Kierkegaard, Søren Aabye
Janne Kylliäinen (julkaistu 21.1.2010)
Søren Kierkegaard (1813–1855) oli tanskalainen uskonnollinen kirjailija, joka selvitellessään, kuinka kristityksi tullaan ja mitä olisi oikeasti olla kristitty, selvitteli teemaa, mitä on olla ihminen. Kierkegaardin inhimillisen olemassaolon eli eksistenssin analyysi on herättänyt kiinnostusta filosofien keskuudessa 1900-luvun alkupuolen eksistenssifilosofiasta lähtien. Kierkegaardia innoittivat kristillinen perinne ja antiikin Kreikan filosofia. Hän sai vaikutteita myös saksalaisesta idealismista ja romantiikan ironiasta, vaikka suhtautuikin näihin suuntauksiin kriittisesti.
- Elämä
- Lapsuus ja nuoruus
- Opiskeluaika
- Kirjailijantyö
- Kamppailu kirkkoa vastaan
- Kuolema
- Suositeltavaa jatkolukemista
Søren Kierkegaard oli aikansa Kööpenhaminassa tunnettu originelli – kirjoittava, kävelevä ja keskusteleva kummajainen, jonka kaikki tiesivät. Vuosina 1838–1851 hän julkaisi yli 30 kirjaa ja lukuisia lehtiartikkeleita. Pöytälaatikkoon jääneitä tekstejä – päiväkirjoja, lyhyitä ja pidempiä huomautuksia, teosten luonnoksia ja kokonaisia julkaisemattomia teoksia – on sivumäärällisesti toinen mokoma. Kirjoittamisesta yli jäänyttä vapaa-aikaansa Kierkegaard vietti kaupungin kaduilla kävellen ja keskustellen Sokrateen tapaan kaikenlaisten ihmisten kanssa. Kierkegaardin ontuva (hänen jalkansa olivat hieman eripituiset), hintelä ja kumaraselkäinen hahmo kuului Kööpenhaminan katukuvaan. Akateemista asemaa hänellä ei ollut missään vaiheessa, eikä hän opettanut yliopistossa. Hänen ensimmäinen laajempi teoksensa Joko – tai (Enten – Eller, 1843) herätti paljon huomiota ja oli myyntimenestys, mutta muiden teosten myynti oli vaatimatonta. Hänen filosofiset ja teologiset tutkielmansa nousivat maailmanmaineeseen vasta 1900-luvulla. Omana aikanaan Kierkegaard herätti yhtäältä huvittuneisuutta, toisaalta pahennusta. Varsinkin hänen uransa päättänyt hyökkäys 1854–1855 kirkkoa ja virallista kristinuskoa vastaan koettiin käsittämättömänä ja skandaalimaisena.
Kierkegaard syntyi seitsenlapsisen sisarusparven nuorimpana 5.5.1813. Isä Michael Pedersen Kierkegaard (1756–1838) oli 12-vuotiaana lähtenyt rutiköyhästä kirkon torpasta (tästä nimi ”Kierkegaard” eli ”kirkon maatila”) Länsi-Jyllannin Sæddingistä kauppa-apulaiseksi pääkaupunkiin ja kohonnut siellä äveriääksi tukkukauppiaaksi. Äiti Ane Sørensdatter Lund (1768–1834) oli myös kotoisin maaseudulta Jyllannista. Hän toimi palvelijattarena leskeksi ensimmäisestä avioliitostaan jääneen Michael Kierkegaardin taloudessa, kun tuli ensi kertaa raskaaksi 1796 kesken suruajan. Michael otti vastuun teostaan, solmi avioliiton ja jättäytyi pois työelämästä keskittyen tästä lähtien omaisuutensa hoitoon, itsensä sivistämiseen sekä perheestään huolehtimiseen.
Äiti on ollut perhepiirissä ilmeisesti tärkeä ja rakastettu hahmo, mutta loistaa poissaolollaan Kierkegaardin teksteissä. Isäänsä Kierkegaard sen sijaan muistaa kirjoituksissaan usein ja antaa ymmärtää, että tällä on ollut suuri vaikutus hänen henkiseen ja älylliseen kehitykseensä. Kun Søren syntyi, Michael Kierkegaard oli jo 56-vuotias. Michaelissa yhdistyi maaseudun pietismi ja pääkaupunkilainen sivistys, ja häntä luonnehti vakava kristillisyys, velvollisuudentunto ja raskasmielisyys, mutta toisaalta myös terävä äly ja elävä mielikuvitus. Isän johdolla käytiin viikoittain kuuntelemassa sekä maallikkosaarnaajien puheita herrnhutilaisissa seuroissa että sittemmin Sjællandin piispaksi eli Tanskan kirkon johtajaksi kohonneen Jacob Mynsterin (1775–1854) saarnoja Kööpenhaminan pääkirkossa. Isän kanssa keskusteltiin myös filosofiasta ja ylipäänsä kaikesta maan ja taivaan välillä. Kuopus Kierkegaard oli ilmeisesti vanhenevan isän silmäterä, ja Søren koki näin isänsä henkisen perinnön sitäkin velvoittavampana.
Søren sai jo kotonaan lempinimen Haarukka, joka viittaa ilmeisesti teräväkielisyyteen ja pisteliäisyyteen. Koulussa hänellä oli tapana kiusata isompiaan ja vahvempiaan – usein ikävin seurauksin. Klassillista sivistystä painottanut koulu oli nimeltään – ajan hengelle tyypillisesti – Porvarillisen hyveen koulu (Borgerdydskolen). Søren ei ollut erityisen loistava oppilas, mutta tuntuu arvostaneen koulun tiukkaa kuria ja etenkin sen ankaraa rehtoria, jota muut oppilaat pelkäsivät ja inhosivat.
Tultuaan ylioppilaaksi 1830 Kierkegaard kirjoittautui yliopistoon teologian opiskelijaksi, mutta kiinnostui pian enemmän filosofiasta, kirjallisuudesta, teatterista, politiikasta ja vapaasta opiskelijaelämästä kahviloissa ja illanistujaisissa. Kierkegaard luki laajalti, tutustui ihmisiin, kiinnostui mm. Hegelin filosofiasta ja suunnitteli ilmeisesti jo varhain kirjailijaksi ryhtymistä. Yliopistolla Kierkegaardin suosikkiopettajia olivat filosofit Poul Martin Møller (1794–1838) ja Frederik Christian Sibbern (1785–1872). Kumpikin korosti elettyä kokemusta ja moitti Hegelin filosofiaa abstraktiksi ja elämälle vieraaksi. Molemmat myös harrastivat filosofian ohella kaunokirjallisuuden kirjoittamista. Hegelin ajatuksilla ratsastanutta ja niistä yliopistolla luennoinutta Hans Lassen Martensenia (1808–1884) Kierkegaard sen sijaan oppi pian halveksimaan. Martensen, joka loi nopeasti menestyksekkään uran ja kohosi Mynsterin jälkeen Sjællandin piispaksi, onkin Kierkegaardin päävastustaja hänen kritisoidessaan yrityksiä yhdistää hegeliläinen filosofia ja kristinusko. Pitempään Kierkegaard kunnioitti toista Hegelin ajatusten tanskalaista kehittelijää, Johan Ludvig Heibergia (1791–1860). Näytelmäkirjailija ja kriitikko Heiberg oli 1830–1840-luvuilla Kööpenhaminan johtava makutuomari. Kierkegaard vietti aikaansa hänen kirjallisessa piirissään 1830-luvulla, arvosti ja kehitteli (poleemisesti) hänen esteettisiä ja poliittisia linjauksiaan. Poliittisessa keskustelussa Kierkegaard esiintyi liberalistisen uudistusinnon ironisena kriitikkona.
Vailla innostusta yliopistoteologiaan ja kiinnostuneena kaikesta muusta, ilman kiirettä papin uralle, johon teologian opinnot luonnostaan tähtäsivät, Kierkegaard eteni opinnoissaan hitaasti. Opinnot venyivät ehkä myös siitä syystä, että 1830-luvun alku oli Kierkegaardille raskasta aikaa. Vuosina 1832–1834 häneltä kuoli lyhyen ajan sisällä veli, kaksi sisarta ja äiti, niin että loppuvuonna 1834 suurperheestä oli jäljellä enää Søren, vanhin veli Peter Christian sekä isä Michael Pedersen (kaksi lapsista oli kuollut jo aiemmin). Perheen piirissä vahvistui myytti, jonka mukaan isän nuoruuden synneistä johtuen koko perhe oli kirottu ja isä Michael Pedersen saisi vielä todistaa kaikkien lastensa kuoleman ennen omaansa. Kenties Søren pakeni 1830-luvulla isänsä perintöä ja perheensä synkkää tunnelmaa ja heittäytyi juuri tästä syystä vapaaseen opiskelija- ja kulttuurielämään. Joka tapauksessa hän tuntuu itsekin pitkään uskoneen, ettei hän eläisi 33 vuotta vanhemmaksi.
1830-luvulla Kierkegaard pakeni myöskin kristillistä elämänkatsomusta ja oman todistuksensa mukaan ”kulki kadotuksen teillä.” On epäselvää, millaisiin yksittäisiin synteihin Kierkegaard on näinä vuosina syyllistynyt. Joka tapauksessa hänen kulunsa olivat suuret, eikä hän saanut pitkään aikaan mitään näkyvää aikaiseksi. Välit isän kanssa rikkoutuivat 1835. Käänne tapahtui 1838, jolloin Kierkegaard koki jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen, solmi sovinnon isänsä kanssa ja, isän kuoltua samana vuonna, tarttui uudella tarmolla opintoihinsa. Saman vuoden alussa Kierkegaard julkaisi myös ensimmäisen kirjansa Yhä elävän papereista (Af endnu Levendes Papirer). Kenties motiivina ryhdistäytymiseen oli myös rakastuminen nuoreen Regine Olseniin (1822–1904), jonka hän oli tavannut ensi kerran vuonna 1837. Kierkegaard tuntuu nyt suuntautuneen kohti hyveellistä porvarillista elämää, johon kuuluu sekä virkaura että avioliitto ja perheen perustaminen. Kierkegaard sai suoritettua papin toimeen valmistavat teologian opintonsa heinäkuussa 1840 ja kosi Regine Olsenia saman vuoden syyskuussa. Kierkegaardilla on saattanut olla mielessä myös yliopistofilosofin ura, sillä hän suoritti samalla (nykyistä tohtorintutkintoa vastaavan) maisterintutkinnon, kirjoitti väitöskirjan ja väitteli syyskuussa 1841. Väitöskirja Ironian käsitteestä Sokratesta alituisesti silmällä pitäen (Om Begrebet Ironi med Stadigt Hensyn til Socrates) tuntuu kuitenkin jo suhtautuvan ironisesti abstraktiin akateemiseen filosofiaan, joten Kierkegaard on ehkä jo tässä vaiheessa ymmärtänyt, ettei hänestä ole akateemiselle uralle. Hänelle oli myös jo pitempään ollut selvää, ettei avioliitosta Regine Olsenin kanssa tulisi – ainakaan toistaiseksi – mitään, ja hän purki kihlauksensa Reginen kanssa lokakuussa 1841.
On epäselvää, mikä suhteessa Reginen kanssa meni vikaan tai oli vikana. Kierkegaard itse viittaa paitsi raskasmielisyyteensä myös ”piikkiin lihassaan” (viittaus apostoli Paavaliin, 2 Kor 12:7). Tutkijat voivat vain arvailla, mistä näissä on kyse. Oliko kyse eettisten ja uskonnollisten ideoitten aiheuttamasta raskasmielisyydestä (eettisestä maailmantuskasta tai kristillisestä synnintunnosta), jostain sukurasitteesta (esim. isältä peritystä, sukupuolitaudin lääkitykseen käytetyn elohopeasalvan aiheuttamasta myrkytyksestä) tai seksuaalisesta kyvyttömyydestä – kukaan ei osaa varmasti sanoa, sillä Kierkegaard on hävittänyt kaikki aihetta tarkemmin valaisevat muistiinpanonsa. Joka tapauksessa jo kihlausta seuraavana päivänä Kierkegaard katsoi ottaneensa virheaskeleen ja koko kihlausaikaa leimaa hänen osaltaan kätketty masennus ja huoli. Kierkegaard ei pystynyt ilmaisemaan masennuksensa syytä elämäniloiselle ja lapsenomaiselle (tai lapsenomaisena pitämälleen) Reginelle. Kun kihlauksen purkamisen aika lopulta tuli, Kierkegaard toimi hyvin tylysti Regineä kohtaan, joka ei ensin olisi halunnut kihlausta purkaa. Tapaus oli pieni skandaali Kööpenhaminan porvarillisissa ja pietistisissä piireissä, ja kerrotaan, että Reginen tumma tukka harmaantui hyvin lyhyessä ajassa.
Voi olla, että Kierkegaard on kihlauksen purkautumisen jälkeen vielä elätellyt toiveita suhteen uudelleensolmimisesta. Kenties hän on toivonut, että saatuaan sielunsa järjestykseen, hän voisi vielä perustaa perheen. Joka tapauksessa Kierkegaard pysyi uskollisena ainoalle rakkaudelleen koko elämänsä – vielä senkin jälkeen, kun tämä oli vuonna 1843 kihlautunut ja vuonna 1847 avioitunut toisen kanssa. Jälkeenpäin Kierkegaard totesikin sarkastisesti, että nopeasti uudelleen kihlautunut Regine valitsi parkumisen, hän kivun.
Kihlauksen purkautumisen jälkeen sekä isältään perimänsä suuren omaisuuden turvin Kierkegaard oli vapaa ryhtymään kirjailijaksi. Hänen kirjailijantyönsä lähtee liikkeelle kihlauksen purkamisesta ja porvarillisen elämänuran kariutumisesta. Kierkegaard toteaa myöhemmin, että työn lähtökohta oli hänen tuntemansa katumus ja halu jollain tavalla hyvittää tekemänsä vääryys ja selvittää aiheuttamansa sotku. Kierkegaardin mukaan kihlaus herätti hänessä eloon aistillisuuden ja mielikuvituksen, mutta sai samanaikaisesti myös toden teolla vakavoitumaan uskonnollisuuteen. Edellinen seikka teki hänestä kirjailijan; jälkimmäinen katumusta harjoittavan uskonnollisen kirjailijan.
Kierkegaard ryhtyi kirjoissaan selvittelemään kaunokirjallisuuden ja filosofian keinoja yhdistellen esteettisen, eettisen ja uskonnollisen elämän välisiä suhteita ja ristiriitoja. Hän alkoi julkaista eroottisuutta, romanttista rakkautta ja onnellisen avioelämän ehtoja luotaavia kaunokirjallisia tekstejä, joissa filosofinen ja uskonnollinen aines on samalla jo läsnä. Näiden tekstien rinnalla hän julkaisi toisaalta uskonnollisia puheita, jotka tarkastelevat yksilön rikkinäistä sielunelämää ja pyrkivät osoittamaan sille uuden perustan suhteessa Jumalaan. Edelliseen, salanimillä julkaistuun ”esteettiseen tuotantoon” liittyivät myöhemmin filosofiset tutkielmat ja kristillisen dogmatiikan varaan rakentuvat syvyyspsykologiset tutkielmat. Jälkimmäinen, omalla nimellä julkaistu ”uskonnollinen tuotanto” taas kävi yhä selvemmin kristilliseksi, ja kristillisyys puolestaan askel askeleelta vaativammaksi ja ehdottomammaksi.
Kierkegaardin tuotanto (ks. "Kierkegaard: Keskeiset teokset ja ajatukset") jakautuu paitsi esteettiseen ja uskonnolliseen ”julkaisusarjaan”, myös kahteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa 1843–1846 ilmestyivät teokset Joko–tai (Enten – Eller, 1843), Toisto (Gjentagelsen, 1843), Pelko ja vavistus (Frygt og Bæven, 1843), Filosofisia muruja (Philosophiske Smuler, 1844), Ahdistuksen käsite (Begrebet Angest, 1844), Esipuheita (Forord, 1844) Vaiheita elämän tiellä (Stadier paa Livets Vei, 1845) ja Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus (Afsluttende uvidenskabelige Efterskrift, 1846) sekä seitsemän pientä ”rakentavien” (opbyggelige) uskonnollisten puheiden kokoelmaa (1843–1845). Tuotannon tätä vaihetta leimaa hegeliläisen filosofian kritiikki. Erityisesti Kierkegaard vastustaa oikeistohegeliläisiä yrityksiä sovittaa yhteen usko ja järki. Vaiheen päättää Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus, jossa hegeliläisen spekulaation sijaan asetetaan syventyminen inhimilliseen olemassaoloon, eksistenssiin. Johannes Climacus, jonka nimissä kirja on kirjoitettu, osoittaa, että Kierkegaardin koko tuotantoa yhdistävä intressi on ”kuinka tulla kristityksi” ja että julkaistut teokset yhdessä pyrkivät selvittämään nykyaikaisen ihmisen tien tuohon päämäärään.
Jälkikirjoituksen oli tarkoitus päättää Kierkegaardin tuotanto, ja hän itse aikoi ryhtyä papiksi johonkin vaatimattomaan maalaisseurakuntaan. Yhteenotto Corsaren nimisen juorulehden kanssa ja sitä seurannut naurun- ja vainonalaiseksi joutuminen sai Kierkegaardin kuitenkin ajattelemaan, ettei hänen vielä pidä poistua näyttämöltä, vaan jatkaa poleemisten teosten kirjoittamista.
Kihlauksen purkautumisen ohella yhteenotto Corsaren-lehden kanssa on kenties eniten Kierkegaardin työhön vaikuttaneita ulkoisia tapahtumia. Koko Kööpenhamina luki tätä erittäin suosittua, poliittisesti uudistusmielistä lehteä, jossa julkaistiin ironisia ja (usein halpahintaisen) pilkallisia tekstejä itseään arvossa pitävistä kaupungin merkkihenkilöistä. Syystä tai toisesta Kierkegaard oli pitkään säästynyt ”Kaapparilaivan” (= ”Corsaren”) hyökkäyksiltä – lehti oli päinvastoin kohdellut häntä varsin suopeasti. Loppuvuodesta 1845 Kierkegaard provosoi kuitenkin itse lehden kimppuunsa. Fædrelandet-sanomalehdessä julkaistussa kirjoituksessa hän paljasti ensin, että kunnianarvoisen kriitikon asemaa ja estetiikan professuuria tavoitteleva Peder Ludvig Møller (1814–1865) oli itse asiassa pahamaineisen Corsaren-lehden sielu. Liioitteleva paljastus (Møller oli vain avustanut lehden toimituksessa) oli Kierkegaardin vastaus Møllerin kritiikkiin tämän Gæa-nimisessä esteettisessä vuosikirjassa. Toiseksi Kierkegaard valitteli, että hän ainoana Tanskan kirjailijoista oli säästynyt Corsaren-lehden hyökkäyksiltä, ja esitti toivomuksen, että lehti korjaisi tämän epäkohdan. Ystävänsä Møllerin puolesta suivaantuneena lehden todellinen sielu, sen julkaisija ja pääasiallinen toimittaja, Meïr Aron Goldschmidt (1819–1887) vastasi Kierkegaardin haasteeseen täydellä laidalla. Seuraavan puolen vuoden ajan Corsaren-lehti pommitti Kierkegaardia pilapiirroksin ja pilkkakirjoituksin. Seurauksena oli, että Kierkegaardista ja hänen rammasta ja kyttyräselkäisestä hahmostaan tuli koko Kööpenhaminan naurunaihe: katupojatkin innostuivat pilkkaamaan Kierkegaardia eikä hän (oman todistuksensa mukaan) saanut olla rauhassa edes kirkonpenkissä. Kukaan kaupungin arvovaltaisista henkilöistä ei puuttunut sakinhivutukseen. Ilmeisesti ajateltiin, että itseään täynnä oleva, kihlauksensakin kylmän itsekkäästi purkanut, ylimieliseltä ja omahyväiseltä vaikuttava Kierkegaard sai viimein ansionsa mukaan. Tai sitten pelättiin pilkan kohdistuvan itseen, jos siihen sekaannuttaisiin. Kierkegaard itse tulkitsi vainon loppujen lopuksi kristillisestä perspektiivistä: kautta aikain ”totuuden todistajat” ovat tulleet vainotuiksi ja pilkatuiksi, niin nytkin. Vaino siis osoitti, että hän oli uskonnollisena kirjailijana oikeilla jäljillä. Ei siis ollut syytä vetäytyä maaseudulle, vaan jatkaa taitelua – kirjailijantyötä.
Kierkegaardin tuotannon toinen vaihe osoittaa selkeästi kristinuskon suuntaan. Jo vuonna 1846 ilmestyi Kirjallisuusarvostelu (En literair Anmeldelse), jossa Kierkegaard kritisoi aikaansa, diagnosoi nihilistisen reflektoimisen ja kyynisen julkisuuden sen sairauksiksi ja pyrkii osoittamaan tien eteenpäin: yksilöiden on nyt turvauduttava ennen muuta omakohtaiseen jumalasuhteeseen – muuta vaihtoehtoa ei ole. Vuosina 1847–1851 ilmestyivät sitten Kierkegaardin tiukan kristilliset teokset: Rakentavia puheita eri hengissä (Opbyggelige Taler i foskjellig Aand, 1847), Rakkauden teot (Kjerlighedens Gjerninger, 1847), Kristillisiä puheita (Christelige Taler, 1848), Kedon kukka ja taivaan lintu (Lilien paa Marken og Fuglen under Himlen, 1849), Kaksi eettis-uskonnollista pienoistutkielmaa (Tvende ethisk-religieuse Smaa-Afhandlinger, 1849), Kuolemansairaus (Sygdommen til Døden, 1849), ”Ylipappi” – ”Publikaani” – ”Syntinen nainen” (”Ypperstepræsten” – ”Tolderen” – ”Synderinden”, 1849), Kristinuskon harjoittaminen (Indøvelse i Christendom, 1850), Kaksi puhetta perjantain ehtoollisella (To Taler ved Altergangen om Fredagen, 1851) sekä Itsensä koettelemiseksi (Til Selvprøvelse, 1851). Lisäksi Kierkegaard julkaisi lyhyen selonteon kirjailijantyöstään (Om min Forfatter-Virksomhed, 1851), jossa hän pyrki osoittamaan, kuinka hänen tuotantonsa muodostaa johdonmukaisen kokonaisuuden – kokonaisuuden joka pyrkii selvittämään, ”kuinka tulla kristityksi kristikunnassa”. Tässä vaiheessa Kierkegaard katsoi, että kaikki oli tullut sanotuksi, eikä julkaissut mitään kolmeen vuoteen.
Kierkegaardin kirjailijantyön jälkinäytöksen ymmärtämiseksi on syytä tarkastella hieman ajan poliittisia tapahtumia ja Tanskan kirkonmiesten suhtautumista niihin. Euroopan ”hulluna vuonna” 1848 myös yksinvaltaisesti hallittu Tanska oli joutunut hallitsemattomien poliittisten tapahtumien pyörteeseen. Suurmielenosoitus ja uhkaava sota Tanskasta irtautumaan pyrkivien Schleswig-Holsteinin saksalaisten kanssa johtivat siihen, että maa muuttui yksinvaltaisesta monarkiasta perustuslailliseksi. Tanskalainen nationalismi syttyi liekkiin, ja sota puhkesi Schleswig-Holsteinissa. Kierkegaard piti Tanskan ja koko Euroopan tapahtumia päättöminä ja näki vallanpitäjien toimet opportunistisena vallantavoitteluna ja suurten massojen liikkeisiin sopeutumisena. Erityisen pettynyt hän oli Sjællandin piispan Jacob Mynsterin toimintaan. Kierkegaard oli aina kunnioittanut ”isänsä pappia”, suoraselkäisenä konservatiivina ja periaatteen miehenä tunnettua Mynsteriä. Vanhan järjestelmän mennessä nurin piispa Mynster mukautui kuitenkin ripeästi ajan vaatimuksiin, toivotti uuden aikakauden tervetulleeksi ja ylisti uutta tanskalaista kansankirkkoa.
Kierkegaard alkoi nyt arvioida uudelleen kristillisen kirkon suhdetta yhtäältä yhteiskunnalliseen valtaan ja eriarvoisuuteen, toisaalta Jeesuksen eettiseen opetukseen. 1850-luvun kuluessa hän kirjoitti näistä aiheista lukemattomia sivuja muistiinpanoihinsa. Niissä kristillisen sisäisyyden vaalimisen rinnalle alkaa nousta yhä selvemmin ja voimakkaammin vaatimus ulkoisen elämän muuttamisesta kristilliseksi. Mitä kirkkoon tulee, ratkaisevana Kierkegaardille näyttäytyi se, palvelevatko sen jäsenet Jumalaa vai käyttävätkö he kirkkoa puolustaakseen etuoikeuksiaan yhteiskunnassa. Jälkimmäisessä tapauksessa kirkosta tulee maallista valtapyrkimystä palveleva (liiankin) inhimillinen instituutio. 1850-luvulla Kierkegaard yritti kaikessa hiljaisuudessa lypsää papistolta ja sen johtajilta vähintäänkin synnintunnustusta. Mikäli kirkon edustajat tunnustaisivat, että heidän puheissaan ja elämässään edustamansa kristinusko on kompromissi, joka jää kauas Uuden testamentin alkuperäisestä ihanteesta, silloin kirkko olisi yhä vielä kristillinen. Mutta ellei tunnustusta kuuluisi, kirkosta oli tullut maallinen instituutio, joka pyrkii vain maalliseen valtaan ja hämärtää sekä peittää kristinuskoa olemassaolollaan. Piispa Mynster ei tunnustusta tehnyt. Kun vuonna 1854 piispaksi Mynsterin jälkeen valittu professori Hans Lassen Martensen riensi ensitöikseen julistamaan Mynsterin kristilliseksi ”totuudentodistajaksi”, katsoi Kierkegaard, että totuuden hetki oli koittanut. Oli tehtävä selväksi, kuinka kauas kirkko oli etääntynyt alkuseurakunnasta – marttyyrien, todellisten ”totuudentodistajien” johtamasta liikkeestä.
Viimeisenä elinvuotenaan joulukuusta 1854 lokakuuhun 1855 Kierkegaard kävi paljon huomiota saanutta yhdenmiehen kampanjaa maallistunutta kirkkoa ja sen edustajia vastaan. Sarjassa lehtiartikkeleita sekä itse kustantamassaan Hetki-lehdessä (Øieblikket) hän toi kriittiset ajatuksensa julki mahdollisimman kärjistetyssä ja purevassa muodossa. Kierkegaardin mukaan ”kristillinen” kirkko oli laiminlyönyt keskeisen osan kristillisyyttä, Kristuksen seuraamisen. Kristillisyys merkitsi aikoinaan kääntymistä kärsivien, köyhien, sairaiden, spitaalisten, hullujen, rikollisten ja syntisten puoleen. Mutta 1800-luvulla papit viihtyivät ylempien luokkien ”hyvien ihmisten” parissa. Näin kristinuskon implisiittiseksi sanomaksi muodostui, että vanhurskaus käy käsi kädessä hyvinvoinnin, maailmallisen menestyksen ja maineen kanssa. Kierkegaardin mukaan poliittiseen valtaan tähtäävien kompromissien sijaan kirkon edustajien pitäisi harkita, mikä liberaalien ja sosialistien kritiikissä oli oikeutettua, tunnustaa kristillisesti oma syyllisyytensä, mutta pitää sitten kiinni alkuperäisestä kristillisyydestä. Sosialismin ja kommunismin astuttua kentälle ei pelkkä opinkappaleiden selventäminen enää riitä, vaaditaan käytännön tekoja – askeettista kristillistä elämää: sanoutumista irti maailmallisesta kristillisyyden kirkastamiseksi.
Kierkegaardin kampanja päättyi äkisti hänen sairastumiseensa lokakuun alussa. Kuukautta myöhemmin, marraskuun 11. päivänä 1855, Kierkegaard oli kuollut. Ennen kuolemaansa hän kieltäytyi tapaamasta pappeja, ystäväänsä Emil Boesenia (1812–1881) lukuun ottamatta. Boesenia hän pyysi kertomaan, että hän oli ollut hyvin kiintynyt kaikkiin ja että hänen elämänsä oli ollut muille käsittämätöntä kärsimystä, ei ylpeyttä ja turhamaisuutta kuten ehkä oli näyttänyt. Hän pyysi kertomaan, ettei ollut sen parempi kuin muutkaan – hänellä oli ollut ”piikkinsä lihassa” ja siksi hän ei ollut voinut avioitua eikä hakeutua virkaan. Siitä, mitä Kierkegaard sairasti, ollaan edelleen eri mieltä. Itse hän katsoi sairauden olevan pohjimmiltaan henkistä laatua. Kuolinvuoteellaan hän katsoi suorittaneensa tehtävänsä ja että hänen aikansa oli kuolla. Isältä peritty omaisuus olikin käytetty loppuun.
Kierkegaardin hautajaiset pidettiin hänen isoveljensä, pastori Peter Christian Kierkegaardin (1805–1888) toimesta, ja – piispa Martensenin närkästykseksi – kirkollisin juhlamenoin ja valtavan väkijoukon ollessa läsnä Kööpenhaminan pääkirkossa.
Elämäkerrallista kirjallisuutta
Garff, Joakim (2000). SAK Søren Aabye Kierkegaard. En Biografi. Gad, Kööpenhamina.
– Kiivaan keskustelun herättänyt, mm. englanniksi, saksaksi ja ruotsiksi käännetty, laaja elämäkerta.
Hannay, Alastair (2001). Kierkegaard: A Biography. Cambridge University Press, Cambridge.
– Uusin laajoista englanninkielisistä elämäkerroista.
Hohlenberg, Johannes (1940). Søren Kierkegaard. Hagerup, Kööpenhamina.
Kierkegaard, Søren (1851). Om min Forfatter-Virksomhed.
Kierkegaard, Søren (1859). Synspunktet for min Forfatter-Virksomhed. En ligefrem Meddelelse, Rapport til Historien.
– Kierkegaardin omat selonteot kirjailijantyöstään. Löytyvät Kierkegaardin kootuista teoksista (tanskaksi: SV3, osa 18; englanniksi: KW osa 22).
Kirrmse, Bruce (toim.) (1996). Søren Kierkegaard truffet. Et liv set af hans samtidige. C. A. Reitzel, Kööpenhamina.
– Huolellisesti toimitettu kokoelma aikalaisten muistoja Kierkegaardista. Löytyy myös englanninkielisenä: Encounters with Kierkegaard (1996). Princeton University Press, Princeton.
Lehtinen, Torsti (1990). Søren Kierkegaard, intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi. Kirjapaja, Helsinki.
– Raikkaasti kirjoitettu lyhyt elämäkerta ja eksistenssitasojen teorian esitys.
Lowrie, Walter (1938). Kierkegaard. Oxford University Press, London.
– Klassinen, edelleen paljon luettu elämäkerta.
Tudvad, Peter (2004). Kierkegaards København. Politiken, Kööpenhamina.
– Huolelliseen tutkimustyöhön perustuva ja erinomaisesti kirjoitettu esitys Kierkegaardin kulttuurihistoriallisesta ympäristöstä.
Kierkegaardin kirjeenvaihto ja häntä koskevat historialliset dokumentit
Thulstrup, N. (toim.) (1953-1954). Breve og Aktstykker vedrørende Søren Kierkegaard, Vol. 1–2. Munksgaard, Kööpenhamina.
Kierkegaard, Søren (1978). Letters and Documents (Kierkegaard’s Writings, Vol. 25). Käänt. H. Rosenmeier. Princeton University Press, Princeton.
Aatehistoriallista taustaa valaisevaa kirjallisuutta
Sandelin (myöh. Sorainen), Kalle (1927). Søren Kierkegaardin persoonallisuusaatteen kehittyminen Tanskan filosofisten virtausten yhteydessä viime vuosisadan alkupuolella. Satakunnan kirjateollisuus, Pori.
– Sujuvasti kirjoitettu ja laadukas suomenkielinen selvitys Kierkegaardin yksilöllistä eksistenssiä korostavan ajattelun taustasta tanskalaisessa filosofiassa.
Stewart, Jon (2003). Kierkegaard’s Relations to Hegel Reconsidered (Modern European Philosophy series). Cambridge University Press, Cambridge.
– Osoittaa, että kritisoidessaan Hegeliä Kierkegaard kritisoi ennen muuta tanskalaisia hegeliläisiä.
Stewart, Jon (toim.) (2003). Kierkegaard and His Contemporaries. The Culture of Golden Age Denmark (Kierkegaard studies, Monograph series, Vol. 10). Walter de Gruyter, Berlin.
– Kokoelma artikkeleita, joissa luodataan Kierkegaardin kööpenhaminalaisten aikalaisten vaikutusta hänen ajatteluunsa.
Stewart, Jon (toim.) (2007–). Kierkegaard Research: Sources, Reception and Resources, Vol. 1–21. Ashgate, Aldershot.
– Massiivinen Kierkegaard-tutkimusta palvelemaan tarkoitettu käsikirjasto. Osat 1-7 käsittelevät Kierkegaardin lähteitä antiikista 1800-luvulle. Projekti verkossa: www.jonstewart.dk/krsrr.htm
Thulstrup, Niels & Thulstrup, Marie Mikulová (toim.) (1978–1988). Bibliotheca Kierkegaardiana, Vol. 1-16. C.A. Reitzels Boghandel, Kööpenhamina.
– Vanhempi Kierkegaard-tutkimusta palvelemaan tarkoitettu käsikirjasto. Osat 1, 2, 4, 6, 10, 11, 13 ja 14 valaisevat Kierkegaardin aatehistoriallista ja kulttuurihistoriallista taustaa.