Kohti määrämittaisia tutkintotuotteita

Oulun yliopisto on heti uuden yliopistolain myötä alkanut yhä voimakkaammin profiloitua teknokraattiseksi business-yliopistoksi. Yliopiston uusi hallitus on ulkopuolisten tahojen hallinnassa ja akateeminen edustus on harvinaisen heikko. Yliopiston heikoin lenkki on aina ollut humanistis-yhteiskuntatieteellinen ala: humanistinen ja kasvatustieteellinen tiedekunta ovat pieniä ja yhteiskuntatieteellistä tiedekuntaa ei ole. Monet keskeiset tieteenalat kuten psykologia, sosiologia ja filosofia ovat edustettuina ainoastaan sivuaineina. Vaikka Oulun yliopisto mainostaa itseään monialaisena tiedeyliopistona, se ei sellainen todellisuudessa ole ainakaan ihmistieteiden näkökulmasta. Maaliskuussa käytyjen yhteistyöneuvottelujen tuloksena tämä monialaisuus heikkenee edelleen supistusten kohdistuessa lähinnä kasvatustieteelliseen tiedekuntaan, jossa on tehty mm. kansainvälisesti merkittävää kasvatusfilosofista tutkimusta.
 
Yliopisto on lähtenyt myös varsin kovin keinoin kilpailemaan opetusministeriön rahoituksesta. Tällä hetkellä kuumin kysymys on tutkintotuotannon maksimointi, koska opetusministeriö on luvannut, että yliopistojen vuosina 2009–2011 saavuttamat kunkin koulutusalan tulokset siirtyvät kauden 2013–2016 tavoitetasoiksi. 2009–2011 tuotos siis vaikuttaa suoraan rahoitukseen. Helpoin keino tehostaa tutkintotuotantoa on tutkintojen laajuuden pitäminen lähellä minimiä. Tämä keino ollaan nyt Oulun yliopistossa ottamassa käyttöön.
 
Oulun yliopiston koulutuksesta vastaava vararehtori, tekniikan tohtori Olli Silvén kuvaa yliopiston strategiaa henkilöstölehti Tietopiston tuoreimmassa numerossa seuraavasti: ”Tässä tilanteessa Oulun yliopiston on toimittava rationaalisesti: jos myöhemmät toimintaedellytykset riippuvat lyhyellä aikavälillä tuotettavista maisterintutkinnoista, niitä on tuotettava mahdollisimman paljon. Tätä varten on tunnistettu nopeimmin ja eniten lisätutkintoja tuottamaan pystyvät koulutusohjelmat.” Erityisesti on ”pyrittävä parantamaan koulutusalojemme läpäisyjä vähentämällä keskeyttämisiä ja nopeuttamalla opintoja”. Koulutuksen ja tutkimuksen laatu on kuitenkin pidettävä korkeana. (Silvén, Olli: Resurssit tulokselliseen käyttöön. Tietopisto 2/2010, maaliskuu.) Puhe laadun säilyttämisestä tuntuu tässä yhteydessä selittelyltä – toki perusteellisemmat opinnot (määrä) nostavat myös laatua.
 
Silvénin aiemmin tekemistä selvityksistä kävi ilmi, että erityisesti humanistisen tiedekunnan perinteisesti laaja-alaiset tutkinnot ovat opetusministeriön kriteerien täyttymisen kannalta ongelmallisia, vaikka tutkintotulos on muutoin hyvä. Heikoimmin tutkintoja tuotetaan teknisessä ja luonnontieteellisessä tiedekunnassa – tuntuisi loogiselta tehostaa toimintaa siellä. Näyttää kuitenkin siltä, että tehostamista on alettu toteuttamaan voimakkaimmin humanistien parissa. Ja humanistit näyttävät varsin huolettomasti hyväksyneen tämän – ehkäpä se tuo kauan kaivattua lisärahoitusta? Toivossa on hyvä elää...
 
Humanistit kävivätkin ripeästi toteuttamaan yliopiston johdon toiveita. Humanistinen tiedekunta päätti 18. 3. 2010 tekemällään päätöksellä säätää maisteritutkinnon maksimilaajuudeksi 130 opintopistettä (minimilaajuus on 120 op). Tiedekunta päätti äänin 9–4 (kaikkien opiskelijajäsenten vastustaessa), että ”maisterintutkinnon maksimilaajuus 1. 9. 2011 jälkeen on 130 opintopistettä”. Lisäksi päätettiin myöntää maisterintutkinnon suorittaneelle maksuton opinto-oikeus tutkintoa täydentäviin opintoihin. Oikeus on voimassa ”kaksi lukuvuotta valmistumislukuvuoden lopusta lukien”. (Hutk Pöytäkirja B10/2010).
 
Päätös on herättänyt ihmetystä ja huolta erityisesti opiskelijoissa mutta myös yliopiston kehityksestä huolissaan olevassa henkilökunnassa. Itse mm. yliopistomme etiikkatyöryhmän jäsenenä huolestuin asiasta alun perin opiskelijoiden perusoikeuksien näkökulmasta. Huomasin kuitenkin pian, että päätöksellä voi olla huomattavasti laajempia tiedepoliittisia seurauksia.
 
Päätös näyttääkin monessa suhteessa ongelmalliselta. Kiinnitän huomiota lähinnä kolmeen keskeiseltä vaikuttavaan ongelmaan: (a) päätöksen laillisuus uuden yliopistolain puitteissa, (b) mahdollisen toimeenpanon seuraukset opiskelijoiden oikeuksien ja työllistymisen kannalta ja (c) seuraukset humanistisen alan ja koko yliopiston profiilin kannalta.
 
(a) Uusi yliopistolaki ei millään tavalla rajoita maisterintutkinnon laajuutta. Se antaa vain ”tavoitteelliset suorittamisajat”, useimmilla aloilla 5 vuotta. (§ 40). Tämäkään ei ole ehdoton yläraja, vaan § 41 ja 42 takaavat oikeuden useiden vuosien lisäaikaan. Tutkintojen maksimilaajuudesta ei tietääkseni uuden yliopistolain valmistelussa edes keskusteltu. Ilmeisesti opiskelijan vapaus määrätä omasta tutkinnostaan katsottiin niin itsestään selväksi oikeudeksi, ettei sitä – ainakaan siinä vaiheessa – haluttu horjuttaa.
 
Kysymys tutkinnon maksimilaajuudesta onkin sen luokan periaatteellinen kysymys, ettei siitä yksittäinen tiedekunta tai edes yksittäinen yliopisto voine päättää. Yliopistolain mukaan (§ 7) tutkinnoista säädetään tarkemmin joko valtioneuvoston tai opetusministeriön asetuksella. Tutkinnon maksimilaajuus on nähdäkseni tämän suuruusluokan kysymys. Onko päätöstä valmisteltaessa asialle saatu OPM:n siunaus? Onko asiasta tulossa kansallisen tason päätös OPM:n toimesta? Ellei näin ole, humanistisen tiedekunnan päätös on mitä ilmeisimmin laiton.
 
(b) Opiskelijan akateemisena perusoikeutena voidaan pitää paitsi tutkinnon sisällön, myös sen laajuuden määräämistä. Käytännössä vapaus toki vaihtelee, mutta humanistisilla aloilla se on perinteisesti ollut hyvin suuri, koska niin tarkkaan määriteltyjä ammattikuvia kuin esim. lääkäreillä tai tuomareilla ei ole. Esimerkiksi historiatieteiden alalla ammattitehtävät vaihtelevat hyvin suuresti, joten muidenkin tiedekuntien oppiaineet (esim. taloustiede, maantiede, tiedotusoppi jne.) voivat olla tarpeellisia.
 
Tutkintojen laajuuksien rajoittaminen saattaisi toteutuessaan Oulun yliopiston opiskelijat eriarvoiseen asemaan muiden yliopistojen opiskelijoiden kanssa, ellei asiasta päätetä yhtäaikaisesti kaikkia yliopistoja koskien. Humanistisilla, yhteiskuntatieteellisillä ja kasvatustieteellisillä aloilla suositut laajahkot tutkinnot ovat välttämättömiä mm. opiskelijoiden työllistymisen kannalta. Esimerkiksi historian opettajan viroista on niin kova kilpailu, ettei suppealla tutkinnolla ole mitään mahdollisuuksia saada työtä. Myös humanististen tieteiden ja sivistyksen erityisluonne vaatii laaja-alaisten opintojen myötä syntyvää kokonaisnäkemystä ja kriittistä ajattelua. Kuten esimerkiksi Martha Nussbaum on korostanut, näiden alojen yksi perustehtävä on kriittisten ja demokraattisten kansalaisten kasvattaminen. Tämän oleellisen tehtävän on kansallisen talouskasvun edistämiseen yhä enemmän keskittyvä yliopistokoulutus kaikkialla unohtamassa. (Nussbaum, Not for Profit: Why Democracy Needs the Humanities, Princeton 2010). Yleisemmin myös tutkijoille suositeltu poikkitieteellisyys edellyttää laaja-alaisia opintoja. Siksi ko. päätös heikentää alamme yliopistollisen koulutuksen laatua, jos se leviää myös muiden yliopistojen kilpailustrategian osaksi.
 
(c) Edellä viitattiin jo päätöksen seurauksiin humanististen alojen kannalta: ko. päätös on omiaan heikentämään humanistisen koulutuksen laatua. Oulun yliopiston humanistinen ala on ollut uusimmissa arvioissa lähellä kansallista kärkeä, ja tämä kehitys vaarantuu tutkintojen kapea-alaistumisen myötä. Alan houkuttelevuus opiskelupaikkana kärsii, jos opiskelijan oikeudet ovat heikommat kuin muualla ja sivuaineiden tarjonta on vähäisempää. Todennäköisesti sivuaineopetuksen määrä tulee entisestään vähenemään, kun niitä otetaan aikaisempaa vähemmän. Tämä heikentää myös Oulun yliopiston mainetta monialaisena tiedeyliopistona.
 
Oulun yliopiston julkisuuskuva – ja sitä myötä sen houkuttelevuus opiskelijoiden kannalta – on varsin heikko mm. juuri päättyneiden yhteistyöneuvotteluiden takia. Kun ko. päätös tutkintokatosta tulee julkisuuteen, on todennäköistä että opiskelijat hakeutuvat sellaisiin yliopistoihin, joissa oman tutkintonsa saa rakentaa vapaasti.
 
Tutkinnon maksimilaajuuden asettamisen symbolista merkitystä ei tule väheksyä. Se ilmaisee humanistien astuneen tielle, joka voi johtaa tutkintojen polkumyyntiin ja halpatuotantoon. Ollaan liukuvalla pinnalla (slippery slope): taloudellisten toimintaedellytyksien parantamisen nimissä akateemista vapautta ja opiskelijan oikeuksia ollaan valmiita enenevästi kaventamaan. Seuraava askel saattaa olla esimerkiksi lisäopintojen määrän tai ajan kaventaminen, jos sen havaitaan nopeuttavan tutkintotuotantoa.
 
Tähän saatetaan joutua, koska alkuperäinen päätös on helppo kiertää.
Tiedekunnan päätös saattaa nimittäin pikemminkin pidentää kuin lyhentää valmistumisaikoja. Koska tiedekunta lupaa kahden vuoden ilmaisen opiskeluoikeuden valmistumisen jälkeen, kannattaa laaja-alaista tutkintoa tarvitsevan opiskelijan ottaa tutkinto ulos vasta seitsemän vuoden jälkeen ja opiskella sitten vielä kaksi vuotta tarvitsemiaan lisäopintoja. Tiedekuntahan ei ole säätänyt, missä ajassa viimeistään maisterintutkinto tulee ottaa ulos. Ainakin tuollainen päätös olisi suoraan lainvastainen. Mutta koska ajallista maksimia ei voida säätää, tutkintokattokin jää tehottomaksi.
 
Mitä tästä opimme? Nähdäkseni opetusministeriön sanelemia kriteereitä tulisi tavoitella uhraamatta niille eri alojen koulutuksen oleellisia laadullisia ominaisuuksia, humanistien tapauksessa esimerkiksi Nussbaumin korostamia kriittisen ja demokraattisen kansalaiskasvatuksen päämääriä. Tai poikkitieteellisen tutkijankoulutuksen vaatimaa laaja-alaisuutta. Tai lahjakkaan opiskelijan ja tutkijan akateemista vapautta: oikeutta kulkea totuudenetsinnässään omia polkujaan.
 
Oulun yliopiston koulutusrehtori Silvén näyttää tuomitsevan tällaisiin laatueroihin vetoavan ajattelun helppohintaisena kirjoittaessaan: ”Yliopistoissa ohjaustoimet on tosin helppo tulkita Procrusteen vuoteeksi, jossa kaikki sovitetaan samaan muottiin seurauksista välittämättä. Procrustes oli kreikkalaisen mytologian vuoristorosvo, joka kutsui ohikulkijoita lepäämään rautavuoteeseensa. Jos vieras ei ollut riittävän pitkä, hänet venytettiin vuoteen mittaan ja liian pitkät taas menettivät päänsä ja jalkansa. Kukaan ei välttynyt tuollaiselta kohtalolta, sillä Procrustes sääti vuoteen jokaiselle sopimattomaksi” (emt.). Silvén osuu tarkoittamattaan (vaiko sittenkin salaivaisesti?) käänteisesti asian ytimeen: opetusministeriön arvostama panos–tuotos-ajattelu on todellakin Prokrusteen vuode, joka näyttää eri tavoin tekevän hallaa akateemiselle koulutukselle missä vain sitä välineellisesti tehokkaimmin pyritään soveltamaan.      

Kari Väyrynen
(Filosofian yliopistonlehtori, dosentti,
Oulun yliopisto)