Konservatismi
Marianne Sandelin (julkaistu 23.3.2022 
)
Konservatismi on liberalismin ja sosialismin ohella yksi keskeisimmistä eurooppalaiseen poliittiseen ajatteluun kuuluvista aatesuuntauksista. Tämä artikkeli toimii aatehistoriallisena katsauksena konservatismin poliittisfilosofiseen traditioon. Vaikka historialliset kontekstit ovat vaihdelleet, sekä varhaisen että modernimmankin konservatismin eri haaroille on ollut ominaista epäluuloisuus tai jopa vihamielisyys valistuksen keskeisiä lähtöoletuksia ja liberaaleja ihanteita kohtaan. Konservatiiveille esimerkiksi poliittinen rationalismi, idealismi, edistysusko ja optimistinen käsitys ihmisen potentiaalista ovat usein merkinneet naiivia, vaarallista ja todellisen maailman realiteeteista irtaantunutta utopismia. Tämän vuoksi konservatiivit ovat syyttäneet valistuksen poliittisia perillisiä, liberalismia ja sosialismia, radikalismista ja ideologisuudesta.
- Johdanto
- Vaikeasti määriteltävä konservatismi ja sen sukulaiskäsitteet
- Konservatismin tunnuspiirteitä
- Konservatismin ja ideologian suhde
- Vastavalistus ja konservatismin intellektuaaliset juuret
- Ranskan vallankumous ja konservatiivisen aatteen muotoutuminen
6.1 Edmund Burke
6.2 Louis de Bonald ja Augustin Barruel
6.3 Joseph de Maistre - Konservatismin suuntauksia
7.1 Liberaalikonservatismi
7.2 Liberaalikonservatismin ja traditionaalisen konservatismin erot?
7.3 Radikaalikonservatismi - Konservatismin tutkimus Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Konservatismi muotoutui omaksi aatetraditiokseen suhteessa Ranskan vallankumoukseen (1789), jolle se oli monella tapaa vastareaktio. Kuten monien muidenkin aatteiden kohdalla, termi ”konservatismi” tuli kuitenkin käyttöön vasta myöhemmin, aatteen jo synnyttyä. Toisin kuin monien muiden aatteiden ja ismien kanssa, ”konservatiivi” ei ollut kuitenkaan poliittisen vastapuolen luoma leima vaan termi, jonka käytön aloittivat konservatiivit itse. Ensimmäistä kertaa nykyistä vastaavassa merkityksessään termi ilmeni vuonna 1818 ranskalaisessa viikkolehdessä Le Conservateur, joka julisti ensimmäisessä numerossaan puolustavansa muun muassa uskontoa, kuningasta ja kunniallisia ihmisiä (ransk. les honnêtes gens). Lehden perustajiin lukeutuivat ranskalaiset rojalistiajattelijat François-René de Chateaubriand (1768–1848) ja Louis de Bonald (1754–1840). Britanniassa termi ”conservative” alettiin yhdistää 1830-luvulta alkaen 1600-luvulta periytyvään Tory-puolueeseen, jonka suora seuraaja Britannian nykyinen konservatiivipuolue on. Myös Saksassa termi tuli 1830-luvulla käyttöön – joskin siellä sitä käyttivät ennen muuta konservatiivien vastustajat.
Konservatiivit katsoivat Ranskan vallankumouksen, sen loppuvaiheen terrorikomennon (1793–1794) ja verenvuodatuksen olevan suoraa seurausta valistusfilosofian ihanteista. Kaikkialla Euroopassa konservatiivisen yläluokan keskuudessa yleistyi käsitys, että valistus, tasa-arvo, demokratia, maailmankansalaisuuden ihanteet ja luonnolliset oikeudet (ks. "Ihmisoikeudet") liittyvät erottamattomasti vallankumouksen tuhoisuuteen. He korostivat traditioiden, auktoriteettien, hierarkioiden ja uskonnon merkitystä, jotta järjestys voitaisiin palauttaa.
Vaikeasti määriteltävä konservatismi ja sen sukulaiskäsitteet
Konservatismin monitahoiselle aatteelliselle kirjolle ei ole mahdollista antaa yhtä kattavaa määritelmää. Aatteen kirjo koostuu erilaisista, joskus poikkeavistakin näkemyksistä sekä niiden taustalta hahmottuvasta maailmankuvasta. Koska yhteiskunnat ovat jatkuvassa muutoksessa, myös poliittiset aatteet ja niiden päämäärät mukautuvat uusiin olosuhteisiin. Suuret aatteet, niin konservatismi kuin liberalismi ja sosialismikin, eivät koskaan esiinny täydellisen puhtaina: aatteet ja niiden kannattajat sijoittuvat aina eräänlaisille keskenään risteäville janoille, joilla yhdistyy piirteitä useista eri aatetraditioista. Konservatismia voikin pitää poliittisfilosofisena traditiona, jonka eri paikoissa ja eri aikoina eläneillä edustajilla on ollut – useista sisäisistä eroavaisuuksista ja ristiriidoistaan huolimatta – tiettyjä yhdistäviä ja tunnusomaisia piirteitä sekä yhteinen vastustuksen kohde.
Konservatismilla on myös monimutkainen suhde moniin muihin merkityksiltään yhtä kiistanalaisiin ja häilyväisiin intellektuaalisiin ja poliittisiin käsitteisiin. Konservatismin peilaaminen sille läheisiin sukulaiskäsitteisiin ja -ismeihin voi kuitenkin auttaa sen monitahoisen sisällön hahmottamisessa. Tällaisia konservatismille enemmän tai vähemmän läheisiä käsitteitä ovat muun muassa traditionalismi, vastavalistus, vastavallankumouksellisuus, romantiikka, taantumuksellisuus (reaktionäärisyys) sekä tietyssä mielessä myös illiberalismi. Termit eivät ole keskenään synonyymejä, mutta niiden sisällöissä on huomattavia päällekkäisyyksiä.
Konservatismista puhutaan toisinaan paitsi poliittisena aatteena, myös laajemmin traditionaalisena psykologisena asenteena ja luonteenlaatuna, joka manifestoituu ihmisessä, joka suosii totunnaista ja suhtautuu torjuvasti muutoksiin ja uusiin asioihin. Yleisenä virheenä on kuitenkin ollut koko konservatiivisen tradition tiivistäminen lähes yksinomaan muutosvastaisuudeksi. Traditionalisti ei myöskään välttämättä ole konservatiivi. Käsitys, jonka mukaan konservatiivit vastustaisivat yksioikoisesti mitä tahansa muutosta, on liian mustavalkoinen. Tällöin jää huomioimatta, että konservatismilla on rikas, monisyinen ja monitahoinen intellektuaalinen traditio, jonka ainoana tavoitteena ei ole ollut vain vallitsevan tilanteen säilyttäminen. Tärkeää on lisäksi huomauttaa, että useatkaan konservatiivit eivät ole välttämättä edes vastustaneet kaikkea muutosta, vaan pikemminkin kontrolloimattomina, äkillisinä ja radikaaleina pitämiään muutoksia. Traditionalistinen asenne ja konservatismi poliittisena ideologiana ovat tiiviisti toisiinsa kytköksissä, ja varovainen suhde muutokseen on eittämättä keskeinen teema konservatismissa, mutta poliittinen konservatismi edellyttää muutakin kuin pelkkää traditionalismia ja muutosvastaisuutta (ks. Mannheim 1986, 83–88; Freeden 1996, 332; Müller 2006, 359).
Vastavalistukseen on puolestaan monesti luettu myös ei-konservatiivinen valistuksen arvostelu, kuten vasemmistolainen, feministinen tai postmoderni kritiikki. Toisinaan esimerkiksi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778, ks. "Rousseau, Jean-Jacques"), joka on ollut tapana nähdä yhtenä keskeisimmistä valistusajattelijoista itsekin, on kuvattu varhaisena vastavalistuksen edustajana (Garrard 2006, 16–28). Rousseaun aikalaiskritiikki muita valistusajattelijoita kohtaan koostui syytöksistä, joiden mukaan nämä olivat vieraantuneita luonnosta sekä ylikorostivat turmelevalla tavalla järjen ja filosofian merkitystä. Tällaista valistuskritiikkiä ei tulisi kuitenkaan sekoittaa valistuksen kokonaisvaltaisempaan vastustukseen, konservatiiviseen vastavalistukseen. Huomionarvoista on myös, että tietyistä yllättävistä yhtäläisyyksistä huolimatta juuri Rousseau oli valistusajattelijoista se, jonka varhaiset konservatiivit tyypillisesti yksilöivät valistuksen ja Ranskan vallankumouksen suurimmaksi intellektuaaliseksi syntipukiksi. Vaikka kaikkea konservatismia onkin enemmän tai vähemmän luonnehtinut epäluulo ja torjuva asenne valistuksen keskeisiä ideaaleja kohtaan, kaikki konservatismi ei ole myöskään ollut ehdotonta ja täydellisen irrallaan valistustraditiosta, kaikista sen piirteistä tai valistusta seuranneista instituutioista.
Termiä romantiikka käytetään melko usein eräänlaisena synonyyminä vastavalistukselle, ja rajanveto näiden kahden välillä onkin kaikkea muuta kuin selkeä. Siksi romantiikka samaistetaan toisinaan myös konservatismiin. Konservatismin ja romantiikan välillä on paljon päällekkäisyyksiä, koska kummankin intellektuaalinen ulottuvuus ammentaa samasta filosofisesta perustasta, niin sanotusta vastavalistuksesta, mutta näitäkään termejä ei tulisi käyttää synonyymeinä. Siinä missä konservatismi on poliittinen aate, romantiikka on älyllinen, kirjallinen ja taiteellinen suuntaus, joka painottaa tunnetta, mysteeriä, mielikuvitusta, luontoa, henkimaailmaa, ihmisyyden pimeitä puolia ja kansanperintöä – muun muassa kansanrunoutta ja -satuja. Romantiikkaan on liitetty poliittisilta arvoiltaan ja pyrkimyksiltään hyvinkin erilaisia ihmisiä (Berlin 1999, 21, 147). Kaikki romantiikkaan yhdistetyt henkilöt eivät siis suinkaan ole olleet poliittisesti konservatiiveja, ja jotkut varhaisemmista romantikoista kannattivat esimerkiksi Ranskan vallankumousta. Ei-konservatiivisista romantikoista hyviä esimerkkejä ovat muun muassa edellä mainittu Rousseau sekä ranskalaiskirjailija Victor Hugo. Hugo oli perhetaustastaan johtuen aluksi konservatiivinen rojalisti, mutta nähtyään, kuinka kammottavissa ja epäoikeudenmukaisissa olosuhteissa hänen aikansa köyhät elivät, hän kuitenkin muutti kantojaan ensin tasavaltalaiseksi liberaaliksi ja kääntyi lopulta vielä vahvemmin vasemmistolaiseksi.
Myös konservatismin ja reaktionismin eli taantumuksellisuuden suhteen voi sanoa olevan monimutkainen. Reaktionäärillä tarkoitetaan ihmistä, joka pyrkii peruuttamaan jo aikaansaadut yhteiskunnalliset uudistukset, siinä missä konservatismi on monesti yhdistetty vahvasti juuri vallitsevan tilanteen eli status quon kannattamiseen ja varovaisen ”orgaanisen” muutoksen suosimiseen. Toisaalta on mahdollista tehdä abstrakti, määritelmällinen erottelu reaktionismin ja konservatismin välillä, mutta käytännössä erottelut, joissa reaktionismi irrotetaan konservatismista erilliseksi suuntaukseksi ovat usein olleet keinotekoisia. Erottelut ovat perustuneet enemmän tai vähemmän yksipuoliseen tulkintaan niin konservatismista kuin reaktionääreiksi kuvatuista ajattelijoista.
Erityisesti brittiläiset konservatiivit, jotka ovat tietoisesti korostaneet omaa maltillisuuttaan, ovat pyrkineet erottautumaan ”äärimmäisinä” nähdyistä ranskalaisista vastavallankumous- ja vastavalistusajattelijoista kuvaamalla nämä reaktionääreinä eikä konservatiiveina. Tällaisissa jaotteluissa ei ole huomioitu, että konservatismin sisällöt ovat reaktiivisuutensa vuoksi vaihdelleet huomattavasti maakohtaisen tilanteen mukaan. Siinä missä varhaiset brittikonservatiivit pyrkivät nimenomaan säilyttämään Britannian perinteistä kulttuuria, yhteiskuntajärjestystä ja instituutioita sekä suojelemaan niitä Ranskan vallankumousideoiden mukaisilta uudistuksilta, saman ajan varhaiset ranskalaiskonservatiivit eivät voineet enää vain puolustaa olemassa olevaa järjestystä: vallankumous oli kaatanut Ranskan perinteiset instituutiot ja yhteiskuntajärjestyksen ja korvannut ne jollain, mitä myös brittikonservatiivit vastustivat ja pelkäsivät. Monet reaktionääreiksi nimetyt ajattelijat eivät tosiasiassa vastustaneet jyrkästi kaikkea muutosta, ja toisaalta taas monet konservatiiveiksi kuvatut ajattelijatkin ovat kannattaneet tietyissä asioissa paluuta vanhaan. Reaktionismia ei siis tulisi nähdä konservatismille täysin ulkopuolisena suuntauksena, vaan sitä edustavien tahojen ajatteluun enemmän tai vähemmän kuuluvana traditionaalisena elementtinä.
Reaktionäärien ja konservatiivien välisestä jaottelusta kumpuaa myös haastavuus määritellä illiberalismia. Illiberalismilla viitataan yleensä sellaiseen poliittiseen ajatteluun, joka vastustaa kaikista ehdottomimmin kaikkea, mitä valistuksen liberaali ja edistyksellinen eli progressiivinen perintö edustaa. Yleensä illiberaaleina pidetään ennen kaikkea radikaalioikeistoa. Monet eivät kuitenkaan haluaisi laskea illiberaalia radikaalioikeistoa lainkaan konservatismiksi, sillä se nimenomaisesti ei ole halunnut säilyttää eli konservoida olemassa olevia instituutioita ja yhteiskuntajärjestystä vaan kumota radikaalisti jo aikaansaadut liberaalit uudistukset ja instituutiot sekä korvata ne uusilla instituutioilla ja hallintomalleilla. Tällaisissa kannoissa on korostettu, että radikaali konservatiivi on jo käsitteellinen mahdottomuus ja painotettu, että esimerkiksi toisen maailmansodan aikana moni konservatiivi nimenomaisesti vastusti paitsi Neuvostoliiton vasemmistototalitarismia myös esimerkiksi Italian ja Saksan äärioikeistolaista totalitarismia.
Tämän kannan esittäjät edustavat yleensä itse liberaalikonservatismia. He pyrkivät tietoisesti pitämään hajurakoa radikaali- tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin ja ajattelijoihin. Tällaisissa näkökannoissa jää kuitenkin huomiotta, että konservatismia, kuten liberalismia tai sosialismiakin, on monenlaista, eivätkä konservatismin eri haarat ole koskaan olleet yksimielisiä. Koska kaikista aatteista löytyy moninaisia ilmentymiä, maltillisia ja radikaaleja, voidaan myös radikaalioikeistolaiset ajattelijat ja liikkeet laskea ajatustensa perusteella osaksi konservatiivisia aatesuuntauksia. Konservatismin voisikin jakaa pääpiirteittäin kolmeen toisistaan erottuvaan alahaaraan: niin sanottuun traditionaaliseen konservatismiin, porvarilliseen liberaalikonservatismiin sekä illiberaaliin radikaalikonservatismiin.
Konservatismin tunnuspiirteitä
Parhaiten konservatismia määrittävät tietynlaiset argumentit, taipumukset, teemat ja metaforat, joiden sisältö on aina heijastellut omaa historiallista ja paikallista kontekstiaan. Vaikka näistä yksikään ei ole ollut välttämättä yksinomaan konservatiivien käytössä, ovat ne ilmenneet yhdessä lähes ainoastaan konservatiiveihin kuuluvilla ajattelijoilla.
Konservatismi oli alusta alkaen poliittinen liike. Ranskan vallankumousta vastustaneet konservatiivit katsoivat, että sen tuhoisten seurausten kumoamiseksi täytyi hyökätä erityisesti sitä ajatusmaailmaa vastaan, joka sen oli alun perin synnyttänyt. Tästä johtuen hyökkäyksen kohteeksi nousi ensisijaisesti valistus. Taistellessaan vuoden 1789 uudistuksia vastaan konservatiivit eivät vastustaneet yksinomaan vallankumouksen keskeisiä teesejä, vaan he loivat eräänlaisen vastalogiikan luonnonoikeusajatteluun perustuvalle valistusajattelulle. Kärjistäen sanottuna varhainen konservatismi muodostui eräänlaiseksi käänteiseksi listaksi yksinkertaistetulle tulkinnalle valistuksesta. Todellisuudessa jako ei ole kuitenkaan aivan näin mustavalkoinen, sillä jotkut varhaisista konservatiiveista ammensivat ajatteluunsa vaikutteita myös tietyiltä varhaisemmilta valistusajattelijoilta, kuten John Lockelta (ks. "Locke, John"), David Humelta (ks. "Hume, David") tai Montesquieu’lta (ks. "Montesquieu, Charles-Louis de Secondat de"). Huomionarvoista siis on, ettei seuraava kuvaus heijastele täydellisesti kaikkia konservatismin eri muotoja ja nykyisiä ilmentymiä vaan ennen muuta sitä, millaisena ajattelutapana se alkujaan syntyi. Kuvauksen on tarkoitus toimia ponnahduslautana aatteen vivahteikkaampaan ymmärtämiseen.
Valistuksen ”sokean” järjen, abstraktioiden ja kirjaviisauden ihannoinnin sijaan konservatiivit ovat korostaneet tunnetta ja vaistoa sekä erityisesti historiaa, traditiota, käytännöllistä kokemusta ja maalaisjärkeä tärkeinä välineinä todellisuuden ymmärtämiseen. Koska maailma on monimutkainen, ei yksikään abstrakti, yleistävä teoria voi heidän mukaansa tavoittaa todellisuuden monimuotoisuutta ja rikkautta. Ajattelun sijaan he ovat painottaneet olemista, teorian ja rationalismin sijaan käytäntöä sekä konkretiaa ja idealismin sijaan realismia. Rousseaun luonnehtiman perimmäisen, ”jalon villin” hyvyyden sijaan he ovat argumentoineet ihmisluonnon olevan turmeltunut, epävakaa ja irrationaalinen. Siinä missä varhaisilla konservatiiveilla näkemys ihmisen vajavaisuudesta kumpusi pitkälti kristillisestä perisynnin ajatuksesta, modernimmat konservatiivit ovat esittäneet ajatuksen maallisemmin. Koska ihminen on moraalisesti heikko, toimii hän usein kontrolloimattomasti viettejään seuraten ja järkeä vastaan, minkä vuoksi ihmiset tarvitsevat kuria, rajoituksia ja hallintaa – eivät valistuksen korostamaa vapautumista tai itsemääräämisoikeutta. Tästä syystä konservatiiveille on ollut tyypillistä perinteisten yhteiskunnallisten instituutioiden puolustaminen: ihmisille asetettujen rajoitusten on katsottu olevan välttämättömiä hillitsemään ja ohjaamaan ihmisten luontaisia huonoja taipumuksia.
Edistysuskon, vapauden ja demokratian sijaan konservatiivit ovat perinteisesti esittäneet historian osoittavan, että ihmiselle luontaisessa järjestyksessä valta on kerääntynyt huipulle, auktoriteetit ovat vahvoja ja hierarkiat selkeitä. Universaalin ihmisyyden, yhteiskunnallisen tasa-arvon ja yhteisten intressien sijaan he ovat katsoneet, että ihmisille ja kansakunnille on luontaista monimuotoisuus, epätasa-arvo ja intressien vastakkaisuus. Koska ihmiset eivät ole samanlaisia, eivät he ole myöskään tasa-arvoisia. Ihmisille kuuluvien luonnollisten oikeuksien sijaan he ovatkin korostaneet velvollisuuksia, vastuuta ja kuuliaisuutta. Harmonian, dialogin ja deliberaation eli keskustelevuuden sijaan he ovat korostaneet konfliktin, vastakkainasettelun, kärsimyksen ja sodan välttämättömyyttä. Konservatiivit ovat myös monesti korvanneet universalismin – eli ajatuksen, jonka mukaan on olemassa ajattomia ideoita, totuuksia ja kaikkialla kaikkina aikoina päteviä periaatteita – partikularismilla, eli näkemyksellä, ettei ole olemassa abstrakteja ajasta ja paikasta riippumattomia totuuksia tai kaikkialla kaikkina aikoina päteviä normeja. Myös ajatuksen universaalista maailmankansalaisuudesta, kosmopolitanismista, he ovat korvanneet kansakuntia painottavalla patriotismilla tai nationalismilla.
Perinteisesti konservatismissa on myös painotettu yksilökeskeisyyden sijaan totaliteettia, kuten perhettä tai kansakuntaa. Konservatiivien mukaan ihminen on aina osa etnistä ja kulttuurista kokonaisuutta, minkä vuoksi he ovat katsoneet, ettei ihminen voi paeta omia juuriaan, esimerkiksi kansallista identiteettiään. Heidän mukaansa ihmiset tarvitsevat juuria ja yhteisöllisyyttä – etnistä, kulttuurista ja uskonnollista yhtenäisyyttä – siinä missä liberaali, moniarvoinen yhteiskunta repii heitä erilleen ja tuomitsee heidät juurettomuuteen. Tällaiset syytökset valistusta ja atomistista yksilökeskeisyyttä kohtaan ovat olleet vahvasti läsnä liki kaikessa konservatiivisessa valistuskritiikissä.
Samaisista syistä konservatiivit ovat tyypillisesti myös korostaneet, että eri kulttuureita ei tule sekoittaa keskenään. Muuten ”orgaaniset”, traditionaaliset kulttuurit rappeutuvat ja tuhoutuvat. Siksi konservatiivit ovat katsoneet, ettei Ranskan vallankumouksessa ja 1700-luvun liberaalissa valistusfilosofiassa ollut kyse vain yksittäisestä historiallisesta katastrofista vaan vaarallisesta ajatusmaailmasta, joka jatkuvasti uhkaa länsimaista, kristillistä sivilisaatiota. Historiallisesta kontekstista on riippunut, kuinka valistuksen ”tuhoisien” liberaalien arvojen on konservatiivien keskuudessa katsottu kulloinkin ilmenevän.
Vastoin yleistä käsitystä suhtautuminen talouteen ei ole perinteisesti ollut konservatismia keskeisimmin määrittävä tekijä. Suhtautuminen rajoitteista ja voitontavoittelusta vapaaseen talouteen on itse asiassa jakanut konservatiiveja merkittävästi. Brittiläiselle ja yhdysvaltalaiselle konservatismille kaupankäynnin, talouden vapauttamisen ja kapitalismin eetos oli jo alusta alkaen yleistä, kun taas varhaiset mannereurooppalaiset konservatiivit – muun muassa Ranskan katoliset konservatiivit ja romantiikkaa edustaneet saksalaiskonservatiivit – suhtautuivat epäileväisesti täysin rajoitteista vapaaseen oman edun tavoitteluun ja kapitalismiin. Radikaalikonservatiivit taas ovat nationalistisista syistä usein suosineet ainakin jonkin asteista protektionismia eli kotimaisen tuotannon suojelemista ja suosimista rajoittamalla ulkomailta tulevaa tarjontaa. Teollisen vallankumouksen jälkeisessä, markkinatalouden hallitsemassa maailmassa valtaosa konservatiiveista on kuitenkin omaksunut täysin samanlaisen kannan kapitalismiin, talouden sääntelyyn tai sen sääntelemättä jättämiseen kuin markkinaliberaalina itseään pitävä porvarillinen oikeisto.
Konservatiiveilla on ollut taipumus puolustaa kulloinkin vallinneita yhteiskunnallisia järjestelyitä, niiden hierarkioita ja niihin liittyvää epätasa-arvoa vetoamalla niiden luonnollisuuteen. Tyypillistä on ollut historian valjastaminen olemassa olevan järjestyksen, hierarkioiden ja instituutioiden oikeuttamiseen. He ovatkin usein ajatelleet, että tämän tai tuon instituution, toimintatavan tai järjestyksen historiallinen kestävyys on osoitus sen luonnollisuudesta sekä siitä, että se on palvellut hyvin ihmisten tai yhteiskuntien muuttuvia tarpeita.
Keskeisimpiä konservatismia määrittäviä piirteitä on ollut poliittisen rationalismin, idealismin, ideologisuuden ja edistysuskon voimakas vastustus. Nämä tosin ovat tiiviisti toisiinsa kytköksissä. Konservatiivit ovat yhdistäneet valistukseen ja sen edistysmielisiin jälkeläisiin jo Platonilta periytyvän ihanteen, jonka mukaan politiikan tulisi perustua (universaaliin) tietoon, esimerkiksi abstrakteihin ideoihin siitä, mitä ovat hyvyys, vapaus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. He taas ovat nimenomaan vastustaneet ajatusta, että valtiota tulisi kehittää tällaisiin järkiperäisiin eli rationalistisiin periaatteisiin nojaten. Poliittinen rationalismi ja poliittinen idealismi merkitsevät kumpikin enemmän tai vähemmän sellaista ajattelua, jonka mukaan ihmisten ei tarvitse tyytyä vallitsevaan hierarkkiseen ja epäoikeudenmukaiseen järjestykseen, vaan he voivat omalla toiminnallaan ja järkeensä tukeutuen muuttaa vallitsevia oloja, yhteiskuntia ja maailmaa paremmiksi. Siten poliittinen rationalismi ja poliittinen idealismi kytkeytyvät läheisesti edistysuskoon ja ovat taipuvaisia utopistiseen ajatteluun, jonka keskiössä on ihanne, että kuvittelemalla toisenlaisia yhteisöjä ja yhteiskuntia ihmiset voivat muuttaa vaihtoehdottomina kuvattuja vallitsevia olosuhteita ja yhteiskuntia oikeudenmukaisemmiksi. Historiallisesta tilanteesta riippuen konservatiiveille tällaista utopistista vaaraa ovat edustaneet niin valistusfilosofia, Ranskan vallankumous, säätyerioikeuksista tai lapsityövoimasta luopuminen, abolitionismi eli orjuuden vastainen liike, feminismi, sosialismi, demokratia ja yhtäläinen äänioikeus, hyvinvointivaltio, peruskoulu kuin samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeuskin.
Konservatismissa taas on päinvastaisesti painotettu poliittista realismia – näkökantaa, jonka mukaan asioihin tulisi suhtautua sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina, kuin niiden pitäisi idealistisesti olla. Siten konservatiivit ovat korostaneet kuvaavansa ihmiset, politiikan ja yhteiskunnallisen todellisuuden sellaisena kuin ne ovat, eivät sellaisina kuin niiden toivottaisiin olevan. Keskeistä on ollut näkemys, että ihmiset eivät ole hyviä tai rationaalisia. Tämän lisäksi niin yhteiskuntien sisällä kuin valtioiden välilläkin tulee aina olemaan yhteisen edun sijaan repiviä intressiristiriitoja. Siten politiikkaakaan ei voi koskaan suunnitella sen varaan, että ihmiset ja yhteiskunnat olisivat altruistisia ja toimisivat vapaaehtoisesti yhteistä hyvää tavoitellen. Sen sijaan konservatiiveille tärkeintä on ollut järjestyksen turvaaminen.
Yksi toistuvimmista konservatiivisista kritiikeistä valistusta ja sen poliittisia jälkeläisiä, liberalismia ja sosialismia, kohtaan onkin kohdistunut uskomuksiin ”hyvistä aikomuksista” tai empatiasta yhteiskunnallisen ajattelun, toiminnan ja uudistusten moottoreina. Niiden on katsottu johtavan pikemminkin katastrofiin ja tuhoon. Tästä syystä konservatiivit ovat voimakkaasti varoitelleet syvästä kuilusta hyvien aikomusten ja niiden todennäköisten tai käytännöllisten lopputulosten välillä. Useimmat konservatiivit ovat kannattaneet näkemystä, jota Albert Hirschman on kuvannut termillä perversity thesis. Sen mukaan valistuksesta kumpuavat kauniin kuuloiset inhimilliset pyrkimykset muovata yhteiskunnasta vapaampi, tasa-arvoisempi ja oikeudenmukaisempi johtavat helposti päinvastaisiin lopputuloksiin: entistä suurempaan alistamiseen, kontrolliin ja tyranniaan (Hirschman 1991, 11–42). Siksi konservatiivien ajattelun ytimessä on ollut ”orgaaninen”, luonnolliseksi kuvattu kehitys.
Konservatismille on siis ollut keskeistä sen vastustajien syyttäminen abstrakteista, teoreettisista ja todellisuudesta irtaantuneista ajatuksista sekä filosofisten systeemien rakentamisesta. Abstrakteihin ideaaleihin ja rationalistisiin periaatteisiin nojaavia pyrkimyksiä muuttaa maailmaa on puolestaan syytetty vaaralliseksi poliittiseksi idealismiksi, utopismiksi ja ideologiseksi radikalismiksi. Tunnetuimman nimityksen tälle konservatiivien yhteiselle inhon kohteelle on antanut Michael Oakeshott (1901–1990). Hän käytti siitä nimitystä ”poliittinen rationalismi” (rationalism in politics). Irlantilainen modernin konservatismin isänä pidetty Edmund Burke (1729–1797) puolestaan puhui siitä nimityksellä ”järjen väärinkäyttö” (abuse of reason). Hänen aikalaisensa, savoijilainen Joseph de Maistre (1753–1821) kutsui sitä taas ”filosofismiksi” (philosophisme), jolla hän viittasi juuri valistusfilosofiaan ja sen vastenmielisenä näkemäänsä pyrkimykseen puuttua asioihin, jotka eivät sille hänen mukaansa kuulu. Filosofismilla Maistre tarkoitti valistusfilosofien tavoitetta järjestää yhteiskunnallinen elämä yksinomaan filosofian ja rationalismin ehdoilla. Niin sanotun uusliberalismin, jota voi pitää eräänä liberaalikonservatismin alahaarana, keskeisenä teoreetikkona nähty Friedrich von Hayek (1889–1992) taas nimitti poliittista rationalismia kritiikissään ”konstruktivismiksi” (constructivism). Huomautettakoon tosin, että konservatiivit eivät ole vastustaneet kaikkea tiedon ja järjen hyödyntämistä yhteiskunnassa, vaan ennen muuta pyrkimyksiä uudistaa yhteiskuntaa siten, että se heijastelisi valistushenkisiä ideoita tai abstrakteja teorioita esimerkiksi vapaudesta, tasa-arvosta tai oikeudenmukaisuudesta.
Konservatismin ja ideologian suhde
Koska konservatiivit ovat vastustaneet poliittista rationalismia, eli yhteiskunnan muuttamista tiettyihin rationaalisiin periaatteisiin vedoten, on paikallaan sanoa jotakin konservatiivisten suuntausten suhteesta ideologiaan. Neutraali ideologiakäsitys mieltää ideologian ajatusten ja uskomusten synnyttämäksi käsitykseksi ympäröivästä todellisuudesta. Konservatismissa painottuu kuitenkin negatiivinen ideologiakäsitys. Konservatiivit katsovat ideologian edustavan vääristynyttä tietoisuutta todellisuudesta – jotain, joka häiritsee ja sumentaa ihmisen kykyä ymmärtää todellisuuden luonnetta ja ”realiteetteja”.
Toisin kuin liberalismia ja sosialismia, konservatismia ei ole aina nähty filosofisesti kehittyneenä ideologiana vaan pikemminkin käytännöllisenä reaktiona ensin mainittuja ideologioita ja niiden konkreettisia ilmentymiä, esimerkiksi Ranskan tai Venäjän vallankumouksia, kohtaan. Tätä näkemystä ovat korostaneet erityisesti konservatiivit itse. Heidän mukaansa konservatismi ei siis ole ideologia, vaan ajattelutapa, joka kumpuaa ideologisen radikalismin ja poliittisen rationalismin vastustuksesta. Koska perinteisesti konservatismista ovat kirjoittaneet lähinnä näin ajattelevat konservatiivit itse, on kyseinen näkemys tullut melko yleiseksi.
Reaktiivisesta luonteestaan johtuen konservatismin kehitys on ollut vahvasti riippuvaista muista ideologioista ja niiden kulloisessakin kontekstissa, esimerkiksi eri maissa eri tavoin ilmenneistä heijastumista. Siten se on muuttunut ajan ja paikan mukana kameleonttimaisesti niin sisällöiltään kuin tavoitteiltaankin. Tästä syystä myöhemmät konservatiivit ovat saattaneet esiintyä sellaisten jo vakiintuneiden asioiden puolustajina, joita varhaisemmat konservatiivit puolestaan voimakkaasti vastustivat radikalismina, ja asemoida vastustuksensa oman aikansa ”radikaaleina” nähtyinä asioita ja yhteiskunnallisia pyrkimyksiä kohtaan.
Vaikka ajatus minkäänlaisen konservatiivisen ajatustradition olemassaolosta on toisinaan kyseenalaistettu, voidaan konservatismia perustellusti käsitellä myös omana poliittisfilosofisena ideologianaan – paikallisuudestaan ja reaktiivisuudestaan huolimatta (mm. Freeden 1996, 317–318; Müller 2006, 359; Alexander 2013, 594–615). Konservatiivit ovat eri aikoina lukeneet toistensa kirjoituksia, viitanneet niihin ja saaneet niistä vaikutteita, vaikka eivät olisikaan olleet aina kaikesta samaa mieltä. Vaikka konservatismi syntyi vastustamaan heille dogmaattisena ja keinotekoisen koherenttina näyttäytyvää valistuksen ”ideologiaa”, tulivat sen edustajat itse luoneeksi yhtä lailla koherentin, teoreettisen ajatusrakennelman ja ideologisen kokonaisuuden, kun he joutuivat puolustamaan vallitsevaa järjestystä sitä uhanneelta vallankumoukselta.
Miksi sitten konservatiivisen poliittisen ideologian katsotaan syntyneen varsinaisesti vasta Ranskan vallankumouksen myötä eikä jo aikaisemmin? Olihan eurooppalaisissa yhteiskunnissa ollut aikaisemminkin hierarkioita ja niiden välttämättömyyden intellektuaalisia puolustajia. Ennenkin oli ollut myös erilaisia pienimuotoisempia ja paikallisempia kansannousuja ja talonpoikaiskapinoita. Konservatiivisten suuntausten nousun syyksi voisi mainita sen, että aiemmat kapinat eivät olleet kovin vakavasti uhanneet vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, sen instituutioita ja hierarkioita, vaan yhteiskuntarakenteet olivat säilyneet varsin kyseenalaistamattomina. Koska tällaiset kapinat oli usein kyetty taltuttamaan voimakeinoin, ei vallitsevan hierarkkisen yhteiskuntajärjestyksen puolustajilla ollut aikaisemmin tarvetta ryhtyä kokonaisvaltaiseen intellektuaaliseen vastahyökkäykseen kaataakseen vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä uhkaavat voimat. Vasta Ranskan vallankumous ja sen taustalla enemmän tai vähemmän häämöttäneet valistusideat loivat niin suurena koetun uhan, että se pakotti konservatiivit muotoilemaan omat perustelunsa ja vastalogiikkansa. Sen avulla he pyrkivät oikeuttamaan säätyvallanaikaisen järjestyksen sekä osoittamaan, että valistusajattelu ja siihen nojaava vallankumous ihanteineen ja uudistuksineen oli paitsi poliittisesti myös moraalisesti, ontologisesti, tietoteoreettisesti ja uskonnollisesti kestämättömällä pohjalla.
Vastavalistus ja konservatismin intellektuaaliset juuret
Konservatiivit katsoivat siis Ranskan vallankumouksen olevan pitkälti seurausta valistuksesta, ja siten valistuksesta tuli varhaisten konservatiivien ensisijainen vastustuksen kohde. Tästä johtuen konservatiivit omaksuivat runsaasti vaikutteita ajattelijoilta, jotka olivat kritisoineet valistusta jo ennen vallankumousta. Valtaosa Ranskan vallankumouksen jälkeisestä konservatismista onkin vahvasti heijastellut vallankumousta edeltäneen valistuskritiikin filosofisia strategioita. Monet varhaisista vastavalistusajattelijoista olivat kuitenkin alkujaan itsekin valistuksen lapsia.
Italialaiseen Giambattista Vicoon (1668–1744) viitataan usein ensimmäisenä vastavalistusajattelijana. Esimerkiksi Alain Pons on sanonut, että Vico, ”joka ei ennen ollut mitään, on tullut ylimmäksi auktoriteetiksi kaikille valistuksen vihamiehille” (Pons 1981, 8). Vicoa itseään ei yleensä lasketa mukaan konservatismin traditioon, ja hänen vaikutuksensa konservatiiviseen aatteeseen on pikemminkin filosofinen kuin poliittinen. Hän oli ensimmäisiä ajattelijoita, joka loi kriittisen vastineen valistukseen keskeisimmin liitetyille piirteille, kuten rationalismille, intellektualismille ja universalismille sekä universalistiselle ihmiskäsitykselle (ks. Mali 1989, 46–47). Hän kritisoi luonnonoikeusteoreetikoita, Thomas Hobbesia, John Lockea, Hugo Grotiusta sekä Samuel Pufendorfia esittäen, että ihminen ei luonut yhteiskuntaa, vaan päinvastoin yhteiskunta loi ihmisen. Kuten konservatiivit omassa valistuskritiikissään, korosti jo Vico painokkaasti tradition ja tapakulttuurin merkitystä sekä historialliseen, kulttuuriseen ja kielelliseen yhteisöön kuulumisen tärkeyttä (Sternhell 2010, 1–2, 8).
Tärkeimpiin varhaisiin vastavalistusajattelijoihin voi perustellusti laskea myös saksalaisen Johann Georg Hamannin (1730–1788). Hamannin kritiikki kohdistui ennen muuta valistusajattelun paikallista, preussilaista ilmentymää kohtaan. Fredrik II:n johdolla (1712–1786) valistusajattelu oli nimittäin institutionalisoitu Preussissa enemmän kuin missään muualla Euroopassa. 1700-luvun varhaiskonservatiiveille Fredrikin valta merkitsi edistyksen sijaan ”valistunutta despotismia”, ja Saksassa voimistuikin uskonnollinen vastaliike valistuksen rationalismia, sekularisaatiota, uskonnollista suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta kohtaan. Frankofiili, valistusfilosofiasta innostunut ja uudistushenkinen Fredrik oli täyttänyt hallintonsa johtopaikkoja ranskalaisilla valistusajattelijoilla. Hamannille Fredrikin hovi merkitsi vieraan vallan paternalistista ja ylimielistä voimaa hänen kotimaassaan: hän katsoi sen pyrkivän istuttamaan ylhäältä käsin vierasmaalaisia ideoita Saksan sivistymättömänä ja keskenkasvuisena pitämällensä kansalle (Garrard 2006, 30) – piittaamatta Saksalle aikojen kuluessa orgaanisesti syntyneestä ominaiskulttuurista. Hartaana pietistinä Hamann peräänkuulutti yksinkertaista, hurskasta elämää, sisäistä uskon kokemusta sekä tunteen ja intuition merkitystä yli järjen.
Systemaattisimmin Hamann hyökkäsi valistuksen järkeä kohtaan teoksessaan Järjen puhdasoppisuuden metakritiikki (Metakritik über den Purismus der Vernunft, 1784), jonka kritiikki kohdistui Immanuel Kantin (1724–1804) Puhtaan järjen kritiikkiin (1781). Hän ei voinut sietää valistukseen liittämäänsä näkemystä järjen universaaliudesta, itsenäisyydestä tai puhtaudesta. Näitä ajatuksia ilmensivät kenties parhaiten Kantin elegantit jaottelut puhtaaseen ja epäpuhtaaseen ajatteluun ja kokemukseen (noumenoniin ja fenomenoniin) (Garrard 2006, 32–33). Vastustaakseen myös tyylillisesti valistuksen keinotekoisena pitämäänsä selkeyttä ja todellisuuden rationalisointia, Hamann kirjoitti tarkoituksellisen vaikeaselkoisesti. Korostaakseen sitä, että maailma on epäselvä, monimutkainen ja mysteerien peittämä, hän suosi selkeiden ajatusten ja systeemien esittämisen sijaan palasia, siruja sekä oikukkaita, vaikeaselkoisia ja monitulkintaisia metaforia ja aforismeja. Fredrikin suosimia valistusfilosofeja hän kutsui halveksuvasti ”dogmien tekijöiksi” ja ”moderneiksi ateenalaisiksi”, sillä antiikin Ateena merkitsi hänelle rappeutunutta kulttuuria, jossa abstrakti, rationalistiseen puhtauteen pyrkivä filosofia oli turmellut ihmisten sielut ja sydämet (Hamann 1949–1957, vol. 2, 295). Hamann syytti heitä tekopyhyydestä ja hurskastelusta ja kutsui heitä jumalan vastaisiksi fanaatikoiksi.
Toisinaan jo David Humea (1711–1776), joka lasketaan skottivalistuksen keskeisimpiin ajattelijoihin, on kutsuttu konservatismin varhaiseksi edustajaksi. Hän ei tosin ehtinyt elää todistaakseen Ranskan vallankumousta. Humen konservatismia voisi kenties luonnehtia varhaiseksi muodoksi 1800-luvulla laajemmin yleistyneestä porvarillisesta liberaalikonservatismista. Hänen edustamansa yhdistelmä poliittista konservatismia ja porvarillista kaupankäynnin eetosta on ollut tunnusomaista brittiläiselle ja yhdysvaltalaiselle konservatismille. Myös Hume vastusti poliittista rationalismia, ja katsoi, että ”järki on, ja sen tuleekin olla, vain passioiden orja” (Hume 2009, 636). Tästä syystä Hume kritisoi voimakkaasti järkeen perustuvia, utopistisina pitämiään pyrkimyksiä muokata yhteiskuntia paremmiksi. Esimerkiksi Hamann vaikuttui Humen kirjoituksista ja omaksui tämän kritiikin järjen onttoudesta, köyhyydestä ja epäluotettavuudesta. Vastavalistusajattelijoiden välityksellä nämä ajatukset tulivat keskeisiksi myös poliittisessa konservatismissa.
Ranskan vallankumous ja konservatiivisen aatteen muotoutuminen
Konservatismin aatehistoria on usein tapana aloittaa irlantilaisesta Edmund Burkesta, jonka vaikutus ulottuu enemmän tai vähemmän kaikkiin konservatismin haaroihin. Hänen jo vuonna 1790 ilmestynyt Reflections on the Revolution in France oli ensimmäinen kokonaisvaltainen intellektuaalinen hyökkäys sekä Ranskan vallankumousta että sen taustalla nähtyä valistusfilosofiaa kohtaan. Teoksellaan hän pyrki kääntämään brittiläisen yleisön vallankumousta ja sen ideaaleja vastaan, koska hän pelkäsi, että levottomuudet leviäisivät yli kanaalin ja uhkaisivat Britanniaan aikojen saatossa orgaanisesti muotoutunutta kulttuuria ja yhteiskuntajärjestystä. Hänen suosiotaan sekä aikalaisten että myöhempien konservatiivien keskuudessa lisäsi kiihkeä, ehdoton ja totaalinen hyökkäys ”vihollista” vastaan.
Burke popularisoi teoksessaan käsitystä, jonka mukaan vallankumous ei ollut syttynyt tyhjästä vaan oli pikemminkin väistämätön seuraus valistusfilosofian ”vaarallisista” ihanteista, kuten vaatimuksesta ihmisten väliseen tasa-arvoon ja vapautumiseen. 1790-luvun puoliväliin mennessä termi jakobiini yleistyi miltei synonyymiksi valistusihmiselle. Mielikuva selkeästä kausaatiosta valistusfilosofian ja vallankumouksen verenvuodatuksen välillä vaikutti valistuksen maineeseen kaikkialla Euroopassa synnyttäen sille kokonaisen sukupolven uusia vihollisia.
Burke, joka oli alkujaan ollut itsekin kiinnostunut varhaisesta valistuksesta, muun muassa John Locken ja Montesquieu’n ajatuksista, muutti pian Ranskan vallankumouksen puhjettua suhtautumistaan ja syytti valistuksen ”naiiveja” ideoita poliittisen auktoriteetin ja yhteiskunnallisen järjestyksen romahduksesta Ranskassa. Vaikka Burke uskoi orgaaniseen kehitykseen, suhtautui hän ymmärtäväisesti sekä Mainioon vallankumoukseen (1688) että Yhdysvaltain vallankumoukseen (1776), joita hän piti maltillisina ja pragmaattisina vallankumouksina. Hänen mukaansa niistä kumpaankin oli ryhdytty sellaisten traditionaalisten, vakiintuneiden tapojen ja perinteisten instituutioiden säilyttämiseksi, jotka olivat osoittaneet kestävänsä hyvin aikaa. Ranskan vallankumouksen hän kuitenkin tuomitsi jyrkästi, sillä edellä mainituista ”järkevistä” vallankumouksista poiketen hän väitti sen perustuvan puhtaasti suuriin filosofisiin, konkretiasta irrallisiin periaatteisiin, jotka poikkeuksetta synnyttävät enemmän pahaa kuin hyvää.
Burkelle Ranskan vallankumous merkitsi ideologista ja naiivia fanatismia. Hän oli ensimmäinen, joka muotoili systemaattisesti näkemyksen, jonka mukaan konservatismin vastustuksen kohteena ovat valistuksen yhteiskunnalliset ideaalit. Näiden vastustettavien ideaalien mukaan ihmiset voivat järkeään käyttäen muuttaa itse yhteiskuntia alati vapaammiksi, tasa-arvoisemmiksi, reilummiksi tai oikeudenmukaisemmiksi. Burke inhosi syvästi yhteiskuntasopimusperinteestä kumpuavaa ajatusta, että yhteiskunta olisi ihmisten tahdon ja vapaaehtoisen sopimuksen tulosta ja olemassa pääasiallisesti heidän oikeuksiensa ja hyvinvointinsa varmistamiseksi. Hänen mukaansa yhteiskunta ei ollut olemassa taatakseen yksilöille luonnollisia oikeuksia vaan päinvastoin siksi, että tarvittiin valtiollisia instituutioita, jotta ihmisten huonoja taipumuksia voitaisiin pitää kurissa ja ihmisiä voitaisiin suojella heiltä itseltään ja toisiltaan. Hän kritisoi valistusfilosofeja ivaten, ettei heille riittänyt edes hyvän elämän turvaaminen, vaan lisäksi he vaativat vieläpä onnellisuutta. Burke vastusti ajatusta, että ihmisillä olisi luonnollinen oikeus osallistua heitä itseään koskevaan päätöksentekoon. Hän katsoi, että mikäli vailla itsekuria olevalle kansalle myönnettäisiin yhtäläinen äänioikeus, purkautuisi sen tyytymättömyys ja kateus yläluokan omaisuutta ja asemaa kohtaan helposti väkivaltaisesti. Burke piti siis demokratiaa vaarallisena järjestelmänä. Jos kansa saisi päättää kaikesta, ei yhteiskuntaan jäisi mitään pyhää, eikä rauhasta tai järjestyksestä olisi enää tietoakaan.
Burkesta alkaen yhteiskunnallinen mielikuvitus on merkinnyt konservatiiveille suurta vaaraa, ja siksi heille on ollut tyypillistä syyttää liberaaleja naiivista haaveilusta ja utopismista. Burkelta juontuu myös myöhempien konservatiivien jakama kritiikki, jonka mukaan valistusliberaalit eivät kykene ajattelemaan mitään konkretian tasolla, koska he ovat liian kiinnittyneitä abstrakteihin teorioihinsa ja periaatteisiinsa, mikä puolestaan johtaa välinpitämättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen todellisen maailman realiteeteista. Valistusajattelijat olivat Burken mukaan varustaneet vallankumousjohtajat vaarallisilla teorioillaan, joihin jälkimmäiset sitten perustivat poliittiset toimintaperiaatteensa. Tästä syystä jakobiinitkin olivat hänelle vain poliittisesti aktiivisia valistusmiehiä. Burkelta juontuu myös ajatus, että vallitseva, perinteinen ja varsin hierarkkinen järjestys on oikeutettu, ja että mikä tahansa toimi uskonnon ja historian oikeuttamaa, vallitsevaa järjestystä vastaan merkitsee utopismia, joka vaarantaa järjestyksen ja läntisen kristillisen sivilisaation säilymisen.
Burkelle kaikki keinot pahan poistamiseksi olivat sallittuja, ja tästä syystä hän peräänkuulutti totaalista sotaa Ranskan vallankumoushallinnon ja sen taustalla lymyävän valistusajattelun kukistamiseksi. Vastustaakseen valistusta ja sen vaarallisena pitämäänsä yhteiskunnallista ajattelua kokonaisvaltaisesti, Burke hyökkäsi voimakkaasti sen rationalismia, intellektualismia ja abstraktioita sekä ”haaveita” ja ”illuusioita” vastaan. Hän katsoi, ettei valistusta ja sen seurauksena syntynyttä vallankumousta voitaisi kukistaa kuin yhtä voimakkaalla vastafilosofialla (Burke 1992, 273). Puhuessaan Ranskan vallankumouksesta ja valistusajattelusta, hän toisti halveksivasti termejä kuten ”suunnittelu”, ”systeemi”, ”teoria”, ”metafysiikka”, ”filosofia” ja ”abstraktio” ja rinnasti ne hyvinä pitämiinsä piirteisiin kuten ”järkevyys”, ”käytännöllisyys”, ”tapa” ja ”harkitsevaisuus” (Garrard 2006, 40–41). Tällainen mutkia oikova vastakohtaisuuksien listaaminen toistuu pitkälti kaikissa Burkea seuranneissa varhaiskonservatiivien hyökkäyksissä valistusta ja sen poliittisia implikaatioita vastaan. Samasta taustasta juontuvat myös syytökset valistuksen poliittisten jälkeläisten, liberaalien ja sosialistien, ideologisuudesta.
Louis de Bonald ja Augustin Barruel
Burken Reflections on the Revolution in France toimi innoittajana monille muille vallankumouksesta järkyttyneille eurooppalaisille. Etenkin ranskalaisten voimakkaan katolisten rojalistien keskuudessa Burken ajatukset löysivät nopeasti kaikupohjaa. Esimerkiksi vuonna 1796 julkaistiin Louis de Bonaldin teos Théorie du Pouvoir Politique et Religieux. Bonald kuului ranskalaisiin ultrarojalisteihin, jotka vastustivat vallankumouksen tasa-arvon ihannetta ja sen synnyttämiä konkreettisia poliittisia muutoksia. Ultrarojalistit pyrkivät palauttamaan aateliston, suurmaanomistajien ja katolisen kirkon perinteisen valta-aseman. Eräs Bonaldin vaikutusvaltaisimmista kirjoituksista oli vuonna 1801 julkaistu teos Du divorce, jossa vastustettiin kiivaasti vuoden 1791 perustuslain kohtaa, joka mahdollisti avioeron Ranskassa. Kyseinen kohta esitti avioliiton jumalallisen sakramentin sijaan vain siviilioikeudellisena sopimuksena, mikä tarkoitti – toisin kuin kirkko oli opettanut – että ihmiset voisivat vapaasti myös purkaa tällaisen sopimuksen. Periksiantamattomana katolilaisena ja kirkon merkityksen puolustajana Bonald ei voinut hyväksyä avioeroa, vaan piti sitä vaarallisena ilmentymänä aikansa jumalattomuudesta sekä perusteettoman individualismin, autonomian ja tasa-arvon ihanteesta.
Esseisti ja jesuiittapappi Augustin Barruelin (1741–1820) teos Mémoires pour servir à l’histoire du Jacobinisme ilmestyi puolestaan kolmessa osassa vuosina 1798–1799. Siitä tuli eräs aikansa luetuimmista kirjoista, ja myös Burke ylisti sen sanomaa vuolaasti. Teoksessaan Barruel esitti, ettei Ranskan vallankumous ollut vain spontaani, valistuksesta inspiroitunut populaari kansannousu vaan aktiivinen kolmoissalaliitto – valistusajattelijoiden, vapaamuurareiden ja järkeä korostaneen Illuminati-salaseuran yhdessä juonima antikristillinen, antimonarkistinen ja antisosiaalinen hanke. Hänen mukaansa näiden nimenomaisena tarkoituksena oli syöstä perinteiset arvot ja järjestys vallasta ja tuputtaa pahaa-aavistamattomalle kansalle heidän omia vaarallisia ihanteitaan.
Toisinaan erityisesti ranskalaisia traditionaalisia konservatiiveja on kutsuttu rationalisteiksi, jotka kuitenkin kannattivat jonkin asteista irrationalismia. Tällä tarkoitetaan sitä, että konservatiivit ovat puolustaneet irrationalismia valistukseen liittämäänsä sokeaa rationalismia vastaan vaikkakin poikkeuksellisen hienostunein ja paradoksaalisen rationaalisin keinoin (ks. Mannheim 1986, 131). Kenties paras esimerkki tällaisesta tyylistä löytyy savoijilaiselta (nykyisin osa Ranskaa) Joseph de Maistrelta, jota on Burken ja Bonaldin ohella pidetty eurooppalaisen konservatismin oppi-isänä sekä yhtenä raivokkaimmista, antimoderneimmista ja tarkkanäköisimmistä konservatiiviajattelijoista. Myös Maistre inspiroitui Burken teoksesta, mutta hän meni monella tapaa filosofisesti tätä syvemmälle. Vuonna 1796 julkaistussa teoksessaan Considérations sur la France hän julisti vallankumouksen olevan väkivaltainen, jumalallinen rangaistus valistuksen synneistä, kuten uskonnollisten ja yhteiskunnallisten auktoriteettien hylkäämisestä ja perinteisen yhteiskuntajärjestyksen kyseenalaistamisesta.
Myös Maistre vastusti intellektualismia ja syytti valistusta utopistisesta ja ympäröivästä todellisuudesta vieraantuneesta ajattelusta, joka perustui abstraktioihin sekä teoreettiseen näkemykseen universaalista järjestä, joka sitoo kaikki ihmiset yhteen ja samaan ihmiskuntaan. Hän ei – kuten ei valtaosa muistakaan konservatiiveista – kuitenkaan hylännyt ajatusta järjestä täysin, vaan ennen kaikkea valistusfilosofeihin yhdistämänsä ajatuksen universaalista järjestä, jonka hän kuvasi tekopyhänä, ylimielisenä ja elitistisenä pyrkimyksenä yleistää oma näkökulma ihmisyyden ylimmäksi ihanteeksi. Useat varhaiset konservatiivit tekivätkin jyrkän erottelun ”oikean filosofian” ja ”pseudofilosofian”, eli heidän mukaansa abstraktin valistusfilosofian, välille. Käyttämällä jälkimmäisestä termiä filosofismi, Maistren pyrkimyksenä oli rinnastaa valistusfilosofit halveksuvasti antiikin aikaisiin sofisteihin. Termillä sofismi on ollut pitkään varsin negatiivinen lataus johtuen siitä, että Sokrates ja hänen seuraajansa Platon kuvasivat sofisteja ylpeiksi, pikkusieluisiksi ja totuuden luonnetta ymmärtämättömiksi pseudofilosofeiksi, joiden opetukset olivat turhanpäiväisiä ja virheellisiä.
Maistre vertasi tiedettä tuleen: hän ajatteli sen olevan hyödyllinen omassa rajoitetussa paikassaan, mutta haitaksi suuremmassa mittakaavassa. Hän katsoi, että ne ihmiset, jotka ovat teoreettisessa järkeilyssä lahjakkaimpia, ovat valtion johtajina kaikista surkeimpia ja vaarallisimpia, eikä heitä tule päästää tekemään käytännöllistä lainsäädäntötyötä. He eivät voi hänen mukaansa sietää sitä, ettei maailma tai ihmiset toimi johdonmukaisesti. He eivät myöskään ymmärrä, että parhaiden mahdollisten lopputulosten saavuttamiseksi täytyy politiikassa usein tehdä asioita, jotka eivät täydellisesti vastaa kunkin omia abstrakteja, teoreettisesti hahmoteltuja periaatteita ja ideaaleja. Niinpä Maistre ajatteli, että ”ihmisjärki, jota filosofiaksi kutsutaan, on yhtä hyödytöntä niin valtioiden kuin yksilöidenkin onnellisuudelle” ja ”milloin ihmisjärki on instituutioihin sotkeutunut, se ainoastaan turmelee ja tuhoaa ne” (Maistre 1996b, 82).
Maistre kiisti valistuksen oletuksen abstraktista ihmisyydestä, ja esitti, että ihmiset eivät ole samanlaisia eivätkä myöskään samanarvoisia. Tästä syystä oli hänen mukaansa myös virheellistä vaatia ihmisille yhtäläisiä luonnollisia oikeuksia ihmisyyteen vedoten. Yhtäältä hän kritisoi valistuksen universalistista näkemystä ihmisyydestä – hänen mukaansa on olemassa ranskalaisia, italialaisia, venäläisiä, ”jopa persialaisia”, mutta ei sellaista entiteettiä kuin ihminen (Maistre 2006, 53) – mutta toisaalta hän itsekin viittasi jatkuvasti jonkinlaiseen muuttumattomaan ihmisluontoon. Hänen mukaansa ihmisluonto on jo perisynnin vuoksi paha ja turmeltunut, minkä vuoksi ihmiset tarvitsevat välttämättä hallintaa, kovaa kuria ja kyseenalaistamattomia auktoriteetteja.
Maistre katsoi, ettei valistuksen korostama ihmisten tasa-arvo ole yhteensovitettavissa minkään vakaan ja pysyvän hallinnon kanssa. Hän hyökkäsi demokratiaa vastaan argumentoimalla, että koska ihmiset eivät ole hyviä tai rationaalisia, tarvitsevat he kuria, auktoriteetteja ja hallintaa. Yhteiskuntajärjestys ja suvereenin valta kestävät ja pysyvät kyseenalaistamattomina vain, jos ne perustuvat ihmisten silmissä selittämättömään jumalalliseen mysteeriin. Maistren mukaan kukaan ei uskoisi hallitsijaa, jonka uskoisi voivansa syrjäyttää vallasta, eikä kukaan tottelisi lakia, jonka katsoisi voivansa kumota. Hän esitti, että koska maailmanhistoria ei tunne aikaa, jolloin ihmisten välillä ei olisi ollut hierarkioita, vallitsevan yhteiskunnan hierarkiat ja epätasa-arvo eivät olleet ainoastaan tarpeellisia vaan myös luonnollisia ja sen tähden oikeutettuja.
Maistre pyrki osoittamaan, että monet valistuksen keskeiset ideat – koskien mm. ihmisten perimmäistä hyvyyttä, tasa-arvoa ja yhteiskunnallista edistystä – olivat epäonnistuneet: tästä juuri vallankumouksen terrori oli hänelle selkeä osoitus. Hänen mukaansa valistusajattelijat olivat epäonnistuneet huomaamaan, ettei yhteiskunnallista rauhaa ja järjestystä takaa järki vaan tunne ja mysteeri. Mikään minkä ihminen, järki tai valistus on rakentanut, ja mikä lepää kritiikin ja kyseenalaistamisen perustalla, ei voi säilyä, sillä se ei voi puolustautua itse itseltään.
Monien konservatiivien tavoin myös Maistre peräänkuulutti relativismia suhteessa valtiomuotoihin. Hänen mukaansa valistusajattelijoiden ja vallankumouksellisten suurimpia perusvirheitä oli olettaa universaalin ihmiskäsityksen pohjalta, että olisi vain yksi valtiomuoto ja perustuslaki, joka olisi objektiivisesti, universaalisti ja rationalistisesti katsoen paras kaikille maailman ihmisille ja kansoille. Hän korosti, ettei poliittisen järjestelmän hyvyyttä tai huonoutta voi ylipäätään mitata suhteessa johonkin teoreettiseen, abstraktiin periaatteeseen vaan vain sen perusteella, kuinka kestävä se on. Siten Maistre katsoi, että mikä tahansa valtiomuoto tai yhteiskunnallinen hierarkia, joka on kestänyt aikaa, on osoittanut olevansa luonnollinen ja siksi oikeutettu. Kritisoidessaan vallankumouksellisen Ranskan perustuslakeja Maistre kirjoittaa:
Ranskan perustuslakia (constitution) voisi tarjota kaikille ihmisyhteisöille Kiinasta Geneveen. Mutta perustuslaki, joka on kirjoitettu kaikkia kansakuntia varten, ei todellisuudessa ole kelvollinen millekään kansalle: se on puhdas abstraktio, jonkinlainen hypoteettisia ideoita tutkaileva skolastinen harjoitustyö, jonka vastaanottajan ajatellaan olevan jossain mielikuvitusmaailmassa asusteleva myyttinen ihminen. (Maistre 2006, 53.)
Maistre siis ajatteli, että koska kansakunnat poikkeavat toisistaan väestöltään, tavoiltaan, uskonnoltaan, kulttuuriltaan ja maantieteellisiltä oloiltaan, eri valtioille sopivat erilaiset valtiomuodot ja perustuslait. Kuten Hamann ja Burke, myös Maistren mukaan kullekin kansalle sopii vain ja ainoastaan se yksittäinen (partikulaarinen) ja perinteinen kulttuuri sekä valtiomuoto, joka sille on aikojen saatossa luonnostaan syntynyt. Tässä hän erosi huomattavasti esimerkiksi Bonaldista, jonka ajattelussa tällainen partikularismi ja relativismi eivät näkyneet. Bonaldin mukaan traditionaalinen ja itsevaltainen monarkia oli paras kaikkialle. Eroa näkemysten välillä selittänee se, että Maistre oli kotoisin suurempien naapuriensa alaisuudessa olleesta pienestä maasta, kun taas Bonald oli kotoisin Ranskasta – itsetietoisesta ja itsensä maailman keskipisteenä nähneestä suurvallasta.
Huomionarvoista on kuitenkin, että niin Maistren kuin muidenkin konservatiivien ajattelussa relativismin ja partikularismin välinen suhde on ollut varsin ristiriitainen. Vaikka Maistre syytti valistusta ylimielisestä elitismistä, holhoamisesta ja pyrkimyksistä levittää maailmankuvaansa kaikkialle – sekä epäsuvaitsevaisuudesta niitä kohtaan, jotka eivät jakaneet sen liberaalia ajattelutapaa – häntä itseään tuskin voi kutsua suureksi yksilönvapauksien tai moniarvoisen yhteiskunnan puolustajaksi. Vaikka hän oli kulttuurirelativisminsa puolesta eräänlainen pluralisti suhteessa kulttuureihin, ei hän hyväksynyt valtion sisällä minkäänlaista pluralismia, monimuotoisuutta tai esimerkiksi uskonnollista suvaitsevaisuutta. Hän kritisoi jopa Ranskan mestattua kuningasta Ludvig XVI:tta siitä, että tämä oli myöntänyt oikeuksia Ranskan protestanttivähemmistölle ja peräänkuulutti, ettei mikään valtio voi säilyä, mikäli se sallii itsenäisen ajattelun. Immanuel Kantin Sapere Aude! -ihanne ilmensi hänelle tuhoisaa individualismia, minkä hän näki peräti satanistisena. Suvaitsevaisuus ja monimuotoisuus valtion sisällä merkitsivät hänelle sen kuoliniskua. Hänen oma tinkimättömän katolinen maailmankuvansa ja näkemykset siitä, miten ihmisten tulisi elää ja mihin heidän tulisi uskoa, edustivat kuitenkin juuri sellaista, yhtä oikeaa elämäntapaa julistavaa maailmankatsomusta, josta hän itse syytti valistusta.
Tällaisille perinteisille konservatiiveille valistus ja siitä juontuvat uhkakuvat ilmentyivät eri tavoin eri aikoina ja eri paikoissa. Espanjalaiselle Juan Donoso Cortésille (1809–1853) suurinta valistuksesta juontuvaa vaaraa merkitsivät vuoden 1848 kansannousut ja mullistukset. Hän pyrki puolustamaan rojalistisia periaatteita työläisten vaatimuksia ja kapinoita vastaan. Niin skotlantilainen Thomas Carlyle (1795–1881) kuin ranskalaiset Ernest Renan (1823–1892) ja Hippolyte Tainekin (1829–1893) pyrkivät puolestaan ”pelastamaan” maansa ja samalla koko läntisen sivilisaation demokratialta ja yhtäläisiä oikeuksia ja vapauksia ajaneilta aloitteilta. Tällaisille ajattelijoille ja heidän seuraajilleen valistus ei merkinnyt lainkaan valoa, optimismia ja edistystä vaan päinvastoin sekasortoa ja vertaansa vailla olevaa pahuutta.
Pääpiirteittäin konservatismin voi jakaa kolmeen haaraan: niin sanottuun traditionaaliseen konservatismiin, porvarilliseen liberaalikonservatismiin sekä illiberaaliin radikaalikonservatismiin. Kaikki edellä mainitut jakautuvat myös edelleen useisiin alahaaroihin. Yksikään konservatismista erottuvista alahaaroistakaan ei ole kuitenkaan ollut sisäisesti yhtenäinen tai tarkkarajainen. Konservatismin eri suuntauksissa onkin ollut runsaasti paitsi lomittaisuutta myös aste-eroja.
Vaikka toisinaan myös varhaisten konservatiivien näkökulmat poikkesivat toisistaan, alkoi konservatiivinen aatetraditio haarautua toisistaan paremmin erottuviin suuntauksiin 1800-luvun kuluessa. Tämä johtui yhteiskuntien nopeasta ja perustavanlaatuisesta muutoksesta. Ranskan vallankumouksen liikkeelle sysäämät yhteiskunnalliset uudistukset, teollistuminen, kapitalismin voimistuminen sekä porvariston yhteiskunnallinen nousu siivittivät myös poliittisfilosofisia aatteita mukautumaan uusiin olosuhteisiin.
Liberalismi valistuksen poliittisena perintönä tiivistyi konkreettisesti Ranskan vallankumoukseen. Vielä tuolloin se yhdisti taakseen sekä porvariston että työläisväestön. Vuoden 1789 ja 1830 vallankumouksissa nämä ryhmittymät taistelivat yhdessä muuttaakseen vallitsevaa, hierarkkista yhteiskuntajärjestystä, purkaakseen epätasa-arvoisia rakenteita sekä vapauttaakseen ihmiset yksinvaltaisen monarkin ja perinnöllisistä etuoikeuksistaan kiinni pitäneen aateliston vallasta. Kuitenkin saatuaan itse valtaa porvaristo ryhtyi suhtautumaan torjuvasti oikeuksien ja mahdollisuuksien laajentamiseen myös työväestölle. He muuttuivat vähitellen itse monin tavoin konservatiivisiksi (ks. Rosenblatt 2018).
Siinä missä perinteinen, varhainen konservatismi oli ollut alkujaan aateliston intressejä ja erioikeuksia puolustava aate, alkoi nyt muotoutua juuri porvariston intressejä palvellut konservatismin muoto, liberaalikonservatismi. Siinä yhdistyy nimensä mukaisesti piirteitä sekä konservatismista että liberalismista. Perinteisesti liberaalikonservatismissa on yhdistynyt porvarillisen oikeistoliberalismin mukainen talousajattelu ja perinteisemmän konservatismin arvot esimerkiksi yhteiskuntahierarkiasta, järjestyksestä, perinteisistä sukupuolirooleista sekä ”koti, uskonto, isänmaa” -ideaalista. Koska liberaalikonservatismille keskeistä on ollut myös yksilö, individualismi ja yksilönvapaus, on se kuitenkin suhtautunut perinteistä konservatismia sallivammin moniarvoiseen ja arvoliberaaliin yhteiskuntaan.
Valistukseen ja varhaiseen liberalismiin kuuluneiden muutospyrkimysten sijaan porvarilliset liberaalikonservatiivit omaksuivat kuitenkin vähitellen vallitsevan tilanteen, saavutettujen etujen ja yhteiskunnallisen aseman puolustamisen. Porvariston aseman vakiinnuttua liberaalikonservatismi tuli sisäistäneeksi jo Burkelta juontuvan ajatuksen, että nykytila edustaa yhteiskunnallisen kehityksen huippua ja päätepistettä, kun taas aktiiviset pyrkimykset muuttaa yhteiskuntaa tasa-arvoisemmaksi ilmentävät vaarallista ja naiivia utopismia. Koska liberaalikonservatismissa on lähinnä keskitytty puolustamaan status quoa, ei siinä useinkaan ole vaadittu esimerkiksi jo aikaansaatujen liberaalien instituutioiden, vaikkapa demokratian, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden tai samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitto-oikeuden peruuttamista. Eräässä mielessä poikkeuksena voi kuitenkin pitää liberaalikonservatiivien suhtautumista jo saavutettuihin tasa-arvoistaviin taloudellisiin uudistuksiin, kuten työläisten oikeuksiin tai hyvinvointivaltioon, jonka eri elementtejä liberaalikonservatiivit ovat usein yhä kyseenalaistaneet.
Nousevasta porvaristosta suuri osa oli kauppiaita, joille rajoitteista vapautettu kaupankäynti ja voitontavoittelu oli olennaista taloudellisen vahvistumisen ja poliittisen voimistumisen kannalta. Tästä johtuen liberaalikonservatiivit puolustivat voimakkaasti yksityisomaisuutta ja elinkeinovapautta sekä ”talous ennen politiikkaa” -ajattelua. Liberaalikonservatiiveille luonteenomaista onkin ollut oikeistoliberaalin talousajattelun painottaminen sekä yksilökeskeisyyden korostaminen yhdistettynä konservatiivisiin arvoihin ja asenteisiin. Abstraktilla ja periaatteellisella tasolla liberaalikonservatiivit ovat sitoutuneet joihinkin valistuksen ja varhaisen liberalismin periaatteisiin, kuten liberaaleihin yhteiskunnallisiin instituutioihin ja ihmisten tasa-arvoon lain edessä.
Siinä missä valistusajattelijat ja varhaiset liberaalit uskoivat ihmisten tasa-arvoon ja siihen, että erot ihmisten kyvyissä ja lahjoissa pohjautuvat suurelta osin erilaisiin lähtökohtiin, kasvatukseen tai koulutuksen puutteeseen, liberaalikonservatiivit omaksuivat ajatuksen ihmisten ”luonnollisista eroista”. Varhaisessa konservatismissa oli ajateltu, että ihmisten välinen eriarvoisuus on oikeutettua, koska se on väistämätöntä ja perustuu luontoon ja Jumalan tahtoon, mutta liberaalikonservatiivit ajattelivat pikemminkin, että eriarvoisuus on väistämätöntä ja oikeutettua, koska se perustuu yksilöiden omiin valintoihin, joista he ovat itse vastuussa. Siten köyhyys ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus on usein nähty köyhän omana valintana, huonoista valinnoista kumpuavana tilana. Liberaalikonservatismille keskeistä onkin ollut voimakas vapaan tahdon, yksilönvapauden ja aivan erityisesti yksilönvastuun korostaminen.
Poliittisen toiminnan tasolla liberaalikonservatismia ovat edustaneet muun muassa Britannian konservatiivipuolue (Toryt), Yhdysvaltain republikaaninen puolue ja Suomessa Kokoomus. Kenties kaikista tunnetuimmin liberaalikonservatismi on henkilöitynyt Britannian konservatiivipuolueen entiseen pääministeriin Margaret Thatcheriin (1925–2013) sekä Yhdysvaltain entiseen presidenttiin Ronald Reaganiin (1911–2004). Liberaalikonservatismin intellektuaalisina suunnannäyttäjinä on puolestaan usein pidetty muun muassa David Humea, Edmund Burkea ja Michael Oakeshottia, mutta toisinaan myös uusliberalismin isänä ja libertarismin aatteellisena innoittajana pidettyä Friedrich von Hayekia. Liberaalikonservatismin modernimpiin muotoihin voisikin lukea sekä uusliberalismin että siitä versoneen äärimmäisemmän libertarismin.
Vaikka kirjoituksessaan ”Why I am not a Conservative” (1960) Hayek pyrki kovasti kieltämään, että hän olisi konservatiivi, oli hänestä tullut jo vuonna 1944 julkaistulla teoksellaan Tie orjuuteen eräs oman aikansa konservatiivien merkittävimmistä intellektuaalisista sankareista, eritoten Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Tähän liittyen on huomautettava, että konservatismi tai konservatiiviksi tunnustautuminen ei ollut tuohon aikaan järin suosittua, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö konservatiiveja olisi ollut. Jo vuonna 1918 muun muassa hollantilainen poliitikko Willem Hubert Nolens totesi maansa parlamentissa, että ihmiset tulisivat mieluummin syytetyiksi tuhopoltosta tai varkaudesta kuin konservatismista (Cliteur 1990, 467; von der Dunk 1978, 741). Hayekin aloitteesta hänen edustamaansa ajattelua alettiinkin liberaalikonservatismin sijaan kutsua ”klassiseksi liberalismiksi”. Vaikka nykyään termi ”klassinen liberalismi” on melko vakiintunut kuvaamaan Hayekin edustamaa uusliberalismia, voi etuliitettä ”klassinen” pitää varsin harhaanjohtavana ja politisoituneena pyrkimyksenä vakiinnuttaa käsitys, että yksinomaan hayekilainen oikeistoliberalismi – tai pikemminkin liberaalikonservatismi – edustaisi ”oikeaa”, alkuperäistä liberalismia. Yhä tänäkin päivänä monet liberaalikonservatiivit kutsuvat itseään konservatiivien sijaan klassisiksi liberaaleiksi.
Tiettyjen liberalismista kumpuavien piirteiden lisäksi Hayekin ajattelusta löytyy runsaasti konservatismille tyypillisiä elementtejä, joista mainittakoon esimerkiksi näkemys eriarvoisuuden luonnollisuudesta ja oikeutuksesta, yhteiskunnallisen tasa-arvon ihanteen vastustus sekä näkemys, jonka mukaan traditio ja perhe toimivat markkinayhteiskunnan sosiaalipoliittisena ja moraalisena selkärankana. Lisäksi Hayek vastusti voimakkaasti poliittista rationalismia ja siihen yhdistämäänsä yhteiskunnallista ajattelua ja toimintaa, josta vastenmielisimpänä esimerkkinä hänelle näyttäytyi sosialismi. Hayekille myös Ranskan vallankumouksen henki merkitsi eräänlaista sosialismia (Hayek 1960, 408), ja hän itse katsoi edustavansa sekä sille että siihen yhdistämälleen poliittiselle rationalismille vastakkaista traditiota, jonka varhaisiksi edustajiksi hän nimesi sellaisia ajattelijoita kuin David Hume ja Edmund Burke (Hayek 1967, 82–95; 106–121).
Konservatismin intellektuaalisen perustan näkökulmasta erityisen kiinnostavana voi pitää Hayekin näkemystä markkinoista ja markkinamekanismista ”spontaanina järjestyksenä”. Hän ajattelee järjestyksen syntyneen orgaanisesti ja luonnollisesti historian myötä. Myös perheen vakiintuminen yhteiskunnan perusyksiköksi on Hayekin mukaan evolutiivisen, ”orgaanisen” prosessin historiallinen tulos. Kuten konservatiiveilla on tapana, myös Hayek korostaa historiaa yhteiskunnallisen elämän järjestämismuodon oikeuttajana. Markkinat saavat siis oikeutuksensa historiasta: koska ne ovat kestäneet aikaa, ovat ne myös osoittautuneet hyvin soveltuviksi vastaamaan ihmisten muuttuvia tarpeita. Siinä missä markkinamekanismi ja perinteinen perhemuoto ovat syntyneet luonnostaan, valtiota hän sen sijaan pitää ihmisten aikaansaannoksena ja siten keinotekoisena. Hayekille – kuten Thatcherillekin – valtiollinen puuttuminen talouden toimintaan tai yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon näyttäytyy luonnottomana, kun taas vapaa markkinatalous ja sen synnyttämät yhteiskuntahierarkiat luonnonmukaisina ja siten oikeutettuina kehityskulkuina. Kuten muutkin konservatiivit, myös Hayek ajatteli valtiollisen, rationalistisen tai keinotekoisesti tasa-arvoon pyrkivän suunnittelun johtavan katastrofiin.
Liberaalikonservatismin ja traditionaalisen konservatismin erot
Koska viimeisen sadan vuoden aikana länsimaiset yhteiskunnat ovat kaupallistuneet, sääty-yhteiskunta muuttunut luokkayhteiskunnaksi ja aatelisto menettänyt sille aikaisemmin kuuluneet etuoikeudet, porvaristo ja aatelisto ovat käytännössä sulautuneet yhteen ja muodostavat yhteiskuntien porvarillisen yläluokan. Varhaisten konservatiivien vaatimukset palata Ranskan vallankumousta edeltäneeseen tilaan, jossa yhteiskuntahierarkia oli selkeä ja aatelilla sen yhteiskunnalliset etuoikeudet, ovat käyneet varsin kaukaisiksi. Siten termi ”traditionaalinen konservatismi” on nykytilanteesta katsottuna hieman ongelmallinen: viime vuosisadalta alkaen konservatismin valtavirtaa ovat edustaneet lähinnä liberaalikonservatiiviset puolueet ja ajattelijat.
Vaikka aatelisto on monin tavoin sulautunut porvaristoon, ja liberaalikonservatismin ja traditionaalisen konservatismin erot ovat osittain liuenneet tai sekoittuneet, voi nämä kaksi konservatismin muotoa silti nykyisinkin erottaa toisistaan. Perinteisempi konservatismi, jossa on keskeistä valistusihanteiden kokonaisvaltaisempi vastustus, ei ole missään vaiheessa täysin hävinnyt. Liberaalikonservatiiveista hieman poiketen traditionaalisemmat konservatiivit ovat usein katsoneet, ettei valistusliberalismille ja sen jo aikaansaamille poliittisille uudistuksille tule antaa missään asiassa periksi. Traditionaaliselle konservatismille on talouden sijaan ollut keskeistä perinteiden, perinteisten arvojen ja perinteisten sosiaalisten hierarkioiden säilyttäminen sekä usein myös näkemys, että tasa-arvo on mennyt liian pitkälle.
Tunnetuimpia modernin ajan traditionaalisen konservatismin edustajia lienee brittiläinen Roger Scruton (1944–2020). Estetiikkaa koskevien kirjoitustensa ohella Scruton omisti elämänsä traditionaalisen konservatismin puolustamiselle. Hän toimi brittiläisen konservatiivisen julkaisun, The Salisbury Review’n, ensimmäisenä ja pitkäaikaisena päätoimittajana, minkä lisäksi hän omisti konservatismille useita teoksia, joilla hän pyrki levittämään sen poliittisia ihanteita ja pyrkimyksiä. Scrutonin mukaan liberaalit ja konservatiivit eroavat toisistaan siten, että liberaalit kapinoivat ja vaativat yhä uusia asioita, kun taas konservatiivit tottelevat ja ymmärtävät velvollisuutensa. Hän esittää, että mikäli tottelevaisuuden kulttuuri tuhotaan, on lopputuloksena totalitaarinen terrori, jota hänelle ilmentää niin Ranskan vallankumous kuin Venäjän vallankumousta seurannut bolševismikin. Myös Scruton asettaa vastakkain Amerikan vallankumouksen ja Ranskan vallankumouksen ja katsoo, että jälkimmäinen oli radikaali ja perustui vaaralliseen utopiaan ja rationalistiseen yhteiskunnan suunnitteluun: hänen mukaansa Ranskan vallankumoukselliset tarjosivat kokonaisvaltaisen ideologian, joka kilpaili uskontoa vastaan ihmisten sieluista.
Scruton määrittelee modernin konservatismin päävastustajiin muun muassa ”modernin kollektivistisen valtion”, jolla hän viittaa liberaaliin hyvinvointivaltioon (Scruton 2017, 22–23). Hän ilmaiseekin usein ihailunsa Hayekia ja tämän ”klassista” liberalismia kohtaan. Scruton väittää, että vaikka konservatismi syntyi reaktiona 1700-luvun liberalismia kohtaan, on konservatismista tänä päivänä tullut sen suurimpia puolustajia. Hän ei kuitenkaan huomioi, että aatteet muuttuvat ja mukautuvat jatkuvasti ajan oloihin: vaikka tänään konservatiivi voisi hyväksyä, mitä 1700-luvun liberaalit vaativat, ei tämä vielä välttämättä tee konservatiivista liberaalia. Se, mikä 1700-luvulla oli radikaalia yhteiskunnan paremmaksi muuttamista, on jo kauan ollut itsestäänselvyys. Varhaiseen liberalismiin kuului oleellisesti edistysusko ja käsitys, että yhteiskuntaa voi ja tulee muuttaa jatkuvasti paremmaksi.
Vaikka Scrutonin kirjoitukset konservatismista ovat sinänsä mielenkiintoista luettavaa, ei niitä voi pitää objektiivisina tutkimuksina aiheesta. Kyseiset teokset tarjoavat kohteestaan tarkoitushakuisen ja valikoivan kuvauksen. Hän poimii rakentamansa konservatismikäsityksen keskiöön sellaisia nykyään yleisesti mukavina, toivottavina ja itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita, joita valtaosa eri aikojen konservatiiveista ovat pikemminkin voimakkaasti vastustaneet. Varsin kyseenalaisena voi pitää muun muassa Scrutonin väitettä, että konservatismi syntyi puolustamaan yksilön vapauksia ja oikeuksia sekä demokratiaan johtanutta ajatusta kansan suvereniteetista tai sitä, että konservatiivit arvostavat yksilöiden oikeutta ja vapautta valita omanlaisensa polku onnellisuuteen. Scrutonin väitettä, että konservatismi olisi sitoutunut yksilön vapauteen määritellä itse hyvän elämänsä sisältö, voi pitää ristiriitaisena ottaen huomioon, ettei hän itse ollut erityisen halukas myöntämään traditionaalisesta perhenormista poikkeavia vapauksia omannäköisen elämän rakentamiseen. Hän vastusti muun muassa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia (homoseksuaalisuutta hän piti luonnon vastaisena) sekä naisten oikeutta aborttiin. Scruton peräänkuulutti toistuvasti, että biologian määräämä heteronormatiivinen perhe-elämä on ihmisille luonnollista ja siten hyvää.
Koska traditionaaliset konservatiivit ovat tyypillisesti vastustaneet valtiollista, tasa-arvoon tähtäävää suunnittelua ja ajatelleet, että perhe (ei yksilö) on yhteiskunnan perusyksikkö, ovat he myös suhtautuneet hyvin kriittisesti pyrkimyksiin, joiden tarkoituksena on ollut puuttua naisten alisteiseen asemaan perhe-elämän piirissä. Konservatiivit ovat katsoneet, että nämä asiat kuuluvat perheiden omaan päätäntävaltaan, eikä valtiolla tai vaikkapa Euroopan unionilla siten ole oikeutta vaikuttaa niihin suoraan tai edes epäsuorasti.
Koska traditionaaliset konservatiivit ovat painottaneet yksilön sijaan kokonaisuutta, kuten kansakuntaa, ovat he usein myös korostaneet kansallista ja kulttuurista vapautta ja itsenäisyyttä yli yksilöiden vapauksien, oikeuksien ja autonomian. Traditionaaliselle konservatismille luonteenomaista on siis ollut voimakas paikallisten traditioiden ja perinteisen kulttuurin puolustaminen sitä vastaan, minkä he ovat nähneet kansalliset, orgaanisesti syntyneet erityispiirteet häivyttävänä liberaalina monikulttuurisuutena. Traditionaalisen konservatismin edustajille tyypillistä onkin ollut keskittyminen ihmisiä erottaviin tekijöihin, kuten kansalaisuuteen, etnisyyteen, kulttuuriin, uskontoon, sukupuoleen ja ikään. Tästä syystä esimerkiksi etäisenä ja abstraktina nähty Euroopan unioni ja EU-kansalaisuus eivät ole onnistuneet puhuttelemaan kansakuntaa ja kulttuurien erilaisuutta korostavia traditionaalisia konservatiiveja.
Radikaali konservatismi on puolestaan traditionaalisen konservatismin jyrkempi ja autoritaarisempi versio. Siihen lukeutuvat niin sanotun radikaalioikeiston erilaiset haarat, joista jyrkimpänä fasismi. Toisinaan on kuitenkin vaikea vetää selkeää rajaa sen suhteen, mikä esimerkiksi tänä päivänä on traditionaalista konservatismia ja mikä puolestaan radikaalia konservatismia.
Radikaalin eli illiberaalin konservatismin voi katsoa muotoutuneen erityisesti 1900-luvun sotien välisenä aikana. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen liberaali massademokratia ja liberaalit instituutiot sekä yhteiskuntaihanteet alkoivat levitä ja yleistyä Euroopassa, ja niin työläisväestö kuin naisetkin alkoivat saada vähitellen yhteiskunnallisia oikeuksia. Tällöin syntyi myös näkemyksiä, joiden mukaan länsimainen kulttuuri oli alkanut rappeutua. Radikaalikonservatiivien mukaan länsimaisista yhteiskunnista oli tullut näiden seurauksena sisäisesti ja ulkoisesti heikkoja, minkä vuoksi liberaali yhteiskunta instituutioineen pyrittiin kumoamaan juurineen kaikkineen. Toisin kuin konservatiivit yleensä, tällä tavalla ajatelleet eivät siis halunneet puolustaa vallitsevaa yhteiskuntaa ja sen instituutioita, sillä he katsoivat niiden kaipaavan perinpohjaista puhdistusta. Radikaaleille konservatiiveille poliittiset päämäärät olivat sisällöltään konservatiivisia, mutta keinot niiden saavuttamiseksi kumouksellisia. Radikaalit – tai radikalisoituneet – konservatiivit hyökkäsivät poikkeuksellisen jyrkästi valistusta ja sen liberaaleja ihanteita vastaan. He vastustivat muun muassa demokratiaa, ihmisoikeuksia sekä ajatusta ihmisten perimmäisestä tasa-arvosta.
Näin muotoutunut radikaalikonservatismi lainasi keskeisimmät ajatuksensa ja argumenttinsa traditionaaliselta konservatismilta mutta radikalisoi ja päivitti ne vastaamaan uutta yhteiskunnallista todellisuutta ja siinä havaittuja ongelmia. Radikaalikonservatiivit kannattivat kovia keinoja konservatiivisen järjestyksen, arvojen ja yhteiskuntaihanteiden valtaan palauttamiseksi sekä länsimaisen sivilisaation pelastamiseksi sitä väitetysti uhkaavalta rappeutumiselta ja tuhoutumiselta. Radikaalikonservatiivien keskeisimpiä syytöksiä liberaalia yhteiskuntaa vastaan oli, että demokratia, parlamentarismi sekä dialogin ja deliberaation ihanteet olivat rampauttaneet valtioiden päätöksenteon tehden niistä heikkoja ja hauraita. Tästä syystä he alkoivat uskoa, että vain kyseenalaistamattomat auktoriteetit ja vahvat hierarkiat voivat pelastaa yhteiskunnan sisäiseltä ja ulkoiselta tuholta. Vaikka jo varhaiset konservatiivit kannattivat kovaa kuria ja voimakasta hallintoa, menivät radikaalikonservatiivit huomattavasti pidemmälle vahvojen, autoritääristen johtajien ihannoinnissa. Monista radikaalikonservatismin keskeisimmistä ajattelijoista tuli militarististen diktaattorien, kuten Benito Mussolinin tai Francisco Francon, kannattajia ja joistain myös Adolf Hitlerin ihailijoita. Radikaalikonservatismin haaroihin voisikin lukea radikaalin oikeiston kaikissa muodoissaan.
Radikaalikonservatismin keskeisimmät ajattelijat omaksuivat vaikutteita paitsi varhaisemmilta konservatiiveilta myös suoraan tai epäsuorasti kiistellyn saksalaisfilosofi Friedrich Nietzschen (1844–1900, ks. "Nietzsche, Friedrich") ajattelusta. Monista keskinäisistä eroista huolimatta yhteistä heille kaikille oli voimakkaat uhka- ja viholliskuvat ja eurooppalaisen, kristillisen sivilisaation tuhosta varoitteleminen. Esimerkiksi saksalainen Oswald Spengler (1880–1936) profetoi länsimaisen sivilisaation rappiosta, jota hänen mukaansa ilmensivät muun muassa alhainen syntyvyys, kaupungistuminen ja uskonnottomuus. Ranskalainen Charles Maurras (1862–1952) taas piti Ranskan vuoden 1940 häviötä pitkään odotettuna mahdollisuutena haudata ranskalainen valistus, Ranskan vallankumouksen periaatteet ja demokratiakehitys. Kansallissosialistisena oikeusteoreetikkona tunnettu Carl Schmitt (1888–1985) hyödynsi eritoten Joseph de Maistren, Louis Bonaldin ja Juan Donoso Cortésin ajatuksia. Heidän ajatuksiaan radikalisoimalla hän pyrki taistelemaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen asemiaan vahvistaneita liberaaleja muutoksia ja ihanteita vastaan. Hän katsoi, että niiden soveltaminen oli tehnyt Weimarin tasavallasta heikon, ja kurssin muuttamiseksi tarvittiin autoritäärinen, selkeisiin ja kyseenalaistamattomiin päätöksiin kykenevä hallinto. Italialainen Julius Evola (1898–1974), jota on usein kutsuttu sekä fasisti-intellektuelliksi että radikaaliksi traditionalistiksi, arvosteli jopa Mussolinin johtamaa fasistista liikettä siitä, ettei se ollut kyllin elitististä ja yhteiskunnallista hierarkiaa korostavaa.
Evola on usein nähty myös nykyäärioikeiston ja uusfasismin johtavana oppi-isänä. Hän on vaikuttanut esimerkiksi ranskalaisen uusoikeiston, Nouvelle droite -liikkeen, keskushahmona pidetyn Alain de Benoist’n (1943–) ajatteluun. Myös presidentti Donald Trumpin sekä eurooppalaisten äärioikeistolaisten liikkeiden neuvonantajana toiminut yhdysvaltalainen Steve Bannon (1953–), joka on yksi alt-right-liikkeen keulahahmoista, on ilmoittanut Evolan kuuluvan heidän suosikkiajattelijoihinsa (Horowitz, 2017). Pitkään marginaalissa ollut radikaalikonservatismi on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana merkittäväksi yhteiskunnalliseksi voimaksi kaikkialla länsimaissa.
Konservatismin tutkimus Suomessa
Konservatismia poliittisfilosofisena traditiona ja ideologiana on tutkittu, mutta verrattain vähän suhteessa esimerkiksi liberalismiin ja sosialismiin, joita voi pitää konservatismin valistuksesta juontuvina edistysmielisinä ja antitraditionalistisina vastinpareina. Konservatismi ei toistaiseksi ole ollut erityisen suosittu tutkimuskohde suomalaisten poliittisen filosofian, aatehistorian tai politiikan tutkijoiden keskuudessa, eikä sen filosofisesta tai aatteellisesta traditiosta löydy moniakaan kokonaisvaltaisia suomenkielisiä kirjoituksia. Ainoita suomenkielisiä yleisesityksiä konservatismin aatteellisesta perinnöstä lienee yleisen historian professorina toimineen Pekka Suvannon teos Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle (1994). Vuosina 2013–2017 Jyväskylän yliopistossa toimi puolestaan Mika Ojakankaan, Jussi Backmanin, Markku Koivusalon, Timo Pankakosken sekä Tuomas Parsion akatemiaprojekti ”Radikaalin kulttuurikonservatismin intellektuaalinen perintö”. Oulun yliopistossa tutkijatohtorina työskentelevä Antti Lepistö on keskittynyt ennen muuta yhdysvaltalaiseen konservatismiin. Hän väitteli vuonna 2019 aiheenaan The Neoconservative Culture Wars: Common-Sense Populists in Fractured America, minkä lisäksi häneltä on ilmestynyt vuonna 2021 julkaistu teos The Rise of Common-Sense Conservatism: The American Right and the Reinvention of the Scottish Enlightenment. Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares on puolestaan kirjoittanut konservatismista ja poliittisesta oikeistosta eritoten, mitä tulee Suomen poliittiseen historiaan. Tällaisista mainittakoon esimerkiksi teokset Suomalaiskansallinen Kokoomus: Kansallisen kokoomuspuolueen historia 1929–1944 (2007) sekä Suomalaiskansallinen Kokoomus: Kansallisen Kokoomuspuolueen historia 1944–1966 (2008). Lisäksi mainittakoon vielä niin & näin -lehden vuonna 2012 toimittama numero ”Konservatismi ja liberalismi & Hölderlin” (4/2021).
Konservatismista suomeksi ovat kirjoittaneet myös sellaiset tahot, jotka ovat itse tunnustautuneet konservatiivisiksi. Esimerkiksi Kansallinen Kokoomus on julkaissut tekstin Vanha ja uusi konservatismi (1957, kirjoittanut Onni Rantala) sekä ohjelman Suomalainen konservatismi: Kansallisen kokoomuksen yleisohjelman käytännöllinen toimintaohjelma (1958). Ajatuspaja Liberassa toimiva emeritusprofessori ja klassiseksi liberaaliksi itseään kutsuva Risto Harisalo on yhdistänyt poliittisen konservatismin ja anarkokapitalismin klassiseen liberalismiin Ensio Miettisen kanssa kirjoittamassaan teoksessa Klassinen liberalismi (1997). Häneltä mainittakoon myös artikkeli ”Klassisen konservatismin ajattelurakenteet ja perinteet” (Hallinnon tutkimus, 2/2020). Itseään ”burkelaiseksi konservatiiviksi” kuvaillut dosentti Markku Ruotsila on puolestaan kirjoittanut paljon yhdysvaltalaisesta konservatismista, muun muassa teokset Yhdysvaltain kristillinen oikeisto (2008) ja Sydänmaiden kapina: Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu (2018).
Suvanto, Pekka (1994). Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle. Suomen historiallinen seura, Helsinki.
– Ainoita suomenkielisiä yleisesityksiä konservatiivisesta aatetraditiosta.
Berlin, Isaiah (2013). The Crooked Timber of Humanity: Chapters in the History of Ideas. Princeton University Press, Princeton.
– Kiistellyn ja eläväkielisen ajattelijan erittäin vaikutusvaltainen teos vastavalistuksesta. Berlin käsittelee vastavalistusta myös postuumisti julkaistussa teoksessa Three Critics of the Enlightenment: Vico, Hamann, Herder -kokoelmassa (2000).
McMahon, Darrin (2001). Enemies of the Enlightenment: The French Counter-Enlightenment and the Making of Modernity. Oxford University Press, Oxford.
– Taidokkaasti kirjoitettu teos vastavalistuksen ja poliittisen ”oikeiston” muotoutumisesta. Kiinnostavassa teoksessa vastavalistusta ei kuvata vain moderniteetin vastustuksena, vaan vaihtoehtoisena moderniteettina.
Muller, Jerry (toim.) (1997). Conservatism: An Anthology of Social and Political Thought from David Hume to the Present. Princeton University Press, Princeton.
– Hyvä yleisteos konservatismista poliittisena aatteena. Kiinnostavaa muun muassa Humen sekä klassiseksi liberaaliksi itseään kutsuneen Friedrich von Hayekin konservatismin käsittely.
Alexander, James (2013). ”The Contradictions of Conservatism”. Government and Opposition, Vol. 48, No. 4, 594–615.
– Kiinnostava artikkeli konservatismin sisäisistä filosofisista ristiriidoista. Näistä yhtenä Alexander mainitsee sen, että yhtäältä konservatismi vastustaa ideologiaa mutta on toisaalta itsekin ideologia.
Aughley, Arthur, Jones, Greta & Riches, William Terence Martin (1992). The Conservative Political Tradition in Britain and the United States. Pinter, London.
Beiser, Frederick (1987). Fate of Reason. Harvard University Press, Cambridge.
Bourke, Richard (2018). ”What is Conservatism? History, Ideology and Party”. European Journal of Political Theory, Vol. 17, No.4.
Berlin, Isaiah (1999). The Roots of Romanticism. Princeton University Press, Princeton.
Burke, Edmund (1792). ”A Vindication of Natural Society.” Teoksessa The Works of the Right Honourable Edmund Burke, Collected in Three Volumes (Vol. 1). J. Dodsley, London.
Burke, Edmund (2003). Reflections on the Revolution in France (1790). Yale University Press, New Haven.
Burke, Edmund (1992). Further Reflections on the Revolution in France (1789-1796). Liberty Fund, Indianapolis.
Burke, Edmund (1999). Letters on a Regicide Peace (1796). Liberty Fund, Indianapolis.
Cliteur, Paul. B. (1990). ”Why Hayek is a Conservative”. Archiv für Rechts- und Sozialphilosophie / Archives for Philosophy of Law and Social Philosophy, Vol. 76, No. 4.
Dahl, Göran (1999). Radical Conservatism and the Future of Politics. Sage, London.
Fawcett, Edmund (2020). Conservatism: The Fight for a Tradition. Princeton University Press, Princeton.
Freeden, Michael (1996). ”The Adaptability of Conservatism” teoksessa Ideologies and Political Theory: A Conceptual Approach. Clarendon Press, Oxford.
Garrard, Graeme (2006). Counter-Enlightenments: From the Eighteenth Century to the Present. Routledge, London.
Garrard, Graeme (2003). ”Isaiah Berlin’s Counter-Enlightenment”. Joseph Mali & Robert Wokler (toim.) Transactions of the American Philosophical Society, Vol. 93, No. 5. American Philosophical Society, Philadelphia.
Hamann, Johan Georg (1996). ”Letter to Christian Jacob Kraus; Metacritique on the Purism of Reason” (1784). Teoksessa What is Enlightenment? Eighteenth-Century Answers and Twentieth-Century Questions. (Toim. James Schmidt.) University of California Press, Berkeley.
Hamann, Johan Georg (1949–1957). ”Glose Philippique” (1761). Teoksessa Johan Georg Hamann: Sämtliche Werke, 6 vols. (Toim. Josef Nadler.) Wien.
Hayek, Friedrich (1995). Tie orjuuteen (1944). Gaudeamus, Helsinki.
Hayek, Friedrich (1960). ”Why I am not a Conservative.” Teoksessa The Constitution of Liberty. Routledge & Kegan Paul, London.
Hayek, Friedrich (1967). Studies in Philosophy, Politics and Economics. The University of Chicago Press, Chicago.
Hayek, Friedrich (1978). ”The Errors of Constructivism.” Teoksessa New Studies in Philosophy, Politics, Economics and the History of Ideas. The University of Chicago Press, Chicago.
Hirschman, Albert (1991). The Rhetoric of Reaction: Perversity, Futility, Jeopardy. Harvard University Press: Cambridge.
Holmes, Stephen (1993). The Anatomy of Antiliberalism. Harvard University Press, Cambridge.
Honderich, Ted (1991). Conservatism. Penguin Books, London.
Hume, David (2009). A Treatise of Human Nature (1739–1740). The Floating Press, Auckland.
Hunt, Louis & McNamara, Peter (toim.) (2007). Liberalism, Conservatism, and Hayek’s Idea of Spontaneous Order. Palgrave Macmillan, New York.
Huntington, Samuel (1957): ”Conservatism as an Ideology”. The American Political Science Review, Vol. 51, No. 2.
Kant, Immanuel (2017). ”Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?” (1784). Teoksessa Mitä on valistus? Vastapaino, Tampere.
Kirk, Russel (1968). The Conservative Mind: From Burke to Eliot. Avon Books, New York.
Maistre, Joseph (2006). Considerations on France (1797). Cambridge University Press, Cambridge.
Maistre, Joseph (1996a). "On the State of Nature". Teoksessa Against Rousseau: ”On the State of Nature" and ”On the Sovereignty of the People” (1795). McGill-Queen's University Press, Montreal & Buffalo.
Maistre, Joseph (1996b). "On the Sovereignty of the People." Teoksessa Against Rousseau: ”On the State of Nature" and "On the Sovereignty of the People” (1794). McGill-Queen's University Press, Montreal & Buffalo.
Maistre, Joseph (1993). St. Petersburg Dialogues, or Conversations on the Temporal Government of Providence (1821). McGill-Queens University Press, Montreal.
Mali, Joseph (1989). ”The Poetics of Politics: Vico's 'Philosophy of Authority’”. History of Political Thought, Vol. 10, No. 1.
Mannheim, Karl (1986). Conservatism: A Contribution to the Sociology of Knowledge. Routledge & Kegal Paul, London & New York.
Muller, Jerry (1997). Conservatism: An Anthology of Social and Political Thought from David Hume to Present. Princeton: Princeton University Press.
Müller, Jan-Werner (2006). ”Comprehending Conservatism: A New Framework for Analysis”. Journal of Political Ideologies, Vol.11, No. 3.
Nisbet, Robert (1953). The Quest for Community: A Study in the Ethics of Order and Freedom. Oxford University Press, New York.
Nisbet, Robert (1986). Conservatism: Dream and Reality. University of Minnesota Press, Minneapolis.
Oakeshott, Michael (1991). Rationalism in Politics and Other Essays (1962). Liberty Fund, Indianapolis.
O’Hara, Kieron (2011). Conservatism. Reaktion Books, London.
Padgen, Anthony (2013). The Enlightenment and Why it Still Matters. Oxford University Press, Oxford.
Pons, Alain (1981). ”Introduction”. Teoksessa Vie de Giambattista Vico écrite par lui-même, Lettres, La Méthode des ètudes de notre temps. (Kirjoittanut Giambattista Vico.) Grasset, Pariisi.
Quinton, Anthony (1978). The Politics of Imperfection. Faber and Faber, London.
Robin, Corey (2018). The Reactionary Mind: Conservatism from Edmund Burke to Donald Trump. Oxford University Press, New York.
Rosenblatt, Helena (2018). The Lost History of Liberalism. Princeton University Press, Princeton.
Scruton, Roger (2017). Conservatism: An Invitation to the Great Tradition. All Points Books, London.
Spengler, Oswald (2002). Länsimaiden perikato: maailmanhistorian morfologian ääriviivoja (1918). Tammi, Helsinki.
Sternhell, Zeev (2010). The Anti-Enlightenment Tradition. Yale University Press, New Haven.
von der Dunk, Hermann (1978). ”Conservatism in the Netherlands”. Journal of Contemporary History, Vol. 13, No. 4.
Zaganiaris, Jean (2001). ”Réflexions sur une intimité: Joseph de Maistre et Carl Schmitt”. L'Homme et la société, Vol. 140–141, No. 2–3.
Ziblatt, Daniel (2017). Conservative Parties and the Birth of Democracy. Cambridge University Press, Cambridge.
Horowitz, Jason (2017). ”Steve Bannon Cited Italian Thinker Who Inspired Fascists”. The New York Times. 10.2.2017. Viitattu 4.6.2021. www.nytimes.com/2017/02/10/world/europe/bannon-vatican-julius-evola-fascism.html