka X:llä on kun X lausuu u:n. Hän haluaa, että Y lausuu v:n. Se mikä tekee osallistumisesta institutionaalisiin (kommunikatiivisiin) käytänteisiin sosiaa­lista toimintaa, on että X aikoo että Y lausuu v:n sen kautta että Y tunnistaa X:n kommu­nikatiivisen intention. Y:n täytyy ymmärtää mikä X:n kommunikatiivinen intentio on, so. X:n täytyy turvata "illocutionary uptake". Jos X onnistuu tässä, hän on suorittanut onnistuneen illokutionaarisen teon. Jos X lisäksi saa Y:n lausumaan v:n, X on onnistunut perlokutionaarisessa teossaan.

Normatiivinen paine (eri muodoissaan) ja sisäistäminen takaavat sen, että X yleensä onnistuu perlokutionaaristen tekojen suorittamisessa - edellyttäen, että X onnistuu illo- - kutionaaristen tekojen suorittamisessa. Näin saamme von Wrightin erottelun sen välillä, että Y ymmärtää haasteen asettamat vaatimukset ja noudattaa haastetta.

Edelleen, illokutionaaristen aktien teoria antaa täsmällisen vastauksen sille, mistä haasteen ymmärtämisessä on kysymys. Jos X:n puheteko on verbaalinen, Y ymmärtää X:n haasteen jos ja vain jos Y ymmärtää (tietää) verbaalisen ilmauksen u semanttisen sisällön, ymmärtää mikä u:n kirjaimellinen merkitys on lausumistilanteessa, ja ymmärtää mitä X tarkoittaa u:n lausumisella ko. tilanteessa. Keskimäinen ehto on välttämätön, koska jos u on indeksinen sen ilmaisema propositio voi vaihdella tilanteesta toiseen. Viimemainittu ehto on välttämätön, koska X voi tarkoittaa u:n ei-kirjaimellisesti sano­malla "Oletko menossa maalle?"

X voi tarkoittaa "Oletko menossa Töölöön?" tai suorittaa epäsuoran puheteon (sano­malla "Anteeksi, istuttekohan mahdollisesti hattuni päällä" X voi pyytää Yaä nouse­maan; tällöin X ei ilahtuisi, jos Y vastaisi: "Kyllä").

Rinnastuksella puheaktien teoriaan on myös seuraavat rakentavat seuraukset. Teokses-

 

-297-

 

saan Explanation and Understanding (EU) von Wright korostaa 1800-luvun ja modernin hermeneutiikan välistä eroa. Vanha hermeneutiikka piti ymmärtämisen käsitettä lähinnä psykologisena käsitteenä (vrt. empatia), kun taas uusi hermeneutiikka, jonka analyytti­seen siipeen von Wright laajasti ottaen itsensä lukee, korostaa kielen, merkityksen, tul­kinnan ja ymmärtämisen välistä käsitteellistä yhteenkuuluvuutta. Ymmärtäminen on se­manttinen käsite. Puheaktien teoria on monessa mielessä juuri tällainen hermeneuttinen teoria.

Puheaktien teoria valaisee myös seuraavalla tavalla praktisen päättelyn luonnetta. von Wright vierastaa sanontaa "päättely", koska siihen liittyy vahva harkinnan tai jopa poh­dinnan vivahdus. Sama pätee luonnollisesti myös tulkintaan. Mutta praktisen syllogismin konstruoinnin avulla tapahtuva ymmärtäminen tai tulkinta on sikäli verrattavissa "impli­siittiseen" päättelyyn, että lopputulos, "praktinen päätelmä", perustuu monimutkai­seen taustatietoon ja tilanteen vaatimuksia koskevaan havaintotietoon. Praktista päätte­lyä ei tarvitse ymmärtää psykologistisesti kuvauksena tietoisesta päättelystä (niin kuin ymmärtämistä ei tarvitse tulkita empatiaksi): voimme olettaa, että tulkinnalle välttämätön taustatieto tai kyky tulkita tilanteen asettamat vaatimukset on automatisoitunut, ja silti ajatella, että ymmärtämiselle välttämättömien tekijöiden eksplisiittinen luettelointi vas­taisi premissien luettelemista (ja premissien perusteluiden luettelemista). Kielitieteessä ja puheaktien teoriassa "implisiittisestä tiedosta" ja "päättelystä" on keskusteltu paljon: samalla tavalla kuin intentionaalisten tekojen ex post factu ymmärtäminen on kirjaimel­lisesti havaitsemista, kielellisten merkitysten ja puhujain merkitysten tulkitseminen on kirjaimellisesti havaitsemista. Ja puheteothan ovat tekoja.

8. Toinen yksityiskohtaisempi huomautukseni koskee halun "luonnollisia" kohteita ja teon teoriaa. Halun (tai tahdon) luonnollisia kohteita ovat mm. haluavan agentin terveys, hyvinvointi ja onnellisuus. Luonnollisten halujen kohteet ovat myös ihmisen toiminnan (tekojen) luonnollisia päämääriä. Aiemmassa teoksessaan The Varieties of Goodness (VG) von Wright erottaa toisistaan välilliset ja perimmäiset päämäärät. Kun agentilta X itsel­tään kysytään, miksi hän teki teon p, päädytään viimein vastaukseen, joka antaa perim­mäisen päämäärän. Jos X:n perustelu teolleen p on "Koska p:n tekeminen edistää ter­veyttäni" (tai hyvinvointiani tai onnellisuuttani) ei enää herää kysymystä "Miksi haluat olla terve (jne.)?".

Tämä VG:ssa esiintyvä ajatus sai eksplisiittisen teon teoreettisen muotoilun Explana­tion and Understanding:ssa (EU). Tällaista teon teoriaa voidaan kutsua aristoteliseksi ja ei-naturalistiseksi siinä mielessä, että se sisältää asymmetrian: on olemassa luonnollisia tekoja, jotka eivät kaipaa lisäperustelua, kun taas teko joka näyttää olevan (tai on) risti­riidassa perimmäisten päämäärien kanssa, vaatii selityksen.

Vaikka von Wright ei enää pidä agentin X omaa ilmoitusta tekojen determinantteja koskevien väittämien totuuden kriteerinä (vrt. FD §36, VG V.2.), koska X voi erehtyä omista motiiveistaan, aristotelinen periaate leimaa koko hänen myöhempää tuotantoaan. Yksi tämän periaatteen seurauksista on se, että tekojen selittämisessä lopullinen totuus ei voi ylittää agentin viitekehystä: jos X:llä ei esim. ole perustelua sille, miksi hän teki dis­junktiivisen teon p tai q juuri tekemällä p:n, ei kysymykselle 'Miksi teit juuri p:n?' ole vastausta - ellei oleteta, että X:llä on jokin tiedostamaton motiivi. Voi olla olemassa kausalistinen (esim. neurofysiologinen) selitys, mutta se ei ole X:n teon vaan X:n ulkoisen käyttäytymisen (ruumiinliikkeiden) selitys.

9. Kolmas huomautukseni koskee FD:n asemaa von Wrightin ajattelussa. VG:ssa von

 

-298-

 

Wright erottaa etiikan kannalta kolme merkittävää käsiteryhmää, arvokäsitteet (hyvä, paha), normatiiviset käsitteet (velvollisuus, lupa, oikeus (johonkin), jne.) sekä inhimilli­siä tekoja koskevat 'psykologiset' käsitteet (aikomus, motiivi, harkinta, jne.). Koko von Wrightin käytännöllistä filosofiaa koskevalle tuotannolle on ominaista pyrkimys suhteut­taa nämä käsiteryhmät toisiinsa. EU:ssa von Wright käsittelee ennen kaikkea (intentio­naalisten) tekojen selittämistä. Tekojen selittämisen intentionalistinen malli on hänen mu­kaansa ihmistieteille sitä mitä subsumptioteoreettinen malli on luonnontieteille (EU, s. 27). FD:ssa tulee mukaan toinen tekojen perimmäinen determinantti-ryhmä, velvollisuudet. Samalla syntyy synoptinen kuva käytännöllisestä filosofiasta, sillä FD:ssa tarkastellaan juuri yllämainittuihin kolmeen ryhmään kuuluvien käsitteiden suhteita.

Tässä synoptisessa kuvassa praktinen syllogismi menettää universaalin asemansa, sillä se ei kata kaikkea ihmistieteellistä selittämistä. Jo ennen FD:a von Wright piti praktinen syllogismi -termin toista nimitystä "praktinen päättely" harhaanjohtavana, koska siihen liittyy tietoisen päättelyn tai harkinnan ajatus. Usein teko on kuitenkin lähes automaat­tista. Itse asiassa praktisen päättelyn alkuperäinen tarkoituskin on teon ex post factu selittäminen (tai ymmärtäminen), ei tekijän ajattelun eksplikointi ex ante factu. Tämä huomautus on vielä paremmin paikallaan ulkoisesti määräytyneisiin tekoihin, koska ne ovat kirjaimellisesti haasteisiin reagoimista.

Praktisella syllogismilla on von Wrightin synoptisessa käytännöllisessä filosofiassa edelleenkin keskeinen sija. FD:n tekee merkittäväksi nähdäkseni juuri se, että siinä VG:ssa esitetyt kolme eettisesti relevanttia käsiteryhmää saavat luonnollisen paikkansa: FD:ssa mukaan tulevat juuri velvollisuudet (ja muut deonttiset käsitteet) tekojen determinant­teina. Edellä kohdassa 7. mainitusta syystä nimitys "praktinen päättely" puolustaa silti mielestäni paikkaansa - myös ulkoisesti määräytyneiden tekojen selittämisessä.

10. von Wrightin (kenties juuri etiikasta peräisin oleva) ei-naturalistinen ihmistieteen filo­sofia tekee myös ymmärrettäväksi hänen kantansa tahdon vapauteen. Hän erottaa meta­fyysisen ongelman teon teoriaan tai yhteiskuntafilosofiaan kuuluvasta vapauden ongel­masta. Edellinen kysymys on luonnonfilosofinen ja koskee oikeastaan ulkoista käyttäyty­mistä ja ruumiinliikkeitä. Jälkimmäinen on ihmistieteitä koskeva kysymys.

Vaikka universaalin determinismin teesi olisi tosi ja kaikki ruumiinliikkeet olisivat kausaalisesti determinoituneita, ei tästä seuraa että agentin X teko ei ollut vapaa. Tekojen determinoituneisuus kuuluu eri käsitteelliselle tasolle kuin ruumiinliikkeiden determinoi­tuneisuus. Teko on ei-vapaa sikäli kuin se on, esimerkiksi, täydellisesti 'pakottavien' vel­vollisuuksien määräämä. Ihmisen vapaus voi olla rajoittunut myös siksi, että hänellä ei ole kykyjä ja tilaisuuksia tehdä tahtomiaan asioita. Sikäli kuin kyvyt ja tilaisuudet mää­räytyvät kausaalisesti agentista riippumatta, kausaliteetti voi uhata vapautta. Mutta ruu­miinliikkeiden kausaalinen määräytyneisyys ei sinänsä voi uhata ihmisen tekojen vapaut­ta. Ajatus, että agentti on täydellisesti kausaliteetin vanki, on von Wrightin mielestä mah­doton.

von Wrightin mukaan klassinen (so. metafyysinen) tahdon vapauden ongelma syntyy kun kysymme olisiko jokin agentti X, joka teki p:n koska hän halusi tehdä p:n ja päätti tehdä p:n, voinut haluta tai valita tehdä toisin. Tätä kysymystä hän ei FD:ssa käsittele. Esipuheessa hän kuitenkin otaksuu, että tämä ongelma menettää sen keskeisen aseman, joka sillä on länsimaisessa filosofiassa ollut. Syy siihen on seuraava. Tämä ongelma syn­tyy kun ajattelemme, että tekojen ja niiden determinanttien välinen suhde on joko kausaa­lisen syyn ja seurauksen tai perusteen ja loogisen seurauksen välinen looginen suhde.

 

-299-

 

Tämä dikotomia tullee vähitellen häviämään: tekojen ymmärtämisen viitekehys on sui generis eikä palaudu kumpaankaan malliin.

11. Kaksi mielenkiintoista kysymystä kaipaa vielä keskustelua. Ensinnäkin, missä mää­rin FD:n käsittelemät tekojendeterminantit kattavat kaikki tekojen determinantit? Toi­seksi, missä määrin FD:n viitekehys kattaa yhteiskuntatieteellisen, mukaan lukien esim. taloustieteellisen, valtio-opillisen ja antropologisen selittämisen (ja ymmärtämisen)?

Sikäli kuin tekojen selittäminen ymmärretään intentionalistisen mallin mukaisesti, FD antaa nähdäkseni adekvaatin vastauksen edelliseen kysymykseen. Tällöinkin voidaan kes­kustella siitä, onko intentionalistinen vaiko esim. kausalistinen teon teoria oikea. Jätän tämän kysymyksen avoimeksi jo siksi, että sen ratkaiseminen ei ole von Wrightin ensi­sijaisen kiinnostuksen kohteena FD:ssa. Mutta toinen ongelma on mielenkiintoinen ja problemaattisempi. Jotkut von Wrightin kriitikot ovat huomauttaneet, että EU:ssa esi­tetty väite praktisen syllogismin soveltuvuudesta historia- ja yhteiskuntatieteiden yleiseksi (subsumptiomallista eriäväksi) selittämisen malliksi on liian rohkea. Juuri historia- ja yh­teiskuntatieteissä löytyy selityksiä, jotka eivät luontevasti sovellu praktisen päättelyn malliin. Tähän kritiikkiin on helppo vastata korostamalla EU:n rajattua tehtävänasette­lua. Mutta onko FD:n viitekehys tässä suhteessa ratkaiseva avaus kohti EU:ssa esitetyn vahvan väitteen perustelemista – onhan velvollisuuksien mukaan tuominen ja ulkoisesti määräytyneiden tekojen tarkastelu juuri sosiaalisten tekojen tarkastelua?

Nähdäkseni FD:n tehtävänasettelu on EU:lle likeinen, eikä ole tarkoitettukaan katta­maan kaikkea yhteiskuntatieteellistä selittämistä. Kaikki yhteiskuntatieteellinen selittämi­nen ei ole tekojen selittämistä. Jo EU:n kvasi-kausaaliset selitykset mahdollistivat sen, että toimivien agenttien intentionaalisten tekojen kausaaliset seuraukset luovat yhteis­kunnallisia (tai sosiaalisia) tilanteita, jotka eivät ole kenenkään tarkoittamia - samalla tavalla kuin yksi agentti ei voi ennakoida kaikkia tekojensa seurauksia.

EU:ssa von Wright toteaa, että historiassa ja yhteiskuntatieteissä kausaalinen selittä­minen on intentionalistiselle (tai teleologiselle) alisteinen: ihmisten intentionaalisten tekojen tuloksilla on (humelaisia) kausaalisia seurauksia, joihin kausalistinen malli sovel­tuu. Mutta hänen mukaansa historia- ja yhteiskuntatieteet ovat vain toissijaisesti kiin­nostuneita kausaaliselityksistä. Tärkeintä näille tieteille ovat agenttien tekojen perusteet, ja näille perusteille nojautuvat selitykset eivät ole kausaalisia.

Mikäli tämä väite pitää sisällään sen, että yhteiskuntatieteissä ei ole aitoja kausaali­selityksiä (tai tarkemmin: subsumptioteoreettisia noomisia selityksiä) se on nähdäkseni liian vahva. Ei ole totta, että laeilla on aina alisteinen rooli. Seuraava esimerkki valaisee asiaa (vrt. Alan Garfinkel, Forms of Explanation, 1981, s. 164). Useat yhteisöt erottavat selvästi, esim. sukulaisuussuhteita koskevassa sanastossaan ristiserkut, so. miehen äidin veljen tyttäret ja hänen isänsä sisaren tyttäret. Miksi? Levi-Straussin teokseen Elementary Structures of Kinship liitteen kirjoittanut matemaatikko Andre Weil on osoittanut, että jos (1) yhteisön jokaisella jäsenellä on vain yksi naimakelpoisten henkilöiden luokka, (2) tämä luokka määräytyy yksinomaan sukupuolen ja vanhempien avioliittotyypin mukaan, ja (3) sukulaisuusrakenne on stabiili, so. se voi uusiintua rajoituksetta seuraavissa suku­polvissa, miehelle naimakelpoisten luokkaan kuuluvat joko äidin veljen tyttäret tai isän sisaren tyttäret, mutta eivät molemmat. Muussa tapauksessa myöhempiin sukupolviin kuuluvia sukulaisia ei voida luokitella sukulaisuussuhteiden kannalta konsistentilla ta­valla. Ajallisen stabiilisuuden rakenteellinen vaatimus siis selittää toisen rakenteellisen seikan.

 

-300-

 

Tällaiset selitykset – ja niitä löytyy muistakin yhteiskuntatieteistä – eivät palaudu intentionalistiseen malliin. Silti yhteiskuntatieteilijä on niistä kiinnostunut. von Wrightin teleologinen malli (EU:ssa) tai intentionalistinen laajennettu malli (FD:ssa) ei ole tarkoi­tettu yhteiskunnan rakenteiden selittämiseen. FD:ssa kyllä tarkastellaan normeja ja roo­leja, mutta vain sikäli kuin ne muodostavat agenttien intentionaalisten (sisäisesti tai ulkoi­sesti määräytyneiden) tekojen taustan. Mielenkiintoiseksi aidosti subsumptioteoreettiset selitykset tekee se, että rakenteelliset seikat toimivat agenttien intentionaalisten tekojen reunaehtoina – ja siis vapauksien rajoituksina. Ei voida edes sanoa, että agentit ovat ne sisäistäneet, samalla tavalla kuin he ovat sisäistäneet normit ja roolit.

 

Helsingin yliopisto

MATTI SINTONEN

 

-301-