Schopenhauer, Arthur
Topi Heikkerö (julkaistu 13.6.2014, muokattu 25.9.2014)
Arthur Schopenhauer (1788–1860) oli saksalainen tahtofilosofian edustaja ja pessimisti. Hän eli ja kirjoitti teoksensa akateemisen maailman ulkopuolella, perintövarojen turvin. Schopenhauerin pääteos on Maailma tahtona ja mielteenä (Die Welt als Wille und Vorstellung), jonka ensimmäisen laitoksen hän sai valmiiksi 30-vuotiaana 1818. Teos muodostaa kirjoittajan omien sanojen mukaan ”orgaanisen” systeemin, joka sisältää tieto-opin, metafysiikan, estetiikan ja etiikan. Elämänsä aikana hänen tuotantoaan ei juurikaan huomattu tai tunnustettu. Hän tosin ehti nähdä teostensa nousun huomion kohteeksi elämänsä viimeisinä vuosina.
Schopenhauerin ajattelu suhtautuu kriittisesti rationalismiin sekä valistukseen ja korostaa voimakkaasti ei-järjellisten voimien roolia ihmisen elämässä ja maailman tapahtumisessa ylipäätään. Kaikki oleva on hänen mukaansa todelliselta olemukseltaan tahtoa (Wille). Myös näennäisesti järjelliset ja järjestyneet maailman tapahtumat ovat tosiasiassa sokean tahdon pyrkimystä. Tieteellisen tiedon kustannuksella Schopenhauer esittää, että taiteellisella nerolla ja askeettisella pyhimyksellä on pääsy todellisuuden näkemiseen.1860-luvulta lähtien Schopenhauerin filosofia tuli suosituksi erityisesti taiteilijoiden piirissä. Näistä Richard Wagner (1813–1883) lienee tunnetuin schopenhauerilainen.
- Varhaisvuodet
- Opinnot
- Pääteos Maailma tahtona ja mielteenä
- Muita teoksia ja vaikutteita
- Luonteesta ja elämäntavasta
- Myöhäinen suosio
- Elämäkertakirjallisuutta
Schopenhauer syntyi varakkaaseen kauppiassukuun Danzigissa (nykyinen Gdansk) 22.2.1788. Vanhemmat Heinrich Floris Schopenhauer (1747–1805) ja Johanna Henriette Troisiener Schopenhauer (1766–1838) polveutuivat varakkaista saksalaisista suvuista, isän puolelta myös hollantilaisista. Heinrich oli menestyksekäs liikemies, Johanna tuli myöhemmin tunnetuksi kirjailijana, ennen kaikkea populaareista romanttisista romaaneistaan. Vuonna 1793 perhe muutti Hampuriin. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Schopenhauer matkusti laajalti Euroopassa ja asui sekä Ranskassa että Englannissa. Hän sai yksityisopetusta klassikoista kotona. Näillä kokemuksilla oli suuri vaikutus Schopenhaueriin: ranskan ja englannin kielen oppimisen ja ulkomailla asumisen myötä hänen maailmansa avartui saksalaisen kulttuuripiirin ulkopuolelle. Schopenhauerin isä kuoli 1805, mahdollisesti oman käden kautta. Isän kuoleman jälkeen Schopenhauer yritti hoitaa perheen liiketoimia — ura, jolle isä oli häntä toivonut. Vuodesta 1807 hän kuitenkin keskittyi opintoihin. Isän perintö ja Schopenhauerin taitavat sijoitukset takasivat hänelle elannon loppuiäksi.
Miehensä kuoleman jälkeen Johanna Schopenhauer muutti Weimariin. Siellä hän aloitti oman kaunokirjallisen uransa ja piti suosittua kirjallista salonkia, jonka vieraisiin kuului mm. Johann Wolfgang Goethe. Schopenhauerin suhde äitiinsä oli kitkerä, ja se on jättänyt elämäkertureille tragikoomisten anekdoottien varannon. Johanna Schopenhauer mm. nimitti Arthuria ”käveleväksi kirjallisuuslehdeksi”, koska tämä kulki kritisoimassa kaikkea.
Jo varhain Schopenhauer kiteytti näkemyksensä maailmasta toteamalla, että ”elämä on surkea vitsi”. Tämän luonnehdinnan rinnalla hänellä oli nuorena transsendentaalisia kokemuksia esimerkiksi musiikin kuuntelun ja vuorilla liikkumisen yhteydessä. Niiden perusteella hän vakuuttui, että on mahdollista löytää ”parempi tietoisuus”.
Vuonna 1809 Schopenhauer aloitti opinnot Göttingenin yliopistossa, aluksi lääketieteen opiskelijana ja luki mm. fysiikkaa, kemiaa ja kasvitiedettä. Toisesta opintovuodesta lähtien hän opiskeli filosofiaa Gottlob Ernst Schulzen (1761–1833) johdolla. Schulzen kehotuksesta hän paneutui Kantin ja Platonin ajatteluun, vaikka opintojensa alussa Schopenhauer oli vaikuttunut Schellingin (1775–1854) luonnonfilosofiasta. Kiinnostus filosofiaa kohtaan vei Schopenhauerin opiskelemaan Berliiniin. Siellä hän kuunteli mm. Johann Gottlob Fichten (1762–1814) ja Friedrich Schleiermacherin (1768–1834) luentoja, mutta päätyi halveksimaan näiden työtä. Kaikkein keskeisimmin Schopenhauer inhosi Hegeliä, (ks. "Hegel, Georg Wilhelm Friedrich") jota hän piti muodikkaaksi nousseena sofistina eikä todellisena filosofina.
Schopenhauerin väitöskirja Riittävän perusteen lain nelinkertaisesta juuresta (Über die vierfache Wurzel des Satzes vom zureichenden Grunde) valmistui 1813. Hän kirjoitti sen Rudolstattissa ja jätti arvioitavaksi Jenan yliopistoon, joka myönsi hänelle samana vuonna filosofian tohtorin arvon. Johanna Schopenhauer kommentoi väitöskirjaa toteamalla, että kukaan tuskin lukee sen nimistä kirjoitelmaa. Schopenhauer vastasi, että hänen kirjojaan luetaan vielä silloinkin, kun kukaan ei edes muista Johanna Schopenhaueria.
Pääteos Maailma tahtona ja mielteenä
Vuonna 1814 Schopenhauer aloitti Dresdenissä pääteoksensa Maailma tahtona ja mielteenä kirjoittamisen. Teos valmistui 1818 Schopenhauerin ollessa 30-vuotias. Maailma tahtona ja mielteenä ilmaisee Schopenhauerin mukaan yhden ajatuksen. Siksi teoksen ajatuskokonaisuus ei ole arkkitehtoninen vaan orgaaninen. Koska filosofinen ilmaisu tapahtuu kielessä, asiat pitää esittää sarjallisesti. Tämä on Schopenhauerin mukaan ongelmallista, koska kaikki metafyysisen näkemyksen osat vaikuttavat toisiinsa. Tästä syystä teos pitää lukea kahteen kertaan, jotta voisi nähdä siinä ilmaistun ajatuksen kokonaisuudessaan. ”Yksi ajatus” sisältää neljä osaa tai näkökohtaa: 1. Mielle (tietoteoria ja ontologia), 2. Tahto (metafysiikka), 3. Ideat (estetiikka) ja 4. Etiikka (hyvä, paha, oikea, väärä sekä tahdon myöntäminen ja kieltäminen). Tarkempi kuvaus näistä on Schopenhauerin filosofiaa käsittelevässä artikkelissa (ks. "Schopenhauerin filosofia").
Kirja herätti vain vähän huomiota ja arvostelut olivat ylipäätään kalseita. Schopenhauer valmisti kirjasta kaksi myöhempää laitosta vuosina 1844 ja 1859. Myöhemmät laitokset sisältävät pieniä korjauksia vuoden 1818 versioon ja sen lisäksi myös hieman laajemman toisen niteen, johon on temaattisesti koottu ensimmäisen niteen argumentaatiota laajentavia ja tarkentavia esseitä.
Vuonna 1820 Schopenhauer alkoi antaa dosenttiluentoja Berliinissä. Hän halusi uhmakkaasti ajoittaa luentonsa samanaikaisiksi Hegelin luentojen kanssa ja sai vain kourallisen kuulijoita. Schopenhauer luopui vähitellen akateemisen uran tavoittelusta ja omaksui pilkallisen, kriittisen asenteen yliopistofilosofiaa kohtaan.
Schopenhauer julkaisi myös monia pienempiä teoksia: Näöstä ja väreistä (Über das Sehn und die Farben, 1816), jonka syntyyn vaikuttivat keskustelut aihepiiristä Goethen kanssa, Värioppi (Theoria colorum, 1830), Tahdosta luonnossa (Über den Willen in der Natur, 1836), Ihmisen tahdon vapaudesta (Über die Freiheit des menschlichen Willens, 1839) ja Moraalin perustasta (Über die Grundlage der Moral, 1840). Tahdonvapautta koskeva essee voitti Norjan kuninkaallisen akatemian kirjoituskilpailun. Moraalin perustasta sen sijaan jäi palkinnotta Tanskan vastaavan akatemian kilpailussa, vaikka se oli ainoa kilpailuun lähetetty kirjoitus. Syynä hegeliläisen tuomariston päätökseen oli Schopenhauerin estoton Hegel-pilkka. ”Palkinto-esseet” on myös julkaistu yhtenä niteenä: Die beiden Grundprobleme der Ethik (Etiikan molemmat perusongelmat, 1841). Teokseen Parerga und Paralipomena (Liitteitä ja sivuun jätettyjä [tekstejä], 1851) Schopenhauer kokosi laajan joukon esseitä erilaisista aihepiireistä.
Schopenhauerin kielitaito oli erinomainen. Hänen ranskansa, englantinsa, kreikkansa ja latinansa olivat vahvoja. Hän jopa pohti Kantin Puhtaan järjen kritiikin (1781/1787) (ks. "Kant: Puhtaan järjen kritiikki") kääntämistä englanniksi. Hanke ei toteutunut, mutta Schopenhauer käänsi mm. Balthasar Gracianin Maallisen viisauden käsikirjan (1637) saksaksi. Schopenhauer katsoi, että filosofin tulee ilmaisussaan pyrkiä selkeyteen ja kirkkauteen; hän kirjoittikin kaunista, läpikuultavaa proosaa. Schopenhauerin tyyli poikkeaa tyypillisestä saksalaisesta raskaasta filosofisesta ja akateemisesta tyylistä. Hänen kirjoitustapaansa voisi kuvata brittiläiseksi.
Schopenhauer oli kiinnostunut luonnontieteistä ja seurasi niiden kehitystä kuolemaansa saakka. Hänen filosofiset teoksensa sisältävät laajoja ja asiantuntevia tieteen tulosten tulkintoja. Nämä tulkinnat sitovat monet modernin luonnontieteen teoriat Schopenhauerin oman tahdon ensisijaisuutta korostavaan filosofiseen systeemiin. Schopenhauerin luonnonfilosofiset tahto- ja voima-teoretisoinnit sisältävät ainakin etäisiä yhtymäkohtia hänen aikalaistensa Michael Faradayn (1791–1867) ja James Clerk Maxwellin (1831–1879) luonnon perusvoimia (gravitaatio, valo, sähkö, magnetismi) koskeviin spekulaatioihin. Faradayn pohdinnat taas ammentavat Ruđer Josip Boškovićin (1711–1787) eksoottisesta voimakenttä-teoriasta.
Schopenhauer ei ylipäänsä pitänyt ihmisistä. Hän viihtyi villikoiriensa, Atmanin ja Butzin, parissa ja soitti nuoruudestaan alkaen koko ikänsä huilua. Schopenhauer rakasti hiljaisuutta eikä voinut sietää melua. Tästä seurasi hänen ja hänen naapurissaan Berliinissä asuneen ompelijattaren Caroline Marquetten välille sanaharkka elokuussa 1821. Schopenhauer valitti ompelijattaren meluamisesta, ja riita kärjistyi niin, että Schopenhauer työnsi Marquetten alas portaita, ja tämä loukkasi itsensä. Seuranneessa oikeuskäsittelyssä Schopenhauer määrättiin maksamaan elinikäistä korvausta Marquettelle tämän kärsimistä vahingoista. Kun Marquette lopulta vuonna 1852 kuoli, Schopenhauer kirjoitti merkinnän: Obit anus, abit onus (”Eukko kuoli, taakka lähti”).
Schopenhauer oli pelokas ja jossain määrin vainoharhainen: hän nukkui pistooli tyynynsä alla. Hän oli myös kiinnostunut parapsykologiasta, esimerkiksi hypnoosista ja mesmerismistä. Taipuvaisuus parapsykologiaan ilmenee esim. Tahdosta luonnossa -teoksen joistain jaksoista ja myös Schopenhauerin käytännöllisen elämän ratkaisuista. Esimerkiksi vuonna 1831 ollessaan Berliinissä Schopenhauer näki enneunen, jonka seurauksena hän pakeni sieltä lähestyvää kolera-epidemiaa. Hegel kuoli koleraan samana vuonna.
Hulluus ja mielen sairaudet kiinnostivat Schopenhaueria. Hän vieraili mielellään mielisairaaloissa ja hänen teoksissaan on lukuisia hulluuden kuvauksia ja analyysejä. Niitä kuvaa osuvan sielun dynamiikan erittelyn lisäksi ainutlaatuinen tarkkanäköisyys ihmismielen tiedostamattomia prosesseja kohtaan.
Vuodesta 1833 Schopenhauer asui loppuelämänsä Frankfurt-am-Mainissa. Hänen päivärutiininsa oli selkeä ja vakiintunut: aamupäivisin lukemista, työntekoa ja huilunsoittoa, lounas Englisher Hof -majatalossa, päiväunet, lukemista, iltapäiväkävely, uutisten luku London Timesista ja hengellisten tekstien (esim. Upanishadeja tai kristillistä mystiikkaa) lukemista ennen nukkumaanmenoa. Joskus hän kävi iltaisin konserteissa.
Jo varhaisista kirjoituksista on pääteltävissä, että pääteoksensa ensimmäisen version saaman huonon vastaanoton jälkeen Schopenhauer ei odottanut elinaikanaan ajattelulleen ja teoksilleen juurikaan huomiota tai suosiota. Hän päätteli historian tulkintansa ja oman filosofiansa pohjalta, että maailma vain harvoin tunnistaa totuutta artikuloivan opin. Hän uskoi tulevansa myöhempien sukupolvien löytämäksi. Toisaalta katkeransävyisistä eri laitosten esipuheista voi myös päätellä, että huomiotta jääminen loukkasi Schopenhaueria. Suosio kuitenkin koitti jo hänen omana elinaikanaan. Vuonna 1853 ilmestyi Westminster Review’ssä kirjoitus “Iconoclasm in German Philosophy” (”Kuvainraastamista saksalaisessa filosofiassa”) nimimerkillä John Oxenford. Kirjoituksessa tarkasteltiin Schopenhauerin oppia tahdosta sekä vertailtiin sitä Fichten (ks. "Fichte, Johann Gottlieb") yleisemmin tunnettuun filosofiaan. Kirjoituksen myönteinen kuvaus käynnisti Schopenhauer-innostuksen Britanniassa. Brittein saarilta innostus levisi myös manner-Eurooppaan. Richard Wagner oli ensimmäisiä saksalaisia Schopenhauerin ihailijoita. Wagner kunnioitti ja pelkäsi Schopenhaueria niin paljon, ettei koskaan uskaltautunut tätä tapaamaan. Schopenhauer kuuli oopperassa Lentävän hollantilaisen, muttei pitänyt siitä. Myöhäinen suosio ei vaikuttanut Schopenhauerin katkeraan ja kriittiseen asenteeseen maailmaa kohtaan, mutta joissakin viimeisimmissä kirjoituksissaan hän toteaa voitonriemuisesti, että hänen oppinsa totuus on alkanut lopulta valjeta ympäröivälle maailmalle.
Schopenhauer kuoli kotonaan Schöne Aussichtilla Frankfurtissa 72-vuotiaana vuonna 1860. Hänen kuolemansa jälkeen Julius Frauenstedt (1813–1879), joka tuolloin oli hänen tärkein seuraajansa, toimitti uusia laitoksia hänen teoksistaan. Frauenstedt myös julkaisi pienen johdannon Schopenhaurin filosofiaan. 1900-luvulla Schopenhauerin kirjallisesta jäämistöstä huolehti Arthur Hübscher (1897–1985).
Eduard von Hartmann julkaisi vuonna 1869 teoksen Die Philosophie des Unbewussten. Se pyrki syntesoimaan Schopenhauerin ja Hegelin ajattelua.
Von Hartmanin keskeinen ajatus oli, että tahdon valta heikkenee historiassa, kun tietoisuus kohoaa. Kirjasta tuli menestys. 1870-luvulla Schopenhauerin sanottiin olevan Saksan luetuin filosofi. Nykyään Schopenhauer luetaan filosofian klassikkojen joukkoon, usein ”taiteilijoiden filosofi” määreen kanssa. Tämä on oikeutettua sen suuren vaikutuksen vuoksi, joka Schopenhauerilla oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen taiteilijoihin, esimerkiksi Leo Tolstoihin ja Thomas Manniin.
Bridgewater, Patrick (1988). Arthur Schopenhauer's English Schooling. Routledge, London & New York.
Cartwright, David E. (2010). Schopenhauer: A Biography. Cambridge University Press, Cambridge.
McGill, V. J. (1931/1971). Schopenhauer: Pessimist and Pagan. Haskell House Publishers, New York.
Safranski, Rudiger (1988). Schopenhauer und die wilden Jahre der Philosophie. Eine Biographie. 2. Aufl. Hanser, München.
Safranski, Rudiger (1989). Schopenhauer and the Wild Years of Philosophy. Käänt. Ewald Osers. Weidenfield and Nicholson, London.
Salomaa, J. E. (1942). Arthur Schopenhauer: elämä ja filosofia. WSOY, Helsinki.
Wallace, William (1890). Life of Arthur Schopenhauer. Walter Scott, London.
Zimmern, Helen (1876). Arthur Schopenhauer: His Life and Philosophy. Longmans Greek & Co, London.