Käsite & konsepti: pop
niin & näinin pian vuodentakaisen pop-teemanumeron nettihaarakkeeseen saatiin viime kesänä viedyksi alustava ’pop’-käsitehistoriikki. Kalpaten käymisen makua oli ilmassa, kun bielefeldiläinen Transcript-kustantamo otti ja julkaisi 568-sivuisen kirjan samasta aiheesta. Tuottelias bochumilainen dosentti Thomas Hecken oli saanut valmiiksi teoksen Pop. Geschichte eines Konzepts 1955–2009. Alaotsikon aikarajauksesta toki huomaa, että painotukset eroavat: n & n -nettiesitys kartoitti ennen muuta popin esi- ja varhaishistoriaa hamasta menneisyydestä 50-luvulle saakka. Mutta ennen kuin Hecken pääsee subrubriikkinsa ajanjaksoon, hän taustoittaa tarkasteluaan lähtemällä liikkeelle 1700-luvun lopulta. Perustavaa on varhaisromantiikan ilmentämä uusi vapautuminen. Joukko taiteilijoita pääsi irti uskonnollisista ja moraalisista pakoista sekä eroon mesenaattien ja esteettisten kaavojen puristuksesta. He syöksyivät ulos salongeista kilvoittelemaan nopeasti sivistyvästä suuresta yleisöstä – vain huomatakseen, että suosittuus ja taiteellinen arvokkuus suhtautuivat toisiinsa toisin kuin ennen emansipaatiota.
Tämä ei lupaa huonoa. Hecken vastaa huutoonsa nostamalla esiin Christian Garven (1742–1798), joka vaati kaikelta filosofialtakin populaariutta. (Hän ei mainitse Diderot’n vastaavaa vaatimusta.) Hän esittelee Herderin oppilaan Gottfried August Bürgerin (1747–1797), joka halusi sievistää ja ylentää ’kansan’ käsitteen, jotta kansanomaisuus voisi olla mainesana ja kansansuosio täyteläisyydentae. Hecken muistuttaa Schillerin teroittaneen, että neron tehtävänä oli juuri yhdistää sankat väenjoukot ja kouluja käyneet luokat. Schiller ja Kant yhtyivät esteettisen vapauden tähdennyksessään, mutta myös siinä, että he varoittivat liikaräikeydestä, yliärsytyksestä ja hekumallisuudesta. Tästä vie Heckenin tie muiden muassa Baudelairen kautta Nietzschen tapaan pitää Wagnerin musiikkidraamaa kiihotushakuisena ”massataiteena”. Sitten siirrytään rivakasti Marinettin futuristisiin manifesteihin ja muuhun modernistiseen avantgardeen sekä jazziin ja kitschiin.
Mutta eihän tämä vetele. Heckenin kirjan ensimmäiset puolensataa sivua vetävästi kirjoitettua pop-esihistoriaa on nimittäin silmiinpistävän popitonta kertomaa. Pohjustetaan kyllä sinänsä pätevästi sivulta 51 alkavaa ”populaarikulttuurin” ilmiöiden käsittelyä, vaan tuskin voi lainkaan puhua juuri käsitteen valaisemisesta tai aiheen nimenomaan käsitehistoriallisesta työstämisestä. Ei esimerkiksi puhuta Mozartin pop(ulaarius)-suhteesta. Ei muustakaan populaarin ja klassisen rajankäynnistä. Ei ylimalkaan huomioida popin varhaisia konkreettisia ilmaantumisia ennen rock-aikakautta. Flapperista, hipsterista, midbrow’sta ja paljosta muusta Hecken kirjoittaa osuvasti. Hän vain seurailee liiaksi, esipuheensa paljastamassa hengessä, pop-taiteen syntyehtoja ja alistaa löydöksensä sille. Historiikki pelkistyy pejoratiivisen massakulttuurin suureksi siirtymäksi affirmatiiviseen pop(ulaari)kulttuuriin. Kun tarina alkaa vyöryä eteenpäin IG-ryhmästä ja yhdysvaltalaisesta pop artista, se ei tuo kovin paljon uutta jo yleisesti tunnettuun. Vasta 80–00-luvun popin käänteiden jäsentelyllä on erityistä arvoa ainakin mukiinmenevänä koosteena keskusteluista.
Syrjään jää popin käsitteellinen vetovoima ja lupaus. Ennen kuin valittaa otsikon harhaanjohtavuutta, joutuu toteamaan, että kirjahan kuuluttaa kertovansa pop-Konzeptista. Pop mainitaan Oberbegriffinä sille ja tälle. Nide viipyilee popin hahmotustavoissa, etuoikeutetuissa rekvisiitoissa ja auktorisoiduissa tilpehööreissä. Ei ihme, jos alkaa kaivata jotain ei-konseptoitua, alemman luokan käsitteellisyyttä. Hecken toteaa ohimennen (s. 100), että murtauduttuaan esiin ”pop ei toiminut käsitteenä [Begriff] ainoastaan populaariuden lyhenteenä, vaan sitä käytettiin myös substantiaalimmin”. Hän on vain itse harmillisen kiinnostumaton tuosta popin täysipainoisemmasta ja omavoimaisemmasta käyttelystä, saati käsitteen elämästä mestari- ja gurukäyttöjen tuolla puolen. Heckenin innostumattomuus ”pop”-sanan eri instantiaatioista vahinkolaukauksineen kaikkineen yhdistyy hetkahtamattomuuteen pop-lauluista tai muista tietyistä pop-esineistä. Etusijan valtaavat teiniyden ja alakulttuuriuden kevytsosiologia, hedonismin ja postmoderniuden kevytfilosofia ja dandyn ja campin kevytkulttuurintutkimus. Aivan liian yleiset kysymykset.
Heckenin jäljiltä tuntee vetoa Jon Savagen nautinnolliseen kirjaimellisuuteen. Ja popmusiikkiin.
P.S.
Tällä palstalla kerrottiin taannoin The Journal of Philosophy and Popular Culturen tulemisesta. Puuhamies Jeff McLaughlin valitteli hiljan allekirjoittaneelle, että hidasteita on riittänyt. Opiskelijavoimia on mobilisoitu, mutta syksyksi 2009 aiottu lanseeraus siirtyy ainakin pitkälle kevääseen 2010.
Jarkko S. Tuusvuori