Merleau-Ponty, Maurice
Saara Hacklin, Juho Hotanen ja Hermanni Yli-Tepsa (julkaistu 28.9.2011, muokattu 27.8.2014)
Maurice Merleau-Ponty (1908–1961) oli merkittävimpiä 1900-luvun ranskalaisia ajattelijoita. Merleau-Pontyn filosofiassa yhdistyvät ranskalaisen filosofian, René Descartesin, Maine de Biranin ja Henri Bergsonin, sekä toisaalta saksalaisen fenomenologian (ks. "Fenomenologia"), Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin, perinteet. Merleau-Ponty oli laaja-alainen filosofi, joka käsitteli tuotannossaan havainnon ja ruumiin kysymysten ohella mm. myös kieltä, ilmaisua, historiaa, politiikkaa ja taidetta.
- Elämä
- Fenomenologia
- Havainto
- Ruumis
- Kieli
- Liha
- Taide
- Merleau-Pontyn vaikutus eri aloilla
- Suositeltavaa jatkolukemista
Merleau-Ponty syntyi Rochefort-sur-Merissa, Länsi-Ranskassa 14.3.1908. Hän opiskeli École normale supérieuressa mm. Simone de Beauvoirin, Claude Lévi-Straussin ja Simone Weilin kanssa. Merleau-Pontyn väitöskirjan muodostavat vuonna 1942 julkaistu La structure du comportement sekä 1945 julkaistu Phénoménologie de la perception. Hän työskenteli ensin Lyonin yliopiston professorina ja myöhemmin lapsipsykologian ja pedagogiikan professorina Sorbonnessa. Vuonna 1952 hänet nimitettiin professoriksi Collège de Franceen, jossa hän työskenteli aina kuolemaansa asti. Merleau-Ponty oli mukana perustamassa Les Temps modernes -lehteä yhdessä Raymond Aronin, Simone de Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren kanssa vuonna 1945. Hän vastasi lehden poliittisesta toimituksesta, mutta erosi lehdestä riitaannuttuaan Sartren kanssa 1950-luvun alussa. 1950-luvulla Merleau-Ponty piti useita luentosarjoja Collège de Francessa. Hän kuoli 3.5.1961 sydänkohtaukseen, jättäen jälkeensä Le visible et l’invisible -teoksen keskeneräisen käsikirjoituksen.
Merleau-Ponty on yksi ranskalaisen fenomenologian keskeisimpiä nimiä. Hänen filosofiansa jatkaa erityisesti Husserlin aloittamaa ruumiillisuuden ja havainnon fenomenologiaa. Merleau-Ponty näki fenomenologian mahdollisuutena tutkia elettyä ruumiillista kokemusta, joka ranskalaisessa kartesiolaisessa traditiossa oli jäänyt hämäräksi. Hänelle fenomenologia merkitsi myös merkittävää edistysaskelta psykologiassa. Väitöskirjassaan eli La structure du comportement ja Phénoménologie de la perception -teoksissa hän kommentoi laajalti oman aikansa psykologista tutkimusta, kuten hahmopsykologiaa ja behaviorismia.
Phénoménologie de la perception -teoksen esipuheessa Merleau-Ponty määrittää käsitystään fenomenologiasta. Hänen mukaansa fenomenologia ottaa etäisyyttä tavanomaiseen tapaamme suhtautua maailmaan, jotta saataisiin näkyviin miten maailma meille ilmenee. Fenomenologian ydinmetodi, reduktio, on tarkastelutason vaihdos, joka siirtää tarkastelijan tavanomaisesta maailmasuhteesta ihmettelyyn. Reduktio höllentää suhdettamme maailmaan, jotta maailman esiin kumpuamista voitaisiin tarkastella filosofisesti. Se tuo esiin suuntautumisemme maailmaan eli intentionaalisuuden. Merleau-Pontylle intentionaalisuus ei ole vain ajattelun aktien muodostamaa vaan se voidaan löytää jo ruumiillisella tasolla. Havainnon ilmiö näyttää kuinka suuntaudumme maailmaan ja elämme maailmassa ennen kuin muodostamme käsityksiä maailmasta.
Fenomenologinen reflektio, eli maailmasuhteidemme ajattelu, tapahtuu aina jälkikätisesti. Fenomenologinen reflektio ottaa huomioon ajallisuuden, johon se itsekin on kytköksissä. Vaikka reduktio katkaisee tavanomaisen suhteen maailmaan, se ei kuitenkaan tee maailmasta puhdasta teoreettista kohdetta puhtaan ajattelun edessä. Merleau-Pontyn mukaan fenomenologia eroaa intellektualistisesta filosofiasta juuri siinä, ettei se oleta täysin itsensä hallussa olevaa puhdasta tietoisuutta eikä teeskentele voivansa poistaa maailmasta sitä, että se ilmenee meille aina jostain näkökulmasta ja siinä mielessä ei koskaan täydellisesti. Maailma ei lakkaa olemasta joka hetki eletty ympäristömme, johon olemme ruumiillisesti suuntautuneita. Tästä syystä täydellinen reduktio on mahdotonta. Merleau-Pontyn mukaan fenomenologia näyttää kuinka tiiviissä suhteessa olemme maailman kanssa.
Merleau-Ponty painottaa fenomenologiassaan kokemusta ja ruumiillisuutta. Hänen mukaansa fenomenologia kuvailee tieteellisiä teorioita edeltävää esiteoreettista tasoa: ”Asioihin itseensä palaaminen tarkoittaa paluuta tähän maailmaan ennen tietoa, maailmaan, josta tieto aina puhuu ja johon verrattuna kaikki tieteellinen määritteleminen on abstraktia, merkin asemaan jäävää ja toissijaista, kuten maantiede verrattuna maisemaan, jossa liikkuessamme olemme ensin oppineet, mitä metsä, preeria tai joki ovat” (HF, 171).
Myöhäisessä ”Le philosophe et son ombre” -esseessä Merleau-Ponty selventää käsitystään esiteoreettisesta kokemuksesta. Fenomenologia ei tavoita kokemusta asioista sellaisenaan: asiat ovat aina jo konstituoituneita, eli muodostuneita, tai asiat ovat epätäydellisesti konstituoituneita. Fenomenologia alkaa aina jo muodostuneesta maailmasta, mutta maailman muodostuminen ei ole koskaan valmista. Merleau-Ponty korostaa sitä kuinka reflektio ei koskaan voi tavoittaa asioita lopullisesti: fenomenologialla on rajansa, mutta juuri näiden rajojen kuvaileminen tekee siitä ankaraa tutkimusta.
Merleau-Pontyn filosofiaa voi kutsua havainnon (perception) filosofiaksi. Hänelle havainto nimeää kokemuksellisen tason, jolla on perimmäinen rooli totuuden ja tiedon suhteen, johon filosofian lähtökohdat ja rajat perustuvat ja jonka radikaalien seurausten selvittämisestä filosofi on vastuussa. Havainto on alkuperäinen kokemuksen tyyppi siinä merkityksessä, että inhimillinen tietoisuus on Merleau-Pontyn mukaan perustavasti havaitsemista. Käsittämistä, merkityksellisyyttä ja tietoa on ajateltava havainnosta lähtien.
Havaitseminen on elämää asioiden keskellä ja suuntautumista kohti asioita, mikä saa havainnon unohtumaan kokonaisuutena. Se mikä unohtuu on, että havainnon kohde saa merkityksensä kohteena ainoastaan havaitsemisen ajalliseen ja tilalliseen perspektiiviin sidotussa prosessissa, ja että havaitseminen ei ole yksinomaan kohteen tiedostamista. Havaitut kohteet erottuvat havainnon kokonaisuudesta ja ovat läsnä ”kaikkien niiden kokemusten syynä, joita meillä niistä on ollut tai joita meillä niistä voi olla” (PP: 81). Havainnolla on rakenteensa puolesta taipumus tuottaa käsitys todellisuudesta objektien tai itsessään olemassa olevien asioiden todellisuutena. Todellisena pidetään itsessään täydellistä asiaa, oli se sitten terveen järjen edellyttämää esillä olevan asian yksiselitteisyyttä, kielellinen ideaalinen merkitys tai luonnontieteen matemaattis-geometrinen ideaali.
Merleau-Ponty kritisoi käsityksiä havainnosta, joiden taustaoletuksena on, että itsessään täydellisten asioiden maailma on todellinen. Hän kutsuu tätä myös objektiiviseksi ajatteluksi. Eräs objektiivisen ajattelun filosofista diskurssia koskeva tunnusomainen piirre on, että siinä monimielisistä tai hämäristä kategorioista pyritään aina viime kädessä eroon: objektiivisessa ajattelussa tähdätään kohti ristiriidattomuutta. Merleau-Pontyn mukaan havainto ei jää ajattelun ja kielellisen kuvauksen tavoittamattomaksi, mutta havaintoa kuvatessa tietynlaisten ristiriitaisuuksien myöntäminen on väistämätöntä. Esimerkiksi havainnon kohdalla sellaisten kategorioiden kuin ajattelu–ulottuvaisuus tai olemus–tosiasia vastakkainasetteluja ei voida pitää toisensa poissulkevina. Havainnon subjekti ei ole ideaalinen ajattelija, mutta ei myöskään pelkkä ulottuvainen kappale. Havainnon ruumiillinen subjekti on eräässä mielessä sekä ulottuvainen että tietoinen eikä sen kuvaamiseen voida siten soveltaa ideaalisia ulottuvaisuuden ja ajattelun kategorioita. Tämä tarkoittaa, että havainnon subjektin kuvauksessa päädytään soveltamaan käsitteitä, joilla ei ole itsenäistä identiteettiä vaan jotka risteävät keskenään ja jotka siten ovat eräässä mielessä ristiriitaisia. Merleau-Ponty kuitenkin erottaa tämän ristiriitaisuuden väitteitä koskevasta loogisesta ristiriidasta: havaitseminen on ylipäänsä loogisen ajattelun edellytys, ja jos havaitsemisen rakenne on jossain mielessä ristiriitainen, kyse on ristiriitaisuudesta jossain perustavassa ja väistämättömässä merkityksessä.
Sikäli kuin puhe havainnon ristiriitaisuudesta asettaa sen kenties harhaanjohtavasti loogisen ristiriidan yhteyteen, voi olla parempi puhua havainnon paradokseista, problemaattisuudesta, jännitteistä tai moniselitteisyydestä. Ylipäänsä havainnon kokonaisuus ei asetu eksaktin tiedon kohteeksi tai ajattelua ohjaavaksi ideaaliksi, mikä myös tekee sen ajattelemisesta vaikeaa. Tästä huolimatta, kuten Merleau-Ponty väittää, havainto on alkuperäinen kokemuksen taso, johon tieto perustuu.
Objektiivisen ajattelun kritiikissään Merleau-Ponty viittaa toisinaan sen tuottamiin absurdeihin käsityksiin havaitsemisesta, siis kuvauksiin jostain havaitsemisen aspektista, jonka valossa havaitseminen ei ylipäänsä näytä mahdolliselta. Tässä mielessä absurdiin käsitykseen havainnon subjektista ajattelevana aineena päädytään silloin, kun ruumis käsitetään objektiivisen ajattelun mukaisesti pelkkänä aineellisena kappaleena ja ajattelu puhtaana tietoisuutena: ”Kun aiemmin puhuimme tietyn tottumuksen oppimisesta, sanoimme että ruumis ’ymmärtää’. Tämä vaikuttaa absurdilta, jos ymmärtäminen käsitetään idean soveltamisena aistimelliseen annettuun, ja jos ruumis käsitetään objektina.” (PP: 167)
Merleau-Ponty rakentaa havainnon filosofiansa La structure du comportement ja Phénoménologie de la perception -teoksissa. Structure du comportement -teos johdattelee havainnon filosofiaan. Siinä päädytään kysymykseen havainnosta eläinten ja ihmisten käyttäytymistä (comportement) koskevien tarkastelujen kautta. Merleau-Ponty kritisoi käyttäytymisen mekanistista ja finalistista tulkintaa. Sen sijaan hahmopsykologian hahmon (Gestalt) käsite tavoittaa käyttäytymisen ilmiön. Hahmo on osiensa keskinäisistä suhteista riippuva kokonaisuus, niin ettei sen osia tai ykseyttä koossa pitävää tekijää voi irrottaa erilleen ilman että kokonaisuuden merkitys muuttuu. Esimerkiksi eläimen suhdetta elinympäristöönsä on kuvattava hahmona. Merleau-Pontyn mukaan hahmopsykologit eivät kuitenkaan tulkinneet tutkimuskohdettaan pohjimmiltaan oikein, kun he asettivat sen naturalismin, tieteellisen realismin tai uuskantilaisen transsendentaalisen idealismin kontekstiin. Hän ajatteli, että käyttäytymisen rakenteen filosofinen tulkinta johtaa havaintoon alkuperäisenä kokemuksen tyyppinä.
Phénoménologie de la perception -teoksessa Merleau-Ponty jäsentää havainnon filosofiasta lähtien uudelleen käsitystä inhimillisestä olemassaolosta. Teoksessa tarkastellaan muun muassa ihmisen ruumiillisuutta, kieltä, aistimista, suhdetta toisiin, tietoisuutta, historiaa ja vapautta. Teoksen lähtökohta on sama kuin La Structure du comportement -teoksessa: se kritisoi klassisiksi kutsuttuja teorioita havainnosta, joiden ennakko-oletuksena on kartesiolainen mieli–ruumis-substanssidualismi. Sen sijaan ”moderni psykologia”, hahmopsykologia tavoittaa havainnon ilmiöiden moniselitteisyyden (ambiguité). Merleau-Ponty käyttääkin yleisimpänä lähteenään hahmopsykologisia tutkimuksia, joista ehkä tunnetuin esimerkki on Kurt Goldsteinin tutkimus potilas Schneiderista. Hahmopsykologian tutkimukset on kuitenkin vielä alistettava filosofialle ja fenomenologiselle reduktiolle, joka riisuu ne objektiivisen ajattelun ennakko-oletuksista ja siten osoittaa havainnon ilmiöiden perustavat seuraukset.
Reflektion ja reflektoimattoman yhteys havainnossa on yksi Phénoménologie de la perception -teoksen keskeisimpiä teemoja. Reflektio tai reflektiivinen tietoisuus tarkoittaa Merleau-Pontylla tarkkaavaista huomiota, havainnointia tai tietoisuutta kohteesta – kohteen tarkastelemista reflektiivisen ”etäisyyden päästä”. Reflektoimaton kokeminen luonnehtii puolestaan ruumiillista, rakenteellista, mielekästä ja kytkeytynyttä maailmasuhdetta, joka toteutuu tarkkaavaisesta huomiosta riippumatta. Merleau-Pontyn mukaan ihmisen olemassaoloa havaitsevana olentona voidaan ymmärtää ainoastaan reflektiivisen tietoisuuden ja reflektoimattoman ruumiillisen kokemuksen moniselitteisenä yhteytenä. Mikäli nämä kaksi kokemuksen tasoa irrotetaan toisistaan tai mikäli niitä pidetään täydellisinä sinänsä, ajaudutaan ongelmallisiin kuvauksiin havainnosta.
Klassisiksi nimeämänsä havainnon filosofiat eivät Merleau-Pontyn mukaan tunnusta reflektoimattoman kokemuksen olemassaoloa, vaan niissä tehdään perustava erottelu reflektion ja objektin välillä. Merleau-Ponty kutsuu empirismiksi teoriaa, jossa havainto palautetaan viime kädessä objektin olemassaoloon ja jossa esimerkiksi havainnon tulkitaan koostuvan aistimusatomeista, joilla on suora vastaavuus objektina käsitetyn ruumiin kanssa. Intellektualismi puolestaan edustaa Merleau-Pontylle teoriaa, jossa havainto palautetaan viime kädessä reflektoivan subjektin olemassaoloon, ja jossa esimerkiksi havainnon merkityksellisiä elementtejä pidetään reflektiivisen toiminnan kuten arvostelman muodostamisen aikaansaannoksena.
Merleau-Pontyn tunnetun väitteen mukaan havainnossa reflektio tapahtuu reflektoimattoman ruumiillisen elämän perustalta. Havaitsija on ruumiillinen, ei ideaalinen. Havaitsija ei silloin ole havainnon moninaisista perspektiiveistä irrallinen ykseys tai havaituista asioista, maailmasta ja spontaanisti esiin kumpuavasta luonnosta erillinen tarkkailija. Merleau-Pontyn mukaan ihmisen ruumiillisuus määrittää ihmisen olemassaolon ja havaitsemisen mahdollisuuksia, myös abstraktia ajattelua ja vapautta.
Merleau-Pontyn lähtökohta ruumiin ajattelussa on kartesiolainen: voidaan erottaa ulottuvainen ruumis, jota tieteet tutkivat ja eletty ruumis, jota Descartes kutsui mielen ja ruumiin liitoksi. Erityisesti Husserlin eletyn ruumiin (Leib) fenomenologia avasi Merleau-Pontylle uuden tien ruumiillisuuden tutkimisessa. Husserlin fenomenologiassa ruumis ei ole enää vain passiivinen aistimusten vastaanottaja vaan konstitutiivinen ruumis, ruumissubjekti.
Phénoménologie de la perception -teoksessa Merleau-Ponty hahmottaa sitä, kuinka ruumis ei voi olla vain pelkkä materiaalinen objekti toisten joukossa, koska juuri oman ruumiini (corps propre) kautta objektit ovat minulle. Ruumis ei ole vain eloton kappale vaan se on elehtivä ja ilmaiseva. Merleau-Pontyn mukaan ruumista ei tulisi verrata fysikaaliseen kappaleeseen vaan taideteokseen. Hänen mukaansa se on ”elävien merkitysten ydin” (PP: 176–177). Ruumiin kautta hahmottuu merkityksellinen maailma, jonka kanssa ruumis on vastavuoroisessa suhteessa: ”Oma ruumiini on maailmassa kuin sydän elimistössä: ruumiini pitää jatkuvasti elossa näkyvän näytöstä, elävöittää ja ruokkii tätä näytöstä sisäisesti, muodostaa sen kanssa järjestelmän” (PP, 235).
Havaittavat asiat ovat aina annettuja jostain näkökulmasta ja ruumiilliseen läsnäoloon kuuluu auttamatta poissaolo. Merleau-Pontyn mukaan emme päättele tai kuvittele havaitsemamme asian merkitystä vaan se on annettu meille ruumiillisesti: voimme liikkua asioiden ympärillä, ja aistimme niiden ykseyden jo ennen kuin ajattelemme mitä ne ovat. Ruumiillinen subjekti on samaan aikaan sekä aktiivinen että passiivinen, persoona ja anonyymi. Merleau-Pontyn mukaan ”minun pitäisi sanoa, että minussa havaitaan eikä että minä havaitsen” (PP, 249).
Viimeisessä elinaikanaan julkaisemassaan Silmä ja mieli -esseessä (L’ Œil et l’Esprit, 1961) Merleau-Ponty hahmottaa maailman ja ruumiin kietoutumista toisiinsa. Emme ole vain maailmaa tarkkailevia ja konstituoivia subjekteja vaan olemme osa samaa maailmaa, jonka havaitsemme. Unohdamme helposti, että näkeminen tapahtuu näkyvillä silmillä. Aistiva ruumis on itsekin aistittava ja se voi esimerkiksi koskettaa itseään tai tulla toisten ruumiiden koskettamaksi. Merleau-Ponty ajattelee siis ruumiin kautta sekä suhdetta itseen että toisiin.
Keskeneräiseksi jääneessä Le visible et l’invisible -teoksessa Merleau-Ponty selvittää ruumiin kahden puolen suhdetta. Ruumis on sekä aistiva että aistittava, sen roolit kääntyvät. Kun ruumis koskettaa itseään se on samaan aikaan koskettava ja kosketettu. Ruumis ei voi kuitenkaan koskaan koskettaa omaa kosketustaan; koskettavan ruumiin ja kosketetun ruumiin välille jää katkos ja ero. Merleau-Ponty kutsuu tätä koskettamattomaksi tai koskemattomaksi (intouchable). Samalla tavalla myös näkyvään kuuluu aina näkymätön, tietoisuuteen tiedostamaton ja reflektioon reflektoimaton. Ruumiillisuus muodostuu siis yhdistäväksi ja erottavaksi tekijäksi ja Merleau-Ponty kirjoittaa ruumiin ja maailman lihasta, jotka ovat samaa eriytyvää kudosta.
Havainnon ja ruumiin problematiikkaan kietoutuvat myös kielen ja ilmaisun kysymykset. Phénoménologie de la perception -teoksessa Merleau-Pontyn käsitys kielestä nostaa puhuvan subjektin keskiöön. Tavoitteena on näin purkaa empirismin ja intellektualismin tulkintoja. Ensin mainittu tulkitsee puheen kausaalisena reaktiona ja jälkimmäinen redusoi sen ajattelun ulkoiseksi muodoksi, ajattelun ollessa ensisijaista ja itsenäistä. Merleau-Ponty kirjoittaa puheesta eleenä, joka sisältää merkityksensä samalla tavalla kuin ruumiillinen ele. Se tekee kommunikaation mahdolliseksi. Ihminen ei siis kommunikoi ensisijaisesti representaatioiden tai ajatusten kanssa, vaan puhuvan subjektin kanssa, jolla on tietty olemisen tyyli ja tapa suuntautua maailmaan.
Koko 1950-luvun Merleau-Ponty luennoi säännöllisesti kielifilosofiasta. Työstämässään La prose du monde -käsikirjoituksessa – josta piti tulla vastine Sartren Mitä kirjallisuus on? -teokselle – tutkittiin sitä, miten ruumis muodostaa perustan kielen ymmärtämiselle. Merleau-Pontyn kielikäsitys oli saanut vaikutteita Husserlilta, mutta teoksessa näkyy myös kiinnostus Ferdinand de Saussuren (1857–1913) teoriaan. Merleau-Ponty ei kuitenkaan lukenut Saussurea kovin uskollisesti. Hän esimerkiksi kiinnostui puheesta (parole, puhuttu kieli), vaikka Saussure oli esittänyt, ettei puhetta itseään voisi tutkia, vaan ensisijaiseksi tutkimuskohteeksi pitäisi ottaa kieli (langue, kielen järjestelmä). Merleau-Pontya kiinnosti kielen kokonaisuus, tapa jolla ihmisten puhe, sanojen merkitykset ja kielioppi kietoutuvat toisiinsa. Hänen mukaansa ilmaisuun ja puheeseen kuuluvat olennaisella tavalla myös kasvojen ilmeet ja eleet (esim. PM, 193).
Merleau-Ponty viittaa ”Le langage indirect et les voix du silence” -esseen (1952) alussa Saussuren näkemykseen lingvistisen merkin mielivaltaisuudesta. Saussuren mukaan merkit muodostuvat merkityistä (signifié) eli käsitteistä ja merkitsijöistä (signifiant) eli äänikuvista, joiden välillä ei ole – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – sisäistä sidettä. Koska merkit määrittyvät ainoastaan merkitsijöiden keskinäisten erojen kautta, ei myöskään mitään varsinaista merkityksen ydintä ole olemassa. Saussuren lailla Merleau-Ponty ajatteli kieltä loputtomana ketjuna. Siinä itsessään ei ole paikannettavissa yhtä tiettyä merkitystä, vaan ne syntyvät sanojen ja merkkien suhteista puhetilanteissa. Merleau-Pontya kuitenkin kiinnosti kielen suhde maailmaan ja totuuteen eikä hän täysin hyväksynyt ajatusta niiden täysin mielivaltaisesta suhteesta.
Saussure jakoi kielentutkimuksen kahteen eri alueeseen: synkroninen tutkimus (linguistique synchronique) tarkoitti Saussuren mukaan kielijärjestelmän selvittämistä tiettynä hetkenä. Sitä vastoin diakroninen tutkimus (linguistique diachronique) pyrkii ymmärtämään kielen ajallista kehitystä, ja se siis tutkii perättäisiä ilmaisuja, jotka korvaavat toinen toisensa muodostamatta keskinäistä järjestelmää. Merleau-Ponty halusi korostaa, yhtäältä miten synkroninen pitää sisällään diakronisen ja toisaalta toisin päin: ajallisessa tutkimuksessa tutkitut kielen vaiheet ovat aina olleet joskus myös puhutun kielen hetki, jokainen mennyt hetki tulevaisuuteen suuntautuva nykyhetki (PM, 34). Hän ymmärsi kielen kontingenttina järjestelmänä, joka on suuntautunut mutta jossa kuitenkin on sattumia. Kieli ei voi olla ilmaisussaan totaalinen, eikä se koskaan voi tavoittaa lopullista, ”objektiivista” totuutta jostain seikasta tai toisaalta ilmaisu ei koskaan ole täysin vailla merkitystä. Kielelliset merkitykset ovat koko ajan liikkeessä, muuttumassa ja ennen kaikkea kerrostumassa. Olennaista on kielen kyky kurkottaa kohti ennen sanomatonta ja samalla opettaa itse itsensä. Merleau-Pontyn näkökulmasta ilman näitä kielen kykyjä yhteisen kulttuurinkaan kenttä ei voisi kasvaa. (PM, 196.)
Kielen ilmaisuvoimaan liittyy erottelu puhuvaan puheeseen (parole parlante) ja puhuttuun puheeseen (parole parlée). Jälkimmäinen, puhuttu, perustuu tuttuihin ilmaisuihin, jo olemassa olevaan kieleen. Ensin mainittu, puhuva puhe saattaa käyttää sovinnaisia ilmaisuja, mutta erityisellä tavalla. Sen erityinen voima on kyvyssä tuoda ilmaisun piiriin jotain uutta, tehdä poissa ollutta läsnä olevaksi. Ensimmäisessä vaiheessa puhuvassa puheessa merkitsevä intentio on syntytilassaan, se ikään kuin perustaa itse itsensä. Vasta toisessa vaiheessa se muuttuu osaksi ”saatavilla olevien merkitysten joukkoa”. Puhuva puhe mahdollistaa ihmisten välisen yhteisyyden eri tavalla kuin tavanomainen puhuttu puhe. Se perustaa yhteisen tilanteen, joka ei enää ole ainoastaan olemisen yhteisyyttä vaan tekemisen yhteisyyttä (communauté de faire) (PM, 195). La prose du monde -teoksessa Merleau-Ponty kirjoittaa, miten taiteilija voi puhuvan puheen kuvaamalla tavalla tavoittaa jotain ennennäkemätöntä, synnyttää jotain, millä ei aikaisemmin ollut ilmaisua. Merleau-Ponty kuitenkin lopetti La prose du monde -käsikirjoituksen työstämisen vuonna 1952 ja siirtyi lopulta kokonaan uuden teoksen pariin, josta myöhemmin tuli Le visible et l’invisible -käsikirjoitus.
Myöhäisessä ajattelussaan, erityisesti Le visible et l’invisible -teoksessa ja luennoilla La Nature sekä ”L’ontologie cartésienne et l’ontologie d’aujourd’hui” Merleau-Ponty kehittää ”uutta ontologiaa” tai ”tämän päivän ontologiaa”. Hänen pyrkimyksenään on luoda ajattelutapa, joka ymmärtäisi aistimisen sidosta aistittavaan: ruumis, joka aistii, on itsekin aistittava, samaa lihaa (chair) aistittavan maailman kanssa. Merleau-Ponty kehittelee uusia filosofisia käsitteitä, joiden avulla voidaan välttää filosofian tradition asettamia rajoituksia ja ylittää käsitys ihmisestä tietoisuus-subjektina, jota vastaan maailma asettuu objektina.
Merleau-Pontyn mukaan näkeminen edellyttää vastavuoroisen suhteen, näkevän ruumiin ja näkyvän maailman kietoutumisen toisiinsa, kiasman, jossa näkevä ja näkyvä menevät ristiin, koska kumpikaan ei voi olla ilman toista. Ruumiini kautta minulle on maailma – maailma painautuu ruumiini lihaan. Samalla olen itsekin tässä maailmassa ja osa maailman lihaa. Näkyvää ei voi olla ilman jotakuta, joka näkee sen, eikä näkevää voi olla ilman jotain näkyvää. Liha on näkevän ja näkyvän tai koskettavan ja kosketettavan välinen yhteinen elementti ja yhdistävä kudos.
Maailma ei ole pelkkä objekti tietoisuuden edessä, aistittavaa materiaa. Maailma on minussa ja minä olen maailmassa, mutta kyse ei ole yhteen sattumisesta (coïncidence). Merleau-Pontyn mukaan fenomenologian näkökulma ei ole puhtaan tietoisuuden näkökulma: konstituoiva tietoisuus on aina itse jo konstituoitu eikä kykene täysin tavoittamaan omaa konstituoitumistaan. Samalla tavalla reflektio ei tavoita reflektoimatonta, jolle se itse perustuu. Lihallinen läsnäolo ei ole maailman puhdasta läsnäoloa puhtaassa tietoisuudessa, vaan maailmaan kuuluu tiheys, joka pysäyttää tutkimuksen, ja ruumiiseemme kuuluu tiheys, joka ”vastustaa meissä fenomenologiaa” (S, 290).
Lihan tiheys saa aikaan sen, että näemme asiat itse ja että asiat ovat meille lihallisesti läsnä ja samalla etäällä, eriytyneenä katseestamme ja ruumiistamme. Maailman lihalliseen läsnäoloon kuuluu syvyys ja tiheys, johon olemme yhteydessä, koska ruumiimme on myös lihaa: ”Ruumiin tiheys ei kilpaile maailman tiheyden kanssa, vaan on päinvastoin ainoa keinoni mennä asioiden ytimeen, minun tullessani maailmaksi ja asioiden tullessa lihaksi” (VI, 178). Liha ei ole este aistivan ruumiin ja asian välissä vaan niiden yhteyden väline.
Liha on sekä yhdistävä että erottava kudos. Merleau-Ponty selvittää Le visible et l’invisible ja Silmä ja mieli -teoksissa sitä miten näkyvään kuuluu aina tietty näkymättömyys ja kosketettavaan kuuluu koskettamattomuus. Aistittava maailma ei ole meille koskaan täysin annettuna vaan sen läsnäoloon kuuluu poissaolo. Vaikka Merleau-Ponty viittaa tähän poissaoloon jo varhaisessa Phénoménologie de la perception -teoksessa, vasta myöhäisessä ajattelussaan hän tekee siitä periaatteen, jonka kautta läsnäoloa on ajateltava.
Kiinnostus taiteeseen kulkee läpi Merleau-Pontyn tuotannon. Hän ei kuitenkaan kirjoittanut erillistä taiteen teoriaa, vaan taide näyttäytyi pikemminkin esimerkkinä filosofialle itselleen. Tärkeimmät kuvataidetta käsittelevät esseet ovat ”Cézannen epäily” (”Le doute de Cézanne”, 1945) ja ”Silmä ja mieli” (1961). Kirjallisuutta hän tarkasteli erityisesti Le prose du monde teoksessa sekä ”Le langage indirect et les voix du silence” -esseessä. Näiden lisäksi viitteitä taiteisiin löytyy myös Merleau-Pontyn muusta tuotannosta, esimerkiksi Sens et non-sens -kokoelmassa (1948) julkaistuista romaania (”Le roman et la métaphysique”) ja elokuvaa (”Le cinéma et la nouvelle psychologie”) käsittelevistä esseistä.
Varhainen ”Cézannen epäily” on julkaistu samaan aikaan kuin Phénoménologie de la perception. Esseessä taiteilijan kokemuksen tarkastelu synnyttää tärkeän rinnastuksen: fenomenologin ja taiteilijan työ ovat samankaltaisia. Aivan kuten fenomenologin, myös Cézannen työskentelyä leimaa ankaruus ja ehdottomuus, tietty alusta alkamisen pakko sekä kaiken läpäisevä epäily – nämä rinnastuvat fenomenologiseen metodiin, reduktioon. Esseen valossa Merleau-Pontyn näkökulmasta kiinnostavaa on taiteilijan kyky hylätä ennalta opitut mallit, tutkia havainnon konstituutiota, kyseenalaistaa sen rajoja ja näin tavoitella maailman merkitystä ja ilmaisua. Taiteilijan työskentelyn kautta myös katsoja voi päästä käsiksi tuohon maailmaan, sillä teoksissa taiteilijan kokemus ja ilmaisu tiivistyy.
”Le langage indirect et les voix du silence” oli Merleau-Pontyn viimeinen Les Temps Modernes -lehdessä julkaistu artikkeli. Se kommentoi useita taiteeseen, ilmaisuun ja kuvittelukykyyn liittyviä aikalaiskeskustelua. Esseen nimi sisältää viitteen André Malraux’n teokseen Les voix du silence (1951). Malraux’n hegeliläistä perinnettä seuraava teos pyrki kuvaamaan inhimillisen luomisvoiman historiaa. Merleau-Pontyn luenta Malraux'sta ei ole yksiselitteinen, mutta hän suhtautui kriittisesti tapaan, jolla tämä irrotti teokset niiden sosiaalisesta ja henkilökohtaisesta taustasta, näki maalaustaiteen olevan hegeliläisen hengen ohjaamaa sekä vaali taiteilijan nerokulttia. Toinen esseen tärkeä aikalaiskeskustelu liittyi Sartren ajatukseen proosan ensisijaisuudesta suhteessa maalaukseen, joka hänen näkökulmastaan on ”mykkää”. Merleau-Pontyn näkökulmasta maalaus ei suinkaan ollut mykkää tai toissijaista, vaan ilmaisuvoimaista. Hänen mukaansa maalauksen – ja kirjallisuuden – ilmaisuvoima liittyi niiden kykyyn ilmaista epäsuorasti, hiljaisesti.
”Silmä ja mieli” -essee on viimeinen Merleau-Pontyn elinaikana julkaistu teksti. Teos on etääntynyt ”Cézannen epäilyn” asetelmista ja myöhäiskauden uusi ontologia on kirjassa vahvasti läsnä. Kuten myöhäiskauden Le visible et l’invisible -teoksessa myös tässä keskeistä on hahmottaa minän ja toisen, katsojan ja katsotun suhdetta toisin. Eräät kommentaarit kuten Galen A. Johnson ovat korostaneet ”Silmän ja mielen” merkitystä myöhäiskauden ontologian ymmärtämiselle. Kuitenkaan yhteys aikaisempaan Merleau-Pontyn ajatteluun ei ole katkennut. ”Silmä ja mieli” alkaa tieteen maailmasuhteen kritiikillä. Merleau-Ponty esittää, että tiede keskittyy kehittämään erilaisia menetelmiä tiedon keräämiseksi, nämä menetelmät vastaavat mereen heitettyjä verkkoja vailla tietoa siitä, mitä verkkoon jää. Maailmaa tarkastellaan ulkopuolelta, siinä missä tieteen haaste olisi sen oman perustan ymmärtäminen. Myöhemmin esseessä kritisoidaan kartesiolaista käsitystä näkemisestä, jossa havainto typistetään ajatteluksi: havainnon vaikeus häviää, kun se tallennetaan ennalta määrätyn mallin mukaan, kuten tehdään Merleau-Pontyn mukaan esimerkiksi renessanssin perspektiiviä hyödyntävissä teoksissa. Tässä Merleau-Ponty nojaa Erwin Panofskyn teokseen Die Perspektive als symbolische Form (1927). Hän ei kuitenkaan niinkään pyrkinyt etsimään maalauksista historiallisia tunnuspiirteitä, pikemminkin kyse oli tietynlaisesta maailmasuhteesta, joka rinnastuu myös Merleau-Pontyn modernia tiedettä kohtaan esittämää kritiikkiin.
Yksi ”Silmä ja mieli” -esseen siteeratuimmista ja toisinaan hämäräperäiseksi syytetyistä kohdista on kuvaus André Marchandin haastattelusta, jossa taiteilija kertoo kokemuksestaan. Hän on usein metsässä saattanut tuntea yhtäkkiä, ettei katsoja olekaan hän, vaan että puut katsovat ja puhuvat, hän on katsottu ja kuuntelee. Tätä vastavuoroisuutta, joka syntyy myös käden koskettaessa toista kättä, kutsutaan kiasmaksi. Käänteisyys tai yhteen kietoutuminen ei kuitenkaan ole koskaan täydellistä, kyse ei siis ole loogisesta ilmaisusta, vaan asetelmasta, joka muistuttaa katsojaa siitä, että hän myös on osa näkyvää maailmaa.
Merleau-Pontylle myös taideteoksen kohtaaminen vaatii tiettyä herkkyyttä. Teosta ei katsota kuten mitä tahansa esinettä, vaan meidän olisi pyrittävä katsomaan taideteoksen kanssa, osallistuen. Voidaankin sanoa, että kanssa katsominen on ehto teoksen kohtaamiselle. Tässä kohtaamisessa tärkeää on teoksen kyky ravistella, yllättää ja toisaalta synnyttää uusia tulkintoja ja viittaussuhteita. Useissa Merleau-Pontyn teksteissä taideteoksen kohtaaminen rinnastuu toisen ihmisen kohtaamiseen.
Merleau-Pontyn vaikutus eri aloilla
Merleau-Pontyn on laajalti luettu ja kommentoitu ajattelija myös filosofian ulkopuolella. Merleau-Pontyn havainnon analyysit, erityisesti Phénoménologie de la perception -teoksessa, ovat myötävaikuttaneet nykyisen kognitiotieteen enaktiiviseen suuntaukseen, jossa painotetaan ruumiillisten (sensori-motoristen) prosessien merkitystä havainnon ja yleisemmin tiedostuksen muodostumisessa. Esimerkiksi Francisco Varela, Evan Thompson, Shaun Gallagher ja Alva Noë ovat teoksissaan hyödyntäneet Merleau-Pontyn analyyseja.
Ruumiillisuuden ajattelu on ollut keskeistä feministisessä filosofiassa. Sara Heinämaa on esittänyt ajatuksen, että Merleau-Ponty vaikutti merkittävällä tavalla Beauvoirin ajatteluun. Beauvoirin jälkeen monet feministiteoreetikot ovat ottaneet Merleau-Pontyn ruumiillisuuden analyysin lähtökohdaksi sukupuolisuuden ja feminiinisen tutkimuksissa. Muun muassa Luce Irigaray, Judith Butler, Iris Marion Young, Gail Weiss, Rosalyn Diprose ja Elizabeth Grosz ovat kirjoittaneet Merleau-Pontyn ajattelusta.
Fenomenologian ja erityisesti Merleau-Pontyn vaikutus kuvataiteissa on varsin laajaa. Hänen kirjoituksensa ovat kiinnostaneet eri alojen taiteilijoita ja taiteentutkijoita. Jo melko varhain Yhdysvalloissa käännösten valmistuttua 1960-luvulla Merleau-Pontyn Phénoménologie de la perception -teosta luettiin mm. kuvanveistäjien piirissä, esimerkiksi Donald Judd, Robert Morris ja Eva Hesse, ja eräät taidehistorioitsijat puhuvatkin kuvanveiston fenomenologisesta käänteestä. Toisaalta taiteentutkimuksen piirissä fenomenologia jäi 1960-luvulla syrjään poststrukturalismin, psykoanalyysin ja semiotiikan tieltä. Sittemmin kiinnostus fenomenologiaan ja Merleau-Pontyn teksteihin on taas herännyt ja niiden kautta tutkimuksen piiriin on noussut eletyn kokemuksen ja materiaalisuuden teemat. Suomalaisessa taiteentutkimuksen kentässä fenomenologiasta ovat tutkimuksissaan kirjoittaneet muun muassa Hanna Johansson ja Marja Sakari. Niin ikään elokuvatutkimuksessa fenomenologiaa on käytetty niin katsojan kuin elokuvantekijän eletyn kokemuksen tarkastelemiseksi esimerkiksi Vivian Sobchackin sekä Suomessa Kaisa Hiltusen tutkimuksissa.
Tanssintutkimuksessa fenomenologiaa on hyödynnetty 1970-luvulta asti. Näissä tutkimuksissa huomio kiinnittyy liikkumisen havainnoimiseen ja tanssin kokemukselliseen ulottuvuuteen. Suomessa muun muassa Jaana Parviainen ja Leena Rouhiainen ovat soveltaneet Merleau-Pontyn ajattelua tanssintutkimuksessa.
Merleau-Pontyn ja fenomenologian vaikutus näkyy myös arkkitehtuurissa ja arkkitehtuuriteoriassa, tarjoamalla välineitä subjektin eletyn kokemuksen huomioimiseen. Merleau-Pontyn ajattelu on inspiroinut esimerkiksi arkkitehti Steven Hollia ja arkkitehti, teoreetikko Juhani Pallasmaata. Suomalaisessa tutkimuskentässä Kirsi Saarikangas on kirjoittanut aistittavasta arkkitehtuurista eletyn tilan ajatuksen kautta.
Merleau-Pontyn ajattelu on vaikuttanut ympäristön, luonnon ja ekologian kysymyksiin niin filosofian kuin ympäristöestetiikan piirissä. Kysymystä ihmisen ja eläimen suhteesta on tarkastellut esimerkiksi Ted Toadvine sekä Suomessa Erika Ruonakoski. Ympäristöestetiikassa hänen fenomenologiaansa on hyödyntänyt mm. Arnold Berleant sekä Suomessa esimerkiksi Pauline von Bonsdorff.
Merleau-Pontyn tekstejä
DC: “Le doute de Cézanne.” Teoksessa Sens et non-sens. 2001 (1948), Bibliothèque de philosophie, Éditions Gallimard, Paris. ”Cézannen epäily”, suom. Irmeli Hautamäki, Taide, Vol. 33, No. 1, 33–44.
HF: ”Esipuhe ‘Havainnon fenomenologiaan’.” Suom. Antti Kauppinen, Tiede & edistys, 2000, Vol. 25, No. 3, 170–182.
LV: “Le langage indirect et les voix du silence.” Teoksessa Signes, Éditions Gallimard, Paris, 63–135.
N: La Nature: Notes, cours du Collège de France. (1995) Seuil, Paris.
Œ: L’ Œil et l’Esprit. 1999 (1964), Collection folio / essais, Éditions Gallimard, Paris. Silmä ja mieli (1993). Taide. Helsinki.
PM: La prose du monde. 1999 (1969), Collection tel, Éditions Gallimard, Paris.
PP: Phénoménologie de la perception. 1999 (1945), Collection tel, Éditions Gallimard, Paris.
S: Signes. 2001 (1960), Collection folio / essais, Éditions Gallimard, Paris.
VI: Le Visible et l’invisible. Suivi de notes de travail. 1999 (1964), Collection tel, Ed. Claude Lefort. Gallimard, Paris.
Kommentaarikirjallisuutta
Barbaras, Renaud (1991). De l’être du phénomène. Sur l’ontologie de Merleau-Ponty. Éditions Jérôme Millon. Grenoble.
– Merkittävä ranskalainen Merleau-Pontyn uudelleenluenta, jonka myötä kiinnostus Merleau-Pontyn ajatteluun kasvoi Ranskassa.
Carman, Taylor & Hansen, Mark B. N. (2005). The Cambridge Companion to Merleau-Ponty. Cambridge University Press. Cambridge.
– Ajankohtaisia näkökulmia Merleau-Pontyn tuotantoon.
Dastur, Françoise (2001). Chair et langage. Essais sur Merleau-Ponty. Encre marine. La versanne.
– Esseekokoelma Merleau-Pontyn ajattelusta, jonka pääteemoiksi Dastur nostaa kielen ja lihan käsitteen.
Dillon, Martin C. (1988). Merleau-Ponty’s Ontology. Studies in Phenomenology and Existential Philosophy. Indiana University Press. Bloomington.
– Merkittävän amerikkalaisen Merleau-Ponty-tutkijan pääteos.
Heinämaa, Sara (1996). Ele, tyyli ja sukupuoli. Merleau-Pontyn ja Beauvoirin ruumiinfenomenologia ja sen merkitys sukupuolikysymykselle. Gaudeamus. Helsinki.
– Ensimmäinen suomenkielinen Merleau-Pontyn ajattelua luotaava väitöskirja.
Heinämaa, Sara (2000). Ihmetys ja rakkaus. Esseitä ruumiin ja sukupuolen fenomenologiasta, Nemo. Helsinki.
– Johdatus ruumiillisuuden ajatteluun Merleau-Pontyn ja muiden fenomenologien kautta.
Heinämaa, Sara, Martina Reuter & Kirsi Saarikangas (toim.) (1997). Ruumiin kuvia. Subjektin ja sukupuolen muunnelmia. Gaudeamus. Helsinki.
– Artikkelikokoelma, jossa puretaan mm. Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologian kautta dikotomista ajattelua ruumiista objektina.
Hotanen, Juho (2008). Lihan laskos – Merleau-Pontyn luonnos uudesta ontologiasta. Tutkijaliitto. Helsinki.
– Kommentaari Merleau-Pontyn filosofiasta.
Johnson, Galen A. (1993). The Merleau-Ponty Aesthetics Reader: Philosophy and Painting. Studies in Phenomenology & Existential Philosophy. Northwestern University Press. Evanston.
– Tarjoaa englanninkielisten käännösten lisäksi useita eri luentoja Merleau-Pontyn taiteenfenomenologiasta.
Merleau-Ponty ja taiteet -teemanumero, Synteesi, Vol. 29 (2009), No. 1.
– Viisi artikkelia, joissa tarkastellaan Merleau-Pontyn suhdetta taiteentutkimukseen.
Merleau-Ponty-teemanumero, Tiede & edistys, Vol. 34 (2009), No. 3.
– Suomalaisten tutkijoiden artikkeleita, jotka käsittelevät Merleau-Pontyn ajattelun eri puolia.
Olkowski, Dorothea & Weiss, Gail toim. (2006). Feminist interpretations of Maurice Merleau-Ponty, Re-reading the Canon. Pennsylvania State University.
– Artikkelikokoelma Merleau-Pontyn ajattelun merkityksestä feministisessä perinteessä.
Ruonakoski, Erika (2011). Eläimen tuttuus ja vieraus – Fenomenologisen empatiateorian uudelleentulkinta ja sen sovellus vieraslajisia eläimiä koskevaan kokemukseen. Tutkijaliitto. Helsinki.
– Tutkimus ihmisten suhteista eläimiin Merleau-Pontyn filosofian valossa.
Toadvine, Ted & Embree, Lester (2002). Merleau-Ponty’s Reading of Husserl. Contributions to Phenomenology, volume 45. Kluwer Academic Publishers. Dordrecht.
– Kokoelma avaa Merleau-Pontyn suhdetta Edmund Husserlin ajatteluun.