Verkkoloki huhtikuulle 2010

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


ss
27.04.2010
-

Ranskalainen filosofi ja filosofian historioitsija Pierre Hadot on menehtynyt 88-vuotiaana. Erityisesti antiikin filosofian parissa viihtynyt Hadot korosti teoksissaan sitä, että filosofia merkitsi alkuvaiheissaan kokonaista elämänmuotoa. Hadot hyödynsi historian tulkinnassaan Wittgensteinin ajatuksia kielipeleistä ja 'elämänmuodoista'. Ottamalla nämä ideat tulkintansa lähtökohdiksi hänen onnistui hylätä anakronistiset oletukset filosofian ajattomasta luonteesta, joiden mukaan filosofia ja sen historia muodostuvat ensisijaisesti yrityksistä ratkaista teoreettisia ongelmia, tai kokoelmasta teoreettisia ydinalueita, kuten tietoteoriaa, käsitteleviä oppeja. Tähdentämällä filosofian merkitystä elämänmuotona Hadot päätyi valtavirrasta poikkeaviin näkemyksiin ja pohti mielellään antiikin filosofiakäsityksen merkitystä nykypäivälle.

Hadot'n tunnetuimpia teoksia olivat la Philosophie comme manière de vivre (Filosofia elämänmuotona) ja Qu'est-ce que la philosophie antique, joka ilmestyy lähiaikoina niin & näin -kirjoissa nimellä Mitä on antiikin filosofia?

Uutinen Hadot’n kuolemasta Le Nouvel Observateur -lehden verkkoversiossa:
http://bibliobs.nouvelobs.com/20100426/19188/pierre-hadot-est-mort-a-88-ans

Le Monden muistokirjoitus:

http://www.lemonde.fr/carnet/article/2010/04/27/pierre-hadot_1343322_3382.html

Hadot'n englanninkielisen kustantajan Harvard University Pressin julkaisema kaksiosainen muistokirjoitus, jonka on kirjoittanut Hadot'n oppilas ja kollega Michael Chase:

http://harvardpress.typepad.com/hup_publicity/2010/04/pierre-hadot-part-1.html

http://harvardpress.typepad.com/hup_publicity/2010/04/remembering-pierre-hadot-part-2.html

 

Psykoanalyytikolta saa vastauksia kuin apteekin hyllyltä. Élisabeth Roudinesco todisti tämän omalta osaltaan Le Monden kirjallisuusliitteessä 16.4., kun hän riepotteli turbohedonisti Michel Onfrayn tuoreen Freud-kriittisen teoksen Le Crépuscule d'une idole. L'affabulation freudienne (Grasset 2010). Onfrayn piirtämä epämiellyttävä kuva psykoanalyysin perustajasta ei miellytä Roudinescoa, ja siksi tämä summaakin, että "koko kirja on Freudin henkilöön liittyvien kirjailijan fantasioiden projektiota".

Vaikka Onfrayn retoriikassa ja ranskalaistyyppisessä lähteidenkäytössä on arvostelemisen varaa, Roudinesco jyrää tätä omilla puolitotuuksillaan. Jo arvionsa ensimmäisessä kappaleessa Roudinesco väittää Onfrayn väittävän, että juutalaiset ovat suurimpia vikapäitä kaikkiin länsimaiden ongelmiin, ja antisemitismikortin innokas heiluttelu jatkuu samalla selkeällä linjalla läpi kirjoituksen. Roudinesco haluaa yhdistää monoteististen uskontojen arvostelijan Onfrayn ranskalaisen äärioikeiston yrityksiin rehabiliteerata pakanallisuus.

Roudinesco on aikaisemminkin soveltanut argumentaatiomenetelmänään psykoanalyysikritiikin linkittämistä äärioikeistoon – muun muassa kirjassaan Miksi psykoanalyysia yhä tarvitaan? (1999, suom. 2000) – mutta hänen virhepäättelynsä saavuttaa lakipisteensä, kun hän kirja-arviossaan syyttää Onfrayta siitä, että tämä fanittaa konservatiivisen lastenpsykiatrin Pierre Debray-Ritzenin kirjaa La Scolastique freudienne (1972) ja Jacques Bénestaun opusta Mensonges freudiens (2002) – jälkimmäisen kun on esipuhunut Jacques Corraze, joka Roudinescon mukaan on lähellä Front National -puoluetta. Toisin sanoen: jos kirjoittaja voidaan leimata poliittisesti epämiellyttäväksi, hänen täytyy olla väärässä. Mutta loogisesti ajatellen on valitettavasti niin, että syystä tai toisesta epämiellyttävä henkilö voi olla samaan aikaan objektiivisesti oikeassa. Juuri siksi ad hominem on tässä virhepäätelmä.

[Roudinescon arvio vielä luettavissa Le Monden sivuilla, siirtyy myöhemmin maksulliseen arkistoon.]

 

Tapani Kilpeläinen

 

toimitus
19.04.2010

Historianopettaja William Hundert (Kevin Kline) pitää yliopistoon valmistavan poikakoulun oppilaille kurssin nimeltä ”Länsimainen sivistys – kreikkalaiset ja roomalaiset”. Keisareiden kerhon (Emperor’s Club, 2002; ohj. Michael Hoffman) DVD-version (Svensk Filmindustri/FS-Film Oy, 2003) käännös ei vain pysy opetuksen tahdissa.
 
Kreikkalaisista filosofeista Platon on sentään Platon. Sen sijaan Antisthenes muuttuu suomenkielisessä tekstityksessä muotoon ”Antithene” ja Aristoteleesta saadaan väännös ”Aristote”. Roomalainen sotapäällikkö Pompeius on ”Pompey”. Keisareista Octavianus on ”Octavian”, Vespasianus on ”Vespasian”, Trajanus on ”Trajan” ja Valentinius on ”Valentinian”. Kahden muun keisarin kohdalla mennään vielä pahemmin metsään: Hadrianus on ”Hardian” ja Domitianus ”Dominion”. Pretoriaanikaarti on ”pretorialaiskaarti”. Karthagolainen Hamilkar Barka pukeutuu uuteen ”Hamical Barca” -kuosiin. Runoilija Vergiliuksen sukunimi Maro on ”Marco”, ja hänen teoksestaan Georgicasta tulee Georgia. Egyptin hallitsijalle, faarao Ptolemaios XIII:lle heltiää villein ratkaisu: ”Thalami 13”.
 
Paikannimien kanssa on yhtä vaikeaa. Maailmahan ei kaadu, jos Rubikon onkin ”Rubicon” tai Aleksandriasta sukeutuukin ”Alexandria”, mutta kun Trasimenus on ”Trasimene”, Capitolium on ”Capitoline” ja Drepanum/Trapani on ”Drepana”, niin ei liene ihme, jos söhlömpäänkin ylletään. Tarpeian/Tarpejin kalliosta muotoutuu ”Tarpeijan kivi”, Elamista kuontuu ”Elan”, Gallia Cisalpinasta kiertyy ”Cisalpine Gaul” ja Tonavasta/Danuviuksesta ryöhähtää – ”Dander”.
 
Näitä sattuu. Mutta parempiakin paikkoja kämmäilylle voisi kuvitella kuin sangen korkeavireisessä elokuvassa ”länsimaisen sivistyksen” (tekstityksen mukaan tosin: ”läntisten sivilisaatioiden”) luennolla. Toheloinnin raskauttavuutta voi verrata Martin Scorsesen ohjaaman Bob Dylan -leffan No Direction Home (2005) DVD-suomenteluihin, joissa monen muun erheen joukossa sähkökitarakin uudistuu ”elektroniseksi kitaraksi”.
 
Keisareiden kerhon suomenkielisistä teksteistä vastaa Broadcast Text. Sen ydinosaamisalue on omakehu:
 
”Kun valitsette Broadcast Textin kielikumppaniksenne, pääsette virtaviivaistettuun, tehokkaaseen ja asiakassuuntautuneeseen organisaatioon. Meidän ammattimme on kielen tehotoimenpiteitten pyörittäminen asiakkaittemme puolesta! Me tähtäämme asiakkaittemme kanssa kumppanuuteen, emmekä toimi pelkästään palveluntuottajana. Broadcast Text on Euroopan suurin tekstittäjä [...]. Käsittelemme paraikaa yli neljääkymmentä lähtökieltä ja kykenemme tuottamaan korkealaatuisia tekstityksiä kaikilla eurooppalaisilla ja useilla aasialaisilla kielillä. Meillä on Euroopassa yli 1 100 kokeneen freelancerin verkosto ja yli 100 oman talon tekstittäjää. Tämä yhdistelmä tekee operaatioistamme joustavia, kustannustehokkaita ja pystyviä suurten volyymien hoitamiseen laatua vioittamatta. Vakiomenettelynä käännösten laadukkuutta valvovat ammattimaiset oikolukijamme, joilla on laaja kokemus tekstittämisestä. Meillä omistautuu tätä nykyä yli 30 työntekijää laadunvarmistamiseen.”
(Tämän laatukontrolloimattoman tulokielisen parafraasin osaamisarveluttavuuden voi todentaa vertaamalla originaaliin http://www.broadcasttext.com/Subtitling.aspx)
 
Tällainen häränsonta on tuttua nykyään kaikkien yritysten ja yhteisöjen kotisivuilta. Länsimaisen sivistyksen rappiosta kertoo vähemmän se, että yhden varsin mukiinmenevän rainan tekstitys on poskellaan. Länsimaisen sivistyksen rappiosta kertoo enemmän se, että korkeimman opetuksen ja tutkimuksen tyyssijatkin ovat polvillaan juuri siteeratun kaltaisen katteettoman kehittämis- ja osaamiskuonan edessä. Yliopiston kuuluisi tutkia maailman haltuunottotapoja ja suojata kriittisellä voimallaan muuta yhteiskuntaa niistä pahimmilta. Se antautuu mieluummin konsulteille ja jättää kansalaiset vaille uskottavinta tukea ajattelun puolustamisessa. Kun ensisijainen hyve on virtaviivaistettu organisaatio, muita hyveitä ei ole.
 
Keisareiden kerhossa päästään parista päläästä yksinkertaisesti laistamalla suomentamisesta. Ensinnäkin Caesaria tervehditään turhia hötkyilemättä englanniksi: hail. Toinen tapaus tavataan epilogissa, joka prologin tapaan sijoittuu 25 vuotta varsinaisen tarinan kouluaikaa myöhempään historian hetkeen. Kun entiset oppilaansa luokkakokouksessa tapaava harmaantunut Hundert puhuttelee näitä lempeästi a bunch of drunken reprobatesiksi, suomennos oikaisee: ”joukko humalaisia”, vaikka ”reprobaatti” tai ”hylkiö” tekee itseään tykö. Ja vaikka ”riiviö” ei olekaan hullumpi sana, sitä ei voi kelpuuttaa, historianopettajan kuvauksena ongelmaoppilaastaan, originaalifraasin bit of a Visigoth tyydyttäväksi suomennokseksi.
 
Kun filmissä mainitaan seitsemästä kääpiöstä viisi, suomennos onnistuu sotkemaan niistäkin yhden, eikä (onneksi) edes yritä välittää Dopeyn kaksimielisyyttä, jolle koulupojat hekottelevat. Hundertin sanoin epätietoisuuden ymmärtää, mutta tahallinen tietämättömyys on sietämätöntä. Hänen pedagogiikassaan ei kuitenkaan juututa arvelemaan oppilaitten aikeita tai vaikuttimia, vaan yritetään teroittaa julkisen toiminnan kunniallisuutta. Rooman ryöstäneistä länsigooteista muistuttava poika, Sedgewick Bell (Emile Hirsch/Joel Gretsch), Hundertin uppiniskainen, lunttaava ja häiriköivä oppilas, nousee myöhemmin ökyrikkaan senaattori-isänsä tapaan kohti poliittisen elämän kukkuloita. Opettaja saa nähdä, ettei vierähtänyt neljännesvuosisata ole parantanut tämän taipumuksia. Kaksinaamainen senaattoriehdokas kampanjapuhuu moraalisen johtajuuden ja eettisen uudistuksen tarpeesta, mutta huijaa minkä kerkeää. Hän toteaa vanhalle Hundertille, että kukaan ei tosimaailman koitoksissa piittaa pätkääkään vilpittömyydestä, eikä kukaan hyödy tuon taivaallista hiljaisista, mitään aikaan saamattomista hyveistä. Hundert voi vain sääliä entistä oppilastaan. Moraalia, vakaumusta ja luonnetta voi käyttää taikasanoina tai niitä voi näytellä, ja niiden merkeissä voi menestyä, mutta niiden puute lopulta johtuu turmioon.
 
Elokuvan antiikkikäsitys on kaiketi tunnusomaisen yhdysvaltalainen, tosin pääasiassa sanan emersonilaisittain suotuisehkossa mielessä. Siinä näet painottuvat muinaiset suurmiehet ja erityisesti kaksi asiaa heidän mieskohtaisissa kyvyissään. Ensinnäkin korostuu heidän ”luonteensa” (character) eli kykynsä elää uskollisesti vakaumuksellisuuden kansalaishyveen mukaan. Toiseksi alleviivautuu merkkihahmojen luonteikkuudesta juontuva tujakka myötävaikutus tai kontribuutio historiaan. Keskenkasvuislunttaajasta aikuislunttaajaksi sukeutunut ja uudesta puijauksestaan kiinni jäänyt Sedgewick sanoo Hundertille, että aikoo menestyä nyt ja murehtia panoksestaan, omasta hyvejalanjäljestään myöhemmin. Filmimoraliteetti huipentuu, kun Sedgewick virtaviivaistaa seuraavassa hetkessä Hundertilta oppimansa käsitteet tyhjiksi tehofraaseiksi monimediakäyttöön: perheensä kanssa kuvattu senaattoriehdokas hölisee toimittajille, että maa tarvitsee tajua oikeasta ja väärästä, periaatteista ja kontribuutiosta.
 
Tulevaa USA-eliittiä – teollisuuden ja kaupan, mutta myös korkeimman koulutuksen huippuja – kalliissa yksityisoppilaitoksessa valmentavan Hundertin mukaan ihmisen luonne koituu hänen kohtalokseen. Tämän hän esittää sekä omana kokemuksenaan että sitaattina Herakleitokselta (jota Broadcast Text kutsuu tuttavallisesti nimellä ”Heraklites”). Herakleitos lausahti: ēthos anthrōpōi daimōn. Toisin sanoen ihmisen eetos tai hänen tunnusomainen hengenmallinsa on, tai siitä tulee, hänen daimoninsa eli häntä ohjaava voima. Hundert tulkitsee Herakleitosta periamerikkalaisen karaktäärietiikkansa mukaan: luonne (hänelle ennen muuta: kunnollisuus) määrää kohtalon (hänelle ennen muuta: kestävän jäljen historiaan). Hundert soutaa harrastuksekseen, mistä syystä häntä kenties kiehtoo myös Herakleitoksen kuuluisin sutkaus: kahteen kertaan ei voi astua samaan virtaan (tai ”jokeen”, kuten Broadcast Text haluaa sanoa; sananparren reaalipoliittisista käytöistä ks. http://filosofia.fi/verkkoloki/#5143).
 
Kreikkalainen filosofi halusi Hundertin mielestä vannottaa, että ajan virrassa hukattu mahdollisuus hukkaantuu ainiaaksi. Tämän jenkimmäksi ei taida Herakleitos-eksegetiikassa päästä. Vaan Hundertille tulkinnan merkitys ei sittenkään ole tehokkaassa ajankäytössä tai tilaisuuteen tarttumisessa. Herakleitos-fragmentti aukeaa hänelle hitaasti ja henkilökohtaisesti. Opettajana hän edisti väärin perustein ongelmaoppilaansa Bellin koulumenestystä, koska myötäkärsi tämän osaa kiireisen ja etäisen isän poikana. Samalla hän tuli sorsineeksi muuatta vaiteliaampaa mutta niin virtùn kuin aretēnkin mielessä hyveellisempää oppilastaan estämällä tämän pääsyn ”Mr. Julius Caesar” -tittelistä käytävän tietokilpailun finaaliin. Vaikka sivistysvisa uusitaan elokuvan epilogissa aikuistuneiden oppilaitten kesken, vääryys ei hyvity vaan kertautuu. Hundertin omassa elämässä samaan virtaan palaamisen kieltävä laki kuitenkin otti ja jousti. Hän löysi lopulta rakkauden naisen, oman työtoverinsa kanssa, jota hän oli aina rakastanutkin, mutta joka ensin matkusti muualle toisen miehen vaimona. Viimein lempi loiskui yhtä ihanasti kuin he olivat aina kuvitelleetkin.
 
Broadcast Text ei pysy vanavedessä tässäkään, vaan karahtaa kiville: ”ajan virrassa mahdollisuus on menetetty ikiajoiksi”. Vähintäänkin on kadotettu kunnon käännöksen tilaisuus jo ensimmäisillä aironvedoilla. Unohtuu jopa sellainen arkisuus kuin ”ole hyvä”: Please be seated kääntyy ”Istu, kiitos”. Ja koska niinsitäpitäät ja sillälaillat ovat ilmeisen kaukaa haettuja käännösvastineita sanonnalle Well done!, opettajan kehaisu suomentuu Keisareiden kerhossa toistuvasti sanoilla ”Hyvin tehty.”


Jarkko S. Tuusvuori

 
 

toimitus
15.04.2010
Teologi, filosofi, kansanedustaja ja ex-piispa Ilkka Kantolan väitöskirjaa Probability and Uncertainty in Late Medieval and Early Modern Times (1994) on käytetty väärin. Uutispäivä Demari tiesi kertoa tapauksesta jo viime marraskuun alussa. Olli Hellan kirjoittama uutinen paljasti, että filosofi Martin Stone oli plagioinut Kantolan väitöskirjaa kymmenien sivujen mitalta. Toisin sanoen esittänyt toisen lauseita ominaan, niiden alkuperää ilmoittamatta ja lainaamisen näkyvistä häivyttäen.
 
Eriasteista kirjallista, taiteellista ja tieteellistä varastamista pidetään verraten yleisenä, eikä kaikkia plagiarismin muotoja tuomita. Jos vaikka opiskelija esittelee opinnäytteessään jonkin aihepiirin aiempaa tutkimista, hän saa ladella esimerkiksi ”Ks. Anonen 1970; Benonen 1980; Cenonen 1990; Denonen 2000; Eenonen 2010” -tyyppisiä, monissa muissa teoksissa aivan identtisinä toistuvia lähdetietolausekkeita, kunhan niitä edeltävistä lauseista tai tutkielman kokonaisuudesta yhyttyy jokin omintakeisuuden vähimmäismäärä. Joku voisi väittää, että täytyy ryövätä suhteellisen paljonkin, jotta voi kurkottaa puhtaisiin papereihin. Räikeät esiintymät ovat erikseen: niissä jymäjää ihmiskauppaan viitanneen plagiarius-sanan (lat.) kolkko alkuperäiskaiku.
 
Käsillä olevassa jupakassa voi puhua sensaatiosta kahdesta syystä. Vilpistelevä Stone oli ensiksikin edennyt kepulikonstein aina professoriksi asti. Toiseksi oppituoli järjestyi Leuvenin yliopistosta. King’s Collegessa ja Sorbonnessa peruskoulutettu ja verraten runsaasti julkaissut Stone (s. 1965) väitteli Birkbeck Collegessa, kunnes siirtyi 2003 Belgiaan keskiajan tutkimuksen laitokselle. Paikka ei tosin ole kuuluisa Université catholique de Louvain, vaan siitä 1968 erkaantunut flaaminkielinen Katholieke Universiteit Leuven, jota ei pidetä prestiisillä kyllästetyn ranskankielisen yliopiston veroisena keskiajan ja uuden ajan alun tietämyksen tyyssijana. Mutta KU Leuvenkin on kunnianarvoisa oppineisuuskeskittymä, joka laskee sisarinstituutionsa tapaan syntyneensä jo 1400-luvulla. Ja Stone on itsekin sitonut tutkijuutensa pitkään paikallisperinteeseen: hän muun muassa esitelmöi Boston Collegessa syksyllä 2006 Adrian Utrechtiläisen (1459–1523) moraalifilosofisista ajatuksista XV vuosisadan Louvainissa. Monografia paaviksi (Hadrianus VI) nousseesta alankomaalaisesta – työnimellä ”Hyveellinen mies surullisina ja vaarallisina aikoina” – saattaa kuitenkin jäädä satimeen saadulta Stonelta viimeistelemättä.
 
Renessanssi- ja varhaismodernin filosofian professori Stone katosi vähin äänin KU Leuvenista joulun alla. Jo marraskuun lopulla HS:n ”Politiikan kulmapöytä” mainitsi Kantolan väitöskirjan plagioimisesta pienessä vitsillisessä palassaan. Vielä ennen vuodenvaihdetta juttu vilahti Suomessa muun muassa Plagiointitutkija-blogissa (http://plagiointitutkija.blogspot.com/2009/12/tapaus-stone.html), jossa on sittemmin palattu aiheeseen muutaman kerran.
 
Tarkempi kuva tapauksesta alkoi hahmottua julkisesti, kun leuvenilaisten opiskelijoitten englanninkielinen lehti The Voice tarttui siihen helmikuussa (http://www.thevoiceleuven.be/news/leuven/177-kuleuven-involved-in-new-pl...). Toimittaja Ielse Broeksteeg oli sattumalta käsitellyt plagiaattia jo marraskuisessa artikkelissaan (http://www.thevoiceleuven.be/news/education/118-plagiarism): herätteenä silloin oli KU Leuvenin historianprofessorin harjoittama salasiteerailu, joka oli kuitattu tiedekunnassa huomautuksella. Nyt Broeksteegin kirjoittamassa artikkelissa otsikkoon viedyn pahan sanan ”plagiaattiskandaali” perään laitettiin retorinen kysymysmerkki. Pääkysymys kuitenkin kuului, pyrkikö yliopisto peittelemään ilmiselvää skandaalia, Stonen lähtöä kun oli perusteltu ”henkilökohtaisilla syillä”.
 
Pienellä penkomisella paljastuivat ”šokeeraavat tapahtumat”. Jo marraskuussa oli kuulemma filosofianopiskelijoille ilmoitettu, ettei ”sairastunut” professori ja kansainvälisen koulutusohjelman vetäjä Stone enää palaisi töihin. Miehen huhuttiin kopioineen ainakin pariakymmentä artikkelia omia tekstejään pönkittämään. Yliopisto poisti Stonen henkilötiedot verkkosivuiltaan ja tämän teokset digitaalikirjastostaan. Keskellä epämääräiseltä tuntuvaa hissuttelua The Voice kertoi lueskelleensa Demaria: sen perusteella vähintään yksi huhu näytti pitävän kutinsa. Etenkin Stonen ohjauksessa työskennelleiden jatko-opiskelijoitten oikeusturva alkoi vaikuttaa vaarantuneelta. Broeksteegin pyynnöstä filosofian osaston johtaja Toon Vandevelde antoi lausunnon:
 
”Kuten KU Leuvenin säädökset edellyttävät, plagiointisyytös välitettiin, heti kun se tuli tietoomme, yliopistomme tieteellisen integriteetin neuvostolle. Vararehtori, professori [Peter] Marijnen vastaa asiasta tiedottamisesta. [...] Professori Martin Stone on eronnut viime vuonna Leuvenin-virastaan. Näin ovat asiat meidän kannaltamme. Filosofian osastolla ei ole mitään omaa versiotaan tosiasioista. Olemme varmoja, että tässä erityistapauksessa meitä ei voi syyttää mistään.”
(Myöhemmin Vandevelde moitti The Voicea perättömistä pimittelysyytteistä. http://www.thevoiceleuven.be/news/education/220-voicemail-reaction-from-... Hänen mukaansa yliopisto on toiminut huolekkaasti asiassa, jossa tasapainoisuus on tärkeää, eikä plagioijan, olipa tämä opiskelija tai opettaja, ”julkinen häpäiseminen” kuulu rangaistusmuotoihin.)
 
Ielse Broeksteeg jututti saman tien The Voicessa myös Ilkka Kantolaa (http://www.thevoiceleuven.be/news/education/188-interview-with-a-victim-...). Hänet esiteltiin ”Suomen sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajana” ja ”plagiarismin uhrina”. Kantola korroboroi heti kättelyssä, että hänelle entuudestaan tuntematon Stone oli kuin olikin käyttänyt hänen väitöskirjaansa omissa teksteissään sitä tai sen tekijää lainkaan mainitsematta. Hiiskumatta sanaakaan piispaksi ryhtymisestään Kantola tyytyi vain toteamaan, että hän ei ollut itse seurannut kovinkaan tarkoin akateemisen tutkimuksen tilanteita väittelemisensä jälkeen, sillä ”urani kääntyi toisaanne”. Hän ei ollut tietoinen siitäkään, että Stone oli piipahtanut Helsingissä ensin seminaarivieraana 2008 ja uudelleen keväällä 2009 väitelleen Jussi Varkemaan opponenttina. Britin nimi tuli Kantolan tietoon, kun hänelle lähetti sähköpostia ohiolainen professori Michael Dougherty, joka oli Probability and Uncertaintyn vastikään lukenut ja sen ällistyttävän tutuksi äkännyt: siinä oli Stonen kirjoitusten vaiettu lähde. Kantola hankki ensi hätään HYKistä Doughertyn mainitseman Stonen artikkelin, josta hän näki oitis, että kymmeniä sivuja oli suoraan tai lähes suoraan jäljennetty hänen väitöskirjastaan. Sittemmin kävi ilmi, että yhden sijasta vähintään neljä Stonen kirjoitusta kopioi suruttomasti Kantolaa.
 
Kantolan väitöksen kustantajan, Luther-Agricola-Seuran, edustaja Olli Hallamaa hälytettiin avuksi. Hän, Dougherty ja Kantola lähettivät yhdessä reklamaatiot Stonen artikkeleita julkaisseille journaaleille. Asia meni tiedoksi myös Stonen kotiopinahjoon King’s Collegeen. Kantolan sanoin ”nämä laitokset ovat tehneet parhaansa oikaistakseen tieteellisen väärinkäytön ja paljastaakseen totuuden”. Hän lisäsi, että Stonen on jo todettu plagioineen useita muitakin tutkijoita.
 
Kantolalta myös kysyttiin, onko Stone pyytänyt häneltä anteeksi. Ei ole. Kuulemma Stone on vedonnut vahinkoon. King’s Collegessa ja KU Leuvenissa ollaan Kantolan käsityksen mukaan järkyttyneitä. Hänen omat tuntonsa kuuluivat:
 
”Tämä on ollut hyvin outo sattumus minun nykyisessä elämässäni. Tuntee, että omaa akateemista tutkimusta ajalta ennen 90-luvun puoliväliä pidetään tieteellisesti niin arvokkaana, että sitä voi riistää, kun pyritään pätevöitymään professoriksi. Toisaalta tämä on perin surullinen tapaus Stonelle ja yliopistoyhteisölle. Olen kovin kiitollinen professori Michael Doughertylle ja tohtori Olli Hallamaalle heidän erinomaisesta ja ammattitaitoisesta tavastaan käsitellä tätä tapausta.”
 
Voi panna merkille, että Kantola ei tässä parjaa Stonen alhaista manööveriä. Hän huolehtii totuudesta ja menettelytavoista sekä suree väärintekijän puolesta. Tätä voi verrata tyyliin, jolla Kantola tuomitsi (blogissaan 21/iii/10 http://www.ilkkakantola.net/blog/ sekä HS 23/iii/10) nimenomaan moraalifilosofisesti – puhumalla väärään ”eettisen oikeutukseen” johtavasta päättelyvirheestä tai ”eettisestä hypystä” – Jussi Halla-Ahon (HS 21/iii/10) pehmoiset puheet valmiudestaan hirmutekoihin lastensa puolesta. Joku saattoi ajatella, että ehkä ainoastaan itse moraalisessa myrskynsilmässä aikoinaan viivähtänyt Kantola uskaltaa ottaa Halla-Ahon väitetysti vaarallisen vastustamisen riskin mustamaalaus- tai vihakampanjoita pelkäämättä (Halla-Aho vastasikin Kantolalle blogissaan ad hominemia kaihtamatta http://www.halla-aho.com/scripta/kavalat_piiloviestit.html). Vaan paremminkin lienee niin, että Kantolan poliittiset kyvyt, joita varmasti lujittaa teoreettis-käytännöllinen käsitys epävarmuudesta ja todennäköisyydestä, auttoivat toimimaan taiten kummassakin kalabaliikissa, niin Halla-Ahon kuin Stonenkin harhautumien kanssa.
 
Maaliskuun alussa myös belgialaiset yleisviestimet kertoivat Stonen narahtaneen vilpistä (esim. http://www.standaard.be/artikel/detail.aspx?artikelid=QV2MUK7T). Kuun puolimaissa tapauksesta uutisoi jo Times Higher Educationkin (http://www.timeshighereducation.co.uk/story.asp?storycode=410670). Melanie Newmanin laatimassa artikkelissakin lainattiin päälähteenä The Voicea, mutta myös vararehtori Marijnen oli saatu kiinni. Tämä kertoi asiaa tutkineen raadin päättäneen, että ”Martin Stonen toiminta on erittäin kyseenalaista tieteellisen integriteetin kannalta”. Niinpä kaikki Stonen KU Leuveniin tavalla tai toisella yhdistyvät julkaisut katsottiin ”ongelmallisiksi”, ei enää osaksi yliopiston tieteellisiä tuotoksia. Marijnen vahvisti, että Stone oli itse eronnut tutkinnan aikana. King’s Collegesta taas kuului, että heidän oma selvittelytyönsä tapaus Stonesta on kesken.
 
THE:n uutiseen saatu hersyvyyshakuinen verkkokommentti nimimerkiltä ”Bryan” kuului: ”Šokeeraavinta tässä kaikessa on se, että Suomen eduskunnan jäsen on väitellyt. Useimmat oman parlamenttini jäsenistä selvisivät lukiosta lunttaamalla.” (Ehkä joku on jo tällä välin kertonut Bryanille, miten pääsee Suomen Unkarin-suurlähettilääksi.) Toinen nettikommentaattori ”Theo” käytti leveämpää pensseliä. Hän väitti kokemuksen syvällä kyberavaruusäänellä, että Stone oli ollut oppilaitaan kohtaan pahantahtois-alentuvainen kyykyttäjä, joka ylvästeli ”akateemisen ankaruuden” hyveillä. Kolmas webbikeskustelija alkoi jo sääliä Stonea. Neljäs lohkaisi, että pari viikkoa ennen eroamistaan Stone oli vetänyt opiskelijoilleen ”julkaisemista” käsitelleen erikoiskurssin.
 
Koko lailla hirtehisemmin Stone oli The Voicen mukaan tavannut tervetuliaissanoissaan uusille opiskelijoille varta vasten varoitella plagiointirikosten seurauksista. Itse asiassa ei ole laisinkaan niin kuin asiaa kommentoinut George Washington -yliopiston englanninprofessori Margaret Soltan uumoilee (http://www.margaretsoltan.com/?p=21935) letkauttaessaan, että Stonen tapaukseen avautuisi jotain erityistä kulmaa, koska ”hän oli moraalista pauhannut [pontificate] uskonnonfilosofi”.
 
Sen sijaan Stonen tapaukseen rakentuu erityinen ulottuvuus, koska hän erikoistui kysymyksiin tieteellisyydestä ja sen erilaisista irvikuvista. Hänen leipälajinsa oli arveluttava argumentointi. Yhdessä Jonathan Wolffin kanssa toimittamassaan kirjassa The Proper Ambition of Science (2000, 41) Stone tulee selittäneeksi Albert Suuren (1193?–1280) loihtimaa kolmijakoa. Yhdenlaiset tajut kunnostautuvat kuvittelukyvyn ja aistimisen saralla. Toisenlaiset ällit ovat omiaan oivaltamaan metafyysisiäkin seikkoja sopivan profeetallis-jumalisen opetuksen turvin. Vasta kolmannet – filosofiset – mielet pystyvät Albertuksen mukaan omin neuvoin ymmärtämään asioita.
 
Tähän huutoon Stone vastasi itse osallistumalla Freiburgissa 2006 järjestettyyn tutkijatapaamiseen ”Himokkuus keskiajalla”. Hänen osakseen tuli valottaa, mitä Antonius Firenzeläinen (1389–1459) oikein sanoikaan seitsemään kuolemansyntiin luetusta ’ylpeydestä’ eli superbiasta. Syyskuussa 2008 hän pureutui Uppsalassa järjestetyssä symposionissa ’intention’ ongelmallisuuteen. Vastaavasti tammikuussa 2009 Stone otti osaa kotikentällä Leuvenissa pidettyyn kansainväliseen filosofiseen konferenssiin ”(Un)Masking the Realities of Power”. Stonen esitelmä oli nimeltään ”Narrataan Aristoteleen kanssa ja ilman Aristotelesta: humanistit ja skolastikot sekä varhaismoderni kiista valehtelemisesta”. Viime kesänä hän luennoi The American College of Louvainin puolella ’omantunnonkysymyksistä’ keski- ja nykyaikaisina ajatuspähkinöinä.
 
Stonen jo yli kymmenen vuoden ajan tuloillaan olevaksi ilmoitettu päätyö ei ole vielä kyörääntynyt päivänvaloon Oxford University Pressiltä. Kaksiniteisen teoksen oli määrä ensin selvitellä ikikyseenalaisen kasuistiikan eli tapaussidonnaisen moraalisen ajattelun ja arvioinnin historiaa Aristoteleesta Kantiin ja puida sitten teemaa myös arkietiikan ja moraalisen päättelyn valossa. Palturin suhteellisuutta ruotineen suurteoksen piti huipentaa elämäntyö, joka romuttuikin kesken kaiken Ala-Tikkurilan Shelliltä tuttuun tökeröön puuhasteluun. Kirja kantoi työrubriikkia ”Hienovaraiset taidot”.
 
Jarkko S. Tuusvuori
  
 
Oulun yliopisto on heti uuden yliopistolain myötä alkanut yhä voimakkaammin profiloitua teknokraattiseksi business-yliopistoksi. Yliopiston uusi hallitus on ulkopuolisten tahojen hallinnassa ja akateeminen edustus on harvinaisen heikko. Yliopiston heikoin lenkki on aina ollut humanistis-yhteiskuntatieteellinen ala: humanistinen ja kasvatustieteellinen tiedekunta ovat pieniä ja yhteiskuntatieteellistä tiedekuntaa ei ole. Monet keskeiset tieteenalat kuten psykologia, sosiologia ja filosofia ovat edustettuina ainoastaan sivuaineina. Vaikka Oulun yliopisto mainostaa itseään monialaisena tiedeyliopistona, se ei sellainen todellisuudessa ole ainakaan ihmistieteiden näkökulmasta. Maaliskuussa käytyjen yhteistyöneuvottelujen tuloksena tämä monialaisuus heikkenee edelleen supistusten kohdistuessa lähinnä kasvatustieteelliseen tiedekuntaan, jossa on tehty mm. kansainvälisesti merkittävää kasvatusfilosofista tutkimusta.
 
Yliopisto on lähtenyt myös varsin kovin keinoin kilpailemaan opetusministeriön rahoituksesta. Tällä hetkellä kuumin kysymys on tutkintotuotannon maksimointi, koska opetusministeriö on luvannut, että yliopistojen vuosina 2009–2011 saavuttamat kunkin koulutusalan tulokset siirtyvät kauden 2013–2016 tavoitetasoiksi. 2009–2011 tuotos siis vaikuttaa suoraan rahoitukseen. Helpoin keino tehostaa tutkintotuotantoa on tutkintojen laajuuden pitäminen lähellä minimiä. Tämä keino ollaan nyt Oulun yliopistossa ottamassa käyttöön.
 
Oulun yliopiston koulutuksesta vastaava vararehtori, tekniikan tohtori Olli Silvén kuvaa yliopiston strategiaa henkilöstölehti Tietopiston tuoreimmassa numerossa seuraavasti: ”Tässä tilanteessa Oulun yliopiston on toimittava rationaalisesti: jos myöhemmät toimintaedellytykset riippuvat lyhyellä aikavälillä tuotettavista maisterintutkinnoista, niitä on tuotettava mahdollisimman paljon. Tätä varten on tunnistettu nopeimmin ja eniten lisätutkintoja tuottamaan pystyvät koulutusohjelmat.” Erityisesti on ”pyrittävä parantamaan koulutusalojemme läpäisyjä vähentämällä keskeyttämisiä ja nopeuttamalla opintoja”. Koulutuksen ja tutkimuksen laatu on kuitenkin pidettävä korkeana. (Silvén, Olli: Resurssit tulokselliseen käyttöön. Tietopisto 2/2010, maaliskuu.) Puhe laadun säilyttämisestä tuntuu tässä yhteydessä selittelyltä – toki perusteellisemmat opinnot (määrä) nostavat myös laatua.
 
Silvénin aiemmin tekemistä selvityksistä kävi ilmi, että erityisesti humanistisen tiedekunnan perinteisesti laaja-alaiset tutkinnot ovat opetusministeriön kriteerien täyttymisen kannalta ongelmallisia, vaikka tutkintotulos on muutoin hyvä. Heikoimmin tutkintoja tuotetaan teknisessä ja luonnontieteellisessä tiedekunnassa – tuntuisi loogiselta tehostaa toimintaa siellä. Näyttää kuitenkin siltä, että tehostamista on alettu toteuttamaan voimakkaimmin humanistien parissa. Ja humanistit näyttävät varsin huolettomasti hyväksyneen tämän – ehkäpä se tuo kauan kaivattua lisärahoitusta? Toivossa on hyvä elää...
 
Humanistit kävivätkin ripeästi toteuttamaan yliopiston johdon toiveita. Humanistinen tiedekunta päätti 18. 3. 2010 tekemällään päätöksellä säätää maisteritutkinnon maksimilaajuudeksi 130 opintopistettä (minimilaajuus on 120 op). Tiedekunta päätti äänin 9–4 (kaikkien opiskelijajäsenten vastustaessa), että ”maisterintutkinnon maksimilaajuus 1. 9. 2011 jälkeen on 130 opintopistettä”. Lisäksi päätettiin myöntää maisterintutkinnon suorittaneelle maksuton opinto-oikeus tutkintoa täydentäviin opintoihin. Oikeus on voimassa ”kaksi lukuvuotta valmistumislukuvuoden lopusta lukien”. (Hutk Pöytäkirja B10/2010).
 
Päätös on herättänyt ihmetystä ja huolta erityisesti opiskelijoissa mutta myös yliopiston kehityksestä huolissaan olevassa henkilökunnassa. Itse mm. yliopistomme etiikkatyöryhmän jäsenenä huolestuin asiasta alun perin opiskelijoiden perusoikeuksien näkökulmasta. Huomasin kuitenkin pian, että päätöksellä voi olla huomattavasti laajempia tiedepoliittisia seurauksia.
 
Päätös näyttääkin monessa suhteessa ongelmalliselta. Kiinnitän huomiota lähinnä kolmeen keskeiseltä vaikuttavaan ongelmaan: (a) päätöksen laillisuus uuden yliopistolain puitteissa, (b) mahdollisen toimeenpanon seuraukset opiskelijoiden oikeuksien ja työllistymisen kannalta ja (c) seuraukset humanistisen alan ja koko yliopiston profiilin kannalta.
 
(a) Uusi yliopistolaki ei millään tavalla rajoita maisterintutkinnon laajuutta. Se antaa vain ”tavoitteelliset suorittamisajat”, useimmilla aloilla 5 vuotta. (§ 40). Tämäkään ei ole ehdoton yläraja, vaan § 41 ja 42 takaavat oikeuden useiden vuosien lisäaikaan. Tutkintojen maksimilaajuudesta ei tietääkseni uuden yliopistolain valmistelussa edes keskusteltu. Ilmeisesti opiskelijan vapaus määrätä omasta tutkinnostaan katsottiin niin itsestään selväksi oikeudeksi, ettei sitä – ainakaan siinä vaiheessa – haluttu horjuttaa.
 
Kysymys tutkinnon maksimilaajuudesta onkin sen luokan periaatteellinen kysymys, ettei siitä yksittäinen tiedekunta tai edes yksittäinen yliopisto voine päättää. Yliopistolain mukaan (§ 7) tutkinnoista säädetään tarkemmin joko valtioneuvoston tai opetusministeriön asetuksella. Tutkinnon maksimilaajuus on nähdäkseni tämän suuruusluokan kysymys. Onko päätöstä valmisteltaessa asialle saatu OPM:n siunaus? Onko asiasta tulossa kansallisen tason päätös OPM:n toimesta? Ellei näin ole, humanistisen tiedekunnan päätös on mitä ilmeisimmin laiton.
 
(b) Opiskelijan akateemisena perusoikeutena voidaan pitää paitsi tutkinnon sisällön, myös sen laajuuden määräämistä. Käytännössä vapaus toki vaihtelee, mutta humanistisilla aloilla se on perinteisesti ollut hyvin suuri, koska niin tarkkaan määriteltyjä ammattikuvia kuin esim. lääkäreillä tai tuomareilla ei ole. Esimerkiksi historiatieteiden alalla ammattitehtävät vaihtelevat hyvin suuresti, joten muidenkin tiedekuntien oppiaineet (esim. taloustiede, maantiede, tiedotusoppi jne.) voivat olla tarpeellisia.
 
Tutkintojen laajuuksien rajoittaminen saattaisi toteutuessaan Oulun yliopiston opiskelijat eriarvoiseen asemaan muiden yliopistojen opiskelijoiden kanssa, ellei asiasta päätetä yhtäaikaisesti kaikkia yliopistoja koskien. Humanistisilla, yhteiskuntatieteellisillä ja kasvatustieteellisillä aloilla suositut laajahkot tutkinnot ovat välttämättömiä mm. opiskelijoiden työllistymisen kannalta. Esimerkiksi historian opettajan viroista on niin kova kilpailu, ettei suppealla tutkinnolla ole mitään mahdollisuuksia saada työtä. Myös humanististen tieteiden ja sivistyksen erityisluonne vaatii laaja-alaisten opintojen myötä syntyvää kokonaisnäkemystä ja kriittistä ajattelua. Kuten esimerkiksi Martha Nussbaum on korostanut, näiden alojen yksi perustehtävä on kriittisten ja demokraattisten kansalaisten kasvattaminen. Tämän oleellisen tehtävän on kansallisen talouskasvun edistämiseen yhä enemmän keskittyvä yliopistokoulutus kaikkialla unohtamassa. (Nussbaum, Not for Profit: Why Democracy Needs the Humanities, Princeton 2010). Yleisemmin myös tutkijoille suositeltu poikkitieteellisyys edellyttää laaja-alaisia opintoja. Siksi ko. päätös heikentää alamme yliopistollisen koulutuksen laatua, jos se leviää myös muiden yliopistojen kilpailustrategian osaksi.
 
(c) Edellä viitattiin jo päätöksen seurauksiin humanististen alojen kannalta: ko. päätös on omiaan heikentämään humanistisen koulutuksen laatua. Oulun yliopiston humanistinen ala on ollut uusimmissa arvioissa lähellä kansallista kärkeä, ja tämä kehitys vaarantuu tutkintojen kapea-alaistumisen myötä. Alan houkuttelevuus opiskelupaikkana kärsii, jos opiskelijan oikeudet ovat heikommat kuin muualla ja sivuaineiden tarjonta on vähäisempää. Todennäköisesti sivuaineopetuksen määrä tulee entisestään vähenemään, kun niitä otetaan aikaisempaa vähemmän. Tämä heikentää myös Oulun yliopiston mainetta monialaisena tiedeyliopistona.
 
Oulun yliopiston julkisuuskuva – ja sitä myötä sen houkuttelevuus opiskelijoiden kannalta – on varsin heikko mm. juuri päättyneiden yhteistyöneuvotteluiden takia. Kun ko. päätös tutkintokatosta tulee julkisuuteen, on todennäköistä että opiskelijat hakeutuvat sellaisiin yliopistoihin, joissa oman tutkintonsa saa rakentaa vapaasti.
 
Tutkinnon maksimilaajuuden asettamisen symbolista merkitystä ei tule väheksyä. Se ilmaisee humanistien astuneen tielle, joka voi johtaa tutkintojen polkumyyntiin ja halpatuotantoon. Ollaan liukuvalla pinnalla (slippery slope): taloudellisten toimintaedellytyksien parantamisen nimissä akateemista vapautta ja opiskelijan oikeuksia ollaan valmiita enenevästi kaventamaan. Seuraava askel saattaa olla esimerkiksi lisäopintojen määrän tai ajan kaventaminen, jos sen havaitaan nopeuttavan tutkintotuotantoa.
 
Tähän saatetaan joutua, koska alkuperäinen päätös on helppo kiertää.
Tiedekunnan päätös saattaa nimittäin pikemminkin pidentää kuin lyhentää valmistumisaikoja. Koska tiedekunta lupaa kahden vuoden ilmaisen opiskeluoikeuden valmistumisen jälkeen, kannattaa laaja-alaista tutkintoa tarvitsevan opiskelijan ottaa tutkinto ulos vasta seitsemän vuoden jälkeen ja opiskella sitten vielä kaksi vuotta tarvitsemiaan lisäopintoja. Tiedekuntahan ei ole säätänyt, missä ajassa viimeistään maisterintutkinto tulee ottaa ulos. Ainakin tuollainen päätös olisi suoraan lainvastainen. Mutta koska ajallista maksimia ei voida säätää, tutkintokattokin jää tehottomaksi.
 
Mitä tästä opimme? Nähdäkseni opetusministeriön sanelemia kriteereitä tulisi tavoitella uhraamatta niille eri alojen koulutuksen oleellisia laadullisia ominaisuuksia, humanistien tapauksessa esimerkiksi Nussbaumin korostamia kriittisen ja demokraattisen kansalaiskasvatuksen päämääriä. Tai poikkitieteellisen tutkijankoulutuksen vaatimaa laaja-alaisuutta. Tai lahjakkaan opiskelijan ja tutkijan akateemista vapautta: oikeutta kulkea totuudenetsinnässään omia polkujaan.
 
Oulun yliopiston koulutusrehtori Silvén näyttää tuomitsevan tällaisiin laatueroihin vetoavan ajattelun helppohintaisena kirjoittaessaan: ”Yliopistoissa ohjaustoimet on tosin helppo tulkita Procrusteen vuoteeksi, jossa kaikki sovitetaan samaan muottiin seurauksista välittämättä. Procrustes oli kreikkalaisen mytologian vuoristorosvo, joka kutsui ohikulkijoita lepäämään rautavuoteeseensa. Jos vieras ei ollut riittävän pitkä, hänet venytettiin vuoteen mittaan ja liian pitkät taas menettivät päänsä ja jalkansa. Kukaan ei välttynyt tuollaiselta kohtalolta, sillä Procrustes sääti vuoteen jokaiselle sopimattomaksi” (emt.). Silvén osuu tarkoittamattaan (vaiko sittenkin salaivaisesti?) käänteisesti asian ytimeen: opetusministeriön arvostama panos–tuotos-ajattelu on todellakin Prokrusteen vuode, joka näyttää eri tavoin tekevän hallaa akateemiselle koulutukselle missä vain sitä välineellisesti tehokkaimmin pyritään soveltamaan.      

Kari Väyrynen
(Filosofian yliopistonlehtori, dosentti,
Oulun yliopisto)
 
 
toimitus
05.04.2010
Europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäen (kesk.) Herakleitos-tulkinnalle nauravat jo vuoron perään kaikki HS:n toimittajatkin (maksulliset kolumnit: Jaakko Hautamäki 25/iii/10 & Jyrki Räikkä 30/iii/10). Voivathan he varata toisen mepin, Eija-Riitta Korholan (kok.), verekseltään antamaan filosofis-poliittiseen tuomioon Jäätteenmäen hermeneuttisesta haksahduksesta (ilmaiskolumni: http://www.korhola.com/#/diary/korhola/16459). Sana kadulla kuuluu, että ex-pääministeri meni nolosti sotkemaan de- ja preskription, jotka kaikilla mieskolumnisteilla sentään pysyvät aina kirkkaina ja siististi erillään. Toisin kuin Lapuan vahva nainen kuulemma väitti, Efesoksen vanha hapannaama ei kuulemma suositellut saman virran välttämistä vaan viittasi tuplavisiitin periaatteellis-kiertämättömään toteutumattomuuteen.
 
Arvaahan tuon, että asia on huomattavasti monipiippuisempi.
 
Herakleitoksen fragmenteissa lausahdellaan virrasta (potamos) ja sen äärellä olevista (tai virtaavista) olennoista yhtä sun toista. Puhe on muun muassa saman ja ei-saman, olemisen ja ei-olemisen suhteista, jotka eivät jätä ketään kiinteäksi. Kiteytys saman virtauksen ja saman astujan mahdottomasta kohtaamisesta on vain osa monipolvista tulemisen ajattelua. Ja tiesihän jo Aristoteleskin Metafysiikkansa IV kirjassa kertoa legendaarisen happamasta Kratyloksesta, joka oli pitänyt Herakleitoksen usein lohduttomaksi koettua kieltolausetta aivan liian toivorikkaana: ”[Kratylos] itse näet uskoi, ettei [samaan virtaan] voisi astua kertaakaan” (suom. Tuija Jatakari, Kati Näätsaari & Petri Pohjanlehto).
 
Jäätteenmäki ei televisiohaastattelussa 20. maaliskuuta maininnut Herakleitosta nimeltä. Hän sanoi vain lueskelleensa filosofiaa ja löytäneensä filosofisen ajatuksen, joka sattumoisin tiivisti hänen omat tuntonsa käyntiin hyrähtäneestä puoluejohtajakilvasta. Samana päivänä keskustalainen Verkkoapila uutisoi Jäätteenmäen lähettämästä kommentista, jossa meppi kertoi, ettei aio pyrkiä Suomen Keskustan puheenjohtajaksi. Lausumassaan, joka itse asiassa sisältyi hänen Uusi Suomi -blogiinsa, Jäätteenmäki nimesi konsultoimansa viisaudenrakastajan:
 
”Kun pohdin omaa ehdokkuuttani, silmiini sattui filosofi Herakleitos, joka eli noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Herakleitos neuvoi minua kaukaa historiasta: Älä astu kahdesti samaan virtaan! Herakleitoksen mielestä kenenkään ei pidä astua toista kertaa samaan virtaan, sillä sen enempää virtaan astuja kuin virtakaan eivät enää toisella kertaa ole samanlaisia. Virta ei enää ole sama virta ja niin kuin vesi juoksee, kaikki muukin juoksee ohitsemme elämässä; kaikki virtaa.”
 
Tämä Herakleitos-tulkinta sekä toimii että ei toimi. Se on naureskellulla tavalla vulneraabeli mutta myös monin verroin poliitikko- ja kolumnistivakioita subtiilimpi. Siinä on arjen aromia ja analyyttista ahnautta. Vertailukohdaksi kelpaa vaikkapa kirjailija-aktivisti Alice Walkerin omelämäkerrallinen The Same River Twice. Honoring the Difficult (1996). Koko totuus Jäätteenmäestä on yhtä juokseva kuin koko totuus Herakleitoksesta.
 
Jäätteenmäen kommentin ensisijainen asiayhteys ei kuitenkaan ole 2 500 vuoden takainen Vähä-Aasia vaan nykyinen Pohjois-Atlantti, jonka geopoliittiset rannat ulottuvat paljoonkin Aasiaan. Yhdysvaltain armeija on iskenyt Kaksoisvirranmaahan kahdesti, 1991 ja 2003, ja kummallakin kerralla ylipäällikkönä on ollut presidentti George Bush. Ei ihme, jos sodasta (polemos) paljon puhunutta Herakleitosta huudetaan hätiin ovaalinmuotoisessa työhuoneessa. Kun The New York Times ja CNBC kuulivat nykyistä amerikanpresidenttiä viime syyskuussa, Obama kiisti olevansa menemässä vanhaan halpaan: ”Historiasta pitää oppia. Onhan jokainen historiallinen hetki erilainen. Koskaan ei astuta samaan virtaan. Eikä Afganistan siis ole Vietnam.” (http://www.nytimes.com/2009/09/15/world/asia/15policy.html)
 
Erinäisistä samuuksista erkaantumisessa on Obaman hallinnolla täysi työ. Jäätteenmäen haluttomuutta ottaa jälleen ratkaiseva askel laiturilta alas vähentää varmastikin se, ettei edellinen viivähdys virrassa – Suomi–USA-turvallisuussuhteiden arveluttavuuksien luvattomaan paljastukseen tyssännyt pääministeripesti – tarjonnut hänelle tai kansakunnalle mitään järin katarttista. Sananparret sikseen, jos katsoo Jäätteenmäelle tutuimpia uomia, ei sen enempää Lapuanjoki kuin myöskään Kyrönjoki, Ähtävänjoki, Lapväärtin-Isojoki, Närpiönjoki, Purmonjoki, Kruunupyynjoki ja Teuvanjoki, saatikka S/Zenne tai Ill, juuri ketään kutsu rypemään. Eduskuntavuosina (1987–2007) ääniharavalle taatusti tutuksi tulleessa Vantaanjoessa on oma eittämättömän herkkä raikkautensa, siinä missä hiljaiseksi vetävä gangesmaisuutensakin, mutta etenkin noissa etelänpohjanmaalaisissa puroissa lainehtii enimmäkseen uimakelvotonta, tehomaatalouden pilaamaa vettä.
 
Obamasta muuan tarkkailija totesi, että häneltäpä ei reetorina jää käyttämättä yksikään vähänkin lentokykyinen lause. Herakleitoksen lainausta on käyttänyt sittemmin rutiininomaisesti muiden muassa äärioikeiston uudesta tulemisesta huolestunut wieniläinen omapääkommunisti Kurt Wendt tammikuussa Die Presselle antamassaan haastattelussa. Ja huomattavasti Jäätteenmäkeä koomisemmin, lähelle pastiššia ”ei saa jäädä makaamaan kahta kertaa samaan tuleen”, pääsi tammikuisessa blogauksessaan ruotsalainen kristillisdemokraattipoliitikko Ebba Busch.
 
Sosiologi Wolfgang Streeck turvautui virtavertaukseen maaliskuisessa Frankfurter Allgemeinessa, kun hän arvosteli kovin sanoin Saksan hallituksen ”kriisinhallintaretoriikkaa ja -käytäntöä”, jossa ollaan muka ”pienen ihmisen” asialla, vaikka suositaan vanhaan hyvään tapaan omistajien etuja ja sorsitaan vuokralaisia ja työttömiä.
 
Aforismin meikäläisittäin herkullisin poliittinen käyttöesimerkki tulee kuitenkin Ranskasta. Jean-Pierre Raffarin vastasi kesällä 2008 tunnetun toimittajakaimansa Elkabbachin tv-uteluun, suostuako mahdollisen kutsun käydessä uuteen pääministerikauteen: ”Tiedättehän, että, kuten Herakleitos sanoi, samassa virrassa ei ikinä pulikoida toistamiseen.” (Ranskalaiset tosiaan käyttävät sanonnasta kernaimmin kokovartaloverbiä, refleksiivistä teonsanaa se baigner eli ”kylpeä”.) Raffarinia, entistä euroedustajaa ja 2000–2005 presidentti Jacques Chiracin oikeistohallituksen nokkamiehenä toiminutta miestä, ilkuttiin Herakleitoksen väärinymmärtämisestä täsmälleen samoin kuin Jäätteenmäkeä nyt Suomessa. Olisi pitänyt poliitikon tietää, sanottiin, että ei filosofi suinkaan jaellut moraalisia neuvoja saati uranvalintavinkkejä tai elämänkoutsausta, vaan puhe oli kokonaan toisen painoluokan asioista. (http://www.morbleu.com/on-ne-peut-entrer-deux-fois-dans-le-meme-fleuve-a...)
 
Jostain syystä tämä ylimääräinen arvonanto, jota kolumnistit nyt Suomessakin syytävät politiikkaa syvällisemmälle filosofialle, ei pahemmin lämmitä. Rystykohteliaisuuden tuntu on kiusallinen, vaikka tai semminkin kun yksi blogaaja, oikeustieteilijä Jyrki Virolainen, riehaantui Jäätteenmäen Herakleitos-kinkereiden äärellä toivomaan Suomeen filosofipresidenttiä esimerkiksi Pekka Himasesta.
 
Samassa ohjelmavirrassa ollaan lillitty jo hyvä tovi. Turhaan syyteltiin taannoin Jäätteenmäen puoluetoveria Mikko Alataloa siitä, että hän kopioi kappaleensa ”Yhdentoista virran maa” (1978) Bob Dylanin viisusta ”Song to Woody” (1962). Olihan Dylankin, aivan folk-laulun oppikirjojen mukaan, tehnyt omansa Woody Guthrien laulun ”1913 Massacre” (1941) pohjalta. Kratylos ratkaisi same ol’ samon ongelman aikoinaan luopumalla puhumisesta kokonaan ja siirtymällä vähäisiin käsieleisiin. Jäätteenmäki selvisi sanomisineen verraten kuivin jaloin. Hienointa oli se, että vain viisi päivää oman vetäytymisilmoituksensa jälkeen hän kehui niitä, jotka altistavat itsensä ja lähtevät esimerkiksi kaikesta ja kaikista, kuten kolumnisteista, blogaajista ja muista nettikeskustelijoista, huolimatta mukaan puoluejohtajakisaan. Jäätteenmäki suitsutti eritoten vetreää haastajaa Mauri Pekkarista: ”Virtaa riittää, ja se on onneksi isänmaalle.” (http://www.verkkoapila.fi/opencms/opencms/apila/news/articles/8494.html?...)
 
Jarkko S. Tuusvuori
 
 
toimitus
05.04.2010
Elokuvakulttuuria yleisesti sekä Lars von Trierin tuotantoa ja Antichrist-elokuvaa erityisesti tutkaileva, äskettäin niin & näin -lehdessä 1/2010 ilmestynyt essee "Antikristus elokuvissa" löytyy Filosofia-portaalista laajemmassa muodossa ja lisätyin verkkolinkein:
http://filosofia.fi/elokuva/trier
 
Antichrist oli odotetun menestyksekäs Tanskan elokuva-akatemian jakaessa vuosittaiset Robert-palkintonsa 7.2.2010.  Paitsi parhaalle elokuvalle, palkinto myönnettiin myös ohjauksesta, kuvauksesta, leikkauksesta, käsikirjoituksesta, äänisuunnittelusta ja efekteistä.
 
Trierin seuraavaa saadaan odotella ainakin pitkälle vuoden 2011 puolelle. Amerikka-trilogian päätösosaksi aiottu Wasington näyttää jääneen toistaiseksi tai lopullisesti kesken, ja seuraavaksi luvattu Melancholia – "sci-fi-psyko-draama" tai "psykologinen katastrofielokuva", mitä näillä sitten tarkoitetaankaan – on tarkoitus kuvata ensi kesänä. Useat huhut ehtivät sovitella Penélope Cruzia elokuvan pääosaan, mutta tuotantoyhtiö Zentropa kiisti. Imdb:n sivuille onkin ilmestynyt muuallakin raportoitu tieto, jonka mukaan Antichristin Cannes-voittaja Charlotte Gainsbourg olisi myös Melancholian pääosassa. Elokuvan käsikirjoituksesta tai muusta luonteesta ei ole vielä jaettu minkäänlaista tietoa, joskin Zentropa julkisti – oletettavasti huumorilla – epävirallisen ennakoivan promokuvan, jossa massiivinen "Melankolian" planeetta on törmäämässä maapalloon.
 
Ennen kuin melankolia tuhoaa ihmiskunnan, voisi vaikkapa YLE keksiä tuoda televisioesitykseen pari vähälle huomiolle Tanskan ulkopuolella jäänyttä Trier-pätkää. Suomessa vain Rakkautta ja anarkiaa -festareilla nähty Direktøren for det hele/Boss of it all (2006) on minibudjetilla kuvattu kepeänkirpeä satiiri IT-yritysmaailmasta. Islantilainen sijoittaja tulee Tanskaan ostamaan yritystä, jonka omistajaksi on merkitty kuvitteellinen henkilö. Tätä esittämään yrityksen johtaja palkkaa työttömän näyttelijän, joka päättääkin vetäistä oman shownsa. Jacob Thuesenin ohjaamaa filmiä De unge år: Erik Nietzsche sagaen del 1 (2007) ei puolestaan ole näytetty Suomessa missään muodossa. Trierin pseudonyymillä "Erik Nietzsche" käsikirjoittamassa tarinassa samanniminen ohjaaja aloittelee uraansa elokuvakoulussa ja filmiteollisuuden parissa. Elokuvan nimestä päätellen on ennen pitkää luvassa Trierin Nietzsche -alter egon myöhempiäkin seikkailuja.
 
 
ss
01.04.2010
Filosofi Descartes’n kuolemaan liittyneet epäilyt ovat tulleet uuteen valoon kun Ruotsin poliisi vihdoin  sai  pyytämäänsä virka-apua Erlangenin yliopistosta. Descartes’n kuolemaa 360 vuotta selvitellyt tukholmalaispoliisi Pelle S. Basse toteaa, että tapausta voidaan pitää selvitettynä. Erlangenin yliopiston filosofian laitoksen rikoslaboratoriossa on käynyt ilmi, että Katolinen Pappi myrkytti kuuluisan filosofin. ”Olemme seuranneet kahden tai kolmenkin viikon ajan erittäin tiiviisti sanomalehtiä sekä nettikeskustelupalstoja. Näiden viikkojen aikana todistusaineistoa Katolista Pappia vastaan alkoi kertyä laajasti. Olemmekin valmiita uuden todistusaineiston valossa nostamaan syytteen”, toteaa laboratorion johtaja Theodor Ebert ja osoittaa merkitsevästi päätänsä sormella, ”joskus pitää vähän ajatellakin eikä vain olla”.
 
Ruotsin poliisin innojohtamisen erikoisyksikkö on tyytyväinen Ebertin innovaatioihin, ja kun samaan aikaan ”on varmistunut, että Olof Palme menehtyi flunssaan” niin länsinaapurin poliisi voikin vain rallatella kultaisissa kengissään: ”Blixtar och dunder, magiska under. Plötsligt en dag har det hänt. Åh... vilken tur! Diggi-loo diggi-ley alla tittar på mig!”
 
Filosofisen rikosoikeuden asiantuntija Mortti Purolahti epäilee kuitenkin syytteen läpimenoa vahvasti, koska sitä voi epäillä. ”Beyond reasobable doubt räcker inte”, hän toteaa Lundin yliopiston filosofian laitoksen julkaisusarjassa ilmestyneessä seminaariraportissa molemmilla kotimaisilla kielillä. niin & näin -lehden asian tiimoilta haastattelema åbolainen Descartes-asiantuntija emeritus professori J. Tuomasnen puolestaan uskoo, että kyseessä on yksinkertaisesti teekkarijäynä. ”Erlangenin filosofian laitoksen rikoslaboratorion johtaja on todennäköisesti itse kirjoittanut lehtijutut”, hän toteaa.
 
Lisätietoa: http://www.guardian.co.uk/world/2010/feb/14/rene-descartes-poisoned-cath...

(Röiters/Sami Syrjämäki)