Fichte, Johann Gottlieb
Ilmari Jauhiainen (julkaistu 29.1.2009, muokattu 13.9.2014)
Saksalainen idealismi alkoi Immanuel Kantin (1724–1804) (ks. "Kant, Immanuel") vallankumouksellisesta kritiikistä ja päättyi G.W.F. Hegelin (1770–1831) (ks. "Hegel, Georg Wilhelm Friedrich") kaiken kattavaan järjestelmään. Kahden jättiläisen väliin on jäänyt koko joukko enemmän tai vähemmän mitättömältä vaikuttavia hahmoja, joita on perinteisesti pidetty kiinnostavina vain, koska he ovat olleet askelmia matkalla yhdestä filosofian moniottelijasta toiseen. Esimerkiksi Johann Gottlieb Fichteä (1762–1814) on pidetty merkittävänä vain, koska hän yhtäältä on vielä kiinni Kantin subjektiin keskittyvässä metodissa, toisaalta näennäisesti ennakoi Hegeliä luopumalla hankalasta olion sinänsä -käsitteestä. Tuloksena on ollut perinteinen Fichte-tulkinta, jossa jokin absoluuttinen Minä luo kaiken omalla ajattelullaan ja joka antaa hänestä kuvan pelkkänä historiallisena kuriositeettina. Nykytulkinnoissa Fichte nähdään pikemminkin Kantia kiintoisalla tavalla tulkitsevana transsendentaalifilosofina, joka tutkii vielä kerran Kantiakin askarruttanutta ongelmaa, miten inhimillisen tietoisuuden kummatkin osa-alueet eli tietäminen ja tahtominen ovat mahdollisia. Lisäksi Fichte nostaa esiin Kantilla hieman vähemmälle huomiolle jääneen kysymyksen tietoisuuden ykseydestä: mikä tekee tietämisestä ja tahtomisesta saman subjektin toimintoja. Fichte kutsuu filosofiaansa tiedeopiksi ja sen perustana on kysymys inhimillisen tietoisuuden yleisestä rakenteesta. Hän soveltaa tutkimustuloksiaan etiikkaan, oikeusfilosofiaan ja uskonnonfilosofiaan, jotka kaikki ovat hänelle vain tiedeopin erityisosia. Sen sijaan tiedeoppiin periaatteessa kuuluva luonnonfilosofia jää Fichten tuotannossa miltei käsittelemättä.
- Fichten elämä ja ajattelu
- Fichten tiedeopin ensimmäinen esitys 1794–1795: perusväittämät
- Fichten tiedeopin ensimmäinen esitys 1794–1795: teoreettinen osa
- Fichten tiedeopin ensimmäinen esitys 1794–1795: käytännöllinen osa
- Tiedeoppi uudessa muodossa 1796–1799
- Fichten oikeusfilosofia
- Fichten etiikka ja uskonnonfilosofia
- Fichten Berliinin-vaiheen tuotanto
- Suositeltavaa jatkolukemista
Monet saksalaisen idealismin ajattelijat olivat kokeneet nuoruudessaan luterilaisen kasvuympäristön ja valistusaatteiden ristiriitaisen vaikutuksen, ja sama pätee myös Fichteen. Kuten ajan tapaan kuului, Fichten yliopisto-opintojen nimellisenä päämääränä oli papinviran hankkiminen, vaikka hänen todellisena haaveenaan oli tulla valistusajattelijaksi, joka levittäisi järjen valoa ja kykyä omaan ajatteluun jokaiselle kansanryhmälle. Fichten tapauksessa pyrkimysten taustalla on kenties ollut muisto, miten hän itse oli onnistunut nousemaan sosiaalisessa hierarkiassa oman nokkeluutensa avulla. Fichten lähtökohdat olivat jopa aikaansa nähden hankalat. Hän syntyi 19. toukokuuta 1762, ja hänen vanhempansa Christian ja Johanna Maria Fichte olivat köyhiä kutojia Rammenaun kylässä. Kutojan ammattiin Fichtekin olisi luultavimmin päätynyt, jollei yhdeksänvuotiaan pojan kyky muistaa juuri kuulemansa saarna ulkoa olisi tehnyt suotuisaa vaikutusta paikalliseen paroni Ernst Hauboldt von Miltitziin, joka suostui kustantamaan Fichten koulutuksen.
Talonpoikaiset juurensa Fichte tunsi vielä pitkään eräänlaisena kyvyttömyytenä sopeutua täysin ylempien luokkien hienostuneeseen käytökseen ja puheenparteen. Fichten puhe- ja kirjoitustyyli muistutti enemmän innostunutta saarnaamista kuin keskustelevaa dialogia. Hänen alkuperäinen aikomuksensa olikin toteuttaa valistusaatetta saarnastuolista käsin, papin ammatin varjossa. Ongelmaksi muodostui kuitenkin viran saaminen. Fichten opiskelua rahoittanut paroni olisi epäilemättä saanut vaikutusvallallaan järjestettyä hänelle myös papinviran, jollei olisi sattunut kuolemaan jo vuonna 1774, hieman ennen kuin Fichten varsinaiset yliopisto-opinnot Leipzigissa vuonna 1780 alkoivat. Edesmenneen paronin puoliso keskeytti Fichten elättämisen noin vuonna 1784. Fichte ei onnistunut enää hankkimaan uutta vaikutusvaltaista sponsoria, koska hänen jo tuolloin huhuttiin kannattavan luterilaisuuden valtavirrasta poikkeavia ajatuksia, joten varmalta vaikuttanut tie pappisuralle katkesi.
Huhut Fichten ajatusten epäortodoksisuudesta eivät olleet liioiteltuja. Hänen kotikasvatuksensa oli syvästi luterilainen eikä hän missään vaiheessa menettänyt kunnioitustaan kristinuskoa kohtaan. 1780-luvun loppua kohden Fichten ajatuksissa voimistui kuitenkin näkemys, että kristinusko soveltuikin vain lohdutukseksi ihmisille, jotka eivät ymmärtäneet maailman todellista luonnetta, kun taas oppineet ihmiset ymmärsivät sen kertovan vain puolitotuuksia. Varsinaista ateistia Fichtestä ei tullut, mutta hänen jumalakäsityksensä muokkautui hyvin spinozalaiseksi: Jumala oli pelkkä nimi maailmassa vallitsevalle välttämättömyydelle ja lainmukaisuudelle. Samalla Fichten maailmankuva muuttui yleensäkin deterministiseksi, eikä inhimilliselle vapaudelle tuntunut olevan hänen käsityksissään sijaa.
Kantin filosofia mullisti Fichten näkemykset. Virkaa vailla Fichte oli joutunut tulemaan toimeen kiertelevänä koti- ja yksityisopettajana, ja vuonna 1790 hän oli rahapulassaan lupautunut antamaan yksityistunteja Kantin filosofiasta, mikä sai Fichten ensi kertaa tutustumaan Kantin kirjoituksiin. Puhtaan järjen kritiikkiä (Kritik der reinen Vernunft, 1781/1787) (ks. "Kant: Puhtaan järjen kritiikki") Fichte luki vielä determinismin silmälasien läpi ymmärtämättä paljoakaan Kantin argumenteista, mutta Käytännöllisen järjen kritiikki (Kritik der praktischen Vernunft, 1788) (ks. "Kant: Etiikka") muutti Fichten ajatukset aivan päinvastaisiksi. Kant näytti Fichtelle, että luonnontieteen deterministinen ajattelutapa oli vain yksi tapa käsitteellistää maailmaa ja että inhimillinen vapaus oli kuin olikin mahdollista sovittaa yhteen luonnon determinismin kanssa.
Kantilaisuuteen tutustuminen myös päätti Fichten kiertolaiselämän. Vuonna 1791 Fichte onnistui lähettämään itse Kantille arvioitavaksi kirjoituksensa Versuch einer Kritik aller Offenbarung (Pyrkimys kaiken ilmoituksen kritiikkiin), joka pyrki soveltamaan Kantin transsendentaalifilosofiaa uskonnonfilosofiaan. Kant piti kirjoitusta niin lupaavana, että suositteli sen julkaisemista omalle kustantajalleen. Teos ilmestyi 1792 hämmentävästi ilman tekijän nimeä, ja monet arvostelijat ehättivät jo julistamaan sen Kantin taidonnäytteeksi: Kantin oma uskonnonfilosofiaan keskittyvä kriittisen aikakauden teos Die Religion innerhalb der Grenzen der bloßen Vernunft (Uskonto pelkän järjen rajojen sisäpuolella) julkaistiin vasta seuraavana vuonna. Todellisen tekijän paljastuttua Fichte nousi hetkessä tuntemattomuudesta Saksan filosofisen areenan huippunimeksi. Hänen sosiaalinen asemansa kohosi, ja näin hän saattoi lopulta mennä naimisiin zürichiläisen kauppiaantytär Johanna Rahnin kanssa: Fichte oli tuntenut hänet jo vuodesta 1788, mutta tähän asti kuilu heidän sosiaalisten asemiensa välillä oli estänyt avioliiton. Myös Fichten ammatillinen status muuttui vakaammaksi: Jenan yliopistossa kantilaista filosofiaa opettanut Karl Leonhard Reinhold (1757–1823) oli siirtymässä syrjään virastaan ja Fichteä pyydettiin uudeksi viranhaltijaksi, minkä toimen hän otti vastaan vuonna 1794.
Fichte ei koskaan hylännyt haavettaan yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, vaan pyrki myös soveltamaan filosofiaa käytäntöön. Hänen filosofiansa on täydelliseen vapauteen pyrkivän inhimillisen subjektin filosofiaa, ja vapauden asiaa hän ajoi kääntymällä kaikkia epäoikeutettuja etuoikeuksia vastaan. Jenan yliopiston professorina Fichte pääsi jopa käytännössä kokeilemaan yhteiskunnallista vaikuttamista, kun hän yritti esimerkiksi hävittää opiskelijajärjestöjen perinteisiä etuoikeuksia. Enimmiltään Fichten yhteiskunnallinen vaikuttaminen keskittyi kuitenkin kirjallisiin töihin, jotka levittivät vapaan yhteiskunnan ihannetta. Jo ennen Jenaan tuloaan Fichte oli kirjoittanut pamfletin, jossa hän julisti Ranskan vallankumouksen ihanteita (Beitrag zur Berichtigung der Urtheile des Publikums über die französische Revolution, 1793, Artikkeli Ranskan vallankumousta koskevien yleisten arvioiden oikaisemiseksi). Vaikka pamfletti oli ilmestynyt vailla tekijän nimeä, tieto oli ilmeisesti kuitenkin vuotanut julki, sillä Fichten juoruttiin olevan yhteiskunnallisesti radikaali.
Fichte ei kauaa ollut vain Kantin kuuliainen seuraaja, vaan hyvin pian alkoi muokata omaa filosofista järjestelmäänsä, jota hän kutsui tiedeopiksi. Nimensä mukaisesti tiedeoppi on tiedettä tieteestä: siinä missä kaikilla erityistieteillä on oma tutkimuskohteensa, tiedeoppi tutkii tieteen ja yleisemmin tietämisen mahdollisuutta. Fichte ei kuitenkaan katsonut kumoavansa Kantia, vaan esittävänsä Kantin filosofian hengen selkeämmässä asussa. Ensimmäisiä merkkejä Fichten omintakeisesta filosofiasta antoi jo hänen vuonna 1794 julkaistu arvostelunsa kantilaisuutta kritisoiva ja vailla tekijän nimeä ilmestynyt Aenesidemus-teoksensa. Virkansa vuoksi Fichte piti myös velvollisuutenaan julkaista oppikirjan tyyppisen esityksen omasta järjestelmästään, ja jo vuonna 1794 ilmestyi lyhyt johdatus tiedeoppiin Ueber den Begriff der Wissenschaftslehre (Tiedeopin käsitteestä) ja vuosina 1794–95 kahdessa osassa Tiedeopin perusta (Grundlage der gesamten Wissenschaftslehre) ja sitä täydentämään vuonna 1795 Grundriß des Eigenthümlichen der Wissenschaftslehre in Rücksicht auf das theoretische Vermögen (Tiedeopin ominaispiirteiden yleisesitys teoreettisen kyvyn suhteen).
Tiedeopin ensimmäistä esitystä ei ymmärretty. Koska lukijat eivät tarpeeksi hyvin erottaneet Fichten metodia tutummasta aksiomaattis-deduktiivisesta metodista, hänen tapansa aloittaa esityksensä puhtaasta Minästä ja sen riippumattomuudesta herätti epäilyksen, että Fichte väitti koko maailman olevan peräisin Minän ajattelusta. Hän päätyi tulokseen, että kirjallinen muoto ei riittävän hyvin voinut ilmaista filosofian henkeä, vaan filosofian opettaminen vaati dialogia, jossa opettajan oli mahdollista tarkentaa esitystänsä kuulijakuntansa mukaiseksi. Fichte kehitteli luennoillaan vuosina 1796–1799 tiedeopille uutta esitystapaa. Hän jopa harkitsi uuden metodinsa mukaisen tiedeopin julkaisemista nimellä Versuch einer neuen Darstellung der Wissenschaftslehre (Pyrkimys tiedeopin uuteen esitykseen), mutta sai valmiiksi vain kaksi johdantoa (1797) sekä varsinaisen teoksen ensimmäisen luvun (1798). Fichten oppilaiden näiltä vuosilta laatimat luentomuistiinpanot tunnetaan nykyään nimellä Wissenschaftlehre nova methodo. Ensimmäiset näistä luentomuistiinpanoista julkaistiin alkuperäisessä asussaan vasta vuonna 1978 Fichten kootuissa teoksissa. Jenan-vuosinaan Fichte julkaisi myös yhteiskuntafilosofisen pääteoksensa Grundlage des Naturrechts nach Principien der Wissenschaftslehre (1796–97, Luonnonoikeuden perusta tiedeopin periaatteiden mukaan) ja hieman tämän jälkeen ilmestyi hänen eettinen pääteoksensa Das System der Sittenlehre nach den Principien der Wissenschaftslehre (1798, Siveysopin järjestelmä tiedeopin periaatteiden mukaan).
Fichten lyhyt kirjoitus Ueber den Grund unsers Glaubens an eine göttliche Weltregierung (1798, Jumalalliseen maailmanhallintaan uskomisen perusteista) herätti epäilyksen, että hän olisi kannattanut ateismia. Asiaa ei auttanut karikatyyrimainen näkemys Fichten filosofiasta, jonka mukaan hän uskoi oman Minänsä luoneen koko maailman. Vuonna 1799 F. Jacobi julkaisi avoimen kirjeen, jossa hän julisti Fichten tiedeopin nihilismiksi: Jacobin mukaan tiedeoppi tuhosi kaiken vakaan maailmasta, jolloin jäljelle jäisi vain yksinäinen subjekti ja sen luomat aineettomat kuvitelmat. Kantkin ilmaisi vihdoin kielteisen mielipiteensä Fichten filosofiasta, joka hänen mielestään yritti pelkän logiikan avulla löytää jotain sisältöä tiedostukselle: Kant ei liene ollut mitenkään syvällisesti tutustunut Fichten kirjoituksiin. Fichteä vastaan esitetty polemiikki ja hänen oma liiallisen itsevarma käytöksensä johtivat lopulta siihen, että hänet erotettiin Jenan yliopistosta 1799.
Ateismikiistan jälkeen Fichte vetäytyi Berliiniin, jossa hän vietti miltei koko loppuelämänsä lukuun ottamatta vuotta 1805, jolloin hän toimi professorina Erlangenin yliopistossa, ja vuosia 1806–7, jolloin hän Napoleonin valloitusretkien ajaksi siirtyi Königsbergiin. Ensimmäiset vuotensa Berliinissä Fichte hankki elantonsa yksityisillä luennoilla, mutta kun Berliiniin vuonna 1810 perustettiin oma yliopisto, hän sai heti viran filosofian laitoksen professorina ja yliopiston rehtorina. Fichte jatkoi tiedeoppinsa kehittelyä luennoillaan aivan uuteen suuntaan, ja hän jopa julkaisi muutaman lyhyemmän yleisesityksen tiedeopista. Kansanomaisempaa esitystapaa sovelsi Fichten Sonnenklarer Bericht an das größere Publikum über das eigentliche Wesen der neuesten Philosophie (1801, Päivänselvä suurelle yleisölle suunnattu esitys uusimman filosofian varsinaisesta olemuksesta), kun taas Die Wissenschaftslehre, in ihrem allgemeinen Umrisse dargestellt (1810, Tiedeoppi esitettynä yleisimmissä piirteissään) on Fichten viimeinen elinaikanaan julkaisema filosofinen teos. Lisäksi hän julkaisi Berliinin-vuosinaan myös jonkin verran laajemmalle yleisölle suunnattuja kirjoituksia, joista kuuluisin lienee Reden an die deutsche Nation (1807–8, Puheita Saksan kansalle), jossa hän pyrki nostattamaan saksalaisten kansallistunnetta ranskalaista miehitystä vastaan. Fichte kuoli 29. tammikuuta 1814 tautiin, jonka häneen oli tartuttanut hänen vapaaehtoisena sairaanhoitajana toiminut vaimonsa.
Fichten tiedeopin ensimmäinen esitys 1794–1795: perusväittämät
Fichte ei itse asiassa ollut ensimmäinen, joka muotoili Kantin filosofiaa uuteen uskoon, vaan jo Reinhold pyrki teoksessaan Versuch einer neuen Theorie des menschlichen Vorstellungsvermögens (1789, Pyrkimys uuteen teoriaan inhimillisestä mieltämiskyvystä) antamaan kantilaisuudelle systemaattisen muodon. Reinholdin elementaarifilosofia yritti palauttaa Kantin filosofian yhteen itsestään selvään aksioomaan, josta kantilaisuuden muut väittämät voitaisiin johtaa. Reinholdin tarjoama perusaksiooma koski inhimillisen mieltämisen tai representaation luonnetta: representaatio viittaa aina johonkin objektiin ja kuuluu aina jollekin subjektille, mutta eroaa sekä subjektista että objektista. Elementaarifilosofian taustalla oli deduktiivis-aksiomaattinen tieteenihanne, jota Kantkin oli tavallaan kannattanut: hänenkin mukaansa kritiikin jälkeen olisi aika jäsentää filosofia uudelleen deduktiiviseen muotoon. Reinholdin filosofia kattoi kuitenkin vain Kantin filosofian teoreettisen puolen ja jätti esimerkiksi Käytännöllisen järjen kritiikin täysin huomiotta. Lisäksi elementaarifilosofian oletetusti itsestään selvä perusaksiooma herätti paljon kritiikkiä, koska siinä vain oletettiin Kantin filosofian ongelmallisena pidetty väite, että kokemuksensisällöt ovat suhteessa johonkin kaiken mahdollisen kokemuksen ulkopuolella. Kantin ja Reinholdin vastustajista tuntui, että väittäessään tietävänsä sellaisen kokemuksen ulkopuolisen olemassaolon sekä sen suhteen kokemuksensisältöihin Kant ja Reinhold ylittivät itse asettamansa rajat sille, mitä on mahdollista tiedostaa (ks. Kant: Olio sinänsä).
Näennäisesti myös Fichten tiedeopin ensimmäinen esitys seuraa aksiomaattis-deduktiivista tieteenihannetta. Näin esimerkiksi Tiedeopin käsitteestä kertoo tiedeopin perustuvan korkeintaan kolmeen perusväittämään, joista tiedeopin muut väittämät pitäisi voida johtaa. Erityistieteiden tulisi taas perustua viime kädessä tiedeopille, joten Fichten ihanne näyttäisi järjestävän koko inhimillisen tiedon alueen hyvin perinteisesti. Tiedeopin sisäinen rakenne ja suhde muihin tieteisiin on kuitenkin monimutkaisempi. Tiedeoppi ei Fichten mukaan esimerkiksi varsinaisesti perustele toisia tieteitä, vaan esittää ne välttämättömät ehdot, jotka jokainen tiede tieteenä edellyttää. Siirtymä tiedeopista erityistieteisiin vaatii vielä lisäoletusta, että tieteen kohde on olemassa: tiedeoppi ei esimerkiksi todista geometrialle viivojen olemassaoloa, vaan ainoastaan tekee niiden olemassaolon olettamisen mahdolliseksi.
Fichte ei myöskään perusta tiedeopin aksioomia pelkkään itsestäänselvyyteen, mikä Reinholdin elementaarifilosofiassa oli johtanut skeptisistiseen vastarintaan. Fichte tarjoaa kahdelle perusväittämälleen eräänlaisen oikeutuksen kokemuksen ennakkoehtoina. Tiedeopinhan pitäisi käsitellä kaikkien tieteiden ennakkoehtoja. Erityisesti tiedeoppi perustelee tieteellisen metodin eli logiikan siinä mielessä, että se tekee mielekkääksi käyttää logiikan muuten tyhjiä lauseita. Näin esimerkiksi kaikenlainen tiedostaminen edellyttää, että asioiden identiteettiä voidaan seurata ja että saman asian kaksi esiintymää voidaan tunnistaa identtisiksi. Fichte esittää, että asioiden identifioiminen edellyttää jo itsensä kanssa identtistä tiedostajaa. Jos esimerkiksi sanon, että näin tänään saman henkilön kuin eilen, edellytän, että myös minä näkijänä olen edelleen sama minä. Fichte kutsuu tätä kaiken kokemuksen edellyttämää tiedostajan identtisyyttä Minäksi. Toisin kuin usein ajatellaan, Fichte ei oleta mitään tavallisen kokijan yläpuolella olevaa superminää, vaan haluaa sanavalinnallaan korostaa, että tämä identtisyys on kaikilla kokemuksen subjekteilla rakenteellisesti samanlainen. Koska Minä on kaiken kokemuksen ehto, sitä ei voida enää perustella mitenkään ainakaan tiedeopin sisäpuolella. Fichte sanookin, että Minä asettaa itse itsensä. Hän ei siis väitä, että kokemuksen subjekti loisi itsensä tyhjästä, vaan sanoo vain, että kokemus joka tilanteessa edellyttää subjektinsa identtisyyden eli Minän.
Kun tiedeopin ensimmäinen perusväittämä on Fichtelle kaiken tietoisuuden ennakkoehto, on toinen perusväittämä vain inhimillisen tietoisuuden ennakkoehto. Identifioimisen lisäksi inhimillinen tietoisuus osaa Fichten mukaan myös väistämättä erotella asioita toisistaan ja jaotella niitä eri luokkiin. Jotta asioiden erotteleminen olisi ylipäätään mahdollista, täytyy kokemuksen subjektin erotella itsensä jostain muusta, sillä muuten subjekti voisi kokea vain oman identtisyytensä. Fichte itse asiassa vihjaa, että jumalallisen tietoisuuden kokemusmaailma olisi välttämättä sellainen: Jumala kokisi maailman spinozalaisittain vain osaksi itseään. Inhimillisen subjektin täytyy kuitenkin aina olettaa jonkin itsestään eroavan, Ei-minän olemassaolo. Minä asettaa itsensä Ei-minää vasten, Fichte sanoo, muttei siis tarkoita, että subjekti loisi kaiken itsestään. Päinvastoin, voisi jopa sanoa, että inhimillinen Minä edellyttää Ei-minää.
Fichten perusväittämät ovat ennakkoehtoja, jotka filosofisen järjestelmän tulisi toteuttaa. Järjestelmän muita väittämiä ei johdeta deduktiivisesti aksioomista, vaan ne esitetään ratkaisuina aksioomien synnyttämiin ongelmiin. Ratkaisuja ei johdeta aksioomista, vaan ne oletetaan, jotta aiemmat väittämät voisivat pitää paikkansa: perusväittämien ja johdettujen väittämien suhde on siis melko löyhä, ja voisi jopa kuvitella, että ongelmiin olisi useampi ratkaisutapa. Fichten tapa kehitellä tiedeoppiaan sen ensimmäisessä versiossa tekee selväksi, etteivät tiedeopin perusväittämät anna vielä koko kuvaa inhimillisestä kokemuksesta: lopullinen totuus paljastetaan todellakin vasta lopussa, eikä esimerkiksi ajatus Minästä itsensä ja kokemuksensa perustana ole välttämättä Fichtelle lopullinen totuus. Jo kolmas perusväittämä on Fichtellä perusteltu aiempien perusväitteiden avulla. Inhimillisen kokemuksen ennakkoehtoina on sekä Minän että Ei-minän olettaminen. Koska sama asia ei voi olla sekä Minä että Ei-minä, on inhimillisen tietoisuuden oletettava, että Minä ja Ei-minä voivat jakaa saman todellisuuden. Fichtelle inhimillinen kokemus on siis väistämättä aina dualistista. Inhimillinen tietoisuus rajautuu olioihin sen ulkopuolella ja määrittyy niiden mukaisesti, mutta myös nämä oliot ovat tietoisuuden eri tavoin rajaamia tai määrittämiä. Inhimillisen tietoisuuden määrittymistä olioiden mukaan tutkii Fichten mukaan tiedeopin teoreettinen osa ja saman tietoisuuden kykyä määrittää olioita tutkii tiedeopin käytännöllinen osa.
Fichten tiedeopin ensimmäinen esitys 1794–1795: teoreettinen osa
Tiedeopin teoreettisessa osassa Fichte tutkii, miten Minästä eroavat oliot voivat määrittää Minää eli mitä tietoisuus olioista edellyttää. Hänen lähtökohtanaan on tietoisuuden subjektin ja objektin vuorovaikutus. Vuorovaikutuksen selittämiseksi joudutaan olettamaan, että objekti on olemassa jollain tavalla myös kokemuksen ulkopuolella, kantilaisena oliona sinänsä. Fichten luullaan usein kieltävän olion sinänsä olemassaolon, mutta luulon taustalla on vain hänen tapansa jättää kokemuksen ulkopuolisesta alueesta spekuloiminen vakavan filosofian ulkopuolelle. Tiedeopin sisällä voidaan vain sanoa, että olion sinänsä olemassaolo on inhimilliselle tietoisuudelle välttämätön tapa ymmärtää kokemustaan, mutta tämä ei välttämättä merkitse, että olio sinänsä olisi pelkkää tietoisuuden luomaa fiktiota. Meidän on myös oletettava, että subjekti tai Minä toimii myös kokemuksen ulkopuolella kuvittelukykynä. Kuvittelukyky merkitsee Fichtelle inhimillisen tietoisuuden tiedostamatonta toimintaa, jossa Minä tulkitsee omia tuntemuksiaan ja näin tavallaan jäsentää ne yhtenäiseksi kokemusmaailmaksi. Vaikka voin esimerkiksi kävellessäni suoraan havaita vain senhetkisen olinpaikkani ja samalla muistaa epämääräisesti toisenlaisen paikan, tulkitsee kuvittelukykyni muistoni ja havaintoni osaksi yhtenäistä kävelyprosessia. Tiedeoppi ei taaskaan voi ottaa kantaa siihen, ovatko kuvittelukyvyn tulkinnat pelkkää fiktiota: tavanomaisen kokemuksen kannalta näin ei ainakaan ole.
Näennäisestä tasavertaisuudesta huolimatta Minä on Fichtelle Ei-minää tärkeämpi selittävä tekijä, sillä kaikenlainen tiedostus edellyttää Minää, kun taas vain inhimillinen tiedostus tarvitsee ulkopuolisten olioiden apua. Lisäksi kokemamme oliot eivät Fichten mukaan ole aidosti aktiivisia, vaan subjekti vain tiedostamattaan tulkitsee osan omaa toimintaansa olioiden aiheuttamaksi. Näin hän yrittää välttää realismiksi kutsumaansa materialistista tietoisuudenselitystä, jossa havainnot ja ajatukset syntyvät yksinkertaisesti olioiden vaikutuksesta, aivan kuin leimasimen painallus jättää väistämättä jäljen paperiin. Koska Fichten mukaan inhimillinen tiedostus on kuitenkin aina jossain määrin vapaa päättämään, mitä se ajattelee, materialistinen tietoisuudenselitys ei niinkään selitä tiedostusta, vaan kiistää sen olemassaolon. Hän haluaa lisäksi välttää idealistisen ääripään, jossa tiedostus loisi objektinsa, sillä silloin inhimillistä tiedostusta pidettäisiin jumalallisena. Fichten ratkaisu on, että oliot toimivat vain passiivisesti rajoituksina Minän tietoisuutta edeltävälle toiminnalle. Minä tuntee toimintansa keskeytymisen aistimuksena, jota tulkitsemaan kuvittelukyky ikään kuin rakentaa kokemusmaailman.
Fichten tiedeopin ensimmäinen esitys 1794–1795: käytännöllinen osa
Jo Fichten kuvaus subjektin olioita tiedostavasta puolesta edellyttää subjektin olevan toimiva, mutta fichteläisen subjektin käytännöllinen luonne tulee vielä selvemmin esiin, kun teoreettista tai olioita tiedostavaa Minää verrataan tiedeopin aloittavaan Minän käsitteeseen. Olioita tiedostava Minä on ainakin osittain olioiden määrittämä, kun taas kokemuksen selittämiseksi tiedeopin alussa oletettu Minä olisi täysin puhdas eikä minkään ulkopuolisen määrittämä. Ristiriita vaatii jälleen uuden selitysmallin keksimistä, ja Fichten ehdotus on, että puhdas, kaikesta riippumaton Minä on vain Minän käytännöllisen tai olioita muokkaavan puolen ideaali. Inhimillisellä subjektilla on pyrkimys tai oikeastaan vain hämärä kaipuu täydelliseen itseriittoisuuteen, jonka toteutumatta jääminen juuri synnyttää erilaisia aistimuksia ja tuntemuksia, jotka on pakko tulkita olioiden aiheuttamiksi. Oikeastaan siis vasta käytännöllinen toimintamme oikeuttaa sen, että oletamme meistä riippumattomien olioiden olemassaolon: mikäli emme koskaan kokisi pyrkimyksissämme vastarintaa, ei meillä olisi syytä uskoa olioidenkaan olemassaoloon. Vastaavasti käytännölliset pyrkimyksemme ja kaipuumme itseriittoisuuteen oikeuttavat oletuksen, että olemme ainakin jossain määrin olioista riippumattomia. Kaipuu täytyy kuitenkin ensin tiedostaa ja esittää käsitteellisesti moraaliarvostelman muodossa. Fichten mukaan Kantin autonomian ihanne ja kategorinen imperatiivi ovat juuri tällaisia Minän itseriittoisuuden kaipuun ilmauksia (ks. "Kant: Etiikka").
Tiedeoppi uudessa muodossa 1796–1799
Tiedeopin uuden muotoilun tarkoituksena ei ollut kumota aiempaa esitystä, sillä esimerkiksi luennoillaan Fichte vielä erikseen selvensi, mitkä kohdat tiedeopin julkaistusta esityksestä vastasivat luentosarjan eri osia. Pikemminkin hän halusi vain selventää tiedeoppinsa keskeisiä ajatuksia. Näin sekä luentosarjansa johdannossa että julkaistuissa tiedeopin johdannoissa Fichte painottaa, miten tiedeopin perusaksioomia ei voi perustella teoreettisesti ja miten siksi valinta vapaan tietoisuuden olettamisen ja sen luonnonilmiöksi redusoimisen välillä riippuu täysin valitsijan persoonasta. Hänen mukaansa voi korkeintaan sanoa, että materialistinen tietoisuudenselittäjä on praktisesti ristiriitainen, sillä kieltäessään vapauden olemassaolon tämä kuitenkin toimii kuin vapaa subjekti. Fichte myös selventää tiedeopin tavoitteita. Tiedeoppi pyrkii hänen mukaansa selittämään, minkä takia inhimillisen tiedostajan on pakko olettaa, että joitakin sen tietoisuudensisältöjä vastaa jokin todellinen olio. Tiedeopin kuvaus ei kuitenkaan voi ottaa kantaa siihen, onko tiedostajan oletus oikea vai väärä. Analogisesti tutkimus siitä, miksi ihmiset savua nähdessään ajattelevat sen olevan peräisin tulesta, ei myönnä eikä kiellä sitä, että tuli todella aiheuttaisi nähdyn savun.
Fichte muuttaa myös metodiaan: enää hän ei etsi ratkaisuja näennäisille paradokseille, vaan aloittaa suoraan mielivaltaisesta kokemuksesta ja analysoi sen edellytyksiä. Hänen uuden metodinsa keskiössä on kyky, jota hän (provosoivasti) kutsuu intellektuaaliseksi intuitioksi ja jonka pitäisi hänen mukaansa toimia perusteena inhimillisen tietoisuuden tai Minän tutkimiselle. Hän kuitenkin myöntää, ettei hänen intellektuaalinen intuitionsa paljasta Minän olemusta, joten sen avulla ei esimerkiksi voi todistaa Minän olevan aineeton substanssi. Sen sijaan Fichten intellektuaalisen intuition pitäisi olla kyky, jolla voimme tutkia inhimillisen Minän toimintaa ja sen erilaisia kykyjä. Intellektuaalisen intuition avulla Fichte löytää jokaisen kokemuksen perustalta puhtaan itsetietoisuuden tai subjekti-objektin. Hän myöntää, ettei puhdasta itsetietoisuutta voi inhimillisessä tietoisuudessa suoranaisesti havaita, mutta kokemuksen mahdollisuus silti edellyttää tällaista rajakäsitettä.
Fichte jatkaa analysoimalla puhdasta itsetietoisuutta, jonka pitäisi mahdollistaa kaikki kokemus: puhtaan itsetietoisuuden edellytykset ovat siis myös kokemuksen ennakkoehtoja. Fichten analyysin pitäisi käydä läpi samoja vaiheita, joita jokainen inhimillinen tietoisuus käy tiedostamattaan läpi. Minä ikään kuin pyrkii tuntemaan itsensä, mutta näkee oman olemuksensa vain kuin tummentuneen linssin läpi: inhimillisen subjektin on tulkittava hämärää kokemustaan miltei pakonomaisesti tietyllä tavalla, jonka luonnetta Fichten analyysi pyrkii tuomaan esiin. Hän huomauttaa ensinnäkin, että kaikenlainen tiedostaminen edellyttää aina jotakin, mitä tiedostetaan. Jos Minän olemus olisi pelkkää tiedostamista, puhdas, kaikista muista olioista riippumaton itsetietoisuus olisi rakenteeltaan ääretön regressio, jossa yksi tiedostus edellyttäisi aina objektikseen uutta tiedostusta. Koska tämä on Fichten mukaan mahdotonta, on oletettava, että Minässä on jotain muutakin tiedostettavaa kuin pelkkä tiedostuskyky. Tämä jokin muu voi hänen mielestään olla vain Minän oma pyrkiminen. Näin Fichte haluaa heti uuden filosofiaesityksensä alkutaipaleella osoittaa, että Minän teoreettinen tai tiedostava puoli on riippuvainen Minän käytännöllisestä tai toimivasta puolesta: Minän on ajateltava itsensä pyrkiväksi.
Monet uudenmallisen tiedeopin väittämät ovat tuttuja jo tiedeopin ensimmäisestä versiosta: Fichte esimerkiksi esittää, että koska havaitsemme oman Minämme rajallisena yksilönä, meidän on pakko olettaa tiedostuksestamme riippumattomien ja sitä rajaavien olioiden olemassaolo. Fichte ei kuitenkaan tyydy vain vanhojen ajatustensa uudelleen esittämiseen, vaan kehittää omaa filosofiaansa myös eteenpäin. Tärkeimmät tiedeoppiin lisätyt uutuudet ovat Minän ruumiillisuus ja sen riippuvaisuus toisista Ministä. Minän käytännöllisyys tarkoittaa Fichtelle sitä, että Minälle on oltava mahdollista muuttaa ympäristöään. Tahdon täytyy siis hänen mukaansa pystyä vaikuttamaan maailmaan – joihinkin asioihin vain välillisesti, mutta välttämättä johonkin myös välittömästi: Minän täytyy kokea olevansa ruumiillistunut. Fichte tulkitsee monet Kantin havaitsemat kokemuksen ennakkoehdot ihmisen väistämättömän ruumiillisuuden pohjalta tunnetuiksi. Näin esimerkiksi käsitys kausaalisuudesta syntyy Fichten mukaan ihmisen kyvystä muokata ruumiinsa avulla maailmaa, kun taas käsitys avaruudellisesta läheisyydestä ja kaukaisuudesta juontuu konkreettisista eroista siinä, miten paljon joudumme ruumiillisesti ponnistelemaan jonkin olion saavuttamiseksi. Ruumiinsa kautta inhimillinen Minä tulee tietoiseksi ympäröivästä maailmasta: koska esimerkiksi avatessamme silmämme koemme erilaisia näköaistimuksia, meidän on pakko olettaa, että maailmassa on olioita, joita voimme nähdä.
Huomattavin uutuus on kuitenkin Fichten ajatus inhimillisestä subjektista olennaisessa vuorovaikutuksessa toisten inhimillisten subjektien kanssa. Alkuperäisessä tiedeopin esityksessä Minän olemassaolo vapaana subjektina oli jäänyt täysin selittämättömäksi. Uudessa tiedeopin muotoilussakaan Fichte ei anna mitään kausaalista selitystä vapaan subjektin olemassaololle, mutta myöntää sentään, että inhimillinen vapaus edellyttää jotakin. Täydellinen vapaus ei ole mikään ihmisen saavutettavissa oleva tila, vaan moraalinen vaatimus, että ihmisen pitäisi olla täydellisen vapaa: juuri tämä vaatimus, tiedostamattoman vietin muodossa, saa ihmisen alun perin toimimaan. Vaatimuksen täytyy kuitenkin kummuta jostakin lähteestä, joka Fichten mukaan voi olla vain toinen inhimillinen subjekti. Inhimillinen subjekti vapaana toimijana siis edellyttää toisen inhimillisen subjektin olemassaoloa.
Wissenschaftlehre nova methodo käsittelee oikeastaan vain tiedeopin perusteita, mutta sisältää myös tarkemman jaottelun tiedeopin eri osa-alueista. Jo varhaisemmasta esityksestä tuttuja ovat teoreettinen ja käytännöllinen tiedeoppi, joista ensimmäinen käsittelee kokemuksen objektien välttämättömiä ominaisuuksia tai kantilaisin termein luonnon metafysiikkaa, kun taas käytännöllinen tiedeoppi tai siveysoppi käsittelee kokijalle välttämätöntä moraalia tai kantilaisittain tapojen metafysiikkaa. Luonnon ja moraalin lisäksi Fichte sisällyttää tiedeopin erityisaloihin oikeusfilosofian, joka käsittelee luonnon moraalille asettamia edellytyksiä, sekä uskonnonfilosofian, joka tarkastelee vastaavasti moraalin luonnolle asettamia edellytyksiä. Varsinaisen tiedeopin ohella hän mainitsee myös estetiikan, joka ei ole niinkään tiedeopin osa, vaan tiedeopin ja jokapäiväisen elämäntavan välittäjä: koska taiteilija elää Fichten mukaan välittömästi tai luonnostaan siinä vapauden näkökulmassa, josta filosofi voi puhua ainoastaan käsitteellisesti, voi taideteoksia käyttää tiedeoppia havainnollistavina symboleina.
Fichten Luonnonoikeuden perusta on pääteos hänen oikeusfilosofiassaan, jossa tutkitaan ehtoja, joita luonto asettaa moraalille. Hänen lähtökohtanaan ovat tutut ajatukset inhimillisen tietoisuuden ruumiillisuudesta ja sidoksesta muihin tietoisuuksiin, jotka Fichte näin ensi kerran esittää julkaistussa muodossa. Ihmisen välttämätön ruumiillisuus tekee hänestä osan luontoa, ja koska jokainen muukin inhimillinen subjekti on ruumiillinen, ihmiset jakavat saman maailman. Koska inhimillisellä subjektilla on Fichten mukaan synnynnäinen vietti täydelliseen vapauteen, ihminen pyrkii luonnostaan saattamaan kaikki kokemansa oliot tahtonsa alaisuuteen. Useamman ihmisen kohdatessa syntyykin luonnontilassa väistämätön taistelu herruudesta.
Fichte aloittaa oikeusfilosofiansa hyvin hobbesilaisittain luonnontilassa elävien ihmisten taistelusta, ja jatkokin muistuttaa jonkin verran Hobbesin Leviathania (ks. Hobbes, Thomas): jotta kaikkien sota kaikkia vastaan saadaan loppumaan, täytyy ihmisten osittain luopua pyrkimyksestään täydelliseen herruuteen ja luovuttaa osa vapaudestaan yhteisölle. Fichte ei kuitenkaan kannata valtion täydellistä suvereenisuutta, vaan vaatii, että yksilönvapautta kunnioitettaisiin valtiossa. Näin jokaisella yksilöllä on Fichten mukaan oltava täysi valta omaan omaisuuteensa: erityisesti koti on hänen mielestään alue, jonka asioihin valtiolla tai yleensäkään ulkopuolisilla ei ole sanansijaa. Lisäksi Fichte Ranskan vallankumouksen kannattajana vaatii, että kansalla pitäisi olla mahdollisuus ainakin valita valtion asioita hoitavat henkilöt. Hänen erikoisin ehdotuksensa on valtiovallasta erillisen eforien ryhmän perustaminen. Eforit eivät saa mitenkään puuttua valtion hoitamiseen, vaan he saavat ainoastaan tarkkailla valtiovallan toimia: väärinkäytöksiä havaitessaan eforeilla on mahdollisuus vaatia kansalta vallanpitäjien erottamista.
Vaikka Fichten yhteiskuntateoria oli radikaali ja kaikkia perinteisiä etuoikeuksia vastustava, hänen näkemyksensä sukupuolten suhteista oli hyvin konservatiivinen. Hän liitti Luonnonoikeuden perustaan lyhyen kirjoituksen avioliitosta, joka on viime aikoina joutunut feminististen Fichte-tutkijoiden kritiikin kohteeksi: on jopa kysytty, ovatko hänen argumenttinsa tässä kirjoituksessa täysin yhteensopivia muun tiedeopin kanssa. Kiinnostavasti Fichte myöntää, että ihmisruumis on paitsi inhimillisen tahdon ilmaus, myös osin luonnontuote, jonka erityislaatu vaikuttaa tietoisuuden rakenteeseen. Näin Fichte pystyy hyväksymään vanhan ajatuksen miehen luontaisesta aktiivisuudesta verrattuna naisen passiivisuuteen.
Vaikka Fichte kannattaa Luonnonoikeuden perustassa yksilönvapautta, hän on selvästi valmis rajaamaan tämän vapauden alaa hyvinkin radikaalisti, jottei kukaan voisi käyttää vapauttaan hävittääkseen toisen yksilön elämän ja vapauden: vaikka Fichten valtio on yksilöiden luoma, se on lakien tarkasti säätelemä. Vielä pidemmälle vapauden rajoittamisessa meni vuonna 1800 ilmestynyt Der geschlossne Handelsstaat (Taloudellisesti suljettu valtio), jossa Fichte katsoi jopa taloudellisen eriarvoisuuden rajoittavan liiaksi ihmisten vapautta. Ratkaisuksi hän esitti talouden tiukkaa valtiollista sääntelyä, jotta voitaisiin lähestyä tasaisen vaurauden ideaalia. Valtion taloudellisen vakauden turvaamiseksi esimerkiksi kaupankäyntiä muiden valtioiden kanssa tuli hänen mukaansa rajoittaa, jotta maahan ei saataisi liikaa epätasa-arvoa tuottavia ylellisyystavaroita.
Fichten etiikka ja uskonnonfilosofia
Fichten etiikan tai käytännöllisen filosofian lähtökohta on jo tuttu: inhimillinen subjekti ei ole Fichtelle vain asioita havainnoiva, vaan myös ja jopa ensisijaisesti toimiva ja johonkin pyrkivä. Ihminen pyrkii täydelliseen vapauteen, joskin tämä pyrkimys esiintyy aluksi vain epämääräisen vietin muodossa. Vapauteen pyrkivän vietin käsitteellinen muotoilu näkyy Fichten mukaan eritoten Kantin kategorisessa imperatiivissa ja moraalin autonomian vaatimuksessa (ks. "Kant: Etiikka").
Vaikka inhimillisellä vapauden vietillä ja sen käsitteellisellä muotoilulla moraalilaissa on molemmilla sisältönään vapauden tavoitteleminen, ne ovat silti Fichten mukaan erilaisia, sillä vietti tavoittelee ensisijaisesti vain yksilön omaa vapautta, kun taas moraalilaki koskee aina kaikkien järkevien olentojen vapautta. Ensimmäisessä muodossaan vietti on sidoksissa yksilön ruumiilliseen puoleen: se on epämääräinen luonnonvietti, joka kaipaa jotain ulkopuoleltaan tyydyttämään omaa kaipuutaan, esimerkiksi nälän tuntemuksessa. Ruumiillisuudesta täysin puhdas vietti toimisi vapaasti ja järjen mukaisesti, mutta se on ihmisen kannalta vain saavuttamaton ideaali: inhimillinen tahto on aina ruumiillistunut jossain rajallisessa yksilössä. Jokaisessa tietoisuudessa voidaan kuitenkin myös herättää vietti puhtaaseen viettiin tai luonnollisista vieteistä vapautumiseen: tämä moraalinen vietti ei pyri tukahduttamaan luonnollista viettiä, vaan yrittää vain tiedostaa luonnollisen vietin ja näin hallita sitä.
Fichteläisen moraalifilosofian perusluonne tulee ilmi juuri moraalisen toimijan kaksijakoisuudessa. Koska moraalinen toimija on aina sidoksissa omaan yksilöllisyytensä, moraali on Fichtelle tietyssä mielessä aina kontekstuaalista: ihmisen velvollisuudet määrittyvät hänen omien kykyjensä ja oman asemansa perusteella. Fichte saattaa jopa hyväksyä, että moraali tavallaan muuttuu historian saatossa, samalla kun inhimillinen elämäkin muuttuu. Tämä ei kuitenkaan tee Fichtestä täydellistä moraalirelativistia, sillä moraalin lopullinen päämäärä on jokaiselle ihmiselle yhteinen: moraali pyrkii aina vapauteen ja riippumattomuuteen – eikä vain yksilön, vaan kaikkien järjellisten olentojen.
Koska moraalinen vietti on sidoksissa päämääräänsä, Fichten mukaan jokainen moraalinen toimija tiedostaa välittömästi oman velvollisuutensa: kykyä tiedostaa oma velvollisuutensa Fichte kutsuu omaksitunnoksi ja sen antamaa käsitystä velvollisuudesta vakaumukseksi. Hyvyys ja pahuus taas määrittyvät hänen mukaansa sen perusteella, noudattaako ihminen omantuntonsa ohjeita vai ei. Ensi näkemältä Fichten ajatus omastatunnosta ja vakaumuksesta on vaarallisen naiivi, ja jo Hegel huomautti, miten jokainen pystyy oikeuttamaan tekonsa sanomalla sen olevan vakaumuksensa mukainen. Fichten idea on kuitenkin hienovaraisempi. Inhimillisen yksilöllisyyden vuoksi jokaisella ihmisellä on oma näkemyksensä siitä, mikä kulloisessakin tilanteessa on oikea vakaumus. Fichte esittää, että järkevän keskustelun avulla ihmisten olisi mahdollista päättää, kenen vakaumus on ollut tässä tilanteessa oikeimmassa. Omallatunnolla hän ainoastaan kuvaa sitä tapaa, jolla yksilöllinen subjekti loppujen lopuksi omat moraalipäätöksensä tekee: pelkkä pohdiskelija ilman mitään moraalisia vakaumuksia ei pystyisi valitsemaan mitään.
Vaikka pohtimalla ei yksin voidakaan tehdä moraalisia päätöksiä, sen avulla voidaan kuitenkin Fichten mielestä tutkia, mikä tekee teoista moraalisia. Tärkeimmäksi moraalisuuden kriteeriksi hän nostaa sen, edistääkö vai haittaako teko vapautta. Näin esimerkiksi itsemurha on hänen mukaansa moraalitonta, koska siinä yksilö tuhoaa oman vapautensa tärkeimmän ennakkoehdon. Samalla perusteella Fichte osoittaa, että toisten yksilöiden murhaaminen on moraalitonta: toisten vapaiden subjektien olemassaolohan on yksi subjektin vapauden edellytys Fichten filosofiassa. Hän perustelee moraalifilosofiassaan uudestaan myös siirtymisen luonnontilasta valtioon. Fichten yhteiskuntateoriahan ei rakennu moraalille: hän ei esimerkiksi sano Luonnonoikeuden periaatteissa, että luonnontilasta valtioon siirtyminen olisi velvollisuus. Huolimatta yhteiskuntateorian itsenäisestä pohjasta Fichte on valmis sanomaan, että yhteisöllinen elämä on ihmisen velvollisuus, koska yhteisön olemassaolo on välttämätöntä yleisen vapauden mahdollistamiseksi.
Fichten moraalifilosofian lopullisena, joskin saavuttamattomana päämääränä on vapauden täydellinen ruumiillistuminen koko maailman kattavassa, vapaiden subjektien muodostamien yhteisöjen liitossa. Fichten moraalinen ideaali liittyy läheisesti hänen uskonnonfilosofiaansa. Jo ensimmäisessä julkaisussaan, Pyrkimys kaiken ilmoituksen kritiikkiin, hän oli todennut, ettei rationaalisen uskonnon sisältönä voi olla muuta kuin kantilainen etiikka ja sen vaatimat postulaatit. Tiedeopissa uskonnon asema muuttui vieläkin minimaalisemmaksi ja erityisesti Jumalan rooli kapeni lähes olemattomiin. Fichte ei koskaan saanut valmiiksi laajempaa tutkielmaa uskonnonfilosofiasta, mutta kirjoituksessaan Jumalalliseen maailmanhallintaan uskomisen perusteista hän totesi suoraan, että Jumalan olemassaoloon uskominen tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että uskoi maailman olevan ainakin potentiaalisesti moraalinen. Fichte hylkäsi kaikki muut perinteisesti Jumalalle luetut ominaisuudet liian inhimillistävinä: Jumala ei ollut muuta kuin nimike ideaaliselle, moraalin hallitsemalle maailmantilalle.
Fichten Berliinin-vaiheen tuotanto
Fichte jatkoi tiedeoppinsa työstämistä läpi 1800-luvun, ja hänen ajatuksensa sen roolista muuttuivat hyvinkin voimakkaasti. Vastauksena Jacobin nihilismisyytöksille Fichte alkoi painottaa tavanomaisen elämän merkitystä: tiedeoppi oli tavanomaisen elämän rinnalla toissijainen ja elämää palveleva ajatusrakennelma, jonka tarkoituksena oli ainoastaan selittää inhimillisen elämisympäristön rakentumista. Itse asiassa koko tietoisuuden tai Minän rooli Fichten filosofiassa heikkeni. Hän puhui yhä enemmän absoluutista, jonka ilmentymä yksittäinen tietoisuus oli: myöhäinen Fichte sanoo, että tietoisuus on eräänlainen kuva absoluutista. Aiemman inhimillisen vapauden painottamiseen sijaan hän alkoi kannattaa ajatusta, että yksilön todellinen hyvä oli pääsy takaisin yhteyteen absoluutin kanssa. Tämä yhteys ei hänen mukaansa ollut enää käsitteellisesti ilmaistavissa. Sitä ei voinut suoraan opettaa, etenkään pelkkien kirjoitusten avulla, vaan siihen pystyi ainoastaan johdattamaan elävän dialogin kautta.
Fichten teosten paras editio on Baijerin tiedeakatemian vuodesta 1964 julkaisema J. G. Fichte: Gesamtausgabe. Sarja sisältää Fichten julkaistujen ja julkaisemattomien teosten lisäksi myös hänen kirjeenvaihtoaan ja hänen luennoistaan tehtyjä muistiinpanoja. Englanniksi Fichteä on viime vuosikymmenien ajan käännetty kiitettävästi: erityisesti Daniel Breazale on kunnostautunut tällä saralla. Fichten varhaista tuotantoa on käännetty kokoomateokseen Fichte: Early Philosophical Writings. Tiedeopin eri versioista on käännetty sekä ainoa Fichten elinaikana julkaistu versio nimellä Foundations of the Entire Science of Knowledge että luentomuistiinpanoista koottu Foundations of Transcendental Philosophy (Wissenschaftslehre) nova methodo. Lisäksi sekä Fichten oikeusfilosofian että etiikan pääteokset löytyvät englanniksi (Foundations of Natural Right ja The System of Ethics). Suomeksi Fichteltä on käännetty Tiedeopin perusta (Gaudeamus 2006).
Saksalaisen idealismin muiden vähemmän tunnettujen hahmojen tavoin Fichte on jäänyt kahden suuren hahmon, eli Kantin ja Hegelin väliin, ja pitkän aikaa Fichte-tutkimusta ilmestyi vain satunnaisesti Kant- tai Hegel-tutkimukseen keskittyvissä julkaisuissa. Fichte-tutkimus on kuitenkin vuodesta 1990 ollut sikäli onnekkaassa asemassa, että aihetta käsittelemään on perustettu oma, noin vuosittain ilmestyvä lehtensä, Fichte-studien. Pohjois-Amerikan Fichte-seura (North American Fichte Society) julkaisee epäsäännöllisesti ilmestyvää Fichteana-uutiskirjettä, joka sisältää esimerkiksi listan uusimmista Fichteä käsittelevistä artikkeleista ja kirjoista.
Beiser, Frederick (2002). German Idealism. The Struggle Against Subjectivism, 1781–1801. Harvard University Press, Cambridge (MA).
– Saksalaista idealismia laajemminkin käsittelevä teos, jossa Fichte mielenkiintoisesti tulkitaan realistiseksi filosofiksi.
– Seuraavat neljä ovat Pohjois-Amerikan Fichte-seuran kokouksista koottuja artikkelikokoelmia.
Breazeale, Daniel & Rockmore, Tom, (toim.) (1994). Fichte: Historical Contexts/Contemporary Controversies. Humanity Books, Amherst, NY.
Breazeale, Daniel & Rockmore, Tom, (toim.) (1996). New Perspectives on Fichte. Humanity Books, Atlantic Highlands, N.J.
Breazeale, Daniel & Rockmore, Tom, (toim.) (2001). New Essays in Fichte's Foundation of the Entire Doctrine of Scientific Knowledge. Humanity Books, Amherst, NY.
Breazeale, Daniel & Rockmore, Tom, (toim.) (2002). New Essays on Fichte's Later Jena Wissenschaftslehre. Northwestern University Press, Evanston, Illinois.
Fuchs, Erich: toim. (1978–1992). J. G. Fichte im Gespräch: Berichte der Zeitgenossen. Frommann, Stuttgart-Bad Cannstatt.
– Kuusiosainen kokoelma Fichteä ja hänen filosofiaansa koskevia aikalaisten kirjoituksia.
Henrich, Dieter (1967). Fichtes ursprüngliche Einsicht. Klostermann, Frankfurt am Main.
– Fichte-tutkimuksen klassikko, joka käsittelee Fichten subjektiteorian kehitystä läpi hänen filosofiansa.
La Vopa, Anthony J. (2001). Fichte. The Self and the Calling of Philosophy, 1762–1799. Cambridge University Press, Cambridge.
– Osittainen Fichte-elämäkerta, joka sisältää myös huomioita hänen filosofiastaan.
Neuhouser, Frederick (1990). Fichte’s Theory of Subjectivity. Cambridge University Press, Cambridge.
– Etenkin Fichten itsensä asettavan Minän ajatukseen ja sen syntyhistoriaan keskittyvä teos.
Zöller, Günter (1998). Fichte's Transcendental Philosophy: The Original Duplicity of Intelligence and Will. Cambridge University Press, Cambridge.
– Kattava esitys Fichten filosofian keskeisistä osa-alueista.