Verkkoloki syyskuulle 2010

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


toimitus
27.09.2010
-

Thomas Hobbesin Leviathanin mukaan ihmisen elo luonnontilassa on, Tuomo Ahon suomennoksen sanoin, "yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt". Jeff McMahan, joka toimii filosofian professorina Rutgersin yliopistossa New Jerseyssa, on puolestaan havahtunut siihen, ettei luonto olekaan se sopusointuinen onnela, josta siniset unelmat kertovat, vaan että eläimet listivät ja ahmivat toisiaan siekailematta.


McMahan yrittelee myrskyä vesilasiin New York Times -verkkokolumnissaan "The Meat Eaters" (http://opinionator.blogs.nytimes.com/2010/09/19/the-meat-eaters/?ref=opi...), jossa hän päättelee, että kärsimyksen eliminoimisen nimissä meillä on syy toivoa kaikkien lihaa syövien lajien kuolemista sukupuuttoon. Se, että lihansyöjät hankkivat ravintoa, tuottaa ruoaksi joutuville suunnattomasti piinaa, jolta kasvissyöjien maailmassa säästyttäisiin. Ihmiskunnalla ei vielä ole pomminvarmoja välineitä muiden lajien kehityksen ohjailuun, mutta mitä enemmän vaihtoehtoja eläimistöön vaikuttamiseen saadaan, linjaa McMahan, sitä suuremmalla syyllä ihmisen tulisi pyrkiä suosimaan kasvissyöjien selviytymistä lihansyöjien kustannuksella. 


McMahan oivaltaa, että tässä tilanteessa ihmiskuntaa voitaisiin syyttää "Jumalan leikkimisestä". Hänellä on kaksi puolustuskonstia: ensinnäkin se, että silloin tuomitaan moraalinen toiminta, kun taas samalla sallitaan moraalisesti neutraali toiminta, jolla olisi samanlaiset seuraukset. Toinen vasta-argumentti on se, ettei ole Jumalaa, jonka varpaille ihmiskunta voisi astua. Luontoon vetoaminen kokee McMahanin käsittelyssä saman kestämättömän metafysiikan kohtalon kuin Jumalaan vetoaminen. Ja jos eläimille aiheutuva kärsimys on paha asia silloin, kun sen aiheuttaa ihminen, se on paha asia myös silloin, kun sen aiheuttavat toiset eläimet, päättelee McMahan. Siksi ihmisillä on moraalinen syy estää eläinten kärsimys, ja lihaa syövien predaattorien joukkokato säästäisi lukuisilta väkivaltaisilta kuolemilta.


Voisi arvella, että McMahanin artikkelin pontimena on itse asiassa löytää argumentti, jonka tarkoituksena on päästä eroon luonnon epädialektisesta epäinhimillisyydestä, siitä, että luonto todella merkitsee ihmisen näkökulmasta täydellistä vierautta. Hänen päättelyketjunsa paljastaa, miten vasta ihmisen puuttuminen asioihin, tässä tapauksessa elävien lajien olemassaolon säätely, tekee luonnon todelliseksi ihmiselle. Mutta metafysiikkakriittisten ajattelijoiden suosikkisiirtoa käyttäen McMahan on korvannut kritisoimansa metafysiikan omalla metafysiikallaan, jota hän ei vain myönnä metafysiikaksi. Kärsimyksen estämisen konkretia katoaa ja siitä tulee abstrakti periaate, jonka painon alle kaikki asiayhteydet ja kokemussuhteet romahtavat. McMahanin menetelmällä voitaisiin päätyä ties millaisiin johtopäätöksiin vain pääperiaatetta vaihtelemalla.


Vuonna 1807 Hegel kirjoitti esseen "Kuka ajattelee abstraktisti?" ja nälvi siinä niitä, jotka nostavat yhden irrallisen seikan kaiken muun yläpuolelle ja oikovat siten mutkat suoriksi. Kun ajattelu on abstraktia, sen avulla pääsee aina haluamiinsa johtopäätöksiin.

 

Tapani Kilpeläinen
 

(Hegelin essee on ilmestynyt suomeksi lehdessä niin & näin 3/03, suom. Vesa Oittinen.)

toimitus
22.09.2010
-

Matti Vanhanen siirtyi pääministeristä rivikansanedustajaksi ja saman tien Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi. Poliitikkona häntä pidettiin pystyvänä, uutterana ja sovittelevana mutta myös ilmeettömänä, etäisenä ja yksityisajattelussaan haihattelevaisena. Hän joutui ottamaan johtoonsa Suomen keskustan ja siinä sivussa Suomenkin poikkeuksellisessa kriisitilanteessa. Hänen edeltäjänsä oli syyllistynyt oikeudellisesti ja moraalisesti moitittavaan toimintaan sinänsä sankarillisia, totuutta tavoittelevia ja kansalaisten tietoa lisääviä päämääriä ajaessaan. Tämä toimeksianto, pesti isänmaan ja puolueen pelastajaksi, sävytti Vanhasen kaikkea toimintaa. Hänestä voikin pitää eritoten sen tähden, että hänen toimiaan ei näyttänyt ohjaavan pyrkimys tulla pidetyksi.

 
Vanhasen toimia vaikuttivat viitoittavan velvollisuudentunto, asiallisuus ja ratkaisukeskeisyys sekä poliitikoilta monesti turhaan kaivattu vakaumuksellisuus. Paha vain, että hänen tärkeät periaatteelliset kantansa (kuten poliitikonkin yksityiselämän suoja) sotkeentuivat kohtuuttomaan vallankäyttöön (Ruusus-oikeudenkäynti). Paha vain, että hänen vähintäänkin kiinnostavat ideansa (biomassan energiakäyttö ja löyhä yhdyskuntarakenne) olivat niin räikeän puoluekantaisia (hyvin toimeen tulevien maanomistajien suosimista). Siksi mies, joka  raakilemaisen ja ehkä raakalaismaisenkin työreformin jälkeen esimerkiksi kehitteli kiistattoman etevästi ’kolmannen tien’ ajatusta ja vastusti yksiselitteisen komeasti SDP:n (ja sittemmin näemmä vihreätkin) vallannutta maahanmuuttovastaisuutta, ei voinut hahmottua merkittäväksi yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi ja sydämelliseksi moralistiksi. Vanhanen hahmottui koleaksi vallankäyttäjäksi ja puliveivauspolitiikan viimeiseksi mohikaaniksi. Hänestä tuli kulissi ja savuverho poliittisen toiminnan vääryyksille.

 
Keskustan vaalirahaskandaali ajoi lopulta ulos ja lokaan niin vilunkielkeillään suorastaan rehvastelleen Jarmo Korhosen kuin hänen hyveelliseksi vastavoimakseen tarjoutuneen Matti Vanhasen.

 

Ei mielikuvaa

Vanhasen kujanjuoksun toistetuin mutta yhä puutteellisesti ymmärretty hetki koitti kesäkuussa 2008. Eduskunnan kyselytunnilla Jukka Gustafsson (sd.) tiukkasi, oliko pääministeri tavannut keskustaa rahoittaneiden kiinteistöyhtiö Nova Groupin ja Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n edustajia virka-asunnollaan järjestetyssä tilaisuudessa. Vanhanen vastasi: ”Minulla ei ole mielikuvaa tällaisesta tapaamisesta, eikä ole edelleenkään sellaista mielikuvaa.”

 
Samassa yhteydessä Vanhanen totesi, että ”sen kyllä muistaisin”, jos olisi ollut KMS:n kanssa vaaliraha-asioista sopimassa. Hän siis antoi luvan tulkita, että ”mielikuva” on kutakuinkin sama asia kuin ”muistikuva”. Tämän vahvistaa hänen lausuntonsa samasta asiasta kysyttäessä syyskuussa 2009, jolloin hän totesi yleisesti, ettei voi kantaa vastuuta vuosikymmenien saatossa luodusta käytännöstä. Ja erityisesti: ”En ole valehdellut vaan muistanut väärin.”

 
Vanhasen sanavalinnan täyttä merkitystä ei ole huomattu. ”Minulla ei ole mielikuvaa” ei ole kankea tai hapuileva hätärepliikki. Se on suomennos aivan tietystä maailmalla tunnetusta poliittisesta fraasista, englanninkielisestä I have no recollectionista. Se taas on ollut vähintään parikymmentä vuotta etenkin Yhdysvaltain poliittisessa elämässä suoranainen korruption tunnuslause. Poliitikon tai virkamiehen oletetaan sanovan niin silloin, kun nimenomaan tietää tehneensä väärin ja pyrkii jo ennalta välttämään rikkomuksensa tai rikoksensa kovimmat seuraamukset. Esimerkiksi YLEn englanninkielisillä nettisivuilla ja HS:n kansainvälisessä painoksessa Vanhasen kommentit sekä kesältä 2008 että syksyltä 2009 käännettiin juuri recollectionin avulla.

 
Repliikin historia on vielä kirjoittamatta. Se on oleva poliittisen ja draamallisen toiminnan historiaa. Aloittaa sopii vaikkapa eräästä syyteharkintakuulemistilaisuudesta Los Angelesissa helmikuussa 1962, kun elokuvanäyttelijöitten yhdistystä (SAG) epäiltiin mahdollisesti lainvastaisista toimista ja niillä hankituista huomattavista taloudellisista voitoista. ”En halua vaikuttaa siltä, että yrittäisin olla tieten tahtoen epämääräinen”, sanoi SAG:n nokkamies liittovaltion oikeuselimelle, joka kyseli hänen yhteyksistään erityisesti arveluttavaa sopimusetua antaneen ja saaneen televisioelokuvayhtiö MCA:n edustajiin. Tuo mies oli juuri 51 vuotta täyttänyt Ronald Reagan.

 
Reagan oli hyvää vauhtia päättämäisillään filmiuraansa ja aloittamaisillaan puoluepoliittisen uransa republikaanien oikeistosiiven uutena toivona. Hän kypsyi poliitikoksi Hollywoodissa ammattikuntansa keulahahmona ja antikommunistisena aktivistina. Mainitussa istunnossa grand juryn pakeilla Reagan sanoi, että häntä itseäänkin suoraan hyödyttäneet kytkyt kyseenalaisia diilejä tehneisiin rahamiehiin eivät olleet hänen tarkassa muistissaan, koska muun muassa häät ja kuherruskuukausi Nancyn kanssa olivat saaneet hänet väitettyjen neuvonpitojen tapahtuma-aikoihin hivenen ”utuiseksi”: ”Haluaisin teidän tajuavan, että minun muistini on kuin tapaamisten kaleidoskooppi, joten olen varma, että jos istuutuisin jonkun kanssa asioihin ryhtyäksemme, niin muistaisin kyllä kaiken yksityiskohtia myöten.” Reagan kiisti tavanneensa MCA:n väkeä tiettynä aikana, tietyssä paikassa, tiettyä tarkoitusta varten, ja tuli samalla arvioineeksi esteellisyyttään sanankäänteillä, jotka kaikuivat sittemmin myös Arkadianmäen graniitista ja jakarandasta ympäri Suomennientä:

 

”Ei, taisin jo kertoakin teille, että en muista tuota. Minä en muista [I don’t recall.] […] En rehellisesti sanottuna muista. […] on hyvin mahdollista, että oli tekeillä jotain, mihin minä en osallistunut, mutta minulla ei ole tästä nimenomaisesta asiasta mitään mielikuvaa [I have no recollection].”

 

Kolme vuosikymmentä myöhemmin tehdyssä suuren luokan Hollywood-elokuvassa Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger, 1994) totuudellisuuteen ja laillisuuteen pyrkivä CIA-virkailija Jack Ryan (Harrison Ford) havahtuu inhaan juoneen. Hän tajuaa, että hänen kollegansa ovat masinoineet kokaiinikartellien vastaisen salaisen sotilasoperaation presidentin vielä salaisemmasta aloitteesta. Kongressilta juuri lisää huumevastaisen kampanjan ei-sotilaallista rahoitusta hankkineesta Ryanista on tullut tietämättään valehtelija. Kun Ryan tiukkaa paatuneelta virkaveljeltään Robert Ritterilta pimitetyn puuhailun oikeutusta, tämä neuvoo, miten vastata poliitikkojen ikäviin kysymyksiin kongressin käynnistämässä tutkinnassa:

 

I have no recollection of that. Sinun pitää oppia tuo sanamuoto.”

 

Leffan pohjan muodostavassa Tom Clancyn samannimisessä romaanissa (1989; suom. 1990) näitä sanoja ei lausuta. Ne ovat filmikäsikirjoittajien lisäystä. Niin valkokankaalla kuin kirjankansienkin välissä Ryan pystyy lopulta päihittämään häntä partiopojaksi haukkuvan Ritterin ja muut lierot. Hän kykenee verta ja hikeä vuodattamalla uudistamaan uskon demokratian ja avoimen yhteiskunnan toimivuuteen. Romaanissa jonkinlaisen kunnianpalautuksen saa myös Ritterin hämärät puuhat siunannut presidentti, mutta kirjasta tehdyssä elokuvassa vain Ryanin edustama sankariyksilö pääsee kuiville. Kenties tarinan opetuksena on, että kaikissa poliitikoissa piilee aimo annos ryania ja ritteria: valmiutta kumpaankin suuntaan suorastaan edellytetään hyvältä poliitikolta.

 
Rainaa on helpompi tulkita kuin Vanhasen päätöstä ottaa vinkistä I have no recollection, Senator vaarin Suomen eduskunnan kyselytunnilla. Huomiota herättävällä ja paljon puhuvalla sanavalinnallaan hän yhtä kaikki ikään kuin epäsuorasti myönsi salaavansa ja valehtelevansa. On joutavaa yrittää selvittää, oliko Vanhanen itsebriiffauksekseen katsellut toimintaelokuvaa vai konsultoinut juristeja. Muistelmat saattavat aikanaan tarjota jonkin vastauksen. Tällä erää Vanhanen pystyy Harrison Fordin tapaiseen luottamuksen palautukseen vain panemalla oman päänsä pantiksi. Hän ei tosin enää pääse vastaamaan kansanedustajille vaan todennäköisesti valtakunnanoikeudelle.

 
Oli miten oli, jostain kumman syystä pääministeri antoi alluusiollaan selvän vihjeen ja tulkintaohjeen. Hän lähestulkoon sanoi: ”Niin, täällä ollaan. Tänne jouduin pyytämättä ja yllätyksenä. Sen tiedätte. Jouduin keskelle tätä likaista peliä. Pelaan sitä teidän asioittenne hoitajana. Myönnetään, ennen kaikkea vauraitten maanomistajien asioitten. Mutta teidän muittenkin. Sen myöntänette. Systeemissä on paljon mätää. Täällä ryvettyy. Minäkin ryvetyin. Olen jäänyt nalkkiin. Pitäkää seuraavia tapahtumia sirkuksena tai teatterina tai elokuvana, jos niin haluatte. Mutta politiikka on yhteisten ja erityisten etujen limittämistä vaihtuvissa tilanteissa ja muuttuvissa voimasuhteissa. Se ei ole aina siivoa puuhaa. Näette sentään, kuinka kärsin tämän kaiken keskellä. Kalseana pidätte, mutta ette voi olla näkemättä, miten velvollisuus syö miestä, valta ruhjoo elävää kudosta ja salaisuudet polttavat sisuksia. Lähtölaskenta on alkanut. Minun myötäni menee mailleen kokonainen kulttuuri.”

 
No, ei sanonut, ei. Vaan hänpä olikin Suomen pääministeri 2000-luvulla eikä Englannin kuningas 1600-luvulla. Shakespearen kruunupäät ovat menneet. Nyt menevät viimeiset vanhasetkin.

 

Uudet pelaajat

Vanhasen edustama väistyvä poliitikkotyyppi on rakenteen ääntä käyttävä, aseman ja auktoriteetin merkiksi saadun haarniskan suojista puhuva, uskottavuutensa menetykseen kaatuva ja sortuessaan kokonaisen perinteen, vakanssin ja ideologian samalla tärväävä hahmo. Tämän poliitikkotyypin useimmat toivottavat kernaasti tervemenneeksi.

 
Mutta vaikka tilalle tulee jotain kivempaa, tilalle ei tule välttämättä mitään joka suhteessa parempaa. Uusi poliitikkotyyppi on kansalaisenkaltainen, erehtyväinen, katuvainen, pahoittelevainen, arkinen ja läheinen. Näitä poliitikkoja on etenkin kokoomuslaisissa ja vihreissä, vähiten keskustalaisissa ja demareissa.

 
Opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) antoi helmikuussa 2009 ymmärtää Helsingin Sanomat Kuukausiliite -palstoilla, että yhteiskuntakritiikki on katkeruutta. Kaksi päivää myöhemmin hän pyysi anteeksi sanomisiaan Aamulehti-haastattelussa. Kömmähdyksessä ei romahtanut eikä ryvettynyt mitään. Sama nuori raikas nasaali se vain joksahteli, haksahteli ja pahoitteli. Oli kuin kuka tahansa. Vähän hoopo innostuessaan, mutta perimmältään oikeamielinen. Tai ainakin oikeistomielinen, sillä anteeksi pyytänyt ja saanut Virkkunen saattoi rauhassa jatkaa koulutuspolitiikkaansa, joka on oikein hyvin linjassa kritiikin suitsimisen kanssa. Tuossa politiikassa vapaan tutkimuksen asemaa kurjistetaan yliopistoautonomian nimissä ja peruskoululaisilta evätään mahdollisuus kriittisen ajattelun oppimiseen, ilmeisesti sen katkeruutta lisäävän vaikutuksen takia. Kokoomuksen masinoimaan tuntijakouudistukseen ei ole toistaiseksi puututtu joukkotiedotusvälineissä, vaikka sen liepeillä ja tukena, alaikäisten päänmenoksi ja koko kansalaisyhteiskunnan tappioksi, mellastaa maan synkänmustin ja antikriittisin taantumus.

 
Ulkoministeri Alexander Stubb (kok.) taas kommentoi viime perjantain HS:n mukaan Ranskan toimeenpanemia romanikarkotuksia sanomalla, että EU:n on moisten ilmiöiden keskellä turha saarnata ihmisoikeuksista. Tämä olisi ollut aiheellinen huomautus, ellei Stubb olisi itse hiljan toivonut, että EU ylimalkaan lopettaisi ihmisoikeuksista meuhkaamisen. Hänen romanilausuntonsa siis sanookin, että romaneja saa kohdella kaltoin, kunhan ei mene väittämään olevansa lujasti ihmisoikeuksien puolella. Tätä tulkintamahdollisuutta Stubb epäilemättä pahoittelisi, jos häneltä asiasta kysyttäisiin vaikkapa hyväntuulisen urheilutapahtuman tuoksinassa. Tuloksena ei avautuisi mukavan persoonan ja uuden euro-oikeistolaisen kylmän politiikan välinen todellinen epäsuhta vaan raikas tuulahdus uudesta poliitikkotyypistä, joka ei aina jaksa asetella sanojaan parhain päin. Sillä kukapa muukaan jaksaa. On sitä hauskempaakin tekemistä. Jätetään vanhaset kakistelemaan, kanervat tekstailemaan ja neukkuajan pöljät kommunikeoitaan väsäilemään. Ollaan me, jotka sentään elossa ollaan ja nykyaikaa asutetaan, ollaan me vanhoista taakoista vapaita. Hymyillään ja otetaan rennosti, sen mukaan kuin kullakin on siihen varaa, eivätkä katkera kritiikki tai kimurantit ihmisoikeudet sitä häiritse.

 
Vanhasen vastuunpainama konnuus voi monissa silmissä olla sittenkin siedettävämpää kuin vaikkapa kokoomusministereissä ehkä puhtaimmillaan näkyvä kepeä uuspelurius. Toiselta puolen erehtyväiseen yksilöllisyyteen puettu oman edun esittäminen yleisenä etuna saattaa maistua raikkaalta monen vuoden järjestelmänjäykän pompöösin pönötyksen jälkeen. Tämän murroksen keskellä eletään: väistyvässä tyypissä esiin tulevat viat ovat ilmeisempiä, uuden tyypin suojissa tehdyt luvattomat siirrot vielä hankalammin hahmottuvia. Samaan aikaan kukaties puolet kansalaisista pitää, ainakin mahatuntemuksen tasolla, luontevaa esiintymistä mediassa oitis vilpillisyyden, noin puolet samaa asiaa vilpittömyyden merkkinä.

 
Oli miten oli, heppoinen yksilöllisyys myy jo paljon paremmin kuin kaaderijämäköinti. Sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset häviävät jähmeän kollektiivinsa vankeina joka päivä lisää vihreitten ja kokoomuslaisten marssittaessa esiin yhä uusia luonnikkaan löysäranteisia ja löyhäsuisia mukavikkoja, jotka kelluvat vapaasti ohjelmavirrassa ja järjestelevät viileästi edut kotiin kaikille 2010-luvun voittajille.

 
Aivan kuin Vanhanen olisi kommentoinut tätä uutta tyyppiä veistellessään viime torstaina tv-kameroiden edessä tyynesti ja hymyillen ”hoksaamattomuuksistaan”. Seisoskeltiin Suomen perheyritysten liiton toimitilojen edustalla, Urho’s Pubin kulmalla, kivenheiton päässä Ståhlbergin ja Svinhufvudin patsailta, loanheiton päässä eduskuntatalosta. Joskus Vanhanen varmaankin vielä tosissaan tavoitteli paikkaa historiallisessa suurten mittojen huippujohtajistossa. Hän peri paikan puuhastelijatason huiputtajistossa. Hän kaatui säätiösuhmurointiin, toimintaan klassisen määritelmän mukaan ”puolijulkisella” alueella. Ydinvoiman vastaisen ponsilausuman aikoinaan koonneesta idealistista tuli mies, jolle valtakunnanoikeuskaan ei ole mitään ”sen kummempaa”. Onhan prosessi helpotus vuosien pimittämisen ja vedättämisen jälkeen. Kyllä siinä pyrkii iso hymy päälle, vaikka jalka on paketissa ja pää vadilla.

 
Aivan kuin Vanhanen olisi sanonut toimittajille ja kaikille vastustajilleen: ”Tehän olette lähteneet kuin rosvon kimppuun. Minä olen joka päivä teidän nähtenne opettanut temppelissä, ettekä te ole ottaneet minua kiinni. Mutta kirjoitusten oli käytävä toteen.” (Mark. 14:48–49.) Tai kannattajilleen: ”Antakaa tämän tapahtua” (Luuk. 22:51).

 
Tämä oli tyyli. Nyt vallitsevat jo uudet, vielä vähän läpinäkymättömämmät.

 

 

Jarkko S. Tuusvuori

 
Kirjallisuus

Clancy, Tom, Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger, 1989). Suom. Reima Uusitalo. WSOY, Helsinki 1990.

Kaarto, Hanna, The Law, Morals, and a Dodgy Memory. Helsingin Sanomat International Edition 22/ix/10.

Moldea, Dan E., Dark Victory. Ronald Reagan, MCA, and the Mob. Viking, New York 1986.

Noyce, Philip (ohj.), Isku Kolumbiaan (Clear and Present Danger). Käsikirj. Donald Stewart, Steven Zaillian & John Milius. Paramount Pictures, Hollywood 1994.

Ukkola, Sanna, Vanhasen muisti palaa pätkittäin. Ilta-Sanomat 16/vi/09.

 

 

Kulttuurilehdet ja kritiikki

 

Yhdysvaltalainen filosofi John Dewey katsoi, että kaikki taide on kokemusta. Mitä muotoja taiteelliset teokset tai tuotokset saavatkaan, ne ovat pohjimmiltaan kokemusta. Sillä taide tekee varsinaisen teoksensa, tekosensa tai työnsä kokemuksessa, taiteilijan ja hänen teoksistaan nauttivan lukijan, katsojan tai kuulijan kokemuksessa.

 
Deweyn 1934 ilmestyneeseen kirjaan Taide kokemuksena sisältyy erillinen luku kritiikistä. Deweyn mukaan koko sana tai käsite oli tulehtunut. Aina kun mainittiin termi "kritiikki" tai "arvostelu", virisivät väärät mieli- ja kielikuvat. Erityisen usein syntyi ajatuksia tuomiota tai suitsutusta ansaitsevista saavutuksista sana-, kuva-, sävel-, näyttämö-, tanssi-, rakennus- tai filmitaiteessa. Deweyn mukaan tuomiovaltaisesti puntaroiva arvostelemistapa – jota meidän päivinämmekin edustaa, vimmaisesti tai valjusti, ehkä yhdeksän kirja-arvostelua kymmenestä – juontuu uskosta ikuisiin standardeihin. Ja usko tällaiseen vakiomallisuuteen tai pysyvään valioisuuteen taas kumpuaa tiedostetusta tai tiedostamattomasta suurmiespalvonnasta. Joku on joskus antanut viimekätisen taidonnäytteen koko jälkimaailman seurattavaksi tai siitä surkuteltavasti poikettavaksi.

 
Arvattavasti Deweyn oman käsityksen mukaan arvostelemisen asiana on paremminkin kuvastaa ja edistää kokemusta, olla yksi kokemus taiteen jatkuvassa syntymisessä, taiteen, joka on kokemusta ja jonka teokset, sekä tekijöilleen että havaitsijoilleen, ovat yksittäisiä, erityisiä, täyteläisiä kokemuksia.

 
Dewey ajatteli näitä ajatuksia 80 vuotta sitten. Moni asia on muuttunut, siirtynyt toiseen paikkaan kulttuurin kokonaisuudessa, joka itse on muuttunut joksikin muuksi kuin kokonaisuudeksi. Jo Dewey puhui "laajamittaisesta hajaannuksesta". Hänen päällimmäisenä huolenaan oli taiteen palauttaminen maan pinnalle jostain yliaistillisesta tyyssijastaan, loitto- tai kaukosfääristään, jonne sen olivat toimittaneet yhteistyössä taiteen liikahenkiset ihastelijat ja taiteen vähähenkiset vieroksujat. Nykyään moni haluaisi pikemminkin nostaa taidetta jälleen irti maasta, edes rahtusen. Ikinormien vaikutuksen sinetöi meillä kaikkien pettävä varmuus siitä, ettei niitä ole, vaikka niihin parastaikaa varataan. Oman aikansa oloissa Dewey huomasi, että tuomitsevaa kritiikkiä esittivät tyypillisesti akateemiset tutkijat. Meillä tuomareiksi ryhtyvät kerkeimmin senttarit.

 
Merkittävin ero on kuitenkin ydinkäsitteessä ’kokemus’. Tere Vadénin mukaan länsimaisen kulttuurin pääasiallinen tehtävä on tuhota kokemus. Varmimmin tämä selviää sen halussa juhlia ja jumaloida elämyksiä. Dewey on ikään kuin viimeisiä kaikuja jostain muusta, ajalta ennen teknologis-kaupallisen, kokemusta toitottavan ja kokemusta kammoavan ajattelun lopullista läpimurtoa.

 
Deweylle kokemus tarkoitti elävien olentojen luonnollista ja kehittyvää kanssakäymistä omissa olopiireissään. Ihmisen kokemus oli arkista tekemistä toisten kanssa tai toisten varassa, aina jossain yksityisen ja julkisen rajamailla, kumpaankin suuntaan artikuloitumassa. 2000-luvun kokijoille kokemus on sisäistä, erillistä, sanoiksi saamatonta, mystistä, subjektiivista. "Mä koen siis, et, tää niiku, tavallaan, siis, mä vaan koen." Eikä tässä kaikki. Deweylle kokemus oli kylläkin jotain unohtunutta, itsestäänselvyytenä sivuutettua, mutta virvoitettavissa, hätiin kutsuttavissa, elvytettävissä koko pituudeltaan ja leveydeltään, koko vaihtelevarytmiseltä kulultaan, vuoroin tihentyvältä, vuoroin höllentyvältä rytmiltään vuorovaikutuksessa, josta olemme pääsemättömissä ympäristömme kanssa ja joka pohjustaa rikasmuotoista ja reilua yhteiselämää kansalaisyhteiskunnassa. Meille kokemus on ostopalvelu, markkinaväen tuotteistamia elämyspaketteja, pääsääntöisesti vauraammanpuoleiselle väestönosalle.

 
Laiskalle kritiikille tämän asetelman kärjistyminen tietää helpotusta toimenkuvaan. Typerryttävän läyhäinen ja pöllämystyttävän kämäinen kulttuurimme suo tilaisuuksia pidäkkeettömään uuselitismiin. Olemattomin ponnistuksin saadaan yleisessä jaossa liikkuvat hokemat ja hairahdukset paljastettua kestämättömyyksiksi ja tietämättömyyksiksi. Niiden viereen, hajuraon päähän, perustetaan paremmintietävien salonki ja kultivoituneemman puheen kioski. Joka päivä tarvitsee olla aina vähän vähemmän sivistynyt ja aina vähän vähemmän kokenut käydäkseen sivistyneestä ja kokeneesta. Nämä ovat kriitikon kissanpäiviä, intellektuellin ilonpäiviä, tärkeilijän rokulipäiviä, kevyttä herkistelyä konossöörille niin monen vuosisadan raskaitten ratakierrosten jälkeen. Nämä ovat murheellisia aikoja taiteelle ja taidekritiikille kokemuksena.

 
Kulttuurilehdet syntyivät kutakuinkin nykyisenkaltaisessa merkityksessään Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1700-luvun loppupuolella. Niiden syntyminen ja kehitys nykypäivään saakka kiinnittyvät tiukasti julkisuuden itsensä syntyyn ja kehitykseen. Filosofi ja sosiologi Jürgen Habermas on kehitellyt teoriaa julkisuuden rakennemuutoksista (Strukturwandel der Öffentlichkeit). Mukaillaan Habermasin teoriaa tässä hieman käsillä oleviin tarpeisiimme.

 
Ensimmäistä julkisuutta oli kuninkaan julkisuus. Se tarkoitti hallitsijaa sanelemassa alamaisilleen uudessa viestinnällisessä välitilassa ja väliaineessa, uuden, kalentereista sekä käsky- ja kauppakirjeistä laajentuneen ja hienostuneen kaikupohjan turvin. Jo pian kirjapainotoiminnan päästyä vauhtiin Euroopassa ja eritoten 1600-luvun alusta alkaen maalliset, hengelliset ja kaupalliset mahtipiirit havahtuivat siihen, että aikakautiset painatteet olivat tehokas vallanjatke fyysisen pakottamiselle ja verotukselle. Ajattelutapojen, puheenparsien ja elämänrytmien yhdenmukaistaminen edisti hallintaa, koska se lisäsi hallittujen käyttäytymisen ennustettavuutta. Säällisyys ja säyseys sisäistettiin.

 
Käänne koitti 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä USA:n ja Ranskan vallankumousten myötä. Niiden jälkeen julkisuus olikin kansalaisten julkisuutta. Se oli muuttunut herruuttajien symbolisesta pelikentästä herruutettujen toimintapiiriksi. Pompöösistä paraatikentästä oli tullut kriittinen kamppailuareena. 1800-luvun alusta lähtien julkisuuden ensisijaiseksi tehtäväksi ja luonteeksi muodostui vallanpitäjien toiminnan säännöllinen seuraaminen, pienten ja suurten kuninkaitten kurissapito. Samalla mullistui yleisön käsite. Lukijakunta ei ollut enää väkisinkin tapauskohtaisesti osittunut, romaaneja ei kirjoitettu enää kirjallisille klikeille tai kuppikunnille, vaan aina kun kirjoitettiin, kirjoitettiin periaatteessa kaikelle kansalle. Julkisuus muutti suuntansa ja demokratisoitui.

 
Uusi käänne alkoi kuitenkin jo 1800-luvun puolivälissä. Laajan yleisön ihanne, sen uusi välttämättömyys kaupallistui silkkaa vastaansanomattomuuttaan. Britanniasta alkaen lehdet pääsivät kiinni yhä huimempiin asiakasmääriin: irtonumero-ostajia, tilaajia ja ilmoittajia kertyi menestyneimmille välineille niin paljon, että ne saattoivat perustaa kolossaalisia painolaitoksia, giganttisia pääkonttoreita ja titaanisia henkilöstöjä melkein aineetonta tavaraa pusaamaan. Tekstiviesti on totta vie tekstin huonetta ja sukua. Journalismista tuli ammatti, lehdistöstä valtiomahti ja sanasta rahanalaista tavaraa. Yhä useammin valta ja sen kritiikki yhdentyivät.

 
Edeltäneen, lyhyeksi jääneen enemmän tai vähemmän puhtaan kriittisen valistusvaiheen eetos ei kadonnut koskaan kokonaan. Mutta kriittinen kirjoittaminen on vähintäänkin viimeiset 150 vuotta joutunut jotenkin ratkaisemaan suhteensa kirjoittamiseen bisneksenä. Ja luovia ratkaisuja onkin nähty, mutta aina mainostetaan ja kaupataan jotain.

 
Olisiko tätäkään puheenvuoroa aloitettu Deweyn ajatuksilla, ellei puhuja olisi juuri kollegansa ja ystävänsä Antti Immosen kanssa suomentanut Deweyn kirjaa, vieläpä ystäviensä kanssa perustamansa lehden perustamaan kirjasarjaan? Olisiko viitattu Tere Vadéniin, ellei hän olisi puhujan kollega ja ystävä? Olisi, sillä muiden muassa hänen avullaan nähdään Deweyn filosofian suuri historiallinen merkitys. Se on jäänne unohtamastamme hyvästä, vallankumouksellisesta Amerikasta: ehkä viimeinen grandiöösi näkymä kansanvaltaisesta julkisuudesta, todellisesta uudisraivauksesta, kriittisestä ja itsekriittisestä kansalaisjulkisuudesta, joka on kaikkien etu, kaikkien oikeus, kaikkien turva ja kaikkien nautinto.

 
Suuri kaupallistumisen päätrendi on kaiken aikaa vahvistunut, kunnes – niin väitetään, niin uskotaan – tietoverkkopohjainen uusi tiedonvälityksen vallankumous nettilehtineen, blogeineen, sosiaalimediumeineen ja kansalaisjournalismeineen on pakottanut lehti-imperiumeista legendaarisimmatkin seriöösiin pähkäilyyn ja hilariöösiin säntäilyyn ajantasaisten toimintatapojen kokeiluissa, mammonan näkökulmasta perin outojen ja omalakisten uusyleisöjen liehittelyssä. Varmaa on ainakin se, että rahavalta tekee kaikkensa neutralisoidakseen tämän uusimmankin rakennemuutoksen kriittisen potentiaalin ja ostaakseen uuden julkisen, yhteisen tilan omakseen, eetterieekkeri eetterieekkeriltä.

 
Kulttuurilehti on epäselvä ja arveluttava käsite. Nimitettäköön tässä kulttuurilehdiksi sellaisia toimitteita, joissa jokin erityinen kokemusalue liitetään julkisuuden kirjavaan kokonaisuuteen. Monesti kulttuurilehdet syntyvät, kun jokin ryhmä toteaa, etteivät olemassa olevat kanavat tee riittävästi oikeutta sen tärkeiksi kokemille asioille. Olipa lehden ote sitten terävä, pureva ja tiukkaava tai paremminkin lepsun lauhkea tai huolettoman letkeä tai sisäpiirimäisyydessään ulkopuolisille käsittämätön, se on pelkällä olemassaolollaan jonkinlainen kriittinen ele syntyhetkensä julkisuuden yleistilaa vastaan.

 
Kun Helsingin Sanomien kulttuuriosaston keulatoimittaja Jyrki Räikkä kirjoitti taannoin yleisesti kulttuurilehdistä, hän raotti ajattelunsa aarreaittaa esittämällä, että kulttuurilehdissä kukkii narsismi. Summittaista väitettä ei perusteltu, annettiin ymmärtää, ettei sitä tarvitse perustella. Jonkin verran erikoiselta se toki vaikutti jutussa, jossa Räikkä itse kertasi omia urotekojaan niin kulttuuri- kuin valtalehdistössäkin. Ja sama kirjoittaja samaisessa sanomalehdessä kertoo meille säännöllisissä naamakolumneissaan, mistä hän tykkää ja mistä hän ei tykkää telkkaria katsellessaan. Jos Helsingin Sanomat on narsismin vastaisen taistelun viimeinen toivo, taistelu on hävitty. Onneksi on polttavampiakin kamppailuja. Yhden niistä Helsingin Sanomat kävi, kunniakkaasti ja parhaitten perinteittensä arvoisesti, Lex Nokiaa vastaan, vaikkei lakia pystynytkään estämään, kiitos ennen muuta oikeusministeri Tuija Braxin.

 
Vaan entä jos ei viitattaisikaan kintaalla tuolle kritiikiksi naamioidulle yliolkais-harhaiselle puheelle narsismista, jos ei jäätäisikään tumput suorina sen harhaisuutta ällistelemään. Pidetään se pikemminkin kirkkaana mielessä, kun kuuntelemme milanolaisen Pietro Verrin sanoja vuodelta 1764:

"Pieni seurue ystäviä [una piccola società d’amici] on ryhtynyt tähän työhön mieltymyksestä kirjoittamiseen [per il piacere di scrivere]." Näin aloitti Verri ystävineen, kun he julkaisivat ensimmäisen numeron lehdestä nimeltä Il caffè. Uuden julkaisun oli määrä edistää lukuhenkeä, tieteitten ja taiteitten arvostusta sekä, häpeilemättä, rakkautta hyveeseen, rehellisyyteen ja velvollisuuksien täyttämiseen. Verrin ja kumppanien aloitussanoissa kiinnittää huomiota itserakkauden (un amor proprion) nostaminen yhdeksi ydinvaikuttimeksi koko lehtihankkeen takana. Ensinnäkin nämä milanolaiset kirjoittajat myönsivät, kepeään tyyliin, ikään kuin jo ennalta ilmeisimmät motkotukset torjuen, että heidän toimiaan siivitti aina kiitoksenkipeyteen asti ulottuva lemmekkyys omaa tai omintaan kohtaan. Toiseksi he kiirehtivät sanomaan, että tuo pienessä piirissä hellityn oman, lähimmän, ominaisimmin rakastaminen oli koitumassa, nyt kun se sai kausittaisen yhdessä tekemisen muodon, yleiseksi hyödyksi, yhteishyväksi ja julkiseksi riemuksi.

 
Pietro Verri on jokseenkin unohtunut valistushistoriallinen kuriositeetti. Muistettakoon silti, että tuo mies, joka kirjoitti lainatut sanat 35-vuotiaana, kutsuttiin parikymmentä vuotta myöhemmin Ruotsin tiedeakatemian jäseneksi. Samaan aikaan kun Verri tovereineen perusti lehtensä, 1760-luvulla siis, Ruotsi–Suomessa säädettiin suomalaisen filosofin ja papin Anders Chydeniuksen aloitteesta erittäin edistyksellinen, jos kohta välittömältä vaikutukseltaan lyhytaikainen laki sananvapaudesta.

 
Verrin lehteä ei tarvitse muistaa Verrin itsensä vuoksi. Tärkeämpää on itse lehti. Sitä tekijät kutsuivat yksinkertaisesti sanoilla foglio di stampa eli taitettu ja leimattu painoarkki tai arkisesti sanoilla questo lavoro, tämä työ. Lehden nimikin oli, kuten sanottu, jokapäiväis-simppelisti Il caffè, kahvila. Kahvila ja lehti olivat 1760-luvulla, modernin, kriittisen kansalaisjulkisuuden syntyaikoihin uusia tapoja välittää omalaatuisinta ja yleisluontoisinta, omimman ja yleisimmän keskinäisiä suhteita. Ystävyys oli käynyt samaan tarkoitukseen jo aiemmin. Nyt toveruus, kaveruus tai kumppanuus oli entistä useammin seuratoimintaa uudessa julkisessa tilassa. Tuon julkisen tilan mallina oli tässä tapauksessa kahvila. Il caffè oli toisin sanoen lehtimuotoista ystävyyttä, kahvilamuotoista vapaata seurustelua. Lehdessä toistuvana koollekäymisenä ja yhteen tulemisena oli sen tähden ajanvietettä ja asiaa, nautiskelua ja kiistelyä, kantapaikan tuntua, kantapeikkojen tanssia, satunnaisuuden ja avoimuuden uhkaa ja lupausta. Olemisen erityistymistä, kokemisen rytmittymistä, kokemuksen täyttymistä. Kulttuurilehdissä on ollut siitä pitäen vaihtelevin aromein ja vaihtelevin amoröösiyksin, kulmakuppilan kantapöydän tai lempiloošin tuntua, aina uniikilla tavalla liitettynä julkisen tilan avarampaan alaan.

  

Ennen ammattijournalismin syntyä kaikki lehdentekijät olivat lehdentekijöinä amatöörejä. Heidän asiansa oli amore, rakkaus. Heidän asiansa oli omimmalleen omistautuminen eli harrastus. Muiden muassa Elias Lönnrot, J. V. Snellman, Minna Canth, L. Onerva, Eino Leino, Olavi Paavolainen, Jörn Donner, Anja Snellman, Kjell Westö, Sari Näre, Eero Huovinen ja Henriikka Tavi ovat toimittaneet suomalaisia kulttuurilehtiä harrastuksekseen. Amatöörilehdentekijöitten asia on asiantuntemus. Tuntemus asiasta, jonka jujun ja painokkuuden hahmottaa vasta harva. Taitaa kertoa siitä. Taitaa tehdä siitä asia. Sillä asiat ovat, ovat olleet 200 vuotta, potentiaalisesti kaikkien asioita.

 
Kulttuurilehdet ovat tämän alkuperäisen kansalaisjulkisuuden jatketta. 1800-luvun lopulta alkaen ne on tietenkin toimitettu modernin journalismin vaikutuspiirissä ja modernin lehtibisneksen muokkaamalla kentällä nykyaikaisin välinein ja keinoin. Osa niistä varioi voittoa tavoittelevien yritysten toimintamalleja firmoille oudoin elkein ja tavoittein. Osa toimii niin marginaalissa, että luisuu kokonaan pois sivulta. Pääsääntöisesti ne nauttivat julkista tukea, ja muistuttavat juuri julkista tukea nauttivina kulttuurilehtinä siitä, miten kuninkaanvalta kammettiin kansalaisvallaksi. Ei ihme, jos valtalehdistön narsistisesta katselukulmasta kulttuurilehdet näyttävät narsismilta.

 
Pian Il caffèn jälkeen perustettiin ensimmäiset lehdet myös nykyisen Suomen maaperällä. Ensimmäiseksi varsinaiseksi meikäläiseksi kulttuurilehdeksi sanan suppeammassa merkityksessä kelpaa filosofi-runoilija Frans Mikael Franzénin 1803 toimittama Allmän Litteratur-Tidning. Siitä riittää mainita tässä kaksi asiaa. Kuten nimi sanoo, lehti oli yleinen ja julkinen väline, periaatteessa kaikille tarkoitettu, täsmälleen Ranskan vallankumouksen mullistaman julkisuuskäsityksen mukaisesti. Ja kuten joku muistaa, lehti lakkautettiin aivan liian radikaalina.

 
Jälkikäteen on monesti kummasteltu yksittäistapauksia mietittäessä tai ilmiötä laajemmin pohdittaessa, miksi ihmeessä ruhtinaat katsovat asiakseen lakkautella harmittomia kirjallis-filosofisia foorumeita. Eivät kai nyt pari värssyä tai muutama aforismi sentään armeijoita tai valtiotalouksia kaada. Valistuneet valtiaat ovat kuitenkin tienneet, siitä lähtien kun heidän oma kuninkaanjulkisuutensa kaapattiin kansalaisjulkisuudeksi, että käsitystavat ylittävät mahtavimpienkin mahdin. Kamppailu käsitteistä on demokratiaa, ja siksi demokratia kauhistuttaa kaikkia lukkoon lyötyjen vakioiden ja valioiden, rigidien asialistojen ja rankijärjestysten suosijoita.

 
Ainoa vain, että kamppailun itsensäkin voi kaupallistaa. Sitä kutsutaan lobbaukseksi. Kriittisen julkisuuden tärkeimpiä valvottavia meidän päiviemme vaihtelevissa valtakonstellaatioissa onkin eturyhmien kaiken aikaa härskimmäksi käyvä oman edun tavoittelu ja ammattimainen lobbaaminen sen hyväksi. Hyvästä esimerkistä käy vaikkapa paraikaa käytävä keskustelu peruskoulun uudistamisesta ja toinen toistaan taantumuksellisimpien tahojen vastenmielinen ja hälyttävän hiljaisesti siedetty, tuskin edes tajuttu lobbarointi koulujemme ja yhteiskuntamme siirtämiseksi takaisin keskiajalle tai vähintäänkin aikaan ennen hirviömäisen kriittisen kansalaisjulkisuuden syntyä.

 
Kritiikki ei välttämättä ole sen parempaa kulttuurilehdistössä kuin valtalehdistössäkään. Joskus se on ainakin määrällisesti vankempaa. Kulttuurilehti Tiede & edistys julkaisee pisimmät ja perusteellisimmat arvostelut tässä maassa, jos kohta vain harvoista tietokirjoista. Niin niin & näin -lehden kilpailija kuin onkin, tunnustettakoon auliisti, että kritiikit Tiede & edistys -numeroissa ovat usein myös laadullisesti oivallisia. Kirjallisuusarvostelut eivät itsetoimivasti ole erikoislehdistössä sen arvostelukykyisempiä kuin yleislehdistössä. Ilmeistä on vain se, että arvostelun ei kulttuurilehdessä tarvitse niin paljon mukautua lehden muuhun sisältöön.

 
Keskustelu mediavallasta Suomessa tyssää tavallisimmin siihen, kun toimittaja Helsingin Sanomista tai Parnassosta uutisoi, ettei kustantava taustataho, niin saatanalliseksi kuin se kenties kaduilla mielletäänkin, päätä toimituksellista linjaa, saatikka yksittäisiä ratkaisuja tai arvoarvostelmia. (Tavallisimmin se tyrehtyy jo ennen tätä, tunnetaanhan moniaalla lausahdus "Kun aletaan haukkua Hesaria, keskustelu on ohi". Tämän tyyli- ja tahdikkuusvinkin monet ottavatkin neuvona vaieta median keskittymisestä ja pidättyä kritisoimasta HS:n hienoja fotoja ja huonoja juttuja. Kun vielä muistetaan, että hesarilaiset osaavat mollata itseäänkin, niin sen toimet ja toimettomuudet nousevatkin jo mukavasti asiallisen kritiikin yläpuolelle.) Mediakritiikkiä esittäneet varmasti pärjäisivät ilmankin näitä juhlallisia vakuutuksia. Vaan ehkäpä ne eivät tykkänään lakkauta sen pohtimista ja tutkimista, missä syntyy uutta ja missä toistuu vanha, missä kirjallisuus uudistuu ja missä se kertautuu. Missä se voi tavoittaa vironneet voimansa ja missä ei voi.

 
Kulttuurilehdet ovat, mitä ikinä ovatkaan, pääsääntöisesti jonkin verran arvaamattomampia kuin valtalehdet. Se on niissä väkevintä. Paneutuneen passionaalisuuden ja perusvelton palkattuuden ero kirjoittamisessa tai kirjoitteissa ei aina sentään häviä näkyvistä aivan kaikkialla ja aivan kaikilta tarkkailijoilta.

 
Lisätään jo mainittujen jatkoksi yksi kulttuurihistoriallinen siirtymä John Deweyn taiteenfilosofian ja oman tilanteemme välillä. Deweyn mukaan nimenomaan koulimattomat kriitikot vierastivat kokeilevuutta. Meidän aikanamme eksperimentointi on vastenmielisintä leipääntyneille leipäkriitikoille. Mutta vähääkään vanhentumaton tai ehkä nyt vasta tuoreeksi kypsynyt on Deweyn käsitys kokemuksellisen taiteen yhteydestä kokeilevuuteen:

 
"Taiteilija on pakostikin kokeilija, koska hänen täytyy ilmaista jokin tiheästi ja ponnekkaasti yksilöitynyt kokemus keinoilla ja aineksilla, jotka kuuluvat yhteiseen ja julkiseen maailmaan. Tätä ongelmaa ei voi ratkaista kerralla lopullisesti. Taiteilija joutuu kohtaamaan sen jokaisen työnsä kohdalla. Muussa tapauksessa hän toistaa itseään ja menettää esteettisen elävyytensä. Ainoastaan kokeellisesti toimimalla hän pystyy avaamaan ovia uusille kokemuksen alueille ja paljastamaan tutustakin uutta."

 
Jokainen kulttuurilehden numero on koepallo. Jospa jokainen kritiikkikin olisi koe ja koettelus, kaiku kritiikin itsensä synnyinparkaisuista, kansalaiskritiikin voiton kunnianpäivistä ja uusien voittojen alituisesta tarpeesta. Kunpa kritiikki olisi kokemus.

 

Jarkko S. Tuusvuori

(puheenvuoro SARVin & SKS:n järjestämässä seminaarissa "Kirjallisuuskritiikin historia" Helsingissä 9/ix/10)

 

 

Fyysikko Stephen Hawkingia on paljon arvosteltu siitä, että populaarissa kosmologian esityksessä A Brief History of Time (1988) hän jätti maailmankaikkeuden synnyn avoimeksi, olettaen, että sen taustalla on oltava jokin rationaalinen syy, jonkinlainen liikkumaton liikuttaja. Hawkingia on syytetty epäjohdonmukaisuudesta, jopa kreationismista.

 
Uudessa ensi viikolla ilmestyvässä teoksessaan The Grand Design, jonka Hawking on kirjoittanut yhdessä Leonard Mlodinowin kanssa, hän muuttaa mieltään. (Ks. esim. The Guardian: http://www.guardian.co.uk/books/booksblog/2010/sep/03/stephen-hawking-pr-help-god.) Maailmankaikkeuden synty ei voi perustua Jumalankaltaisen olennon toimintaan, vaan taustalla on oltava jokin materiaalinen syy. Hawkingin mukaan uusimmat fysiikan teoriat ovat tehneet Luojan roolin universumin synnyssä tarpeettomaksi. "Koska on olemassa painovoiman laki, universumi voi luoda itsensä tyhjästä", Hawking kirjoittaa.

 
Hawkingin kelkankääntö on tietysti vallankumouksellinen tapahtuma paitsi fyysikoille ja kosmologeille, myös uskonnonfilosofeille. Joku muu, asioista paremmin tietävä, voi selostaa näitä vaikutuksia. Itselleni uutisesta heräsi muunlaisia mietteitä, jotka voisi sijoittaa tällä hetkellä muodikkaan vaihtoehtoisen historiankirjoituksen piiriin.

 
Entäpä jos Galileo Galilei, joka tunnetusti sanoi maailmankaikkeuden olevan kirjoitettu matematiikan kielellä, olisi saanut syyttäjäänsä, kardinaali Bellarminea vastaan tuekseen jonkinlaisen superasianajajan ja pystynyt Hawkingin tavoin kumoamaan edellisen kirjansa tulokset? Tällöin hän olisi voinut kokeisiin tukeutuen väittää, että fyysisen maailman takana ei ole mitään tosiolevaa, ei mitään joka selittäisi liikkeen ja muut fyysiset ilmiöt. Olisi vain matemaattinen ongelma, joka on ratkaistavissa.

 
Galileon kohtaloa välttämään pyrkivä Descartes etäännytti Jumalan tietomme ulkopuolelle ja sanoi, ettemme voi tietää hänen tahdostaan mitään. Siten tuo mystinen hahmo ei suuremmin vaikuta toimintaamme kunhan muistamme pelätä häntä. Kartesiolainen kosmologia muistuttaa tässä suhteessa melkoisesti Hawkingin vanhaa kantaa, vaikka toki maailmankuva on perin erilainen kuin nykyfysiikan. Mutta olisiko René tullut toimeen ilman Jumalaa? Kun selailee Filosofian periaatteita (Teokset III), Descartes ehtimiseen esittelee fysiikan ilmiöitä, joiden taustalla ovat lämpö tai hiukkaset. Hän kuitenkin valjastaa näkemyksensä kuvitelmiksi: ”Kuvitelkaamme siis, että tämä asuttamamme Maa koostui muinoin Auringon tavoin (vaikka olikin sitä paljon pienempi) pelkästään ensimmäisen elementin aineesta.” (IV, 2). Melkeinpä voisi väittää, että fysiikassaan Descartes pärjäisi Hawkingin uudella teorialla. Hän tarvitsee Jumalahypoteesin kuitenkin muista syistä. Kuten hyvin muistetaan Mietiskelyistä, cogiton ja maailman välillä on oltava jokin takaaja, ja sen on oltava Jumala. Tätä ongelmaa Hawking ei pyri ratkaisemaan.

 
Suuremmissa vaikeuksissa Hawkingin (tai kuvitelmassamme Galileon) uuden hypoteesin kanssa olisivat Malebranche ja Leibniz. Edelliselle Jumala yhdistää maailman tapahtumat toisiinsa ja ilman oletusta Jumalasta Malebranchen maailma yksinkertaisesti romahtaisi. Leibniz tarvitsee Jumalaa  paitsi luojana (joka valitsee parhaan mahdollisista maailmoista), myös tämän maailman takuumiehenä, joka ylläpitää olemuksellaan ennalta asetettua harmoniaa. Ilman Jumalaa ei koko universumi olisi voinut olla olemassa alunperinkään, saati jatkaa eksistoimistaan. Vaikka Leibniz ei ollut erityisen uskonnollinen filosofi, koko hänen metafyysinen systeeminsä riippuu Jumalahypoteesista.

  
Mutta onko klassisissa rationalisteissa yhtäkään joka pysyisi Hawkingin matkassa? Muistan hyvin viikko sitten kuulemani Michael Della Roccan esitelmän Monism, Pluralism, and Metaphysics -kongressissa Tampereella. Della Rocca esitteli Humen hyökkäystä rationalismia vastaan ja argumentoi, että tämän esittämä kritiikki riittävän syyn periaatetta vastaan osoittaa, että johdonmukaista rationalismia voi edustaa vain äärimmäinen monisti. Siis Spinoza.

 
No katsotaanpa. Spinozan mukaan Jumala eli luonto on koko maailma ja tästä seuraa, että kaikki maailmassa on determinoitua. Vaikka Haagin filosofi tunnettiin hartaana miehenä, hänen filosofiastaan on löydetty paljon ateistisia aineksia. Jumalan voi nimittäin kovin helposti samaistaa luontoon ja läpi koko Spinozan filosofian kulkee johdonmukainen naturalismi. Mutta mikä tärkeintä ajatuskokeemme kannalta, Spinoza poikkeaa muista rationalisteista sikäli, että hänen taustansa on juutalaisuudessa kristillisyyden sijaan.

 
Koska Jumala on Spinozan opissa täydellinen ja itseriittoinen, on tietenkin ongelmallista miksi maailmaa ylipäätään tarvitaan. Luominen on nähtävä Jumalan hyväntahtoisuuden osoituksena, mutta koska spinozalaisessa determinismissä Jumala eli luonto on ollut aina olemassa ja tulee aina olemaan, se voidaan nähdä myös itsessään välttämättömänä oliona. Vaikka Etiikkansa hyvin lukenut tietää, että kaikki luontuu Jumalasta, vain Spinozan filosofian alkeet hallitseva voi hyvinkin pitää maailmankaikkeutta itsestään syntyneenä. En tiedä, miten tarkkaan Stephen Hawking on filosofiaa lukenut, mutta voisin kuvitella hänen pärjäävän suhteellisen hyvin spinozalaisessa tasavallassa.  
 

Markku Roinila