Yliopistojen rahoitusmallin uudistaminen ja Julkaisufoorumin tasoluokitus

[Varhaisempi versio julkaistu 1.12.2014. Viimeisin muokkaus ja laajennus 13.7.2015.]

Keväällä 2014 julkistettiin Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän ehdotus yliopistojen rahoitusmallin uudistamiseksi. Uudistuksen tavoitteeksi oli asetettu rahoituksen laskentamallin tarkistaminen siten, että "koulutuksen ja tutkimuksen laatua" voidaan vahvistaa. Tarkoituksena ei ollut muuttaa mallin yleistä rakennetta, vaan muokata joitain sen osista sellaiseen suuntaan, joka kannustaisi yliopistoja suuntaamaan toimintojaan OKM:n parhaaksi katsomalla tavalla. "Vahvemmat kannusteet laadun vahvistamiselle" lupasi ehdotusmietinnön nimikin tutuksi käyneellä retoriikalla. (Ks. Vahvemmat kannusteet koulutuksen ja tutkimuksen laadun vahvistamiselle – ehdotus yliopistojen rahoitusmallin tarkistamiseksi vuodesta 2015 alkaen. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2014:7. Verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2014/liitteet/tr07.pdf?lang=fi)

Tälläkin kertaa rahoituksen uudistamisesta syntyi yllättävän vähän sellaista keskustelua, joka olisi yltänyt julkisuuteen tai edes levinnyt laajemmalle välittömien asianosaisten piirissä eli yliopistojen sisällä. Näin siitä huolimatta, että rahoitusmalli on tärkein yliopistojen tulevaisuuteen vaikuttava ohjausmekanismi, jonka piirteet heijastuvat aina yliopistotyöläisten arkeen asti. (Vrt. myös aiempi kirjoitus edellisestä rahoitusmalliuudistuksesta ja keskustelu sen lopussa: Rahoitusmalli ratkaisee yliopistojen suunnan).

OKM:n ehdotuksen käydessä lausuntokierroksella siitä esitettiin toki useita varauksellisia tai osittain kriittisiä kommentteja. (Annetut lausunnot löytyvät Valtioneuvoston hankerekisteristä (Hare): http://www.hare.vn.fi/mAsiakirjojenSelailu.asp?h_iID=19329&tVNo=4&sTyp=Selaus) Viralliset lausunnot ovat kuitenkin lyhyitä ja pintapuolisia, ja niissä ehdotuksen sisältämiä uusia piirteitä kyseenalaistetaan melko vähän ja varovaisesti. Jyrkkiä vastalauseita eivät tärkeimmät lausunnonantajat esitä. Suurimman kriittisen huomion saa rahoitusmalliin nyt tuodun opiskelijapalautejärjestelmän 3% vaikutusosuus, joka näyttää herättäneen yliopistoissakin enemmän avoimia kysymyksiä kuin mallin sisältämät muut uudistusehdotukset. Se on kuitenkin oma aiheensa, joten ei siitä tässä kirjoituksessa enempää. Tarkastelen seuraavassa rahoitusmallin muutoksia tutkimusjulkaisemisen kannalta ja yhteydessä Julkaisufoorumin tasoluokitukseen. Palaan myöhemmin lausuntojen sisältöihin tältä osin.

Valtioneuvosto vahvisti uuden rahoitusmallin 3.7.2014 ilman ainuttakaan muutosta alkuperäiseen ehdotukseensa, joten myöskään lausunnoissa esitetyillä maltillisilla kritiikeillä ja varauksilla ei ollut vaikutusta uudistuksen sisältöön. (Ks.  OKM:n verkkosivu: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/index.html; suora linkki rahoitusmallikaavioon: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/liitteet/yo_rahoitusmalli_2015.pdf; Opetus- ja kulttuuriministeriön asetus Finlexissä: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20140526.) Prosessista syntyy tietysti vaikutelma, jossa lausuntokierros näyttää vain muodollisuudelta. Ehkä uudistuksen sisältö oli jo niin yksityiskohtaisestikin etukäteen OKM:n, yliopistojen johdon sekä Unifin (Suomen yliopistot ry) kesken keskusteltu tai ehkä koko asia ylipäätään kiinnostaa niin harvoja edes yliopistoissa, että tällainen vaikutelma oli varaa antaa.

Vuoden 2014 aikana suoritettiin myös  Julkaisufoorumi-järjestelmän (JuFo; http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi) julkaisuluokitusten täydennys- ja tarkistuskierrokset. Juuri nyt on siten ajankohtaista pohtia, millaisia voivat olla rahoitusmalliin sisällytetyn JuFon uudet ohjausvaikutukset yliopistojen toimintaan ja tutkimuksen suuntautumisiin.

Julkaisufoorumiluokittelun merkitys rahoituksessa

Uudessa tarkistetussa rahoitusmallissa yliopistoille myönnettävän rahoituksen pääosiot pysyvät samassa suhteessa kuin ennenkin: koulutuksen osuus 41%, tutkimuksen 34% ja ns. koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden osuus 25% (sisältäen strategisen rahoituksen sekä alakohtaisen ja valtakunnallisiin tehtäviin perustuvan erityisrahoituksen).

Tutkimuksen osuus rahoituksesta on siis myös vuodesta 2015 eteenpäin 34% ja julkaisujen osuus 13%, kuten tätä edeltäneessä mallissa vuodesta 2013 alkaen. Kannattaa kuitenkin huomata, että julkaisujen suuri merkitys tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden mittarina on hyvin tuore muutos, vasta siis edelliset kaksi vuotta rahoitusmallissa vaikuttanut tekijä. Niiden ottaminen merkittävällä painoarvolla mukaan rahoitukseen herätti tuolloin jonkin verran keskustelua. Tuoreeltaan tuolloisen muutoksen merkittävyyttä tähdensi mm. Kansalliskirjaston asiantuntija (ja nykyisen JuFon ohjausryhmän jäsen) Jyrki Ilva esimerkiksi seuraavasti: "[Marraskuussa 2011 julkaistussa OKM:n esityksessä yliopistojen uudeksi rahoitusmalliksi] esitetään, että yhteensä 13 prosenttia yliopistojen valtiolta saamasta rahoituksesta määräytyy tulevaisuudessa julkaisutietojen pohjalta. Tutkimuksen perusteella määrittyvän rahoituksen osalta tieteellisten julkaisujen perusteella jaettava rahoitusosuus kasvaa aiemmasta 4,1 prosentista peräti 38,2 prosenttiin. Kyse on vuositasolla noin kahdestasadasta miljoonasta eurosta, eli suurista rahoista." ("Julkaisutiedot ja yliopistojen rahoitus"; verkossa: http://www.kansalliskirjasto.fi/kirjastoala/tietolinja/0211/julkaisutiedot.html)

Nyt tähän huomattavaan uudistukseen tehdään siis hyvin lyhyen ajan sisällä uusi muutos, joka merkittävällä tavalla mullistaa entisestään julkaisujen vaikutusta rahoitukseen. Olennaisena erona kaksi vuotta voimassa olleeseen malliin nähden on, että nyt julkaisujen rahoituksellinen painoarvo määrittyy nimenomaan Julkaisufoorumin tasoluokkien mukaisesti. Tämä oli toki jo julkilausuttu suunnitelma ja alkuperäinen syy koko JuFo-hankkeen käynnistämiselle vuonna 2010, joten uudistuksen tuleminen on ollut pitkään tiedossa (olettaen, että on seurannut aiheesta käytyä keskustelua ja OKM:n dokumentteja). (Ks. esim. Julkaisufoorumin ohjausryhmän puheenjohtajan Ilkka Niiniluodon esitystiivistelmät (16.11.2010) JuFo-hankkeen taustasta: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/julkaisufoorumi_tausta_16112010.pdf)

OKM:n antamassa rahoitusasetuksessa  vuosille 2015–2016 julkaisujen rahoituspisteet määritetään kokonaisuudessaan seuraavasti OKM:n julkaisutyyppiluokitteluun sekä JuFon tasoluokitukseen perustuen:

"1. Julkaisujen lukumäärä    13 %
1) Julkaisutiedonkeruun luokka A painotetaan Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisufoorumin tasoluokituksen mukaisesti siten, että tasoluokan 0 julkaisut painotetaan kertoimella 1, tasoluokan 1 julkaisut painotetaan kertoimella 1,5 ja tasoluokan 2 ja 3 julkaisut kertoimella 3.
2) Julkaisutiedonkeruun luokat B painotetaan kertoimella 0,1.
3) Julkaisutiedonkeruun luokka C1 painotetaan julkaisufoorumin tasoluokituksen mukaisesti siten, että tasoluokan 0 julkaisut painotetaan kertoimella 4, tasoluokan 1 julkaisut painotetaan kertoimella 6 ja tasoluokan 2 ja 3 julkaisut kertoimella 12.
4) Julkaisutiedonkeruun luokka C2 painotetaan kertoimella 0,4.
5) Julkaisutiedonkeruun luokat D1-D4 painotetaan kertoimella 0,1.
6) Julkaisutiedonkeruun luokka D5 painotetaan kertoimella 0,4.
7) Julkaisutiedonkeruun luokka E1 painotetaan kertoimella 0,1.
8) Julkaisutiedonkeruun luokka E2 painotetaan kertoimella 0,4.
(Opetus- ja kulttuuriministeriön asetus yliopistojen perusrahoituksen laskentakriteereistä annetun opetus- ja kulttuuriministeriön asetuksen muuttamisesta 3.7.2014; Finlex 526/2014, verkossa: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20140526; julkaisutiedonkeruun luokat perustuvat OKM:n julkaisutyyppiluokitteluun, ks. esim. OKM, Julkaisutyyppiluokittelu, Käsikirja 2010. Verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Liikunta/liikuntatieteellinen_tutkimus/liitteet/julkaisutyyppiluettelo.pdf; luokittelussa on tapahtunut pieniä muutoksia, viimeisin tutkijoille suunnattu versio julkaisutiedonkeruun ohjeistuksesta verkossa: https://confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/Julkaisutiedonkeruun%20ohjeistus%20tutkijoille.PDF.)

Julkaisufoorumihankkeen käynnistysvaiheessa JuFon edustajat painottivat ja edelleen aina painottavat, että JuFon on tarkoitus toimia ainoastaan suurten volyymien ja makrotason karkeana laatu- ja ohjausbibliometriikkana. Monet tutkijat ovat olleet hanakoita kritisoimaan Julkaisufoorumi-hanketta kokonaisuudessaan, mutta ennen JuFon perusidean lyttäämistä ja sen edustajien syyllistämistä kannattaa lukea esimerkiksi JuFon esittely ja käyttöohje: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/JUFO_kayttoohje_211212.pdf. Samoin kannattaa vilkaista JuFon tähänastisen puheenjohtajan Ilkka Niiniluodon ja ensimmäisen koordinaattorin Otto Aurasen esitykset hankkeen julkistustilaisuudesta: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/seminaari.html. (Lisää ohjeistus- ja infotiivistelmiä JuFon verkkosivujen arkistossa: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/arkisto.php.) Ja samasta teemasta keskustellaan yhä jatkuvasti JuFon seminaareissa ja ohjausryhmän kokouksissa, kuten käy ilmi viimeisimmän kokouksen (19.5.2015) pöytäkirjasta (http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/ohjausryhma.php).

Näissä Julkaisufoorumihankkeen materiaaleissa, tilaisuuksissa ja keskusteluissa on aina painokkaasti todettu, että JuFo ei sovi tieteenalojen väliseen vertailuun (joten sen ei pitäisi esimerkiksi vaikuttaa vinouttavasti tieteenalojen välisiin rahoitusjakosuhteisiin). Vielä painokkaammin on korostettu, ettei JuFo sovellu mikrotasolle yksittäisten tutkijoiden työn ja ansioiden arviointiin, sillä se on siihen aivan liian yleisluonteinen ja karkea mittari. Nämä rajoitukset JuFon käytölle ja luonteelle on esitetty toistuvasti ja yliopistoja väärinkäytöstä varoittavassa sävyssä. JuFo-hankkeen piirissä on todella selvästikin ajateltu, että JuFo-luokittelun käyttö voidaan rajata vain sen varsinaiseen tarkoitukseen.

Toisaalta monet epäilijät arvelivat jo alun perinkin, että kunhan luokittelu on valmis, sitä aletaan varmasti vähintäänkin epävirallisesti vaikuttavissa mielikuvissa ja retoriikassa sekä luultavasti myös konkreettisesti ja virallisestikin soveltaa myös mikrotasolla. Juuri näin myös näyttää käyneen ja olevan käymässä, JuFon edustajien varoituksista huolimatta. Tiedot useista yliopistoista kertovat siitä, että yliopistoissa on tehty varsin suoraviivaisia laskelmia siitä, mikä on minkäkin tasoisten julkaisujen rahoituksellinen "hyöty" eli niiden euromääräinen arvo yliopiston rahoituksen laskennassa. Kun näin on jo tapahtunut – kuten jokainen organisaatiohallintoa ja -rahoitusta vähänkin ymmärtävä tajusi vääjäämättä tapahtuvan – vaikuttaa herkästi kaksinaismoralismilta vedota siihen, mikä JuFon alkuperäinen ja oikeutettu käyttötarkoitus on.

Kun yliopistojen hallinto, ylin johto, yksiköiden johtajat ja alemmat esimiehet voivat suoraan yhdistää julkaisutyypit niiden euromääräiseen "arvoon", on naiivia olettaa, ettei tämä vaikuttaisi vähitellen – tai hyvinkin nopeasti – myös suoraan henkilöstön työn arviointiin ja välittömään ohjaukseen. Ehkä häveliäisyys vielä estää puhumasta asiasta suoraan tällä tavoin ja avoimesti lukuja käyttäen, mutta pinnan alla sen voi arvella olevan tulevaisuudessa melkoisen selvä osa yksittäisten tutkijoiden "rahoituspanoksen" ja työn suoraviivaista arviointia.

Niinpä ensimmäiseksi ilmeiseksi riskiksi havaitaan, että JuFon viralliset rahoitusmallivaikutukset kertautuvat luokittelun epävirallisissa ja "virheellisissä" käyttötavoissa ja antavat sille siten jopa periaatteellista merkitystään suuremman painoarvon yliopistollisen työn suuntaajana. Tästä seuraa myös, että JuFo voi siis sittenkin – ja periaatteellisten lupausten vastaisesti – muuttaa myös tieteenalojen välisiä voimasuhteita yliopistoissa monentasoisten heijastusvaikutustensa vuoksi yliopistojen sisäisessä rahanjaossa.

Tässä tapauksessa voi tietysti ajatella, että yliopistot "tekevät sen itse". Julkaisufoorumi-hankkeen vaikutuksista huolissaan oleva yliopistotutkijoiden joukko suuntaa kritiikkinsä herkästi suoraan JuFoon (ja ministeriöön), mutta sen sijaan heidän tulisi nähdä lähemmäs ja huomata, että vallankäyttäjät (ja mahdolliset JuFon väärinkäyttäjät) ovat pikemminkin omissa yliopistoissa ja yksiköissä. Ennen kaikkea olisi tärkeää käydä yliopistojen sisällä avointa keskustelua, jossa JuFon viralliset ja epäviralliset ohjausvaikutukset kriittisesti pohditaan ja lausutaan julki.  Sellaista on ollut näkyvissä vielä kovin vähän ainakin asian painoarvoon nähden.

Julkaisufoorumin luokittelutasojen pisteytys rahoituksessa

JuFon luokittelu antaa siis keskeisen perustan tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden rahoitusosuuden laskemiselle. Siinä funktiossa JuFon voi nähdä edistysaskeleeksi verrattuna edeltäneeseen tilanteeseen, sillä se korvaa vuoteen 2014 asti käytössä olleen julkaisujen jaottelukriteerin, jossa julkaisutuotannon painoarvo rahoitusmallissa oli karkean kaksijakoinen: 9% kansainväliset (=ulkomailla julkaistut) vertaisarvioidut julkaisut ja 4% muut tieteelliset julkaisut. Tähän verrattuna JuFo on mielekkäämpi tapa luokitella julkaisujen laatua, jos ja kun näin on rahoitusmallia varten tehtävä. Jos kritiikki herää vasta nyt JuFoa kohtaan, on jäänyt käsittämättä, että tätä ennen voimassa ollut laskentamalli oli selvästi keinotekoisempi ja kärjistetympi, sillä siinä jokainen ulkomailla julkaistu vertaisarvioitu julkaisu oletettiin kaikkia kotimaisia julkaisuja automaattisesti arvokkaammaksi.

Laskennallisista syistä tilanne ei kuitenkaan käytännössä ollut näin kärjistetyn kaksijakoinen. Koska kummallakin julkaisutasolla (eli kansainväliset/muut julkaisut) oli oma prosentuaalinen rahoituskiintiönsä (9%/4%), oli tietysti mielekästä julkaista molemmilla tasoilla, eikä yksittäisten julkaisujen välinen painoarvoero ollut noiden rahoitusmallin prosenttisuhteiden suuruinen vaan sitä pienempi ja suhteessa siihen, kuinka paljon kumpaankin kiintiöön kaiken kaikkiaan kertyi julkaisuja vuodessa. Uuden rahoitusmallin mietinnössä (ks. edellä, s. 23) esitetäänkin laskelma, että edeltäneessä rahoitusmallissa yksi kv. julkaisu on vastannut vain n. 1,1–1,2 muuta tieteellistä julkaisua (perustuen vuosien 2011–2012 julkaisuvolyymiin). Siten painoarvoero olisi siis ollut paljon pienempi kuin prosenttiosuuksien mukainen yli kaksinkertainen suhde 9:4.

Tähän nähden uusi rahoitusmalli on tuonut mukanaan erittäin olennaisia muutoksia. Ensinnäkin näistä julkaisutyyppien prosenttikiintiöistä luovuttiin ja kaikkia julkaisuja tarkastellaan jatkossa osana yhteistä 13% rahoitusosuutta. Sen sisällä luokittelu vaikuttaa jatkossa julkaisujen pisteytystasoina (joita nimitetään dokumenteissa myös "kertoimiksi", kuten yllä lainatussa asetuksessa). Näin ollen julkaisuluokittelun merkitys kasvaa huomattavasti aiempaan verrattuna ja jatkossa ylemmälle tasolle luokitellut julkaisut ovat todellakin suoraan pisteytyksensä verran "arvokkaampia" rahoitusta laskettaessa.

Toisekseen juuri vertaisarvioinnin merkitys korostuu aiempaan verrattuna voimakkaasti, sillä siinä missä 4% osuuteen aiemmin kuuluivat myös toimitettujen kirjojen luvut ja artikkelit, vertaisarvioimattomat journaali- ja konferenssijulkaisut sekä toimitetut teokset, JuFon luokitteluun otetaan mukaan ainoastaan vertaisarvioituja julkaisuja.

Julkaisufoorumin nykyisessä luokittelussa on neljä tasoa vertaisarvioiduille tieteellisille julkaisuille: kategoriat 0, 1, 2 ja 3. Alin tasoluokka 0 ei ole oikeastaan luokka lainkaan vaan sisältää luokittelemattomat julkaisut eli ne, jotka on otettu mukaan julkaisufoorumien listaukseen, mutta joita ei ole ainakaan vielä nostettu perustasolle 1. (Joukossa ovat esim. konferenssikokoelmat tai ns. laitossarjat sekä vielä luokittelua odottavat foorumit tai sellaiset, joita ei ole esitetty ykköstasolle nostettaviksi tai joiden tasosta arviointipaneeleilla ei ole mielestään riittävää näyttöä.) Taso 1 on perustaso, taso 2 on johtava taso, jolle voidaan nostaa 20% kunkin arviointipaneelin listalla olevien julkaisufoorumien julkaisuvolyymista, ja huipputasolle 3 voidaan puolestaan nostaa enintään 25% tasolle 2 luokiteltujen julkaisufoorumien julkaisuvolyymista. (Perustiedot taustoituksineen löytyvät esittelyistä JuFon verkkosivuilla, esim. usein kysytyistä kysymyksistä: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/usein%20kysytty%C3%A4.php.)

Vuodesta 2015 alkaen (ja ehdotuksen mukaan siirtymäkauden ajan vuosina 2015–2016) tasoluokkien rahoituspisteytykset ovat seuraavat:

taso 0: 1 / taso 1: 1,5 / tasot 2 ja 3: 3

Kolmostasolla on tarkoitettu yleensä koko tieteenalaa yhdistäviä foorumeita, jotka eivät ole erikoistuneet millekään tietylle osa-alueelle tai tutkimusalalle "päätieteen" sisällä. Esikuvana ovat tietysti luonnontieteiden arvostetuimmat kärkilehdet kuten Nature tai Science. On kuitenkin paljon vaikeampi hahmottaa tämän luokan merkitystä humanistisissa, yhteiskunta- ja kasvatustieteissä. Alun perin tasoluokka 3 olikin tarkoitus ottaa käyttöön vain luonnon- ja lääketieteissä. Siten myös tähän mennessä foorumin tasoluokkien 2 ja 3 painoarvo rahoitusmallissa on ollut sama, eikä niiden erolla ei ole vielä siirtymäkautena eli vuosina 2015–2016 rahoituksellista vaikutusta.

Julkaisufoorumihankkeen piirissäkin aiheesta on käyty kriittistä keskustelua alusta saakka, ja käydään edelleen. (Ks. esim. Julkaisufoorumihankkeen julkistamisseminaari 6.2.2012: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/seminaari.php; sekä toisaalta tuoreena esimerkkinä edellä linkitetty pöytäkirja JuFon ohjausryhmän viimeisimmästä kokouksesta). Esimerkiksi historiatieteiden paneelin pj. Pirjo Markkola kommentoi alkuvaiheen tuntemuksia seuraavasti: "Ensimmäinen kokous oli todella kriittinen. Keskustelimme yleensä tasoluokituksen soveltuvuudesta humanistisiin tieteisiin. Vallitsi aika yleinen pelko siitä, että tasoluokitus suosii luonnontieteitä. Toinen visainen paikka paneelille oli kolmostason 'tupsahtaminen' aika myöhäisessä vaiheessa. Kolmostaso päätettiin ottaa mukaan lähinnä lääketieteen paneelin aloitteesta. Uusi taso herätti humanistisella puolella kovasti kritiikkiä ja paneelissa keskusteltiin jopa jättäytymisestä sen ulkopuolelle." (Ks. Acatiimi-lehden raportti tilaisuudesta: http://www.acatiimi.fi/3_2012/03_12_10.php.)

Rahoitusmallin muutosmietinnössä kuitenkin esitetään, että tasojen pisteytykset eriytettäisiin 2017 alkaen siten, että tasolla 2 säilyy pistearvo 3 ja tason 3 julkaisut saavat pisteytyksen 4. Tosin muutokselle esitetään myös seuraava ehto: "Vuodesta 2017 alkaen korotetun kertoimen käyttöönotto tasoluokalle 3 edellyttää sitä, että tasoluokka on otettu käyttöön yhtäläisin periaattein kaikilla tieteenaloilla." (Ks. linkki muistioon edellä, s. 25) Asia on siis vielä oletettavasti avoin. Ehdotukseen kuuluu pisteytyksen jyrkempi porrastaminen siirtymäkauden jälkeen myös siten, että tason 0 julkaisujen pisteytys laskisi arvoon 0,1 eli yhteen kymmenekseen nykyisestä. Ehdotuksen mukaan rahoituspisteytykset muuttuisivat vuodesta 2017 eteenpäin siis seuraaviksi:

taso 0: 0,1 / taso 1: 1 / taso 2: 3 / taso 3: 4

Juuri tämä korostuneempi julkaisujen rahoitusarvon porrastaminen mielletään kannustamiseksi "laadukkaampaan" julkaisemiseen. On kuitenkin tästäkin näkökulmasta vaikea ymmärtää, miten tällainen "kannustaminen" voitaisiin pitää erillään tutkijoiden työn arvioinnista ja tutkijoiden tekemistä julkaisuvalinnoista. Eiväthän yliopistot (joille rahoitusta tässä lasketaan) mitään tutkimuksia tee, vaan yksittäiset tutkijat ja tutkimusryhmät. Kannustaminen voi silloin tarkoittaa vain sitä, että tutkijoiden odotetaan suuntaavan julkaisemistaan korkeammille JuFo-tasoille. Miten tämän ajatuksen kannustamisesta voisi puolestaan pitää irrallaan tutkijoiden työn ja meriittien arvioimisesta? Näyttää siis varsin selvältä, että JuFo-luokittelu vaikuttaa jatkossa vahvasti myös yksittäisten tutkijoiden saavutusten arviointiin, vastoin alkuperäisiä periaatteellisia rajauksia.

Jos pisteytyskerrointen jyrkentäminen toteutuu, tasosta 0 ("muut tunnistetut julkaisukanavat")  tulee eräänlainen roskaluokka. Pitää muistaa, että kaikki nämä ovat joka tapauksessa vertaisarvioituja julkaisuja, myös nuo "muut" tason 0 kanavat. Monien tieteen- ja tutkimusalojen näkökulmasta on varsin vaikea hahmottaa, miten jokin tieteellinen julkaisu voisi olla toista julkaisua 10-, 30- tai 40-kertaa arvokkaampi tuotos (pelkästään tällaisen karkean julkaisukanavien yleisluokittelun perusteella mittaroituna).

Tuntuu siltä, että niin humanistisissa tieteissä kuin yhteiskuntatieteissä tai esimerkiksi kasvatustieteissä neliportainen julkaisutasojen luokittelu on jo varsin keinotekoinen ja näennäiseksakti – vaikka voikin ehkä olla ymmärrettävä ja mielekäs monien luonnon- ja lääketieteiden kannalta. Ihmis-, kulttuuri- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla järkevintä olisi vastustaa näin teennäisen jyrkkää luokittelua (ja siten luonnontieteiden imitoimista).

Yhtenä vaikutuksena uudesta rahoitusmallista on luonnollisesti seurannut sekin, että lehtien ja kustantajien on lyötävä artikkeleihin selvä "leima", jolla todennetaan julkaisun tulleen vertaisarvioiduksi. Samalta kustantajalta ja samassa lehdessä ilmestyy tietenkin vertaisarvioimattomia ja vertaisarvioituja julkaisuja, joten JuFo- ja rahoitusluokittelun tarpeisiin ne on jatkossa aiempaa selvemmin markkeerattava erikseen. (Ja tätä markkeerausta kirjoittajat oppivat nopeasti vaatimaan.)

Tieteellisten seurain valtuuskunta on yhteistyössä OKM:n ja kustantajien edustajien kanssa luonut tätä varten vertaisarviointitunnuksen, jonka käyttöoikeutta julkaisijat voivat Tsv:lta anoa. (Ks. vertaisarviointikäytännön ja -tunnuksen verkkosivusto: http://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus.) Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä tai lähtökohtaisesti kiistanalaista. Leimamerkin on tarkoitus selkiyttää tilannetta.

Nyt selkiytyvä rajanveto ei kuitenkaan ole ongelmaton käytäntö. Tässäkin hahmottuu tieteenalojen välisiä eroja, sillä ainakin ihmis- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla luultavasti jokainen tutkija on törmännyt tilanteisiin, joissa ns. "toimitetun" ja ns. "vertaisarvioidun" julkaisun välinen ero on veteen piirretty (tai kääntynyt ensiksi mainitun laatueduksi).

Vertaisarviointi

Uudet käytännöt ja uusi rahoitusjärjestelmä edellyttävät sitä, että vertaisarvioidut tekstit ja kirjat merkitään aiempaa yksiselitteisemmin erilleen vertaisarvioimattomista julkaisuista. Jokainen tieteellisen vertaisarvioinnin kanssa tekemissä ollut – kirjoittajana, arvioitsijana tai julkaisujen toimittajana – tietää kuitenkin, miten monimuotoinen ja konstikas on käytännön todellisuus tämän aluksi selkeältä kuulostavan erottelun pinnan alla.

Mitä vertaisarviointi siis on? Kysymys tuntuu tarpeettomalta, koska jokainen tutkija olettaa jo mielikuvissaan tietävänsä vastauksen. Monesti käy kuitenkin ilmi, että vertaisarvioinnin oletetaan tarkoittavan vain ja ainoastaan sitä käytäntöä, joka kulkee englanninkielisellä termillä "double blind peer review": anonyymiksi jäävä arvioitsija perehtyy hänelle anonyymin kirjoittajan tutkimustekstiin ja ratkaisee sen julkaisukelpoisuuden. Mutta tämä on kuitenkin vain yksi vertaisarvioinnin muoto, eikä siinäkään arvioitsija yksin ratkaise tekstin kohtaloa. Esimerkiksi tieteellistä vertaisarviointia käsittelevä wikipedia-artikkeli (https://en.wikipedia.org/wiki/Scholarly_peer_review) toteaa (varmasti yllätyksenä monille) kyseisen "kaksoissokko-arvioinnin" olevan tavallisempaa yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä kuin luonnontieteissä, koska jälkimmäisissä on joka tapauksessa usein ilmeistä, mikä tutkimusryhmä on käsikirjoituksen tuottanut.

Toisinaan voi huomata juuri ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöiden vähättelevän oman alansa arviointikäytäntöjä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että vertaisarvioinnille asetetaan toisinaan tiukempia ehtoja kuin ns. kovien tieteiden saralla ja samalla vähätellään joitain vakiintuneita ja hyvin toimineita käytäntöjä. Suomessakin on laaja harmaa alue, jonka suhteen "vertaisarvioinnin" rajanveto on tuottanut ongelmia. Esimerkiksi jonkin julkaisun (lehden) ja/tai kustantajan asiantuntijoista koostuvan toimituskunnan suorittamaa vertaisarviointia ei toisinaan pidetä vertaisarviointina lainkaan, vaan ainoastaan "toimittamisena". Tämä käsitys ei kuitenkaan vastaa yleisiä periaatteita vertaisarvioinnin prosessissa. Jos esimerkiksi julkaisun toimituskunta tai kustantajan vakituinen arviointi- ja julkaisulautakunta (tai vastaava elin) koostuvat alan asiantuntijoista, jotka arvioivat sekä antavat palautteet omaan asiantuntemusalueeseensa kuuluvista käsikirjoituksista, tämä toteuttaa vertaisarvioinnin perusehdot, vaikka menettely ei olisikaan double-blind. Esimerkiksi OKM:n alkuperäisessä julkaisutyyppiluokittelussa vuodelta 2010 vertaisarviointi kuvattiin seuraavasti:

"Vertaisarvioinnissa (peer review) julkaisuun lähetetyt käsikirjoitukset arvioi julkaisusarjan toimituskunnan valitsemat ulkopuoliset asiantuntijat. Joissakin tapauksissa myös julkaisun toimituskunta voidaan rinnastaa vertaisarvioijiin. Vertaisarvioinnissa arvioidaan mm. onko artikkeli kirjoitettu tieteellisen yhteisön tyylivaatimusten mukaisesti, onko työ asetettu oikeaan viitekehykseen (esim. onko aiempiin julkaisuihin viitattu asianmukaisesti) ja onko siinä ilmeisiä virheitä. Vertaisarvioinnin täytyy
minimissään täyttää seuraavat vaatimukset:
- arvioitavana on koko käsikirjoitus (ei pelkästään abstrakti tai ote)
- vertaisarviointi on suoritettu ennen julkaisua
- vertaisarvioinnin tekee ansioitunut sekä julkaisun tekijästä riippumaton asiantuntija" (OKM, Julkaisutyyppiluokittelu, Käsikirja 2010. Verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Liikunta/liikuntatieteellinen_tutkimus/liitteet/julkaisutyyppiluettelo.pdf; luokittelussa on tapahtunut pieniä muutoksi, viimeisin tutkijoille suunnattu versio julkaisutiedonkeruun ohjeistuksesta verkossa: https://confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/Julkaisutiedonkeruun%20ohjeistus%20tutkijoille.PDF)

Näiden alkuperäisten ohjeiden mukaan on myös toimituskunta voinut toimia tieteellisen vertaisarvioitsijan roolissa, kunhan arvioitsijat ovat olleet alallaan ansioituneita ja julkaisun tekijästä riippumattomia. Tähän nähden on valitettavaa, että uuden vertaisarviointitunnuksen myötä Tieteellisten seurain valtuuskunta on halunnut kiristää vertaisarvioinnin ohjeistusta vaatimalla nyt aina kahta julkaisun ulkopuolelta tulevaa vertaisarviointilausuntoa (ks. http://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus/kayton-edellytykset). Se antaa myös vaikutelman jonkinlaisesta epäluulosta suomenkielistä julkaisemista kohtaan. Siinä missä monissa laadukkaissakin kansainvälisissä kustannushankkeissa riittää julkaisun toimituskunnan ja/tai kustantajan edustajan suorittaman vertaisarvioinnin lisäksi tavallisesti yhdenkin ulkopuolisen arvioitsijan käyttö, vaaditaan Suomessa vertaisarviointitunnuksen saamiseen kahden ulkopuolisen arvioivan asiantuntijan käyttämistä.

Tieteellisten seurain valtuuskunta on paljolti lainannut vertaisarviointiprosessin kuvauksen ja prosessikaavion englantilaiselta Research Information Networkilta, mutta muuttanut sen sisältöä juuri tätä koskevassa kohdassa. Englanninkielinen alkuperäinen opas toteaa, että "The editorial boards of some journals undertake most of the peer review themselves" (Peer review. A guide for researchers. Research Information Network, 2010. Verkossa: http://www.rin.ac.uk/our-work/communicating-and-disseminating-research/peer-review-guide-researchers). Tsv:n suomenkielisessä versiossa tämä on käännetty epämääräisempään muotoon: "Osa julkaisusarjoista ja kustantajista valitsee arvioijat ennalta määrätyn toimituskunnan jäsenistä" (http://www.tsv.fi/tunnus/lisatietoa.php) – mikä ei selvästikään tarkoita samaa kuin alkuperäinen toteamus, jossa ensinnäkin puhutaan yksinomaan lehdistä ("journals") ja toisekseen suoraan todetaan niiden toimituskunnan voivan hoitaa suurimman osan arviointiprosessista joissain tapauksissa itse. Mutta vielä kapeammin ja ongelmallisemmin Tsv on ilmaissut asian vertaisarviointitunnuksen virallisissa käyttöehdoissa: "Tieteellisestä julkaisukelpoisuudesta vastaava toimitus on pyytänyt ja saanut käsikirjoitusta koskevat lausunnot vähintään kahdelta arviointitehtävään kutsutulta henkilöltä. Arvioijat ovat toimituksen ulkopuolisia ja arvioitavana olevan käsikirjoituksen suhteen riippumattomia väitelleitä tutkijoita tai muita asiantuntijoita." (http://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus/kayton-edellytykset) Näissä virallisissa ehdoissa ei siis enää lainkaan riitä toimituskunnan asiantuntijoiden tekemä vertaisarviointi, edes osaksi, vaan vaaditaan kaksi kokonaan toimituksen ulkopuolista arvioitsijaa. 

Ehdot ovat tiukemmat kuin lähimmissä vertailukelpoisissa maissa, Norjassa ja Tanskassa, joissa on otettu käyttöön vastaavankaltainen arviointi- ja pisteytysjärjestelmä. Norjassa käytetty väljä määritelmä vertaisarvioinnin kriteereille on seuraava: "Established procedures for external peer review. The concept of external peer review refers to various forms of editorial procedures that differ between academic fields and scholarly journals, and which indicate that the manuscript has been evaluated by one or more independent experts on the subject matter." Tanskassa muotoilu on puolestaan seuraava: "1. Peer review is always done before publishing. [...] 2. At least one reviewer must be external to the publisher / institution. A manuscript (book or an article) must at least be reviewed by one external reviewer, who is an expert in the field. There are no requirements as to whether an external revieder is known or anonymous. 3. Reviewrs must be research experts. An external reviewer must have a minimum of research competence at Ph.d. level. There can be used both national and international reviewers, and reviewers can be retrieved from any environment, provided they meet the minimum requirement." (Ks. Tanskan tutkimusportaalin verkkosivut: forskerportalen.dk/. Korostukset TT. Molempiin määritelmiin viitataan lainauksineen myös JuFon ohjausryhmän kokouksen 19.5.2015 liitteessä 1: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/jufo_or_19052015_liite1.pdf.) 

Vaatimuksen mielekkyys näyttäytyy hyvin erilaisessa valossa erilaisten julkaisutyyppien ja tutkimusalojen tapauksessa. Sokkovertaisarvioinnin lähtökohdat ovat alun perin kokeellisessa ja kvantitatiivisessa tutkimuksessa, jossa yleensä hyvin tarkasti rajatun aihealueen ulkopuolisia erityisasiantuntijoita tarvitaan arvioimaan tutkimuksen raportoitujen tulosten, koeasetelmien ja kvantianalyysien luotettavuutta. Tutkimuksen raportoimisen muoto eli esitystapa on tavallisesti tarkkaan sidottu tiettyyn julkaisun käyttämään tai yleisesti noudatettuun kaavaan (esim.: tiivistelmä, tutkimuskysymys, aineisto, analyysitapa, tulokset ja päätelmät), joten asiatarkistus riittää ja vähäinen editointityö voidaan jättää toimitusammattilaiselle (sekä kielentarkastajalle). Mutta tämä ei vastaa arviointitehtävän luonnetta monissa ihmis- ja yhteiskuntatieteellisissä ei-kvantitatiivisissa tutkimuksissa. Esimerkiksi kvalitatiivisen tutkimuksen, historiallisen tai politiikka-analyysin tai teoreettisten tutkimusten arvioitsijan pitää tarkastella argumentaation kulkua läpi kirjoituksen, olennaisten lähteiden tuntemusta ja käyttöä, käsikirjoituksen kommunikoivuutta ja yleistä esitystapaa, päätelmien uskottavuutta, uutuutta ja kiinnostavuutta eli yleisemmin koko julkaisukäsikirjoituksen laatua tavalla, joka hyvin perusteellisesti kietoutuu esitystavan, kielenkäytön, rakenteen ja muiden vastaavien muotoseikkojen kysymyksiin. Arvioitsijan ei välttämättä tarvitse olla hyvin suppeasti rajatun aihealueen erityisasiantuntija, sillä ihmis- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa julkaisujen sisältö avautuu usein laajempiin kokonaisuuksiin liittyväksi, ja ylipäätään asiantuntemuksen luonne ja ala on tavallisesti yleisluonteisempi kuin vaikka luonnon- ja lääketieteissä.

Tällöin onkin hyvin usein niin, että tärkein arviointi- ja palautetyö on käsikirjoituksen rakenteellista ja editoivaa kommentointia, jossa tekstin pohjustusta, kulkua ja argumentaatiota kirkastetaan niin, että sen sisältö avautuu lukijoille paremmin. Tutkimuksen tulokset ja päätelmät voivat sen sijaan olla arvioitsijankin mielestä kiistanalaisia ja keskustelua herättäviä, sillä tällainen kuuluu ihmis- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen luonteeseen. Tällaisessa tapauksessa – siis varsin merkittävässä osassa ihmis- ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta – "tulosten" ja tutkimusasetelman tarkistaminen ei suinkaan jää arvioinnin päätehtäväksi, vaan tärkein palaute on saatava sellaiselta henkilöltä, jolla on aikaa paneutua käsikirjoituksen kokonaisvaltaiseen kommentointiin. Kokemus on osoittanut, että hyvin harvoin tällaista palautetta voidaan saada kattavasti ulkopuolelta rekrytoidun asiantuntijan arviolausunnosta.

Jo nyt on lisäksi havaittavissa eräänlaista "arviointiväsymystä": julkaisujen kasvavan määrän vuoksi sekä ulkomaisten että kotimaisten julkaisijoiden käyttämien arvioitsijoiden lausunnot näyttävät supistuvan yhä lyhyemmiksi ja pinnallisemmiksi. Vertaisarviointitunnuksen vaatima kahden ulkopuolisen arvioitsijan käyttö tulee entisestään lisäämään tätä arviointipainetta ja voi siten heikentää lausuntojen tasoa – vaikka juuri sen pitäisi olla prosessin olennaisin seikka. Kaiken lisäksi vaatimus raskauttaa esimerkiksi kirjojen koostamisen prosessia niin, että niiden toimitustyöstä tulee entistäkin epäkiitollisempaa puuhaa: vaikka on hyvin tavallista, että kirjan toimittaja antaa kirjoittajien käsikirjoituksiin arvokkaimmat ja mittavimmat palautteet, häntä ei nyt edes lasketa virallisesti (toiseksi) vertaisarvioijaksi, vaan hänen on nähtävä lisäksi vaiva etsiä ja houkutella jokaista tekstiä varten ei vain yksi vaan kaksi ulkopuolista arvioitsijaa. "Palkinnoksi" tästä saa 0,1 julkaisupistettä koko kirjasta (siinä missä yhden artikkelin kirjoittaja saa julkaisufoorumiluokituksen mukaiset pisteet artikkelistaan, siis esimerkiksi 10 tai 20 kertaa toimittajaa enemmän, riippumatta siitä, missä kunnossa artikkelikäsikirjoitus on alun perin saapunut toimittajan käsiin). Yhtä haitallista on, jos kriteerin kirjaimellinen tulkinta tarkoittaa, että myöskään kustantajan vakituista ohjausryhmää tai asiantuntijoista koottua toimituskuntaa tai -neuvostoa tai vastaavaa lasketa "ulkopuolisiksi asiantuntijoiksi". Suurimman arviointivastuun ja -vaivan kantavia toimijoita ei siis noteerattaisi virallisiksi vertaisarvioitsijoiksi lainkaan.

Itse asia on tietysti mitä tärkein. Tiedeinstuutioiden ja tutkimuksen käytäntöjen kannalta kaiken ytimessä on tutkijoiden keskinäinen kommunikaatio ja avoimuus jatkuvalle vertailulle, arvioinnille, kritiikille, uudistumiselle ja päätelmien korjaamiselle. Mahdollisimman vahva intersubjektiivisuus on tieteellisten käytäntöjen vastaus siihen perusongelmaan, että puhdasta objektiivisuutta on mahdotonta osoittaa.

Jotta näillä ihanteilla olisi merkitystä, niiden on toteuduttava nimenomaan käytännöissä, eikä periaatelausumien, ohjausmallien ja pisteytysten vaikutus käytäntöihin suinkaan aina ole tarkoituksenmukainen. Jatkossakin tulisi olla ymmärrystä kiinnittää huomiota ennen kaikkea siihen, millainen jonkin julkaisun todellinen toimituskäytäntö on ja millaisia ovat siihen kuuluvien yksittäisten julkaisujen arviointi-, palaute- ja toimitusprosessit konkreettisesti. Silloin voidaan esimerkiksi huomata, että asiantuntijoista koostuvien lehtitoimitusten ja kirjankustantajien julkaisulautakuntien suorittama perusteellinen arviointi- ja palautetyö on julkaisujen lopputulosten kannalta varsin tavallisesti hyödyllisempi ja tärkeämpi prosessimuoto kuin double-blind-prosesseissa usein saatavat ylimalkaiset ja suppeat arviointilausunnot. Tälle seikalle on yksinkertainen selitys: ulkopuoliset arvioitsijat ovat anonyymeja ja pysyvät sellaisina, eikä heille koidu mitään näkyvää vastuuta lopputuloksesta; julkaisijan eli lehden tai kustantamon edustajat ja julkaisun toimittaja sen sijaan kantavat näkyvästi ja konkreettisesti vastuun julkaisun tasosta ja laadusta kirjoittajan ohella.

On valitettavaa, jos todella päädytään tilanteisiin, joissa hyvää tarkoittavat mittaus- ja pisteytystavat voivat itse asiassa tuottaa tahattomasti tarkoituksenvastaisia seurauksia, siis laadun heikkenemistä laadun kohentumisen sijaan – vaikka tavoitteena oli "kannustaa laadun vahvistamiseen". Keskeisenä syynä tähän näyttää edelleen olevan ennen kaikkea se, että mittareita laadittaessa ei kyetä huomaamaan tai ei haluta tunnistaa tieteiden ja tutkimusalojen välillä vallitsevia todellisia eroja.

Monografiat ja osittaminen

Keskustelua on herättänyt myös monografiajulkaisemisen tulevaisuus. (Ks. esim. Kivistö & Pihlström 2015, verkossa: http://www.helsinki.fi/collegium/events/monografia/monografia.pdf.) Siihenkin rahoitusmalli vääjäämättä vaikuttaa. Monografioille annetaan jatkossakin painokerroin 4, kuten edellisessä laskumallissa (johon se onneksi debatin jälkeen saatiin mukaan) – yksi monografia vastaa siten painoarvoltaan neljää vastaavantasoista artikkelia. Artikkelijulkaisemiselle on kuitenkin annettu etu, joka rahoitusmallissa toteutuu, jos ehdotettu 2- ja 3-tasojen erottaminen otetaan käyttöön. Nykyisessä julkaisufoorumiluokittelussa journaalit on luokiteltu kolmeen kategoriaan (tai neljään, kun otetaan huomioon luokittelematon taso 0), mutta kirjakustantajien kohdalla ei käytetä lainkaan korkeinta tasoa 3. Näin ollen uusilla kertoimilla v. 2017 alkaen 3-tasolla julkaistu artikkeli (pisteytyskerroin 4) olisi yhtä arvokas kuin 1-tasolla julkaistu kirja (pisteytyskerroin 1). Tästäkin kuvastuva käsitys tieteellisen toiminnan luonteesta ja vaikutusprosesseista tuntuu sopivan paljon paremmin luonnon- ja lääketieteisiin kuin monille ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteellisille aloille ja tutkimusaiheille.

Vähintäänkin on jatkossa syytä pitää JuFon tieteenalapaneeleissa huolta siitä, että keskeisimmät suomalaiset ihmis- ja yhteiskuntatieteelliset tiedekustantajat, joille käsikirjoitusten läpisaanti on kaikkein vaikeinta (kuten Gaudeamus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tiedeakatemia, Vastapaino) säilyvät kustantajaluokituksen tasolla 2 (ellei tasoa 3 tule kustantajaluokitteluun). Muuten uhkaa kadota mielekkyys sellaiselta julkaisemiselta, joka on tähän asti ollut näillä aloilla aivan keskeinen osa tutkimuksen vaikuttavuutta, tiedon levittämistä ja tutkijoiden intersubjektiivista vuorovaikutusta.

Monografioiden tulevaisuuden uhkana on kuitenkin myös muita rahoitusmalliin liittyviä tekijöitä kuin pelkästään nämä JuFon luokitustasot. Tietyt tekijät ohjaavat tutkijoita välttämään monografiaa julkaisumuotona. Olennaisin niistä on yliopistojen toiminnan ja sen arvioinnin lyhentynyt aikajänne. Esimerkiksi viimeisimmät yliopistojen rahoituksen laskentamallit ovat muuttuneet kahden vuoden jaksoissa (nyt voimaan tullutta sovelletaan 2015–2016, edellistä 2013–2014). Tällainen aikajänne on erittäin lyhyt tutkimustoiminnan kannalta. Samoin tutkijoiden työtä tarkastellaan yliopistojen kehityskeskusteluissa vuosittain, ja suoriutumista arvioidaan lukuvuosi kerrallaan. Hyvin monet tutkijat ovat määräaikaisissa tehtävissä, mikä sekin pakottaa tuottamaan näyttöä hyvin lyhytjänteisesti. Näin lyhyiksi pakotetuissa ajallisissa sykleissä helposti parinkin vuoden työn vaativa monografia on sekä yliopistojen ja yksiköiden että tutkijoiden itsensä kannalta niin uran edistymisen kuin rahoituspisteiden laskennan kannalta erittäin epäedullinen valinta.

Toisena hyvänä esimerkkinä siitä, miten julkaisutyyppiluokittelu, JuFo ja niiden linkittyminen rahoitusmalliin vaikuttavat eri julkaisutyyppien houkuttelevuuteen tutkijoiden kannalta, on väitöskirjojen asema. Jos väitöskirja kirjoitetaan monografiaksi, jonka julkaisee yliopisto väitöskirjasarjassaan, sitä ei oteta huomioon vertaisarvioituna tieteellisenä julkaisuna C1 vaan opinnäytteenä G3 (ks. OKM:n julkaisutyyppiluokittelu edellä), eikä siitä näin ollen tule lainkaan julkaisupisteitä yksikölle ja yliopistolle. Jos se sen sijaan kirjoitetaan artikkeliväitöskirjaksi, jokainen artikkeli tuo JuFo-tasonsa mukaiset pisteet rahoituslaskennassa. Ei siis ihme, että väitöskirjantekijöitä ohjataan nykyään hyvin suoraviivaisesti nimenomaan artikkeliväitöskirjojen tekemiseen, koska ne ovat yliopistoille paljon väitösmonografioita arvokkaampia, suoraan rahallisessa arvossa mitaten.

Tällöin sivuutetaan myös pohdinnoitta artikkelijulkaisemisen mahdolliset heikkoudet. Yhtenä esimerkkinä näistä jo edelläkin mainittu piirre: monissa tieteellisissä journaaleissa noudatetaan varsin tarkasti tiettyihin kaavamaisiin esitysmuotoihin ja -rakenteisiin sidottua formaattia sekä vaaditaan usein hyvin tiiviiksi rajattua tekstimittaa. Tällainen esitystapa, rakenne ja mitta eivät suinkaan sovi kaikkien tutkimusten raportoimiseen. Monografiassa sen sijaan tutkijalla on paljon vapautta rakenteen ja esitystavan valinnassa, ja julkaisun mitta määrittyy aiheen, tutkimuksen tavoitteen ja käsittelytavan perusteella, ei ennalta asetettujen formaattien muotilla. Monografian kirjoittamista hallitsevat näin ollen itse aihe ja tutkijan pyrkimys, eivät ulkokohtaiset muodolliset tekijät. On ilmeistä, että tietyillä tieteenaloilla ja joidenkin tutkimusaiheiden piirissä monografiajulkaiseminen on huomattavasti mielekkäämpi julkaisumuoto kuin artikkelijulkaiseminen. Monografiajulkaisemisen kannusteiden heiketessä artikkelijulkaisemiseen nähden vaikutus näkyy ennen kaikkea ihmis- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla.

Toinen pitkään debatoitu kysymys koskee yhteisjulkaisujen mahdollista osittamista joko yliopisto- tai kirjoittajakohtaisesti. Monografiajulkaisemisen tapaan tässäkin näyttäytyy tieteenalojen erilaisuus ja niiden eriarvoistava kohtelu rahoitusmallissa. Nyt yhteisjulkaisujen ositus ei ole käytössä. Jos artikkelilla on esimerkiksi viisi kirjoittajaa viidestä eri suomalaisesta yliopistosta, julkaisun saamat pisteet lasketaan täysimääräisesti jokaisen yliopiston julkaisutuottoon. Jos viiden eri yliopistoissa toimivan tutkijan yhteisartikkeli ositettaisiin yliopistollisesti, pisteytys olisi tietysti kertoimella 0,2 per yliopisto. Ja mahdollisia ositustapoja on tietysti muitakin kuin yliopistokohtainen. (Osittamisen eri malleista ja niiden vaikutuksista on havainnollisia esimerkkejä Ilkka Niiniluodon esitelmässä rahoitusmalliehdotuksen julkaisun jälkeen: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/niiniluoto_17022014.pdf.) Kuten voi odottaa, osittaminen tietysti vahvistaisi yhteiskunnallisten ja humanististen alojen osuutta verrattuna luonnon-, lääke- ja teknillisiin tieteisiin ja osittamatta jättäminen vastaavasti vaikuttaa päinvastoin.

Rahoitusmalliehdotuksessa on kuitenkin päädytty siihen, että osittamista ei tehdä jatkossakaan. Tämä ei tietenkään tee oikeutta yksittäisten kirjoittajien työmäärälle, mutta ainakin se tuottaa (jossain määrin teennäisen ja välineellisen) houkuttimen yliopistojen välisten yhteisjulkaisujen suosimiselle. Sitä kannattaa tietysti tutkimusryhmien myös käyttää hyväksi.

Monografiakirjoittamisen näkökulmasta monet näistä mallin periaatteista tuntuvat epäreiluilta. Yksi näiden alojen erityisongelma on lisäksi toimitettujen kokoelmien luonne. Teosten toimittajahan ei saa mitään julkaisupisteitä (vaikka on monessa tapauksessa tehnyt kaikkein suurimman työn). Tekijöiden kannattaakin jatkossa tiedostaa, mihin laskentamalli kannustaa, ja toimia sen mukaisesti. Jos kirjoissa ryhdyttäisiin noudattamaan samaa logiikkaa kuin artikkelijulkaisuissa, ei tietenkään kannattaisi enää julkaista "toimitettuja" teoksia lainkaan, vaan merkitä yksinkertaisesti kaikki kirjan artikkelit kirjan luvuiksi ja artikkelien kirjoittajat kirjan kirjoittajiksi. Kirjan toimittajien/toimittajan tulisi aina olla myös kirjoittajana ainakin yhdessä kirjan luvussa tai hänet olisi reilua merkitä kirjan "tekijäksi" vaikka hän ei olisikaan suoraan alkuperäiskirjoittajana missään yksittäisessä artikkelissa/luvussa. Tällöin jokainen osallistunut saisi julkaisupisteisiin lisäksi kertoimen 4 monografiajulkaisusta (ja pohjapisteytykseksi julkaisufoorumikategorian mukaiset täydet pisteet, koska osittamista ei tehdä). Tällaisessa menettelyssä ei ole mitään epäilyttävää, sillä jokaisen tutkijan (ja yksikön) on yksinomaa järkevää ryhtyä noudattamaan sellaisia käytäntöjä, joihin laskentamalli kannustaa. Tämä ei tarkoita mittausten vääristymistä vaan tässä tapauksessa pikemminkin sitä, että mittareiden tuottamia vääristymiä voidaan edes hieman kompensoida.

Nämä seikat kannattaa tiedostaa siksikin, että jos juna vie johonkin suuntaan, eikä siihen koe pystyvänsä kovin paljon vaikuttamaan, silloin tietysti kannattaa yrittää pelata peliä mahdollisimman tehokkaasti kulloisillakin säännöillä – koettaen sentään käyttää fiksusti hyväkseen sitä, mitä ei voi muuttaa.

Muut julkaisut

Alussa mainittiin, että aiemmassa rahoitusmallissa julkaisut jaettiin karkeasti kahteen: 9% osuudella kansainväliset vertaisarvioidut julkaisut ja 4% osuudella kaikki muut tieteelliset julkaisut. OKM:n asetuksessa nämä muut tieteelliset julkaisut rajattiin silloin julkaisutyyppien mukaan seuraavasti: 

"Muulla tieteellisellä julkaisulla tarkoitetaan kotimaassa julkaistua vertaisarvioitua tieteellistä julkaisua tai kotimaassa julkaistua kustannettua tieteellistä erillisteosta, joka kuuluu 3 momentissa tarkoitettuihin julkaisutyyppeihin taikka ulkomailla tai kotimaassa julkaistua vertaisarvioimatonta tieteellistä julkaisua tai ulkomailla tai kotimaassa julkaistua toimitettua julkaisua, joka kuuluu seuraaviin opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja koskevan tiedonkeruun luokkien mukaisiin julkaisutyyppeihin:
1) kirjoitus tieteellisessä aikakauslehdessä B1;
2) kirjan tai muun kokoomateoksen osa B2;
3) vertaisarvioimaton artikkeli konferenssijulkaisussa B3; taikka
4) toimitettu kirja, kokoomateos, konferenssijulkaisu tai lehden erikoisnumero C2." (Opetus- ja kulttuuriministeriön asetus yliopistojen perusrahoituksen laskentakriteereistä 20.4.2012; Finlex 182/2012, verkossa: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2012/20120182.)

Nyt JuFon myötä "muista tieteellisistä julkaisuista" putoavat pois kaikki ne, jotka ovat vertaisarvioimattomia. Tälläkin tavoin tieteellisten julkaisumuotojen erot korostuvat uudessa rahoitusmallissa erittäin jyrkästi edelliseen verrattuna. Myös uuteen rahoitusmalliin sisällytettiin "muita julkaisuja" JuFon ulkopuolelta, mutta hyvin paljon pienennetyllä painoarvolla, nimittäin samalla pisteytyksellä 0,1, joka on luvassa myös luokittelemattomille JuFon 0-kategorian julkaisuille. Monia ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteellisten alojen tutkijoita kiinnostaneekin uutena tullut linjaus, joka tässä muodossa myös vahvistettiin rahoitusmalliin: "Työryhmä ehdottaa, että vuodesta 2015 alkaen vertaisarvioimattomat tieteelliset kirjoitukset (julkaisuluokka B), toimitetut kirjat ja julkaisut (C2), ammattiyhteisölle suunnatut julkaisut (D) sekä suurelle yleisölle suunnatut julkaisut (E) pisteytettäisiin rahoituslaskennassa kertoimella 0,1 riippumatta em. julkaisujen julkaisufoorumin mukaisesta tasoluokasta." (Ks. linkki muistioon edellä, s. 27)

Täten melko hätkähdyttävästi uudessa rahoituspisteytyksessä luodaan julkaisuluokka, joka sisältää ainakin jälleen ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteiden näkökulmasta täysin eriarvoisia julkaisuja, ja joiden niputtaminen samaan kategoriaan tuntuu siten varsin epäsopivalta ja epäoikeudenmukaiselta. Käytännössä uudistus nimittäin tarkoittaa, että rahoituksen kannalta olisi aivan tasavertaista julkaista tunnissa tai parissa kirjoitettu kolumni tai vieraskynä (luokka E1) kuin kuukausien (tai vuosien!) työn vaatinut laajalevikkinen oppikirja (D5), tutkimusraportti/-selvitys (D4) tai toimitettu tieteellinen julkaisu (C2; toimitettujen vertaisarvioitujen teosten asemasta tosin keskustellaan edelleen ja niihin on ainakin tällä tietoa tulossa arvonkohotus). Näin ei ainakaan saada aikaiseksi ohjauskriteeriä, joka kannustaisi näillä aloilla aina parhaisiin suuntiin. Toki kaikissa vastaavissa pisteytyksissä on juuri tämänkaltaisten ongelmien riski – ja tästä voisi ja pitäisi herätä paljon nykyistä enemmän keskustelua. Julkaisujen arvon voisi mieltää myös hyvin toisella tavalla kuin rahoitusmallissa nyt on päädytty tekemään, mutta kovin vähän tällaista keskustelua sittenkään nousee esiin.

Kokonaan oma laaja kysymyksensä muodostuu verkkojulkaisuista. Ainoastaan ISSN- tai ISBN-tunnuksella varustetut verkkojulkaisut kuuluvat julkaisutiedonkeruun piiriin. Yliopistojen tiedonkeruukäsikirja 2014 toteaakin aiheesta seuraavasti: "Verkkomediassa on myös paljon ei-traditionaalisia julkaisutyyppejä, kuten blogit, wikipedia-artikkelit tai muut verkkosivustot. Niissä julkaistaan paljon myös tieteellisesti tärkeitä julkaisuja. Tieteellisesti tai yhteiskunnallisesti tärkeiden julkaisujen erottelu näistä uusista julkaisutyypeistä ei kuitenkaan ole mahdollista, joten nämä julkaisutyypit jäävät tiedonkeruun ulkopuolelle." (OKM:n yliopistojen tiedonkeruukäsikirja 2014, s. 25; verkossa: confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/YO_Opetus-%2Bja%2Bkulttuuriministeri%C3%B6n%2Btiedonkeruiden%2Bk%C3%A4s.PDF
Samalla toisaalta kansallisia (ja kansainvälisiä) kriteereitä ISSN-tunnuksen saamiselle on avarrettu vähitellen niin, että myös jatkuvasti päivittyvät verkkojulkaisut voidaan ottaa aiempaa paremmin huomioon. Tunnusten myöntämistä hallinnoiva Kansalliskirjasto määrittelee kriteereitä nykyään seuraavasti:

"Kansainvälisten ISSN-linjausten mukaan seuraavat kriteerit tukevat ISSN-tunnuksen antoa jatkuvasti päivittyvälle verkkojulkaisulle:
- julkaisu sisältää toimitettua aineistoa
- julkaisussa on kerrottu toimituksellinen vastuutaho
- julkaisulla on pysyvä nimeke
- julkaisulla on toimiva verkko-osoite
- julkaisu on aihesuuntautunut." (Ks. http://www.kansalliskirjasto.fi/julkaisuala/issn/issnverkkojulkaisuille.html)

Verkkojulkaisijoiden kannattaa nyt huomata tarkastella näitä ISSN-tunnuksen monipuolistuneita kriteereitä verkkosivujensa soveltuvuuden näkökulmasta, ja anoa tunnuksia, jos se näyttää verkkosivustolle soveltuvan. Näin saataisiin julkaisutiedonkeruuseen (ja julkaisufoorumiluokitteluun) mukaan kattavammin myös sellaisia tieteellistä tai yleissivistävää toimituksellista aineistoa julkaisevia verkkosivustoja, jotka eivät aiemmin ole olleet julkaisutiedonkeruun piirissä.

Vaihtoehtoisia näkökulmia

 

Vertailukohtia rahoituksen mahdollisiin toisenlaisiin painotuksiin saa vaikkapa tutustumalla OKM:n useilta asiantuntijaryhmiltä ja tutkimusyksiköiltä vuonna 2010 tilaamiin ehdotuksiin rahoituksen uudistamiseksi vuodesta 2013 alkaen. (Ks. verkossa OKM:n sivuilla:  www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/tulossopimusohjeet/, kohdassa "Yliopistojen rahoitusmallin uudistaminen vuodesta 2013 alkaen".) Ehdotuksia kertyi seitsemän seuraavilta yksiköiltä tai verkostoilta: ETLA ja VATT, Higher Education Group (HEG, Tampereen yliopisto), Helsingin yliopiston korkeakoulu- ja innovaatiotutkimuksen verkosto (HEINE), Koulutuksen tutkimuslaitos (Jyväskylän yliopisto), Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö (OTUS), Koulutussosiologian tutkimuskeskus (RUSE, Turun yliopisto) sekä Tieteen-, teknologian- ja innovaatiotutkimuksen yksikkö (TaSTI, Tampereen yliopisto).

Ehdotukset ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia keskenään ja jotkin niistä tarkoittaisivat koko yliopistorahoituksen lähes täydellistä uudelleenluontia. Yksi yhteinen piirre ehdotuksissa on kuitenkin rahoituksen pitkäjänteisyyden ja ennakoitavuuden korostaminen. Esimerkiksi ETLAn & VATTin yhteisehdotuksessa todetaan tutkimuksen arvioinnista seuraavasti: "Arviointi tehdään säännöllisesti mutta riittävän harvoin: 4–6 vuotta lienee hyvä arviointiväli kahdesta syystä: 1. Tutkimuksen laadun muutokseen tähtäävät muutokset vievät aikaa. 2. On järkevää palkita pitkäjänteisestä työstä, ei hetkittäisistä vaihteluista toiminnassa. Rahoitus on muuttumatonta (mahdolliset indeksikorjaukset huomioiden) rahoituskauden ajan." (Kangasharju, Toivanen & Ylä-Anttila, Ehdotus suomalaisten yliopistojen uudeksi rahoitusjärjestelmäksi, s. 5; teksti perustuu Tanayaman, Veugelersin & Toivasen aiempaan ehdotukseen Suomen innovaatiojärjestelmän arviointiraportissa Evaluation of the Finnish National Innovation System – Full Report 2009, s. 239–296, erit. liite 1, verkossa: https://www.tem.fi/files/24929/InnoEvalFi_FULL_Report_28_Oct_2009.pdf.)

Ehdotusten ajankohtana Julkaisufoorumihanke oli vasta juuri käynnistetty, joten sitä ei ole vielä sisällytetty ehdotusten rahoituskriteereihin. Sen sijaan julkaisut sisältyvät rahoituksen laskentaan ehdotuksissa esimerkiksi bibliometrisen tulosmittarin muodossa (esim. HEGin ja RUSEn ehdotukset). Käytännössä tämä tarkoittaa samalla sitä, että tällaisissa rahoitusmalleissa otettaisiin huomioon vain kansainväliset vertaisarvioidut julkaisut. Tähän nähden Julkaisufoorumi on ollut selvästi monipuolisempi ratkaisu, ensinnäkin tieteenalojen tasavertaisuuden kannalta, koska myös kotimaiset julkaisut tulevat otetuksi paremmin huomioon, ja toisekseen koska bibliometristen indeksien ongelmat ovat olleet pitkään tiedossa. Ainoastaan HEINEn ehdotuksessa viitataan JuFo-hankkeeseen: "On mahdollista, että käynnissä oleva julkaisufoorumi tarjoaa kaksiluokkaisen indikaattorin, jota voitaisiin hyödyntää." (HEINE, Ehdotus yliopistojen rahoitusmallin uudistamiseksi vuodesta 2013 alkaen, s. 14.) Viittausindeksien käyttämistä rahoituskriteereissä kritisoidaan erityisesti TaSTIn ehdotuksessa mainiten lukuisia menettelyyn liittyviä ongelmia, joita myös tutkimuksissa on monesti tuotu esiin (TaSTI, Näkemyksiä ja ehdotuksia yliopistojen laskennallisen perusrahoituksen tutkimusta ja tutkijankoulutusta koskeviin painotuksiin, s. 5).

Ehdotuksissa tarjotaan julkaisutoiminnalle hyvin erilaisia painoarvoja. Esimerkiksi HEINEn ehdotuksessa vaikutus olisi 3,5%, kun taas suurimman painoarvon julkaisuille antaa Koulutuksen tutkimuskeskuksen ehdotus, jossa koko tutkimuksen rahoitusosuus (25% kaikesta rahoituksesta) laskettaisiin julkaisujen perusteella. Samalla juuri siinä kuitenkin tarjotaan julkaisujen pisteytykseen täysin toisenlainen hahmotelma kuin nykymallissa. Jussi Välimaan ja Aila Virtasen ehdotuksessa esitetään seuraavasti: ”[Tutkimuksen] Laadun pääkriteerit ovat A) kansainvälinen julkaiseminen ja B) kansallinen julkaiseminen. Näiden lisäksi julkaisuja voidaan tarkastella seuraavissa kategorioissa: 1) artikkelit (sisältäen luvut kirjoissa), 2) tieteelliset kirjat (mukaan lukien väitöskirjat kielestä riippumatta) sekä 3) kansantajuiset julkaisut (sisältäen oppikirjat). Mikäli on tarvetta muuttaa näitä kriteereitä ja kategorioita pisteiksi, se voitaisiin tehdä julkaisun tekemisen vaatiman työmäärän perusteella seuraavasti: kotimainen tutkimusartikkeli (1 piste), kansainvälinen artikkeli (2 pistettä), kansantajuiset kirjat (3 pistettä), tieteellinen kirja (6 pistettä). Sen sijaan nykyisin yleisesti kriteerinä käytetty kv. referoitu artikkeli ei ole luotettava tutkimuksen laadun ainoana mittarina. Käytännössä se suosii mm. luonnontieteitä ja lääketiedettä sekä tieteitä, joissa kansainvälinen julkaiseminen on tieteenalan tieteellinen normi. Näin ei ole kaikissa (etenkään kansallisesti suuntautuneissa) tieteissä.” (Esitys yliopistojen uudeksi rahoitusmalliksi, s. 6; verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/tulossopimusohjeet/YO_rahoitusmallin_uudistaminen_vuodesta_2013/Koulutuksen_tutkimuslaitos.pdf.) Suurin ero tämän ehdotuksen ja nykyisen rahoitusmallin välillä on siinä, että kansantajuiset kirjat (mukaan lukien oppikirjat) arvostettaisiin korkealle, toisin kuin rahoitusmallissa, jossa mikä tahansa vertaisarvioitu artikkeli (JuFon tunnistamalla julkaisufoorumilla) on vähintään pari kertaa arvokkaampi julkaisu kuin yksikään oppikirja tai muu laajemmalle yleisölle suunnattu teos.

Julkaisutyyppien arvostamista tuolloisessa rahoitusmallissa (jossa painotus oli kansainvälisillä referee-artikkeleilla) kritisoi myös TaSTI omassa ehdotuksessaan: "Julkaisuista rahoitusmallissa huomioidaan vain tieteelliset julkaisut, jolloin ulkopuolelle jäävät yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen liittyvät tehtävät, kuten ammattilehtien kautta vaikuttaminen. Tämä ei ole tasapuolista eri tieteenaloille, koska tieteellinen julkaiseminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen ovat toisilla aloilla limittyneet toisiinsa ja kansainväliset tieteelliset julkaisut vain osalla tieteenaloista ovat mielekkäin julkaisemisen muoto." (TaSTI, Näkemyksiä ja ehdotuksia yliopistojen laskennallisen perusrahoituksen tutkimusta ja tutkijankoulutusta koskeviin painotuksiin, s. 2.) TaSTIN oma ehdotus julkaisutuottavuuden mittaamisesta kuuluu seuraavasti:

"Tieteellisen julkaisemisen muodot eri tieteenaloilla otetaan huomioon lisäämällä julkaisujen monipuolisuutta. Lisäksi lisätään painotusta yhteiskunnallisen vaikuttamisen suuntaan huomioimalla sekä kansainväliset että kotimaiset tuotokset. Julkaisutoimintaa tulisi tarkastella tieteenaloittain, koska tieteenalojen väliset erot julkaisutoiminnassa ovat suuria. Vaihtoehtoisesti painotus voi perustua Kota-tietokannan tilastolliseen jakautumiseen yliopistoittain keskiarvona viiden vuoden aikavälillä. Julkaisufoorumihankkeen tuloksia tulisi hyödyntää julkaisutuottavuutta mitattaessa.
Indikaattoreina käytettävät julkaisumuodot:
a) Kansainvälisten ja kotimaisten referee-artikkelien lukumäärä
b) Kansainvälisten ja kotimaisten tieteellisten monografioiden lukumäärä
c) Kansainvälisten ja kotimaisten kokoomateoksissa tai painetuissa konferenssijulkaisuissa julkaistujen artikkelien lukumäärä." (s. 4)

Myös HEINEn ehdotuksessa viitataan yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen julkaisujen rahoitusmalliosuudesta puhuttaessa: "Muut julkaisut voisi olla mielekästä säilyttää mukana kriteereissä, mikäli yhteiskunnallista vaikuttavuutta halutaan korostaa. Yhteiskunnallisen keskustelun kannalta myös yleistajuisempaa tietoa tulisi olla saatavilla." (HEINE, Ehdotus yliopistojen rahoitusmallin uudistamiseksi vuodesta 2013 alkaen, s. 14.)

Verrattaessa näitä ehdotuksia nykyiseen rahoitusmalliin, muutamia huomioita nousee esiin. Olennaisin lienee se, että moniin ehdotuksiin verrattuna nykyinen rahoitusmallin muutostahti on varsin nopea eli lyhytjänteinen. Jos tieteellisen toiminnan tuottavuuden todellinen aikajänne on käytännössä lähes aina useita vuosia, sen mittaaminen kahden vuoden välein muuttuvilla rahoituskriteereillä on ongelmallista. Viime vuosina asetus rahoituskriteereistä on kuitenkin uudistettu kahden vuoden välein ja näin on ilmeisesti tarkoitus tehdä myös jatkossa (2010–2012, 2013–2014, 2015–2017, 2017–?). Toisekseen rahoitusmallissa nyt annettu painotus julkaisuvolyymeille on selvästi painoarvoltaan korkeammassa päässä ehdotuksiin verrattuna. Ainoastaan Koulutuksen tutkimuslaitoksen ehdotuksessa julkaisuille annettaisiin enemmän painoa rahoituksessa, joskin hyvin toisenlaisella pisteytyksellä kuin nykyisessä mallissa. Kolmanneksi nykyinen rahoitusmalli sijoittuu jonnekin välivaiheille sen suhteen, miten hyvin tieteenalojen erot julkaisutyypeissä ja esimerkiksi yhteiskunnallinen vaikuttavuus julkaisemisen yhtenä funktiona otetaan huomioon. Osassa ehdotuksia tähän ei viitata lainkaan ja muutamissa (Koulutuksen tutkimuslaitos ja TaSTI siihen näytetään kiinnitettävän enemmän huomiota kuin nykyisessä rahoitusmallissa.

Useimmissa ehdotushahmotelmissa toki mainitaan (kuten tavallisesti muissakin yhteyksissä ainakin muodon vuoksi), että on tärkeää ottaa huomioon tieteenalojen erot ja esimerkiksi vertailla tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta julkaisutuotannon mittareilla vain tieteenalojen sisällä. Toisin sanoen tieteenalojen mahdollisen eriarvoisen mittaamisen välttämiseksi voidaan verrata yliopistojen tuloksellisuutta vain tieteenalojen sisällä, ei erilaisten tieteenalojen välillä. Asiassa on kuitenkin kysymys vielä paljon syvällisemmistä eronteoista ja vaikutuksista. Rahoitusjärjestelmän julkaisumittarit vaikuttavat myös ja ennen kaikkea tieteenalojen sisällä ja yksittäisten tutkijoiden toiminnassa siihen, miten toimintaa suunnataan ja millainen työ ja julkaiseminen mielletään toivottavaksi. Tällä on syvällisiä seurauksia sille, millainen tutkimus yliopistoissa vahvistuu ja millainen heikkenee. Tämä on tieteenalojen sisäinen kysymys, mutta yhtä merkittävä tai merkittävämpikin kuin tieteenalojen julkaisuprofiilien erot niiden välisessä vertailussa. Jos rahoituskriteerit ohjaavat voimakkaasti tietyntyyppiseen julkaisemiseen, tämä muuttaa julkaisuprofiilia tieteenalojen sisällä, ja vaikutus on täysin riippumaton siitä, vertaillaanko julkaisumääriä tieteenalojen välillä vai pelkästään tieteenalojen sisällä. Silloin yliopistollisen tutkimustyön luonne, arvostus ja panos yhteiskunnalle voivat muuttua mittavastikin. 

Tieteiden ja tutkimuskohteiden erot edelleen heikosti tunnustettuja

Kuten useimmat kommentoijat yleensä muistuttavat, tutkimusaihe, tutkimustapa, tutkimuksen funktio, sen vaikuttavuuden muodot ja siten mielekkään julkaisufoorumin valinta ovat aina itsenäistä ja ensisijaista pohdintaa. Yliopistollisen toiminnan monimuotoisuus ja yhteiskunnallinen merkitys kärsii suuresti, jos ryhdytään julkaisemaan mittareita eikä itse asioita varten. Julkaisufoorumin "laadukkuus" on ennen kaikkea kiinni siitä, missä kyseessä oleva tutkimus on mielekkäintä julkaista, jotta se tulee kohdallisen muun tiedeyhteisön ja relevanttien yleisöjen lukemaksi. Tätä ei voi koskaan päätellä julkaisufoorumiluokittelusta. Samalla kuitenkin tällainen muistutus muuttuu pelkäksi muodollisuudeksi ja kuolleeksi kirjaimeksi, jos reaaliset rahoituskriteerit ohjaavat yhdenmukaiseen suuntaan.

Mittareiden mekanismeista kannattaa olla tietoinen ja seurata uusia ehdotuksia ja julkaisufoorumin luokittelujen muutoksia. Ja tietysti koettaa omalta osaltaan mahdollisuuksien mukaan myös kommentoida ja vaikuttaa niiden kehittämiseen. (JuFon ohjausryhmän kokouksissa on käyty kiinnostavia keskustelua myös monista yllä mainituista aiheista: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/jufo_or_22042014_p%C3%B6yt%C3%A4kirja.pdf)

Oma asiansa on sitten se, että parhaillaan on käynnissä myös yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mallien ja mahdollisten mittareiden selvittäminen. Aiheesta on tarkoitus käydä laajempaa keskustelua, joten sitä voi odottaa kiinnostuksella. Jos vaikuttavuuden näkökulma on uhanalainen julkaisutoiminnan rahoituskriteereissä, on syytä toivoa, että tätä kompensoivat sitten kullekin alalle parhaiten soveltuvat muut yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kriteerit.

Toisinaan valitettavasti tuntuu siltä kuin ministeriön mietinnöissä ja suunnitelmissa ei enää oltaisi tietävinään mitään tieteenalojen erilaisista profiileista ja yhteiskunnallisista funktioista. Ministeriöllä on kuitenkin käytössään paljon sitä koskevaa tietoa mm. tieteenalojen julkaisuprofiilien huomattavasta erilaisuudesta. (Ks. esim. JuFon omaan käyttöönsä koostamia tilastoja, joissa erot näkyvät hyvin havainnollisesti: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/ohjausryhma/jufo_or_pk_18082011_liite5.pdf; tai laajemmin Tay:n TaSTin tuottama raportti: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2008/liitteet/opm33.pdf?lang=fi) Syystä tai toisesta tällaisen tiedon soveltaminen rahoitusmallissa koetaan tarpeettomaksi tai mahdottomaksi.

Kuitenkin juuri tätä tieteiden erilaisuutta koskeva keskustelu on pohjimmiltaan jäsentänyt suurin osin ns. ihmistieteiden (humanististen, yhteiskunta- ja kasvatustieteiden) koko historiallisen kehityksen: esim. Kantista ja "tiedekuntien kiistelystä" ja Hegelin "hengenfilosofiasta" myöhemmän 1800-luvun "luonnontiede/hengentiede"-jaon kautta vaikka 1900-luvun alun metodikiistaan (ihmistieteiden itsenäisyydestä), ja 60-luvun ns. saksalaisen (uus)positivismikiistan (uudempi hermeneutiikka) läpi aina vaikkapa yhteiskuntateorian sisäisiin debatteihin (kuten funktionalismi/konfliktiteoria) ja nykyaikaiseen metodologiseen keskusteluun (ja esim. kvali- ja kvantitutkimuksen tieteenteorian nousuun 80- ja 90-luvulla) jne. jne. Ei (valitettavasti) voi toki olettaa, että byrokraattisissa yhteyksissä tällaisista puhuttaisiinkaan, mutta yllättävää on, ettei niistä puhuta tieteen ohjauskriteereistä keskusteltaessa yliopistoissakaan enää. Jopa tiedon intressien habermasilaiseen jäsentelyyn pohjautuva keskustelu on kutakuinkin kadonnut suomalaisesta tiedepolitiikasta. Kuitenkin jokin perustavanlaatuinen näkökulma tieteellisen (ja yliopistollisen) työn inhimilliseen merkitykseen olisi välttämätön, jottei ainoaksi viitekehykseksi jää puhtaasti teknokraattinen ja välineellinen tarkastelutapa.

Yliopistojen kehittämistä nykyään hallitsevassa puheessa "laadun", "tuloksellisuuden", "vaikuttavuuden" ja "kv. kilpailukyvyn" vahvistamisesta tällaiset termit muuttuvat omituisella tavalla itseään uusintaviksi (ja merkityksellistäviksi) hokemiksi ilman, että perataan ja puretaan tarkemmin niiden todellista merkitystä tieteenalasta ja tutkimusaiheesta toiseen.

OKM:n piirissäkin kuitenkin tiedostetaan jotkin mallin suurista ongelmista, vaikka se ei uudestakaan ehdotuksesta näy. Esimerkiksi OKM:n opetusneuvos Olli Poropudas kommentoi seuraavasti rahoitusmalliehdotuksen kantaa jättää julkaisujen osittaminen jatkossakin pois laskentamallista:

"Rahoitusmallityöryhmän osittamiseen liittyvä ehdotus [eli ettei yhteisjulkaisujen pisteitä ositeta]... suosii kovasti lääke- ja terveystieteitä lähinnä yhteiskunta- ja humanististen tieteiden kustannuksella. Mikäli ositusta ei tehdä, lääke- ja terveystieteet saavat resurssejaan paljon suuremman osuuden julkaisupisteistä ja niiden yliopistoille tuomasta rahoituksesta. Ja huolimatta päinvastaisesta julkilausutusta tavoitteesta, OKM:n rahanjakomalli tuntuu siirtyvän monesti lähes sellaisenaan yliopistojen sisäisiin rahanjakomalleihin. Tällöin rahoitusmalli ei enää toimi tieteenalaneutraalisti, vaan muodostuu kannanotoksi joidenkin tieteenalojen puolesta joitakin toisia vastaan. Osittamatta jättämisen tuottama siirtymä lääke- ja terveystieteen hyväksi on luokkaa kuusi milj. euroa (13 %) verrattuna siihen, että ositus tehtäisiin yliopistojen kesken ja 26 milj. euroa (40 %) verrattuna tilanteeseen, että ositus tehtäisiin tekijöiden kesken.” (Lainaus Risto Heiskalan esitelmätiivistelmistä, ks. alla.)

Kaksi vuotta sitten Julkaisufoorumihankkeen julkistamisseminaarissa 6.2.2012 Risto Heiskala piti JuFon ja rahoitusmallin suhteesta erittäin hyvän esityksen (ks. tiivistelmät: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/heiskala_jufoseminaari_060212.pdf). Heiskalan käyttämän urheiluvertauksen mukaan rahoitusmallissa (ja JuFossa) käy äkkiä niin, että "kymmenottelua arvioidaan hiihdon säännöin" (tieteenalojen erot jätetään huomiotta) ja "socceria rugby-säännöin" (angloamerikkalaiskeskeinen julkaiseminen arvottuu aina "laadukkaimmaksi"). Heiskala osoitti useita JuFon perustavanlaatuisia kriittisiä kohtia ja esitti joitain mahdollisuuksia korjata syntymässä olevia riskejä ja ongelmia.

Miten siis on käynyt, nyt kun rahoitusmallia "tarkistetaan" ja epäkohtia voisi korjata? Tähän löytyy myös Heiskalan oma vastaus vuonna 2014 pidetystä toisesta seminaariesityksestä. Siinä Heiskala palaa kahden vuoden takaiseen JuFo-esitykseensä ja arvioi nykytilannetta. Esitys on tutustumisen arvoinen: Enemmän laatua, vähemmän määrää?

Lähes kaikki aiemmin tunnistetut probleemit näyttävät säilyvän rahoitusmallissa myös "tarkistuksen" jälkeen. Jatkossakin tieteenalojen julkaisukäytäntöjä arvioidaan tavalla, jossa myös kymmenottelun odotetaan olevan jossain määrin hiihtoa ja jossa on lähes aina ansiokkaampaa pelata rugbya kuin socceria. Tähän nähden toivoisi humanististen ja yhteiskunta- ja kasvatustieteiden piiristä nousevan enemmän näkyvää keskustelua siitä, mikä on näiden tieteenalojen anti, luonne ja merkitys. Mitä niiltä voi odottaa? Mitä niiltä saadaan rahoituksen vastineeksi? Millä tavoin niiden tuottamat tieteelliset tulokset hyödyttävät yhteiskuntaa, kulttuuria, maapalloa, elämää? Millaisia tutkimuksellisen vaikuttavuuden prosesseja ja ketjuja niissä tällöin toteutuu? Missä ja miten näkyy tutkimusten perimmäinen relevanssi ja tutkimustoiminnan tuloksellisuus?

Kun aloitin yliopisto-opintoni vuonna 1990 filosofiassa sekä yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä, näkyvintä tiedekeskustelua käytiin niin sanotun laadullisen tutkimuksen suosion kasvusta ja sen metodologisten perusteiden kehittämisestä. Laadullista tutkimusta kuvattiin yleensä seuraavilla tavoilla: se on pitkäjänteistä, luottamusta vaativaa, kontekstiherkkää, tutkittavien elämismaailman mahdollisimman hyvin huomioon ottavaa, tutkijan autobiografiaan sekoittuvaa jne. Pääseminen sisään tutkimuskohteen maailmaan edellytti vahvaa kulttuurista tulkintataitoa ja hienovaraista ymmärrystä elämänmuotojen ja ilmaisutapojen nyansseista. Kielen, kulttuurin ja elämismaailman keskinäisen kietoutumisen vuoksi aineistojen käännettävyys toisille kielille oli joko mahdotonta, kyseenalaista tai hankalaa, riippuen keneltä kysyi.

Suuri osa siitä, mitä silloin opin laadullisen tutkimuksen perusteista, kuulostaa nyt täysin ristiriitaiselta suhteessa kansainvälisen journaalijulkaisemisen formaattiin. Tästä huolimatta myös suurin osa kvalitutkijoista (kuten myös humanisteista ja kulttuurintutkijoista) näyttää enimmäkseen sujuvasti sopeuttaneen työnsä mainittuun formaattiin siitä huolimatta, että se hyvin monien kansainvälisten lehtien tapauksessa jäljittelee suoraan alun perin kvantitatiivisen ja kokeellisen empiirisen tutkimuksen tarpeisiin syntynyttä käytäntöä: kuvataan tutkimusongelma, aineisto ja analyysimenetelmä, raportoidaan analyysien tulokset ja kootaan lopuksi päätelmät ja pohdinnat. Laadullisen tutkimuksen oletetun omalaatuisuuden, ainutkertaisuuden ja ”erilaisuuden” (kvantitutkimukseen nähden) puristaminen tähän vakiomuottiin ei näytä tuottaneen ylipääsemättömiä ongelmia. Joko suuri osa aikoinaan laadulliseen tutkimuksen metodologiaa ja filosofiaa kehitettäessä omaksutuista väitteistä oli vain silmänlumetta tai sitten monet tieteentekijät ovat tietoisesti tai huomaamattaan myyneet nämä periaatteet lunastaakseen paikkansa urakilvassa. Tutkimuksen laadun, tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden kriteerit on joka tapauksessa siis asetettu tavalla, jossa todellakin entistä selvemmin odotetaan myös pitkän matkan juoksijoiden olevan keihäänheittäjiä (ehkä periaatteensa myyneitä ja keskimääräistä kehnompia, mutta keihäänheittäjiä yhtä kaikki)

Kansainvälisyyttä on siten englanninkielisen artikkelin julkaiseminen vertaisarvioivassa tieteellisessä aikakauslehdessä, mutta sitä ei sen sijaan ole esimerkiksi oman alan keskeisen klassikkoteoksen tai nykykeskustelua jäsentävän uuden teoksen suomentaminen ja sen vaatima prosessi, jossa käännöstä tekevän tutkijan on pitänyt perusteellisesti konsultoida alan kotimaisia ja ulkomaisia asiantuntijoita käännösratkaisuistaan. Vaikuttavuutta on se, että artikkeli tulee julkaistuksi kansainvälisessä tieteellisessä aikakauslehdessä, mutta ei se, että käännös saa satoja lukijoita, johdattaa uusia kiinnostuneita aihepiirin juurikysymysten pariin, luo ja vakiinnuttaa uutta käsitteistöä, synnyttää keskustelua käännösratkaisuista, levittää laajemmalle yleisölle tietoutta ja sivistystä tieteenalan perinteestä, kannustaa opiskelijoita tarttumaan haastaviin teksteihin, tutustuttaa myös lähialojen muita tutkijoita peruskysymyksiin tieteenalarajat ylittävästi ja luo uusia tutkimuksellisia avauksia seminaarien, käännösarvioiden, lukupiirien ja aiheesta kiinnostuvien uusien tutkijoiden ja jatko-opiskelijoiden myötä.

Jos ja kun tällaiseen kritiikkiin vastataan viittaamalla lupaukseen suunnitteilla olevista yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden uusista kriteereistä, on syytä muistaa, että silloin on kyseessä toinen asia, jolla ei mitenkään ratkaista edellä käsiteltyä kysymystä julkaisemisen muodoista. Parhaillaan toki kartoitetaan mahdollisuuksia arvioida ja mitata yliopistojen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta, mutta se on oma kysymyksensä ja kokonaisuutensa. Siinäkin epäilemättä luonnon- ja lääketieteelliset alat ovat vahvoilla kyvyssään osoittaa yhteiskunnallinen tärkeytensä, samoin tietysti teknologia-, innovaatio- ja yritystoimintaan suoraan panoksensa antavat alat. On turha kuvitella, että yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mittarit kohtelisivat humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja sen paremmin kuin nykyiset julkaisumittarit. Eikä se edes liity asiaan: joko tieteellisen julkaisutoiminnan hyvin erilaiset muodot ja foorumit käsitetään tieteen, tutkimuksen ja yliopistollisen toiminnan itsensä kannalta eri tavoin tärkeiksi tai sitten ei. Ainakaan uuden rahoitusmallin myötä näin ei käy, vaan julkaisemista sen sijaan ohjataan entistä yhdenmukaisempaan muottiin tieteenalaan, tutkimuskohteeseen ja tutkimuksen tavoitteisiin katsomatta.

Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa juuri käännökset. Merkittävien klassikkokäännösten tekeminen ja toimittaminen on joillain humanistisilla aloilla huomattavan tärkeää tieteellistä työtä – ja sitä on myös perinteisesti pidetty sellaisena vuosikymmeniä. (Tunnetuimpana esimerkkinä voi mainita antiikin filosofien Platonin ja Aristoteleen teosten suomennoslaitokset, jotka on tuotettu asiantuntijatyöryhmien vuosia kestäneessä työssä.) Tällaisten käännösteosten kohtelu julkaisutiedonkeruussa ei kuitenkaan heijasta työn todellista vaativuutta tai vaikutuksellista painoarvoa millään tavalla: "Omien tai muiden tekstien käännöksiä ei pääsääntöisesti oteta huomioon julkaisutiedonkeruussa. Ainoan poikkeuksen muodostaa käännös, jonka yhteydessä joissa [sic] toimittajalla/kääntäjällä on laaja johdanto tai esipuhe, tällöin johdanto merkitään luokkaan C2." (OKM:n yliopistojen tiedonkeruukäsikirja 2014, s. 25; verkossa: confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/YO_Opetus-%2Bja%2Bkulttuuriministeri%C3%B6n%2Btiedonkeruiden%2Bk%C3%A4s.PDF) Mainittuun C2-julkaisuluokkaan kuuluvat toimitetut teokset (toimitetut kirjat, kokoomateokset, konferenssijulkaisut ja lehtien erikoisnumerot). Klassikkokääntäjä saa yleensä vuosien ajan kestäneestä ja alkuteoksen teoreettiseen ja historialliseen kontekstiin syvällisesti perehtymään edellyttäneestä työstään täten 0,4 julkaisupistettä (eli julkaisukategorian mukaisesti 0,1 pistettä kerrottuna monografiakertoimella 4). Ja nämäkin pisteet siis vain siinä tapauksessa, että hän on lisäksi kirjoittanut käännökseensä "laajan" johdannon tai esipuheen.
Sekä yliopisto että tieteentekijä itse hyötyvät suuresti, jos tällaiset käännöshankkeet jätetään jatkossa tekemättä ja keskitytään sen sijaan kirjoittamaan artikkeleita, joita syntyy vastaavassa ajassa ja vastaavalla työmäärällä monikymmenkertaisesti arvokkaampi volyymi tällä pisteytyksellä laskettuna.

Lopuksi karrikoitu esimerkki näistä "vaikuttavuuden" ja "tuloksellisuuden" prosesseista (ja niiden erilaisuudesta):

Lääketieteissä kärkitutkimus julkaistaan kunkin erityisalan omassa piikkijulkaisussa tai muutamissa yleislääketieteellisissä huippulehdissä, joita seuraavat juuri saman aihepiirin tutkimusryhmät kaikkialla maailmassa. Kun tulokset ovat saaneet riittävästi kriittistä testausta ja vahvistusta, niitä ryhdytään soveltamaan, ja usein sillä motivaatiolla, että tulosten kaupallistaminen on kannattavaa, joten puolestaan sovellusten testaamiseen löytyy rahoitusta. Kun sovelluksia (esim. uusia lääkkeitä) on tutkittu riittävän perusteellisesti (perusteellisuuden taso riippuu monesta kriteeristä, mm. lainsäädännöstä), tulokset kaupallistetaan tuotteiksi ja palveluiksi sekä otetaan mukaan mm. lääketieteellisen peruskoulutuksen sisältöihin sekä lääkäreiden täydennyskoulutukseen, julkaistaan "yleistajuisia" oppaita ja esittelyjä jne. Tavalliset ihmiset/kansalaiset hyötyvät tutkimuksesta tämän ketjun myötä entistä tehokkaampina lääkkeinä ja kansanterveydellisinä ohjeistuksina. Rakenne on voimakkaan hierarkkinen: tutkimus siis optimitapauksessa raportoidaan ja verifioidaan pyramidin huipulla ja sieltä sen vaikuttavuus valuu alaspäin aina tavallisen kaduntallaajan ulottuville.

Tässä vaikutusketjussa tutkimuksen impaktiarvon määrittyminen näiden alkuperäisten huippututkimusten julkaisemisena kärkilehdissä on tietysti ilman muuta perusteltua. Edellä sanottu ei ole tietenkään kritiikkiä lääketiedettä kohtaan.

Mutta kysymys kuuluu: jos jo tästä karrikoidusta esimerkistä käy selväksi, että humanistisen tai yhteiskunta- tai kasvatustieteellisen tutkimuksen ns. vaikuttavuus monilla tutkimuksen osa-alueilla ei ole luonteeltaan alkuunkaan tämän ketjun kaltainen prosessi vaan jotain hyvinkin toisenlaista ja erittäin paljon "horisontaalisempi" prosessi, niin miksi näilläkin aloilla tutkimusta pitäisi julkaisuina arvioida pelkästään ikään kuin se jäljittelisi samaa hierarkista pyramidimallia?

Väärinkäsitysten torjumiseksi kannattaa tietysti todeta, että monissa tutkimusteemoissa ja monilla osa-alueilla myös näissä jälkimmäisissä tieteissä on ilman muuta perusteltua mieltää julkaisemisen merkitys hyvinkin samaan tapaan kuin lääketieteissä. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla missään tapauksessa ainoa tutkimusjulkaisemisen laadun ja vaikuttavuuden kriteeri näissä tieteissä. Toivottavasti aiheesta nykyään vilkkaastikin käytävät kahvipöytäkeskustelut leviävät kunnolla myös julkisuuteen ja saavat jonkinlaista kantavuutta rahoitusmallia kehiteltäessä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että monilla aloilla tiedostetaan ongelmat ja vinoutumat, mutta niihin suhtaudutaan apaattisesti tai alistuneesti, ikään kuin OKM:n ratkaisuihin olisi mahdotonta vaikuttaa.

 

***

Tuukka Tomperi

yliopisto-opettaja (kasvatustiede, erityisesti filosofia ja yhteiskuntakasvatus)

EDU / Tampereen yliopisto