Foucault, Michel
Tuomo Tiisala (julkaistu 15.8.2010, muokattu 13.9.2014)
Michel Foucault (1926–1984) oli ranskalainen filosofi ja historioitsija. Vuodesta 1970 kuolemaansa asti Foucault oli Collège de Francen professori oppituolissa, jonka alaksi oli määritelty ”ajattelun järjestelmien historia”. Foucault tutki nimenomaan sellaisia ajattelun järjestelmiä, joiden tavoitteena on tuottaa tietoa ihmisestä, ja läpi hänen monitahoisen tuotantonsa kulkee punaisena lankana kysymys ihmisen muodostumisesta oman ajattelunsa kohteeksi – yhtäältä ihmistieteiden sekä niihin kytkeytyvien hallinnan käytäntöjen objektina, ja toisaalta refleksiivisen itsesuhteen kautta rakentuvana toiminnan subjektina. Hylkäämällä ajatuksen ihmisluonnosta ja tutkimalla sen sijaan subjektien historiallista rakentumista tiedon, vallan ja etiikan käytäntöjen erityisissä yhteenliittymissä Foucault pyrki osoittamaan kokemuksen kenttää nykyisyydessä jäsentävien ajattelun ja toiminnan normien kontingentin luonteen ja näin laajentamaan ihmisten mahdollisuuksia hallita itse itseään. Foucault’n tutkimukset useine metodologisine keksintöineen ovat olleet yksi keskeisimmistä vaikuttajista humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa 1900-luvun lopulta lähtien.
- Elämä
- Tiedon arkeologia
- Ihmisten hallinta
- Suhde itseen
- Ajattelun kriittinen historia
- Vastaanotto ja vaikutus
- Foucault Suomessa
- Foucault’n teokset
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Paul-Michel Foucault syntyi 15. lokakuuta 1926 Poitiers’n kaupungissa merkittävään lääkäriperheeseen. Vuonna 1946 Foucault hyväksyttiin École normale supérieureen Pariisin Rue d’Ulmilla, missä hänen opiskeluaikaansa leimasivat yhtäältä vakava depressio, mutta toisaalta loistava menestys filosofiassa ja psykologiassa, joihin hän keskittyi suorittaen licence-tutkinnon molemmissa aineissa. Kolmivuotisen opiskeluajan päätteeksi Foucault laati opinnäytteen Hegelin filosofiasta ohjaajanaan Jean Hyppolite, jonka opetuksesta hän oli päässyt nauttimaan jo pääsykokeisiin valmistavalla luokalla Pariisin Henri IV-lukiossa.
Tässä vaiheessa filosofia ja psykologia olivat tasavertaisia suuntautumisvaihtoehtoja Foucault’n akateemiselle uralle. Läpäistyään filosofian agrégation-tutkinnon vuonna 1951 Foucault sai vastuulleen koulun opiskelijoiden valmistamisen vastaavaan tutkintoon psykologiassa – ja kaksi vuotta myöhemmin filosofiassa. Thiers-säätiöltä saamansa apurahan turvin Foucault sivuutti agrégationin jälkeisenkaksivuotisen opetusvelvollisuuden ja siirtyi suoraan väitöskirjatyöhön aiheenaan Descartesin jälkeinen ranskalainen filosofia ja psykologian synty. Samanaikaisesti Foucault liittyi psykologin ominaisuudessa Jean Delayn johtamaan tutkimusryhmään ja osallistui sen työhön pariisilaisessa Saint Annen psykiatrisessa sairaalassa. Vuonna 1952, jolloin Henri Laborit teki ensimmäiset antipsykoottiset lääkekokeilut osana juuri Delayn johtamaa tutkimusryhmää, Foucault suoritti psykopatologian tutkinnon Pariisin psykologisessa instituutissa ja siirtyi psykologian assistentiksi Lillen yliopistoon luopuen Thiers-säätiön tukemasta väitöskirjahankkeesta. Seuraavana vuonna Foucault hyväksyttiin suorittamaan kokeellisen psykologian tutkintoa Pariisin psykologiseen instituuttiin, mikä jäi häneltä kuitenkin kesken. Tätä monipuolista tutkimustoimintaa heijastellen Foucault’n ensimmäinen julkaisu, kirja Maladie mentale et personnalité vuodelta 1954, on tulkinta mielisairaudesta 1900-luvun filosofian fenomenologisen perinteen sekä marxilaisen yhteiskuntakritiikin avulla. Erityisen kiinnostunut Foucault oli Ludwig Binswangerin työstä, joka kehittää psykiatriaa Heideggerin Dasein-analyysin pohjalta. Binswangerin teos Traum und Existenz ilmestyi ranskaksi myös vuonna 1954 Foucault’n pitkällä esipuheella varustettuna.
Suunnan Foucault’n akateemiselle uralle määräsi kuitenkin lopulta hänen halunsa paeta ahdistavaksi kokemaansa Ranskan konservatiivista ilmapiiriä. Tilaisuus tarjoutui, kun Georges Dumézil pyysi häntä vuonna 1954 hakemaan Ranskan kulttuurilähettilään paikkaa Maison de Francen johtajana Uppsalan yliopistossa. Pesti mahdollisti keskittymisen väitöskirjatyöhön virkavelvollisuuksien ohessa. Foucault vietti lukuvuodet 1955—58 Uppsalassa ja toimi vastaavissa tehtävissä myös Varsovassa ja Hampurissa ennen kuin palasi Ranskaan vuonna 1960 valmis väitöskirja mukanaan. Foucault väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1961 Sorbonnen yliopistossa Pariisissa, tutkimuksellaan Folie et déraison: histoire de la folie à l’âge classique. Se on tutkimus siitä, kuinka kokemus hulluudesta mielen sairautena syntyi 1700-luvun lopulla ja teki hulluudesta psykiatrisen tiedon ja hallinnan kohteen. Väitöskirjan ohjaajana toimi vaikutusvaltainen biotieteiden epistemologi Georges Canguilhem, jonka suojeluksesta Foucault sai vastedes nauttia. Tohtorintutkinnon toinen opinnäyte oli esipuheella ja kommenteilla varustettu käännös Immanuel Kantin teoksesta Anthropologie in pragmatischer Hinsicht. Sen tarkastajana toimi Hyppolite, jonka paikalle Foucault myöhemmin nousi Collège de Franceen.
Vuonna 1962 Foucault valittiin filosofian professorin virkaan Clermont-Ferrandin yliopistossa – siitä huolimatta, että lautakunnalle oli epäselvää, oliko tämä hakija lainkaan filosofi. Vaikeus sijoittaa Foucault’n kiinnostuksia ja tutkimuksia – saati näiden monitahoisten tutkimusten tekijää – akateemisten oppialojen lokeroihin oli alusta lähtien leimallista hänen tutkimus- ja opetustyölleen. Samoihin aikoihin Foucault’n pitkäaikainen kiinnostus kirjallisuuteen, erityisesti ranskalaisiin modernisteihin Raymond Roussel, Maurice Blanchot ja Georges Bataille, kanavoitui julkaisuihin kustakin näistä kolmesta sekä toimintaan vastaperustetun kirjallisuuslehden Tel Quel piirissä. Näiden kirjailijoiden esteettiset pyrkimykset antoivat Foucault’lle tärkeän esimerkin ajattelusta ilman subjektikeskeisen filosofian pakottavaa yhtenäisyyttä, kuten myös sarjallinen modernismi musiikissa, johon säveltäjä Jacques Barraqué oli tutustuttanut hänet heidän seurustellessaan 50-luvun puolivälissä. Clermont-Ferrandissa Foucault tapasi Daniel Defertin, josta tuli hänen kumppaninsa loppuelämäksi.
Professorin siirtyminen julkisuuden valokiilaan tapahtui kolme vuotta myöhemmin Sanojen ja asioiden julkaisun myötä, joka aiheutti kohun väitteellään ihmisen mahdollisesti lähenevästä kuolemasta – nimittäin sen epistemologisen kaksoisroolin katoamisesta, mikä ihmiselle Kantista lähtien oli annettu sekä tiedon mahdollisuuden transsendentaalisena perustana että empiirisen tiedon erityisenä objektina samalta ajalta polveutuvissa ihmistieteissä. Foucault’n kapealle akateemiselle yleisölle suunnattu teos lukeutui vuoden 1966 myydyimpiin kirjoihin Ranskassa, ja sen synnyttämä kiivas keskustelu kärjisti maan filosofista kenttää leimanneen vastakkainasettelun humanistien ja antihumanistien välillä. Jean-Paul Sartren johtamat humanistit perustivat sekä filosofisen että poliittisen ajattelunsa näkemykseen ihmisolemuksesta, jonka avulla myös historialliset muutokset tulee selittää ja politiikan tavoitteet määritellä. Antihumanistit sen sijaan antoivat ensisijaisuuden joillekin universaaleille (Lévi-Strauss, Lacan) tai historiallisesti muuttuville (Foucault, Althusser) rakenteille, jotka määrittävät subjektin kokemusta, minkä seurauksena subjekti tulee ymmärtää tällaisten voimien ehdollistamana tuloksena. Antihumanismin näkyvimmän edustajan roolin julkisessa keskustelussa saanut Foucault vetäytyi Tunisiaan, missä hän opetti pääkaupungin yliopistossa ja keskittyi työskentelemään niiden metodologisten ongelmien parissa, jotka olivat jääneet sivuosaan hänen historiallisissa tutkimuksissaan. Vuonna 1969 ilmestynyt Tiedon arkeologia on näiden metodologisten pohdintojen tulos. Ennen sen ilmestymistä Foucault palasi filosofian laitoksen johtajaksi vastaperustettuun Vincennesin kokeelliseen yliopistoon Pariisissa.
Valinta Collège de Francen professoriksi vuonna 1970 oli Foucault’n väitöskirjaa seuranneen rakettimaisen uran huipennus. Hyppoliten ja Canguilhemin lisäksi Foucault sai kiittää virkaanastujaisluennossaan Duméziliä, uskontojen historian pioneeria, joka oli kuulunut hänen tukijoihinsa aina Uppsalan ajoista lähtien. Viimeistään tässä vaiheessa uraansa Foucault’sta tuli kuuluisuus, minkä seurauksena hänen kursseilleen tulvinut yleisö piti joskus jakaa kahteen suureen luentosaliin, joista toiseen luennoitsijan puhe välitettiin kaiuttimilla. Foucault’n Collège de Francessa pitämät 13 luentokurssia muodostavat rikkaan aineiston, joka dokumentoi hänen tutkimustyönsä teemat, ongelmat ja suunnanmuutokset lähes 15 vuoden ajalta.
Tunisiassa ja Vincennesin yliopistossa koetut opiskelijoiden ja poliisin väliset yhteenotot, joissa Foucault asettui opiskelijoiden puolelle, valpastuttivat hänet poliittisille kysymyksille ja herättivät kiinnostuksen poliittiseen aktivismiin, josta tuli keskeinen osa hänen toimintaansa ja itseymmärrystään intellektuellina loppuelämän ajaksi. 70-luvun alussa Foucault oli perustamassa GIP-järjestöä (Groupe d’information sur les prisons), jonka päämääränä oli tiedottaa Ranskan vankilajärjestelmän epäkohdista vankien omakohtaisen kokemuksen pohjalta. Viisi vuotta myöhemmin julkaistu Tarkkailla ja rangaista – tutkimus modernin vankilalaitoksen synnystä ja sen kytkeytymisestä osaksi normalisoivan hallinnan koneistoa 1800-luvun Ranskassa – on esimerkki poliittisesti aktivoituneen Foucault’n pyrkimyksestä tuottaa omalla tutkimustyöllään välineitä, joita ihmiset voisivat käyttää strategisesti hyväkseen jossakin ajankohtaisessa poliittisessa kamppailussa. Foucault tuki tutkimustyöllään myös seksuaalivähemmistöjen kamppailuja sekä osallistui aktiivisesti poliittiseen toimintaan maahanmuuttajien, pakolaisten ja poliittisia oikeuksiaan puolustamaan nousseiden ihmisten puolesta.
Monet luentomatkat muiden muassa Brasiliaan, Japaniin ja erityisesti Yhdysvaltoihin 1970–80-luvuilla vakiinnuttivat Foucault’n aseman kansainvälisenä tähtenä, jonka ajattelu herätti laajaa kiinnostusta yli akateemisten oppialarajojen. Ulkomaisten kohteiden joukossa erityisaseman sai vapaamielinen Kalifornia, ja 80-luvun alussa Foucault alkoikin opettaa säännöllisesti Berkeleyn yliopistossa. Vuonna 1984 hän sai Seksuaalisuuden historian toisen ja kolmannen osan valmiiksi, (ks. "Foucault: Seksuaalisuuden historia") mutta pitkäaikaisen hankkeen muut osat jäivät keskeneräisinä julkaisematta. Foucault kuoli AIDSiin 25. kesäkuuta 1984 Pariisissa.
Jo 1950-luvulla Foucault’n keskeisenä ongelmana oli, kuinka vapautua subjektilähtöisen filosofian lähestymistavasta ja kysymyksenasetteluista, jotka Jean-Paul Sartren kautta omaksutun fenomenologian ja toisaalta Alexandre Kojèven välittämän Hegelin vaikutuksesta hallitsivat filosofian kenttää 1900-luvun puolivälin Ranskassa. Subjektifilosofian rinnalla, tosin hieman varjossa, vaikutti Gaston Bachelardin, Jean Cavaillèsin ja Georges Canguilhemin edustama ranskalaisen epistemologian perinne, jonka tutkimus kohdistui käsitteisiin ja niiden muodostamiin järjestelmiin tieteiden historiassa. Käsitteelliset katkokset ja muut epäjatkuvuudet, jotka eivät jäsenny yhtenäiseksi tietoisuudeksi, olivat historiallisesti todennettu tosiasia tässä perinteessä, joka muodostaa lähtökohdan Foucault’n tiedonarkeologisille tutkimuksille.
Tiedon arkeologialla Foucault tarkoittaa erityistä tapaa tutkia ajattelun historiaa. Arkeologisen lähestymistavan ominaispiirre on huomion keskittäminen historiallisiin ehtoihin, jotka mahdollistavat tietyntyyppisen ajattelun (ja siten tietynlaisen kokemuksen ja tiedon). Nämä ehdot eivät ole inhimillisen kokemuksen välttämättömiä ennakkoehtoja, jotka pätevät kaikkeen ajatteluun ja tietoon, vaan ne jäsentävät aina jotakin tietyntyyppistä ajattelun järjestelmää, siihen liittyvää kokemuksen kenttää ja sen osana tuotettavaa tietoa tietyissä historiallisissa olosuhteissa. Tiedon arkeologia merkitsee ajattelun järjestelmien tutkimista tällä historiallisesti muuttuvien mahdollisuuksien tasolla. Vaikka kysymys mahdollisuuden ehdoista nouseekin Kantin aloittamasta transsendentaalifilosofian perinteestä (ks. "Kant, Immanuel"), keskittyessään ajattelun historiallisesti erityisiin ehtoihin Foucault’n arkeologia tekee pesäeron yrityksiin tutkia kaikessa ajattelussa ja kokemuksessa päteviä välttämättömiä lainalaisuuksia. Näin Foucault yhtäältä hylkää subjektilähtöisen filosofian perinteen, jossa näitä yleispäteviä ehtoja etsitään tiedon subjektin ominaispiirteistä, ja toisaalta karttaa loogikoiden ja strukturalistien formaaleja yrityksiä paikantaa ne kielen yleisiin rakenteisiin.
Foucault kuitenkin pitää ajattelun edellyttämiä käsitteitä kielellisesti rakentuneina, joten kysymys ajattelun historiallisista ehdoista jäsentyy hänelle tutkittavaksi diskursiivisten käytäntöjen historiaa analysoimalla. Tämä analyysi ei kohdistu kielen yleisiin formaaleihin rakenteisiin, jotka toki myös määrittävät historiallisia lausumia (énoncé), vaan niihin paikallisiin sääntöihin, joiden mukaan lausumia on muodostettu tietyissä diskursiivisissa käytännöissä. Arkeologian ydinajatus, että ajattelun rajat riippuvat diskursiivisen käytännön säännöistä, jotka syntyvät ja muuttuvat historiallisesti, edellyttää näkemystä näistä säännöistä konstitutiivisina: ne eivät (ainoastaan) kavenna jo annettuja ajateltavuuden rajoja, vaan olennaisesti synnyttävät uusia (ja sulkevat pois toisia) ajattelun mahdollisuuksia määrittämällä uusia käsitteitä ja tiedon objekteja. Ajattelun järjestelmien käsitteellistäminen tällaisia sääntöjä noudattaviksi diskursiivisiksi käytännöiksi mahdollistaa lausumien tuottamisen ymmärtämisen tekoina, jotka ovat yksittäisiä historiallisia tapahtumia, ja diskursiivisen käytännön määrittämisen sarjaksi lausumatapahtumia, jotka noudattavat samoja sääntöjä.
Näin Foucault saattoi esittää arkeologisen lähestymistapansa esimerkkinä annalistihistorioitsijoiden kolmannen sukupolven edustamasta sarjallisesta historiasta (histoire sérielle) ja muotoilla tutkimusongelmakseen lausumien järjestämisen sellaisiksi sarjoiksi, että jotkin lausumatyypit eivät voi kuulua kuin yhteen sarjaan, koska ne ovat yhteensopimattomia muita lausumasarjoja määrittävien sääntöjen kanssa. Foucault kutsuu tällaista lausumien sarjaa myös diskursiiviseksi muodostelmaksi (formation discursive). Eri diskursiiviset muodostelmat koostuvat siis lausumista, joiden tuottamista määrittäneet säännöt ovat (ainakin osittain) toisensa poissulkevia. Tiedon arkeologian keskeinen tavoite on ryhmittää ajattelun historiaa diskursiivisiksi muodostelmiksi ja näin paikantaa yllättäviä katkoksia – ja yllättäviä jatkuvuuksia – niiden perinteisten kuvausten alla, jotka ajattelun historiaa jäsentäessään nojautuvat oletuksiin oppialojen, tekijöiden tai teosten yhtenäisyydestä.
Foucault muotoili yllä esitetyn näkemyksen arkeologiasta vasta vuonna 1969 julkaistussa metodologisessa tutkielmassaan Tiedon arkeologia, vaikka hän oli kutsunut historiallisia tutkimuksiaan arkeologioiksi jo väitöskirjastaan lähtien. Kuten Foucault itse myöntää, nämä tutkimukset psykopatologian (Folie et déraison: une histoire de la folie à l’âge classique, 1961), kliinisen lääketieteen (Naissance de la clinique: une archéologie du regard médical, 1963), ja ihmistieteiden (Les mots et les choses: une archéologie des sciences humaines, 1966) historiassa ovat sarja metodologisia kokeiluja, joiden kautta ajatus tiedon arkeologiasta vasta haki muotoaan – eivät valmiin arkeologisen metodin sovelluksia eri tutkimuskohteisiin. Monista eroista huolimatta näitä tutkimuksia kuitenkin yhdistää samantyyppinen kysymyksenasettelu: mikä teki mahdolliseksi modernin ajatuksen hulluudesta mielen sairautena tai kliinisen lääketieteen synnyn, entä minkä ehtojen mahdollistamana 1800-luvulla muodostui joukko tieteellisyyttä tavoittelevia oppialoja, jotka ottavat tutkimuskohteekseen ihmisen? On silti huomionarvoista, että Foucault’n tapa käsitteellistää tutkimiensa ajattelun järjestelmien historialliset mahdollisuuden ehdot käy läpi merkittäviä muutoksia näissä tutkimuksissa. Vuonna 1966 ilmestyneessä Sanoissa ja asioissa Foucault korvaa varhaisemmat ”kokemuksen struktuurin” ja ”struktuurin” käsitteensä – jotka pohjautuvat pikemmin Georges Dumézilin funktionaaliseen kuin Claude Lévi-Straussin universaaliin struktuurin käsitteeseen – paljon laajemmalla ”epistemen” käsitteellä (épistémè, vrt.kr. ἐπιστήμη – tieto, tiede). Epistemellä Foucault tarkoittaa Sanoissa ja asioissa kokonaisen aikakauden tiedolle yhteisen perusjäsennyksen antavia periaatteita, jotka vaihtuvat aikakaudesta toiseen. Tiedon arkeologiassa Foucault kuitenkin määrittelee arkeologian tutkimuskohteeksi historialliset muutokset diskursiivisten käytäntöjen säännöissä, ja episteme on marginalisoitu ja määritelty uudelleen rakenneyhtäläisyydeksi useamman diskursiivisen käytännön sääntöjen välillä, joka on paikallinen eikä koko aikakautta koskeva ilmiö.
Kysymys vallasta nousi Foucault’n työn keskiöön 1970-luvun alussa, ja koko vuosikymmenen ajan hän kehitti näkemystään vallasta, joka eroaa sekä liberaalin perinteen tavasta ymmärtää valta lakeja säätävien ja niitä tulkitsevien instituutioiden yksinoikeutena että marxilaisesta käsityksestä, joka jäsentyy hallitsevan luokan, ideologisen päällysrakenteen ja valtiokoneiston käsitteiden avulla. Jo Foucault’n varhaiset tutkimukset psykopatologian ja lääketieteen historiassa dokumentoivat tiettyjen väestönosien hallitsemiseen käytettyjen tekniikoiden ja instituutioiden synnyn ja kytkeytymisen näihin ajattelun järjestelmiin. Valtasuhteiden muodostuminen Foucault’n pääasialliseksi tutkimuskohteeksi 1970-luvulla merkitsee huomion keskittämistä näihin jo esiin nousseisiin kytköksiin diskursiivisten käytäntöjen ja muiden käytäntöjen välillä.
Foucault ei milloinkaan pyrkinyt esittämään teoriaa vallasta, vaan analysoimaan aina joitakin historiallisesti erityisiä valtasuhteita. Nämä analyysit kuitenkin edellyttävät sitä erityistä lähestymistapaa, jonka Foucault kehitti vähitellen 1970-luvun kuluessa. Samoin kuin diskursiivisten käytäntöjen arkeologinen analyysi pidättäytyy koettelemasta tutkimiensa lausumien paikkansapitävyyttä, Foucault lähtökohtaisesti luopuu pyrkimyksestä tutkia vallan oikeutusta. Foucault’n mukaan myös kysymys vallasta tulee esittääkonkreettisten historiallisten käytäntöjen tasolla ja sen kärki koskee valtasuhteiden tuottavuutta – sitä, miten tietyt valtasuhteet ovat saaneet aikaan muutoksia diskursiivisten ja muiden käytäntöjen välisissä suhteissa. Foucault esittää tämän näkemyksensä vallan tuottavuudesta kahta vakiintunutta ajatusta vastaan. Se hylkää ajatuksen vallasta erityisenä ominaisuutena, joka on kuninkaan, juridisten instituutioiden tai hallitsevan luokan omaisuutta ja puuttuu muilta. Toiseksi se torjuu riittämättömänä ajatuksen kiellosta vallankäytön yleispätevänä mekanismina. Nämä kaksi ajatusta – että valta on aina vain jonkin tietyn tahon hallussa ja toimii kieltämällä asioita – yhdistävät käsityksiä vallasta sekä poliittisen filosofian liberalistisessa perinteessä että marxismissa, kuten myös psykoanalyyttisessa keskustelussa, joita kaikkia vastaan Foucault esittää näkemyksensä vallasta tuottavana.
Foucault ymmärtää vallan toimintana, joka kohdistuu muiden ihmisten toimintaan. Koska ihmiset jatkuvasti tekevät lukemattomia asioita, jotka kytkeytyvät toisten ihmisten tekemisiin, Foucault sanoo, että valta tulee kaikkialta. Mutta ihmisten väliset valtasuhteet ovat kaksisuuntaisia, joten ne sisältävät aina vastarinnan mahdollisuuden. Näin valta ja vapaus eivät ole Foucault’lle toisensa poissulkevia käsitteitä. Päinvastoin: koska Foucault ymmärtää vallan toimintana, jonka subjekti valitsee useista mahdollisuuksista toimia, valtasuhteissa toimiminen ja vapaus lankeavat yhteen. Samasta syystä pyrkimys vapautua valtasuhteista on Foucault’n näkökulmasta katsoen mieletön, koska se merkitsee joko täydellistä eristäytymistä muista ihmisistä tai toimimista vain sellaisissa pakottamiseen perustuvissa suhteissa, joissa toinen ei voi valita – käytännössä kuoleman uhalla – kuinka reagoi toisten toimintaan.
Näin ymmärrettyinä valtasuhteet jäsentyvät strategisiksi peleiksi (jeux de pouvoir), joissa ihmiset pyrkivät toiminnallaan saamaan toiset toimimaan tietyllä tavalla, eli tuottamaan tietynlaista toimintaa. Vaikka Foucault jäsentää kaikkia valtasuhteita strategian käsitteen avulla kaikkein arkipäiväisimmästä yksilöidenvälisestä vuorovaikutuksesta lähtien, hänen analyysinsa keskittyvät valtasuhteiden institutionalisoituihin muotoihin: pitkäkestoisiin strategisiin käytäntöihin, jotka pyrkivät muokkaamaan ihmisten toimintaa joillakin erityisillä tavoilla. Foucault kutsuu hallinnaksi (gouvernement) tällaisia valtasuhteita, jotka instituutioiden vakiinnuttamina käytäntöinä saavat persoonattoman luonteen, vaikka suuntautuvatkin kohti tiettyjä päämääriä. Erotuksena yksilöidenvälisistä valtasuhteista ja poliittisen pakkovallan (dominance) yhteiskunnallisesta dynamiikasta Foucault analysoi valtasuhteita nimenomaan hallinnan tasolla tehtävänään kartoittaa, kuinka ihmistä tutkivien oppialojen historia ja ihmisten hallinnan historia kytkeytyvät toisiinsa diskursiivisissa käytännöissä, jotka polveutuvat erityisesti 1700 ja 1800-lukujen Ranskasta.
Yhdistettynä arkeologiseen näkemykseen ajattelun historiallisesti erityisistä ehdoista, jotka määrittyvät lausumia tuottavan toiminnan tasolla diskursiivisissa käytännöissä, Foucault’n toiminnallinen käsitys valtasuhteista tuottavina ja strategisina johtaa hänet Friedrich Nietzscheä seuraten hylkäämään näkemyksen tiedosta ja vallasta toisensa poissulkevina – erityisesti marxilaisen lähtökohdan, jonka mukaan vallankäyttöä palvelevat diskursiiviset käytännöt eivät voi tuottaa tietoa, vaan ovat väistämättä ideologisia. Koska diskursiiviset käytännöt koostuvat nimenomaan lausumia tuottavista teoista, uusien väitteiden esittäminen ja uusien tiedon kohteiden määrittäminen eivät ole valtasuhteille ulkoisia tapahtumia, vaan toimintaa, jonka päämääriä ja vaikutuksia voidaan analysoida myös strategisesta näkökulmasta ja suhteessa ei-diskursiivisiin osatekijöihin. Tätä moniaineksista tutkimuskohdetta jäsentääkseen Foucault ottaa käyttöön dispositiivin (dispositif) käsitteen. Dispositiivi tarkoittaa tietyissä historiallisissa olosuhteissa syntynyttä strategista riippuvuussuhdetta lukuisten diskursiivisten ja muunlaisten käytäntöjen sekä instituutioiden välillä. Dispositiivin osatekijöiden välinen strateginen riippuvuus merkitsee, että moniaineksisuudestaan ja mahdollisesti toinen toisistaan riippumattomista syntyhistorioistaan huolimatta ne tietyissä historiallisissa olosuhteissa muodostavat käytäntöjen ja instituutioiden kokonaisuuden, jolla on jokin yhteinen päämäärä. Foucault’n analysoimien dispositiivien päämääränä on ihmisyksilöiden normalisoiva hallinta ja niiden yhteisenä erityispiirteenä on ihmistieteiden diskursiivisten käytäntöjen strateginen rooli epänormaalien ihmistyyppien määrittelemisessä.
Teoksessa Tarkkailla ja rangaista Foucault kuvaa, kuinka 1800-luvun alun Ranskassa syntynyt vankilainstituutio, joka lukuisine kurinpidollisine ja yksilöä koulivine käytäntöineen nojasi humanistisen lakidiskurssin periaatteisiin ei ainoastaan rangaista vaan myös parantaa lainrikkoja, loi puitteet kriminologisille tutkimuksille ja luokitteluille, jotka eivät enää kohdistuneet tehtyihin rikoksiin, vaan niiden tekijöihin, ”vaarallisiin yksilöihin,” joiden muodostamaa riskiä vastaan yhteiskunnan tulee suojautua. Vastaavasti, kuten Foucault esittää teoksessa Tiedontahto, 1800-luvun jälkipuolen psykiatriassa syntynyt diskursiivinen käytäntö, jossa pyrittiin tieteellisesti erottelemaan ihmisen normaali ja epänormaali seksuaalisuus, kytkeytyi laajempaan hallinnan strategiaan: väestön biopolitiikkaan, jonka päämääränä oli monin eri keinoin kasvattaa kansallisvaltion väestön elinvoimaisuutta. Tässä seksologian diskursiivisessa käytännössä määriteltiin epänormaaleiksi kaikki ne, joiden sukuvietti on jollain tavoin harhautunut suvunjatkamispyrkimyksestä: homoseksuaalit ja monet muut ”pervertit”, joiden myötä koko väestön ja yhteiskunnan pelättiin degeneroituvan.
Kutsumalla näitä analyysejään genealogioiksi Foucault tuo julki velkansa Nietzschelle sekä kysymyksenasettelunsa että metodinsa suhteen. Nietzschen tavoin Foucault etsii nykyisyydessä vallitsevien normien – tietyn moraalin – alkuperää historiasta ja ymmärtää historian kentän muodostuvan lukemattomista tapahtumista, jotka liittyvät toisiinsa erilaisten sattumien ja vastakkaisten voimien kamppailujen seurauksena. Jo arkeologinen diskursiivisten käytäntöjen analyysi asettui voimakkaasti teleologisia historiakäsityksiä vastaan, mutta vasta genealoginen tutkimus diskursiivisiin käytäntöihin kytkeytyvistä kamppailuista ja muista tapahtumista paljastaa, kuinka sattumanvaraisesti ehdot tietyille ajattelun järjestelmille ovat muotoutuneet. Näin tehdessään genealogia paljastaa tutkimiensa ajattelun järjestelmien sääntöjen ja niihin tukeutuvien ajattelun ja toiminnan mahdollisuuksien kontingentin luonteen ja näin edesauttaa niistä polveutuneiden normien ja käytäntöjen kyseenalaistamista nykyisyydessä. Genealogisen analyysin kriittinen voima perustuu itsestäänselvyyksinä ja välttämättöminä pidettyjen normien ja käytäntöjen satunnaisen alkuperän osoittamiseen ja samalla niiden strategisen roolin paljastamiseen. Näin Foucault’n politiikka ei perustu totuuteen ihmisestä, vaan mahdollisuuteen hylätä kontingenteiksi osoitetut normit, joiden mukaan ihminen muodostuu oman ajattelunsa kohteeksi subjektina.
Foucault, joka toistuvasti tulkitsi aiempia tutkimuksiaan uusimpien kiinnostustensa valossa, täsmensi 1980-luvulle tultaessa, että valtasuhteiden analyyseissa hänen kohteenaan ei ollut valta sinänsä, eikä myöskään tiedon ja vallan suhde, vaan nimenomaan se, miten ihmiset muodostuvat tietynlaisiksi subjekteiksi historiallisesti erityisissä olosuhteissa. Subjektius merkitsee Foucault’lle suhdetta itseen, jonka kautta ihminen rakentuu moraaliseksi toimijaksi, jolla on tietynlainen kokemuksen kenttä – siis ajattelun ja toiminnan subjektiksi. Foucault’n käsitys valtasuhteista toisten toimintaan kohdistuvana toimintana merkitsee, että ihmiset väistämättä rakentuvat subjekteiksi jonkinlaisissa valtasuhteissa. Ajattelua jäsentävien käsitteiden ja toimintaan kohdistuvien normien historiallisuus merkitsee siis myös ajattelun ja toiminnan subjektien historiallisuutta: kenelläkään ei ollut kokemusta itsestään tai jostakusta toisesta ”vaarallisena yksilönä” tai ”perverttinä” ennen kuin käsitteelliset edellytykset tällaisille ajatuksille luotiin Foucault’n tutkimissa kriminologian ja seksologian diskursiivisissa käytännöissä.
Jos subjektit ovat olennaisesti heitä edeltäneiden historiallisten käytäntöjen muovaamia, vapautta ei voida käsitteellistää tukeutumalla ajatukseen subjektin alkuperäisestä, autenttisesta olemuksesta, jota tulisi vaalia tai tavoitella. Sen sijaan kysymys vapaudesta jäsentyy Foucault’lle toiminnan tasolla ihmisten mahdollisuutena hallita ja muuttaa sitä, keitä ja mitä he ovat muokkaamalla niitä normeja, joiden mukaan heidän suhteensa itseensä ja toisiin muodostuu ajateltavaksi diskursiivisessa käytännössä. Pierre Hadot’n tutkimuksia antiikin filosofiassa seuraten Foucault alkoi 1980-luvulla ymmärtää vapauden nimenomaan joukkona historiallisesti muuttuvia vapauden harjoittamisen käytäntöjä, joiden avulla ihmiset muodostavat refleksiivisen itsesuhteen ja työstävät omaa itseään erilaisin harjoituksin kohti tiettyjä päämääriä. Foucault määrittelee nämä refleksiiviset itsekäytännöt (pratiques de soi) etiikan alueeksi, joka on historiallisesti muuttuva sen mukaan, millaisessa diskursiivisten ja muiden käytäntöjen risteyskohdassa eli millä käsitteellisillä resursseilla ja minkä valtasuhteiden piirissä suhde itseen rakentuu. Näin etiikan itsekäytännöt muodostavat kolmannen ulottuvuuden Foucault’n kartoittamassa toisiinsa kytkeytyvien käytäntöjen historiallisessa verkostossa diskursiivisten käytäntöjen ja hallinnan strategioiden lisäksi. Vaikka subjektien ohjaaminen tiettyihin refleksiivisiin käytäntöihin voi myös toimia strategisesti osana jotakin hallinnan dispositiivia, kuten rippikäytännön tekeminen pakolliseksi osana katolisen kirkon vastareformaatiota, juuri refleksiiviseen itsesuhteeseen sisältyvä vapaus tekee vastarinnan mahdolliseksi. Näin itsekäytäntöjen refleksiivinen ulottuvuus täydentää Foucault’n näkemystä, jonka mukaan vain vapaiden subjektien välillä voi olla valtasuhteita: sikäli kuin subjektit kykenevät toimimaan, mikä edellyttää refleksiivistä suhdetta itseen, ne voivat vastustaa hallinnan strategioita, jotka pyrkivät tuottamaan tietynlaista toimintaa.
Kysymys vastarinnasta vapauden harjoittamisena ja hallinnan strategioita vastustavan positiivisen vastarinnan keinoista muotoutui Foucault’lle osana hänen kuusiosaista, mutta keskeneräiseksi jäänyttä Seksuaalisuuden historia -hankettaan, jonka ensimmäinen osa Tiedontahto ilmestyi vuonna 1976. Alun perin teossarjan oli määrä keskittyä tutkimaan 1800-luvulla ilmaantuneen seksuaalisuuden dispositiivin eri osa-alueita. Masturboivan lapsen muodostuminen lääketieteelliseksi ongelmaksi (osa 3), naisen seksuaalisuuden ilmaantuminen psykiatrisen tiedon ja hallinnan kohteeksi hysteriadiagnoosinkautta (osa 4), seksologian diskurssin muodostuminen ja perversioluokitusten muotoileminen 1800-luvun lopun psykiatriassa (osa 5), sekä biopolitiikansynty uudenlaisena hallinnan käytäntönä, jonka kohteena on kansallisvaltion väestö ja päämääränä sen elinvoimaisuuden maksimointi muun muassa rodullisen puhtauden avulla, muodostavat Foucault’n mukaan strategisesti yhtenäisen koneiston, joka ottaa ihmisen sukupuolielämän normalisoivan hallinnan kohteeksi. Osan 2 oli sitä vastoin määrä kartoittaa tässä dispositiivissa syntyneen modernin seksuaalisuuden kokemuksen esihistoriaa tutkimalla, miten sukupuolikäyttäytyminen jäsentyi moraaliseksi ongelmaksi varhaiskristillisyydessä. Foucault’n tutkimusongelman painopiste kuitenkin siirtyi seksuaalisuuden dispositiivin kartoittamisesta koskemaan niitä keinoja, joiden avulla subjektit voivat toimia normalisoivaa hallintaa vastaan – erityisesti sukupuolisuuden tapauksessa ja yleisesti ottaen. Jos hallinta tarkoittaa kaikkia niitä instituutioiden vakiinnuttamia käytäntöjä, joilla yritetään ohjailla ihmisten toimintaa (conduire des conduites) esimerkiksi sukupuolisuuden alueella, vastaan toimiminen (contre-conduite) merkitsee, ei ainoastaan tottelemattomuutta ja vastarintaa, vaan vaihtoehtoisten ajattelun ja toiminnan käytäntöjen luomista. Kuinka sitten torjua normalisoivan hallinnan pyrkimykset, jotka kohdistuvat subjektiuden alueelle – ei ainoastaan asettumalla vastustamaan hallinnan normeja ja vaatimuksia, vaan luomalla käytäntöjä, joissa suhde itseen ja toisiin saa uuden muodon?
Koska suhde itseen rakentuu käytännöiksi vakiintuneiden käsitteellisten resurssien ja toiminnan normien avulla, itsesuhteen uudelleenmäärittely edellyttää juuri ajattelun ja toiminnan mahdollisuuksia konstituoivien normien jäsentämistä uudelleen – vakiintuneiden normien hylkäämistä ja usein myös uusien luomista. Paljastamalla sellaisten vakiintuneiden normien kontingentin luonteen, joiden mukaisesti ihminen muodostuu oman ajattelunsa kohteeksi subjektina, genealogia avaa niiden poissulkemat käsitteelliset mahdollisuudet ja näin laajentaa sitä mahdollisuuksien kenttää, jolla ihmiset voivat harjoittavat vapauttaan hallita ja muokata itseään nykyisyydessä. Seksuaalisuuden historian toinen ja kolmas osa, jotka ilmestyivät vasta vuonna 1984 ja yllättäen käsittelivätkin suhdetta itseen ja toisiin sukupuolimoraalin piirissä antiikin Kreikassa ja Roomassa, tarjoavat esimerkin tällaisesta työstä, jota Foucault kutsui myös oman itsen historialliseksi ontologiaksi. Ne auttavat ajattelemaan itsen muodostumista sukupuolisuuden moraaliseksi subjektiksi toisin kuin psykiatriseen diskurssiin tukeutuvan modernin seksuaalisuuden kokemuksen piirissä. Tämä halun subjektin genealogia edesauttaa biopolitiikan dispositiivissa syntyneen modernin seksuaalisuuden kokemuksen ylittämistä osoittamalla niiden normien kontingentin luonteen, joiden mukaisesti ihminen jäsentyy ajateltavaksi halun subjektina sen piirissä. Foucault osoittaa, että kysymys ihmisen homo- tai heteroseksuaalisuudesta ei kuulunut Kreikassa lainkaan sukupuolimoraalin piiriin, sillä tämä modernille seksuaalisuuden kokemukselle keskeinen erottelu syntyi vasta 1800-luvulla seksologian diskursiivisessa käytännössä, jossa seksuaalivietin määritteleminen biologiseksi lisääntymisfunktioksi teki suvunjatkamispyrkimyksestä poikkeavista seksuaalisuuden ilmentymistä tuon biologisen vietin sairauksia. Sen sijaanantiikin Kreikassa sukupuolimoraali jäsentyi osana nautintojen käytön tyylioppia, jossa keskeistä ei ollut erottelu sallittuihin ja kiellettyihin tekoihin (saati normaaleihin ja patologisiin haluihin), vaan itsen oikeanlainen hallinta nautinnon subjektina, joka perustui vapaiden kreikkalaismiesten – kieltämättä etuoikeutetun joukon – harjoittamaan maskuliinisuuden tyylioppiin.
Seksuaalisuuden historian toisessa ja kolmannessa osassa Nautintojen käyttö ja Huoli itsestä Foucault analysoi kreikkalaisten ja roomalaisten itsekäytäntöjä sukupuolimoraalin alueella ja näin kartoittaa subjektin itsesuhteen vähittäistä muuttumista sen piirissä. Uudelleenjäsennetyn hankkeen neljännessä, julkaisematta jääneessä osassa Foucault’n oli määrä osoittaa, kuinka antiikissa alkanut vähittäinen siirtymä sukupuolimoraalin itsesuhteessa tekojen tyyliopista kohti subjektin mielenliikkeitä muuntui varhaiskristillisyyden itsekäytännöissä halun hermeneutiikaksi. Tämä historiallinen siirtymä sukupuolimoraalin itsesuhteessa teoista haluihin ei kuitenkaan vesitä Foucault’n tutkimusten strategista roolia modernin seksuaalisuuden dispositiivin normalisoivaa hallintaa vastaan, sillä halukeskeisyydestä huolimatta kyse on muutoksesta etiikan alueen sisällä, toisin kuin psykiatriseen tietoon perustuvassa modernin seksuaalisuuden kokemuksessa. Kamppailussa psykiatrian yritystä vastaan tehdä ihmisten sukupuolisuudesta tieteellinen kysymys ja näin tarjota normit ihmisten sukupuolielämän hallinnalle Foucault’n analyysien keskeinen saavutus on, että ne palauttavat kysymyksen sukupuolisuudesta etiikan piiriin, mikä merkitsee ihmisille suurempaa vapautta (ja vastuuta) itseymmärryksessään ja toiminnassaan halun subjekteina.
Foucault korosti johdonmukaisesti, että hänen tutkimustensa tavoitteena ei ole esittää yleispäteviä teorioita diskurssista, vallasta tai subjektista. Sen sijaan hän ymmärsi tutkimuksensa erityisinä yrityksinä paljastaa nykyisyydessä vallitsevien diskursiivisten käytäntöjen, niihin kytkeytyvien hallinnan strategioiden ja ennen kaikkea näiden yhteisvaikutuksesta muovautuvien subjektien kokemusmuotojen historiallisuuteen sisältyvä satunnaisuus. Foucault ymmärsi tutkimuksensa nykyisyyden historioiksi (histoire du présent), joiden analyysit tiettyjen vallitsevien käytäntöjen historiallisesta polveutumisesta eivät pyri jälkikäteisesti oikeuttamaan näitä käytäntöjä vaan päinvastoin edesauttamaan niiden kyseenalaistamista, hylkäämistä ja vaihtoehtoisten käytäntöjen luomista. Siinä missä Hegelille seuraajineen filosofian keskeinen tehtävä historiallisen järjen itsekritiikkinä merkitsee historian satunnaisuuksien jatkuvaa jälkikäteistä uudelleentulkintaa teleologisen välttämättömyyden näkökulmasta, Foucault pyrkii nykyisyyden historioillaan paljastamaan joidenkin nykyisyydessä välttämättömiltä vaikuttavien ajattelun ja toiminnan normien historiallisesti ja käsitteellisesti kontingentin luonteen. Näin Foucault’n tutkimusten keskeisenä tavoitteena on vapauden edistäminen tuomalla ihmisten tietoisuuteen vakiintuneiden käytäntöjen poissulkemia mahdollisuuksia muodostaa suhde itseen ja toisiin ajattelun ja toiminnan subjektina.
Foucault’lle itselleen hänen tutkimuksensa toimivatkin harjoituksina, joiden avulla hän pyrki muokkaamaan omaa kokemustaan, yritti muuttua toiseksi kuin mitä alun perin oli tulemalla tietoiseksi tiettyjen kokemusmuotojen historiallisuuteen sisältyvistä satunnaisuuksista ja näiden normatiivisten satunnaisuuksien poissulkemista mahdollisuuksista. Vastaavasti Foucault valikoi tutkimusaiheikseen nykyisyyden epäkohtia juuri omakohtaisen kokemuksensa pohjalta. Folie et déraison jäljittää niiden psykiatristen hoitokäytäntöjen polveutumista, joihin Foucault osallistui psykologin ominaisuudessa 50-luvun alkupuolella ja Seksuaalisuuden historian ensimmäinen osa kartoittaa niiden normien muodostumista, joiden mukaan sen tekijä, Foucault itse, olisi sairas homoseksuaalisten ja sadomasokististen mieltymystensä vuoksi. Vaikka nykyisyyden historia saakin näin motivaationsa tiettyjen ihmisten kokemista tai havaitsemista epäkohdista nykyisyydessä, Foucault korostaa että tällaisten historiallisten analyysien strateginen voima poliittisissa kamppailuissa, esimerkiksi kamppailussa seksuaalivähemmistöjen syrjintää vastaan, voi perustua vain niiden täsmälliseen (ei kuitenkaan tyhjentävään) kuvaukseen joukosta historiallisia tosiasioita. Foucault’n tutkimusten rooli nykyisyyden historioina on siis tuottaa tiettyjen vallitsevien käytäntöjen synnystä ja polveutumisesta kuvauksia, jotka ovat tosia ja strategisesti hyödyllisiä kamppailuissa näitä samoja käytäntöjä vastaan.
Foucault oli pitkään aulis myöntämään, etteivät hänen tutkimuksensa olleet varsinaisesti filosofiaa, mutta hänen käsityksensä historiallisten tutkimustensa filosofisesta luonteesta kirkastui 70-luvun kuluessa. Foucault’n 60-luvun jälkipuolella sivuama näkemys tiedon arkeologiasta esimerkkinä filosofisesta aikalaisanalyysista kehittyi hänen tutkimustensa genealogisen ulottuvuuden myötä ajatukseksi nykyisyyden historiasta ja kiteytyi lopulta näkemykseksi hänen tutkimustoiminnastaan kritiikkeinä, jotka jatkavat valistuksen kriittistä aikalaisanalyysin tehtävää. Erityisesti vuoden 1978 esitelmässä ”Qu’est-ce que la critique ?” sekä joukossa tekstejä nimeltä ”Qu’est-ce que les Lumières?” vuosilta 1983–1984 Foucault tulkitsee nykyisyyden historiaa kartoittavat tutkimuksensa filosofisen perinteen näkökulmasta kutsumalla niitä kritiikeiksi. Tätä filosofista perinnettä, jonka osaksi Foucault alkoi liittää myös oman ajattelunsa, yhdistää hänen mukaansa kysymys, joka koskee nykyhetken historiallisuutta – ja siten myös ajattelua jäsentävien normien ja ajattelevien subjektien historiallisesti muuttuvaa luonnetta. Tekstissä ”Mitä on valistus?” vuodelta 1784 Kant muotoilee Foucault’n mukaan nykyisyyden historiallisuudesta filosofisen aihepiirin, joka kehittyi erääksi saksalaisen filosofian pääteemoista Hegelin ja Marxin kautta Nietzscheen ja Frankfurtin koulukuntaan sekä muodosti Ranskassa keskeisen ongelman nimenomaan tieteiden historiallisuutta korostavassa Bachelardin ja Canguilhemin epistemologisessa perinteessä. Kutsumalla omaa työtään ”ajattelun kriittiseksi historiaksi” Foucault liittää pyrkimyksensä osaksi tätä perinnettä, jota yhdistää ajatus filosofian tehtävästä historiallisen järjen itsekritiikkinä.
Näkemys kritiikistä, jonka Foucault muotoilee tutkimustensa ydinaiheeksi, pohjautuu Kantin tekstiin valistuksesta – ei kriittisen filosofian transsendentaaliseen lähtökohtaan ja yleispäteviin tavoitteisiin, joita Foucault käyttääkin hyödyllisenä vastakohtana esittäessään oman kritiikkinsä keinot ja tavoitteet. Sen sijaan että pyrkisi paikantamaan käsitteellisesti jäsentyneen kokemuksen – siis myös kaiken ajattelun ja kaiken moraalisen toiminnan – välttämättömät ennakkoehdot ja näin osoittamaan kokemuksen yleispätevät rajat, joita ajattelu ei voi ylittää, kritiikki merkitsee Foucault’lle yritystä paljastaa välttämättömiltä vaikuttavien ajattelun ja toiminnan normien kontingentti luonne ja historiallinen alkuperä. Tällainen kritiikki on menetelmältään tiedonarkeologinen, koska sen tehtävä edellyttää ajattelun järjestelmien tutkimista sellaisten käsitteellisiä mahdollisuuksia konstituoivien normien tasolla, jotka ovat historiallisesti muuttuvia – eivät transsendentaalisen analyysin piiriin kuluvia inhimillisen kokemuksen välttämättömiä ehtoja. Kritiikin motivaatio sen sijaan on genealoginen. Jäljittämällä niiden valitsevien käytäntöjen historiallista polveutumista, joissa ihmisistä tulee ajattelun ja toiminnan subjekteja, kritiikin tavoitteena on edesauttaa ihmisiä tulemaan joksikin muuksi kuin mitä he ovat. Paitsi tiettyjen vakiintuneiden normien hylkäämistä tämä edellyttää niille vaihtoehtoisten ajattelu- ja toimintatapojen luomista. Siksi Foucault korostaakin, että kritiikin negatiivista panosta on täydennettävä uutta luovalla kokeilevalla asenteella. Kritiikin tehtävä on paljastaa sen alueen rajat, jolla ihmiset voivat harjoittaa vapauttaan. Mutta sen, kuinka ihmisten tulisi muokata suhdettaan itseensä ja toisiin, Foucault haluaa jättää yksilöiden ja yhteisöjen omaksi asiaksi.
Keskeinen kritiikki Foucault’n työtä kohtaan koskee sen normatiivista perustaa. Sen sijaan että Foucault’n tutkimusten kriittinen rooli tukeutuisi johonkin näkemykseen ihmisolemuksesta, hänen työnsä keskeisenä pyrkimyksenä on ajatella – ja varsinkin harjoittaa – politiikkaa, joka ei perustu ihmisolemukseen. Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, mihin Foucault’n kriittinen tutkimustoiminta poliittisine päämäärineen sitten perustuu: mikä määrää sen tavoitteet ja kuinka ne oikeutetaan? Foucault kieltäytyy perinteisestä intellektuellin roolista normatiivisten lausumien tuottajana ja sen sijaan edellyttää ihmisiltä omaa aktiivista roolia niiden kamppailujen synnyttämisessä ja määrittämisessä, jotka koskevat heidän oman elämänsä hallintaa. Hän ei kuitenkaan perusta tätä yksilöiden vapautta puolustavaa näkemystään teoriaan subjektien oikeuksista. Jürgen Habermasin mukaan Foucault on joko implisiittisesti sitoutunut joihinkin universaaleihin yksilön oikeuksiin, jotka julkilausumattomuudestaan huolimatta ohjaavat hänen kriittistä tutkimustoimintaansa, tai hänen lähestymistapansa on kestämättömän relativistisella pohjalla vailla normatiivista perustaa (vrt. artikkeli "Habermas, Jürgen"). On kuitenkin huomioitava, että kieltäessään kaikki olemukselliset ja siten ylihistorialliset käsitykset ihmisestä Foucault ei esitä filosofista totuusväitettä, vaan metodologisen ohjenuoran tutkimustoiminnalleen, joka ottaa tehtäväkseen juuri subjektin historiallisuuteen kätkeytyvien mahdollisuuksien kriittisen kartoittamisen. Universaalien ihmisoikeuksienkin olettaminen olisi metodologisesti yhteensopimatonta Foucault’n pyrkimyksen kanssa, koska subjektien kokemusmuotojen historia ei ole riippumaton juridisten oikeuksien ja velvollisuuksien historiallisista muutoksista. Tämä metodologinen yhteensopimattomuus ei kuitenkaan merkitse, että joihinkin universaaleihin yksilöiden oikeuksiin sitoutuminen olisi motivaationa ristiriitainen Foucault’n kriittisen tutkimustoiminnan kohteiden ja tavoitteiden kanssa, vaikka hän johdonmukaisesti varookin esittämästä sellaista sitoumusta. Siksi se, että Foucault jättää kriittisen tutkimustoimintansa normatiivisen perustan avoimeksi kysymykseksi, antaa hyvän syyn pitää hänen työtään filosofisesti riittämättömänä, muttei kuitenkaan välttämättä tee siitä filosofisesti ongelmallista. Toisaalta Foucault’n työn keskeinen saavutus on, että osoittamalla diskursiivisten ja muiden käytäntöjen verkostoja ohjaavien normien moninaisuuden ja niiden alkuperän hajanaisuuden, se on tehnyt ajattelun ja toiminnan normien oikeuttamisesta entistä haastavamman filosofisen tehtävän.
Foucault’n tutkimustulokset, metodologiset keksinnöt ja kysymyksenasettelut ovat keskeisesti uudistaneet tutkimusta laajalla joukolla humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä oppialoja jo 70-luvulta lähtien. Ian Hacking ja Arnold Davidson ovat soveltaneet ja kehittäneet Foucault’n ajatusta tiedon arkeologiasta filosofisesti motivoituneissa tieteenhistoriallisissa tutkimuksissaan. Judith Butler ja David Halperin ovat käyttäneet ja kehittäneet Foucault’n työtä uudistaessaan teoriaa sukupuolesta. Jan Goldstein on tutkinut paitsi psykiatrian historiaa, myös siihen kytkeytyvää subjektin historiaa 1800-luvun Ranskassa. Paul Rabinow ja Nikolas Rose ovat jatkaneet biopolitiikan tutkimista 2000-luvun kontekstissa.
Myös Suomessa Foucault’n vaikutus on ollut laaja yli oppialarajojen. Ensimmäisenä filosofina Foucault’n ajattelusta väitteli Johanna Oksala Helsingin yliopistossa vuonna 2002 aiheenaan vapaus Foucault’n filosofiassa. Sitä ennen Tuija Pulkkinen oli käsitellyt keskeisesti myös Foucault’n ajattelua postmodernia poliittista filosofiaa käsittelevässä väitöskirjassaan Helsingin yliopiston filosofian laitoksella. Sittemmin molemmat ovat jatkaneet Foucault’n pohjalta erityisesti politiikan, subjektin, sukupuolen ja ruumiillisuuden teemojen tutkimista. Kai Alhanen väitteli Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksella vuonna 2007 käytännön käsitteen asemasta Foucault’n filosofiassa. Yhteiskuntatieteissä etenkin Ilpo Helén, Markku Koivusalo, Mika Ojakangas ja Jussi Vähämäki oppilaineen ovat tehneet Foucault’n kysymyksenasetteluista ja lähestymistavoista keskeisen osan myös suomalaista tutkimusta.
Täydellinen luettelo Foucault’n alkuperäisistä julkaisuista tekstilajin mukaan luokiteltuina: www.michel-foucault-archives.org/spip.php?rubrique18
Valtaosa Foucault’n tuotannosta on saatavana myös englanninkielisinä käännöksinä.
Kaikki Foucault’n elinaikanaan julkaisemat (tai julkaistavaksi hyväksymät) tekstit – kirjoja, Collège de Francen luentoja ja tiettyjä erityistapauksia lukuun ottamatta (ks. alla) – on koottu teokseen:
Ewald, François, Daniel Defert & Jacques Lagrange (toim.). (1994). Michel Foucault: Dits et écrits 1954–1988, Gallimard, Paris.
Teoksen alkuperäislaitos vuodelta 1994 on neliosainen ja julkaistu Gallimardin sarjassa ”Bibliothèque des sciences humaines”; vuonna 2001 sarjassa ”Quarto” julkaistu kaksiosainen laitos sisältää samat tekstit.
Seuraavat tekstit kuitenkin puuttuvat teoksesta Dits et écrits:
(1988). ”Le gai savoir”. Mec 5, 32–36.
(1990). ”Qu’est-ce que la critique ?” Bulletin de la Société Française de Philosophie, Vol. 84, 35–63.
(1996). ”Schizo-Culture: Infantile Sexuality”. Teoksessa Foucault Live, Semiotext(e), New York.
(1996). ”Schizo-Culture: On Prison and Psychiatry”, Teoksessa Foucault Live, Semiotext(e), New York.
(2001). Fearless Speech, Semiotext(e), New York.
(2004). La peinture de Manet, Seuil, Paris.
(2009): ”Le corps utopique”. Le corps utopique suivi de Les hétérotopies, Nouvelles Éditions Lignes, Paris.
(2009). ”Les hétérotopies”. Le corps utopique suivi de Les hétérotopies, Nouvelles Éditions Lignes, Paris.
Ainut laajempi valikoima, joka sisältää sekä osia Foucault’n kirjoista että muita tekstejä:
Davidson, Arnold I. & Frédéric Gros (toim.) (2007). Michel Foucault: Philosophie. Gallimard, Paris.
Foucault’n Collège de Francessa pitämien 13 luentokurssin julkaiseminen yksi kerrallaan aloitettiin vuonna 1997. Osa kursseista on edelleen julkaisematta. Kurssien englanninkielinen laitos etenee lähes tasatahtia ranskankielisen kanssa.
Kattavin englanninkielinen tekstivalikoima on kolmiosainen Essential Works of Foucault 1954–1984:
Rabinow, Paul (toim.) (1997). Essential Works of Foucault 1954–1984, Volume 1: Ethics, Subjectivity, and Truth. The New Press, New York.
Faubion, James D. (toim.) (1998). Essential Works of Foucault 1954–1984, Volume 2: Aesthetics, Method, and Epistemology. The New Press, New York.
Faubion, James D. (toim.) (2001). Essential Works of Foucault 1954—1984, Volume 3: Power. The New Press, New York.
Suomennoksia
Foucault, Michel (1980). Tarkkailla ja rangaista. (Surveiller et punir, 1975). Suom. Eevi Nivanka. Otava, Helsinki.
Foucault, Michel (1998). Foucault/Nietzsche. Tutkijaliitto. Suom. Turo-Kimmo Lehtonen ja Jussi Vähämäki. Teos sisältää tekstit ”Nietzsche, genealogia, historia” (”Nietzsche, généalogie, histoire”, 1971) ja ”Nietzsche, Freud, Marx” (”Nietzche, Freud, Marx”, 1965).
Foucault, Michel (1997). Seksuaalisuuden historia: Tiedontahto – Nautintojen käyttö – Huoli itsestä. (Histoire de la sexualité, 1976–1984). Suom. Pia Sivenius. Gaudeamus, Helsinki. Teos sisältää kaikki Seksuaalisuuden historian julkaistut osat (Le volonté de savoir, 1976; L’usage des plaisirs, 1984; Le souci de soi, 1984).
Florence, Maurice (pseudonyymi) (2003). ”Foucault”. (”Foucault”, 1984). Suom. Tuomo Tiisala. Tiede & edistys, Vol. 4/2003.
Foucault, Michel (2005). Tiedon arkeologia. (L’archéologie du savoir, 1969). Suom. Tapani Kilpeläinen. Vastapaino, Tampere.
Foucault, Michel (2009). Sanat ja asiat: Ihmistieteiden arkeologia. (Les mots et les choses: Une archéologie des sciences humaines, 1966). Suom. Mika Määttänen. Gaudeamus, Helsinki. Teoksessa myös: ”Esipuhe englanninkieliseen laitokseen” (”Préface à l’édition anglaise”, 1970). Suom. Tuomo Tiisala.
Foucault, Michel (2010). Turvallisuus, alue, väestö. Hallinnallisuuden historia. Collège de Francen luennot 1977–1978. Suom. Antti Paakkari. Tutkijaliitto, Helsinki.
Foucault, Michel (2013). Klinikan synty. (Naissance de la clinique). Suom. Simo Määttä. Niin & näin -kirjat. Tampere.
Foucault, Michel (2014). Parhaat. (Dits et écrits I–IV, 1994). Suom. Tapani Kilpeläinen, Simo Määttä & Johan L. Pii. Niin & näin -kirjat. Tampere.
Alhanen, Kai (2007). Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault’n filosofiassa. Gaudeamus, Helsinki.
– Erinomaisen yleisesitys Foucault’n filosofiasta, joka korostaa sen yhtenäisyyttä käytännön käsitteen avulla.
Couzens Hoy, David (toim.) (1986). Foucault – A Critical Reader. Blackwell, Oxford.
– Artikkelikokoelma sisältää muun muassa tärkeitä kriittisiä tekstejä.
Davidson, Arnold (toim.) (1997). Foucault and His Interlocutors. University of Chicago Press, Chicago.
– Valikoima Foucault’n tärkeimpien keskustelukumppaneiden tekstejä, jotka luovat ohittamattoman kontekstin hänen ajattelunsa eri vaiheiden ymmärtämiselle.
Gutting, Gary (1989). Michel Foucault’s Archaeology of Scientific Reason. Cambridge University Press, Cambridge.
– Arkeologisten tutkimusten perusteellinen esitys, joka korostaa Foucault’n työn metodologista jatkuvuutta ja sisältää katsauksen Bachelardin ja Canguilhemin ajatteluun sen taustalla.
Gutting, Gary (1994 & 2005). Cambridge Companion to Foucault. Cambridge University Press, Cambridge.
– Kattava valikoima johtavien tutkijoiden artikkeleita, jonka ensimmäinen ja toinen laitos sisältävät osittain eri tekstejä.
Gutting, Gary (2005). Michel Foucault – A Very Short Introduction. Oxford University Press, Oxford.
– Lyhyt mutta luotettava johdatus Foucault’n ajatteluun.
Halperin, David (1995). ”The Queer Politics of Michel Foucault”. Teoksessa David Halperin: Saint Foucault: Towards Gay Hagiography. Oxford University Press, Oxford.
– Parhaita Foucault’n poliittisen ajattelun esittelyjä ja puolustuksia.
Oksala, Johanna (2007). How to Read Foucault? Granta, London.
– Johdatus Foucault’n ajatteluun lukemalla ja tulkitsemalla keskeisiä tekstikatkelmia.
Butler, Judith (1997). The Psychic Life of Power: Theories in Subjection. Stanford University Press, Stanford.
Butler, Judith (2002). ”What is Critique? – An Essay on Foucault’s Virtue”. Teoksessa David Ingram (toim.), The Political. Blackwell, Oxford.
Canguilhem, Georges (1943/1966). Le normal et le pathologique, Presses universitaires de France, Paris.
Canguilhem, Georges (1967). ”Mort de l’homme ou epuisement du cogito ?”. Critique, Vol. 23, No. 242. Englanniksi teoksessa Gutting (toim.) (1994 ja 2005).
Cassou-Noguès, Pierre & Pascale Gillot (toim.) (2009). Le concept, le sujet, et la science: Cavaillès, Canguilhem, Foucault. Vrin, Paris.
Davidson, Arnold (2001). The Emergence of Sexuality: Historical Epistemology and the Formation of Concepts. Harvard University Press, Cambridge (MA).
Deleuze, Gilles (1989). ”Qu’est-ce qu’un dispositif ?”. Teoksessa Michel Foucault, philosophe: rencontre intenationale, Seuil, Paris.
Deleuze, Gilles (1986). Foucault. Minuit, Paris.
Djaballah, Marc (2008). Kant, Foucault, and Forms of Experience. Routledge, London.
Dreyfus, Hubert L. & Paul Rabinow (1982). Michel Foucault: Beyond Structuralism and Hermeneutics. University of Chicago Press, Chicago.
Flynn, Thomas R. (2005). Sartre, Foucault, and the Historical Reason. Vol. 2, A Poststructuralist Mapping of History. University of Chicago Press, Chicago.
Fraser, Nancy (1981). ”Foucault on Modern Power: Empirical Insights and Normative Confusions”. Praxis International, Vol. 1, 272–87.
Goldstein, Jan (toim.) (1994). Foucault and the Writing of History. Blackwell, Oxford.
Goldstein, Jan (2008). The Post-Revolutionary Self: Politics and Psyche in France, 1750–1850. Harvard University Press, Cambridge (MA).
Goldstein, Jan (1987/2001). Console and Classify: The French Psychiatric Profession in the Nineteenth Century. Toinen laitos. University of Chicago Press, Chicago.
Gros, Frédéric (1997). Foucault et la folie, Presses universitaires de France, Paris.
Habermas, Jürgen (1985). Der philosophische Diskurs der Moderne. Suhrkamp. Teos on käännetty englanniksi: The Philosophical Discourse of Modernity. MIT Press, 1990.
Hacking, Ian (1975/2006). The Emergence of Probability. Toinen laitos. Cambridge University Press, Cambridge.
Hacking, Ian (1979). ”Michel Foucault’s Immature Science”. Teoksessa Hacking 2002.
Hacking, Ian (1981). ”The Archaeology of Michel Foucault”. Teoksessa Hacking 2002.
Hacking, Ian (1995). Rewriting the Soul: Multiple Personality and the Sciences of Memory. Princeton University Press, New Jersey.
Hacking, Ian (2002). Historical Ontology. Harvard University Press, Cambridge (MA).
Hadot, Pierre (1989). ”Réflexions sur la notion de ’culture de soi’”. Teoksessa Michel Foucault: rencontre internationale, Seuil, Paris.
Hadot, Pierre (2010). Mitä on antiikin filosofia? (Qu’est-ce que la philosophie antique?. Gallimard, 1995) Suom. Tapani Kilpeläinen. niin & näin, Tampere.
Hakosalo, Heini (1991). "Bio-Power and Pathology. Science and Power in the Foucaultian Histories of Medicine, Psychiatry and Sexuality". Reports from the Department of History University of Oulu, Vol. 1/ 91, Oulu.
Halperin, David (2004). How to Do the History of Homosexuality? University of Chicago Press, Chicago.
Han, Béatrice (1998). L’Ontologie manquée de Michel Foucault. Jerôme Millon, Grenoble. Teos on käännetty englanniksi: Foucault’s Critical Project: Between Transcendental and Historical. Stanford University Press, Stanford, 2002.
Helén, Ilpo (1994). ”Michel Foucault’n valta-analytiikka.” Teoksessa Risto Heiskala (toim.), Sosiologisen teorian nykysuuntauksia. Gaudeamus, Helsinki, 270–315.
Helén, Ilpo (2005). ”Genalogia kritiikkinä”. Sosiologia, Vol. 2/05, 93–109.
Jauho, Mikko (2003). ”Normaalin genealogiaa”. Tiede & edistys, Vol. 1/03, 44–61
Koivusalo, Markku (2001). ”Michel Foucault ja tuottavan vallan nomos”. Teoksessa Jarkko Tontti & Kaisa Mäkelä (toim.), Filosofien Oikeus II. Suomen lakimiesyhdistys. Helsinki.
Koivusalo, Markku (2005). ”Foucault ja elämän hallitseminen. Kristillisestä tottelevaisuudesta laskelmoiviin taloussubjekteihin.” Tiede & Edistys, Vol. 30, No. 4, 355–379.
Kusch, Martin (1993). Tiedon kentät ja kerrostumat: Michel Foucault’n tieteentutkimuksen lähtökohdat. (Foucault’s Strataand Fields: An Investigation into Archaeological and Genealogical Science Studies, 1991). Suom. Heini Hakosalo. Pohjoinen, Oulu.
Macherey, Pierre (1986). ”Aux sources de ’L’histoire de la folie’ : une rectification et ses limites”, Critique, Vol. 43, 752–74.
Macherey, Pierre (2009). La force des normes : de Canguilhem à Foucault. La Fabrique éditions, Paris.
Ojakangas, Mika (1994). ”Michel Foucault, yksinkertaisesti nietzscheläinen”. Teoksessa Nietzsche/Foucault. Tutkijaliitto, Helsinki.
Oksala, Johanna (2005). Foucault on Freedom. Cambridge University Press, Cambridge.
O’Leary, Timothy (2002). Foucault and the Art of Ethics. Continuum, New York..
Pulkkinen, Tuija (2003). ”Foucault, fenomenologi?”. Tiede & edistys, Vol. 2/03, 170–8.
Pulkkinen, Tuija (1999). ”Seksistä sukupuoleen. Eroon seksistä pohjoismaisittain eli Foucault-käännösten politiikka.” Tiede & edistys, Vol. 1/99, 60–64.
Pulkkinen, Tuija (1998). Postmoderni politiikan filosofia. Gaudeamus, Helsinki.
Pulkkinen, Tuija (1998). ”Michel Foucault – homojen ja hullujen pyhimys?”. Teoksessa J.P. Roos ja Tommi Hoikkala (toim.), Elämänpolitiikka. Gaudeamus, Helsinki.
Pulkkinen, Tuija (1996). ”Foucault, genealogia, ja poliittinen teoria”. Politiikka, Vol. 3/96, 145–157.
Rajchman, John (1986). Michel Foucault: The Freedom of Philosophy. Columbia University Press.
Rose, Nikolas (2006). Politics of Life Itself: Biomedicine, Power and Subjectivity in the Twenty-First Century. Princeton University Press, Princeton.
Elämäkerrallista kirjallisuutta
Defert, Daniel (1994). ”Chronologie”. Teoksessa Michel Foucault, Dits et écrits.
Eribon, Didier (1991). Michel Foucault. Vastapaino, Tampere. (Michel Foucault, 1989). Suom. Päivi Järvinen ja Pentti Hynynen.
Eribon, Didier (1994). Michel Foucault et ses contemporains. Fayard, Paris.
Macey, David (1993). The Lives of Michel Foucault. Hutchinson, London.
Miller, James E. (1993). The Passion of Michel Foucault. Simon & Schuster, New York.
Veyne, Paul. (2008). Foucault: sa pensée, sa personne. Albin Michel, Paris.