Verkkoloki maaliskuulle 2013

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


Julkista keskustelua Pekka Himasen tieteenä myydystä tutkimushankkeesta ja muuna elukkana myydystä hevosesta on yhdistänyt sama retorinen koukku. Sen mukaan kaikki muu keskustelu tähän mennessä on keskittynyt epäolennaisuuksiin, ja olennaisin, varsinaisin tai tärkein asia on jäänyt huomiotta. Syytöksen hienostuneemmassa versiossa koko julkinen keskustelu, etenkin sosiaalinen media, tuomitaan varmuuden vuoksi etukäteen turhaksi ja tyhmistäväksi vauhkoiluksi. Ja vaikka joku muu olisi tästä tärkeästä asiasta sattunutkin mainitsemaan, juuri tällä kertaa se tulee sanottua kunnolla ja oikein.


Long Playn artikkelissa ruodittu Himasen johtama tutkimus on herättänyt keskustelua tuon työn laadusta, tutkimuksen rahoituksesta, tutkimuksen ja mielipidekeskustelun erosta, tutkimuksen poliittisesta ohjauksesta, filosofian luonteesta, tieteellisistä instituutioista ja vertaisarvioinnista sekä akateemisen ja ei-akateemisen toiminnan suhteista, näin joitain suosikkiaiheita mainitakseni.


Hevosenliha on kirvoittanut ihmisiä pohtimaan ruuan kotimaisuusastetta, elintarvikemerkintöjä, lihantuotannon oikeutusta, teollista ruuantuotantoa, hevosen kulttuurista symboliarvoa ja ties mitä muita aiheita.


Niin koni kuin filosofikin ovat osoittautuneet yllättävän monisäikeiseksi otukseksi. Toisten mielestä pitäisi kuitenkin setviä vain yhtä säiettä kerrallaan.


”Epäolennaisen” aiheen esiin nostaminen tuntuu herättävän suurtakin turhautumista ja kiukkua. Kun joku haluaisi korostaa Suomen Akatemian toiminnan ongelmallisuutta, filosofiakäsitysten ruotiminen vie huomiota väärään suuntaan. Kasvissyöntiä propagoiva äityy ilkkumaan niitä, joita ”väärän lihan” syöminen harmittaa. Huomioarvoon suhtaudutaan kuin rajattuun luonnonvaraan.


Tällaista kritiikkiä leimaa kuitenkin virheellinen ajatus julkisen keskustelun hallittavuudesta. Kun jokin tärkeäksi koettu asia on saatu julkiseen keskusteluun, tai jokin satunnainen tapahtuma tarjoaa keinon tarttua siihen, pyritään kaikin voimin pitämään kiinni omasta näkökulmasta ja vastustamaan muita. Tällaisten julkisten keskusteluiden monihaaraisuus ja tietynlainen kaoottisuus on kuitenkin väistämätöntä. Maailman ilmiöt liittyvät itsessään moniin asioihin, joten rönsyily on ymmärrettävää niiden itsensäkin perusteella, puhumattakaan siitä, että tapahtumien monitulkintaisuus antaa eväitä kirjaviin keskustelunavauksiin.


”Turhan” keskustelun mollaaminen nojaa naiiviin oletukseen siitä, että ihanteellinen julkinen keskustelu olisi tyylikästä ongelmanratkaisua ja selkeästi eroteltujen teemojen käsittelyjä. Tällaisia tilanteita ei koskaan kuitenkaan pääse syntymään, vaan julkinen keskustelu on aina myös käynnissä ja kesken olevaa asioiden pohdiskelua, maailmankuvien rakennusta, oletusten purkamista ja niiden ylläpitoa sekä tietysti myös ennakkoluulojen leikkiä.


Ehkä löyhä kasvatus- ja valistusanalogia selventää asiaa. Yhteiskunnallinen valistustoiminta ei koskaan ole valmista eikä periaatteessa voi rakentaa edellisen varaan kovinkaan paljon, koska aina on olemassa seuraava sukupolvi tai uusi yleisö, jolle asiat ovat uusia. Jokainen julkinen keskustelu on omalla tavallaan asioiden uusi sukupolvi, joka vie mielipiteen, oletusten, uskomusten ja tiedon erojen törmäyskurssille aivan kuin edellisetkin.


Mahdollisten näkökulmien moninaisuus on olennainen ja tärkeä osa julkista keskustelua. Hyvässä ja pahassa on mitä olennaisinta, että yksittäinen tapaus voi herättää moninaisen teemojen joukon. Yhteiskunnalliseen huomioarvoon nimittäin liittyy se jännite, että vaikka yhteen ilmiöön riittää kosolti näkökulmia, yhtaikaa ei yleensä ole laajaa keskustelua monenkaan ilmiön äärellä. Yhteiskunnallista keskustelua käydään väistämättä tällaisessa muuttuvassa maastossa. Ylemmyydentuntoinen ja elitistinen halu pysyä loitolla ja puhtaana alentavista ”massojen” keskusteluista on vain merkki siitä, että yhteiskunnallisen keskustelun perusluonnetta ei ymmärretä. Asiat eivät etene vain keksimällä parhaita argumentteja vaan jatkuvalla keskustelulla, perustelulla, vakuuttamalla, yhä uudelleen. (”Likaisintahan” tässä on, että pölhökustaamaineessa rypevä sosiaalinen media on osoittautunut yllättävän merkitykselliseksi voimaksi.)


Sitä paitsi ehkä nuo turhat keskustelunjuonteet olisivatkin hyödyllisiä, jos niitä suostuisi kuuntelemaan? Ehkä ne paljastavatkin omia jumiutumisia ja ongelmallisia oletuksia?


Tietynlainen keskustelun kritiikki kuuluu asiaan: huonot argumentit ovat huonoja argumentteja. Asiavirheet eivät kuulu asiaan. Pekka Himasen kalsarikänneillä ei pitäisi olla mitään tekemistä kyseenalaisen tutkimuksen tai oikeastaan minkään muun kuin Pekka Himasen kännien kanssa. Toisaalta kritiikin leimaaminen ”kateudeksi” tai ”koulukiusaamiseksi” on yhtä lailla halpaa henkilöön käymistä –ja samalla sivuuttaa muiden keskustelijoiden sisällölliset väitteet.


Keskustelun taitoja koulimalla voi kuitenkin yrittää pitää huolta siitä, että ei tule avanneeksi ovia, joista ei halua kulkea. Jos ei halua keskustella filosofian luonteesta ja sen demarkaatiorajoista, ei kannata mollata yleisluontoisesti ”soveltavaa” tai ei-akateemista filosofiaa. Jos ei halua käydä keskustelua vertaisarvioinnin toimivuudesta, kannattaa vältellä liian kärjistettyjä tai ihanteellisia näkemyksiä siitä. Ylipäätään naiiveista hallinnan haaveista luopuminen ei tarkoita, etteikö keskusteluun kannata yrittää vaikuttaa.


Silti yksittäisen keskustelijan mahdollisuus kontrolloida keskustelua on aina rajallinen. Tämä on oikeastaan sama ongelma kuin kirjoitusten vastaanotossa. Juuri kukaan ei tule tulkitsemaan ja ymmärtämään tekstiä niin kuin tekijä toivoisi, ja etenkin yhteiskunnallisten kirjoitusten vastaanotto lähtee käsistä erittäin nopeasti. Mikään taidokkuus ei tätä estä, eikä sen tulisikaan. (Jonkun mielestä tämäkin teksti on ylimielistä ulkopuolista mestarointia, ja siitä vaan.)


Aika harvoin suomalaisessa julkisessa keskustelussa kiinnostutaan tieteen rahoituksesta, tieteellisestä vertaisarvioinnista puhumattakaan. On pelkästään ymmärrettävää, että eri aiheille yritetään löytää julkista tilaa – ja sen myötä kuljetaan hiljalleen yhä kauemmas yksittäistapauksesta kohti yleisempää.


Tulokset eivät ole koskaan ihanteellisia. Joskus keskustelut suistuvat lopullisesti kapeaan ja hedelmättömään umpikujaan. Parhaimmillaankin saavutukset ovat hetkellisiä, mutta se on historiassa elämisen luonne.


Ville Lähde

 


ss
02.03.2013
-

Suomalaisten ongelma ei ole kateellisuus vaan kateellisuudesta syyttäminen. Mikä tahansa kritiikki voidaan lakaista pois mielestä toteamalla sen perustuvan kateuteen. Tosin eilen aamulla kävi ilmi, ettei tämä temppu ole vieras espanjalaisillekaan. Professori emeritus Manuel Castells oli lähestynyt Helsingin Sanomia kirjeellä, jossa hän toteaa Pekka Himasen osakseen saaman arvosteluryöpyn johtuvan kateudesta. Sosiologi ei vastaa ainoaankaan sisällölliseen kysymykseen, joita hänen ja Pekka Himasen ryhmän selvitystyöstä, sen rahoitusprosessista tai suunnitelman ja työn laadusta on esitetty. Sen sijaan Castells keskittyy puolustamaan Pekka Himasen akateemisia saavutuksia. Miten hän tekee sen?

Professori emeritus väittää, ettei humanistisilla aloilla ole tavatonta päätyä julkaisemaan artikkeleita muissa kuin vertaisarvioiduissa sarjoissa. Tämä pitää paikkansa. Moni humanistisen alan tutkija on julkaissut muualla, mutta käytännössä kaikki akateemisesti meritoituneet humanistit ovat julkaisseet paljon myös vertaisarvioiduissa sarjoissa. Nämä kaksi eivät sulje toisiaan pois.

Tämän jälkeen Castells hämmästyttää vähättelemällä omia tieteellisiä ansioitaan.  Hän ei malta olla mainitsematta mitaleitaan, palkintojaan, saamiaan kunniatohtorin arvoja ja jäsenyyttään British Academyssa sekä American Academyssa, mutta luettelon jälkeen hän väittää, että on "julkaissut varsin vähän artikkeleita vertaisarvioiduissa julkaisuissa". Tämä on puppua. Castellsin julkaisuluettelo löytyy netistä osoitteesta http://www.manuelcastells.info/es/CastellsMCV_cas.pdf. Jokainen voi tutustua hänen vertaisarvioiduissa journaaleissa julkaistujen artikkeleidensa määrään. Se ei ole vähäinen. 

Professori emeritus katsoo tärkeäksi korostaa, että hän on väitetystä puutteesta huolimatta yksi siteeratuimmista yhteiskuntatieteilijöistä maailmassa. Mihin tämän komea asema perustuu? Se perustuu siihen, että vertaisarvioiduissa journaaleissa julkaistuissa artikkeleissa viitataan häneen. Jos vertaisarvioitujen julkaisusarjojen merkitys tieteessä kyseenalaistetaan, kyseenalaistuu myös niihin perustuva Castellsin asema yhtenä merkittävimmistä yhteiskuntatieteilijöistä.

Castells nostaa esiin teoksen The Hacker Ethic and the Spirit of the Information Age (2004, suomeksi Hakkerietiikka ja informaatioajan henki ilmestyi 2001) esimerkkinä  Himasen todellisista ansioista. Sitä on "luettu ja tutkittu yliopistoissa ympäri maailman". Tämä pitää paikkansa. Tosin voidaan kysyä, missä määrin teokseen sisältyvä Linus Torvaldsin kertomus siitä, mikä saa hakkerin jaksamaan, ja Castellsin oma summaus teossarjansa The Information Age  tutkimustuloksista sekä uusien löytöjen esittely, for the first time, ovat olleet kiinnostuksen varsinaisia kohteita. Castells viittaa myös siihen, että Himasen muita kirjoituksia ovat julkaisseet Oxford University Press ja "ja muut tiukasti vertaisarvioituja tutkimuksia julkaisevat kustantamot". OUP on julkaissut Himaselta vain Castellsin kanssa yhdessä kirjoitetun kirjan. Mistä muista teoksista Castells puhuu, jää hämärään. 
  

 
Haastatteluista kieltäytynyt Castells puolustaa kirjeessään tutkimusjohtajakollegansa tieteellisiä ansioita. Mielestäni hän ei tee sitä kovin onnistuneesti, mutta tämä on sivuraide koko tapahtumaketjussa. Castells ei ehkä itse ymmärrä, kuinka poikkeuksellinen hänelle Suomen Akatemian taholta suotu rahoitus on. Hän on ohittanut kaikki suomalaiset tutkijat epävirallista tietä hakemuksella, johon liittyy useita epäselvyyksiä ja omituisuuksia.

Tässä joitakin esimerkkejä:

– Hakemuksen budjettiin on sisällytetty mm. kuluja (30 000 euroa),  joista kerrotaan, että ne ovat "kirjanpidollisesti jo toteutuneet". En ole varma, mitä tällä tarkoitetaan, mutta vaikuttaa siltä kuin hakemukseen olisi laitettu mukaan lasku jo tehdystä työstä tai muista aikaisemmista kuluista. Tällaista mahdollisuutta ei muilla ole.

– Hakemuksen suunnitelma on poikkeuksellisen ylimalkainen. Siinä ei kerrota selvityksen lähteistä tai tutkimusmateriaalista. Selvityksen kerrotaan olevan eri maita vertaileva, mutta suunnitelmassa ei kerrota, mitä muuttujia vertaillaan. Tämä johtaa siihen, ettei kukaan hakemuksen perusteella lopulta tiedä, mitä tutkitaan tai selvitetään. Suunnitelmasta ei löydy tietoa myöskään metodeista. Suunnitelmassa toistuvat vain sanat analyysi ja synteesi.

– Hakemuksessa esiteltyjen tutkimusryhmän jäsenten taustatiedoissa on ilmennyt epäselvyyksiä. Lisäksi jää epäselväksi, milloin tutkijat suorittavat luvatun osuutensa työstä, josta suuri osa tehdään ilmaiseksi. Kuulostaa kovin epäuskottavalta, että jokainen tutkimusryhmän jäsen tekisi 3–12 kuukautta palkatonta työtä selvityksen hyväksi. Epäuskottavuutta lisää se, että ryhmän jäsenet eivät suostu kommentoimaan asiaa. Sopimuksessa ei myöskään ole pykälää, jossa he sitoutuvat toimimaan projektissa päätoimisesti. Onko niin, että sellaiseen ei ole sitouduttu? Jos on sitouduttu, niin mahtavatko kaikkien heidän työnantajansa olla tietoisia siitä, että tutkijat ovat sitoutuneet tekemään muita töitä täysipäiväisesti 10–24 kuukautta?

– Olennaisin ja ansaitusti eniten julkista kohua aiheuttanut poikkeus muita sitovista käytännöistä on, että hanketta ei kilpailutettu lainkaan.

Kun näitä asioita on yritetty selvittää, kukaan ryhmän jäsenistä ei ole suostunut vastaamaan kysymyksiin. Epäilen, että nämä seikat selittävät hankkeen osakseen saamaa kritiikkiä paremmin kuin kateus, joka sivumennen sanoen on tuttu myös pääministeri Kataisen ja hänen  puolueensa argumentaatiovalikoimasta.[1]
 
*
 
Kataisen puheenparressa pysytelläkseni on myös katsottava, miltä prosessi näyttää. Se näyttää pahalta.

Suunnitelman puutteiden ja sen kiireellisen käsittelyn perusteella vaikuttaa siltä, että mitään tutkimusprojektia ei ole ollut kasassa silloin, kun rahoituksesta sovittiin. Jos ei ole tietoa tutkimusaineistoista, ja kun metodien tai lähestymistavan (conceptual frameworkin) luonti on sijoitettu suunnitelmassa vasta osaksi rahoitettavaa projektia, niin tutkimuksesta on mahdotonta saada riittävän tarkkaa käsitystä sen kriittiseen arviointiin. Ehkä prosessista syntynyt kuva vielä kumotaan, mutta nyt näyttää siis siltä, että pääministeri on järjestänyt pienelle piirille rahaa itsensä toteuttamiseen. Tai sitten Himanen on vienyt Kataista kuin litran mittaa.

 

*
 
Kiireisen aikataulun vuoksi Suomen Akatemialle ei jäänyt mahdollisuutta arvioida hakemusta. Hakemus tuotiin käsittelyyn niin, ettei siihen ollut mahdollista tutustua etukäteen, saati sitten asettaa Akatemian normaaliin arviointiprosessiin. Päätös tuli tehdä kyseisessä kokouksessa. Jyrki Katainen otti näin ollen tiedeasiantuntijan roolin ja vastuun. Se on hänelle liian iso.

Kiireisestä aikataulusta ja pääministerin roolista huolimatta myös hankkeen rahoittajat toimivat kyseenalaisesti. Ainakin Suomen Akatemialla pitää olla kanttia viheltää peli poikki silloin, kun siihen on aihetta, vaikka ehdotukset tulisivat pääministeriltä.
 
 
Sami Syrjämäki
 

Viite

1. Esimerkiksi: "Pienituloisten veronkevennykset on ontto ajatus. Veronkevennysten ja tukien arvostelu perustuu vahingolliseen kateuteen", Jyrki Katainen, Helsingin Sanomat 25.7.2008 A4. 
 
Lisälukemista

Pekka Himasen haastattelu (haastattelijana Tarja Laukkanen). niin & näin 2/10
Antti Salminen, Kukoistus ja luopuminen. niin & näin 2/10. (Kirjoituksen varhaisempi versio Filosofia.fi-verkkolokissa). 
Raija Julkusen arvio Pekka Himasen teoksesta Kukoistuksen käsikirjoitus. niin & näin 2/10.

 Paul-Erik Korvela arvio Pekka Himasen teoksesta Kukoistuksen käsikirjoitus. Politiikka 2/10.


Verkkolinkkejä

– Sininen kirja Valtioneuvoston sivuilla:
http://valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/pdf/2012/sininen-kirja/fi.pdf

– Raija Julkusen arvio Sinisestä kirjasta:
www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/104372/julkunen.pdf

– Talouselämä julkaisi aiheesta kriittisen uutisen jo elokuussa. Sivulta löytyy linkki yhteistyösopimukseen, joka sisältää hankesuunnitelman: 
http://www.talouselama.fi/uutiset/valtio+tilasi+professori+himaselta+kalliit+visiot++lahes+miljoonan+lasku+ilman+kilpailutusta/a2140631

Long Playn artikkeli, joka nosti asian uudelleen julkisuuteen:
http://longplay.fi/himasen_etiikka/

– Markku Koivusalon haastattelu Savon Sanomissa:
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/kirjoitukset-tieteen-vastaisia-pamfletteja-tutkijaliiton-puheenjohtaja-ruotii-himasta-kovin-sanoin/1302706

– Panu Raatikaisen blogikirjoitukset:
http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/133573-pekka-himanen-ja-tieteelliset-ansiot
http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/134213-pekka-himanen-ja-tieteelliset-ansiot-osa-2

– Juhani Yli-Vakkuri laittoi Himasen vertaisarviointiin. Panu Raatikainen raportoi tuloksista

http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/134294-himanen-joutuu-vertaisarviointiin

– Juha Suoranta puolustaa hanketta:

http://suoranta.wordpress.com/2013/03/01/totuus-himasgatesta-vastauksia-silfverbergille-ja-vehkoolle/
http://suoranta.wordpress.com/2013/03/02/lisaa-vastauksia-vehkoolle/

– Katleena Kortesuo analysoi Sinisen kirjan retoriikkaa, käsitteistöä ja kieltä:
http://www.hyvejohtajuus.fi/10420/himasen-sininen-kirja-on-yhta-guggenheimia/

– Valtioneuvoston tiedotteita:
http://vnk.fi/hankkeet/tulevaisuusselonteko358587/Kansainvaelinen_tutkimushanke/name.jsp
http://valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/puheet/puhe/fi.jsp?oid=368529

– Manuel Castellsin kirje Helsingin Sanomille kokonaisuudessaan
www.hs.fi/politiikka/Himasta+puolustavan+Castellsin+kirje+kokonaisuudessaan/a1362024701713