Verkkoloki tammikuulle 2012

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


Euron kriisi on päättyneen vuoden suuri puheenaihe. Se on hyvä puheenaihe, koska kukaan ei varsinaisesti ole euron kriisin asiantuntija ja siksi asiantuntijuudesta joudutaan käymään kamppailua.

Kriisistä puhumisen tasoja on kaksi. Ensimmäinen on ratkaisun hakeminen. Poliitikoilta odotetaan toimia, joiden avulla kriisi poistuu ja yhteiskunnallinen elämä jatkuu vanhalla radallaan. Valitettavasti tällaisia puhtaasti teknisiä ratkaisuja ei ole, ja jos olisi, ne olisi jo tehty. Talouteen liittyy väistämättä kaikki sellainen eturyhmätietoisuus, ideologisuus ja instituutioihin sitoutuminen, jotka tekevät politiikasta politiikkaa ja puhtaista "ratkaisuista" mahdottomia.

Toinen taso on kysymys siitä, mitä ja mikä kriisi pohjimmiltaan on. Kriisin keston aikana "perimmäinen ongelma" on tietysti ehditty paikantaa jo jokaiselle mahdolliselle tasolle.  Kriisin pohjimmainen olemus on tästä huolimatta aidosti kiinnostava kysymys, ei niinkään siksi, että taloudellisen valuvian pohja olisi väärin paikannettu, vaan siksi, että taloudellisten kriisien käsittely talouden käsitteillä tuppaa olemaan varsin pinnallista. Erityisesti näin on silloin, kun puhe on jostain ennen kokeilemattomasta, mitä euro selvästikin on. Pohjimmiltaan tarvitsemme aatehistoriaa selittääksemme, "mistä kriisissä todella on kyse".


Valtiokäsityksiä

Euroopan talous- ja rahaliitolla on kaksi suurta ongelmaa. Näitä ongelmia on vaikea nähdä, koska niiden läsnäolo on niin itsestään selvää, ja vasta rahaliiton erityispiirteet tekevät niistä todella kriisiyttäviä. Ensimmäinen ongelmista on uusliberalismi ja toinen on kansallisvaltio. Ne vaikuttavat itsestään selviltä, koska ne ovat ainoat kaksi suurta poliittista ideaa, jotka selvisivät vahvoina ja hegemonisina siitä politiikan, väkivallan ja ideologioiden myllerryksestä, joka tunnetaan 1900-lukuna.

Kun rahaliittoa perustettiin, uusliberalismi eli kaikkein vahvimpia aikojaan. Sen kyseenalaistaminen oli poliittisesti mahdotonta juuri siksi, että se oli 1900-luvun ruumiskasan päällä pää pystyssä. Vähäinen sääntely, vapaat pääomien liikkeet, hintavakauden korostaminen ja vastaavat eivät näyttäytyneet ideologioina vaan selvyyksinä.

Miksi uusliberalismista on sitten tullut rahaliitolle ongelma? Vaikka uusliberalismi voi näyttää talousopilta, pohjimmiltaan se on tapa asennoitua ihmisiin ja valtioihin. Sen asenne ihmisiin on, että he ovat pohjimmiltaan yksin ja varuillaan, ja kaikenlaiset ihmisten yhteenliittymät ovat satunnaisia ja ylipäänsä epäilyttäviä. Asenne valtioon on, että valtio on viime kädessä ahneiden virkamiesten ja populististen poliitikkojen väline viedä ihmisiltä se mikä ihmisille kuuluu. Valtiota pidetään lähtökohtaisesti loismaisena.

Teoriana siitä, mitä ihmiset ja valtio ovat ja miksi, uusliberalismi selittää psykologiaa, todellisuutta, tehokkuutta, moraalia ja paljon muuta. Ytimessä on kuitenkin valtio. Uusliberalismi toistaa kuuluvimmin kahta asiaa, filosofisesti ja rahateoreettisesti. Ensinnäkin valtio on kuin mikä tahansa markkinatoimija ja toiseksi sen myös tulee olla kuin mikä tahansa markkinatoimija. Tästä seuraa esimerkiksi uusliberalismin käsitys julkisen rahoituksen järjestämisestä ja verotuksen oikeutuksesta sekä byrokratian kritiikki ja niin edespäin.

Ajattelutavan mukaan taloudellisen arvon katsotaan syntyvän fundamentaalisesti ennen valtion toimintoja. Juuri siksi oikeisto jankuttaa työn tärkeydestä, ahkeruudesta ja sen sellaisesta: ajattelua ohjaa käsitys, jonka mukaan arvo tehdään ensin, ja valtio ulosmittaa omansa jälkikäteen. Useimmat ymmärtävät, että käsitys kuvaa huonosti modernia talousjärjestelmää, jossa valtion panos yhteiskunnallisissa ydintoiminnoissa koulutuksesta infrastruktuuriin on taloudellisen arvon luomisen ehto. Olennaisinta on kuitenkin, että modernia rahajärjestelmää tämä käsitys kuvaa vielä sitäkin huonommin. Jotta rahaa olisi ylipäänsä olemassa, tarvitaan valtion instituutioita tai vähintäänkin jotain vastaavankaltaista yhteisötason koordinaatiota. Eli juuri sitä, mikä on uusliberalismin mukaan kaikkein epäilyttävintä. Näin ollen uusliberalismi onkin hämmentävän valmis tuhoamaan modernin talouden.


Sitä saa, mitä tilaa

Euroopan rahaliitto luotiin uusliberalismin hengessä sellaiseksi, että valtion kulutusta  rajoitetaan väistämättä. Rahaliiton perustana on poliittisesti itsenäinen, inflaation kontrolliin keskittynyt keskuspankki. Tämä voi kuulostaa tekniseltä, mutta kyseessä on uusliberaalin asenteen täydellinen tuotos. Poliitikkoja estetään päättämästä rahapolitiikasta ja varmistetaan että alijäämäisten budjettien pyörittäminen tulee valtioille kalliiksi, kun sijoittajille on pakko maksaa riskilisää. Taustalla on todellinen kamppailu siitä, mitä valtion fundamentaalisesti ajatellaan olevan. Eurovaltioiden asemasta on tehty uusliberaalin doktriinin mukainen, koska valtiokäsitys euron taustalla perustuu holtittoman ja korruptoituneen byrokraatin karikatyyiin. Valtio käsitetään siis markkinoilta rahaa lainaavaksi tahoksi ilman valtion erityispiirteiden huomioimista. Julkinen kulutus ei vaikeudu kriisin takia vaan siksi, että julkisen kulutuksen vaikeuttaminen on euron alkuperäinen tarkoitus.

Kuitenkin uusliberalistinen malli epäonnistuu juuri siksi, että valtion merkitystä kieltäydytään ymmärtämästä. Kun finanssisektori paisuu liian suureksi, julkisen vallan on tehtävä jotain, ettei koko systeemi romahtaisi. Julkisen talouden tasapaino ja avoimet rahamarkkinat eivät johda vakaaseen järjestelmään, kuten friedmanilaiset kuvittelivat. Kysyntää täytyy pitää yllä, ja muutenkin huolehtia talouden edellytyksistä, mikä taas maksaa. Ja valtioiden taas täytyy saada rahoituksensa jostain.

Kriisin aikana Euroopan johtajille on kirkastumassa, että valtioiden rahoituksessa täytyy olla jokin takaportti. Toisin sanoen on syytä olla mietittynä, mikä kassa toimii viimekätisenä rahoittajana tilanteessa, jossa valtion rahoituksen järjestäminen ei muuten onnistu ja tasapainotilan etsiminen leikkauksille on paitsi itsemurha, myös mahdotonta.  Ensimmäisenä tämän takaportin puuttumisen huomasivat sijoittajat, jotka aivan oikein alkoivat pitää valtionvelkoja riskisijoituksena ja vaatia asiaankuuluvaa riskilisää. Viimekätisen rahoittajan puuttuminen tulee näin joka tapauksessa kalliiksi valtioille. Kun tilanne sitten kaatui poliitikkojen käsiin, linjaksi otettiin, että viimekätinen rahoitus järjestetään miten tahansa paitsi keskuspankin roolia muuttamalla. Päättäjillä on tai on ollut tarjota läjä erilaisia rahoituskanavia (jäsenvaltiot, EVVM, EVM, IMF), mutta tämä on edelleen sijoittajille sekavaa eli valtioille kallista. Sitä paitsi jokainen näistä malleista edellyttää budjettirahan kierrättämistä eli on jälleen hyökkäys julkisia budjetteja vastaan.

Keskuspankin ohella toinen keskeinen heijastuma tästä perustavasta ajatusmallista on moraalinen ajatus valtioiden "omista veloista", jotka on maksettava kunniallisesti itse. Veloille etsitään nyt maksajaa pitkin maita ja mantuja, koska ajatus ei toimi alkuunkaan. Valtion velkoja ei voi noin vain maksaa pois säästämällä. Pikemmin pitäisi olla jokin idea, miten velkoja voitaisiin mitätöidä. Itse asiassa se on ainoa järkevä asia, mitä tällä hetkellä voi tehdä. Mutta se taas luo vallitsevan opin mukaan vääriä signaaleja valtioille: että piikki on auki. Moral hazard. Ja juuri uusliberaali karikatyyri byrokraatista, jolla on piikki auki, on euroa kantavasti määrittävä vastapooli.

Kriisin ratkaisumallien pyörryttävä tekninen monimutkaisuus johtuukin ennen kaikkea yhdestä lausumattomasta tosiseikasta. Uusliberalismin periaatteista on nimittäin jo luovuttu täystuhon välttämiseksi, mutta sitä ei voi valitettavasti sanoa ääneen siinä mielessä, että rahoitukselle ja velalle kirjoitettaisiin uusia läpinäkyviä periaatteita. Valitettavasti tämä ääneensanomattomuus käy jatkuvasti paitsi monimutkaisemmaksi, myös kalliimmaksi.


Kilpailevat valtiot ja koordinaation pakko

Se uusliberalismista. Euron toinen ongelma on, kuten todettua, kansallisvaltio ja erityisesti ajatus kansallisesta edusta. Kansallisvaltiot on viritetty toimimaan kansallisen edun näkökulmasta. Vaikka ihmisillä saattaisikin olla jokin idea siitä, että kansallisvaltio on vanha ja kömpelö struktuuri, tästä ajatuksesta ei ole tietoakaan kun asioista tulisi sopia naapurimaan edustajan kanssa. Se ei johdu pahantahtoisuudesta, vaan kansainvälisen politiikan annetusta asetelmasta. Puolustinko yllä valtion suurta roolia? Tarkoitin julkista sektoria, julkista kulutusta, tulonsiirtoja ja sosiaalipalveluja. Nämä funktiot täytyy erottaa kansallisen intressin taakse linnoittautuneesta vahvasta valtiosta.

Euron perustajilla oli varmasti mielessään, että rahapoliittinen integraatio pakottaa syventämään talouspoliittista liittoa muutenkin. Eihän valuutta voi toimia niin, että tuotantorakenne on aivan erilainen eri paikoissa ja toiset velkaantuvat koska toiset tekevät ylijäämää. Jotta systeemi toimisi, pitäisi joka tapauksessa koordinoida kauppataseita ja pyrkiä yhtenäistämään tuotantorakennetta ja mielellään sopia yhteisistä minimipalkkasäädöksistä ja niin edespäin.

Lisäksi ainoa todellinen väline joka euron jäsenvaltioilla on keskinäiseen kilpailuun, on työvoiman oikeuksien polkeminen. Eihän siinä mitään jos ei kilpailtaisi keskenään. Eikä siinäkään mitään jos olisi oma rahapolitiikka. Mutta nykyinen järjestely, keskinäinen kilpailu ilman omaa rahapolitiikkaa, ei yksinkertaisesti toimi.
Viimekätisen rahoituksenkin hoitaminen on lähestulkoon mahdotonta, kun pitäisi saada sopu säännöistä, joilla se järjestetään. Jos toisiin ei lähtökohtaisesti luoteta, säännöt jäävät sopimatta. Siitä kärsivät kaikki. Typerintä asiassa on se, että todellinen talouspoliittisen koordinaation tarve antaa epädemokraattiselle komissiolle mahdollisuuden kaapata valta kaikilta vähänkään demokraattisilta elimiltä. Koordinaatio siis hoidetaan tavalla joka lakkauttaa demokratiasta merkittävän siivun.

Valtiot edelleenkin periaatteessa päättävät asioista, mutta komissiosta tulevien sääntöjen puitteissa. Kansalliset budjetit ovat suuria, mutta lopullinen sananvalta (ja sanktiovalta) on komissiolla. Jos sen sijaan olisimme valmiita luopumaan (suuresta osasta) kansallisvaltiotason talouspoliittista päätösvaltaa ja vahvistamaan keskustason demokraattisia elimiä (parlamenttia), demokraattisen talouspolitiikan luomiseen olisi jonkinlaiset mahdollisuudet. Lyhyesti: jos halutaan yhteinen raha, tarvitaan yhteistä talouspolitiikkaa, ja sitä voi tehdä joko demokraattisesti tai epädemokraattisesti. Keskenään kilpailevien kansallisvaltioiden asetelma johtaa helposti demokratian rajoittamiseen.


Mitä seuraa, tai on seuraamatta?

Entä sitten? Mitä tästä seuraa? Mikä kriisin olemus tässä on sitten tuotu esiin?
Toki voi käydä niin että euro hajoaa, eikä tällä pohdiskelulla enää ole ihmeemmin väliä. Taloudellinen krapula on silloin kova, maanosa painiskelee työttömyyden ja sosiaalisten ongelmien kanssa. Siitä selvitään jollakin tahdilla. Euroopan integraatio ottaa takapakkia muillakin aloilla. Kestää hyvin kauan ennen kuin vastaavanlaista kansallisvaltiot ylittävää poliittista toimijaa ryhdytään vakavasti kehittelemään seuraavan kerran, ja tämä tapahtuu varmasti jossakin Eurooppaa kiinnostavammassa paikassa, luultavasti Latinalaisessa Amerikassa.

Mutta kriisin olemuksesta vielä kolme asiaa. Ensinnäkin, internationalistisella vasemmistolla ja rahaliitolla on tänä päivänä yhteiset viholliset, eli mainitut uusliberalismi ja kansallisvaltioajattelu. On kuitenkin epäselvää, mitä yhteisistä vihollisista pitäisi poliittisesti päätellä, vai pitäisikö päätellä mitään – tai onko internationalistinen vasemmisto tällä areenalla ylipäätään minkäänlainen toimija.

Toiseksi, ongelmien aatteellisen ytimen paikantaminen uusliberalismiin ja kansallisvaltiohin kertoo vasta poliittisen asetelman. Asetelma antaa mahdollisuuden mitä moninaisimpiin poliittisiin asenteisiin. Samoin kuin kaikessa muussakin politiikassa, vallan tasapaino ja kyky ilmaista kantoja ratkaisevat, mitä tapahtuu. Kun eletään vielä kohtuullisesti toimivassa demokratiassa, kaikki on periaatteessa auki. Kyse on edelleenkin vahvimmin mielikuvista. Kamppailua käydään siitä, mitä valtio on. Politiikan sisältöä tuottava voima kansan äänestä talousteknokraatteihin tiivistyy lopulta siihen, mikä mielikuva tähän kysymykseen vastaamista ohjaa. Hyvinvointivaltio vai korruptio, kansallisen identiteetin tiivistymä vai vanhentunut politiikan kehys? Oikeastaan kyse ei ole edes hallitsevasta mielikuvasta, vaan hallitsevasta karikatyyrista.

Eurooppa saattaa olla edelleen siinä määrin demokraattinen, että kriisin lopputuloksena on juuri sellainen todellisuus, johon eurooppalaisten keskuudessa vallitseva valtiokäsitys sopii. Taloudellinen ja nationalistinen oikeistolaisuus saattavat todella olla maanosan vahvimmat poliittiset ideat. Ehkä yövartijavaltion kannatus on suurempi kuin sosiaalivaltion. Ehkä kansallisuusaate on lopulta vahvempi kuin kansallisvaltion yli tähyävät voimat. Ehkä eurooppalaiset saavat juuri niin huonon Euroopan kuin ansaitsevat. Enemmän tuloeroja, enemmän keskusvallan teknokratiaa, lippu salkoon.

Kolmanneksi, ja päästäkseni lopulta kiinnostavimpaan asiaan, tämä Eurooppa saattaa kaikesta komissaarivallasta huolimatta kriisiytyä niistä syistä, joita olen yllä yrittänyt kuvata. Hanke muuttuu mahdottomaksi. Tällöin uusliberalismin ja kansallisvaltion kriisi muuttuu kiinnostavaksi alussa mainitusta syystä: koska ne selvisivät 1900-luvusta ja kaikista julistetuista "historian lopuista". Euroa tuhoavat juuri nämä opinkappaleet, joiden selviytyminen on antanut niille jonkinlaisen post-ideologisen leiman. Parhaimmillaan tilanne saattaa karistaa niistä post-ideologisuuden ja saattaa ne kontekstiinsa. Lopulta ne ovat pelkkiä voittajia, ja sellaisena varsin sattumanvaraisia. Ne ovat edelleen voimissaan, koska hallitsevassa poliittisessa kuvittelutavassa ei ole muita yhtä vahvoja ja kokonaisvaltaisia maailman hahmottamisen malleja, jotka tarjoaisivat valmiin sanaston yhteiskunnan ja talouden toiminnan ja ongelmien selittämiseen.

Huonomman Euroopan resepti syntyy siitä, että tällaiset hallitsevat ajatusmallit vahvistavat kriisin hetkellä otettaan siinä tapauksessa, etteivät ne kriisiydy kunnolla. Jos uusliberalismi ja kansallisvaltio sen sijaan kohtaavat ajatusmalleina umpikujan, syntyy jotain aivan uutta jo siksi, että näin täytyy tapahtua. Poliittisen sanaston ja sosiaalisen todellisuuden hahmotustavan täytyy kuitenkin aina tulla jostain.
Nykymaailmaa katsoessa ajatus aivan uusista hahmotustavoista ei herätä ainakaan pelkkää pessimismiä.
 
 
Teppo Eskelinen

Presidentinvaalikeskusteluissa Timo Soini on korostanut useaan otteeseen, että kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa. Lähtöjään tämä kuulostaa mukavalta ja vastaansanomattomalta näkemykseltä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Soini onkin käyttänyt tätä lausumaa keskusteluissa taitavasti kuvatakseen perussuomalaisten kannattajia väärinymmärrettynä ja vainottunakin joukkona.

Soinin vastakritiikki ei olekaan tuulesta temmattu. Tiettyjen perussuomalaisten riveissä toimivien aktiivien touhut ovat saaneet aikaan moraalipaniikkia, ja perusteltu kritiikki heitä kohtaan tahtoo pursuta yli äyräiden koskettamaan ketä tahansa perussuomalaista. Ei vaadita ruudinkeksijää ymmärtämään, että huitova kritiikki on omiaan vahvistamaan yhteisyydentuntoa myös siellä, missä olisi aitoja mielipide-eroja. Huolimaton perussuomalaisten kritiikki voi siis kääntyä itseään vastaan. Soinin retorinen johtopäätös ”oma mielipide ei voi olla väärä” hyppää kuitenkin yli laidan toisella tavalla.

Rinnastetaan se toiseen perussuomalaisten aivoriihen oivallukseen, joka on uudelleenlämmitetty klassikko sananvapaus- ja suvaitsevaisuuskeskustelusta ympäri maailman. Esimerkiksi Soini on usein valittanut, että hänen abortti- tai seksuaalisuuskantojensa kritiikki on osoitus suvaitsemattomuudesta, samoin kuin perussuomalaisen ”maahanmuuttokriittisyyden” kritiikki. ”Suvaitsevaiston fasismi ja darvinismi kukkivat”, kuten hän totesi blogissaan 3. tammikuuta. Toisia ihmisiä kritisoivat kannatkin ovat ”omia mielipiteitä”, joita ei saa kutsua vääriksi suoralta kädeltä. Näin Soini kuvaa itsensä demokratian ja vapauden puolustajaksi ja syyttää muita niiden loukkaamisesta.

Tätä lausumaa on kuitenkin vaikea pukea yhtä pehmoisenmukavaan asuun kuin alussa mainittua omien mielipiteiden puolustusta. Siksi kannan ongelmat ovatkin selvemmät. Poliittiset mielipiteet eivät voi olla koskemattomia ja muuttumattomia, vaan niihin kuuluu kiistely ja koettelu. Kyllähän ihmisten tulisi muuttua elämänsä aikana, niin ihmissuhteissaan ja kasvatuksensa aikana kuin yhteiskuntaan osallistuessaankin. Politiikka ei ole vain mielipiteiden nokittelua.

Ja tietysti jos mielipiteeseen kuuluu, että toiset ihmiset ovat alempiarvoisia, sillä on hankalat seuraukset sen kannalta, miten yhteiskunnassa edes voidaan elää. Kun ei suvaita ominaisuuksia, joille ihmiset eivät voi mitään (toisin kuin vaikka poliittisia mielipiteitä), ollaan vaarallisella alueella. Kaikkien ihmisten arvoa korostavan Soinin luulisi tämän hyväksyvän, mutta silti hän puolustaa kaikkien mielipiteiden oikeellisuutta.

Mutta tämä kritiikki ei liene Soinille kovin merkityksellistä. Perussuomalaiset ovat strategiassaan ymmärtäneet hyvin politiikan any publicity -puolen: tärkeintä on pitää huomio itsessä ja hallita keskustelua. Vaikka keskeiset kannat ammuttaisiin täyteen reikiä, kritiikin kohteenakin perussuomalaiset säilyttävät huomioarvonsa. Tässä vaiheessa se vaikuttaa olevan tärkeintä, kun asema suurena puolueena halutaan vakiinnuttaa. Soini totesikin Neloskanavan järjestämässä keskustelussa Pekka Haaviston kanssa, että joukot oppivat ajan myötä käyttäytymään kunnolla.

Valittaminen toisten suvaitsemattomuudesta osuu myös hyvin nykytilanteeseen. Jos on ihmisryhmiä, jotka kokevat, että heidän maailmankuvansa on ollut piilossa tai ”kielletty”, poliittisen korrektiuden peittämää, tällaiset kannanotot vetoavat heidän loukkauksen tunteisiinsa. Johdonmukaisuus ei ole tärkeintä vaan toisten löytäminen. Soinin mainittu blogiteksti osuu näihin tuntoihin taitavasti:

”Älä unohda epäonnistunutta ihmistä. He haluavat olla mukana, kunhan kokevat kelpaavansa. Siinä oli suvaitsevaisuusoppia selvällä suomella sanottuna. Ihmiselämä on pyhä. Elettävä se on – jokainen elämä. Ja sillä on luovuttamaton arvonsa.”

Tässä on taiten taottu yhteen ”suvaitsevaiston” kritiikki, omien mielipiteiden oikeus ja ihmisarvo. Mutta mitä tällainen kanta tarkoittaa lopulta politiikalle? Kannatettavalta kuulostavan pienen ihmisen puolustuksen rinnalle on liitetty näkemys politiikasta, joka on vastuuton minkä tahansa puolueen johtajalta.

Kannanotoissaan Soini nimittäin lopulta vastustaa kriittistä keskustelua. Perussuomalainen retoriikka maalaa kuvan omista näkemyksistä puhtaina ja alkuperäisinä ja vaatii niiden täydellistä loukkaamattomuutta. Ihmiset ovat siten joukossakin mielipiteineen yksin. Puoluekaan ei ole mielipiteitä muuntava ja kasvattava yhteisö – miten se voisi olla, jos jokaisen mielipide on oikea? – vaan pelkkä mielipiteitä puolustava elin. Tällainen puolue tai kansanliike ei voi kehittää omaa ääntä.

Demokratia ei tarkoita sitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä, ja että kaikkien tulee antaa kukkia. Se tarkoittaa, että mielipiteitä ei saa tukahduttaa väkivalloin, eikä valtiovalta saa hallita niitä.

Jokaisella on oikeus ja vapaus omiin mielipiteisiinsä. Mutta vaikka mielipiteeseen on oikeus, se ei ole automaattisesti oikea. Kuka tahansa ymmärtää, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Demokratiaan vapauden kumppanina – itse asiassa kaikkeen elämään –kuuluu, että mielipiteitä pyritään muuttamaan, toisiin koitetaan vaikuttaa. Miksi?

Koska politiikkaan täytyy kuulua ajatus, että toisilla on vääriä mielipiteitä, joiden halutaan muuttuvan. Politiikka on kamppailua näkemysten välillä, kamppailua ihmisten kannatuksesta. Näinhän on oltava: muutoin se kutistuisi vain valmiiden jääräpäisten eturyhmien väliseksi kädenväännöksi, jossa ei opita, muututa eikä kasveta. Maailma muuttuisi, mutta näkemykset siitä eivät.

Yhteiskunnissa on aina ristiriitoja, niin näkyviä kuin piileviäkin. Demokraattisen politiikan tarkoituksena on ratkoa niitä rauhanomaisesti ja antaa kaikille mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Demokraattinen politiikka joutuu myös aina kamppailemaan asioita vastaan, jotka estävät tätä, esimerkiksi kasvavia luokkaeroja, julkisen keskustelun monopoleja tai sukupuolten, etnisten tai uskonnollisten ryhmien välisiä oikeuksien eroja. Demokraattinen yhteiskunta ei synny vain äänestysmenetelmistä ja edustamisen tavoista, vaan se pitää synnyttää, kipeästikin, vapauden, demokraattisten käytäntöjen ja tasa-arvon kolmiyhteydessä.

Ja täytyy muistaa, että tämä ei vie väistämättä rauhaisaan lintukotoon. Se vain takaa, että yhteiskunnallisia konflikteja ei ratkaista väkivalloin.

Demokratiassa on siis olennaista, että mielipiteet joutuvat koetukselle. Jotkut niistä pääsevät valtaan, mutta on tärkeää, että pelin säännöt eivät tue mitään valmiiksi (esimerkiksi taloudellisen tietämyksen haastaminen on tärkeää, ettei asiantuntijatietoon voida vedota vailla kriittistä keskustelua). Valittaminen kritiikistä ylipäänsä on siis lähtökohtaisesti epädemokraattinen näkökulma. Kritiikin tavoista ja sisällöistä sopiikin valittaa.

Mutta keskustelua ja kiistelyä ei pidä vastustaa. Niiden puutteesta kärsisi koko suomalainen poliittinen keskustelu. Tällaisesta ylimalkaisesta mielipiteiden puolustamisesta seuraa vain arvojen teatteria, jossa roolit ja näyttelijät ovat valmiita.

 

Ville Lähde