Marx, Karl

Paula Rauhala (julkaistu 20.10.2023)

Karl Marx (1818–1883) luetaan usein filosofian kaanoniin, mutta hänen teoksiaan pidetään myös sosiologian, taloustieteen ja politiikan tutkimuksen klassikkoina. Marxin suhde häntä edeltävään filosofian perinteeseen oli kriittinen. Filosofisia kirjoituksiaan paremmin hänet tunnetaan kuitenkin poliittisen taloustieteen kritiikistään. Marxin kesken jäänyttä pääteosta Pääoma: poliittisen taloustieteen arvostelua sovelletaan edelleen talous- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa, kulttuurintutkimuksessa ja filosofiassa. Marxin elinikäinen ystävä ja työtoveri Friedrich Engels (1820–1895) toimitti Pääoman toisen ja kolmannen osan julkaisukuntoon kirjoittajan kuoleman jälkeen. Tunnetuin kaksikon yhdessä kirjoittama teksti lienee retoriikastaan kuuluisa ”Kommunistinen manifesti” (1848).

Marxin nimeä kantavia erilaisia marxismeja on ollut monia, myös Suomessa. Niiden kirjo ulottuu poliittisista liikkeistä ja virallisista valtioideologioista akateemisiin tutkimusperinteisiin.  Marxin ajatuksia on sovellettu empiirisessä tutkimuksessa taloustieteestä kirjallisuustieteeseen.  

Neuvostoliiton virallisessa valtioideologiassa, marxismi-leninismissä, Marxin väitettiin ennustaneen kommunismin vääjäämätöntä voittoa. Ajatus palveli kommunististen puolueiden vallan sementoimista, mutta se ei tee oikeutta Marxin ajattelulle. Marxin nimissä on siis kirjoitettu monenlaista, joten marxismin historiaan perehtyvän kannattaa ottaa vakavasti motto, jonka hän kirjoitti tyttäriensä ystäväkirjaan: ”epäile kaikkea”.  

Tämä artikkeli esittelee Marxin elämää ja teoksia edeten kronologisesti. Artikkelin loppuosa käsittelee Marxin ja hänen työparinsa Engelsin tuotannon vastaanottoa ja vaikutusta 1900-luvulla. Lopuksi esitellään viimeaikaista, erityisesti Marxin kapitalismianalyysia soveltavaa tutkimusta.

1. Nuoruus, väitöskirja ja Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset (1844)
2. Saksalainen ideologia ja Teesejä Feuerbachista (1845)
3. Filosofian kurjuus
4. Kommunistinen manifesti (1848)
5. Lontooseen muutosta (1849) Poliittisen taloustieteen arvostelua -teokseen (1859)
6. Pääoman käsikirjoitukset (1861–1881)
7. Engelsin rooli Pääoman ensimmäisen osan julkaisuprosessissa
8. Marxin ja Engelsin viimeiset vuodet
9. Vastaanotto ja vaikutus   
        9.1 Engelsin kuolemasta (1895) Marxin ja Engelsin teosten kokonaiseditioon MEGA:an
        9.2 Marxin ja Engelsin kirjoitusten kokonaiseditio, MEGA¹
        9.3 Taloudellis-filosofisten käsikirjoitusten julkaisu vuonna 1932 ja humanistinen marxismi
        9.4 Vuonna 1933 julkaistun ”Saksalaisen ideologian” vaikutus 
        9.5 ”Grundrissen” julkaisun (1939–1941) jälkeinen filosofinen kiinnostus Pääomaan
        9.6 MEGA²
10. Marx Suomessa
11. Suositeltavaa jatkolukemista
12. Kirjallisuus

---

 

Nuoruus, väitöskirja ja Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset (1844)

Marx syntyi Preussin Reininmaalla Trierin kaupungissa vuonna 1818. Marxin isä, samoin kuin hänen äitinsäkin, oli syntynyt juutalaiseen rabbiinisukuun, mutta aatteiltaan liberaalina hän oli kääntynyt kristinuskoon saadakseen luvan harjoittaa lakimiehen ammattiaan. Marx opiskeli oikeustiedettä ja filosofiaa Berliinissä ja Bonnissa, ja hän väitteli tohtoriksi Jenan yliopistosta teoksella Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero (Differenz der demokritischen und epikureischen Naturphilosophie, 1841). 

Yliopistoura ei kuitenkaan avautunut väittelyn jälkeen radikaalina nuorhegeliläisenä tunnetulle Marxille, joten hän ryhtyi toimittamaan radikaalidemokraattista lehteä Rheinische Zeitungia (1842–1843).

Alkuvuodesta 1842 vauraan Barmenilaisen tehtaanomistajan poika, nuori Friedrich Engels pistäytyi lehden toimituksessa Kölnissä matkallaan töihin sukunsa tehtaalle Manchesteriin. Siellä hän tapasi ensi kertaa tulevan elinikäisen ystävänsä ja kollegansa. Engels tiedosti jo nuorena perheensä vaurauden ja hyvinvoinnin kääntöpuolen: tehdastyöläisten kärsimykset. Juuri Engels tutustutti Marxin tehdastyöläisten elinolosuhteisiin ja toisaalta myös poliittisen taloustieteen tutkimusalaan.

Samana vuonna Marx kirjoitti lehteen Reinin maakuntapäivien kiistasta, joka koski maakunnassa vallinnutta jokamiehenoikeutta rajoittavaa lainsäädäntöä. Marx, joka oli siihen asti kirjoittanut enimmäkseen filosofiasta, koki ensimmäisen kerran tarpeelliseksi ottaa puheeksi niin kutsutut ”aineelliset edut” (VT 4, 7–8). Hän vertasi lehtikirjoituksessaan Reininmaan lainsäätäjiä alkuperäiskansojen eksoottisilta vaikuttavien uskonmenojen harjoittajiin. Marx arveli, että Kolumbuksen kohtaamien Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen silmissä Reinin maakuntapäivien jäsenet näyttäisivät varmasti fetissin palvojilta. He eivät ainoastaan käyttäneet yhteiseksi hyväksi tarkoitettua lainsäädäntöä omien yksityisten taloudellisten etujensa ajamiseen. Lisäksi he olivat valmiita uhraamaan ihmishenkiä suojellakseen risuja ja pienriistaa – tai tarkemmin sanottuna niiden rahallista arvoa. Risujen keräily ja pienimuotoinen metsästys oli nimittäin ollut maaseudun köyhän väestön viimeinen suoja nälkää ja kylmää vastaan.

Tämä oli ensimmäinen, mutta ei viimeinen kerta, kun Marx sovelsi eurooppalaisiin käsitettä, jolla oli siihen saakka kuvattu kolonialistien kohtaamien alkuperäiskansojen primitiivisinä pidettyjä uskonnollisia käytäntöjä. Fetisismin käsitteellä oli viitattu käytäntöön, jossa ajattelultaan alkukantaisina pidetyt alkuperäiskansojen edustajat palvoivat itse tekemiään esineitä uskoen näillä fetisseillä olevan yliluonnollisia voimia. Marx käänsi katseen eurooppalaisten identiteettiä määrittävistä ”toisista” eurooppalaisiin itseensä. Hän selitti, että Etelä-Amerikan alkuperäisasukkailla oli kaikki syyt vastavuoroisesti pitää eurooppalaisia irrationaalisina fetisisteinä, sillä nämä olivat valmiita tuhoamaan kokonaisia kansoja ja kulttuureja uudesta maailmasta ryöväämänsä kullan vuoksi. Marxin mukaan alkuperäisasukkaiden näkökulmasta eurooppalaisten suhtautuminen kultaan oli siis kaikkea muuta kuin rationaalista. Hänestä vaikutti siltä, että vastaavanlainen käytäntö jatkui Reinin maakuntapäivillä, joilla jäniksiä ja oksanpätkiä – tai oikeastaan mahdollisuutta muuttaa nämä rahaksi – pidettiin ihmishenkiä arvokkaampina.

Tammikuussa 1843 sensuuri lakkautti demokraattista agendaa ajaneen, Marxin päätoimittaman Rheinische Zeitungin, jonka sivuilla Marx oli ehtinyt myös muun muassa puolustaa lehdistönvapautta.

Samana vuonna Marx kirjoitti käsikirjoituksen ”Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä” (Zur Kritik der Hegelschen Rechtsphilosophie, 1927), jota Jukka Heiskanen (2009, 21) on kuvannut ”pahasti keskeneräiseksi”. Kirjoituksessa Marx sovelsi nuorhegeliläistä uskonnollisen vieraantumisen teoriaa maanpäälliseen vieraantumiseen, eli poliittisen ja taloudellisen vieraantumisen muotojen analyysiin. Vasemmistohegeliläinen Ludwig Feuerbach (1804–1871) oli arvostellut uskontoa ja pitänyt Jumalaa ihmisen omana, todellisesta ihmisestä vieraantuneena lajiolemuksena. Jumalaa palvova ihminen oli vaarassa asettaa ihmisolemuksesta abstrahoidun olion kanssaihmistensä edelle. Marx ei puolestaan katsonut ihmisen vieraantuneen kanssaihmisistään uskonnon vuoksi, vaan hän piti uskontoon liittyvää vieraantumista oireena vielä perustavammista ”maallisen vieraantumisen” muodoista. Miten valtio oli irronnut kansalaisyhteiskunnasta ja vieraantunut siitä erilliseksi ja sen yläpuoliseksi mahdiksi? Miten abstraktiot kuten jumalat, raha tai valtio olivat ottaneet vallan todellisten yksilöiden elämästä? Miten ihminen oli menettänyt hallintansa omasta yhteiskunnallisesta elämästään? Jotta näihin kysymyksiin saataisiin vastauksia, olisi Marxin mukaan uskontoa koskeva kritiikki, joka oli kaiken kritiikin edellytys, kohdistettava oikeuteen ja teologian kritiikki politiikkaan (Marx 2009, 82).

Marx julkaisi käsikirjoituksestaan vain johdannon vuonna 1845 yhdessä Arnold Rugen (1802–1880) kanssa toimittamassaan lyhytikäiseksi jääneessä julkaisussa nimeltään Deutsch-Französische Jahrbücher. Tässä lehdessä julkaistiin myös Engelsin kirjoitus ”Ääriviivoja kansantaloustieteen arvosteluksi” (1844). Tällä nuoren Engelsin kirjoituksella ja erityisesti hänen empiirisellä tutkimuksellaan Työväenluokan asema Englannissa (1845) oli merkittävä vaikutus siihen, että Marx kiinnostui luonnonvoimien tapaan toimivista talouden laeista ja tendensseistä, jotka eivät näyttäneet riippuvan yksilön tahdosta ja tietoisuudesta (ks. Kabata 2023).

Ensin mainitussa tekstissään Engels kysyi markkinoita ravistelevien talouskriisien yhteydessä, mitä olisi ”ajateltava laista, joka voi toteutua vain jaksoittaisten vallankumousten kautta? Se on nimenomaan luonnonlaki, joka pohjautuu osallistujien tietoisuuden puutteeseen” (VT 1, 158). Viljelijöiden ja käsityöläisten kaltaiset pienyrittäjät sekä kapitalistiset tuottajat eli yritykset, joihin sijoitetaan pääomia tuottojen toivossa, tuottivat epävarmoissa olosuhteissa ja olivat markkinaheilahtelujen armoilla. Yhteiskunnallista tuotantoa ei suunniteltu, vaan yhteiskunnallinen uusintaminen perustui jälkikätiseen markkinasääntelyyn. Aika ajoin toistuvat liikatuotantokriisit ajoivat erityisesti pientuottajia sekä pienimpiä kapitalistisin periaattein toimivia tuottajia konkursseihin ja lisäsivät kurjuudessa elävän palkkatyöväestön ahdinkoa. Näihin ongelmiin Engels esitti ratkaisuksi: ”tuottakaa tietoisesti, ihmisinä eikä siroutuneina atomeina ilman lajitietoisuutta” (VT 1, 158). Kuten erityisesti Theodor Adorno (1903–1969) ja muut Frankfurtin koulun edustajat ovat korostaneet, Engelsin puhe talouden luonnonlaeista on ymmärrettävä ironisena: porvarillisen talouden lainalaisuudet muodostuvat tosi asiassa ainoastaan yksilöiden atomisoituneesta ja koordinoimattomasta toiminnasta (2018; 2019; 2022). Ennen yhteistä reflektiota ja toimintaa nämä taloudelliset lainmukaisuudet näyttäytyvät kuitenkin luonnonlakien kaltaisina vieraina voimina.

Myös Marx kiinnostui poliittisesta taloustieteestä. Pariisissa vuonna 1844 kirjoittamissaan ”Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa” (Ökonomisch-philosophische Manuskripte aus dem Jahre 1844, 1932) hän ryhtyi kehittelemään porvarilliseen talouteen ja sitä tutkivaan poliittiseen taloustieteeseen liittyvää vieraantumisen teoriaa, jota hän myöhemmin muovasi markkinailmiöihin sisältyvien erilaisten fetisististen käytäntöjen ja uskomusten erittelyn suuntaan. Sekä vieraantumiseen että fetisismiin liittyy nuorhegeliläisestä filosofiasta tuttu ajatus ihmisen ja Jumalan välisen suhteen nurinkääntymisestä. Feuerbach oli esittänyt, että ihminen on abstrahoinut ihmislajista predikaatteja, kuten ”hyvyys” ja ”viisaus” ja projisoinut nämä itsensä ulkopuolelle, Jumalaan. Nämä ihmisen omasta lajiolemuksesta abstrahoidut ominaisuudet ovat sitten esineellistyneet (verdinglichen), vieraantuneet (entfremden) ja kääntyneet ankarana, käskyjä jakelevana Jumalana todellista luojaansa, ihmistä, vastaan; ihminen palvelee itse luomaansa jumalhahmoa kanssaihmisten sijaan ja näiden hyvinvoinnin kustannuksella. Luojan ja luodun suhteet ovat kääntyneet päälaelleen.

Moses Hess (1812–1875) oli puolestaan jo ennen Marxia soveltanut tätä esineellistymisen, vieraantumisen ja nurinkääntymisen ajatusta rahaan. Nuori Marx ryhtyi kehittämään edelleen ajatusta rahasta ja rahaa edustavista kauppatavaroista. Näitä sääntelevät markkinavoimat hän näki työtä tekevän ihmiskunnan esineellistyneinä ja vieraantuneina voimina. Raha ja tavara ovat molemmat modernissa kapitalistisessa taloudessa pääoman ilmenemismuotoja (Erscheinungsformen), jotka pääoma omaksuu kiertokulkunsa eri vaiheissa. Niiden liike näyttää omalakiselta ja tuottajista riippumattomalta.

Marxin mukaan häntä edeltävä poliittinen taloustiede oli perustellusti palauttanut nämä taloudelliset muodot ihmisten välisiin yhteiskunnallisiin suhteisiin. Adam Smithin (1723–1790) ”kaupalliseksi yhteiskunnaksi” luonnehtimassa Englannissa porvaristo oli hallitseva taloudellinen ja ideologinen mahti siinä missä aatelisto alustalaisineen ja katolisine kirkkoineen oli ollut feodaaliajan hallitseva luokka. Kilpailuun ja voitontavoitteluun perustuvan kapitalistisen tuotantotavan edustajana porvaristo ei kuitenkaan hallinnut välittömien ja henkilökohtaisten riippuvuussuhteiden avulla samaan tapaan kuin feodaaliylimystö keskiajalla. Porvariston hallinta oli sen sijaan suurelta osin markkinavälitteistä ja luonteeltaan siksi ennen kaikkea rakenteellista. Niinpä porvaristo itsekin joutui toimimaan paljolti markkinoiden sanelemin ehdoin. Siinä missä nuorhegeliläiset ajattelivat, että ihmisen oman ajattelun vieraantunut tuote, Jumala, hallitsee luojansa elämää, Marx katsoi Hessiä seuraten, että ihmisen elämää hallitsevat ennen kaikkea hänen omien käsiensä tuotteet – tavaroiden ja rahan, sekä lopulta pääoman liike markkinoilla. Marx ei kuitenkaan koskaan julkaissut Taloudellis-filosofisia käsikirjoituksia, vaan syvensi ymmärrystään poliittisesta taloustieteestä tämän käsikirjoituksen jälkeen vielä vuosikymmenten ajan.

 

Saksalainen ideologia ja teesejä Feuerbachista (1845)

Toisessa tunnetussa mutta julkaisematta jääneessä, yhteisessä kirjoituksessaan ”Saksalainen ideologia” (Die Deutsche Ideologie, 1932) vuosilta 1845–46 Marx ja Engels lähtevät siitä, että jokaisessa luokkayhteiskunnassa väestö jakautuu niihin, jotka osallistuvat yhteiskunnan aineellisen olemisen uusintamiseen sekä niihin, jotka hallitsevat yhteiskuntaa tämän välttämättömän yhteiskunnan olemassaolon uusintamisen ylittävän ”lisätuotteen” turvin. Hallitsevat luokat päättävät lisätuotteen käytöstä ja kanavoivat siitä osan henkiseen tuotantoon, kuten tieteisiin, taiteisiin ja uskontoon. Yksi henkisen työn tekijöiden tehtävä on Marxin ja Engelsin ajattelun mukaan ideologian, eli yllä kuvatun järjestelyn oikeuttaminen (VT 2, 77–78, 106).

Marx ja Engels eivät kuitenkaan pitäneet henkisen työn tuotteita yksinomaan ideologiana. Ideologia ei myöskään ole heidän mukaansa pelkkää sumutusta tai ”väärää tietoisuutta” (ks. Rehmann 2023; Rehmann 2013, 6; Koivisto & Pietilä 1996, 50). He pitivät pikemminkin yhteiskunnallisen päällysrakenteen (metafora, joka esiintyy vain pari kertaa Marxin ja Engelsin tuotannossa), eli uskonnon, politiikan, kulttuurin ja myös tieteen alueita kamppailukenttinä, joilla luokkaristiriitoja ratkotaan. He eivät väittäneet näiden elämänalueiden palautuvan ideologiaan. Olihan Marxille uskonto muun muassa myös ”vastalause […] todellista kurjuutta kohtaan” (VT 1, 101), ja eri uskontojen piirissä oli syntynyt myös alistettujen luokkien vastahegemonisia projekteja, esimerkkinä saksalainen radikaali teologi Thomas Müntzer (n. 1490–1525) ja 1500-luvun talonpoikaiskapinat.

Luonnollisesti myös filosofit kuuluivat Marxin ja Engelsin mukaan henkisen työn tekijöiden joukkoon. Siksi filosofiaa ei tullut Marxin ja Engelsin mielestä käsitellä irrallaan yhteiskunnallisesta työnjaosta ja yhteiskunnan olemassaolon ehtojen uusintamisesta. Marxin ja Engelsin näkökulmasta ”filosofiaa ei pidä tarkastella ensi sijassa ajatusrakennelmana tai -systeeminä vaan yhtenä yhteiskunnallisena käytäntönä, joka saa identiteettinsä suhteistaan muihin yhteiskunnallisiin käytäntöihin” (Mehtonen & Koivisto 1991, 181). Kaksikko ei siis hylännyt filosofisia kysymyksiä, mutta kritisoi ajatusta niistä historiattomina tai ikuisina kysymyksinä, jotka ovat irrallaan yhteiskunnallisista käytännöistä ja ristiriidoista.

Marxin fetisismiä ja vieraantumista koskevien teorioiden tavoin myös ideologiateoriaan liittyy oleellisesti ajatus abstraktioiden itsenäistymisestä ja todellisten suhteiden nurinkääntymisestä (ks. VT 2, 78; Rehmann 2013, 21–). Ideologiassa ajatukset näyttäytyvät epähistoriallisina ja itsenäisinä, mutta Marx ja Engels katsoivat, että kriittisen ajattelijan on lähdettävä siitä, ettei ajatuksilla itsellään ”ole mitään kehitystä, vaan aineellista tuotantoaan ja aineellista kanssakäymistään kehittävät ihmiset muuttavat tämän todellisuutensa mukana myös ajatteluaan ja ajattelunsa tuotteita” (VT 2, 78). Ideologiaa siis tuotetaan siinä missä leipääkin, ja sen tuotannolla on välttämätön sijansa kaikkien luokkayhteiskuntien yhteiskunnallisessa työnjaossa.

”Saksalaisen ideologian” käsikirjoitukseen kuuluu myös Marxin vuonna 1845 luonnostelema ”Teesejä Feuerbachista” (”Thesen über Feuerbach”, 1888), jossa hän muotoilee uudenlaisen‚ inhimillistä käytäntöä korostavan filosofian pääpiirteet. Teeseissään Marx arvostelee vulgaaria materialismia, joka ei käsitellyt ”todellisuutta, aistimaailmaa […] inhimillisenä aistitoimintana, käytäntönä” (VT 2, 63). Idealistiset filosofit olivat sen sijaan kehitelleet todellisuuden ”toimivaa puolta”, mutta liian abstraktisti. Idealismin piirissä filosofiset kysymykset oli liitetty vain tieteellisen ajattelun mutta ei muiden inhimillisten käytäntöjen historialliseen kehitykseen.

Marx ja Engels päättivät hylätä tämän ”Saksalaisen ideologian” nimellä kulkevan käsikirjoituksensa ”hiirien nakertavan arvostelun kohteeksi” (VT 4, 10) ja jättivät sen julkaisematta. Merkittävää ”Saksalaisessa ideologiassa” on kuitenkin muun muassa se, että siinä Marx ja Engels korostavat tuotannon keskeisyyttä. Heidän mielestään historiantutkimuksessa ei pidä lähteä liikkeelle kulloinkin vallitsevista ajatuksista. Tärkeämpää on tutkia materiaalisia käytäntöjä, joiden välityksellä ihmiset kulloinkin uusintavat elämänsä, sekä niistä historiallisesti erityisistä yhteiskuntasuhteista, joiden varaan heidän arkipäiväinen elämänsä ja tuotantonsa rakentuvat.

Porvarillisessa yhteiskunnassa nämä tuotantosuhteet ovat Marxin ja Engelsin mukaan oleellisesti markkinasuhteita. Markkinasuhteita olivat aiemmin tutkineet poliittisen taloustieteen edustajat, eli merkantilistit, kuten Thomas Mun (1571–1641), fysiokraatit, kuten François Quesnay (1694–1774), ja klassisen poliittisen taloustieteen edustajat kuten Adam Smith ja David Ricardo (1772–1823), joiden kirjoituksia Marx ryhtyi nyt tosissaan lukemaan. Painopiste Marxin ajattelussa siirtyikin filosofiasta poliittiseen taloustieteeseen.

 

Filosofian kurjuus

Marx jatkoi poliittisen taloustieteen perinteeseen perehtymistä, ja vuonna 1847 ilmestyi Marxin Pariisissa ja Brysselissä ranskan kielellä kirjoittama polemiikki Filosofian kurjuus (Misère de la philosophie: Réponse à la philosophie de la misère de M. Proudhon, 1847). Siinä Marx arvostelee poliittisen aatetoverinsa ja kilpailijansa, anarkisti Pierre Proudhonin (1809–1865) teosta Taloudellisten vastakohtaisuuksien järjestelmä, eli kurjuuden filosofia (Système des contradictions économiques, ou, Philosophie de la misère, 1846). Marx kritisoi Proudhonin talousfilosofiaa ennen kaikkea turhasta normatiivisuudesta ja ihanteellisuudesta, johon Proudhonin arvostelun kohde, brittiläinen porvarillinen taloustieteilijä, pääomasijoittaja sekä parlamentin jäsen David Ricardo ei Marxin mielestä puolestaan ollut sortunut.

Seuraten esimerkiksi John Lockea (1995, 81) ja Smithiä Ricardo oli lähtenyt teoksessaan Kansantalouden ja verotuksen periaatteet (On the Principles of Political Economy and Taxation, 1817) siitä, että tavaroiden arvoa määräsi niiden tuottamisen edellyttämä työaika. Esimerkiksi hattujen arvoa määräsi paitsi se suora työpanos, jonka hatuntekijä oli niiden tuottamiseen kuluttanut myös se epäsuora työpanos, mikä oli kulutettu niillä lukemattomilla tuotannonaloilla, jotka valmistivat hatuntekijän tuotantopanokset: kehräämisessä, kutomisessa, kaivosteollisuudessa tai työkalupajassa (Ricardo 1937, 73).

Proudhon tulkitsi Ricardon arvoteoriaa teoriana oikeudenmukaisesta hinnasta; jos hinnat tosiasiassa perustuisivat tavaroiden tuottamisen edellyttämään työaikaan, saisivat työntekijät Proudhonin järkeilyn mukaan työstään oikeudenmukaisen korvauksen. Marx tyrmää teoksessaan Proudhonin tulkinnan. Ricardon teoria oli deskriptiivinen, ei normatiivinen.  Tämä tuli erityisesti esiin Ricardon teoriassa työvoiman arvosta. Työvoiman arvo, eli sen luonnollinen hinta määräytyy samoin perustein kuin minkä hyvänsä muunkin tavaran arvo sen tuottamisen edellyttämän työajan, eli sen tuotantokustannusten perusteella (Ricardo 1937, 65). Merkittävimmin työvoiman tuotantokustannuksia määräsi viljan hinta.

Marx myönsi, että ”Ricardon kieli on tietysti mahdollisimman kyynistä. Hattujen tuotantokustannusten ja työläisten elinkustannusten asettaminen riviin on ihmisten muuttamista hatuiksi. Mutta on turha pitää liian suurta melua kyynisyydestä. Kyynisyys on itse asiassa, eikä asiaa tarkoittavissa sanoissa.” (VT 2, 170.) Siinä missä Ricardon lähtökohtana oli ”vallitseva yhteiskunta”, Proudhon arvosteli todellista maailmaa oman oikeudenmukaisuuden ihanteensa perusteella (VT 2, 168).

Marx siis arvosti Ricardoa tutkijana suuresti enemmän kuin aatetoveriaan sosialisti ja anarkisti Proudhonia. Toisin kuin anarkisti Proudhon tai maanomistajien asiaa ajanut pastori Thomas Malthus (1766–1834), Ricardo ei antanut oman luokka-asemansa ja oman yhteiskuntaluokkansa taloudellisten etujen vaikuttaa teoriaansa. Tämä näkyi erityisesti siinä tiukassa erossa, jonka Ricardo teki arvo- ja tulonjakoteorioiden välille.

Ricardo oli lähtenyt Smithin tapaan siitä, että porvarillinen yhteiskunta jakautuu kolmeen perusluokkaan, porvaristoon, maanomistajiin ja palkkatyöläisiin. Nämä kolme luokkaa osallistuvat markkinatoimintaan eri tavoin. Porvaristo sijoittaa tavaroiden – esimerkiksi hattujen – tuotantoon pääomia saadakseen tuotannosta voittoa. Aatelisto perii tuotantoon tarvitusta maasta maankorkoa; hattutehdas seisoo välttämättä jollakin maapalstalla, ja raaka-aineen, eli esimerkiksi villan sekä työläisten ravinnon ja asumisen tuotanto vaatii maata. Palkkatyöläiset taas myyvät työvoimaansa työmarkkinoilla ja saavat työstään korvaukseksi palkkaa.

Smith oli esittänyt Kansojen varallisuudessa (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, 1776) ensinnäkin työarvoteorian, jonka mukaan tavaroiden arvo perustuu niiden tuottamisen edellyttämän työn määrään. Tämän lisäksi hän esittää teorian tulonjaosta, jonka mukaan markkinoilla tarjolla olevien tavaroiden – esimerkiksi hattujen – arvo voidaan hajottaa kolmeen osaan: voittoihin, maankorkoihin ja palkkoihin. Hattujen myyntituotot siis jakautuvat näiden kolmen perusluokan, porvariston, aateliston ja palkkatyöläisten tuloiksi.

Toisaalta Smith esittää teoksessaan myöhemmin lisäksi arvoteorian, jonka mukaan hattujen hinta myös muodostuu näiden tulojen summana. Jälkimmäinen kanta näyttää olevan ristiriidassa Smithin teoksessaan aiemmin esittämän työarvoteorian kanssa. Sen mukaan tavaroiden arvo nimittäin perustuu niiden tuottamisen edellyttämään työaikaan, ja työaikaan lasketaan mukaan myös raaka-aineiden ja työvälineiden valmistamisen edellyttämä työaika, näiden vaatimien raaka-aineiden ja työvälineiden valmistamisen edellyttämä työaika ja niin edelleen (ks. myös Locke 1995 (1689), 81).

Ricardo piti viimeksi mainittua työarvoteoriaa johdonmukaisempana ja arvosteli Smithin toista arvoteoriaa, jonka mukaan tavaroiden arvo muodostuisi näiden kolmen yhteiskuntaluokan tuotannosta saamien tulojen summana. Niinpä Ricardo alleviivaa, että tavaroiden arvojen muodostumista määräävät eri lainalaisuudet kuin niiden arvon jakautumista tuloiksi, eli voitoiksi, maankoroiksi ja palkoiksi. Tavaroiden, esimerkiksi hattujen arvon siis määrää niiden tuottamisen edellyttämä työaika (1937, 63). Hattujen myynnistä saadut tulot taas jakautuvat markkinakilpailussa kolmeen eri osaan, voittoihin, maankorkoihin ja palkkoihin.

Tästä arvo- ja tulonjakoteorioiden erottamisesta seuraa se, ettei esimerkiksi palkkojen kohoaminen hattuteollisuudessa Ricardon mukaan välittömästi kohota hattujen arvoa ja siten hintaa – se ei nimittäin välittömästi muuta hattujen tuottamisen edellyttämää työaikaa (1937, 75). Palkkojen kohoaminen on sen sijaan välittömästi pois voitoista ja maankoroista, sillä myyntitulot jakautuvat näihin kolmeen kategoriaan.

Palkkojen nostoa ei sen vuoksi Ricardon mukaan voinut suoraviivaisesti vastustaa väittämällä, että se nostaisi välittömästi hattujen hintaa, sillä palkat määräytyivät eri lakien perusteella kuin tavaroiden hinnat. Palkkojen korottaminen merkitsisi välittömästi vain voittojen kutistumista.

Tämä arvo- ja distribuutioteorioiden erottaminen oli yksi keskeinen syy sille, miksi Marx arvosti Ricardon riippumatonta tutkijan asennetta, jollainen Proudhonilta puolestaan tuntui puuttuvan. Porvariston ja työväestön luokkaetujen ristiriitaisuuden painottaminen (voittojen kohoaminen oli pois palkoista ja päinvastoin) ei välttämättä ollut suursijoittaja ja maanomistaja Ricardon omien luokkaetujen mukaista. Ricardo ei antanut tämän kuitenkaan vaikuttaa tutkimuksensa tuloksiin.

 

Kommunistinen manifesti (1848)

Toisenlaista tekstilajia edustaa Kommunistisen puolueen manifesti (Manifest der Kommunistischen Partei, 1848), jonka Marx ja Engels kirjoittivat Brysselissä Kommunistien liitolle tilaustyönä vallankumousvuonna 1848. Kuten Manifestin avaussanojen ”[a]ave kummittelee Euroopassa, kommunismin aave” (VT 2, 334) tyylistä voi huomata, kyseessä ei ole tieteellinen polemiikki kuten Filosofian kurjuus, eikä tutkimus kuten Marxin myöhemmin julkaisema Pääoma, vaan poliittinen julistus. Toisin kuin jotkut oppikirjaesitykset antavat ymmärtää, julistuksen tarkoituksena ei siis ensi sijassa ollut kuvata yhteiskuntaa tai ennustaa sen tulevaa kehitystä, vaan innostaa pikkuruisen Kommunistien liiton seuraajia barrikadeille vuonna, jona Eurooppa kuohui (Lahtinen 2016: 107–108). Manifestin kirjoittajien retorisesti ja kirjallisesti iskevät vetoomukset kommunistien liiton kannattajille historian kulun ja maailman muuttamiseksi esitellään kuitenkin erilaisissa yleisesityksissä usein edelleen Marxin kvasitieteellisinä ennustuksina historian tulevasta kehityskulusta (ks. esim. Wolff and Leopold 2021; Gingell, Little & Winch 2000, 251).

Marx kuitenkin itsekin piti proletariaatin voittoa vain yhtenä mahdollisuutena (Lahtinen 2016, 108; Míeville 2022). Vuoden 1848 yhteiskunnallisen kuohunnan lopputulos riippui osin siitä, onnistuiko Kommunistien liitto innostamaan kannattajiaan barrikadeille vai ei – siis siitä, saivatko Manifestin kirjoittajien vetoomukset joukot liikkeelle vai eivät.

Vuonna 2013 Marxin ja Engelsin kirjallinen ja retorinen taidonnäyte lisättiin UNESCO:n ”Maailman muisti” (Memory of the World) -rekisteriin.

 

Lontooseen muutosta (1849) Poliittisen taloustieteen arvostelua -teokseen (1859)

Vuoden 1848 epäonnistuneen vallankumouksen jälkeen Marx ja hänen vaimonsa Jenny von Westphalen (1814–1881) lapsineen pakenivat monen muun vallankumouksellisen tapaan mannermaalta Lontooseen.

Lontoossa Marx pääsi näköalapaikalta tutkimaan modernin porvarillisen yhteiskunnan kehitystä. Britannia oli rakentanut herruutensa maailmanmarkkinoilla erityisesti tekstiiliteollisuutensa varaan. Viktoriaanisen ajan Englannissa silmiin pistivät toisaalta mitä edistyksellisin teknologia, moderni kaupunkielämä ja porvariston vauraus sekä toisaalta teollisuustyöväestön alkeellinen köyhyys ja kurjuus. Marx ei ollut ainoa sivistyneistön edustaja, jota Englannin yhteiskunnallinen tilanne vaivasi. Ennen kaikkea kuitenkin työväestö itse – Marxin ja Engelsin suureksi ihastukseksi – ajoi parannuksia asemaansa lakkoilun, ammattiliittojen, mielenosoitusten, solidaarisuus- ja sivistysjärjestöjen, kirjastojen ja työväenlehtien avulla (ks. Good 2009).

Lontoossa Marx ryhtyi tosissaan tutkimaan poliittista taloustiedettä. Aiemmin aloittamansa alan teoreettisiin klassikoihin perehtymisen lisäksi hän uppoutui nyt myös taloushistoriaan ja talouden silloiseen tilaan, ennen kaikkea Englannin parlamentin asiakirjoihin, kuten taloutta ja yhteiskunnallisia oloja kuvaaviin tilastoihin, sekä teollisuuden, maailmankaupan ja pörssin kehityskulkuja kuvaaviin raportteihin ja kansainväliseen talousuutisointiin.

Vuosien 1857–1858 taloudelliset käsikirjoitukset eli ”Grundrissen” (Grundrisse der Kritik der politischen Ökonomie (Rohentwurf), 1939–1941) Marx kirjoitti ensimmäisen maailmanlaajuisen mittakaavan saaneen talouskriisin innoittamana, elokuun 1857 ja maaliskuun 1858 välisenä aikana. ”Grundrisseä” on kutsuttu Pääoman ensimmäiseksi luonnokseksi. Teos on lähes tuhatsivuinen ja kirjoitettu Pääomaa selvästi hegeliläisemmällä kielellä.

Kirjoittaessaan Marx myös seurasi tarkasti käynnissä olevaa myllerrystä maailmanmarkkinoilla. Hänen pettymyksekseen talouskriisistä ei vastoin hänen ounastelujaan seurannut poliittista kriisiä, kuten oli käynyt vuosikymmentä aiemmin vuonna 1848. Kriisin aiheuttamasta työttömyydestä ja kurjuudesta huolimatta palkkatyöläiset eivät tällä kertaa nousseetkaan barrikadeille.

Pöytälaatikkoon jääneen ”Grundrissen” jälkeen Marx kirjoitti teoksen Poliittisen taloustieteen arvostelua (Kritik der politischen Ökonomie), joka julkaistiin vuonna 1859. Teos vastaa myöhemmin julkaistun Pääoman ensimmäisen osan ensimmäisten lukujen sisältöä. 

 

Pääoman käsikirjoitukset (1861–1881)

Vuosien 1861–1863 aikana syntyi muun muassa käsikirjoitus poliittisen taloustieteen historiasta, jonka Karl Kautsky julkaisi vuosina 1905–10 Pääoman neljäntenä osana nimellä Lisäarvoteorioita (Theorien über den Mehrwert).

Vuosina 1864 ja 1865 Marx kirjoitti Pääoman kolmannen osan käsikirjoituksen (Das Kapital: kritik der politischen Ökonomie: Dritter Band Buch III: Der Gesamtprozeß der kapitalistischen Produktion, 1894). Sen jälkeen hän viimeisteli kirjan ensimmäisen osan, jonka sai myös julkaistua vuonna 1867. Näissä kirjoituksissa Marx lähestyy kapitalistista, eli pääomien kasautumispakon ehdollistamaa tuotantotapaa arvostelemalla sen lainalaisuuksia jäljittävää tiedettä, poliittista taloustiedettä.

Taustalla vaikuttaa edelleen Marxin Engelsin kanssa ”Saksalaisessa ideologiassa” muotoilema ajatus siitä, että erilaiset luokkayhteiskunnat perustuvat lisätuotteen tuottamiselle ja haltuunotolle. Ricardoa seuranneiden sosialistien tapaan Marx ajatteli, että samaan tapaan kuin feodaalijärjestelmässä tai orjataloudessa myös porvarillisessa yhteiskunnassa välittömät tuottajat, eli palkkatyöläiset, tuottavat vastikkeetta lisätuotteen. Lisätuotteen käyttämisestä taas päättävät hallitsevat luokat, jotka hallitsevat tämän ylijäämän turvin. Yksilöiden välisten suhteiden markkinavälitteisyyden takia lisätuotteen haltuunoton prosessi on kapitalistisessa tuotantotavassa paljon feodaalisia suhteita monimutkaisempi ja läpinäkymättömämpi.

Marxin lähtökohtana on, etteivät pääomien sijoittajat ota työväestön tuottamaa lisätuotetta haltuunsa välittömän väkivallan tai henkilökohtaisen herruussuhteen nojalla, vaan jokainen työläinen on vapaa joko solmimaan työsopimuksen tai olemaan sitä solmimatta. Hän perustaa näkemyksensä klassisen poliittisen taloustieteen edustajien, eli William Pettyn (1623–1687), Quesnayn, James Steuartin (1712–1780), Smithin, Ricardon, Malthusin, Sismonde de Sismondin (1773–1842), John Stuart Millin (1806–1873) sekä muiden varhaisen kauppa- ja teollisuuskapitalismin tutkijoiden havaintoihin. Porvarillisessa yhteiskunnassa luokkien väliset yhteiskuntasuhteet ovat markkina- ja esinevälitteisiä. Yksilöt kohtaavat toisensa tavaramarkkinoilla, pääomamarkkinoilla ja työmarkkinoilla tasa-arvoisina ja vapaina tavaroidensa myyjinä ja ostajina. Marx lähtee siitä oletuksesta, että markkinoilla – mukaan lukien työmarkkinat – vaihto on vastikkeellista (eli lähtökohtaisesti tavarat myydään ja ostetaan arvonsa mukaisella hinnalla) ja vaihdon osapuolet luovuttavat tavaransa vapaaehtoisesti (1974, 158). Voitot eivät siis ole peräisin huijauksesta tai siitä, että työnantaja esimerkiksi ostaisi työvoiman työntekijöiltään alihintaan tai myisi yrityksensä tuottaman tuotteen ylihintaan.

Mistä taloudelliset voitot sitten ovat peräisin? Marx hylkää teoriat, jotka jäljittävät lisäarvon alkuperän talouden kiertokulkuprosessiin, siis markkinavaihtoon (1974, 152). 1700-luvun ranskalaisten fysiokraattien tapaan hän sen sijaan paikantaa arvonlisäyksen alkuperän tuotantoprosessiin, joka alkaa vasta työvoiman oston ja myynnin, työsopimuksen solmimisen jälkeen. Hän väittää, että tutkija, joka olisi pelkästään kiinnostunut markkinoista ja vaihdosta ja joka kunnioittaisi tehtaan portille ripustettua kylttiä ”no admittance except on business” (ei sisäänpääsyä muuten kuin liikeasioissa), ei löytäisi koskaan vastausta kysymykseen arvonlisäyksen ja siten myös voittojen alkuperästä (Marx 1974, 166).

Työpaikka on porvarillisen oikeuskäsityksen ja käytännön mukaan työnantajan yksityisaluetta, jossa hän tekee ostamallaan työvoimalla mitä tahtoo. Toisin kuin pelkästään markkinoista kiinnostuneet taloustieteilijät, Marx valottaa, mitä tällä työnantajan yksityisalueella tapahtuu. Hän nojautuu analyysissaan tehtaantarkastajien raportteihin, Public Health-raporttien lääkärien lausuntoihin sekä lastentyönkomiteoiden keräämiin havainto- ja haastatteluaineistoihin (1974, 219–276). Aineisto paljastaa työnantajien jatkuvan paineen työajan pidentämiseen, työn tehostamiseen, palkan minimoimiseen sekä työntekijöiden päinvastaiset pyrkimykset.

Teoreettisesti Marx jäsentää näitä havaintoja Ricardon arvoteorian ja tulonjakoteorian pohjalta. Arvonlisäys, jonka työntekijä päivän aikana tuottaa työnantajalleen määräytyy eri perustein kuin hänen työvoimansa arvo eli palkka. Arvoteoria selittää arvonlisäyksen, eli tuotantovälineisiin ja raaka-aineisiin (c) sekä työvoimaan (v) sijoitetun pääoman kokonaisarvon ylittävän uuden arvon (v+m). Tulonjakoteoria taas selittää arvonlisäyksen jakautumisen palkkoihin (v) ja lisäarvoon (m). Ricardo oli esittänyt, ettei palkkojen (Marxin termein v) nostaminen tai laskeminen välittömästi vaikuta tavaran hintaan (c+v+m) ja siihen sisältyvään arvonlisäykseen (v+m) vaan voittojen (Marxin teoriassa lisäarvon, m) suuruuteen – siis tulonjakoon pääoman omistajien ja palkkatyöläisten välillä. Palkkojen (v) nostaminen olisi pois lisäarvosta (m) ja siten voitoista. Olihan Ricardon teorian mukaan pääomien kasautuminen mahdollista vain, jos palkat (v) pysyvät matalampina kuin työvoiman tuottama arvonlisäys (v+m). 

Teoksen punaisena lankana on Marxin jo aiemmin muotoilema ajatus porvarillisen yhteiskunnan taikauskosta ja rahasta eurooppalaisten fetissinä. Läpi Pääoman kolmen kirjan Marx väittää, että kiertokulun suhteisiin keskittyvä tutkimus antaa kapitalistisesta tuotantotavasta epärealistisen harmonisen kuvan: näemme vain vastikkeellisia vaihtoja vapaiden, tasa-arvoisten ja omaa etuaan tavoittelevien yksilöiden kesken. Tällaisen lähestymistavan selkärankana on usein Smithiltä periytyvä ”kolminaiskaava”, jonka mukaan kolme keskeisintä yhteiskuntaluokkaa, pääoman ja maan omistajat sekä työläiset panostavat tavaroiden tuotantoon hallussaan olevia tuotannontekijöitä: kapitalistit pääomaa, maanomistajat maata ja työläiset työtä. Nämä luokat saavat tuloja tavaroiden myynnistä panostansa vastaavalla tavalla: pääoman omistajat voittoa, maanomistajat maankorkoa sekä työläiset palkkaa.

Marx pitää kuitenkin taikauskoisena ajatusta siitä, että pääoma tuottaisi itsestään lisää rahaa. Yhtä lailla fetisistinen on ajatus siitä, että maa itsestään tuottaisi maankorkoa. Ricardoa seuranneiden vasemmisto-ricardolaisten tapaan Marx jäljittää muut kuin työhön perustuvat tulot takaisin palkkatyöläisten tuottamaan lisäarvoon. Samaan tapaan kuin feodaalijärjestelmässä myös kapitalistisessa tuotantotavassa välittömät tuottajat (eivät maaorjat vaan vapaat palkkatyöläiset) tuottavat ensinnäkin oman toimeentulonsa varmistavan välttämättömän tuotteen (jonka arvo vastaa palkkoihin sijoitettua summaa, v). Tämän välttämättömän tuotteen ylittävää osaa Marx kutsuu lisätuotteeksi ja tämän lisätuotteen arvoa lisäarvoksi (m). Lisätuotteen tuottamisen vaatimaa aikaa hän taas nimittää lisätyöksi. Feodaalijärjestelmässä hallitsevat luokat ottavat lisätuotteen yleensä haltuunsa välittömästi lisätuotteen muodossa, mutta kapitalistisessa tuotantotavassa teollisuuskapitalistien täytyy pyrkiä realisoimaan tämä lisätuote rahan muodossa, eli tuotteiden myynnistä saatavana lisäarvona (m). Kilpailussa lisäarvo kuitenkin jakautuu paitsi teollisuuskapitalistien (voitot), myös kauppapääomien (kauppavoitot), rahakauppapääomien (korot), maanomistajien (maankorot) sekä valtion (verot) kesken.

Raha teollisuuspääoman, rahapääoman ja kauppapääoman omistajan sekä maanomistajan tilillä näyttää kasvavan arvossaan kuin itsestään, mutta Marx pyrkii osoittamaan, ettei raha tosi asiassa itsestään voi tuottaa lisää vaurautta. Pääomien kasautuminen perustuu palkkatyöläisten hyväksikäyttöön tuotannossa, ja tämä hyväksikäyttö merkitsee samalla välttämättä aina luonnon hyväksikäyttöä. Pääomien kasautuminen nimittäin edellyttää myös aineellisen tuotannon jatkuvaa kasvattamista. Pääomien välisestä kilpailusta seuraava kasautumispakko kehittää Marxin mukaan yhteiskunnallisia tuotantovoimia mutta samalla ”vaurioittaa kaiken rikkauden alkulähteet, maan ja työläisen” (Marx 1974, 454).

Marx ei ollut ainoa Viktoriaanisen ajan ajattelija, jonka silmään pisti se, että kaiken edistyksen rinnalla suurelta osin naisista ja lapsista koostuva palkkatyöväestö eli ja työskenteli kurjissa ja vaarallisissa olosuhteissa (ks. Marx 1974, 225–). Britannian maailmanmarkkinoilla johtoasemaan nostaneen tekstiiliteollisuuden naiset ja lapset tekivät pitkää työpäivää pienillä palkoilla (ks. esim. Tuttle 1999). Heidän tilannettaan vaikeutti luonnollisesti myös se, ettei heillä ollut juuri minkäänlaisia poliittisia oikeuksia, kuten oikeutta järjestäytyä ammatillisesti tai äänestää.

Marx näyttää ymmärtäneen monia aikalaisiaan paremmin kapitalistisen tuotantotavan taipumuksen tuhota myös luontoa. Marx tutustui nopeaa tahtia kehittyvään maatalouskemiaan (ks. esim. Saito 2017). Hän ymmärsi ihmisen ja luonnon välisen metabolismin mekanismien pääpiirteet ja oli tietoinen kaupungistumisen ja tehomaatalouden aiheuttamasta maaperän köyhtymisestä. Kaupungistumisen seurauksena alkutuotannosta syntyvät jätteet ja ulosteet jäivät saastuttamaan kaupunkeja sen sijaan, että olisivat palanneet viljelysmaahan lannoittamaan maaperää. Tätä prosessia Marx kutsui maatalouskemisti Justus Liebigiä (1845–1903) seuraten ”metaboliseksi repeämäksi”, eli ihmisen ja luonnon välisen aineenvaihdunnan katkeamiseksi (1976, 801).

Marxin fetisismiteorian ja samalla koko Pääoman ydinajatus on se, että vaikka siltä saattaa vaikuttaa, raha ei kasva pääomasijoittajan tai maanomistajan tilillä ilman, että toisaalla tuotannossa käytetään hyväksi työvoimaa ja kulutetaan luonnonresursseja. Näiden raha- ja reaalitalouden ilmiöiden välistä suhdetta kuitenkin aina mutkistavat erilaiset välittävät mekanismit. Marx jäsentää teoreettisesti näitä kapitalistisen tuotannon ja markkinoiden mekanismeja empiirisen tilasto-, haastattelu- ja havaintoaineiston pohjalta.

Fetisismiteorian kannalta oleellista on myös se, ettei Marx selitä luonnon ja palkkatyöläisten taloudellista hyväksikäyttöä (Ausbeutung, joka on alun perin, toistasataa vuotta sitten suomennettu ”riistoksi”) omistavien luokkien ahneudella tai vastaavilla yksilöllisillä taipumuksilla. Marx ei käsittele pääoman ja maan omistajia yksityishenkilönä, vaan tiettyjen ”taloudellisten kategorioiden” henkilöityminä, ”tiettyjen luokkasuhteiden ja etujen” edustajina (Marx 1974, 17; ks. myös Marx 1974, 89–90, 142, 508, 546). Pääomien kasautumispakko on kapitalistin toiminnan ehtona sikäli kuin hän on kapitalisti. Yksilönä hän voi toki periaatteessa luopua tästä pääoman edustajan ”luonnenaamiosta” (Charaktermaske), mutta itse rakennetta tällaiset yksilölliset ratkaisut eivät muuta (Marx 1974, 89–90, 508). Palkkatyöläisten (ja samalla myös luonnon) taloudellinen hyväksikäyttö on suurelta osin siis rakenteellista eikä riipu yksittäisen pääoman omistajan hyvästä tai pahasta tahdosta. Nuoren Marxin ajatus siitä, että ihmisten omien käsien itsenäistyneet ja vieraantuneet tuotteet– eli pääoman ilmenemismuodot, tavarat ja raha – hallitsevat luojaansa on siis läsnä vielä Pääomassakin.

Pääoman kolmessa osassa Marx hyödyntää monilla eri tutkimusaloilla karttunutta tietoa, kuten poliittista taloustiedettä, maatalouskemiaa ja fysiologiaa, tehtaantarkastajien keräämää empiiristä aineistoa työolosuhteista ja lasten työstä, sekä työväen elinolosuhteista kerättyä tilastotietoa. Lisäksi hän kuuluu poliittisen taloustieteen edelläkävijöihin sikäli, että hän käsittelee kohdettaan myös matemaattisten menetelmien – joskin hyvin yksinkertaisten sellaisten – avulla (ks. Honkanen 2022, 145).

Pääoma on poliittisen taloustieteen arvostelua, mutta se ei ole kapeasti ymmärrettyä taloustiedettä. Kuten Adornon oppilas Hans-Georg Backhaus selittää, Marxin poliittisen taloustieteen arvostelu yhdistää myös ideologiakritiikkiä, yhteiskuntateoriaa ja filosofiaa. Backhaus selittää, että poliittisen taloustieteen kritiikissään Marx “kääntää” useita filosofisia kysymyksiä, kuten universaalien ongelman tai kysymykset olemuksen ja ilmiön, tai substanssin ja relaation suhteista poliittisen taloustieteen kielelle (2011, 26). Hän tarkastelee kriittisesti poliittisen taloustieteen kategorioita kuten voitto, palkka ja maankorko sellaisten perinteisten filosofisten jaottelujen kuin muodon ja sisällön, määrän ja laadun, olemuksen ja ilmiön avulla. Esimerkiksi Marxin käyttämien substanssin ja muodon käsitteiden yhteydestä Aristoteleen, Spinozan tai Hegelin filosofiaan onkin sekä idässä että lännessä kirjoitettu 1960-luvulta alkaen paljon (Iljenkov 2024 [1960]; Althusser et al. 2016 [1965]; Tuchscheerer 1968; Želeny 1968; Vygodski 1976; Haug 1982).

 

Engelsin rooli Pääoman ensimmäisen osan julkaisuprosessissa

Pääoman ensimmäinen osa julkaistiin Hampurissa vuonna 1867, suurelta osin Engelsin kannustuksen ja pienen painostuksenkin ansiosta. Marxin elinaikana teoksesta julkaistiin vielä toinen, kirjoittajan itsensä muokkaama painos vuonna 1872 sekä ranskankielinen käännös (1872–1875). Ranskantaitoisena Marx paranteli käännöstä itse ja myöhemmin hän korosti, että näillä hänen lisäämillään muotoiluilla oli myös tieteellinen merkityksensä. Marx otti tässä Pääoman painoksessa kantaa esimerkiksi siihen, ettei hänen kuvaamaansa Länsi-Euroopan kehityskulkua feodaalijärjestelmästä moderniin porvarilliseen yhteiskuntaan tule tulkita koko ihmiskunnan historiaa ja tulevaisuutta koskeviksi historianfilosofisiksi kaavoiksi.  Tällaisesta menettelystä hän syytti erään venäjänkielisen aikakauslehden kommentaattoreita. Marxin mielestä he tekivät hänen ajattelulleen ”liikaa kunniaa, ja samalla saattoivat hänet häpeään”, sillä hänen mielestään ”ilmiöitä ei koskaan voida ymmärtää soveltamalla niihin yleisen historianfilosofisen teorian yleispätevää kaavaa”. (MECW 24, 200, suom. P.R.; ks. myös Anderson 2010; Musto 2018.)

Marxin työtä Pääoman mittavan käsikirjoituksen parissa varjostivat terveysongelmat ja rahahuolet (ks. Musto 2018). Ermen & Engelsin tehtaalla Manchesterissa johtotehtävissä työskennellyt Engels tuki Marxia taloudellisesti ja auttoi ystäväänsä monin tavoin myös tämän tutkimustyössä.

Marx elätti perheensä journalismillaan. On arvioitu, että New-York Daily Tribunen – joka oli tuolloin yksi maailman merkittävimmistä sanomalehdistä – Euroopan kirjeenvaihtajana 1852–1861 toimineen Marxin nimissä kyseisessä lehdessä julkaistuista lähes viidestäsadasta artikkeleista noin neljäsosa on tosiasiassa peräisin Engelsin kynästä. Engels nimittäin piti Marxia itseään kyvykkäämpänä tutkijana ja halusi mahdollistaa tämän keskittymisen työhönsä tutkijana. Kaiken kaikkiaan parivaljakko kirjoitti yhteensä parituhatta artikkelia ja puheenvuoroa noin 130 sanomalehteen, jotka ilmestyivät kahdessatoista eri maassa (Vollgraf 2005, 6).

Engelsin rooli Marxin ajattelun kehityksessä on muutenkin merkittävä. Marx ja Engels keskustelivat teoreettisista kysymyksistä, politiikasta ja perheasioista kirjeitse, ja Engelsin muutettua Manchesterista Lontooseen vuonna 1870 he tapasivat lähes päivittäin.

Nuori Engels kannusti Marxia perehtymään poliittiseen taloustieteeseen. Hänen kauttaan Marx sai kosketuksen toisaalta bisneseliittiin ja sen tapaan pyörittää liiketoimintaa mutta toisaalta myös työväenluokkaan. Kaksoiselämää elävä Engels hoiti päivätyönään liikeyrityksen asiakassuhteita ja kirjanpitoa, ja vapaa-ajallaan hän edisti työväestön poliittisia päämääriä (ks. Kabata 2023). Marxin ”kenraaliksi” nimittämän, ratsastusta ja sotahistoriaa harrastavan Engelsin elämänkumppani oli irlantilaissyntyinen kehrääjä, varhaisen ammattiyhdistysliikkeen aktiivi Mary Burns (1821–1863). Tämän luokkarajoista piittaamattoman suhteen epäsovinnaisuutta lisäsi se, ettei pariskunta koskaan mennyt naimisiin. Juuri Burns oli opastanut nuorta Engelsiä tämän tutustuessa Manchesterin työläiskortteleiden elämään Työväenluokan asema Englannissa -teostaan (1845) varten (ks. Mäntylä 2015, 11).

Marx viittaa Pääomassaan useaan otteeseen tähän ystävänsä vain 24-vuotiaana julkaisemaan tutkimukseen, jota varten Engels oli kerännyt empiiristä aineistoa työväestön terveydestä, elinolosuhteista ja työoloista. Myöhemmin kerätyt tilasto- ja haastatteluaineistot työolosuhteista tehtaissa ja kaivoksissa olivat Marxin mukaan vain vahvistaneet Engelsin teoksessaan esittämää kuvaa kapitalistisesta tuotantotavasta (Marx 1974, 222).

Marx kirjoitti Pääomaansa vuosikymmeniä saattamatta projektia koskaan valmiiksi. Engelsiä, joka oli aikaansaapa, tehokas ja ajattelijana paljon Marxia suoraviivaisempi, tuskastutti Marxin itsekriittisyys ja taipumus loputtomasti muokata tekstejään, kyseenalaistaa vanhoja selityksiään sekä keksiä uusia tutkimuskysymyksiä. Engelsin kannustuksella Marx kuitenkin onnistui saamaan Pääoman ensimmäisen osan julkaistuksi.

Pääoman ensimmäisen osan julkaiseminen viivästyi myös Marxin sairastelun vuoksi. Lisäksi hän toimi vuodesta 1864 alkaen vuoteen 1873 saakka ensimmäisen merkittävän kansainvälisen työväenjärjestön, Kansainvälisen työväenliiton eli niin sanotun ensimmäisen internationaalin johdossa, mikä vei aikaa kirjoitustyöltä. (Ks. Musto 2014.) Marx ja Engels toimivat myös Euroopan sosiaalidemokraattisten puolueiden ja ennen kaikkea Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen, SPD:n eräänlaisena ”think tankina” (Heinrich 2012, 23). Engels, joka eli Marxia pidempään, ehti myös nähdä pidemmälle kehityskulkua, jossa SPD:n vaalimenestys kasvoi vuosi vuodelta, kun työväestö saavutti lisää poliittisia oikeuksia kaikissa Euroopan maissa. Engelsin mukaan tämän historiallisen mullistuksen valossa vallankumousvuoden 1848 tavat puolustaa työväestön oikeuksia olivat vanhentuneita, ja työläisten oli näin ollen arvioitava uudelleen poliittista strategiaansa (1978, 446).

 

Marxin ja Engelsin viimeiset vuodet

Marcello Musto vihjaa, että Pääoman toinen ja kolmas osa saattoivat jäädä Marxilta kesken siksi, että hän kiinnostui tutkimuksensa edetessä jatkuvasti enemmän muista kuin eurooppalaisista yhteiskunnista sekä näiden yhteiskuntien ja yhteisöjen kehitysteistä (2020, 87). Viimeisinä vuosinaan Marx perehtyi maailmanhistoriaan ja ei-eurooppalaisten yhteiskuntien, erityisesti Venäjän ja Yhdysvaltain ajankohtaisiin taloudellisiin ja poliittisiin kehityskulkuihin, jotka näyttivät myös Pääoman päätelmät uudessa valossa (ks. Anderson 2010; Musto 2020).

Vuosina 1880–1882 Marx kirjoitti Lewis Henry Morganin (1818–1881) ja muiden antropologien tutkimuksiin perehtyessään ”etnologiset muistivihkonsa”, joiden pohjalta Engels Marxin kuoleman jälkeen kirjoitti Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperästä (Der Ursprung der Familie, des Privateigenthums und des Staats, 1884), jota pidetään myös yhtenä feministisen teorian klassikkoteoksista. Kevin Anderson (2010) selittää Engelsin johtopäätösten olevan paljon Marxin muistiinpanoissa esittämiä ajatuskulkuja suoraviivaisempia. ”Marxin kenraali” kirjoitti paljon Marxia selkeämmin ja yksinkertaistavammin. Voidaan ehkä sanoa, että siinä missä Marx olisi todennäköisesti nähnyt ongelman, Engels kiirehti esittämään ratkaisua.

Marx kuoli Lontoossa keväällä 1883. Engels omisti jäljellä olevat elinvuotensa Marxilta kesken jääneiden Pääoman toisen ja kolmannen osan käsikirjoitusten toimitustyöhön. Pääoman toinen osa julkaistiin Engelsin toimittamana jo vuonna 1885. Vuonna 1890 ilmestyi Engelsin toimittama neljäs editio Pääoman ensimmäisestä osasta, johon monet nykyiset standardilaitokset perustuvat. Engelsin viimeinen ponnistus vuosien 1885 ja 1894 välillä oli toimittaa Pääoman kolmannen osan käsikirjoitus julkaisukuntoon.

 

Vastaanotto ja vaikutus

 

Engelsin kuolemasta (1895) Marxin ja Engelsin teosten kokonaiseditioon MEGA:an

Marxin nimeä kantavia marxismeja on ollut lukemattomia, ja niiden kirjo ulottuu akateemisista tutkimusperinteistä poliittisiin liikkeisiin ja virallisiin valtioideologioihin. Keskityn seuraavassa Marxin ajattelun akateemiseen vastaanottoon erityisesti Neuvostoliitossa, Itä-Euroopassa ja länsimaissa.

Marxin teosten varhainen vastaanotto keskittyi ennen kaikkea Pääomaan. 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä klassisen poliittisen taloustieteen perinne sai haastajan uusklassisesta taloustieteestä, jonka edustajat kommentoivat myös Marxin työtä. Pian Pääoman kolmannen kirjan ilmestymisen jälkeen taloustieteen itävaltalaisen koulukunnan edustaja Eugen von Böhm-Bawerk (1851–1914) havaitsi ristiriidan Pääoman ensimmäisessä osassa esitetyn työarvoteorian sekä sen kolmannessa osassa esitetyn tuotantohintateorian välillä. Myöhemmin Ladislaus von Bortkiewicz (1868–1931) muotoili työarvoteorian ja tuotantohintateorian välisen transformaatio-ongelman. Työarvojen matemaattinen muuntaminen tuotantohinnoiksi ei hänen mukaansa onnistu, jos Marxin tälle toimenpiteelle asettamat ehdot (arvojen kokonaissumma vastaa tuotantohintojen summaa ja kokonaisvoitto vastaa kokonaislisäarvoa) ovat voimassa.

Marxismiin poliittisesti identifioituneet ns. Toisen internationaalin marxistit toimivat enimmäkseen akatemian ulkopuolella, lukuun ottamatta Rooman yliopistossa professorina toiminutta filosofi Antonio Labriolaa (1843–1904). Nämä eurooppalaisten sosiaalidemokraattisten puolueiden yhteistyöjärjestön, eli Toisen internationaalin (1889–1916) ja työväenliikkeen piirissä työskennelleet poliitikot ja teoreetikot, kuten Rosa Luxemburg (1871–1919), Vladimir Lenin (1870–1924) ja Karl Kautsky (1854–1938) keskittyivät ennen kaikkea Pääoman teemoihin ja laajensivat Marxin analyysia erityisesti imperialismin ja kapitalistisen maailmanjärjestelmän kysymyksiin.

Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen johtajan Kautskyn ajattelu vaikutti suuresti myös Suomen työväenpuolueeseen (Soikkanen 1961, 28). Pääomaa jokseenkin historiallis-deterministisesti lukenut Kautsky piti kapitalismia sisäisesti ristiriitaisena taloudellisen toiminnan logiikkana. Hän näytti uskovan, että kapitalistisen tuotantotavan hegemonia murtuisi ennemmin tai myöhemmin itsestään talouskriisien ja kärjistyvien luokkaristiriitojen seurauksena.

Puolalaissaksalaisen vasemmistokommunisti Luxemburgin ja Venäläisen bolševikkijohtaja Leninin kummankin Pääoma-luenta ja poliittinen toiminta taas korosti poliittista toimijuutta ja historian avointa luonnetta enemmän kuin Kautskyn taloudellisten prosessien omalakisuutta korostava lähestymistapa.

Erikoista kyllä, vain paria vuotta ennen bolševikkien vallankumousta liikettä johtaneella Leninillä oli aikaa lukea ja kirjoittaa laajat muistiinpanot Hegelin filosofiasta. Tässä Filosofian vihkoihin (ven. Filosofskie tetradi) kuuluvassa kirjoituksessa ”Muistiinpanoja Hegelin Logiikan tieteestä” (1914–1916) Lenin myös lähestyy Marxin Pääomaa filosofisena, ei ainoastaan poliittisen taloustieteen alaan kuuluvana teoksena. Leninin aforismin mukaan ”ei voida täysin ymmärtää Marxin ”Pääomaa” ja varsinkaan sen I lukua tutkimatta ja käsittämättä Hegelin koko Logiikkaa. Niin muodoin yksikään marxilainen ei ymmärtänyt Marxia 1/2 vuosisadan kuluttua!!” (Lenin 1929, 144.)

Italian kommunistisen puolueen johtohahmo Antonio Gramsci (1891–1937) kutsui bolševikkien vallankumousta kumoukseksi ”Pääomaa vastaan”, sillä tsaarin Venäjä oli kaikkea muuta kuin moderni teollisuusmaa. Pian bolševikkien vallankumouksen jälkeen keskustelu Marxin ja Engelsin kirjoituksista oli Neuvosto-Venäjällä moniäänistä ja paikoin kriittistäkin (ks. esim. Rubin 2017). Leninin kuolemaa vuonna 1924 seuranneiden valtataisteluiden tuoksinassa ryhdyttiin muotoilemaan kommunistisen puolueen ja muodostumassa olleen valtion virallista valtioideologiaa, marxismi-leninismiä. Opin kehittelyyn antoi vaikutteita erityisesti Engelsin myöhäisfilosofia ja ennen kaikkea kirjoitukset Anti-Dühring (Anti-Düring: (Herrn Eugen Dührings Umwälzung der Wissenschaft), 1877) sekä Luonnondialektiikka -nimellä otsikoitu tekstikokoelma (Dialektik der Natur), joka koottiin erilaisista Engelsin vuosien 1873 ja 1886 välillä kirjoittamista muistiinpanoista ja julkaistiin Neuvostoliitossa vuonna 1925 (ks. Kangal 2020).

Vuoteen 1929 mennessä Stalinin hallintaansa saama kommunistinen puolue oli tukahduttanut keskustelun ja muotoillut virallisen oppijärjestelmän, marxismi-leninismin (Adolphi 2015, 1907). Viimeistään vuonna 1938 Stalinin kirjoitus Kommunistisen puolueen historia: lyhyt oppikurssi (ven. Istorija VKP(b). Kratkij kurs) paalutti marxismi-leninismin valtioideologiaksi, joka stalinismin synkimpinä vuosina ”ehdottomasti sitoi kaikkia kansalaisia” (Oittinen 2015, 2; Kolakowski 2005, 862: suom. P.R.). Marxistis-leninistinen tulkinta Marxista ei siis muovautunut kriittisen, saati akateemisen keskustelun tuloksena, vaan se muotoiltiin pikemminkin poliittisessa kamppailussa. On helppo huomata sen heijastelevan globaalin suurvallan ja sitä yksinvaltaisesti hallinneen kommunistisen puolueen, tai täsmällisemmin sanottuna tämän puolueen tietyn fraktion intressejä (Adolphi 2015, 1901). Opin puhtautta valvoivat Neuvostoliiton ja myöhemmin myös sen liittolaisten tiedustelupalvelut ja salainen poliisi.

Edelleen on tavallista, että Marx esitellään marxismi-leninismin keskeistä opinkappaletta seuraten oppikirjoissa ajattelijana, joka hahmotteli yhteiskuntien säännönmukaista kehitystä alkukommunismista orjanomistajayhteiskunnan, feodalismin ja kapitalismin kautta tulevaisuudessa häämöttävään kommunismiin. Esimerkiksi arvostetun Stanford Encyclopedia of Philosophyn mukaan ”Marxin ajattelulle on keskeistä, että kommunismin lopullinen voitto voidaan ennustaa” (Wolff & Leopold 2021; suom. P.R.). Väitteen tueksi ei esitetä tekstievidenssiä, ja väite heijastaakin pikemminkin Stalinin ”Lyhyen oppikurssin” ja myöhempien neuvostoliittolaisten oppikirjojen kuin Marxin ajatuksia. Tässä yhteydessä Neuvostoliiton vallitsevat yhteiskunnalliset olot (”kommunismi”) esitetään luonnollisen ja välttämättömän kehityksen tuloksena, viimeisenä etappina ennen luvattua paratiisia, jossa kaikki ristiriidat on sovitettu. Georges Labica (1986), Wolfram Adolphi (2015) ja lukuisat muut ovat huomauttaneet, että tällainen ajatuskuvio, jossa jokin poliittisista kamppailuista riippuvainen ja kontingentti ilmiö esitetään luonnollisena ja siten yhteiskunnan kehityksen säännönmukaisena päätepisteenä täyttää nimenomaan Marxin ja Engelsin ideologian määritelmän. Marxismi-leninismi ei kommunistisen puolueen yksinvaltaa oikeuttavana ideologiana tee oikeutta Marxin tai Engelsin ajattelulle.

 

Marxin ja Engelsin kirjoitusten kokonaiseditio, MEGA¹

Engelsin kuoleman 1895 jälkeen hänen kirjallinen jäämistönsä, samoin kuin Marxilta jälkeen jääneet paperit siirtyivät Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen haltuun. Vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen käsikirjoituksia siirrettiin Moskovaan perustettuun Marx–Engels-instituuttiin. Instituutti käynnisti Marxin ja Engelsin käsikirjoitusten tutkimus- ja toimitustyön, johon myös Frankfurt am Mainissa 1923 perustettu Sosiaalitutkimuksen instituutti (Institut für Sozialforschung) osallistui vuodesta 1924 alkaen (Hecker 2000). Marxin ja Engelsin teosten täydellisestä, kriittisestä editiosta Marx-Engels-Gesamtausgabesta (MEGA¹) ehti ilmestyä 12 nidettä instituutin johtajan David Rjazanovin (1870–1938) johdolla vuosien 1927 ja 1935 välillä.

Kansallissosialistien valtaannousu Saksassa 1933 vauhditti Marxin ja Engelsin käsikirjoitusten siirtoa Moskovaan. Frankfurtin koulun edustajat joutuivat pakenemaan Yhdysvaltoihin. Neuvostoliitossa Stalinin terrori lakkautti muun riippumattoman tieteellisen tutkimuksen ohella myös kriittisen ja tieteellisen toimitustyön periaatteisiin sitoutuneen MEGA¹-projektin. Projektin johtaja Rjazanov teloitettiin, samoin kuin 127 instituutin henkilökunnan 244 jäsenestä (Boldyrev & Kragh 2015, 367–368). Jatkuvasti vaikeammiksi käyvissä olosuhteissa ensimmäisen MEGA:n toimittajat olivat kuitenkin saaneet julkaistuksi aiemmin tuntemattomia, Marxin ja Engelsin ajattelua uusista näkökulmista avaavia käsikirjoituksia, näistä tärkeimpinä: Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset vuodelta 1844 (1932), Saksalainen ideologia (1933) sekä ”Grundrisse” (1939–1941).

Jokainen näistä käsikirjoituksista muutti Marxin vastaanoton suuntaa, erityisesti lännessä. Käyn seuraavaksi läpi näitä kehityskulkuja. 

 

Taloudellis-filosofisten käsikirjoitusten julkaisu vuonna 1932 ja humanistinen marxismi

Marxin nuoruudessaan kirjoittamien Taloudellis-filosofisten käsikirjoitusten (1844) julkaiseminen vuonna 1932 esitteli maailmalle uudenlaisen ”humanistisen Marxin”. Ne innostivat erityisesti filosofeja ja teologeja pohtimaan vieraantumisen teemaa. Frankfurtilainen filosofi Herbert Marcuse (1898–1979) reagoi näihin ns. Pariisin käsikirjoituksiin jo samana vuonna, ja korosti niille keskeisen ”vieraantuneen työn” analyysin tärkeyttä myös 1900-luvun kommunismin ja marxismi-leninismin kritiikin kannalta (Marcuse 1932). Useat muutkin marxismi-leninismiin kriittisesti suhtautuneet teologit ja filosofit, kuten frankfurtilainen neuvostoideologiaan keskittynyt politiikantutkija Iring Fetscher (1922–2014) ja teologi Helmut Gollwitzer (1908–1993) löysivät Marxin nuoruuden käsikirjoituksista teemoja, jotka kyseenalaistivat kommunistisen propagandan ja vastapropagandan levittämät näkemykset Marxista uskontoon ja kirkkoon vihamielisesti suhtautuvana ajattelijana. Marxin ymmärrys uskonnosta olikin huomattavasti yksioikoista ateismia tai uskonnonvastaisuutta hienosyisempää. Gollwitzer piti marxismi-leninismiä uskonnon korvikkeena, eikä hän hyväksynyt ajatusta Marxista tämän uskonnon ”perustajana”.

Vieraantumisen teemoja pohdittiin myös Neuvostoliitossa ja myöhemmin Itä-Euroopassa. Frankfurtin koulun Marx-luentaan vaikutti merkittävästi unkarilaisen György Lukácsin (1885–1971) varhaisteos Historia ja luokkatietoisuus (Geschichte und Klassenbewusstsein, 1923) ja siinä esitetty esineellistymisen (Verdinglichung) analyysi. On esitetty, että Lukács muotoilee teoksessaan Marxin vieraantumisen (Entfremdung) teorian periaatteet jo ennen kuin ne julkaistiin Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa vuonna 1932.

Viimeistään Lukácsin teoksesta lähtien huomattava osa Marxin lukijoista on pitänyt marxismi-leninismin opinkappaletta ”materialistisen dialektiikan” soveltamista luonnonprosesseihin ideologisena ja harhaanjohtavana. Monet niin sanotun ”länsimarxismin” ja Itä-Euroopan praksis-marxismin suuntaukset eivät ole koskaan hyväksyneet marxismi-leninismin tulkintaa Marxin materialistisesta historiankäsityksestä ontologisena teoriana. He ovat myös kritisoineet tulkintoja, joissa dialektiikka nähdään metafyysisenä, peräti koko todellisuutta koskevana kaavana, kun Marx itse Pääomassa soveltaa dialektista lähestymistapaa hyvin konkreettisella tavalla vain poliittiseen taloustieteeseen. Länsimarxismissa ja praksis-marxismissa dialektiikka onkin ymmärretty pikemminkin yhteiskuntateoriana, joka koskee erityisesti pääoman ei-persoonallisen, rakenteellisen ja taloudellisen vallan hallitsemaa porvarillista markkinayhteiskuntaa. Tällaista dialektiikkanäkemystä kehitteli esimerkiksi filosofi Alfred Schmidt (1931–2012), joka toimi Adornon assistenttina ja jatkoi näin myös tämän työtä.

 

Vuonna 1933 julkaistun ”Saksalaisen ideologian” vaikutus

Vuonna 1933 ensimmäisessä MEGA:ssa yhtenäisenä teoksena julkaistu ”Saksalainen ideologia” on tosi asiassa varsin keskeneräiseksi jäänyt käsikirjoitus, jota kirjoittajat itse eivät yrittäneet julkaista. Käsikirjoitus on kiinnittänyt useiden tutkijoiden huomion Marxin ja Engelsin ideologiateoriaan, joka avaa näkökulmia myös Neuvostoliiton viralliseen valtioideologiaan, marxismi-leninismiin (Korsch 2013, 102). Miten näiden ideologiakriitikoiden, Marxin ja Engelsin ajatukset oli 1900-luvun alkupuolen Neuvostoliitossa onnistuttu muotoilemaan hallitsevan luokan, tai hallitsevan kerrostuman, ideologiaksi?

Marx ja Engels lähtevät siitä, että feodaalijärjestelmässä uskonnollisen eliitin tehtäviin oli kuulunut sellaisen ideologian tuottaminen, jonka avulla väestön enemmistö suostuteltiin hyväksymään asemansa. Tämän väestönosan asemalle oli ominaista ennen kaikkea se, että he joutuivat tekemään oman elämänsä uusintamisen edellyttämän välttämättömän työn lisäksi myös lisätyötä hallitsevien luokkien hyväksi. Tämä lisätyö luovutettiin joko välittömästi lisätyön, tai välillisemmin lisätuotteen tai lisäarvon muodossa hallitsevien luokkien käyttöön. Maaorjat tekivät taksvärkkipäivinä suoraan lisätyötä maanomistajille. Vaihtoehtoisesti he joutuivat luovuttamaan lisätyön tuotteen luontaismuodossa, viljana, tai rahan muodossa maksettuina veroina. Lopputulos oli kaikissa kuitenkin sama: pidempi työviikko. Marx ja Engels ajattelivat, että yksi keskiajan uskonnollisten instituutioiden ulottuvuus liittyi tämän järjestelyn oikeuttamiseen, vaikka hallitsevien luokkien ideologisia projekteja jatkuvasti haastettiinkin niin uskonnon kuin muidenkin päällysrakenteen ilmiöiden piirissä.  

Monet Marx-asiantuntijat ovat huomauttaneet, että Neuvostoliiton kommunistisen puolueen marxistis-leninistisen ideologian oikeaoppisuuden vartijoiden kieli kuulosti erehdyttävästi samankaltaiselta kuin feodaaliajan uskonnollisen eliitin puheenparsi: vallitseva yhteiskunnallinen valtarakenne (kommunismi/ feodaalijärjestelmä) on historian tai korkeampien voimien ennalta määräämä välttämättömyys sekä kaikkien kannalta paras mahdollinen (ks. Labica 1986; Adolphi 2015).

Leninin (1870–1924) kuolemaa seuranneiden valtataisteluiden jälkeen Stalin (1878–1953) iskosti marxismi-leninismin Neuvostoliiton valtioideologiaksi. Oppiin kuului oleellisesti teleologinen historianfilosofia, joka vakuutti historian luonnonvoimaisen prosessin takaavan neuvostojärjestelmälle lopullisen voiton (Oittinen 2015, 3). Näin Marxin ja Engelsin ideologiakritiikki oli marxismi-leninismissä paradoksaalisesti käännetty ideologiaksi. Marx ja Engels itse nimittäin määrittelivät ideologian henkisen työn ja tuotannon muodoksi, jossa vakuutetaan hallitsevien luokkien intressien toteuttamisen olevan kaikkien parhaaksi ja vahvistetaan käsitystä vallitsevista valtasuhteista historiallisesti välttämättöminä.  Saksan demokraattisen tasavallan DDR:n merkittävin taloustieteilijä Fritz Behrens (1909–1980) onkin todennut, että kommunistisen puolueen ”maailmanhistoriallisella tehtävällä” oikeutettiin valtiomonopolistisessa sosialismissa puolue-eliitin yksinvalta – sehän toimi omien sanojensa mukaan vain maailmanhistorian vääjäämättömän kulun palvelijana (Behrens 1991, 183). Lännessä esimerkiksi Adornon ja Horkheimerin oppilas Oscar Negt (1969) on analysoinut marxismi-leninismiä nimenomaan kommunistisen puolueen vallan oikeuttamisen ideologiana.

Ranskalainen filosofi Georges Labica (1986) on kiinnittänyt huomiota Marxin väitteeseen, jonka mukaan ”uskonnon kritiikki on kaiken kritiikin edellytys” (Marx 2009, 81). Paradoksaalisesti kuitenkin Marxin ajatusten pohjalta on marxismi-leninismissä muotoiltu käytännössä uusi uskonto loukkaamattomine dogmeineen, pyhine isineen ja pyhänkuvineen, lunastuslupauksineen ja katumusrituaaleineen (Labica 1986, 64). Näin ollen kriittinen ajattelu voi Labican mukaan vain seurata Engelsin neuvoa, ettei se täydellisen tappion kärsineenä ”voi muuta kuin alkaa alusta” (VT 3, 8).

Kenen tahansa oli voitava omaksua dialektisen ja historiallisen materialismin yksinkertaistetut opit viikonloppukurssin aikana, ja niiden avulla pystyi käden käänteessä selittämään paitsi yhteiskuntien myös ajattelun ja koko universumin kehityslait. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että kaikki nämä neuvostoideologian dialektiset lait ja kaavat, aina hiukkastasolta sivilisaatioiden ja ajattelun kehitykseen, viittasivat neuvostojärjestelmän vääjäämättömään voittoon kylmässä sodassa. Tarina valoi uskoa neuvostoprojektiin myrskyisällä 1900-luvulla, ja siksi sen kertominen oli elintärkeää valtaapitäville kommunistisille puolueille.

Dialektisen ja historiallisen materialismin lakien esittely Marxin ”oppina” ei tee oikeutta Marxin ajattelulle. Marx ei koskaan itse puhunut ”dialektisesta materialismista”. On hyvä huomata, ettei Marxilla itsellään olisi edes voinut olla samankaltaisia motiiveja kuin 1900-luvun kommunistisilla puolueilla: hänen elinaikanaan kommunisteilla viitattiin lähinnä pienen Ensimmäisen kansainvälisen työväenliiton sitäkin pienempään fraktioon.

Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopan maissa marxismi-leninismi valtioideologiana velvoitti myös tutkijoita. On kuitenkin hyvä huomata, että toisinaan se toimi lähinnä poliittisten auktoriteettien vaatimana ideologisena kuorrutteena. Marx-tutkimus tai Marxin ajattelua soveltava tutkimus ei näissäkään maissa siis palaudu marxismi-leninismiin.

Filosofian alalla virallista ideologiaa haastoi ns. praksis-marxismi. Tätä suuntausta erottaa marxismi-leninismistä yleisen historianfilosofian kyseenalaistamisen lisäksi nuiva suhtautuminen ”filosofian peruskysymykseen”, eli kysymykseen siitä, kumpi on ensisijaista, materia vai ideat?  Inhimillisen käytännön keskeisyyttä painottava Teesejä Feuerbachista onkin keskeinen teksti praksis-suuntaukselle. Engels oli julkaissut Marxin Saksalaisen ideologian yhteydessä kirjoittamat lyhyet filosofiset aforismit jo lähes puoli vuosisataa ennen muuta käsikirjoitusta, vuonna 1888 (ks. Suchting 1979). Teesit avaavat toisenlaisen näkökulman Marxin ja Engelsin filosofiaan kuin marxismi-leninismi, joka osin valtapoliittisista syistä väitti, että Marx olisi tarjonnut materialistisen vastauksen mainittuun ”filosofian peruskysymykseen”. Praksis-marxismin mukaan Marx ja Engels eivät olleet ensinkään kiinnostuneita tällaisesta kysymyksenasettelusta. Pikemminkin Marx kirjoittaa teeseissään Feuerbachista, että kysymys ”käytännöstä eristäytyvän ajattelun todellisuudesta tai epätodellisuudesta” on ”puhtaasti skolastinen kysymys” (VT 2, 63). Kuten Antonio Gramsci ilmaisee asian Vankilavihkoissaan (Quaderni del carcere, 1948–1951), praksiksen filosofian näkökulmasta ”[k]oko kysymys tietoisuuden ja ulkomaailman suhteesta, tai ’ulkoisen maailman objektiivisesta todellisuudesta’ on siis huonosti asetettu […] ja suureksi osaksi tuloksetonta ja turhanpäiväistä” (Gramsci 1979, 68). Marxin praksiksen filosofiassa ajattelu on siis inhimillisen toiminnan osatekijä, eikä sitä voida irrottaa yhteiskunnallisista käytännöistä. Tällainen näkökulma johtaa tutkimaan filosofiaa yhteiskunnallisissa ja käytännöllisissä yhteyksissään (ks. esim. Koivisto & Mehtonen 2001). Huomio kiinnittyy tällöin filosofisten ikuisuusongelmien sijaan siihen, miksi tietyt kysymykset – kuten esimerkiksi ”filosofian peruskysymys” – kulloinkin nousevat esille.

Neuvostoliiton nimekkäin marxilainen filosofi Evald Iljenkov (1924–1979) poikkesi marxistis-leninistisen puolue-eliitin linjasta ja torjui lähtökohtaisesti kaiken ontologisen ja metafyysisen spekulaation (Maidansky 2013, 540). Filosofia ei Iljenkovin mukaan voinut sanoa mitään ulkoisen todellisuuden luonteesta; sen erityinen tutkimuskohde oli ajattelu. Marxismi-leninismin virallisesta filosofisesta materialismista poiketen Iljenkov (2014) otti vakavasti Marxin Feuerbach-teeseissään esittämän väitteen siitä, että toisin kuin vulgaari materialismi, joka ei käsitellyt ”todellisuutta, aistimaailmaa […] inhimillisenä aistitoimintana, käytäntönä”, idealismi oli oikein kehitellyt todellisuuden ”toimivaa puolta” (VT 2, 63).

Toisin kuin vulgaari materialismi, idealismi oli Iljenkovin marxilaisesta näkökulmasta oikeilla jäljillä siinä, että ”ideaalinen” [Ideal’noe] – esimerkiksi esteettiset ilmiöt, arvot ja arvostukset, lait, raha tai kieli – on yksilön (tajunnan) ulkopuolella olevaa, objektiivista todellisuutta, joka on yksilön toiminnan ehtona yhtä lailla kuin aineellinen maailma luonnonlakeineen. Ideaalista ei kuitenkaan ole olemassa ilman inhimillistä toimintaa, joka toisaalta tuottaa niitä artefakteja, joiden muodossa tämä ideaalinen esineellistyy: patsaita, rakennuksia, huonekaluja, vaatteita, rahaa, kirjoja, graafisia merkkejä ja ääniaaltoja. Näihin artefakteihin esineellistynyt ideaalisuus voi tulla esiin vain erilaisten käytäntöjen myötä: asuen, pukeutuen, kauppaa käyden, lukien ja keskustellen. Ilman inhimillistä käytäntöä lusikka on vain pala metallia ja patsas vain marmoria.

Iljenkov kehitteli käsitystään ideaalisesta Marxin arvomuodon analyysin pohjalta. Marx nimittäin esittää Pääoman alussa kaiken taloudellisen arvon olemassaolon ”ideaalisena”. Arvo esineellistyy tavaroihin ja rahaan vain osana inhimillisiä käytäntöjä. 

Iljenkov ei ollut ainoa itäeurooppalainen ajattelija, joka sovelsi dialektista ajattelutapaa Neuvostoliiton virallisesta ideologiasta poikkeavalla tavalla. Itäsaksalainen filosofi Peter Ruben esitti dialektiikan Marxilla erityisenä yhteiskunnallisen työn logiikkana (Ruben 1969). Hän myös kehitti erityisesti Marxin ”Grundrissesta” löytyvän ”yleisen työn” (allgemeine Arbeit) käsitteen pohjalta teoriaa tieteellisestä työstä ja sen roolista yhteiskunnallisen työnjaon kokonaisuudessa.

Nämä virallisen ideologian torjuneet filosofit onnistuivat luomaan huomattavan uran monista vaikeuksista ja kurinpitotoimenpiteistä huolimatta, joskin Iljenkovin ura oli päättyä alkuunsa tämän kiistettyä historiallisen ja dialektisen materialismin oppien mielekkyyden (Levant 2012, 126).

Praksis-filosofisen ja marxilais-leninistisen tulkinnan välistä debattia ei siis 1900-luvulla käyty vapaan ja kriittisen tieteellisen keskustelun periaattein, vaan kommunistiset puolueet valvoivat voimakeinoin marxismi-leninismin maailmanselityksen oikeaoppisuutta. Stalinin rikokset tunnustaneen NKP:n 20 puoluekokouksen (1956) ja siitä alkaneen destalinisaation alkamisen jälkeen kansalaiset kuitenkin saivat joitakin kansalaisoikeuksia, ja tutkijat sekä taiteilijat lisää vapautta. Koska kommunististen puolueiden yksinvaltaan ei Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa kuitenkaan puututtu, oli niillä tämänkin jälkeen hyvät edellytykset puuttua tieteellisiin keskusteluihin. Tästä esimerkkinä voidaan mainita Iljenkovin ja Rubenin lisäksi esimerkiksi DDR:n merkittävimmän taloustieteilijän Behrensin ja itäsaksalaisen filosofin Alfred Kosingin (1928–2020) kohtaamat vaikeudet neuvosto- ja DDR-akatemioissa. On kuitenkin hyvä muistaa, että näiden tutkijoiden kohtaamat ja osittain myös onnistuneet hiljentämisyritykset eroavat merkittävästi Stalinin valtioterrorin kauhuista. Neuvostoliittolainen ja muu itäblokissa tehty Marx-tutkimus ja marxilaista teoriaa hyödyntävä tutkimus ei siis palaudu näiden maiden viralliseen oppijärjestelmään, marxismi-leninismiin, vaikka virallisen opin arvostelu oli akatemiassakin mahdollista vain tietyissä rajoissa (ks. Rauhala 2023). Neuvostoliiton 70-vuotisen historian aikana nämä rajat kuitenkin liikkuivat varsin paljon.

 

”Grundrissen” julkaisun (1939–1941) jälkeinen filosofinen kiinnostus Pääomaan

Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin ensimmäisen käsikirjoitusversion ”Grundrissen” ensipainos, joka julkaistiin 1939–1941 vielä MEGA¹:n yhteydessä, jäi Neuvostoliitossa toisen maailmansodan jalkoihin. Pääomaa alettiin lukea filosofisemmasta näkökulmasta, kun ”Grundrissen” vuoden 1953 itäsaksalainen painos teki käsikirjoituksen tunnetuksi laajemmalle lukijakunnalle myös lännessä. Pääomaa vaikeaselkoisempi ja filosofisesti mielenkiintoinen ”Grundrisse” avaa näkökulmia siihen, miten Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin filosofinen, yhteiskuntateoreettinen ja ideologiakriittinen käsitys yhteiskunnasta ja talouden merkityksestä ylittää kapean taloustieteellisen horisontin.

Trotskilainen ukrainalaistaustainen historioitsija Roman Rosdolsky (1898–1967) toi esiin, että Hegelin Logiikan tieteen vaikutus Marxin ajatteluun on erityisen näkyvä ”Grundrissessa”. Niinpä se myös hänen mukaansa valottaa hyödyllisesti Pääoman filosofista taustaa (Rosdolsky 1977, xii; 1974, 64). Rosdolsky korosti ajatusta porvarillisen talouden läpinäkymättömyydestä ja siihen liittyvistä fetisistisistä ajatusmuodoista. Koska yksilöiden ja luokkien väliset suhteet ovat esinevälitteisiä, ei yhteiskunta ole ihmisen tietoisessa kontrollissa, vaan muodostaa luonnon rinnalle yhtä lailla sokean, omalakisen ja hallitsemattoman ”toisen luonnon”. Tämän toisen luonnon objektiivisuutta ja pakottavuutta ei lainkaan vähennä se, että se on pohjimmiltaan markkinatoimijoiden omaa tekoa.

Marxin ideologiakriittinen käsitys markkinavälitteisen porvarillisen luokkayhteiskunnan itsenäistyneistä yhteiskuntasuhteista vaikutti myös Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian edustajien Max Horkheimerin (1895–1973) ja Theodor Adornon käsitykseen yhteiskunnasta ja yhteiskuntatieteiden oikeasta metodista. Positivismi yhteiskuntatieteissä sivuuttaa heidän mukaansa subjektiivisuuden roolin yhteiskunnallisten tosiasioiden rakentumisessa eikä kykene käsittelemään yhteiskuntaa kokonaisuutena irrallisten tosiseikkojen sijaan. Sen vuoksi positivismi suhtautuu naiivisti tutkimuskohteeseensa ja omaan rooliinsa sen muotoutumisessa (Adorno 1991; Horkheimer 2002; Adorno 2018). Kriittinen teoria ei Marxia seuraten suhtaudu kohteeseensa yksinkertaisena, luonnollisena ja tutkijasta itsestään riippumattomana objektina. Kriittinen teoria nimittäin näkee yhteiskunnan ihmisten oman tiedostamattoman ja suunnittelemattoman, pääomien kasautumista palvelevan markkinatoiminnan tuotteena (Horkheimer 2002, 207–8). Yhteiskuntatieteiden tutkimuskohde ei siis ole riippumaton sitä tutkivasta subjektista. Siksi kriittinen ja itserefleksiivinen tutkimusote on näennäistä etäisyyttä ja puolueettomuutta rehellisempi.

Siinä missä Pariisin käsikirjoitusten julkaisu MEGA¹:ssa 1930-luvulla sai tutkijat kiinnostumaan varhaisesta, filosofisemmasta Marxista, ”Grundrissen” julkaisu 1960-luvulla taas siirsi huomion takaisin kypsään Marxiin ja Pääomaan. Ranskalaisen Louis Althusserin (1918–1990) mukaan Marx siirtyi Feuerbach-teesien kirjoittamisen aikoihin ideologiasta tieteen maaperälle ja siirsi huomion subjektin sijasta yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Althusser kuvaa tätä siirtymänä teoreettisesta humanismista teoreettiseen antihumanismiin (2005, 33). Toisin kuin Toisen internationaalin aikaisessa Pääoma-reseptiossa, Marxin pääteosta ryhdyttiin nyt ”Grundrissen” innoittamana lukemaan myös filosofisena tekstinä.

Kolme keskeisintä MEGA¹:ssä 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana julkaistua käsikirjoitusta ovat siis Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset vuodelta 1844 (1932), Saksalainen ideologia (1933) ja ”Grundrisse” (1939–1941). Ne ovat olleet tärkeässä roolissa Marx-tutkimuksessa ja vaikuttaneet merkittävästi myös aiemmin tunnettujen tekstien kuten Pääoman tulkintaan. Marxin ja Engelsin ajattelusta on kuitenkin vielä 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja 2000-luvullakin löytynyt uusia puolia.

 

MEGA²

Kun Pääoman ensimmäisen osan julkaisusta oli kulunut sata vuotta 14. syyskuuta vuonna 1967, Neuvostoliiton ja DDR:n hallitsevat kommunistiset puolueet ilmoittivat aloittavansa Stalinin terrorin keskeyttämän MEGA-projektin uudelleen yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen (Neues Deutschland, 14.9. 1967, s. 1). Tätä MEGA²:a toimitettiin Neuvostoliitossa ja DDR:ssä aina vuoteen 1989 saakka. MEGA:n toimitukset, erityisesti DDR:ssä Hallen yliopistossa sekä Itä-Berliinissä tekivät paljon uraauurtavaa Marxin ja Engelsin ajattelun tutkimusta. Puolueet takasivat MEGA:n tutkijoille riittävät taloudelliset resurssit. Paljon työtä vaati jo pelkästään Marxin käsialan tulkitseminen, joka vaatii erityistä harjaantumista. MEGA-projektin yhteydessä tehtiin molemmissa maissa historiallista ja filologista tutkimusta Marxin ja Engelsin ajattelusta ja sen kontekstista. Tässä tutkimuskirjallisuudessa puolueen edellyttämät marxismi-leninismin kaavamaisuudet jäävät sivurooliin, ja siksi se onkin kestänyt melko hyvin aikaa (ks. esim. Vygodski 1976).

Itä-Euroopan Marx-tutkijoiden työskentelyolosuhteet eivät parantuneet Berliinin muurin murtumisen jälkeenkään. Suurin osa itäsaksalaisista tutkijoista ja yliopisto-opettajista korvattiin länsisaksalaisilla DDR-tieteen alasajossa (Abwicklung). Myös MEGA-projektin jatko oli Berliinin muurin murtumisen jälkeen epävarmaa. Projektia kuitenkin jatkettiin 1990-luvun alkupuolelta lähtien kansainvälisin voimin Amsterdamin kansainvälisessä sosiaalitutkimuksen instituutissa (IISH), sekä Berliinin-Brandenburgin tiedeakatemiassa (BBAW). Projektissa on julkaistu sittemmin useita Marxin ja Engelsin aiemmin tuntemattomia käsikirjoituksia ja muistiinpanoja, jotka ovat syventäneet aiempaa Marx-kuvaa (ks. Koivisto & Oittinen 2008). Nämä uudet näkökulmat koskevat muun muassa Marxin luonnontiedeharrastusta, hänen kapitalismianalyysinsa ekologista ulottuvuutta (ks. Saito 2017) ja Marxin vähitellen kehittynyttä ymmärrystä kolonialismista ja Euroopan ulkopuolisten yhteiskuntien erilaisista kehitysteistä sekä niihin sisältyvistä mahdollisuuksista (ks. Anderson 2010; Musto 2020).

Kaiken kaikkiaan Marxin ja Engelsin lukeminen on synnyttänyt puolentoista vuosisadan aikana globaalisti kymmeniä Marxin ajattelusta ammentavia akateemisia koulukuntia. Uuskantilaisuudesta vaikutteita saanut Austromarxismi keskittyi poliittisen taloustieteen ja politiikan kysymyksiin (Otto Bauer (1881–1938), Max Adler (1873–1937) ja Rudolf Hilferding (1877–1941)). Psykologiassa kenties historiallisesti merkittävimpiä ovat olleet kulttuurihistoriallinen koulukunta (Lev Vygodski 1896–1934) ja kriittinen psykologia (Klaus Holzkamp 1927–1995). Frankfurtin koulukunta on käsitellyt kriittisesti filosofian, sosiologian ja kulttuurin kysymyksiä, Horkheimerin ja Adornon lisäksi voidaan mainita mm. Herbert Marcuse (1989–1979), Walter Benjamin (1892–1940), Henryk Grossman (1881–1950), Friedrich Pollock (1894–1970), Hans-Jürgen Krahl (1943–1970), Alfred Schmidt ja Oskar Negt. Marburgin koulukunta tunnetaan oikeusteorian, luokkateorian, fasismintutkimuksen ja valtioteorian kehittelystä (mm. Wolfgang Abendroth (1906–1985), Werner Hoffmann (1922–1969) ja Frank Deppe). Jugoslavialaisten filosofien praxis-ryhmä (mm. Gajo Petrović (1927–1993) ja Mihailo Marković (1923–2010)) muodosti tärkeän yhteyden niin sanotun länsimarxismin ja itäeurooppalaisen Marxista vaikutteita ammentaneen filosofian välille. Ranskalainen strukturalistinen marxismi on kontribuoinut filosofiaan ja valtioteoriaan (mm. Louis Althusser, Nicos Poulanzas (1936–1979) ja Étienne Balibar). Kulttuurintutkimus on selittänyt kulttuurisen hegemonian toimintamekanismeja (mm. Stuart Hall (1932–2014) ja Raymond Williams (1921–1988)). Poliittisen marxismin tunnetuimmat edustajat, kuten Ellen Meiksins Wood (1942–2016), Georg Comninel (1951–2022) ja Robert Brenner, ovat teoretisoineet erityisesti siirtymää feodaalijärjestelmästä moderniin kapitalismiin. Monet marxilaiset feministiset tutkijat ovat painottaneet, että työpaikoilla tehtävä maksamaton lisätyö edellyttää maksamattoman hoivatyön tekemistä kotitalouksissa (mm. Frigga Haug, Susan Ferguson, Lise Vogel, Nancy Fraser ja Silvia Federici). Ekomarxismi on tuonut esiin Marxia protoekologisena ajattelijana ja selittänyt ympäristötuhoa hänen jalanjäljissään pääomien kasautumispakosta käsin (mm. John Bellamy Foster, Jason Moore, Andreas Malm ja Kohei Saito). Nämä erilaiset ”marxismit” ovat tietenkin vaikuttaneet myös laajemmin esimerkiksi jälkistrukturalistisen, postkolonialistisen tai feministisen yhteiskuntateorian muotoutumiseen. Lopuksi on syytä mainita, että Marxia ja Engelsiä viimeisen 150 vuoden aikana lukeneet filosofit ovat lähestyneet filosofisia kysymyksiä monista eri lähtökohdista, kuten (uus)kantilaisuus, hegeliläisyys, strukturalismi, fenomenologia ja analyyttinen filosofia. Lähestymistapoja on lähes yhtä monia kuin filosofian eri koulukuntiakin (ks. Lindner 2013).

 

Marx Suomessa

Vuonna 1899 perustetun Suomen työväenpuolueen ensimmäinen puheenjohtaja Nils af Ursin (1854–1936) suomensi Kommunistisen manifestin vuonna 1905. Ensimmäisen ”marksilaisen” koulukunnan muodostivat Marraskuun sosialistit, toiselta nimeltään Siltasaarelaiset: Edvard Gylling (1881–1938), Otto Wille Kuusinen (1881–1964), Yrjö Sirola (1876–1936) ja Sulo Wuolijoki (1881–1957). Heidän alun perin toimittamassaan, ensin vuosina 1905–1908 ja myöhemmin 1919–1923 ilmestyneessä Sosialistisessa aikakauslehdessä seurattiin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen piirissä käytyä keskustelua ja erityisesti sen johtajan Karl Kautskyn työtä (ks. Soikkanen 1961, 231). Ennen sisällissotaa Kautskylta olikin suomennettu jo lähes kolmekymmentä teosta – monta kertaa enemmän kuin Marxilta itseltään (Rauhala & Silvonen, 2023). 1920-luvulta alkaen Marxia luettiin myös Akateemisen sosialistiseuran piirissä. 

Jussi Silvonen on selvittänyt Pääoman ensimmäisen osan ensimmäisen suomennoksen vaiheita. Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston rahoittamaa käännöstä ryhdyttiin alun perin työstämään jo vuonna 1908 (Silvonen 2013, 31). Sosialidemokraattien kansanedustaja Gylling ajoi projektia eduskunnassa ja edistämisrahastossa, ja teosta ryhtyi kääntämään Suomalaisen puolueen ja myöhemmin Kokoomuksen kansanedustaja Oskari Wilho Louhivuori (1905–1884), joka uransa aikana ehti toimia myös Kauppakorkeakoulun professorina, dekaanina ja rehtorina sekä senaattorina Svinhufvudin itsenäisyyssenaatissa. Pääoman toisen osan käänsi vankilassa toisen maailmansodan aikana sodan vastaista liikettä johtanut vasemmistopoliitikko Mauri Ryömä (1911–1958). Kolmannen osan käänsi 1970-luvulla ammattikääntäjä Antero Tiusanen.

Varhainen suomenkielinen Marx-reseptio oli luonteeltaan varsin kansainvälistä. 1930-lukuun mennessä suurin osa Marx–suomennoksista oli nimittäin ilmestynyt maan rajojen ulkopuolella, Pohjois-Amerikassa ja Neuvostoliitossa (ks. Helminen 2008). 1800-luvun loppupuolella Pohjois-Amerikkaan muuttaneet suomalaissiirtolaiset tunnettiin Kanadan ja USA:n työväenliikkeissä aktiivisina työväenaatteen puolustajina, jotka julkaisivat myös omia lehtiään sekä kustansivat kirjallisuutta. Osa Pohjois-Amerikan suomalaissiirtolaisista rekrytoitiin 1930-luvulla rakentamaan Gyllingin johtamaa Karjalan autonomista sosialistista neuvostotasavaltaa (Karjalan ASNT), jonne tuhannet suomalaiset olivat paenneet sisällissodan jälkeen (ks. Kangaspuro 2000, 241–8). Karjalan ASNT:ssä toimiva suomenkielinen kustantamo Kirja julkaisi muun muassa vuonna 1933 Pääoman ensimmäisen osan toisen suomenkielisen painoksen, joskin tämä painos tuhottiin muun Kirjan kustantaman suomenkielisen kirjallisuuden mukana Stalinin terrorissa (ks. Kruhse & Uitto 2008; Silvonen 2013).

Toisen maailmansodan jälkeen neuvostokirjallisuuden vientiin erikoistuneen Progress-kustantamon suomenkielinen osasto Edistys panosti Marx-suomennoksiin kielialueen ja maan kokoon nähden huomattavan paljon resursseja aina 1980-luvulle saakka. Suurin osa Marxin ja Engelsin merkittävimmistä teoksista ja käsikirjoituksista onkin suomennettu. Ensimmäinen yritys sodan alla Marxin ja Engelsin valittujen teosten julkaisemiseksi oli jäänyt sodan jalkoihin, ja sarjasta oli ehtinyt ilmestyä vain sen ensimmäinen osa. Myöhemmin Marxilta ja Engelsiltä on suomennettu Valitut teokset kahdessa, kolmessa ja kuudessa osassa. Edistyksen lisäksi myös Kansankulttuuri julkaisi useita erillisiä niteitä, kuten Antero Tiusasen kääntämät Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844 (1972), Kansantaloustieteen arvostelua (1970) sekä ”Grundrisse” (1986). Sen lisäksi, että Edistys on rahoittanut suurimman osan Marx-suomennoksista, se on julkaissut myös suuret määrät neuvostoliittolaista kommentaarikirjallisuutta ja marxismi-leninismin oppikirjoja. Koska suomea puhuttiin myös Neuvostoliitossa, osa Edistyksen Marx-suomennoksista suunnattiin Neuvostoliiton ja osa Suomen markkinoille. Neuvostoliitossa julkaistujen suomennosten taso vaihtelee, eikä kääntäjiä aina mainita. Laadukkaita suomennoksia Marxin teoksista ovat joka tapauksessa laatineet ainakin Antero Tiusanen, Jukka Heiskanen ja Vesa Oittinen.

Vaikka Marx itse kiisti olevansa ”marxilainen” ja Marxin kohdalla yhteys ajattelijan oman tuotannon ja tulkintaperinteen välillä saattaa usein olla poikkeuksellisen jännitteinen, on Marx-reseption historia aina erilaisten marxismien historiaa – ja sitä se on myös Suomessa; ”marxismeja” on Marx-reseption yli 150-vuotiseen historiaan mahtunut monenlaisia.

Vasemmistopuolueiden, eli SKP:n, SKDL:n ja sen jäsenjärjestöjen Sirola-opistossa opiskeltiin marxilais-leninististä Marx–tulkintaa vuosien 1946 ja 1994 välillä. Marxismi-leninismin Marx-tulkintaa edustavia artikkeleita ilmestyi myös Kommunistisen puolueen teoreettisessa julkaisussa Kommunistissa sekä 1970-luvulta alkaen myös Tiede ja edistys -lehden sivuilla.

Erityisesti teologeja ja filosofeja innoittaneen humanistisen marxismin ajatuksia esitteli Reijo Wilenius kirjassaan Marx ennen Marxia: Marxin ajattelun ensimmäinen vaihe (1966). Wilenius käsittelee aihettaan esimerkiksi marxismi-leninismiin kriittisesti suhtautuneiden länsisaksalaisen Iring Fetscherin ja ranskalaisen Maximilien Rubelin (1905–1966) ajatteluun nojaten.

Marxilaiseen teoriaan pohjaavaa sosiologista luokkatutkimusta on tehty Tampereen yliopistossa Raimo Blomin (1943–2023) johdolla. Suomalaiset luokkakuvassa: luokkaprojekti (1984) -teoksen tuottanut Blomin tutkimusryhmä teki yhteistyötä myös tunnetun yhdysvaltalaisen sosiologin Eric-Olin Wrightin (1947–2019) kanssa.

Suomalainen kapitalismi (1979) oli Pekka Kososen (1950–2018) johtama kunnianhimoinen nuorten tutkijoiden projekti, jossa kartoitettiin suomalaisen kapitalismin kehitystä, erityispiirteitä ja rakenteita (ks. Leinonen & Havu 2021). Talouden tutkimukseen Marxia ovat myöhemmin soveltaneet Jan-Otto Andersson (Åbo Akademi), Saska Heino (Helsingin yliopisto), Pertti Honkanen ja Otto Kyyrönen.

Mikko Lahtisen Politics and Philosophy: Niccolò Machiavelli and Louis Althusser’s Aleatory Materialism (Brill, 2009) käsittelee Althusserin toistaiseksi varsin vähän tunnettua myöhäistuotantoa. Althusserin koulukuntaa on käsitellyt myös Matti Kortesoja monografiassaan Power of Articulation: Imagery of Social Structure and Social Change (2023).

Frankfurtin koulukunnan näkökulmasta Marxin ajatuksia ovat käsitelleet muiden muassa Olli-Pekka Moisio Jyväskylän yliopistosta ja Simo Pieniniemi Tampereen yliopistosta (Pieniniemi 2020).

Länsisaksalaisen ja tanskalaisen ”pääomalogiikaksi” kutsutun 1960–1980-luvuilla vaikuttaneen koulukunnan kirjoituksia lukivat 1980-luvun alkupuolella Helsingin yliopiston sosiologian oppianeessa Arto Noro (1947–2022), Sakari Hänninen ja Jukka Gronow.

Myöhemmin Paula Rauhala (2023) on puolestaan tutkinut pääomaloogisen koulukunnan eli niin sanotun Neue Marx-Lektüren muotoutumista jaetun Saksan ja kylmän sodan ristiriitojen kontekstissa.

Tieteenfilosofisesti Marxin ajatuksia ovat käsitelleet Veikko Pietilä (1941–2009) (Pietilä 1983) Tampereen yliopistosta ja Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila (Kakkuri 1981).

Aleksanteri-instituutin emeritusprofessori Vesa Oittinen on kansainvälisesti tunnettu venäläisen ja neuvostoliittolaisen marxismin asiantuntija, joka on toimittanut Brillin Historical Materialism -kirjasarjassa ilmestyneen teoksen Dialectics of the Ideal: Evald Ilyenkov and Creative Soviet Marxism (2014) yhdessä Alex Levantin kanssa sekä The Practical Essence of Man: The 'Activity Approach' in Late Soviet Philosophy (2017) yhdessä Andrei Maidanskin kanssa.

Länsisaksalaiselta filosofilta Wolfgang Fritz Haugilta ovat saaneet vaikutteita muiden muassa Lauri Mehtonen ja Juha Koivisto Tampereen yliopistosta. Koivisto työskenteli jo 1980-luvun alussa Berliinin Freie Universitätissä Haugin ideologiateoriaa tutkivassa hankkeessa (Projekt Ideologietheorie). Koiviston oppilaista ja kollegoista PIT:in ideologiateoriaa ovat soveltaneet myös Marko Ampuja (2021), Olli Herranen (2022) ja Otto Kyyrönen (2020) Tampereen yliopistosta ja Sami Torssonen (2019) Turun yliopistosta.

Koivisto on julkaissut artikkeleita edelleen 2000-luvulla Haugin Das Argument -lehden ja tänä päivänä kansainvälisesti merkittävimmän marxilaisen tiedejulkaisun, Historical Materialismin sivuilla. Lisäksi Koivisto on vaikuttanut Haugin johtamassa Historisch-Kritisches Wörterbuch des Marxismus -sanakirjahankkeessa alusta asti, vuodesta 1994. Sanakirjan suomalaisiin kirjoittajiin kuuluvat Koiviston lisäksi Veikko Pietilä, Jan Otto Andersson, Lauri Mehtonen, Kaarle Nordenstreng, Vesa Oittinen, Pertti Honkanen, Mikko Lahtinen, Marko Ampuja sekä Sauli Havu.

 

Lämmin kiitos kahdelle anonyymille vertaisarvioitsijoille, joiden kommentit auttoivat parantamaan käsikirjoitusta. Suurkiitokset myös käsikirjoitusta sen eri kehitysvaiheissa kommentoineille Juha Koivistolle, Matti Kortesojalle, Jukka Heiskaselle, Sauli Havulle, Pertti Honkaselle, Mikko Poutaselle, Miikka Palokankaalle, Arto Laitiselle, Santeri Sorsalle, Kuisma Keskiselle, Petro Leinoselle, Simo Pieniniemelle, Vesa Oittiselle, Olli Herraselle, Asko Helmiselle, Jussi Silvoselle, Mikko Lahtiselle ja koko Tampereen Gramsci-piirille. Virheet ja puutteet ovat tietenkin minun vastuullani.  

 

Suositeltavaa jatkolukemista

Eagleton, Terry (2012). Miksi Marx oli oikeassa. (Why Marx Was Right, 2011). Suom. Petri Stenman. Jälkisanat Tuomas Nevanlinna. Like, Helsinki.
- Tunnettu kirjallisuustieteilijä kyseenalaistaa kepeään tyyliin kirjoittamassaan kirjassa kymmenen yleistä Marxiin liitettyä ennakkoluuloa.

Haug, Wolfgang Fritz (toim.) (1994). Historisch-Kritisches Wörterbuch des Marxismus. Argument Verlag, Hamburg.
- Kansainvälinen marxismin historiallis–kriittinen sanakirja. Tähän mennessä on ilmestynyt 15 järeää nidettä. Kirjoittajina kansainvälisesti merkittävimpiä marxilaista teoriaa tuntevia tutkijoita. Toistaiseksi hyvin pieni osa artikkeleista on julkaistu englanniksi Historical Materialism -journaalissa.

Hobsbawm, Eric (2018). Kuinka muuttaa maailmaa? — Kriittisiä esseitä Marxista (How to Change the World Reflections on Marx and Marxism, 2012). Suom. Tatu Henttonen. Vastapaino, Tampere.
- 1900-luvun tunnetuimman brittiläisen marxilaisen historioitsijan Eric Hobsbawmin esseitä.

Honkanen, Pertti (2022). Talouden punainen lanka: Marxia meidän ajallemme. Rosebud books, Helsinki.
- Suomenkielinen katsaus marxilaiseen talouden tutkimukseen sekä Marxin käyttökelpoisuuteen 2020-luvulla.

Koivisto, Juha & Mikko Lahtinen (2012). ”Poliittisen järjen kritiikki: Karl Marx”. Teoksessa P. Koikkalainen ja P. E. Korvela (toim.) Klassiset poliittiset ajattelijat. Vastapaino, Tampere, 446–474.
- Ajantasainen suomenkielinen johdatusartikkeli Marxin ja Engelsin ajatteluun.

Liedman, Sven-Eric (2015). Karl Marx: en biografi. Bonnier, Stockholm.
- Ruotsalaisen, erityisesti Engelsiin perehtyneen aate- ja oppihistorioitsijan tuore Marx-elämäkerta, jonka englanninkielisen käännöksen Verso julkaisi Marxin 200-vuotissyntymäpäivän kunniaksi vuonna 2018 nimellä A World to Win.

Mandel, Ernest (1990). “Karl Marx”. Teoksessa John Eatwell, Murray Milgate & Peter Newman (toim.) Marxian Economics. Palgrave MacMillan, London & Basingstoke, 1–38.
- Vaikutusvaltaisen trotskilaisen taloustieteilijän johdatusartikkeli Marxin ajatteluun.

Rubin, Isaac Ilych (2017 [1981]). A History of Economic Thought. Käänt. ja toim. Donald Filtzer. Ink Links, London.
- Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin näkökulmasta kirjoitettu poliittisen taloustieteen historia. Rubin asettaa tieteenalan klassikot yhteiskunnalliseen kontekstiinsa ja selittää millaisiin kysymyksiin ja ongelmiin englantilaiset merkantilistit, ranskalaiset fysiokraatit, englantilainen klassinen koulukunta, ricardolaiset sosialistit tai yhdysvaltalaiset ”harmonistit” etsivät vastauksia. Vain poliittisen taloustieteen historiaan tutustumalla selviää, miksi ja miten Marx arvosteli tieteenalaa ja millainen historia Marxin kehittelemillä ajatuksilla on.

 

Kirjallisuus

Marx ja Engels:

VT. Marx – Engels: Valitut teokset kuudessa osassa. Kustannusliike Edistys. Moskova.
- Neuvostoliittolaisen Edistys -kustantamon tuottama valikoima Marxin ja Engelsin tekstejä. Käännösten taso vaihtelee.

MECW. Marx Engels Collected Works. 1975–2004.
- Progressin tuottama englanninkielinen Marxin ja Engelsin koottujen teosten laitos. 50 osaa.

MEW. Marx Engels Werke.
- Neuvostoliittolaisen Sočinenijan mallin mukaan tehty 44 osainen koottujen teosten alkukielinen editio. Projekti aloitettiin 1953 Karl Marx-vuoden kunniaksi DDR:ssä. Valtavien painosmääriensä ansiosta säilynyt saksankielisenä standardieditiona huomattavan kalliin MEGA:n ohella.

MEGA¹. Marx Engels Gesamtausgabe.
- Marx-Engels-instituutin David Rjazanovin johdolla 1920–luvulta alkaen julkaisema Marxin ja Engelsin kirjoitusten täydellinen, kriittinen editio. Stalinin terrori 1930–luvun puolessa välissä tuhosi sekä instituutin että koko projektin – suuri osa työntekijöistä teloitettiin. 

MEGA². Marx Engels Gesamtausgabe.
- Vuonna 1967 Neuvostoliitossa ja DDR:ssä uusin toimitusperiaattein käynnistetty Marxin ja Engelsin teosten täydellinen, kriittinen editio. Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen projektia jatkoi kansainvälinen Marx-Engels-säätiö (IMES) ja kansainvälinen sosiaalihistorian instituutti International Institute of Social History (IISH) Amsterdamissa. Yhteistyössä mukana myös Berliinin-Brandenburgin tiedeakatemia (Berlin-Brandenburgische Akademie der Wissenschaften, BBAW), Karl-Marx-Haus, Friedrich Ebert -säätiö, sekä Venäjän sosiaalihistorian valtionarkisto (RGASPI). MEGA:ssa on suunniteltu julkaistavan yli sata nidettä. Jokaiseen kuuluu lisäksi erillinen apparaattinide. Näistä reilut 60 (jokainen osa sisältäen sekä teksti- että apparaattiniteen) on julkaistu vuoteen 2021 mennessä.

Engels, Friedrich (1978). ”Esipuhe vuoden 1895 painokseen”. Teoksessa Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 2. Edistys, Moskova.

Engels, Friedrich (1978). ”Ääriviivoja kansantaloustieteen arvosteluksi”. Valitut teokset (6 osaa), 1. osa. Kustannusliike Edistys, Moskova, 139–170.

Marx, Karl (1971). Filosofian kurjuus. Suom. Matti Viikari, Reijo Käkelä, Anssi Sinnemäki, Kerttu Juntunen ja Antero Tiusanen. Edistys, Moskova.

Marx, Karl (1974). Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1. osa. Ensimmäinen kirja. Pääoman tuotantoprosessi. Suom. O.V. Louhivuori. Edistys, Moskova.

Marx, Karl (1976). Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3. osa. Kolmas kirja. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Suom. Antero Tiusanen. Edistys, Moskova.

Marx, Karl (1979 [1859]). Poliittisen taloustieteen arvostelua. Suom. Antero Tiusanen. Teoksessa Valitut teokset kuudessa osassa. Osa 4. Edistys, Moskova.

Marx, Karl (2009). Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Suom. Jukka Heiskanen. SoPhi, Jyväskylä. Verkossa: jyx.jyu.fi/handle/123456789/44422

 

Muu kirjallisuus:

Adolphi, Wolfram (2015). ”Marxismus-Leninismus”. Teoksessa Wolfgang Fritz Haug (toim.) Historisch-Kritisches Wörterbuch des Marxismus 8/II. Argument, Hamburg, 1901–1937.

Adorno, Theodor (1991). ”Sosiologia ja empiirinen tutkimus”. Teoksessa Adorno, Theodor, Horkheimer, Max & Marcuse, Herbert, Järjen kritiikki. Suom. Jussi Kotkavirta. Vastapaino, Tampere, 147–167.

Adorno, T. W. (2018). “Theodor W. Adorno on ‘Marx and the Basic Concepts of Sociological Theory’”. Historical Materialism, Vol. 26, No. 1, 154–164.

Adorno, Theodor W. (2019), Philosophical Elements of a Theory of Society. Käänt. Wieland Hoban, toim. Tobias ten Brink & Marc Phillip Nogueira. Polity Press, Cambridge.

Adorno, Theodor W. (2022), Philosophy and Sociology. Polity Press, Cambridge.

Althusser, Louis 2005, For Marx. Käänt. Ben Brewster. Verso, London.

Althusser, Louis, Étienne Balibar, Roger Establet, Pierre Macherey & Jacques Rancière (2016 [1965]). Reading Capital. The Complete Edition. Käänt. David Fernbach. Verso, London.

Ampuja, Marko (2021). ”Innovaatio nykykapitalismin ideologisena arvona”. Tutkimus & Kritiikki, Vol. 1, No. 1,  13–42. doi.org/10.55294/tk.95248

Anderson, Kevin B. (2010). Marx at the Margins. On Nationalism, Ethnicity, and Non-Western Societies. The University of Chicago Press, Chicago & London.

Backhaus, Hans-Georg (2011). Dialektik der Wertform. Ca ira, Freiburg.

Behrens, Fritz (1992). Abschied von der Sozialen Utopie. Akademie Verlag, Berlin.

Blom, Raimo, Heikki Kerkelä, Markku Kivinen, Harri Melin, Marja Järvelä, Liisa Rantalaiho, Jouko Nikula, Arja Tyrkkö, Pirjo Keinänen & Pertti Julkunen (1984). Suomalaiset luokkakuvassa: luokkaprojekti. Vastapaino, Tampere.

Boldyrev, Ivan & Martin Kragh (2015). ”Isaak Rubin: Historian of Economic Thought During the Stalinization of Social Sciences in Soviet Russia”. Journal of the History of Economic Thought, Vol. 37, No. 3, 363–386.

Brie, Michael (1993). “Die Tragödie eines kommunistischen Intellektuellen zwischen Mauer und Menschheitsutopie“. Teoksessa Michael Brie & Karin Hirdina (toim.) In Memoriam Lothar Kühne. Von der Qual, die staatssozialistishce Moderne zu leben. Gesellschaft für Sozialwissenschaftliche Forschung und Publizistik, Berlin.

Engels, Friedrich (1978). ”Ääriviivoja kansantaloustieteen arvosteluksi”. Valitut teokset (6 osaa), 1. osa. Kustannusliike Edistys, Moskova, 139–170.

Gingell, Johm, Adrian Little & Christopher Winch (2000). Modern Political Thought: A Reader. Routledge, London & New York.

Good, Kenneth (2009). ”The Drive for Participatory Democracy in Nineteenth Century Britain”. Commonwealth & Comparative Politics, Vol. 47, No. 3, 231–247. DOI: 10.1080/14662040903132526

Gramsci, Antonio (1979). Vankilavihkot: Valikoima. Kansankulttuuri, Helsinki.

Gronow, Jukka (2015). On the Formation of Marxism: Karl Kautsky’s Theory of Capitalism, the Marxism of the Second International and Karl Marx’s Critique of Political Economy. Brill, Leiden/Boston.

Harvey, David (2010). A Companion to Marx’s Capital. Verso, London.

Haug, Wolfgang Fritz (1982). Luentoja Marxin Pääomasta. Suom. Antero Tiusanen. Kansankulttuuri, Helsinki.

Haug, Wolfgang Fritz (2013). Das Kapital lesen. Aber Wie? Das Argument Verlag, Hamburg.

Hecker, Rolf (2000). ”Erfolgreiche Kooperation: Das Frankfurter Institut für Sozialfoschung und das Moskauer Marx-Engels-Institut (1924–1928)“. Beiträge zur Marx Engels Forschung. Sonderband 2. Argument Verlag, Hamburg, 9–118.

Heinrich, Michael (2012). An Introduction to the Three Volumes of Karl Marx’s ‘Capital’. Käänt. Alexander Locascio. Monthly Review Press, New York.

Heiskanen, Jukka (2009). ”Nuori Marx valtiosta ja demokratiasta: Johdannoksi Marxin vuoden 1843 Hegel-arvioon”. Teoksessa Karl Marx, Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Suom. Jukka Heiskanen. SoPhi, Jyväskylä.

Helminen, Asko (2008). ”Suomennetun kirjallisuuden Marx-bibliografia”. Teoksessa Juha Koivisto & Vesa Oittinen (toim.) MEGA-Marx. Vastapaino, Tampere.

Herranen, Olli (2022). The Invisible Order: A Relational Approach to Social Institutions. Palgrave Macmillan, Cham.

Horkheimer, Max (2002). ”Traditional and Critical Theory”. Teoksessa Critical Theory Selected Essays. Käänt. Matthew J. O’Connell & al. Continuum, New York, 188–243.

Ilyenkov, Evald (2014). ”Dialectics of the Ideal”. Teoksessa Alex Levant & Vesa Oittinen (toim.) Dialectics of the Ideal. Brill, Leiden.

Iljenkov, Evald (2024). Abstraktin ja konkreettisen dialektiikka Marxin Pääomassa. Suom. Jaakko Virkkunen & Juha Pihlaja. Vastapaino, Tampere.

Kabata, Miika (2023). ”Pääoman alkulähteillä: Engelsin varhainen rooli marxilaisen poliittisen taloustieteen kritiikin muodostumisessa”. Tutkimus & kritiikki 2:1, 59–84. doi.org/10.55294/tk.120922.

Kakkuri, Marja-Liisa (1981). ”Marxin pääoman käsitteen teoreettiset mallit”. Tiede & edistys, Vol. 2/81, 44–59.

Kangal, Kaan (2020). Friedrich Engels and the Dialectics of Nature. Palgrave, Cham.

Kangaspuro, Markku (2000). Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920 –1939. Bibliotheca historica 60, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Koivisto, Juha & Veikko Pietilä (1996). “Ideological Powers and Resistance: The Contribution of W. F. Haug and Projekt Ideologie-Theorie”. Rethinking Marxism, Vol. 9, No. 4, 40–59.

Koivisto, Juha & Mehtonen (1991). ”Filosofian ylittäminen/toteuttaminen/loppu”. Teoksessa Juha Koivisto ja Lauri Mehtonen (toim.) Otteita ideologiasta. Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitos, sarja A. Tampereen yliopisto.

Koivisto, Juha & Lauri Mehtonen (2001). ”Grundfrage der Philosophie”. Teoksessa Wolfgang Fritz Haug (toim.) Historisch-Kritisches Wörterbuch des Marxismus 5. Argument, Hamburg, 1005–1012. 

Koivisto, Juha & Vesa Oittinen (toim.) (2008). MEGA-Marx. Vastapaino, Tampere.

Kołakowski, Leszek (2005). Main Currents of Marxism. Käänt. P.S. Falla. W. W. Norton & Company, New York.

Korsch, Karl (2013 [1923]). Marxism and Philosophy. Käänt. Fred Halliday. Verso, London.

Kortesoja, Matti (2023). Power of Articulation: Imagery of Social Structure and Social Change. Palgrave Macmillan, Cham.

Kosonen, Pekka ym. (1979). Suomalainen kapitalismi. Tutkimus yhteiskunnallisesta kehityksestä ja sen ristiriidoista sodanjälkeisessä Suomessa. Gummerus, Jyväskylä.

Kruhse, Pauli & Uitto, Antero (2008). Suomea rajan takana 1918–1944. BTJ, Helsinki.

Krätke, Michael (2018). “Marx and World History”. International Review of Social History, Vol. 63, No. 1, 91–125.

Kyyrönen, Otto (2020). Ideology as Praxis: Projekt Ideologie-Theorie’s Critical-Structural Theory of Ideology. Pro gradu. Tampereen yliopisto.

Labica, Georges (1986). Der Marxismus-Leninismus: Elemente einer Kritik. Argument-Verlag, Berlin.

Lahtinen, Mikko (2016). ”Jälkisanat. Olivatko Marx ja Engels väärässä?” Teoksessa Karl Marx, Friedrich Engels Kommunistinen manifesti. Vastapaino, Tampere, 83–109.

Locke, John (1995 [1689]). Tutkielma hallitusvallasta: Tutkimus poliittisen vallan oikeasta alkuperästä, laajuudesta ja tarkoituksesta. Suomennos ja esipuhe: Mikko Yrjönsuuri. Gaudeamus, Helsinki.

Lindner, Urs (2013). Marx und die Philosophie: wissenschaftlicher Realismus, ethischer Perfektionismus und kritische Sozialtheorie. Schmetterling Verlag, Stuttgart.

Lenin, Vladimir (1929). "Filosofian vihkot". Teoksessa Teokset. 38. osa. Suom. V. Bergman. Kustannusliike Edistys, Moskova–Petroskoi. Verkossa: www.marxists.org/suomi/lenin/teokset/osa38/index.htm

Levant, Alex (2012). ”E.V. Ilyenkov and Creative Soviet Theory: An Introduction to ‘Dialectics of the Ideal’”. Historical Materialism, Vol. 20, No. 2, 125–148.

Lukács, Georg (2000 [1923]). History and Class Consciousness: Studies in Marxist Dialectics. Käänt. Rodney Livingstone. The MIT Press, Cambridge (MA).

Maidansky, Andrey (2013). ”The Dialectical Logic of Evald Ilyenkov and Western European Marxism”. Teoksessa Teresa Obolevich, Thomas Homa, and Józef Bremer (toim.) Russian Thought in Western Europe: Reception, Polemics, Development. Akademia Ignatianum Wydawnictwo WAM, Krakow.

Marcuse, Herbert (1972 [1932]). ”The Foundation of Historical Materialism”. Teoksessa Studies in Critical Philosophy. Käänt. Joris de Bres. Beacon Press, Boston.

Miéville, China (2022). A Spectre, Haunting: On the Communist Manifesto, Chicago: Haymarket Books. (epub)

Moisio, Olli-Pekka (2011). ”Ihminen, työ ja vieraantuminen: Karl Marxin taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844”. Tiede & edistys, Vol. 36, No. 1, 19–32.

Musto, Marcello (2014). “Mies paikallaan – Marx Internationaalin aikana”. Suom. Paula Rauhala, niin & näin, Vol. 82, No. 3, 1–90. 

Musto, Marcello (2018). “Pääoman kirjoittaminen – Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin synty ja rakenne”. Suom. Paula Rauhala, Saska Heino, Matti Kortesoja ja Miika Salo, niin & näin, Vol. 96, No. 1.

Musto, Marcello (2019). Another Marx. Early Manuscripts to the International. Käänt. Patrick Camiller. Bloomsbury, London.

Musto, Marcello (2020). The Last Years of Karl Marx, 1881-1883: An Intellectual Biography. Käänt. Patrick Camiller. Stanford University Press, Stanford.

Mäntylä, Jorma 2015, ”Kääntäjän alkusanat”. Teoksessa Friedrich Engels, Työväenluokan asema Englannissa, 7–15. Into, Helsinki.

Negt, Oskar (1969). “Marxismus als legitimationswissenschaft”. Teoksessa Oskar Negt (toim.) Deborin/Bukharin, kontroversen über dialektischen und mechanischen materialismus. Suhrkamp, Frankfurt.

Oittinen, Vesa (2018). Marx ja moderni: Jatkuvuuksia ja katkoksia Marx-kuvassa. niin & näin, Tampere.

Oittinen, Vesa (2015). ”Marxism-Leninism”. Teoksessa M. T. Gibbons (toim.) The Encyclopedia of Political Thought, 1–4. Wiley Blackwell, New York.

Pieniniemi, Simo (2020). Kulttuuriteollisuus ja dialektiikka — Näkökulmia Theodor W. Adornon ajatteluun. Vastapaino, Tampere.

Pietilä, Veikko (1983). Miten tiede kehittyy? Tiedusteluretkiä tieteenteorian kentälle. Vastapaino, Tampere.

Rauhala, Paula (2023). Marx in the West and in the East: Reading Capital in the Divided Germany. Väitöskirja. Tampereen yliopisto. Verkossa: trepo.tuni.fi/handle/10024/146256

Rauhala, Paula & Silvonen, Jussi (2023). ”Finland”. Teoksessa Marcello Musto & Babak Amini (toim.) Routledge Handbook of Marx's Capital: A Global History of Translation, Dissemination and Reception. Routledge.

Rehmann, Jan (2013). Theories of Ideology: The Powers of Alienation and Subjection. Brill, Leiden/Boston.

Rehmann, Jan (2023). ”Ideologiakritiikin ja -teorian perustat ja merkitys nykyisissä kamppailuissa”. Suom. Marko Ampuja. Tutkimus & kritiikki, Vol. 3, No. 1, 138–159.

Ricardo, David (1937 [1817]). Kansantalouden ja verotuksen periaatteet. Suom. B. Tuunanen. WSOY, Porvoo.

Rosdolsky, Roman (1974). ”Comments on the Method of Marx’s Capital and Its Importance for Contemporary Marxist Scholarship”. Käänt. David Bathrick & Anson Rabinbach, New German Critique, 3: 62–72. doi.org/10.2307/487739

Rosdolsky, Roman (1977). The Making of Marx’s Capital. Käänt. Pete Burgess. Pluto Press, Lontoo.

Ruben, Peter (1969). ”Problem und Begriff der Naturdialektik”. Teoksessa v. A. Griese & H. Laitko (toim.) Weltanschauung und Methode. Berlin: VEB Dt. Vlg. d. Wiss, 51–88.

Saito, Kohei (2017). Karl Marx’s Ecosocialism: Capital, Nature, and the Unfinished Critique of Political Economy. Monthly Review Press, New York.

Shaikh, Anwar (2016). Capitalism: Competition, Conflict, Crisis. Oxford University Press, Oxford.

Smith, Adam (2015 [1776]). Kansojen varallisuus. Tutkimus sen luonteesta ja syistä (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, 1776). Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY, Helsinki.

Suchting, Val (1979). ”Marx’s Theses on Feuerbach: A New Translation and Notes Towards a Commentary”. Teoksessa John Mepham & David-Hillel Ruben (toim.) Issues in Marxist Philosophy. Volume II. 5–34. Humanities Press, New Jersey.

Soikkanen, Hannu (1961). Sosialismin tulo Suomeen. Ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo/Helsinki.

Silvonen, Jussi (2013). ”Sata vuotta ’Pääomaa’ suomeksi”. Tieteessä Tapahtuu, Vol. 31, No. 5. Verkossa: journal.fi/tt/article/view/8641

Torssonen, Sami (2019). Transparency as Ideology: Fetishism and Why Individuals Supposedly See Well. Väitöskirja. Turun yliopisto.

Tuchscheerer, Walter (1968). Bevor „Das Kapital“ entstand. Die Entstehung der ökonomischen Theorie von Karl Marx. Akademie-Verlag, Berlin.

Tuttle, Carolyn (1999). Hard At Work In Factories And Mines The Economics Of Child Labor During The British Industrial Revolution. Routledge, Abindgdon.

Wolff, Jonathan & Leopold, David 2021, “Karl Marx”. The Stanford Encyclopedia of Philosophy, toim. Edward N. Zalta. Verkossa: plato.stanford.edu/archives/spr2021/entries/marx/, luettu 12.7.2022.

Vollgraf, Erich (2005). ”Die Journalisten Marx und Engels”. Beiträge zur Marx-Engels-Forschung. Neue Folge. Argument Verlag. Berlin and Hamburg.

Vygodski, Vitali (1976). Miten Marx teki suuren keksintönsä: Pääoman syntyhistoria. Suom. Timo Koste. Kansankulttuuri, Helsinki.

Zelený, Jindřich (1968). Die Wissenschaftslogik bei Marx und "Das Kapital". Kritische Studien zur Philosophie. Käänt. Peter Bollhagen. Europäische Verlagsanstalt, Frankfurt am Main.

 

Verkkolähteitä:

Historical Materialism -tiedejulkaisu: brill.com/view/journals/hima/hima-overview.xml

Karl Marx -seuran julkaisema monitieteinen aikakausjulkaisu Tutkimus & kritiikki: journal.fi/tk?acceptCookies=1

Marxin ja Engelsin kirjoitusten kriittinen kokonaiseditio, eli MEGA: iisg.amsterdam/en/research/publications/book-series/marx-engels-gesamtausgabe

Marxismin historiallis-kriittinen sanakirja Historisch-Kritisches Wörterbuch des Marxismus verkossa: www.inkrit.de/e_inkritpedia/e_maincode/doku.php

Palgraven Marx, Engels, and Marxisms -kirjasarja: www.palgrave.com/gp/series/14812

 

Katso myös Ensyklopedia Logos -artikkeleita:

Adorno, Theodor: filosofia.fi/fi/ensyklopedia/adorno-theodor

Lukacs, Georg: filosofia.fi/fi/ensyklopedia/lukacs-georg

Smith, Adam: filosofia.fi/fi/ensyklopedia/smith-adam