Mieli luonnossa vai luonto mielessä? Pätkähdyksiä Mind in Nature-kongressista

Ach. Berliini. Unter den Linden, Kreuzberg, Charlottenburg, Potsdam! Vain unissasi, jätkä... European Society for Early Modern Philosophy -organisaation II kongressi Mind in Nature (15.–17.2.2010; http://www.kongress.esemp.de/index.php) on ohjelmaltaan paitsi erittäin korkeatasoinen, myös silkkaa murhaa. Ensimmäisen päivän tarjonta Humbold Universitätin edustavassa Senaatsaalissa kestää yhdeksästä kahdeksaan ja kevyemmän toisen päivän jälkeen päätöspäivä tarjoaa varhaismodernia filosofiaa yhdeksästä puoli kymmeneen illalla. Kun päälle tulevat vielä muodolliset ja epämuodolliset iltamenot, takki on kongressin jälkeen tyhjä.
 
 
 
Jäi päähän sentään jotakin. Ohjelma lähti liikkeelle Descartesista ja päättyi Spinozaan ja Leibniziin. Toki Hobbesia, Lockea, Humea ja muita saarivaltion filosofeja (Berkeleytä lukuunottamatta) muistettiin, mutta teemana mielen toiminta ja suhde ympäröivään maailmaan suosi ehkä hiukan enemmän klassista rationalismia. Keskeisiksi aihelmiksi muodostuivat kuvittelukyky, representaatio yleensä, tahdonvapaus, tunteet ja mielen toiminnan rajat ja -häiriöt. Toisin sanoen tämänhetkisen trendin mukaisesti tarjolla oli paljon sellaista, mitä voisi kutsua moraalipsykologiaksi, vaikka toki metafysiikka pysyi myös kuvioissa.
 
Keynote-esitelmissä ei ollut valittamista. En ole koskaan aiemmin ollut kongressissa, jossa olisi ollut koolla näin edustava valikoima alansa huippunimiä. Ohjelman avasivat kongressin järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Dominik Perler sekä Catherine Wilson, joiden aiheina olivat eläimen ja ihmisen ero Descartesilla ja Spinozalla (Perler) ja havaintojen virheettömyys Descartesin kuudennen Mietiskelyn puitteissa (Wilson). Viimeisenä iltana kuultiin Michael Della Roccan esitelmä riittävän syyn periaatteesta Spinozalla ja Leibnizilla. Sen perusteesinä oli, että Spinoza pystyi soveltamaan periaatetta paljon paremmin kuin Leibniz. Väite herätti tuohtumusta paikalla olleissa Leibniz-skolaareissa, jotka katsoivat Della Roccan Leibniz-näkemyksen turhan yksipuoliseksi. Daniel Garberin kommentti sai kuitenkin Della Roccan heltymään spontaaniin rakkaudentunnustukseen Leibniz-gurulle: ”I love you!”
 
Viimeinen esitelmä keskiviikon myöhäisillassa olikin samaisen Garberin uuteen Leibniz-kirjaan Leibniz: Body, Substance, Monad perustuva katsaus universaalioppineen substanssiopin kehitykseen. Esitys oli selkeä ja johdonmukainen, epäilemättä helpotus monelle kuulijalle, ainakin jos on uskomista edellisen illan menoissa kuultuihin huokailuihin Leibnizin filosofian vaikeudesta.  
 
Ensimmäisen päivän iltaesitelmä oli myös selkeä ja erittäin kiinnostava esitys Humen kimpputeoriasta. Udo Thielin mukaan Humen kiistelty teoria voidaan ajatella siten, että mieli ilmenee meille, ajatteleville substansseille, erilaisten kvaliteettien kimppuina. Kyse ei siis ole mielen olemuksesta, vaan siitä, että Humen mukaan meillä on aina jokin käsitys havaintoja yhdistävästä minästä – siitäkin huolimatta, että ao. käsitetty minä ei välttämättä ole missään yhteydessä todelliseen minään. Thielin mukaan Hume tulee vastaan teoriaan kriittisesti suhtautunutta skottilaista terveen järjen koulukuntaa tällä kompromissilla, joka kuulostaa sinänsä uskottavalta ratkaisulta. Thielin hypoteesin tyydyttävyydestä voidaan toki olla montaa mieltä.
 
Toisen päivän keynote-esitelmät koskivat Descartesia ja Spinozaa. Rotterdamilaisen Han van Rulerin laajoja kaaria kiertelevä esitelmä tarkasteli Descartesin väitettyä stoalaisuutta ja päätyi kiistämään sen. Descartesin rationalismi on van Rulerin mukaan elämänhallintaa, johon sisältyy ajatus siitä, että ihminen voi muuttaa luontoa. Ajatus on vastakkainen stoalaiselle luonnon armoilla sinnittelemiselle. Susan James käsitteli esitelmässään Spinozan Teologis-poliittista traktaattia ja sen filosofian ja teologian välistä tasapainoa. Jamesin mukaan nämä kaksi oppia voivat täydentää toisiaan, vaikka varsinainen todistustaakka on filosofialla, kun puhutaan Jumalaan liittyvistä asioista.
 
E. J. Lowen esitelmän aihe liittyi Locken käsityksiin kielestä. Locken mukaan kieli on välttämätön, mutta potentiaalisesti vaarallinen väline. Lowen mukaan Locken kieliteoriaa ei pidä lukea fregeläisen suurennuslasin läpi, vaan sanat on ymmärrettävä vain mielessä olevien ideoiden nimityksiksi. Aivan toisenlainen aihe oli puolestaan Dennis des Chenellä, joka sukelsi syvään substanssioppiin ja organismeihin myöhäisaristotelismista Leibniziin.
 
Keynote-esitelmien lisäksi kongressi koostui kahdesta päällekkäisestä teemasessiosta, jotka oli organisoitu siten, että kukin uskottu skolaari (Cees Leijenhorst, Michael Hampe, Lena Halldenius, Andreas Hüttermann, Sophie Roux ja James Hill) oli kutsunut neljä puhujaa ja toimi sessionsa puheenjohtajana. Esitelmien aiheet vaihtelivat suurestikin sessioiden sisällä, mutta niiden kieli pysyi enimmäkseen samana. Siten saksankieliset esitelmät saivat selkeästi oman yleisönsä muiden tyytyessä englantiin tai ranskaan.
 
Mainitsen sessioesitelmistä vain muutaman itseäni kiinnostaneen. Kärkipäässä ovat luonnollisesti suomalaisten tähtihetket: Juhana Lemetti puhui aktiivisen sensorisen kuvittelukyvyn mahdollisuuksista ja rajoitteista varhaismodernissa naturalismissa, käsitellen muun muuassa sellaisia vähemmän tunnettua hahmoja kuin Pierre Gassendi ja Robert Hooke, ja Martina Reuter passioiden ja kuvittelukyvyn roolista Mary Wollstonecraftin filosofiassa, erityisesti suhteessa Richard Pricen filosofiaan. Molemmat edustajamme selvisivät vaativasta tehtävästään kunnialla ja saivat innostuneen vastaanoton.
 
Saksankielisissä Leibniz-esitelmissä suuntauduttiin melko perinteisiin tutkimusaiheisiin, tahdonvapauteen ja ihmisen tiedollisiin kykyihin. Uppsalan Peter Myrdalin esitelmä oli kiinnostavampi. Myrdal puhui siitä, miten Leibnizin ja Spinozan aktiivisuutta koskevissa käsityksissä on selviä yhteyksiä, ja siitä, miten näiden käsitys ihmisen täydellistymisestä on hyvinkin vertailukelpoinen. Pisalainen Stefano di Bella esitteli metafyysisempää rakennelmaa Jumalan luomistyöstä. Esitys sisälsi uusia ideoita ja herätti suurta kiinnostusta. Vielä on mainittava Locken tahdonvapaudesta kirjaa kirjoittava Richard Glauser, jonka esitelmän aiheena oli Locken akrasiaa koskevat näkemykset. Glauser ei tuonut esille mitään varsinaisesti uutta, mutta esitti selkeän katsauksen Locken käsityksistä Essay Concerning Human Understandingin toisen kirjan kiehtovaan 21. lukuun liittyen. 
 
Kuten suurissa kongresseissa tapaa olla, esitelmien lisäksi tapahtuu koko ajan verkostoitumisen jalossa taidossa. Philosophical Psychology, Morality and Politics Research -huippuyksikön piiriin kuuluva Suomi-delegaatio (Lemetin ja Reuterin ohella allekirjoittanut, Vili Lähteenmäki ja Ville Paukkonen) loi suhteita, keskusteli, illasti ja edusti parhaansa mukaan. Osa ehti myös vierailla vallatun anarko-queer-kommuunin lämmittämättömässä ja mukavuuslaitoksettomassa baarissa ja kohtasi matkan varrella Berliinin mielen ohella myös sen luonnon, Oranienburger Straßen maksullisen rakkauden hämmentävän runsaan ja eksplisiittisen tarjonnan. Valistuneet varhaismodernin filosofian tutkijat toki jättivät moiset passiot omaan arvoonsa ja palasivat hotelliin vällyjen alle, syvempien mietteiden pariin. Unta ei kauan tarvinnut odottaa.

Markku Roinila  (Teksti ja kuvat)