Verkkoloki marraskuulle 2013

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


Kaikessa sanomisessa voidaan erottaa kaksi puolta, itse sanominen, sen sisältö, ja se miten, missä ja milloin sanominen on sanottu, siis sanomisen tapa.


Himasen ja ryhmän raportti Kestävän kasvun malli on tästä hyvä esimerkki. Sen sisällössä on hyviä asioita – kuten mediassa esillä ollut huomio, että poliitikot seuraavat liikaa median agendaa ja media taas mainostajia. Samoin painopisteen asettaminen henkiseen ja inhimilliseen arvokkuuteen on tärkeää ja erittäin myönteistä. Mutta tässä samalla tulee esiin räikeä ristiriita sanomisen sisällon ja sanomisen tavan välillä. Tapa, jolla raportti on saatu aikaan ja tuotu esille sisältää lukuisia konkreettisia esimerkkejä henkisestä alennustilasta.


Esimerkiksi: pääministerin tapa tilata raportti (henkistä selkärankaa olisi osoittanut esimerkiksi pääministerin ero sen jälkeen kun epäasiallinen käytös tuli julki tai tietysti vielä paremmin kokonaan sumplimatta jättäminen), Suomen Akatemian nöyrtyminen poliittiseen paineeseen, raportin pelaaminen kaksilla korteilla, mihin filosofi Panu Raatikainen on kiinnittänyt huomiota (eli Himasen Suomi-osuudet raportissa eivät ole Oxford University Pressin julkaisemia, mutta OUP'ia pidetään laadun takeena). Tästä sanomisen tavan ja sanomisen sisällön ristiriidasta seuraa valitettava raportin sinänsä mahdollisesti hyvinkin tärkeiden huomioiden pilaantuminen. Suomen henkistä selkärankaa ei voi kasvattaa toimimalla henkisesti alamittaisella tavalla – ja tämän raportin kohdalla henkisesti alamittaisesti ovat toimineet ainakin tilaajataho, rahoittaja ja raportin kirjoittaja(tiimi). Taloustieteilijä Pertti Haaparanta toteaa tiiviisti: “Kestävän kasvun malli” on [henkisen alennustilan] osoitus, ei mikään lääke ongelmaan." Esimerkiksi oppi-isä Esa Saarisen korostama pyrkimys kukoistukseen, jota hän Himasen raportissa ja toiminnassa näkee, ei ansaitsisi tällaista ristiriitaa.

 

Kenties tässä on yleisempikin asiantuntijuuden, ainakin filosofisen asiantuntijuuden, ja politiikan suhteita koskeva oppi. On olemassa olosuhteita, sanomisen tapoja, sanomisen syntyjä, jotka tekevät periaatteessakin totuuden puhumisen lähes mahdottomaksi, koska ne muodostava liian suuren ristiriidan sanomisen sisällön ja sanomisen tavan välille. Ääriesimerkkinä vaikkapa Olli Rehn talouskomissaarina tai joku muu tärkeä talousvaikuttaja ei edes periaatteessa voi sanoa totuutta taloudesta, koska totuuden sanomisella on suora vaikutus talouteen. Tällaisten toimijoiden on esitettävä, toisin sanoen noudatettava sanomisen tapaa sisällön kustannuksella. Koska näin on, on olemassa sanomisen paikkoja ja tilanteita, joista ihmiset enemmän tai vähemmän vaistomaisesti tietävät, että totuuden sanominen ei niissä ole mahdollista. Valtiovallan isolla rahalla tilaama raportti on aika lailla paraatiesimerkki tällaisesta tilanteesta. Tämä sanomisen tavan tunnistamiseen liittyvä oikeutettu epäluulo (eli kääntäen: ajatus, että totuus vaatii julkitullakseen myös totuudelliset olosuhteet) isolla rahalla tuotettuja raportteja kohtaan on eri asia kuin lähtökohtainen kyynisyys tai kielteisyys, josta raportin ja sen syntyhistorian arvostelijoita on epäilty.


Yhden ikävän lisäkierroksen tälla kertaa lisää se, että raportin kirjoittajat eivät suinkaan voi olla tuntematta tätä sanomisen sisällön ja sanomisen tavan eroa ja keskinäistä vaikutusta. Vaatia henkistä kasvua tavalla, jonka tietää henkisesti alamittaiseksi, on paljon pahempi ongelma kuin vaatia henkistä kasvua tavalla, joka vahingossa on henkisesti alamittainen. Jälkimmäinen tapaus on tavallista inhimillistä erehtyväisyyttä, ensimmäinen itse asiassa henkistä mädättämistä. Ei oikein ole hyviä tulkintavaihtoehtoja. Joko raportin kirjoittanut ja julkaissut tiimi tietää sen syntyhistoriaan liittyvistä henkistä selkärankaa murentavista piirteistä tai ei. Jos tietää, raportin esittäminen kutsuna henkiseen kasvuun on karkeaa pilaa, joka ei voi olla masentamatta. Jos ei tiedä, on kyse koko raportin rampauttavasta lapsellisuudesta. Päädytään jälleen samankaltaisiin tunnelmiin kuin yllä: on vaikea löytää tietä, jota kautta "Kestävän kasvun malli" olisi nähtävissä esimerkkinä kypsästä ja aikuisesta keskustelusta valtiovallan, tieteen ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Paljon on vielä töitä edessä.

 

Tere Vadén

 



“Filosofia on ollut Suomessa viime aikoina paljon julkisuudessa – eikä kovin hyvässä valossa. Ja toisin kuin jotkut tuntuvat olettaneen, mikä tahansa julkisuus ei ole hyväksi.”

 

Näin esittää teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen, joka kuuluttaa blogikirjoituksessaan ryhtiliikettä kotomaamme filosofialle - “niin kauan kuin on jotain mitä puolustaa”.

 

“Suomalaisen filosofian nykyisessä alennustilassa [...] filosofian perinteiset hyveet ovat päässeet joiltain pahemman kerran unohtumaan. Helppo elämä, suihkuseurapiirit ja vallan kabinetit ovat vetäneet toisia puoleensa enemmän kuin totuus ja viisaus. Hyvä veli -verkostot, omien suosikkien häikäilemätön nostaminen, junttaus ja kähmintä ovat usein korvanneet tasapuolisen filosofiyhteisön vertaisarvioinnin ja avoimen, kriittisen keskustelun. Myös kaikilla niillä, jotka ovat sallineet tämän kaiken tapahtua, on oma vastuunsa. Hyvän filosofian kriteerit ovat joka tapauksessa olleet liian usein hukassa. Tämän kaiken hedelmät ovat nyt olleet ikävällä tavalla kaikkien nähtävissä.”

 

Keskusteluun osallistuu myös Raatikaisen kanssa samalla blogialustalla kirjoittava filosofi Jukka Hankamäki, jonka mukaan filosofia tarvitsee inhimillistä otetta. Hankamäki näkee suomalaista filosofiaa uhkaavan “puoluepolitisoitumisen”, viitaten tällä vertaisarviointiin. Sen vuoksi:

 

“[N]iin sanottuihin referoituihin tieteellisiin aikakauslehtiin (jotka toteuttavat objektivoivaa luonnontieteellistä ihannetta) päätyykin rahisevan kuivia julkaisuja, jotka on kuohittu ja sensuroitu niiden kiertäessä kädestä käteen ennen julkaisemista akateemisessa vertaisarviointiprosessissa, ja lopputulos on valmista vietäväksi riiheen. Ainoat persoonan ilmaisut noissa jutuissa ovat sitten kirjoittajan etu- ja sukunimi.”

 

Filosofeja kiinnostaa oikeutetusti filosofian tila kaikkialla. Tuore esimerkki yhdysvaltalaisesta keskustelusta löytyy New York Timesin Opinionator -blogissa, jossa julkaistiin syyskuussa viiden kommentin sarja aiheesta “Naiset filosofiassa”. Filosofian professori (MIT) Rae Langton keskittyy puheenvuorossaan kysymykseen siitä, miten karikatyyri filosofeista/filosofiasta tyhjän ympärillä pyörivinä (miehinä) hukkaa naiset filosofian parista - sekä filosofian radikaalin potentiaalin. Käsitys filosofiasta maailmallevierautena on harhaanjohtava, eikä huomioi filosofialle keskeistä piirrettä “kysyä vaikeita kysymyksiä ja haastaa ennakkoluuloja”.

 

Langtonin mukaan:

 

“[Tästä] on osittain syytettävä filosofian karikatyyria: “järjen mies” kuvattuna vakavana, ylevänä Dumbledorena. [...] Filosofia esitetään usein historiansa kautta, alkaen itkijänaiset karkottaneesta Sokrateesta, alkusoittona todelliselle filosofoimiselle.” (opinionator.blogs.nytimes.com/2013/09/04/the-disappearing-women/)

Sekä Raatikainen, Hankamäki että Langton paikantavat ongelman, filosofian yhteiskunnallisen vaisuuden, filosofeihin itseensä. Hyvät uutiset: jotain voi tehdä. Huonommat: käytännön toteutus onkin sitten eri juttu.

 

Filosofian ja elämänkatsomustiedon didaktikko Eero Salmenkivi muistutti Maria Petterssonin vieraana Yle Puheessa lokakuun lopulla siitä, ettei filosofian tilaa ole syytä lähestyä vain kapeasti akateemisen alueen kautta. Salmenkivi liputti ajattelutaitojen opettamisen potentiaalista merkitystä perusopetuksessa. Hän korosti, että matemaattisen ja luonnontieteellisen ajattelun rinnalla koulun pitäisi panostaa enemmän verbaalisen ja käsitteellisen ajattelun opettamiseen:

 

"Matematiikkaa opetetaan paljon, mutta ikävä sivulinja on silloin, että muu käsitteellinen ajattelu jää mutun varaan tai sitä ei ole lainkaan. [. . .] Esimerkiksi ajattelua eettisissä kysymyksissä ja muissakin asioissa pitäisi pystyä harjoittamaan myös ilman lukuja – tämä olisi tärkein peruskouluun lisättävä asia." (Ohjelma kuunneltavissa täältä)

 

Myös opetushallituksen opetusneuvos Ritva Jakku-Sihvonen yhtyi ajatukseen kriittisen ajattelun tärkeydestä ja sen vahvistamisesta peruskoulussa: ”Tietysti tuo filosofia on minusta sellainen vakavasti otettava aine, että sitä voisi varmaan olla enemmän.”

 

Keskustelussa viitattiin myös kirjailija-filosofianopettaja Arno Kotron hiljattaiseen kolumniin Helsingin Sanomissa, jossa hän valitteli koulujärjestelmämme epäonnistumisia kriittisen ajattelun opettamisessa:

 

”Lukiossakin tieteenfilosofian alkeet, pseudotieteen tunnistaminen ja rakentavan väittelyn tapaiset sisällöt on liiaksi piilotettu filosofian valinnaiskurssiin, vaikka niiden pitäisi olla yhteistä peruskauraa. [...] Nettikeskustelujen ja muun julkisen debatin valossa ei olisi pahitteeksi, että koulussa käytäisiin yhdessä läpi esimerkiksi tyypillisimmät argumenttivirheet henkilöön käyvästä huitelusta olkiukkoihin. Sellaisessa maassa ja keskustelukulttuurissa olisi kaikkien vähän mukavampi elää.”

 

Elina Halttunen-Riikonen

 

Vuoden 2014 ensimmäinen niin & näin perehtyy laajasti kysymykseen filosofian merkityksestä, tehtävästä ja mielestä.