Verkkoloki maaliskuulle 2010

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


Myönnän rinnastuksen manikealaisuuden, mutta Pekka Himasen vastailmestynyttä Kukoistuksen käsikirjoitusta on välttämätöntä verrata syksyllä ilmestyneeseen Pauli Pylkön Luopumisen dialektiikkaan. Vastauksissaan nykyisyydelle teokset ovat niin vastakkaiset, että ne alkavat täydentää toisiaan.
 
Valtiolle tilaustyönä tekemässään raportissa Himasen tavoitteena on tuoda ”arvonannon etiikka” reaalipolitiikan ja talouden keskeisimmäksi periaatteeksi. Pylkölle universaali maailmankansalaisen etiikka on alunpitäen erottamaton teknis-taloudellisesta järjestä, ja niin muodoin kaiken pahan juuri: ”Toivo paremmasta maailmasta, jonka ihminen etiikan avulla itselleen tulevaisuudessa rakentaa, on pahasta.”
 
Himanen etsii omien sanojensa mukaan kolmatta tietä uusliberalismin ja uusvasemmiston väliltä. Pylkköläisen nurjailijan näkökulmasta eettisessä ja viherpestyssä kapitalismissa ei ole kyse keskitiestä, vaan äärimmäisestä laitapuolesta, länsimaisen tekniikan, talouden ja etiikan epäpyhästä ja johdonmukaisesta liitosta. Himasen käsikirja on lähes puhdaspiirteinen ilmaus Pylkön kammoamasta ajanhengestä, joka johtaa edellisen sanoin ”luovaan glokaalisuuteen”, jälkimmäisen mukaan alueellisten kulttuurien ja kaiken eloisuuden tuhoon.
 
Himas-Suomen kurjuuttajana ja kukoistuksen esteenä on ”tragedia-ajattelu”, joka summautuu raportissa sanoihin: ”Syksyllä puista tippuvat lehdet, kohta Nokiaa ei enää ole, ja ei tässä itselläkään ole enää kovin pitkä aika kuolemaan.” Luonnon kiertoon herääminen, korporatiivisen olemisen hylkääminen ja kuolevaisen kohtalon myöntäminen ovat kovin pylkköläisiä lähtökohtia.
 
Teosten ratkeamaton jännite ulottuu toki kielen tasolle. Siinä missä Pylkkö etsii kirjassaan suomenkielen kääntymättömiä varjoja, alkuristiriitaista kokemusrakennetta ja kuuntelee sanoja, Himanen latelee maailmankansalaisen peruskäsitteet (dignified life, management, flow) ja motot (”We should tax what is bad for us and reward what is good for us” ) sujuvasti englanniksi. Niin ikään ristiveto on myös ajallinen: Himasen Suomi alkaa siitä, mihin Pylkön suomalaisuus, tarkemmin sanoen ”suomisuus”, viimeistään päättyy: fennomaniaan, Gallénin ja kumppanien vuoden 1894 julistukseen, jota Himanen raportissaan siteeraa:
 
”Pikku Suomessa on nyt ruvettava luomaan uutta renessanssia, so. uutta voimaa, elämää ja maailmaa. Se on nyt tarpeen tämän kurjan, heikon, alakuloisen dekadenssin vallassa ja ajassa. [...] Vaikka keskiyössä seisomme, tai ehkä juuri sen vuoksi, emme voi olla vaistoamatta tulevan aamusarastuksen oireita.”
 
Sarastuksen ajankohdasta ja väristä voidaan kiistellä, mutta tämä keskiyön kuva on yhteinen Himaselle ja Pylkölle. Himanen on raportin muuhun sisältöön nähden yllättävän kriisitietoinen, siitäkin huolimatta, että hän ei kysy kriisiytymisen syitä, jotka Pylkölle piirtyvät kirkkaina ja mustina.
 
Ministerit Vanhanen ja Katainen ottivat Himasen raportin maaliskuun alussa ilolla vastaan. Luopumisen dialektiikka heidän kannattaisi lukea Kukoistuksen käsikirjoituksen vastinparina. Näillä eväin tuo kovasti etsitty Suomen kolmas tie ei kenties kulkisikaan uusliberalismin ja uusvasemmiston haarukasta, vaan luikertelisi Himasen pikatien ja Pylkön kinttupolun välistä. Mikä mahdoton ajatus.
 
Antti Salminen 
 
 
"Filosofi som skolämne" består idag av endast en obligatorisk kurs med tre valbara fördjupade kurser på gymnasienivå. Ämnets ställning i de finska skolorna är sålunda fortfarande marginellt. Jämförelsevis få studerande väljer de fördjupade kurserna (där de erbjuds) och bara enstaka abiturienter väljer att skriva studentexamen i filosofi. Å ena sidan uppfattas filosofi som svår och akademisk, å andra sidan som ett flummigt ämne i vilket alla svar verkar vara lika bra.

Men kunde det i denna situation finnas skäl att utvidga filosofiundervisningen i skolorna? Kunde man till och med införa filosofi redan på låg- och högstadiet?

I anslutning till den aktuella omarbetningen av läroplanen tål frågan att ställas.

Birgit Schaffar-Kronqvist
FD i pedagogik och ämneslärare i filosofi

***

Birgit Schaffar Kronqvist diskuterar frågan med redaktör Dan Lolax i Radio Vega Åboland 16.03.2010. Lyssna på programmet i Yle Arenan:
http://svenska.yle.fi/nyheter/regionartikel.php?id=4789

Direktlänk:
http://arenan.yle.fi/player/index.php?clip=830652&language=sv
Ach. Berliini. Unter den Linden, Kreuzberg, Charlottenburg, Potsdam! Vain unissasi, jätkä... European Society for Early Modern Philosophy -organisaation II kongressi Mind in Nature (15.–17.2.2010; http://www.kongress.esemp.de/index.php) on ohjelmaltaan paitsi erittäin korkeatasoinen, myös silkkaa murhaa. Ensimmäisen päivän tarjonta Humbold Universitätin edustavassa Senaatsaalissa kestää yhdeksästä kahdeksaan ja kevyemmän toisen päivän jälkeen päätöspäivä tarjoaa varhaismodernia filosofiaa yhdeksästä puoli kymmeneen illalla. Kun päälle tulevat vielä muodolliset ja epämuodolliset iltamenot, takki on kongressin jälkeen tyhjä.
 
 
 
Jäi päähän sentään jotakin. Ohjelma lähti liikkeelle Descartesista ja päättyi Spinozaan ja Leibniziin. Toki Hobbesia, Lockea, Humea ja muita saarivaltion filosofeja (Berkeleytä lukuunottamatta) muistettiin, mutta teemana mielen toiminta ja suhde ympäröivään maailmaan suosi ehkä hiukan enemmän klassista rationalismia. Keskeisiksi aihelmiksi muodostuivat kuvittelukyky, representaatio yleensä, tahdonvapaus, tunteet ja mielen toiminnan rajat ja -häiriöt. Toisin sanoen tämänhetkisen trendin mukaisesti tarjolla oli paljon sellaista, mitä voisi kutsua moraalipsykologiaksi, vaikka toki metafysiikka pysyi myös kuvioissa.
 
Keynote-esitelmissä ei ollut valittamista. En ole koskaan aiemmin ollut kongressissa, jossa olisi ollut koolla näin edustava valikoima alansa huippunimiä. Ohjelman avasivat kongressin järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Dominik Perler sekä Catherine Wilson, joiden aiheina olivat eläimen ja ihmisen ero Descartesilla ja Spinozalla (Perler) ja havaintojen virheettömyys Descartesin kuudennen Mietiskelyn puitteissa (Wilson). Viimeisenä iltana kuultiin Michael Della Roccan esitelmä riittävän syyn periaatteesta Spinozalla ja Leibnizilla. Sen perusteesinä oli, että Spinoza pystyi soveltamaan periaatetta paljon paremmin kuin Leibniz. Väite herätti tuohtumusta paikalla olleissa Leibniz-skolaareissa, jotka katsoivat Della Roccan Leibniz-näkemyksen turhan yksipuoliseksi. Daniel Garberin kommentti sai kuitenkin Della Roccan heltymään spontaaniin rakkaudentunnustukseen Leibniz-gurulle: ”I love you!”
 
Viimeinen esitelmä keskiviikon myöhäisillassa olikin samaisen Garberin uuteen Leibniz-kirjaan Leibniz: Body, Substance, Monad perustuva katsaus universaalioppineen substanssiopin kehitykseen. Esitys oli selkeä ja johdonmukainen, epäilemättä helpotus monelle kuulijalle, ainakin jos on uskomista edellisen illan menoissa kuultuihin huokailuihin Leibnizin filosofian vaikeudesta.  
 
Ensimmäisen päivän iltaesitelmä oli myös selkeä ja erittäin kiinnostava esitys Humen kimpputeoriasta. Udo Thielin mukaan Humen kiistelty teoria voidaan ajatella siten, että mieli ilmenee meille, ajatteleville substansseille, erilaisten kvaliteettien kimppuina. Kyse ei siis ole mielen olemuksesta, vaan siitä, että Humen mukaan meillä on aina jokin käsitys havaintoja yhdistävästä minästä – siitäkin huolimatta, että ao. käsitetty minä ei välttämättä ole missään yhteydessä todelliseen minään. Thielin mukaan Hume tulee vastaan teoriaan kriittisesti suhtautunutta skottilaista terveen järjen koulukuntaa tällä kompromissilla, joka kuulostaa sinänsä uskottavalta ratkaisulta. Thielin hypoteesin tyydyttävyydestä voidaan toki olla montaa mieltä.
 
Toisen päivän keynote-esitelmät koskivat Descartesia ja Spinozaa. Rotterdamilaisen Han van Rulerin laajoja kaaria kiertelevä esitelmä tarkasteli Descartesin väitettyä stoalaisuutta ja päätyi kiistämään sen. Descartesin rationalismi on van Rulerin mukaan elämänhallintaa, johon sisältyy ajatus siitä, että ihminen voi muuttaa luontoa. Ajatus on vastakkainen stoalaiselle luonnon armoilla sinnittelemiselle. Susan James käsitteli esitelmässään Spinozan Teologis-poliittista traktaattia ja sen filosofian ja teologian välistä tasapainoa. Jamesin mukaan nämä kaksi oppia voivat täydentää toisiaan, vaikka varsinainen todistustaakka on filosofialla, kun puhutaan Jumalaan liittyvistä asioista.
 
E. J. Lowen esitelmän aihe liittyi Locken käsityksiin kielestä. Locken mukaan kieli on välttämätön, mutta potentiaalisesti vaarallinen väline. Lowen mukaan Locken kieliteoriaa ei pidä lukea fregeläisen suurennuslasin läpi, vaan sanat on ymmärrettävä vain mielessä olevien ideoiden nimityksiksi. Aivan toisenlainen aihe oli puolestaan Dennis des Chenellä, joka sukelsi syvään substanssioppiin ja organismeihin myöhäisaristotelismista Leibniziin.
 
Keynote-esitelmien lisäksi kongressi koostui kahdesta päällekkäisestä teemasessiosta, jotka oli organisoitu siten, että kukin uskottu skolaari (Cees Leijenhorst, Michael Hampe, Lena Halldenius, Andreas Hüttermann, Sophie Roux ja James Hill) oli kutsunut neljä puhujaa ja toimi sessionsa puheenjohtajana. Esitelmien aiheet vaihtelivat suurestikin sessioiden sisällä, mutta niiden kieli pysyi enimmäkseen samana. Siten saksankieliset esitelmät saivat selkeästi oman yleisönsä muiden tyytyessä englantiin tai ranskaan.
 
Mainitsen sessioesitelmistä vain muutaman itseäni kiinnostaneen. Kärkipäässä ovat luonnollisesti suomalaisten tähtihetket: Juhana Lemetti puhui aktiivisen sensorisen kuvittelukyvyn mahdollisuuksista ja rajoitteista varhaismodernissa naturalismissa, käsitellen muun muuassa sellaisia vähemmän tunnettua hahmoja kuin Pierre Gassendi ja Robert Hooke, ja Martina Reuter passioiden ja kuvittelukyvyn roolista Mary Wollstonecraftin filosofiassa, erityisesti suhteessa Richard Pricen filosofiaan. Molemmat edustajamme selvisivät vaativasta tehtävästään kunnialla ja saivat innostuneen vastaanoton.
 
Saksankielisissä Leibniz-esitelmissä suuntauduttiin melko perinteisiin tutkimusaiheisiin, tahdonvapauteen ja ihmisen tiedollisiin kykyihin. Uppsalan Peter Myrdalin esitelmä oli kiinnostavampi. Myrdal puhui siitä, miten Leibnizin ja Spinozan aktiivisuutta koskevissa käsityksissä on selviä yhteyksiä, ja siitä, miten näiden käsitys ihmisen täydellistymisestä on hyvinkin vertailukelpoinen. Pisalainen Stefano di Bella esitteli metafyysisempää rakennelmaa Jumalan luomistyöstä. Esitys sisälsi uusia ideoita ja herätti suurta kiinnostusta. Vielä on mainittava Locken tahdonvapaudesta kirjaa kirjoittava Richard Glauser, jonka esitelmän aiheena oli Locken akrasiaa koskevat näkemykset. Glauser ei tuonut esille mitään varsinaisesti uutta, mutta esitti selkeän katsauksen Locken käsityksistä Essay Concerning Human Understandingin toisen kirjan kiehtovaan 21. lukuun liittyen. 
 
Kuten suurissa kongresseissa tapaa olla, esitelmien lisäksi tapahtuu koko ajan verkostoitumisen jalossa taidossa. Philosophical Psychology, Morality and Politics Research -huippuyksikön piiriin kuuluva Suomi-delegaatio (Lemetin ja Reuterin ohella allekirjoittanut, Vili Lähteenmäki ja Ville Paukkonen) loi suhteita, keskusteli, illasti ja edusti parhaansa mukaan. Osa ehti myös vierailla vallatun anarko-queer-kommuunin lämmittämättömässä ja mukavuuslaitoksettomassa baarissa ja kohtasi matkan varrella Berliinin mielen ohella myös sen luonnon, Oranienburger Straßen maksullisen rakkauden hämmentävän runsaan ja eksplisiittisen tarjonnan. Valistuneet varhaismodernin filosofian tutkijat toki jättivät moiset passiot omaan arvoonsa ja palasivat hotelliin vällyjen alle, syvempien mietteiden pariin. Unta ei kauan tarvinnut odottaa.

Markku Roinila  (Teksti ja kuvat)
 
 
 
Cheltenhamissa sijaitsevan Gloucestershiren yliopiston filosofianopiskelijoitten kurssiblogissa keskusteltiin elävien kuvien henkilöhahmoiksi päätyneistä filosofeista: 
http://r-p-e.blogspot.com/2010/02/philosophers-in-movies.html
 
Vartoa pitää, että joku kokoaisi aiheesta kunnon yleiskatsauksen. Tai löytää jo kenties jossain lojuvan.
 
Odotellessa voi reunamerkitä, että Nietzsche on kelvannut lujittamaan valtavirrankin filmismiä. Moni muistaa, kuinka sekä Kala nimeltä Wandan (A Fish Called Wanda, 1988; ohj. Charles Crichton) Otto West (Kevin Kline) että Cape Fearin (1991; ohj. Martin Scorsese) Max Cady (Robert de Niro) lueskelivat psykopaattiutensa ylläpitämiseksi juuri Röckenin suuren pojan kirjoituksia. Taide-elokuvan ystävä taas tietää, että Conan barbaari (Conan the Barbarian, 1982; ohj. John Milius) ei pääse alkuunkaan ilman Nietzsche-epigrafia tappamattomien vastusten vahvistavuudesta. Sen avulla Conanin (Arnold Schwarzenegger) seikkailuille saadaan asiaankuuluva (esi)historiallinen, (im)moraalinen ja (meta)fyysinen syvyys.
 
Motonkäytön syvällekäyvin taidonnäyte tavataan kuitenkin toisessa kasarirainassa. Pari yötä sitten ex-vaimonsa varastamissa Oscar-juhlissa rippeille jätetty James Cameron ohjasi 1989 kaikesta matalamielisyydestä vapaan teoksen Abyss – syvyys (The Abyss). Se alkaa Nietzschen sutkauksella syvänteestä tai pohjattomuudesta (Abgrund, abyss), joka saattaakin katsahtaa pahaa aavistamatonta toljottajaa takaisin. Näin varmistettiin, että katselija – nimenomaan katsojana – pelkää ja toivoo liikkuvan kuvan (ja höhlyyden ammottavan hautavajoaman) edessä kiusallisen tietoisena peloistaan ja toiveistaan. Eikä kuitenkaan muuta tehty kuin otettiin kerrankin filosofi kirjaimellisesti.
 
Jarkko S. Tuusvuori
 
 
Taloustieteilijät tapaavat huomauttaa, että heidän metodologiansa sallii määritellä inhimillisen hyvinvoinnin laaja-alaisesti. Taloudellisen hyödyn lisäksi hyvinvointi voi olla iloa elämästä tai osallistumisesta poliittiseen päätöksentekoon. Taustalla on ajatus, että ihmisten hyvinvointi riippuu siitä, miten heidän mieltymyksensä (preferenssinsä) tulevat tyydytetyiksi.
 
Taloustiede kykenee toki huomioimaan ihmisten mieltymyksiä rajoitetusti. Nämä rajoitteet eivät koske niinkään mieltymysten sisältöä kuin niiden rakennetta. Perinteisesti esimerkiksi mieltymykset, jotka vaihtuvat taajaan tai riippuvat vahvasti toisten ihmisten mieltymyksistä, ovat olleet haasteellisia taloustieteelle. Viime vuosikymmenten kehitys taloustieteessä on kuitenkin johtanut siihen, että tämän tyyppisiä kysymyksiä on alettu ottaa yhä enemmän huomioon.
 
Stephen Marglinin (The Dismal Science, 2008) mukaan valtavirran taloustiede ohittaa monet inhimillisen hyvinvoinnin kannalta keskeiset teemat kuten tarpeen yhteisöllisyyteen. Hänen mukaansa taloustiede ei ole tuottanut sellaisia tuloksia, jotka palvelisivat tätä inhimillisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää kysymystä. Robin Hahnelin mukaan taloustiede vähättelee ns. ulkoisvaikutusten (sopimuksen osapuolten tarkoittamattomien vaikutusten) laajuutta eikä kiinnitä riittävästi huomiota taloudellisten instituutioiden ja ihmisten halujen kehittymisen väliseen suhteeseen (Poliittisen taloustieteen aakkoset, 2008). Post-Autistic Economics Network -sivustolla (http://www.paecon.net) tarkastellaan laajasti valtavirran taloustiedettä kriittisestä näkökulmasta.
 
Onko valtavirran taloustiede oikeassa puolustaessaan taloustiedettä rikkaana tieteenä? Vai ovatko kriitikot oikeassa?
 
Taloustieteen metodologisten lähtökohtien tarkastelu tarjoaa yhden näkökulman tämän kysymyksen pohdintaan. Metodologisen individualismin mukaan yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot heijastavat yksittäisten ihmisten päätöksiä – toisin sanoen, ihmisten mieltymykset heijastuvat yhteiskunnan instituutioissa. Jos ihmiset haluavat, että tuotantovälineet otetaan yhteisomistukseen, syntyy jonkin sortin sosialistinen yhteiskunta. Jos ihmiset haluavat, että tuotantovälineet ovat yksityisomistuksessa, syntyy jonkin sortin markkinatalous. Yhteiskunta muotoutuu muutenkin ihmisten erilaisten mieltymysten perustalta. Periaatteessa ihmiset saavat sen, mitä haluavat.
 
On kiistatonta, että tähän metodologisen individualismin taustalla olevaan ajatukseen sisältyy ongelmia. Myös taloustieteilijät tunnustavat tämän. Ihmiset eivät esimerkiksi aina ole rationaalisia, ja heidän valinnoillaan on usein tarkoittamattomia seurauksia. Jos tämäntyyppiset ongelmat kuitenkin sivuutetaan, onko teorian lähtökohta kunnossa?
 
Vastaus riippuu periaatteessa siitä, onko teorian taustalla oleva käsitys inhimillisestä hyvinvoinnista määritelty oikein. Ovatko taloustieteellisten mallien lähtökohdaksi valitut yksilöiden mieltymykset ”oikeita”? Vastaavatko ne sitä, mitä ihmiset tosiasiassa haluavat?
 
Marglinin peruskritiikki taloustieteellistä lähestymistapaa kohtaan on seuraavanlainen: vaikka taloustiede periaatteessa sallii kaikenlaisten inhimillisten mieltymysten huomioimisen, ajautuu se käytännössä määrittelemään ihmisen kapealla tavalla. Marglinin mukaan tämä johtuu taloustieteilijöiden väitteestä, että markkinat – yksityiseen voitontavoitteluun ja vapaaseen kauppaan perustuva yhteiskuntajärjestys – ovat (ilman merkittäviä varauksia) hyväksi ihmisille. Jotta markkinoiden voi sanoa olevan hyväksi ihmisille (eli lisäävän heidän hyvinvointiaan), täytyy ihmisten kuitenkin olla tietynlaisia. Ihmisillä ei voi esimerkiksi olla mieltymyksiä, jotka suuntautuvat vahvasti yhteisöllisiin sitoumuksiin, velvollisuuksiin tai altruistiseen toimintaan.
 
Tämä johtopäätös vaikuttaa luontevalta. Metodologisen individualismin puitteissa on syytä ajatella, että yllä kuvattujen ”sosiaalisten” mieltymysten runsaus heijastuisi yhteiskunnan tasolla siten, että markkinoiden tilalle/rinnalle syntyisi toisenlaisia (tätä tarkoitusta varten tehokkaampia) instituutioita – ja lopputuloksena olisi sosialistisempi yhteiskuntarakenne.
 
Toki myös valtavirran taloustieteen tulosten pohjalta voidaan päätyä – ja useimmiten päädytäänkin – suosittelemaan ratkaisua, jossa markkinat ja sosiaaliset/julkiset instituutiot toimivat rinta rinnan. Tällöin julkisten instituutioiden tehtävänä on parantaa markkinoiden toimintaa ja suorittaa tarpeelliset tulonsiirrot, jotta ihmisten hyvinvointi paranisi. Esimerkkejä tästä ovat vaikkapa valtioiden oikeuslaitokset, verotusjärjestelmät ja kansainvälisten organisaatioiden (kuten WTO:n) välityksellä tehdyt sopimukset. Perustava ero Marglinin ja monien valtavirran taloustieteilijöiden välillä sen sijaan koskee yllä esitettyä kysymystä: Ovatko itse markkinat (yksityinen voitontavoittelu vapaan kaupan avulla) hyväksi ihmisille?
 
Marglin väittää, että koska markkinat eivät huomioi ihmisille tärkeitä ”sosiaalisia” mieltymyksiä, eivät ne tältä osin ole hyväksi ihmisten hyvinvoinnille. Mitä ratkaisuja tähän tilanteeseen on Marglinin näkökulmasta tarjolla?
 
Ensimmäiseksi, voimme edelleen luottaa markkinoihin ja rakentaa markkinapohjaisia ratkaisuja, jotka tyydyttävät ihmisten tarvetta yhteisöllisyyteen. Tai sitten voimme pyrkiä korjaamaan tilannetta poliittisilla toimenpiteillä. Itse asiassa näiden kahden vaihtoehdon välinen ero ei välttämättä ole kovin suuri, koska uusien markkinapohjaisten ratkaisujen luominen vaatii poliittista hyväksyntää.
 
Toiseksi, jos ongelman ydin on markkinoissa, niin voimme ajatella, että on tehokkaampaa puuttua suoraan markkinoiden toimintaan. Korjausliike voidaan tehdä jo alkumetreillä ja ”sisäistää” yllä kuvatut ”sosiaaliset” arvot markkinoiden mekaniikkaan (mikä Marglinin näkökulmasta vaatisi tarkastelemaan uudelleen monia vallitsevan talousajattelun lähtökohtia, kuten vapaakauppaa). Voitaisiin siis hakea tasapainoa markkinoiden ”sosiaalisella” tasolla aiheuttamien hyvinvointitappioiden ja niiden aikaansaamien hyötyjen välillä.
 
Tätä Marglinin ehdottamaa ratkaisua valtavirran taloustieteilijät eivät ainakaan julkisessa roolissaan tunnu hyväksyvän. Tämä johtunee siitä, että heidän mielestään Marglin on väärässä: yksityinen voitontavoittelu vapaan kaupan avulla ei syrji ”sosiaalisia mieltymyksiä” ainakaan millään merkittävällä tavalla. Markkinat eivät sulje ulkopuolelleen ”sosiaalisia” mieltymyksiä. (Ks. esimerkiksi Pertti Haaparanta: http://blog.hse-econ.fi/?p=768)
 
Onkin huomattava, että markkinainstituutioiden ja ihmisten mieltymysten välistä suhdetta on pohdittu myös valtavirran taloustieteen puitteissa. Esimerkiksi ns. motivaatioiden syrjäytymisen teoriassa (ks. Frey ja Jegen, Motivation Crowding Theory, Journal of Economic Surveys 15:5, 2001) on empiirisesti tutkittu, miten ihmisten ns. sisäinen motivaatio (teko on oma palkintonsa) voi muuttua, kun tekoja aletaan motivoida ulkoisilla taloudellisilla kannustimilla. Sisäiseen motivaatioon teoriassa on liitetty esimerkiksi sosiaaliset arvot, vastuullisuus, vastavuoroisuus ja kansalaishyveet, kuten myös yrittäjyys, innovatiivisuus ja luovuus. On havaittu, että joissakin tapauksissa taloudelliset kannustimet vähentävät sisäistä motivaatiota, joskus merkittävää vaikutusta ei ole ja joskus taas taloudelliset kannustimet lisäävät sisäistä motivaatiota. Näiden kysymysten tarkastelu on tärkeää pohdittaessa markkinainstituutioiden vaikutusta inhimilliseen motivaatioperustaan ja ihmisten mieltymyksiin.
 
Hämmentävää tässä keskustelussa on kuitenkin valtavirran taloustieteilijöiden ja heidän kriitikkojensa perustava erimielisyys. On huomattava, että metodologisen individualismin puitteissa ei ole lyöty lukkoon sitä, minkälaisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin teoriassa päädytään. Markkinainstituution kyseenalaistaminen inhimillisen hyvinvoinnin näkökulmasta on siis täysin sallittua taloustieteen teorian puitteissa. Valtavirran taloustieteilijöiden tähän suuntaan viittaavia puheenvuoroja ei silti ainakaan julkisuudessa ole. Markkinoiden toimintaa on heidän mukaansa syytä korjata silloin, kun ne eivät toimi tehokkaasti. Myös tulonsiirtojen avulla tehty yksilöiden lähtökohtien tasaaminen on monen mielestä tarpeellista. Sen sijaan itse markkinat eivät valtavirran taloustieteilijöiden mukaan näyttäisi olevan ristiriidassa minkäänlaisten inhimillisten perusarvojen – kuten ”sosiaalisten” mieltymysten – kanssa.
 
Petri Räsänen