Utilitarismi
Arvi Pakaslahti (julkaistu 10.11.2008, muokattu 22.9.2014)
Utilitarismi on yksi eniten huomiota saaneista ja kiistellyimmistä normatiivisista näkemyksistä nykyajan moraalifilosofian historiassa. Ensimmäisenä varsinaisena utilitaristina pidetään usein Jeremy Benthamia (1748–1832), joskin utilitaristisiksi luokiteltavia näkemyksiä on esitetty uuden ajan filosofiassa jo ennen häntä. Esimerkiksi David Humesta (1711–1776) puhutaan joskus jonkinlaisena utilitaristina. Utilitarismin kannalta Benthamin pääteos oli The Principles of Morals and Legislation, jonka ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1789 ja toinen vuonna 1823.
1800-luvun tärkeimmät utilitaristit olivat Benthamin ohella John Stuart Mill (1806–1873) ja Henry Sidgwick (1838–1900). Millin Utilitarismi, jonka ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1863 ja neljäs vuonna 1871, ja Sidgwickin The Methods of Ethics, jonka ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1874 ja seitsemäs postuumisti vuonna 1907, ovat utilitarismin klassikoita, joista etenkin jälkimmäinen on kestänyt hyvin aikaa. Siihen viitataan runsaasti nykyisessäkin utilitaristisessa kirjallisuudessa.
Suurimman osan 1900-luvun alkupuoliskosta utilitarismi oli pimennossa moraalifilosofien kiinnostuksen ollessa toisaalla. Kuitenkin 1950-luvulta ja erityisesti 1960-luvulta lähtien aina tähän päivään saakka utilitarismi on saanut maailmalla paljon kiinnostusta − joskin vain kohtuullisesti kannatusta − osakseen analyyttisten moraalifilosofien keskuudessa. Sen merkittävimmät − tai ainakin kuuluisimmat − edustajat tuon ajanjakson aikana ovat olleet R.M. Hare (1919–2002) ja Peter Singer (1946–). Kummatkin ovat sekä puolustaneet utilitarismia monin tavoin että soveltaneet sitä mitä erilaisimpiin käytännöllisiin eettisiin kysymyksiin. Utilitarismin kannalta Haren pääteoksena voi pitää vuonna 1981 ilmestynyttä Moral Thinking: Its Levels, Method, and Point ja Singerin pääteoksena teosta Practical Ethics, jonka ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1979 ja toinen vuonna 1993.
- Mitä utilitarismi on?
- Utilitarismin muodot
- Utilitarismin kritiikki
- Utilitarismin puolustus
- Suomalainen utilitarismin tutkimus
- Lopuksi
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
- Internet-lähteet
On tärkeää huomata, että termit ”utilitarismi” ja ”utilitaristinen” eivät viittaa mihinkään tietynlaisiin näkemyksiin siitä, miksi moraalisten toimijoiden pitäisi toimia jollakin tietynlaisella tavalla. Kyseiset termit viittaavat ainoastaan tietynlaiset piirteet omaaviin näkemyksiin siitä, millä tavalla tai miten moraalisten toimijoiden pitäisi toimia. Tämän takia utilitarismia onkin ehkä osuvampaa kutsua tietynlaisten moraalidoktriinien kuin moraaliteorioiden joukoksi, joskin utilitarismia usein kutsutaan moraaliteoriaksi tai tietynlaisten moraaliteorioiden joukoksi.
Yleinen näkemys moraalifilosofien keskuudessa on, että kaikki moraalidoktriinit, jotka perustuvat tavalla tai toisella ajatukseen hyvinvoinnin (johon usein myös viitataan termillä ”utiliteetti”) tai jonkin muun hyvin vastaavankaltaisen asian maksimoimisesta maailmassa, ovat utilitarismia edustavia moraalidoktriineja. Käyttäessään termiä ”utilitarismi” monet filosofit viittaavatkin nimenomaan tällaisiin moraalidoktriineihin. Usein utilitarismin kuitenkin ymmärretään käsittävän muunkinlaisia moraalidoktriineja. Esimerkiksi sellaisten moraalidoktriinien, jotka perustuvat ajatukseen kärsimyksen minimoimisesta maailmassa, voidaan ajatella myös edustavan utilitarismia.
Termiä ”utilitarismi” ei liene perusteltua varata pelkästään niitä moraalidoktriineja varten, jotka perustuvat ajatukseen hyvinvoinnin maksimoimisesta maailmassa, koska on olemassa monia ei-maksimoivia moraalidoktriineja, jotka kuitenkin muistuttavat niin paljon maksimoivaa utilitarismia, että utilitarismi on niille luonteva kattotermi. Tällaisiin ei-maksimoiviin utilitaristisiin moraalidoktriineihin lukeutuvat eräät negatiiviset ja ei-optimoivat moraalidoktriinit, joita tarkastellaan seuraavassa luvussa.
Kirjallisuudesta ei löydy tarkkaa standardimääritelmää utilitarismista. Nykyään kuitenkin yleisesti katsotaan, että moraalidoktriini ei edusta utilitarismia, jos se sisältää distributiivisen periaatteen, jos se ei ole täysin hyvinvointiperustainen tai jos se ei ole täysin impartiaalinen (ts. puolueeton). Utilitarismi saattaisikin olla perusteltua ymmärtää niin, että moraalidoktriini edustaa utilitarismia, jos ja vain jos se ei sisällä ainuttakaan distributiivista periaatetta ja on lisäksi sekä täysin hyvinvointiperustainen että täysin impartiaalinen. Tällainen utilitarismin määritelmä on ainakin siinä mielessä hyvä, että se ei rajaa kaikkia ei-maksimoivia moraalidoktriineja utilitarismin ulkopuolelle.
On kuitenkin hyvä huomauttaa, että joskus joitakin sellaisia moraalidoktriineja, joissa ajatus hyvinvoinnin maksimoimisesta maailmassa on keskeisessä asemassa, mutta joita on pehmennetty jollakin distributiivisella periaatteella, kutsutaan painotetuksi utilitarismiksi (esim. Arneson 2001, 182; Weirich 1983, 424). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tällaisen termin käyttäjä pitäisi tällaisia moraalidoktriineja ”puhdasta” utilitarismia edustavina moraalidoktriineina. Tässä artikkelissa termillä ”utilitarismi” viitataan vain ”puhtaaseen” utilitarismiin.
Moraalidoktriinia voi olla perusteltua kutsua täysin hyvinvointiperustaiseksi, jos kyseisen moraalidoktriinin mukaan kaikkien moraalisten arvioiden pitäisi perustua pelkästään preferenssien tai intressien tyydyttyneisyyteen ja tyydyttymättömyyteen, onnellisuuteen, mielihyvään, mielipahaan, kärsimykseen, miellyttäviin tuntemuksiin, epämiellyttäviin tuntemuksiin ja/tai johonkin muuhun vastaavankaltaiseen asiaan. Sen sijaan sellaiset moraalidoktriinit, joiden mukaan joidenkin tai kaikkien moraalisten arvioiden pitäisi perustua esimerkiksi sellaisiin asioihin kuin varallisuuteen, vapauteen, hyveisiin, tietoon, oikeuksiin ja/tai joihinkin tietynlaiset teot kieltäviin periaatteisiin (joita usein kutsutaan deontologisiksi periaatteiksi) kuten esimerkiksi ”Älä valehtele!”, ”Älä varasta!” ja ”Älä tapa toista ihmistä!”, eivät ole täysin (tai lainkaan) hyvinvointiperustaisia moraalidoktriineja.
On tosin syytä todeta, että jotkut filosofit puhuvat myös ideaalisesta utilitarismista. Tällä he viittaavat eräisiin sellaisiin moraalidoktriineihin, jotka eivät ole täysin (tai lainkaan) hyvinvointiperustaisia. Kuitenkin suurin osa utilitarismista kirjoittavista nykyfilosofeista rajaa kaikki moraalidoktriinit, jotka eivät ole täysin hyvinvointiperustaisia, utilitarismin ulkopuolelle (ks. Miller 2003, 50).
Täysin hyvinvointiperustaisten moraalidoktriinien kontekstissa impartiaalisuus usein ymmärretään jotakuinkin niin, että ollakseen täysin impartiaalinen moraalidoktriinin täytyy nähdä jokaisen aistivan olennon − olipa hän sammakko tai ihminen − hyvinvointi itsessään moraalisesti merkityksellisenä ja moraalisesti yhtä merkityksellisenä. Jos henkilö hyväksyy tällaisen impartiaalisen näkemyksen, hän joutuu tällöin sitoutumaan myös näkemykseen, jonka mukaan sama määrä rotan hyvinvointia ja ihmisen hyvinvointia on moraalisesti yhtä merkityksellistä.
Toisaalta on huomioitava, että tällainen tapa ymmärtää (hyvinvointiin keskittyvä) impartiaalisuus saattaa olla liian kapea. Impartiaalisuus voidaan ymmärtää myös esimerkiksi niin, että se kuinka moraalisesti merkityksellistä jonkin olennon hyvinvointi on, ei riipu siitä, kuka hän/se on. Jos impartiaalisuus ymmärretään tällä tavalla, on mahdollista argumentoida, että monet distributiiviset moraalidoktriinit ovat täysin impartiaalisia. Tosin vaikka tällainen näkemys impartiaalisuudesta olisikin kestävin, siitä ei seuraisi, että sellaiset moraalidoktriinit, joiden mukaan jokaisen aistivan olennon hyvinvointi on itsessään moraalisesti merkityksellistä ja moraalisesti yhtä merkityksellistä, eivät olisi täysin impartiaalisia. Kyseessä on vain laajempi tapa ymmärtää impartiaalisuus. (ks. Hooker 2000, 60–62.)
Moraaliperiaatteita, jotka näkevät jonkin tietyn asian (esim. hyvinvoinnin) jakamisen tai jakautumisen itsessään moraalisesti merkityksellisenä, kutsutaan usein distributiivisiksi periaatteiksi. Moraalidoktriinia, joka sisältää yhden tai useamman distributiivisen periaatteen, voi kutsua distributiiviseksi moraalidoktriiniksi. Esimerkeiksi hyvinvointiperustaisista distributiivisista moraalidoktriineista käyvät vaikka hyvinvointiegalitaristiset ja prioritaristiset moraalidoktriinit. Hyvinvointiegalitaristi voi esimerkiksi väittää, että se kuinka tasaisesti hyvinvointi jakautuu eri olentojen välillä, on itsessään moraalisesti merkityksellistä, kun taas prioritarismin mukaan se, kuinka korkea jonkin olennon hyvinvointi on, vaikuttaa siihen, kuinka moraalisesti merkittäviä muutokset hänen hyvinvoinnissaan ovat (ks. esim. Arneson 2002). Sen sijaan hyvinvoinnin jakautumisella on utilitarismille korkeintaan instrumentaalista merkitystä. Jos utilitaristi on sitä mieltä, että tietynlaisiin hyvinvoinnin jakautumiin tähtääminen (esim. tähtääminen hyvinvoinnin tasaiseen jakautumiseen ihmisten välillä) on monissa tapauksissa hyvä keino maksimoida hyvinvointi, tällöin kysymys hyvinvoinnin jakautumisesta voidaan nähdä instrumentaalisesti merkityksellisenä utilitarismin näkökulmasta.
Jos utilitarismi ymmärretään edellä kuvatulla tavalla, utilitarismin sisälle mahtuu hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä, minkälaista toimintaa moraali edellyttää moraalisilta toimijoilta. Alla olevat jaottelut, jotka kuvaavat eräitä keskeisiä eroja eri utilitarismin muotojen välillä, ovat osoitus tästä.
Hedonistinen ja ei-hedonistinen utilitarismi: Hedonistinen utilitaristi voi esimerkiksi väittää, että tekoja pitäisi arvioida sen perusteella, kuinka paljon ne tuottavat mielihyvää ja kärsimystä. Hedonistista utilitarismia usein kontrastoidaan preferenssiutilitarismiin, joka on esimerkki ei-hedonistisesta utilitarismista. Preferenssiutilitaristi saattaa esimerkiksi väittää, että tekoja pitäisi arvioida sen perusteella, kuinka voimakasta preferenssien tyydytystä ja tyydyttymättömyyttä ne tuottavat. Hedonististen ja ei-hedonististen utilitaristien väliset erimielisyydet (sekä erilaisten hedonististen utilitaristien väliset erimielisyydet ja erilaisten ei-hedonististen utilitaristien väliset erimielisyydet) koskevat sitä, mitä hyvinvointi oikeastaan on tai mikä loppujen lopuksi tekee aistivien olentojen elämästä hyvää tai huonoa. Tämä näkemysero on luonteeltaan erilainen verrattuna seuraaviin viiteen tapaan jaotella utilitaristisia moraalidoktriineja, koska ne koskevat sitä, miten hyvinvointiin tai aistivien olentojen elämän loppujen lopuksi hyväksi tai huonoksi tekeviin asioihin tulisi suhtautua, mitä tahansa ne sitten ovatkaan.
Suora ja epäsuora utilitarismi: Tekoutilitarismin suhtautuminen tekoihin on suora, koska sen mukaan arvioitavan teon moraaliset ominaisuudet (esim. sen moraalinen vääryys, oikeus, huonous ja hyvyys) riippuvat itse arvioitavan teon seurauksista, kun taas niiden utilitarismin muotojen, joiden mukaan arvioitavan teon moraaliset ominaisuudet riippuvat jonkin muun kuin itse arvioitavan teon seurauksista, suhtautuminen tekoihin on epäsuoraa (ks. Sinnott-Arm¬strong 2006). Esimerkiksi sellainen utilitarismi, jonka mukaan teko on moraalisesti oikein, jos ja vain jos se maksimoi hyvinvoinnin (ts. jos ja vain jos mikään vaihtoehtoinen teko ei johtaisi suurempaan määrään hyvinvointia maailmassa), arvioi tekoja suoraan. Epäsuoran utilitarismin tunnetuin päämuoto on sääntöutilitarismi, josta taas on hyvin monenlaisia alamuotoja. Sääntöutilitaristi voi esimerkiksi olla sitä mieltä, että teko on moraalisesti oikein, jos ja vain jos se on sopusoinnussa sellaisten sääntöjen kanssa, jotka maksimoisivat hyvinvoinnin, jos kaikki moraaliset toimijat noudattaisivat kyseisiä sääntöjä. Tässä on syytä todeta, että osa moraalifilosofeista (esim. McNaughton & Rawling 1998, 45; Sen & Williams 1982, 15) käyttää suora/epäsuora -jaottelua hyvin erilailla, koska he viittaavat sillä siihen, minkälaisia ns. päätösmenetelmiä moraalisten toimijoiden pitäisi käyttää. Päätösmenetelmiä tarkastellaan tämän artikkelin viimeisessä luvussa.
Hyvä esimerkki sääntöutilitaristisesta säännöstä voisi olla esimerkiksi sääntö ”Älä syö tehotuotettujen eläinten lihaa!”, koska jos kaikki moraaliset toimijat noudattaisivat tällaista sääntöä, se pakottaisi kaikki tehotuotantoa harjoittavat lihantuottajat parantamaan tuotantoeläinten oloja tuntuvasti ja siirtymään ei-tehotuotettuun eläinten kasvattamiseen. Sen sijaan tekoutilitaristi saattaa olla sitä mieltä, että hän on oikeutettu syömään tehotuotettua lihaa, jos hän ei pysty löytämään perusteita näkemykselle, että hänen luopumisensa tehotuotetun lihan syömisestä johtaisi suurempaan määrään hyvinvointia maailmassa kuin se, että hän jatkaisi niiden syömistä. Hän saattaa olla tätä mieltä esimerkiksi, jos hän uskoo, että hänen luopumisellansa tehotuotetun lihan syömisestä ei tulisi olemaan minkäänlaista positiivista vaikutusta minkään tuotantoeläinten elinoloihin.
Totaali- ja keskiarvoutilitarismi: Olisiko parempi, että maailmassa olisi sata triljoonaa olentoa, joiden kenenkään hyvinvointi ei olisi järin korkea mutta joiden elämä olisi kuitenkin elämisen arvoinen, vai että maailmassa olisi satatuhatta olentoa, jotka kaikki olisivat erittäin onnellisia, mutta joiden yhteenlaskettu hyvinvointi olisi pienempi kuin edellä mainitun sadan triljoonan olennon hyvinvointi? Tämä kysymys on hypoteettinen, mutta se kuvaa hyvin totaaliutilitarismia ja keskiarvoutilitarismia. Totaaliutilitarismi pitäisi ensimmäistä vaihtoehtoa parempana, kun taas keskiarvoutilitarismi pitäisi jälkimmäistä vaihtoehtoa parempana.
Totaaliutilitarismin mukaan oleellista on siis hyvinvoinnin maksimointi maailmassa, kun taas keskiarvoutilitarismin mukaan oleellista on olentojen keskimääräisen hyvinvoinnin maksimointi. On kuitenkin huomattava, että vaikka kyseessä on merkittävä teoreettinen ero, käytännön tasolla kyseiset näkemykset voivat erota toisistaan ainoastaan sellaisten tekojen etiikkaa pohdittaessa, jotka vaikuttavat siihen, kuinka paljon maailmassa on aistivia olentoja. On myös syytä huomata, että puhdas totaaliutilitarismi ja puhdas keskiarvoutilitarismi ovat vain yksinkertaisia perusversioita ja että niistä on kehitetty erilaisia muunnelmia ja kombinaatioita (ks. esim. Mulgan 2001).
Optimoiva ja ei-optimoiva utilitarismi: Sellaista utilitarismia, jonka mukaan moraalisten toimijoiden pitäisi aina toimia moraalisesti parhaalla tavalla, voi kutsua optimoivaksi utilitarismiksi, kun taas sellaista utilitarismia, jonka mukaan moraaliset toimijat eivät ole aina velvoitettuja toimimaan moraalisesti parhaalla tavalla, voi kutsua ei-optimoivaksi utilitarismiksi. Optimoivaa utilitarismia on esimerkiksi sellainen maksimoiva utilitarismi, jonka mukaan moraalisten toimijoiden pitäisi aina toimia tavalla, joka maksimoi hyvinvoinnin. Sen sijaan tyydyttävä utilitarismi (engl. satisficing utilitarianism) edustaa ei-optimoivaa utilitarismia. Tyydyttävä utilitarismi voi esimerkiksi sanoa, että moraalisten toimijoiden pitäisi toimia tavalla, jonka vaikutus hyvinvoinnin määrään on tarpeeksi hyvä ja jonka mukaan ”tarpeeksi hyvä” voi olla vähemmän kuin ”paras”. (ks. esim. Norcross 2006, 40; Slote 1986, 479–480.)
Positiivinen ja negatiivinen utilitarismi: Edellisessä kappaleessa mainitut utilitaristiset näkemykset ovat luonteeltaan positiivisia, koska niiden mukaan keskeistä on se, että hyvinvointia on mahdollisimman tai tarpeeksi paljon. Utilitarismi voi kuitenkin olla luonteeltaan myös negatiivista. Esimerkiksi sellaista moraalidoktriinia, jonka mukaan moraalisten toimijoiden pitäisi toimia tavalla, joka minimoi kärsimyksen maailmassa, on luontevaa kutsua paitsi utilitaristiseksi niin myös negatiiviseksi. Sitä voi pitää luonteeltaan negatiivisena, koska kyseinen näkemys perustuu ajatukseen siitä, että jotakin moraalisesti perustavanlaatuista asiaa olisi mahdollisimman vähän eikä ajatukseen siitä, että jotakin moraalisesti perustavanlaatuista asiaa olisi tarpeeksi tai mahdollisimman paljon.
Objektiivinen ja subjektiivinen utilitarismi: Esimerkki objektiivisesta utilitarismista on sellainen utilitarismi, jonka mukaan teon moraaliset ominaisuudet riippuvat sen tosiasiallisista seurauksista hyvinvoinnin määrän suhteen. Esimerkki subjektiivisesta utilitarismista taas on sellainen utilitarismi, jonka mukaan teon moraaliset ominaisuudet riippuvat siitä, millaisia vaihtoehtoisia seurauksia kyseisen teon suorittamaan pystyvä toimija uskoo sillä voivan olla hyvinvoinnin määrän suhteen ja kuinka todennäköisinä hän pitää mitäkin seurauksia. Tällaisen utilitarismin voi sanoa olevan kiinnostunut ennalta nähdyistä seurauksista. Objektiivisen ja subjektiivisen utilitarismin välimuotona taas voidaan pitää sellaista utilitarismia, jonka mukaan teon moraaliset ominaisuudet riippuvat siitä, millaisia vaihtoehtoisia seurauksia kyseisen teon suorittamaan pystyvän toimijan pitäisi (intellektuaalisesta tai epistemologisesta näkökulmasta katsottuna) uskoa sillä voivan olla hyvinvoinnin määrän suhteen ja kuinka todennäköisinä hänen pitäisi (intellektuaalisesta tai epistemologisesta näkökulmasta katsottuna) pitää mitäkin seurauksia. Tällainen utilitarismi, jonka voi sanoa olevan kiinnostunut ennalta nähtävissä olevista seurauksista, ei ole kiinnostunut siitä, mitä moraalisen toimijan mielen sisällä liikkuu ja tässä mielessä se on objektiivisen utilitarismin muoto. Se on kuitenkin kiinnostunut siitä, mitä moraalisen toimijan mielen sisällä pitäisi liikkua ja siinä mielessä se on subjektiivisen utilitarismin muoto. (ks. esim. Mulgan 2007, 152–153; Sinnott-Armstrong 2006.)
Kuvitellaanpa, että Tuomo näkee itsellensä tuntemattoman pojan olevan hukkumaisillaan viereisessä järvessä ja että Tuomo tietää pystyvänsä pelastamaan pojan henkeänsä vaarantamatta. Keitään muita ihmisiä ei ole lähettyvillä. Kahden viimeksi mainitun version mukaan Tuomo toimii moraalisesti väärin, jos hän ei mene pelastamaan kyseistä poikaa, koska hän uskoo – ja koska hänellä on oikeutetut perusteet uskoa – että pojan pelastaminen todennäköisemmin johtaa suurempaan määrään hyvinvointia maailmassa kuin hänen pelastamatta jättämisensä. Sen sijaan tosiasiallisiin seurauksiin perustuvan utilitarismin mukaan Tuomo toimii moraalisesti väärin, jos hän menee pelastamaan pojan, jos pojasta tällöin varttuisikin massamurhaaja, jonka hukkuminen järveen hänen lapsuudessaan olisi johtanut siihen, että maailmassa olisi tulevaisuudessa ollut enemmän hyvinvointia kuin sellaisessa maailmassa, jossa kyseinen poika olisi päässyt varttumaan massamurhaajaksi.
Utilitarismia on kritisoitu lukemattomilla eri tavoilla. Tässä luvussa käsitellään lyhyesti kolmea erilaista tapaa kritisoida utilitarismia tai joitakin sen muotoja, jotka ovat kaikki saaneet paljon huomiota aikojen saatossa (ks. myös Scheffler 1988). Kyseiset kritiikit esitellään tässä luvussa ainoastaan pääpiirteittäin eikä erilaisia tapoja vastata näihin kritiikkeihin esitellä. On kuitenkin hyvä todeta, että utilitaristit ovat vastanneet jokaiseen seuraavista kritiikeistä monin eri tavoin.
Eri utilitarismin muodoista erityisesti maksimoivaa tekoutilitarismia väitetään usein kohtuuttoman vaativaksi ja täten kestämättömäksi moraalidoktriiniksi. Maailma, jossa elämme, on täynnä rutiköyhiä ihmisiä, joiden hyvinvointi on erittäin alhainen, mutta joiden hyvinvointia voisi huomattavasti nostaa rahalla. Kuitenkaan useimmat vähintään kohtuullisen varakkaat ihmiset eivät anna paljoakaan rahaa hyväntekeväisyyteen. Mutta koska rahalla on yleensä laskeva marginaalinen utiliteetti (eli mitä köyhempi olen, sitä enemmän jokin tietynsuuruinen varallisuuden kasvu kasvattaisi hyvinvointiani), vaikuttaisi helposti siltä, että sinun (olettaen että olet vähintään kohtuullisen varakas) pitäisi antaa erittäin huomattava osa varallisuudestasi hyväntekeväisyyteen maksimoidaksesi hyvinvoinnin. (Tosin näin ei ehkä olisi, jos muut vähintään kohtuullisen varakkaat ihmiset antaisivat huomattavasti enemmän rahaa hyväntekeväisyyteen.) Usein katsotaankin, että maksimoivan tekoutilitarismin näkökulmasta katsottuna kunkin vähintään kohtuullisen varakkaan ihmisen pitäisi luopua erittäin huomattavasta osasta varallisuudestaan. Monien moraalifilosofien mielestä moraali ei kuitenkaan voi vaatia näin paljon keneltäkään. Tätä kutsutaan usein vaativuusvastaväitteeksi maksimoivaa tekoutilitarismia kohtaan. (ks. esim. Carson 1991; Hooker 1990.)
Utilitarismia kritisoidaan usein myös distributiivisin perustein. Tällaisten kritiikkien mukaan on ongelmallista, ettei utilitarismi näe itsessään moraalisesti merkityksellisenä sitä, miten hyvinvointi jakautuu tai jaetaan eri ihmisten tai aistivien olentojen välillä. Voi olla tietysti niin, että tietynlaisiin hyvinvoinnin jakautumiin tähtääminen on monissa tapauksissa hyvä keino maksimoida hyvinvointi, mutta tällöin utilitarismin näkökulmasta katsottuna hyvinvoinnin jakautumisella voidaan sanoa olevan korkeintaan instrumentaalista merkitystä. Kun utilitarismia kritisoidaan näillä perusteilla, vedotaan usein John Rawlsin (ks. "Rawls, John") (1999, 22–24) kuuluisaan argumenttiin, jonka mukaan näkemällä hyvinvoinnin (Rawls itse asiassa käyttää termiä ”tyydytys”) jakautumisen tärkeyden ainoastaan instrumentaalisena ja näin ulottamalla käytännöllisen rationaalisuuden perusidean (henkilökohtaisen hyvinvoinnin maksimoimisen) moraaliin (hyvinvoinnin maksimoinnin muodossa), utilitaristit sulauttavat kaikki persoonat yhdeksi eivätkä näin ota vakavasti sitä, että kaikki persoonat ovat kuitenkin on eri persoonia.
Utilitarismia kritisoidaan usein myös sillä perusteella, että se velvoittaa tietynlaisissa erityistapauksissa moraalisia toimijoita tekemään sellaisia (hirvittäviä) tekoja, joiden tekeminen kyseisten kriitikoiden mukaan ei voi olla moraalisesti oikein tai ei ainakaan moraalinen velvollisuus. Tietynlaisissa tapauksissa utilitarismi ei ainoastaan oikeuta ihmisten kiduttamisen, vaan myös vaatii sitä. Voidaan esimerkiksi väittää, että joissakin tapauksissa terroristia kiduttamalla olisi mahdollista estää tuhansien ihmisten kuolema. (ks. Scheffler 1988, 3.) Tietynlaisissa tapauksissa utilitarismi taas paitsi oikeuttaa toisen ihmisen tappamisen, niin myös vaatii sitä (vrt. esim. aktiivinen eutanasia). On myöskin empiirisesti mahdollisia tilanteita, joissa utilitarismi sekä oikeuttaa, että myös vaatii poliisia lavastamaan syyttömän henkilön syylliseksi ja teloittamaan hänet sen jälkeen syntipukkina (ks. esim. Smart 1973, 69–72). Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.
Utilitarismin puolesta on esitetty monenlaisia argumentteja. Useat argumentit utilitarismin puolesta kuitenkin perustuvat tavalla tai toisella ajatukseen siitä, että moraalin on oltava mahdollisimman hyväntahtoista. Esimerkiksi tunnettu utilitaristi J. J. C. Smart antaa ymmärtää, että hän pitää utilitarismia viehättävänä näkemyksenä ennen kaikkea sen yleisen hyväntahtoisuuden takia. Lisäksi hän argumentoi epäsuorasti utilitarismin puolesta esittämällä argumentteja deontologisia näkemyksiä vastaan. Hän muun muassa vaikuttaa ajattelevan, että deontologisiin moraalidoktriineihin liittyy sydämettömyyttä ja keinotekoisuutta. (ks. Smart 1973, 5–7, 56.)
Utilitarismia on myös puolustettu muun muassa itsekeskeisen toiminnan tai käytännöllisen rationaalisuuden kautta samalla argumentoiden, että moraalin on oltava puolueetonta. Esimerkiksi Singer on argumentoinut, että moraali vaatii meitä menemään jonkin tietyn ryhmän ja ”minun” ja ”sinun” yläpuolelle. Hänen mukaansa eettisten kannanottojen tuleekin olla universaaleja, impartiaalisen katsojan näkökulmasta tehtyjä. Singerin mukaan tämä tarkoittaa, että moraalisesta näkökulmasta katsottuna omat intressini eivät voi sen takia, että ne ovat omia intressejäni, merkitä enempää kuin kenenkään muunkaan intressit. Tämä taas tarjoaa meille tasa-arvon perusperiaatteen, joka on eri osapuolten intressien tasapuolinen huomioonottaminen. Singerin mukaan moraali siis vaatii moraalisia toimijoita universalisoimaan omat intressinsä. Tämä johtaa hänen mukaansa utilitaristiseen positioon. Singer ei tosin halua sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että jotkin ei-utilitaristisetkin moraaliperiaatteet saattavat olla kestäviä. Hänen mukaansa kuitenkin niin kauan kuin hyviä perusteita ei ole tarjottu minkään ei-utilitaristisen moraaliperiaatteen puolesta, utilitarismi on varsin vahvalla pohjalla. (Singer 1993, 11–14, 21.) Hare (esim. 1981) on myös argumentoinut osittain samansuuntaisesti − joskin huomattavasti mutkikkaammin − utilitarismin puolesta.
Suomalainen utilitarismin tutkimus
Utilitarismi ei ole toistaiseksi ollut suosittu tutkimuskohde suomalaisten moraalifilosofien keskuudessa. Esimerkiksi englanninkielisistä vertaisarviointia käyttävistä filosofialehdistä ei löydy montaakaan suomalaisen kirjoittamaa artikkelia, joissa utilitarismi olisi keskeisessä asemassa. Tällaisia artikkeleita ovat esimerkiksi Ville Kilkun (2004) Millin utilitarismia sekä Eerik Lagerspetzin (1984) utilitarismia ja Pareto-periaatetta käsittelevät artikkelit. Suomalaisesta utilitarismin tutkimuksesta puhuttaessa ei sovi kuitenkaan unohtaa Matti Häyryä, joka on kirjoittanut paljon utilitarismista, enemmän kuin yksikään toinen suomalaisfilosofi. Häyry on muun muassa kirjoittanut vuonna 1994 ilmestyneen teoksen Liberal Utilitarianism and Applied Ethics.
Utilitarismiin liittyy myös lukuisia muita tärkeitä kysymyksiä, joita ei ole edellä tarkasteltu. Eräs tärkeä kysymys koskee päätösmenetelmiä. Tekoutilitaristit eivät ole yleisesti sitä mieltä, että moraalisten toimijoiden pitäisi jatkuvasti laskeskella, mikä teko missäkin tilanteessa olisi optimaalinen hyvinvoinnin määrän kannalta, koska tällainen jatkuva laskeskelu ei olisi tekoutilitaristisesti kannattavaa. Joissakin tilanteissa ihmisten on toimittava nopeasti ja tällöin tekoutilitaristiseen laskeskeluun ei ole yksinkertaisesti aikaa. Monissa tilanteissa taas ihmiset ovat väsyneitä tai stressaantuneita ja tällöin he voivat helposti laskea väärin. Myös voimakkaat tunteet voivat saada ihmiset laskemaan väärin. Esimerkiksi jos Mikko vihaa hänen entisen vaimonsa nykyistä miestä, joka on aiheuttanut hänelle paljon hankaluuksia vuosien varrella, hän voi erehtyä virheellisesti luulemaan, että murhaamalla hänet jollakin ovelalla tavalla salaa hän toimisi tekoutilitaristisesti parhaalla tavalla. Niin ikään jos Mikko on erittäin ihastunut Lontoossa asuvaan Sarahiin, hän voi erehtyä virheellisesti luulemaan, että pettämällä nykyistä vaimoansa Sarahin kanssa Lontooseen suuntautuvilla työmatkoillaan hän toimisi tekoutilitaristisesti parhaalla tavalla. On myös huomattava, että jatkuva tekoutilitaristinen laskeskelu itsessään olisi varmasti äärimmäisen stressaavaa ja tämä myös painaa tekoutilitaristisessa vaakakupissa jatkuvaa laskeskelua vastaan, koska stressi ei yleensä ole hyvä asia ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Muun muassa näistä syistä johtuen tekoutilitaristien pitäisi yleensä välttää tekoutilitaristisia laskeskeluja. Tekoutilitaristien pitäisikin useimmissa tapauksissa laskeskelematta noudattaa sellaisia yksinkertaisia sääntöjä, joiden noudattaminen normaalisti maksimoi hyvinvoinnin. Esimerkkejä tällaisista säännöistä ovat muun muassa periaatteet ”Älä tapa toista ihmistä!”, ”Älä kiduta!”, ”Älä valehtele!” ja ”Älä ole uskoton puolisollesi!”.
On myös syytä tähdentää, että useimmat utilitaristit ovat kiinnostuneita pikemminkin odotetusta hyvinvoinnista kuin hyvinvoinnista (Mulgan 2007, 150–151). Kuvitellaanpa, että Leena on tilanteessa, jossa hän voi tehdä joko A:n tai B:n eikä mitään muuta. A:n ennalta nähtävissä olevien seurausten utiliteetti on 50 prosentin todennäköisyydellä 10 ja 50 prosentin todennäköisyydellä 9. (Tosin mitään objektiivista utiliteettimittaa ei ole olemassa, mutta sivuutettakoon siihen liittyvät ongelmat tässä.) B:n ennalta nähtävissä olevien seurausten utiliteetti taas on 70 prosentin todennäköisyydellä 12 ja 30 prosentin todennäköisyydellä 1. Maksimoidakseen hyvinvoinnin ennalta nähtävissä olevien seurausten perusteella Leenan tulisi tehdä B (12 > 10), mutta maksimoidakseen odotetun hyvinvoinnin ennalta nähtävissä olevien seurausten perusteella Leenan tulisi tehdä A, sillä A:n odotettu utiliteetti on (0.5 × 10) + (0.5 × 9) = 9.5, kun taas B:n odotettu utiliteetti on (0.7 × 12) + (0.3 × 1) = 8.7.
Jamieson, Dale (toim.) (1999): Singer and His Critics. Blackwell, Oxford.
– Maailman merkittävimmän tai ainakin kuuluisimman elossa olevan utilitaristin kirjoituksia monipuolisesti käsittelevä teos, jossa Singer itse myös vastaa kriitikoilleen.
Norcross, Alastair (1997): ”Consequentialism and Commitment”, Pacific Philosophical Quarterly, Vol. 78, 380–403.
– Tunnetun nykyutilitaristin kirjoittama viihdyttävä artikkeli utilitarismista.
Parfit, Derek (1984): Reasons and Persons. Oxford University Press, Oxford.
– Mielikuvituksellisia esimerkkejä sisältävä moraalifilosofian klassikko, jossa utilitarismi on merkittävässä roolissa.
Bykvist, Krister (2010): Utilitarianism: A Guide for the Perplexed. Continuum International Publishing Group, London.
– Selkeästi kirjoitettu teos utilitarismista.
Herne, Kaisa (2012): Mitä oikeudenmukaisuus on? Gaudeamus, Helsinki.
– Oikeudenmukaisuutta käsittelevä teos, jossa tarkastellaan utilitarismia melko paljon.
Arneson, Richard J. (2001). ”Against Rights”, Philosophical Issues, Vol. 11, Social, Political, and Legal Philosophy, supp. to Noûs, 172–201.
Arneson, Richard (2002). ”Egalitarianism”. The Stanford Encyclopedia of Philosophy.
plato.stanford.edu/archives/fall2008/entries/egalitarianism/
Bentham (1823/1948). The Principles of Morals and Legislation. Toinen laitos. Hafner Press, New York.
Carson, Thomas L. (1991). ”A Note on Hooker’s “Rule Consequentialism””, Mind, Vol. 100, 117–121.
Hare, R.M. (1981). Moral Thinking: Its Levels, Method, and Point. Oxford University Press, Oxford.
Hooker, Brad (1990). ”Rule-Consequentialism”, Mind, Vol. 99, 67–77.
Hooker, Brad (2000). Ideal Code, Real World: A Rule-Consequentialist Theory of Morality. Oxford University Press, Oxford.
Häyry, Matti (1994). Liberal Utilitarianism and Applied Ethics. Routledge, London.
Kilkku, Ville (2004). ”The Significance of Tendencies and Intentions in the Moral Philosophy of J.S. Mill”, Utilitas, Vol. 16, 80–95.
Lagerspetz, Eerik (1984). ”Utilitarianism and Pareto Principle: A Comment”, Theory and Decision, Vol. 16, 107–109.
McNaughton, David & Piers Rawling (1998). ”On Defending Deontology”, Ratio, Vol. 11, 37–54.
Mill, John Stuart (1871/2000). Utilitarismi. Neljäs laitos. Suom. Kari Saastamoinen, Seppo Sajama & Marko Järvenpää. Gaudeamus, Helsinki.
Miller, Dale E. (2003). ”Actual-consequence Act Utilitarianism and the Best Possible Humans”, Ratio, Vol. 16, 49–62.
Mulgan, Tim (2001). ”What’s really Wrong with the Limited Quantity View?”, Ratio, Vol. 14, 153–164.
Mulgan, Tim (2007). Understanding Utilitarianism. Acumen, Stocksfield.
Norcross, Alastair (2006). ”Reasons Without Demands: Rethinking Rightness”. Teoksessa James Dreier (toim.) Contemporary Debates in Moral Theory. Blackwell Publishing, Malden, 38–54.
Rawls, John (1999). Theory of Justice. Tarkistettu laitos. Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge.
Scheffler, Samuel (1988). ”Introduction”. Teoksessa Samuel Scheffler (toim.) Consequentialism and Its Critics. Oxford University Press, Oxford, 1–13.
Sen, Amartya & Bernard Williams (1982). ”Introduction”. Teoksessa Amartya Sen & Bernard Williams (toim.) Utilitarianism and Beyond. Cambridge University Press, Cambridge, 1–21.
Sidgwick, Henry (1907/1981). The Methods of Ethics. Seitsemäs laitos. Hackett Publishing Company, Indianapolis.
Singer, Peter (1993). Practical Ethics. Toinen laitos. Cambridge University Press, Cambridge.
Sinnott-Armstrong, Walter (2006). ”Consequentialism”. The Stanford Encyclopedia of Philosophy.
plato.stanford.edu/archives/fall2008/entries/consequentialism/
Slote, Michael (1986). ”Rational Dilemmas and Rational Supererogation”. Teoksessa Paul K. Moser (toim.) (1990) Rationality in Action: Contemporary Approaches. Cambridge University Press, Cambridge, 465–480.
Smart, J.J.C. (1973). ”An Outline of a System of Utilitarian Ethics”. Tarkistettu versio. Teoksessa J.J.C. Smart & Bernard Williams, Utilitarianism: For and Against. Cambridge University Press, Cambridge, 1–74.
Weirich, Paul (1983). ”Utility Tempered with Equality”, Noûs, Vol. 17, 423–439.
Utilitarianism Resources. Hakemisto utilitarismia käsitteleviin verkkolähteisiin:
http://www.utilitarianism.com/