Stenius, Erik
Lars Hertzberg (julkaistu 26.9.2007)
Erik Stenius (1911–1990) oli Eino Kailan, sekä muiden oman sukupolvensa edustajien G. H. von Wrightin ja Jaakko Hintikan, ohella luomassa Suomen asemaa yhtenä maailman johtavana analyyttisen filosofian keskuksena. Hän sai kansainvälistä tunnustusta pioneerityöstään Wittgensteinin Tractatus-teoksesta. Hän käsitteli myös kysymyksiä logiikan ja matematiikan filosofian saralta, sekä tietoteoriaa ja etiikkaa. Stenius oli antaumuksellinen filosofinen pedagogi, ja kirjoitti myös pidetyn oppikirjan esisokraattisesta filosofiasta.
Erik Stenius syntyi joulukuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1911. Hänen vanhempansa, Gunnar Stenius ja Signe, o.s. Lagerborg (filosofi Rolf Lagerborgin serkku) olivat molemmat arkkitehteja. Hänen veljensä, Olof Stenius, toimi myöhemmin Helsingissä kaupunkisuunnitteluarkkitehtinä.
Stenius kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1929. Vuonna 1934 hän valmistui Helsingin yliopistosta pääaineenaan matematiikka. Työskenneltyään lyhyen aikaa toimittajana helsinkiläislehdissä Hufvudstadsbladet ja Svenska Pressen hänet palkattiin matematiikan ja fysiikan opettajaksi kouluun joka oli tunnettu nimellä Zilliacuska skolan (Töölön ruotsalainen yhteiskoulu), edistykselliseen laitokseen jossa noudatettiin Laurin Zilliacuksen pedagogisia periaatteita. Hän työskenteli siellä vuoteen 1948.
Opiskeluaikana Stenius oli tutustunut Eino Kailaan, (ks. "Kaila, Eino") joka toimi teoreettisen filosofian professorina Helsingin yliopistossa. Kaila välitti Wienin piirin yllykkeet Suomeen. Erityisesti Kailan teos Persoonallisuus herätti Steniuksen kiinnostuksen filosofiaa kohtaan. 30-luvun keskivaiheessa hän liittyi Kailan filosofiseen keskusteluryhmään, johon kuuluivat mm. tulevat professorit Oiva Ketonen ja Georg Henrik von Wright, (ks. "Wright von, Georg Henrik") ja jossa keskusteltiin logiikan ja tietoteorian kysymyksistä sekä erityisesti moderniin fysiikkaan liittyvistä filosofisista ongelmista.
Stenius oli aloittanut väitöskirjatyön opetustyön sivussa. Yhden osan työstä, Das Problem der logischen Antinomien, Stenius kirjoitti Zürichissä (1947–48), jossa Stenius oli yhteydessä sveitsiläiseen matemaatikkoon Paul Bernaysiin. Steniuksella oli aikomuksena väitellä matematiikasta, mutta aihetta pidettiin enemmän filosofisena, minkä vuoksi hän väitteli tässä oppiaineessa Helsingin yliopistossa 1949. Samana vuonna Steniuksesta tuli filosofian dosentti Åbo Akademissa ja hänet nimitettiin myös väliaikaisesti hoitamaan filosofian professuuria. Åbo Akademissa ei ollut onnistuttu nimittämään uutta professoria Rolf Lagerborgin jäätyä eläkkeelle 1942, eikä varoja professuurin täyttämiseen pysyvästi löytynyt ennen vuotta 1954, jolloin Stenius nimitettiin viran vakituiseksi haltijaksi.
G. H. von Wright, joka oli toiminut filosofian professorina Helsingin yliopistossa, nimitettiin 1961 Suomen Akatemiaan. Stenius haki Helsingissä vapautunutta virkaa, ja vuonna 1963 hänet nimitettiin hoitamaan tätä virkaa. Hänestä tuli emeritus vuonna 1974.
Stenius toimi ulkomailla useita kertoja vierailevana tutkijana tai professorina. Vuonna 1957 hän oli vierailevana tutkijana Oxfordissa, jossa hän keskusteli Wittgenstein-tutkimuksestaan mm. Wittgensteinin oppilaiden G. E. M. Anscomben ja Peter Geachin kanssa. Vuonna 1962 hän toimi Duke Universityn vierailevana professorina Durhamissa, North Carolinassa, ja 1969 hän toimi University of Iowan vieraileva professorina.
Vuonna 1983 Steniukselle myönnettiin Ruotsalaisen Akatemian Suomipalkinto, joka jaetaan merkittävästä Suomen ruotsinkielisen kulttuurielämän puolesta tehdystä työstä.
Vuonna 1936 Erik Stenius meni naimisiin syntyjään ruotsalaisen Evan (o.s. Sundvall) kanssa. Eva Stenius työskenteli kielenhuoltajana sekä kääntäjänä, ja tuli myös radioäänenä tutuksi suomenruotsalaisille kuuntelijoille. Pariskunnalle syntyi kaksi lasta, Per Stenius, joka loi oman tieteellisen uran kemistinä Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa, ja psykologi Anna Stenius, sittemmin Kock.
Erik Stenius kuoli 2. tammikuuta 1990.
Steniuksen toiminta sijoittuu aikaan jota voidaan pitää murroskautena mitä tulee filosofien käsitykseen omasta roolistaan. Hänen edeltäjänsä Turussa, Westermarck ja Lagerborg, kuuluivat viimeisiin, jotka edustivat käsitystä filosofeista tietynlaisena valistuksen etujoukkona. Filosofian muuttuessa yhä enemmän ammattimaiseksi, tämä näkemys filosofien roolista kyseenalaistettiin. Stenius painotti virkaanastujaispuheessaan vuonna 1954, että filosofiaa ei voi käyttää elämänkatsomuksen peruskivenä. Filosofin tehtävä on selkeyttää kysymyksiä: varsinaiset elämänpäätökset yksilön täytyy tehdä itse.
Filosofit muovaavat usein omaa rooliaan enemmän tai vähemmän muiden kulttuurielämän roolien mukaan. Jotkut filosofit muistuttavat kirjailijoita tai taiteilijoita, toiset taas poliitikkoja, virkamiehiä tai journalisteja. Useimmat huomattavat kotimaiset filosofit 1900-luvulla ovat filosofeina olleet ennen kaikkea tiedemiehiä. Tämä koskee erityisesti Erik Steniusta. Hän piti matematiikkaa ja luonnontieteitä filosofian esikuvina, mitä tuli argumentaation ja ilmaisun ankaraan johdonmukaisuuteen. Kunnioituksessa matematiikkaa ja luonnontieteitä kohtaan, oli Steniuksen mukaan kyse älyllisestä moraalista. Samaan aikaan hän kuitenkin katsoi, että useimmat filosofiset ongelmat syntyvät juuri näissä tieteissä. Tullakseen varteenotettavaksi filosofiksi, piti hänen mielestään olla kattava koulutus myös jossain erityistieteessä. Tämän seurauksena logiikkaa ja filosofian historiaa käsittelevät kurssit – kaikkein tieteellisimmät filosofian alueet – muodostivat hänen opetuksensa ytimen. Tästä huolimatta Stenius ei liittynyt niihin, jotka (kuten amerikkalainen filosofi W. V. O. Quine) ajattelivat, että käsitteellisten tieteiden, kuten filosofian, ja empiiristen tieteiden välillä ei olisi lajieroja (Steniuksen Quine kritiikki, katso Stenius 1968).
Virkaanastujaispuheessaan Stenius yritti määritellä filosofin tehtävää seuraavin sanoin: ”Se mikä erottaa filosofisen ongelman erityistieteen ongelmista on että emme tiedä varmasti mistä ongelma koostuu…[Filosofian] tehtävä on ongelman ’täsmentäminen’, ei sen ratkaiseminen…Kun ongelma on täsmennetty, se usein katoaa itsestään tai muuttuu erityistieteelliseksi ongelmaksi…tai vaihtoehtoisesti muuttuu kysymykseksi johon voi vastata vain…valitsemalla yhden tarjolla olevista vaihtoehdoista. [Filosofin] tehtävä ei ole tiedossa, sen tavallisessa merkityksessä, vaan selkeydessä…” Ennen kuin on päästy selville kysymyksen laadusta, se ei ole valmis tieteelliseen käsittelyyn. (Stenius 1958.)
Stenius luki huolellisesti muita filosofeja. Hän luki filosofiaa aina pieni matkakirjoituskone vierellään. Hän kirjoitti tekstistä yhteenvetoa lukemisen ohessa – ja lisäsi omia kommentteja punaisella tekstillä.
Huolimatta tieteellisyyden painottamisesta Stenius otti aktiivisesti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, silloin kun hän näki siihen olevan syytä. Jatkosodan aikana (1941 – 1944) hän kuului nk. rauhanoppositioon, joka vaati Suomea lopettamaan sodan Neuvostoliittoa vastaan ja purkamaan aseveljeyden Saksan kanssa. Liikkeen keskiössä oli RKP, ja johtokuntaan kuului mm. kansantaloustieteilijä Nils Meinander, filosofi Atos Wirtanen sekä pedagogi Laurin Zilliacus. Esseessään ”Vetenskap och politik” (Stenius 1961) Stenius kritisoi näkemystä, jonka mukaan poliittisia ongelmia voitaisiin ratkaista tieteellisin menetelmin, koska hänen mukaan poliittiset ongelmat vaativat aina eettisiä kannanottoja. Toisaalta meidän ei tulisi antaa moraalisten arvioiden hämmentää tietoisuuttamme, joka koskee asioiden todellista laitaa: meidän ei esimerkiksi tulisi antaa sen tosiasian, että Neuvostoliitto oli luvannut kunnioittaa Suomen itsenäisyyttä, estää meitä näkemästä sitä tosiasiaa, että tämä itsenäisyys oli täysin riippuvainen Neuvostoliiton mielivallasta. Stenius sanoi itse, että essee oli tehnyt vaikutuksen presidentti Urho Kekkoseen. Stenius oli myös – suomenruotsalaisen akateemisen tradition mukaisesti – vahvasti uskontokriittinen ja Hannu Salaman jumalanpilkka-oikeudenkäynnin yhteydessä (1964) hän ilmoitti julkisesti eroavansa kirkosta. Steniuksen poliittinen vakaumus ilmeni myös silloin kun Amnesty International aloitti toimintansa Suomessa 1967. Hänestä tuli suomalaisen jaoston ensimmäinen puheenjohtaja.
Steniuksen kokemukset opettajana edistyksellisessä Zilliacuksen koulussa antoivat alkusysäyksen mielipidekirjoitukseen "Skola och bildning" ("Koulu ja sivistys") (1946), jossa hän puhui koulutusmuodon puolesta, joka toteutuisi vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin, eli peruskoulun. Stenius esitti, että oppilaita ei niin aikaisin vielä pakotettaisi sellaisiin valintoihin, joissa tietyt koulutusmahdollisuudet eivät olisi heille enää avoinna. Stenius kritisoi vallitsevaa opetustyyliä, ”nippelipedagogiikkaa”, ja esitti, että koulun pitäisi muovata oppilaista itsenäisesti ajattelevia kansalaisia ja kanssaihmisiä. Hän piti opetustyön sosiaalisen arvostuksen nostamista parhaana tapana parantaa kouluopetuksen laatua. Voi todeta että useimmat näistä ajatuksista ovat yhä, kuusikymmentä vuotta myöhemmin, yhtä ajankohtaisia.
Vapaa-aikansa Stenius vietti pianon äärellä ja perheen kesäpaikassa Sipoon saaristossa.
Steniuksen varhaisimmat työt, väitöskirja Das Problem der logischen Antinomien ja monografia Das Interpretationsproblem der formalisierten Zahlentheorie und ihre formale Widerspruchsfreiheit, käsittelevät symbolilogiikkaa ja matematiikan filosofiaa.
Vuonna 1953 ilmestyi Tankens gryning (Ajatuksen aamunkoitto), joka on esitys ja analyysi joonialaisesta luonnonfilosofiasta. Toisen painoksen (1975) esipuheessa Stenius valotti kirjan syntymävaiheita. Koska hän ei ollut koskaan opiskellut filosofiaa perinpohjaisesti, hän päätti Åbo Akademin filosofian professoriksi nimittämisensä jälkeen syventyä filosofian historiaan. Tämä kiinnostus huipentui kirjaksi. Stenius huomasi, että useat esisokraattisten filosofien ajatuksista tuntuvat meistä vierailta ja jopa käsittämättömiltä, joten hän pyrki tekemään näiden ajatukset helpommin ymmärrettäviksi käyttämällä menetelmää jota hän nimitti ”ajatuspsykologiseksi rekonstruktioksi.” (Tätä voisi ehkä verrata R. G. Collingwoodin käsitykseen, että historioitsijan menetelmänä täytyy olla ”jälleenajattelu” – ”rethinking” – jossa pyritään ”uudelleen ajattelemaan” historiallisten toimijoiden ajatuksia, toiminta, joka vaatii aktiivista ja kriittistä suhtautumista näihin ajatuksiin. Steniuksen käsityksellä a priori tiedosta on myös vastineita Collingwoodin käsityksessä: hän ajatteli, että kysymys tiedon a priori statuksesta, joka Kantin näkemyksen mukaan on pysyvä, riippuu siitä roolista, joka tiedolle annetaan jonkun tutkimuksen puitteissa, katso Stenius 1972a, s.83 – tässä voi nähdä yhtymäkohtia myös Wittgensteinin Über Gewiβheit-teokseen. Tietoa siitä, lukiko Stenius Collingwoodia, ei ole saatavilla.) Lukija, joka kohtaa ajatustapoja, jotka tuntuvat käsittämättömiltä, kokee usein houkutuksen kuitata nämä ajatustavat merkkeinä siitä, että eri aikana ”ajatellaan eri tavalla”. Lukija voi yrittää selittää näitä ajatustapoja viittaamalla siihen, että nämä ovat syntyneet eri ympäristössä, mutta itse ajattelu ei tällä tavalla tule ymmärrettävämmäksi. Steniuksen menetelmä, päinvastoin, pyrkii vertaamaan esisokraattista ongelmanratkontaa niihin ajatustapoihin, jota moderni tiede ja filosofia hyödyntävät luodakseen tällä tavalla katsauksen sekä näiden yhtäläisyyksistä että eroavaisuuksista. Tämä merkitsee myös sitä, että antiikin filosofeja kunnioitetaan ottamalla heidät, niin suuressa määrin kuin mahdollista, osalliseksi kriittiseen mutta avoimeen vuoropuheluun. Metodi oli menestyksekäs ja kirja on saavuttanut kestävän arvostuksen sekä filosofian opiskelijoiden että harrastelijoiden piirissä. Arvostelussa, joka julkaistiin Nya Argus-aikakausilehdessä, G. H. von Wright kutsui kirjaa ”yhdeksi parhaimmista yleistajuisista filosofisista teoksista joita on Suomessa kirjoitettu”.
1950-luvun alussa Stenius haki käytännön filosofian professuuria Tukholman korkeakoulusta (nykyisin Tukholman yliopisto). Tämän yhteydessä hän siirtyi pohtimaan arvo- ja moraaliteoreettisia kysymyksiä. Hän mm. työsti julkaisematonta käsikirjoitusta normatiivisten järjestelmien logiikasta ja kirjoitti artikkelin “Definitions of the concept ‘value-judgement’”, joka perustuu hänen koeluentoonsa professuuria varten. Siinä Stenius käsittelee ”arvotuomion” käsitettä. Lähtökohtana hänellä on non-kognitivistinen käsitys (jota on ruotsalaisessa filosofiassa nimitetty arvo-nihilismiksi), jonka mukaan aidoilla arvotuomioilla (joihin kuuluvat myös moraaliset arviot) ei ole totuusarvoa. Tästä huolimatta hän näkee, että moraaliarvioiden pätevyyttä voidaan kyseenalaistaa. Mutta tämä kyseenalaistaminen ei tarkoita sitoutumista mihinkään metodiin, jolla voitaisiin selvittää moraaliarvioiden pätevyyttä. Pätevyyden käsitettä ei tässä käytetä faktuaalisessa merkityksessä, vaan se on itsessään arvottava käsite. Yhteenvetona voisi todeta, että kutsumalla jotakin päteväksi moraaliseksi arvioksi ihmiset ilmaisevat, että tämä on arvio, johon tulee yhtyä. Toisin sanoen jonkin tietyn moraalisen arvion pitäminen pätevänä edustaa toisen asteen arvotuomiota. Itse asiassa, Steniuksen mukaan voidaan ajatella, että arvot järjestyvät hierarkkisesti, eriasteisten arvojen järjestelmänä. Tässä suhteessa hän esittää ajatuksia, joita Harry Frankfurt (käsite toisen asteen halu, katso Frankfurt 1971) ja Charles Taylor (vahvojen ja heikkojen arvojen jaottelu, katso Taylor 1981) myöhemmin kehittäisivät.
Steniuksen merkittävin filosofinen teos oli Wittgenstein’s Tractatus: an exposition of its main lines of thought, joka kommentoi Ludwig Wittgensteinin ("Wittgenstein, Ludwig") paljon keskustelua herättänyttä, mutta hyvin vaikeaselkoista nuoruudenteosta Tractatus Logico-Philosophicus (1921). Steniuksen teos julkaistiin sekä Iso-Britanniassa että USA:ssa vuonna 1960. Stenius oli aikaisemmin kehittänyt ajatusta, jonka mukaan lause, kuten kuva, voi esittää asiaintilan sen kautta, että lauseella ja asiaintilalla on sama rakenne: myöhemmin hän käytti joukko-opista tuttua käsitettä ”isomorfinen” kuvatakseen suhdetta lauseen ja kuvatun asiaintilan välillä. Lukiessaan Wittgensteinin Tractatusta Stenius huomasi tiettyjä yhtäläisyyksiä niin kutsutun kuvateorian ja isomorfisen kuvauksen käsitteen välillä. Näin tätä käsitettä voi hänen mukaansa käyttää viitekehyksenä Tractatusta lukiessa.
Kirjassa käytetty metodi muistuttaa jonkin verran sitä, jota Stenius käytti teoksessaan Tankens gryning. Kirjan esipuheessa hän ilmaisee asian seuraavalla tavalla: “I may well give a better idea of Wittgenstein's thought if I indicate a line of thought which has strong similarities to his and which I can appreciate, than if I try in an external fashion to formulate exactly something that I may conclude he meant, but with which I have less intellectual sympathy” (s. x).
Tulkitsijana Stenius oli kriittinen. Esipuheessa hän summaa näkemyksensä Wittgensteinin teoksesta tavalla, joka ilmaisee hyvin hänelle ominaisen filosofisen suhtautumistavan:
”I think the Tractatus is a book from which a very great deal can be learnt. That does not mean that I agree with all that it contains. From my personal point of view the statements in it might – roughly speaking – be divided into four groups. First, there are statements which I believe I understand and which I think are clarifying, stimulating and important. These, of course, form what I find the best part of the book. Secondly come statements which I believe I understand and with some certainty think are essentially false or misleading. Hence I value them next to the statements in the first group. Thirdly, there are those which I do not understand and the value of which I am therefore unable to estimate. And fourthly, there are a number which seem on the one hand to be understandable, but on the other hand to be so in such a way as to give an indeterminate and obscure impression, hence they become impossible either to accept or to reject. Statements of this kind strike me as worse than false statements, because while false statements may be corrected and their correction leads to insight, indeterminate ones are simply unfruitful. My presentation of the Tractatus will mainly be restricted to the first and second of these groups. I hope nothing essential has been left out as a consequence of this.” (Stenius 1960, s. ix)
Stenius pyrkii mm. näyttämään miten kuvateoria – toisin kuin Wittgenstein ja monet hänen seuraajistaan ajattelivat – ei edellytä oletusta, että maailma ja kieli voitaisiin analysoimalla purkaa niiden pienimpiin osiinsa (toisistaan riippumattomiin elementaarilauseisiin tai asiaintiloihin). Toisin ilmaistuna: käsitys, jonka mukaan lauseen merkitystä tuottaa sen rakenne, ei Steniuksen mukaan edellytä, että on vain yksi, kerta kaikkiaan annettu tapa, jolla tätä rakennetta voisi kuvata. Tällä tavalla hän haluaa osoittaa, että kuvateoria ei välttämättä kaadu niihin ehkä huomattavimpiin vastaväitteisiin, joita Tractatuksen kumoamiseksi on esitetty.
Toinen erityispiirre Steniuksen Tractatus-luennassa oli, että hän korosti Wittgensteinin ja Immanuel Kantin yhtäläisyyksiä.
Stenius kritisoi Wittgensteinin Tractatuksessa esittämää käsitystä, jonka mukaan kielen ensisijainen toiminto olisi ainoastaan maailman kuvaileminen. Kuvateorian välityksellä voidaan Steniuksen mukaan valaista, ei ainoastaan puhtaiden väitteiden (niiden lauseiden, joilla on totuusarvo), vaan myös kysymysten ja kehotuksien merkitystä. Tämä ajatus juontaa huomautuksesta Wittgensteinin myöhemmässä Philosophische Untersuchungen -teoksessa, jonka mukaan väitteen voidaan ajatella koostuvan kahdesta rakenneosasta: lausemuuttujasta, joka kuvaa mahdollista asiaintilaa, ja modaalisesta rakenneosasta, joka kuvaa väitteen tehtävää. Lausemuuttujan merkitys voidaan analysoida kuvateorian avulla, modaalisen rakenneosan merkitys puolestaan voidaan ilmaista sanomalla ”Tämä kuvaus on tosi”, ”Tee tämä kuvaus todeksi!” tai ”Onko tämä kuvaus tosi?” Stenius jatkoi näiden ajatuksien kehittämistä artikkelissaan ”Mood and language-game” (Stenius 1967).
Wittgenstein’s Tractatus-teoksessa voi huomata Steniuksen epäluulon korkealentoista filosofista suureellisuutta kohtaan. Stenius halusi näyttää kuinka monia Tractatuksen ajatuksista voitaisiin pelastaa irrottamalla ne Wittgensteinin liioitelluista ambitioista. Stenius suhtautuu erityisen skeptisesti paljon puhuttuun (mutta vaikeatulkintaiseen) erotteluun sen välillä, mitä voi sanoin ilmaista ja mikä ainoastaan ilmenee, jonka Wittgenstein tuntuu kirjassaan haluavan tehdä. Kirjan lopettava aforismin, jonka mukaan siitä mistä ei voi puhua, täytyy vaieta, Stenius kokee lähinnä kehotuksena älylliseen laiskuuteen.
Stenius palasi Tractatus-kommentaarissaan tutuksi tulleeseen tematiikkaan muutamassa myöhäisemmässä artikkelissaan, jotka käsittelevät samaa aihepiiriä. Päinvastoin kuin useimmat Wittgenstein-eksegeetit hän oli sitä mieltä, että Wittgenstein (hänen mukaansa aivan oikein) piti kiinni kuvateorian keskeisimmistä ajatuksista myös myöhäisemmässä työssään (katso Stenius 1981). Stenius ei kuitenkaan yhtynyt myöhäisempään Wittgensteinin käsitykseen, jonka mukaan filosofiset ongelmat syntyvät kielenkäytön sekaannuksista (Stenius 1971, s. 247).
Toinen teema johon Stenius palasi useamman kerran oli suhde formaalisen ja materiaalisen totuuden välillä. Hän kritisoi vallitsevaa jaottelua analyyttiseen ja synteettiseen totuuteen, joka hänen mielestä sekoitti semanttisia ja tietoteoreettisia käsitteitä toisiinsa (Stenius 1965, 1972b, katso myös Woleński 2003, Korhonen 2003). Tähän teemaan kytkeytyy myös Steniuksen monivuotinen kiinnostus geometrian filosofiaan, aihe, johon hän palasi useassa julkaisussaan. (Katso Kivinen 1984.)
Steniuksen Tractatus-tulkinta saavutti suuren kansainvälisen huomion, koska se oli uraauurtava aihealueella, joka myöhemmin kehittyisi hyvin laajaksi filosofiseksi kentäksi. (Anscomben An Introduction to Wittgenstein’s Tractatus tosin ilmestyi vuotta aiemmin, mutta hän oli jo kirjoitusvaiheessa päässyt tutustumaan Steniuksen käsikirjoitukseen.) Steniuksen kirja oli monille ensimmäinen teos, joka avasi Wittgensteinin melkein hermeettisesti suljettua tekstiä konkreettisille tulkintamahdollisuuksille. 1960-luvun lopulla Steniuksen nimi oli melkeinpä ”household word” analyyttisten filosofien keskuudessa maailman ympäri. Se tosiasia, että hänen teostaan ei, puoli vuosisataa myöhemmin, lueta samassa laajuudessa, voidaan pitää väistämättömänä merkkinä ajan kulumisesta. Tractatus-eksegeesi muodosti 1990- ja orastavan 2000-luvun aikana kukoistavan osan filosofiasta, missä eri tulkinnat kamppailivat herruudesta. Tämä keskustelu sai kuitenkin alkusysäyksensä Steniuksen kirjasta.
Steniuksen Tractatus-luentaa myös kritisoitiin mm. Irving Copin ja Anscomben taholta. Erimielisyys koski sitä, miten Wittgenstein käsitti predikaatteja ja suhdesanoja lauseiden osina. Poleeminen keskustelu Anscomben kanssa johti lopulta siihen, että tämä osittain perui kritiikkinsä (Schulte, 2003). Steniusta on myös kritisoitu hänen käsityksestään, jonka mukaan Wittgenstein pitää kiinni kuvateoriasta myös myöhemmissä töissään. (Katso esim. Diamond, 2005, s. 135.) Cora Diamond kuitenkin antaa Steniukselle arvostusta siitä huomiosta, että monet Wittgenstein-tulkitsijat ovat erehtyneet näkemään Tractatuksessa kaikki ne näkökannat, joita Wittgenstein myöhemmässä tuotannossaan kritisoi – samaa voisi sanoa myös niistä näkökannoista, joita hän myöhemmin sanoi edustaneensa.
Steniuksen filosofian eri aspekteja keskusteluttavia artikkeleita, hänen omilla kommenteilla, löytyy kirjasta The Philosophy of Erik Stenius (Pörn 1984).
Stenius onnistui yhdistämään tutkijanrooliinsa myös vahvan pedagogisen omistautumisen. Opettajana hän oli (Jaakko Hintikan ohella) sukupolvensa vaikutusvaltaisin filosofi sekä samalla myös hyvin vaativa työnohjaaja. Useat hänen oppilaistaan tulivat tekemään uraa akateemisen filosofian saralla: Lilli Alanen, sittemmin filosofian historian professori (Uppsala Universitet), Lars Hertzberg, sittemmin filosofian professori (Åbo Akademi), Ghita Holmström-Hintikka, sittemmin filosofian apulaisprofessori (Boston University), André Maury, jonka väitöskirjan aiheena oli Tractatus ja joka useaan otteeseen on hoitanut professorinvirkoja sekä Helsingin yliopistossa että Åbo Akademissa ja Ingemar Pörn, joka vietettyään uransa alkutaipaleen Isossa Britanniassa nimitettiin Helsingin yliopiston ruotsinkieliseen filosofian professorinvirkaan. Steniuksen vaikutus näkyy vaihtelevissa määrin näiden oppilaiden filosofisessa toiminnassa. Alasen tutkimus, joka on ensisijaisesti koskenut Descartesin ja myöhäiskeskiajan filosofiaa, löytää vastineen Steniuksen kriittisessä tavasta tulkita historiallisia filosofeja, Holmström-Hintikka jakaa hänen kiinnostuksensa filosofian historiaan ja logiikkaan, Pörn kiinnostuksen logiikkaan ja tieteenfilosofiaan, Hertzberg ja Maury ovat puolestaan rakentaneet tutkimuksensa Wittgensteinin ajatuksien ympärille.
(Kiitokset Ingmar Pörnille joka esitti arvokkaita ja täydentäviä näkökantoja tähän tekstiin.)
Heille, jotka haluavat tutustua lähemmin Erik Steniuksen ajatteluun suositellaan ensisijaisesti teoksia, jotka on merkitty asteriskilla (*).
Steniuksen teokset
(Bibliografia: katso Pörn 1984.)
(1944). ”Verklighetens avbildning i språket”, Eris och Eros: kulturessäer tillägnade Rolf Lagerborg. Helsingfors, Söderström & Co.
(1946). Skola och bildning, Söderström & Co, Helsingfors.
(1949). Das Problem der logischen Antinomien (akademisk avhandling), Societas Scientiarum Fennica, Helsingfors.
(1952). Das Interpretationsproblem der formalisierten Zahlentheorie und ihre formale Widerspruchsfreiheit, Acta Academiae Aboensis, Åbo.
(1961). ”Vetenskap och politik”, teoksessa Lars Dufholm, Ralf Friberg ja N.-B. Stormbom (toim.): Perspektiv på sextiotalet. Helsingfors, Holger Schildts förlag.
* (1953). Tankens gryning: en studie över den västerländska filosofins ursprungsskede, Söderström & Co, Helsingfors. (Toinen laajennettu painos 1975.)
* (1955). ”Definitions of the concept ’value-judgement’”, Theoria, Vol. 21, 131–145. Uudelleen julkaistu Stenius 1972a.
(1958). ”Filosofi och världsåskådning”, Installationsföreläsning. Årsskrift utgiven av Åbo Akademi, Åbo.
(1960).* Wittgenstein’s Tractatus: An Exposition of its Main Lines of Thought. Basil Blackwell & Cornell University Press, Oxford & Ithaca, New York. (Saksaksi 1969.)
(1965). ”Are True Numerical Statements Analytic or Synthetic?”. The Philosophical Review, Vol. 74, 357–372. Uudelleen julkaistu Stenius 1972a.
* (1967). ”Mood and language-game”, Synthese. Vol. 17, 254–274. Uudelleen julkaistu Stenius 1972a.
(1968). ”Beginning with ordinary things”, Synthese, Vol. 19, 27–52. Uudelleen julkaistu Stenius 1972a.
(1971). ”The Author’s Postscript”, Uudelleen julkaistu Stenius 1972a.
* (1972a) Critical Essays (1972a), Acta Philosophica Fennica, Helsingfors.
(1972b). ”The Definition of Analyticity” (1972b). Stenius 1972a.
(1981). ”The Picture Theory and Wittgenstein’s Later Attitude to it”, teoksessa Block (toim.): Perspectives on the Philosophy of Wittgenstein. Uudelleen julkaistu Stenius 1989.
* (1989). Critical essays, Vol. 2 (1989), Acta Philosophica Fennica, Helsingfors.
Muu kirjallisuus
Anscombe, G. E. M. (1959). An Introduction to Wittgenstein’s Tractatus. Hutchinson, London.
Frankfurt, Harry G. (1971). ”Freedom of the Will and the Concept of a Person”. Uudelleen julkaistu Harry G. Frankfurt: The Importance of What We Care About. Cambridge University Press, 1988.
Haaparanta, Leila & Ilkka Niiniluoto, toim. (2003). Analytic philosophy in Finland. Editions Rodopi, Amsterdam & New York.
Kivinen, S. Albert (1984). “Stenius on the Philosophy of Geometry”. Pörn, toim. 1984.
Korhonen, Anssi (2003). “Logical Semantics – Truth and Analyticity”. Haaparanta & Niiniluoto, toim.
Pörn, Ingmar, toim. (1984). The Philosophy of Erik Stenius, Theoria, Vol. 50: Parts 2-3.
Pörn, Ingmar (1990). “Erik Stenius – minnestal hållet vid Finska Vetenskaps-Societetens sammanträde den 17 september 1990 i Åbo”. Sphinx, 115–17.
Taylor, Charles (1981). “The Concept of a Person”. Charles Taylor: Human Agency and Language, Cambridge University Press, 1985.
Woleński, Jan (2003). ”Formal Metaphilosophy in Finland”. Haaparanta & Niiniluoto, toim.