Verkkoloki helmikuulle 2010

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


toimitus
27.02.2010
-
Jos Nietzsche jätetään huomiotta, ei julkisesta tilasta löydy Platonin voittanutta olkinukkefilosofia. Jokainen Valtionsa vilkuillut mielipidevaikuttaja tietää, milloin on sopiva hetki kutsua arkkifilosofi piristämään karkeloita – tai laittamaan pidot pakettiin. Ristiriitaisena hahmona Platon on jokamiehen ja -paikan ad hoc: liberaalin ulkoministerin esikuva ja protofasisti, innovaatioyliopiston airut ja taidetta kammoksunut totalitaristi.

Platon taipui jälleen yhteiskunnallisen aikalaisanalyysin keppihevoseksi, kun Ville Similä kysyi Helsingin Sanomien kolumnissaan (19.2.) filosofilta neuvoa Kreikan talouskriisin tarkasteluun. Tällä kertaa avoimen yhteiskunnan vihollinen puettiin maailman menoa välinpitämättömänä tuijottelevan eskapistin viittaan.

Toimittajan analyysissä menivät dualismit sekaisin. Toisaalta hän huomautti Platonin ajatelleen, että aineellinen maailma on ideoiden maailman heijastumaa. Toisaalta Platonille annettiin kunnia todellisuuden jakamisesta kouriintuntuvaan aineelliseen maailmaan ja ”henkiseen maailmaan”, johon kuuluvat ajatukset ja tunteet. Similä samasti päättäväisesti ideat ja hengen eikä turhaan kainostellut soveltaa teoriaansa yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaamiseen.

Filosofiset sekaannukset tiivistyivät viiltäväksi johtopäätökseksi, joka on epäilemättä ollut Platoninkin huulilla ”viimeiset 2 400 vuotta”: ”[K]riisi ei näy Ateenan toreilla, koska se tapahtuu ideoiden maailmassa.” Talouden metafysiikkaa uusintaen kolumnisti jatkoi: ”Se [kriisi] on olemassa, vaikka sitä ei voi koskettaa. Sen voi nähdä valtion taseissa ja talouslehtien käyrissä mutta se ei katoa, vaikka polttaisi Kreikan keskuspankin tietokoneet.” Similälle oli selvää, miksi kriisitietoisuus ei tärähdä keskivertokreikkalaisen tajuntaan: koska kriisi jyllää ideoiden maailmassa, ei se vielä ole koskettanut helleenejä, ja jos koskettaakin, niin pelkkänä heijastumana. Tämän lausuttuaan toimittaja vapautti sekä Platonin että itsensä – ja oletettavasti myös lukijan – kiinnostavampien aiheiden pariin.

Tekstin pinnan alla kuplii muutakin kuin ylikäynyt dialektiikka. Pelkistystensä lomassa Similä nimittäin siunaa myös nykyistä talouspuhetta hallitsevan välttämättömyyden logiikan, vieläpä Platonin nimissä. Kriisiytynyt talous, jota ei voi koskettaa saati tuhota, leijuu poliittisen todellisuuden ja ihmillisen toiminnan tuolla puolen. Se määräytyy mielivaltaisesti ja määrää kaiken. Kolumnistin tulkinnassa Platon opettaa todellisuuden tuntemisen sijaan maailmasta vetäytymistä. Filosofista väistöliikettä vieroksuva lukija voi kuitenkin kääntyä esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta puhuneen Platonin puoleen ja arvioida uudelleen Kreikan kriisin syyt ja seuraukset.

Jaakko Belt
 
toimitus
22.02.2010
-
Peter Lodenius haastatteli pari vuotta sitten Ny Tidissä moldovalaista journalistia ja kansalaisaktiivia Liliana Vitua. Framille nousi valtiollisesti nuoren ja historiallisesti karmeita kokeneen maan ”keinotekoinen identiteetti”. Krooninen talouskurimus on pitänyt itseys- ja kielikysymykset syrjässä yleisestä keskustelusta. Vitu tiivisti: ”Koulut ovat kehnoja, eikä kansa juuri tiedä historiastaan tai olemuksestaan. [...] Järin paljon ei lueskella, vain 12 prosenttia lukee yhden tai useamman sanomalehden viikossa. Maaseudulla koululaitos on täysin tärviöllä: luokkahuoneita ei ole voitu lämmittää, eikä lapsilla ole ollut talvivaatteita. Eipä siinä ihmisille jää aikaa filosofisille kysymyksille siitä, ollaanko moldovalaisia vai eikö olla.”
 
Tässä ilmenevää anti-, esi- tai ulkofilosofisen afilosofisuuden lajia voisi nimittää hätäpäissä vaikka maslowilaiseksi. Abraham Maslow’n avulla on 40-luvulta saakka totuttu ajattelemaan toiminnan vaikuttimia portaittain jäsentyvänä järjestelmänä. Niin sanotun tarvehierarkian mukaan yhteenkuuluvuuden, arvostuksen ja itsetoteutuksen aika koittaa vasta, kun on ensisijaiset fysiologiset vajaatilat paikattu ja toissijainen turvallisuuden tunne saavutettu. Vähemmän psykologisoivasti voisi muistuttaa siitä, miten suomalaisessakin julkisuudessa on esimerkiksi suurlakkovuoden 1905 melskeissä toisteltu ajatuksia päivänpolitiikasta valtaamassa ihmisten huomiota kaikelta muulta.
 
Ryhtymys politiikkaan voidaan toisaalta erottaa omaksi afilosofisuuden perinnemuodoksi. Edustakoon sitä F. H. Bradleyn kirje Bertrand Russellille 11. elokuuta 1910: ”Tunnustan kokevani jonkinlaista hätäännystä siitä näköalasta, jossa te antautuisitte politiikkaan, jos se tarkoittaa, ettei teillä jää lainkaan aikaa filosofialle. Eikö olisi mahdollista yhdistää niitä? Jollei ole, minun ei kuulu arvioida, kumpaan suuntaan tunnette suurempaa kutsumusta.”
 
Ehkä esimerkki valaisee, mutta johtaa se harhaankin. Bradley ei väitä, että politikoinnista yleisesti seuraa filosofiasta pidättyminen. Päinvastoin hän ehdotteli koplausta. Silti hän arveli, että Russell olisi filosofisissa tutkimuksissaan korvaamaton mutta poliittisissa hankkeissaan hyvinkin vaihdettavissa (pätevämpiin tai ponnekkaampiin tai muualla sanottavasti kaipaamattomiin toimijoihin). Vaan filosofian ylimääräisyyttä tai haitallisuutta toistellaan kyllä riittämiin politiikassa ja yhteiskuntatieteissä. Filosofiavastaisuuden voisi veikata juontuvan ajatuksesta, jonka mukaan filosofisuus – tai ”turha filosofointi” – on toimimisen ja tapahtumisen tai vähintäänkin niiden kirkkaan havaitsemisen pahin este. Tämä selitys yhdistäisi kätevästi tosiasiallisuuden nimeen vannovan poliittisluontoisen antifilosofisuuden taiteen kentiltä tuttuun asenteeseen, jonka mukaan liikafilosofisuus vaikkapa draamassa tai lyriikassa pilaa esteettisen nautinnon. Kummallakin lailla uskotaan ajettavan jonkin omalakisen, teoriavapaan ja käsiteriippumattoman handelnin tai geschehenin tai ereignenin asiaa.
 
Tony Scottin ohjaama toimintaelokuva Purppuravyöhyke (Crimson Tide, 1995) lujittaa tulkintaa. Sukellusveneen kapteeni Ramsey (Gene Hackman) saa nuoremmasta miehestä Hunterista (Denzel Washington) uuden XO:n. Erilaiset upseerityypit hahmottuvat, kun Ramsey aikansa Hunterin mietteitä kuunneltuaan toteaa kuivasti: ”[Omina opintoaikoinani] laivaston sotakorkeakoulussa [opiskeltiin] metallurgiaa ja ydinreaktoreita, ei 1800-luvun filosofiaa.” Miehet käyvät kyllä perään eksegeettisen minidebatin von Clausewitzin sanomisista, mutta koko kohtauksen on määrä vahvistaa armeijan, sotilaselämän tai sodankäynnin ensisijaisuus filosofiattomuuden näyttämönä.
 
Filosofiattomuus tai filosofiavastaisuus voi olla filosofisesti painavaa. Jollei jo mainittu Hollywood-raina rimaa ylitä, niin hätiin voi huutaa Pascalin: ”Filosofian pilkkaaminen on todellista filosofoimista.”
 
Useammin tapaa kuitenkin silkkaa yllätyksettömyyttä. Akateemikko Olli Lounasmaalta saadaan vielä puuttuva esimerkki (luonnon)tieteellisestä filosofia-antipatiasta. Hän kun lohkaisi juhlapuhujan ominaisuudessa 90-luvulla, että kuuluisiksi tulleilla kylmälaboratoriokokeilla voitiin päästä monillakin aloilla lopullisesti eroon joutavasta filosofisesta spekulaatiosta. Näkökannan kylkiäiseksi ja tässä jakoon pantavan pienen lajitelman päätteeksi sopii lainata taloudellisen antifilosofisuuden viimeaikaista tour de forcea.
 
Savon Sanomat tiesi kertoa viime joulun alla ”joensuulaisen monialaliikemiehen” Yrjö Laakkosen ajatelmista. Tämä oli pohtinut lahjoittavansa rahaa Itä-Suomen yliopistolle. Matkassa oli mutkia: ”Selvä enemmistö pitäisi kouluttaa oikeisiin ammatteihin. Näitä filosofeja ja tutkijoita vähän vähemmän. [...] Se on eri juttu kun näitä geenejä ja veriä tutkitaan.”

Jarkko S. Tuusvuori
 
toimitus
16.02.2010
-
Uutistoimistot raportoivat kolme viikkoa sitten tappouhkauksesta Perussa. Toimittaja José Atauje kertoi saaneensa kylmäävän kännykkäpuhelun tehtyään televisiolle reportaašin entisten terroristien pyrkimisestä takaisin mukaan perulaiseen päivänpolitiikkaan. Asianajaja Alfredo Crespon johtama hanke tähtää presidentin- ja kongressivaaleihin 2011. Puolueen työnimenä on ”Movimiento por amnistía y derechos fundamentales” eli ”Yleisen armahduksen ja perusoikeuksien liike”. Paksu nimi, hyytävä tausta.
 
Filosofian vaarallisuudesta oltiin jokin aika sitten huolestuneita Suomessakin. Oltiin, vaikkei kukaan tainnut viitata perulaiseen Abimael Guzmán Reynosoon. Crespo on hankkinut kannuksensa juuri Guzmánin uskollisena puolustajana, joka on pyrkinyt saamaan kumoon päämiehensä paraikaa kärsimät vapausrangaistukset.
 
Eteläisessä Perussa, Arequipan alueella Mollendossa 1934 syntynyt Guzmán otettiin 13-vuotiaana oppilaaksi La Sallen uskonnolliseen kouluun. Hän jatkoi 1953 alkaen opintojaan San Agustínissa sijaitsevassa valtionyliopistossa. Pääaineet olivat oikeustiede ja filosofia. Guzmánin lopputyöt käsittelivät demokraattis-porvarillista valtiota (Acerca del Estado democrático-burgués) ja Kantin teoriaa ajasta ja tilasta (Acerca de la teoría kantiana del espacio). Guzmán kertoi myöhemmin pitäneensä aina paljon luonnontieteistä.  Filosofia vei voiton, mutta matematiikka ja fysiikka pysyivät alati mukana ”ajattelun seikkailussa”. Kantilaista idealismia Guzmán sanoi tutkineensa nimenomaan eksaktien tieteitten ja marxilaisen materialismin näkökulmasta.
 
Guzmán oli viimeistään vuodesta 1958 lähtien mukana Perun kommunistisen puolueen Arequipan aluejärjestöissä. Hän siirtyi opetustehtäviin San Agustíniin 1959, mutta jatkoi 1962 filosofian professoriksi Ayacuchossa, Andeilla kutakuinkin pääkaupunki Liman ja Macchu Picchun puolivälissä, sijaitsevaan San Cristóbal de Huamangan kansalliseen yliopistoon. Rehtorina siellä toimi kunnianarvoisa antropologi Efriaín Morote Best, jonka suojelukseen kerääntyi kokonainen leegio antikolonialistista intelligentsijaa. Viiltävän ironiseksi ja sarkastiseksi luonnehdittua Guzmánia pidettiin yleisesti valovoimaisena älypäänä ja maan lahjakkaimpana tutkijana alallaan, joka kaiken muun hyvän lisäksi ”inhosi demagogiaa ja akateemisuutta”. Yhteiskuntatieteen ja filosofian luennoillaan hän vihki nuorta polvea osalliseksi suureen tarinaan Feuerbachista Leniniin ja vallankumouksista vallankumouksiin. Opiskelijoitten revoluutiorintama perustettiin Ayacuchossa Guzmánin tuella 1961.
 
Kaiken ytimeen nousi kysymys marxismin ja revisionismin välisestä vihamielisyydestä. Vastaus dilemmaan oli Mao. Perulaisten kommunistien ”pekingiläiseen” siipeen kuulunut Guzmán matkusti 1965 Shanghaihin saamaan oppia lähimpää lähdettä. Tämä ja myöhemmät Kiinan-matkat – ”poispyyhkiytymätön kokemus” – muovasivat hänen omatekoista oppiaan vähintään yhtä paljon kuin PKP:n perustajan José Carlos Mariáteguin (1894–1930) opetukset. Mariátegui oli pitänyt 20-luvulla Perua vielä puolifeodaalisena. Guzmán katsoi maan kehittyneen tästä korkeintaan pohjoisamerikkalaisen imperialismin varjossa elävän byrokraattisen kapitalismin suuntaan. Hän oli perustamassa useita työläis-, nuoriso- ja vastarintayhdistyksiä pääasiassa sotilaitten hallinnoimassa maassa (siviilihallitus istui vain 1963–1968). Tärkein tai vähintäänkin kuuluisin yhteenliittymä oli 60-luvun lopulla Guzmánin ympärille muodostunut PKP:n faktio, josta käytettiin ilmeisesti Mariáteguin kirjoituksista lainattua nimitystä Sendero Luminoso eli ”Loistava polku”. Kuten monet muutkin ryhmittymät omaansa, senderistit itse pitivät itseään ainoana aitona Perun kommunistisena puolueena. Sen oli määrä viedä vanha inkamaa voima- ja pakkokeinoin kommunismiin.
  
Guzmánia alettiin kutsua Puhemies Gonzaloksi. Hän jättäytyi pois yliopistovirastaan 1975 ja vetäytyi maan alle. Viisi vuotta myöhemmin hän julisti sisällis-, kansalais- tai ”kansan sodan” alkaneeksi. Likaisessa guerra popularissa autoritaarisen hallituksen ja erilaisten terroristiryhmittymien välillä kuoli 80-luvulla kymmeniä tuhansia ihmisiä. Chuschissa toukokuussa 1980, juuri kun maassa valmistauduttiin ensimmäisiin vaaleihin sitten vuoden 1964, tehtiin ensimmäinen salamurha. Attentaateista seurasi lokakuussa 1981 hallituksen julistama poikkeustila Ayacuchon kaupunkiin. Senderistit vapauttivat maaliskuussa 1982 väkisin yli kolmesataa vankia tarkoin vartioidusta rangaistuslaitoksesta. Seuraavan vuoden loppuun mennessä he olivat hankkiutuneet käytännöllisesti katsoen hallitsevaan asemaan Ayacuchon alueella ja pyrkivät eristämään Liman maaseudusta elintarvikehuoltopisteineen. Vuoden 1983 iskuissa kuoli useita siviilejä.
 
Presidentiksi 1990 valittu Alberto Fujimori julisti välittömästi poikkeustilan myös pääkaupunkiin. Guzmánin paikoin ja ajoittain huomattavakin kansansuosio hiipui vuosien mittaan yleisen turvallisuudentunteen järkkyessä, mutta liikkeen sotilaallinen iskukyky näytti vain kasvavan 90-luvun alkuvuosina. Loistava polku ampui ja räjäytti helmikuussa 1992 Liman köyhänä itsehallintoalueena tunnetun Villa El Salvadorin vasemmistolaisen naisliikkeen johtajan María Elena Moyanon. Saman vuoden syyskuussa Guzmán kuitenkin napattiin kiinni limalaisesta kellarista, erään tanssinopettajan kotiparketin alta. Heti pidätyksen jälkeen hän kiljui tv-kameroille kansansodan jatkuvan. Vuotta myöhemmin katseltiin toisenlaista videota: Guzmán allekirjoittamassa vetoomusta aselevon aikaansaamiseksi ja neuvottelujen käynnistämiseksi Fujimorin kanssa. Loistava polku jakaantui aseellista taistelua jatkavaan ja siitä luopuvaan osaan. Guzmán sai äkisti heränneellä rauhantahdollaan kenties varmistetuksi itselleen mukavammat koppiolot, mutta hänet tuomittiin myöhemmin elinkautiseen vankeuteen ”valtionvastaisesta terrorismista”.
 
Teivo Teivainen on kutsunut Loistavaa polkua perulaisen vasemmiston pahimmaksi vastustajaksi. Samana vuonna kuin Guzmán jäi satimeen myös toisen pelätyn, mutta avoimemman järjestön MRTA:n eli Túpac Amarun vallankumouksellisen liikkeen johtohahmo Victor Polay (1951–). New York Times tiesi kertoa 1997, ettei hän saanut lukea vankilassa mitään poliittista kirjallisuutta. Ei edes Winston Churchillin muistelmia. Lehden jututtama Polayn äiti kuvasi poikansa eristysselliä haudaksi, mutta suri myös tämän ajautumista Pariisin- ja Madridin-opiskeluvuosina marxilaisen radikalismin piiriin: ”Minusta se oli aina vaarallista. Olin hyvin huolissani, niin kuin olisi ollut kuka tahansa äiti, sillä en ollut samoilla linjoilla poikani liioitellun idealismin kanssa.” Polayn huhutaan romahtaneen vankeudessa, siinä missä Guzmán on jopa mennyt kihloihin. Pääsenderistin nimissä viime syksynä julkaistu, ilmeisesti lakimies Crespon sekatekniikalla koostama muistelmateos De puño y letra (”Nyrkki ja sana”) vahvistaa sekä Guzmánin uuspasifismin että hänen vanhan marxilais-leniniläis-maolaisen vakaumuksensa.
 
Tuosta katsantokannasta voi lukea Luis Arce Borjan toimittaman senderistisen El Diarion haastattelusta kesältä 1988. Vielä vapaalla jalalla ollut Guzmán selvittelee siinä vuolaasti ajatusmaailmaansa ja ”maailmanlaajuisen vallankumouksen” visiotaan. Juttutuokio ei järin vahvasti tue mielikuvaa viisaasta gurusta: paikoitellen on paremminkin äänessä kelkasta pudonnut seniilindebiili huru-ukko. Guzmán kyllä letkauttaa virkeästi, että Euroopassa sosialismi on jonkinlaista prostituutiota. Sitä vastaan vain kohoaa, puuduttavuuteen saakka, maolaisuuden ”valtaisa transsendenssi”. Marxilaisuus pitää nähdä suurenmoiseksi ”proletariaatin ideologian” kehitystarinaksi, jonka marxismia ja leninismiä seuraava ylin vaihe oli maoismi. ”Pohjoisamerikkalaisen imperialismin ja neuvostoliittolaisen sosiaalikommunismin välisen kamppailun” aikakaudella maolaisuus on ainoaa totista nykykommunismia. Guzmán toteaa, että hänelle – ”ei spekulatiivisesti, vaan konkreettisesti” – Mariátegui on puolueen perustajana maolainen ennen maolaisuutta. Nyt on korkea aika soveltaa maolaisuutta ”meidän konkreettiseen todellisuuteemme”. Revisionismi kun olisi vain ”marxismin täydellistä kieltämistä, […] sen vaihtamista porvarilliseen filosofiaan”. Syöpämäisen revariuden rappiomuotoja ovat ”parlamentaarinen kretinismi ja pasifismi”. Gorbatšovin Neuvostoliitto on jo tällä väärällä tiellä, Deng Xiaopingin Kiinakin samaan suuntaan kääntyneenä.
 
Guzmán saa tuskin lausettakaan sanotuksi vetoamatta Marxiin, Leniniin ja ”Puhemies Maoon”. PKP:n (eli pitkälti Loistavan polun) vaiheista ja saavutuksista hän puhuu hartaasti. Mutta Guzmán ottaa ohimennen kantaa myös uutta evankeliointia vastaan: ”uskonto on riiston tuottama yhteiskunnallinen ilmiö”, joka katoaa riistämisen myötä uudessa yhteiskunnassa. Paavin suunnalta ei kuulu odottaa mitään muuta kuin vanhan teokratian ja kirkkohierarkian taantumusta, nykytilanteessa korkeintaan vallanpitäjiä myötäilevää näkökulmaa. Pappismahdistakin irtauduttaisiin vallankumouksen myötä.
 
Varsinaiseen pihviin päästään, kun Guzmán lausuu, että vallankumous edellyttää väkivaltaa ”universaalina lakina vailla ainuttakaan poikkeusta”. Ilman väkivaltaa ei Guzmánin mukaan voi ”romuttaa vanhaa järjestystä uuden luomiseksi”. Sota sekä purkaa että rakentaa: sen hinta on verta ja välttämättömiä uhreja. Mutta ainoastaan vanhan yhteiskuntajärjestyksen tuhosta kehkeytyy uusi.
 
Terroristin leimaa Guzmán ei halua. Pääimperialistit, tosiasiassa hegemoniasta taistelevat Reagan ja Gorbatšov kehuvat käyvänsä terrorismin vastaista taisteluaan apunaan kaikki aina Albanian Ramiz Aliaan myöten. Sana ”terroristi” on Guzmánin silmissä taantumuksen ase. Samaan tapaan PKP:n on väitetty olleen ”messiaaninen”, ”polpotilainen” tai (muiden muassa Teivaisen käyttämä epiteetti:) ”dogmaattinen”. Suosittu haukkumasana on myös ”narkoterroristinen”, onhan yleisesti tiedossa Loistavan polun osuus kolumbialaisten kartellien kanssa käytävästä kokakaupasta. Guzmánin mukaan pitää kuitenkin ymmärtää, että Perun tilannetta määritteli sisällissota. Vain kansankomiteoita perustamalla ja taistelua jatkamalla voidaan edetä kohti ”uuden demokratian kansantasavaltaa”. Slummikorttelien köyhille ”massoille” sissisota merkitsee toivoa. Kansannousun saattaakin odottaa alkavan kaupunkien haltuunotolla, mutta se ei ole oleva ”yksinkertainen spontaani räjähdys”, vaan vaarallinen tapahtumaketju. Perun 80-luvun alun poliittinen ja taloudellinen kriisi on luonut ”erittäin suotuisan konjunktuurin kansalaissodan aloittamiselle”. Proletariaatin kansansota on ”ylivertainen strategia”, jolle porvaristo ei mahda mitään. Se on ”luokkavihan syvällisen tunteen” ylin ilmaus. Sotiminen on mutkikasta ja vaikeaa, mutta siinä näkyy ”massiivinen sankarillisuus”. Sitä siivittää tietoisuus byrokapitalismin alkaneesta tuhosta, joka näkyy parlamentarismin hylkäämisessä korporativismin hyväksi. Tai hallituksen luisumisessa fasistiseen ”demoliberaalien periaatteitten kieltämiseen”. Guzmán tavoittaa jälleen hieman välkähtelevämmän puheenparren:
 
”Fasismin voi ymmärtää ideologisella tasolla eklektiseksi järjestelmäksi, jolla ei ole mitään täsmällistä filosofiaa: se on rippeistä muodostettu filosofinen kanta, […] joka saa selkeän ilmaisunsa [presidenttinä 1985–1990 toimineella Alan] García Perezillä: kun hän menee Kenneth Kaundan luo Harareen, hän on afrikkalainen tervehtimässä afrikkalaisia; kun hän menee Gandhin luo Intiaan, hän on gandhilainen; kun hän menee Zapatan luo Meksikoon, hän on zapatisti; kun hän menee Neuvostoliittoon, hän ryhtyy perestroikan pelastajaksi. Tällaista on ideologian muodostus fasismin filosofiassa: ei mitään määrättyä asemoitumista, pelkkää eklektismiä, otetaan se, mitä käteen sattuu.”
 
Tällaisen presidentin kanssa ei neuvotella vaan käydään sotaa, Guzmán teroittaa. Niin kuin Mao kävi Chiang Kai-Šekia vastaan, hän jaksaa rinnastaa. Toisaalta vaarana oli uskoa yleisiin puheisiin siitä, että Latinalaisessa Amerikassa ei tarvita vallankumouksellista ajattelua, koska ”kaikki ovat vallankumouksellisia” luontojaan. Kaikki kaipaavat puolueen ohjausta. Muun luuleminen on ”keskinkertaista reformismia, kesytettyä sosialismia, farisealaista demokratiaa”. Tästä näkökulmasta sopii käsittää myös tulevan demokratian ytimeksi erilaisten vallankumouksellisten voimien ”yhteinen diktatuuri”.
 
Interimperialistisen supervalta-ajan sorretuille kansoille ja ihmisille maailmanvallankumous merkitsi transsendenssia. Tällä haavaa sosialistisia maita ei Guzmánin arvion mukaan ole olemassakaan. Albania ja Vietnam ovat nekin suistuneet Hruštšovista alkaneen revisionismin harhatielle. Nicaraguan vallankumous jäi kesken. Kuuba on edustanut toivoa koko Latinalaiselle Amerikalle, mutta Castro on myös töppäillyt. ”Toveri Stalinin” reimasta perinnöstä on vieraannuttu. ”Koko elämänsä Puolueelle omistaneen” Maon ”elävästä esimerkistä” on erkaannuttu.
 
Jutustelun lomassa Guzmán kertoo lukevansa kernaimmin elämäkertoja ja tiedekirjoja. Sanataiteen suosikkeja ja samalla poliittisia tutkielmia ovat Shakespearen Julius Caesar ja Macbeth. Tavattoman hyväksi runoilijaksi Puhemies Gonzalo mainitsee – Puhemies Maon.
 
90-luvun mittaan koko lailla kuvasta kadonnut Loistava polku on jatkanut terroritoimintaansa. Se otti vastuun joulukuussa 2005 kahdeksan poliisin tappamisesta Aucayacussa. Lokakuussa 2008 senderistit surmasivat 11 henkilöä hyökättyään viidakkotiellä sotilassaattueen kimppuun. Nämä veriteot, jos Ataujen uhkailukin, ovat omiaan lietsomaan pelkoja ensi vuoden megavaaleihin valmistautuvissa perulaisissa.

Uurnilla käymisestä tuskin seuraa juhlia kommunisteille, vaan eipä liene luvassa ilonpitoa liberaaleillekaan. Presidentiksi saattaa hyvinkin nousta entinen kapinaupseeri, vasemmistonationalisti Ollanta Humala, jolla on vähän sama ongelma kuin Matti Vanhasella: arveluttavia puuhaileva isä. Poika-Humala on kyllä sanoutunut irti isä-Humalan, Isaacin, rasistis-fasistiseksi leimatusta etnocacerismosta, mutta autoritaarisen perinteen jatkajan Peru hänestä joka tapauksessa näyttäisi saavan. Yksi Ollanta Humalan karmivista uroteoista on kiinni saatujen Loistavan polun sissien kiduttaminen 90-luvun sotilasvirkavuosinaan.
 
 
Jarkko S. Tuusvuori

Kirjallisuus
Entrevista al Presidente Gonzalo. El Diario, heinäkuu 1988. Verkossa esim.: http://www.solrojo.org/pcp_doc/pcp_0688.htm
Teivainen, Teivo, Fujimorin Peru. Uusliberalismi, likainen sota ja kehitysyhteistyö. Suomen Rauhanpuolustajat & Like, Helsinki 1999.
 
toimitus
10.02.2010
-
 
Vuonna 1946 vähän tunnettu ranskalaisfilosofi Jean-Baptiste Botul (1896–1947) piti viisi luentoa Paraguayssa elämäntapakantilaisten Nueva Königsberg -siirtokunnassa. Uuden Königsbergin asukkaat pukeutuivat ja söivät Kantin tapaan ja kävivät päivittäisellä kävelyllä kaupungissaan, joka oli rakennettu Königsbergin jäljitelmäksi. Mutta he halusivat tietää, voivatko ankarasti kantilaista moraalia noudattavat ihmiset lisääntyä, ja kutsuivat Botulin luennoimaan aiheesta.
 
Pahamaineisen kirjoitushaluttoman Botulin jälkeenjääneet alustukset julkaistiin vuonna 1999 ranskaksi nimellä La vie sexuelle d'Emmanuel Kant. Botulin mukaan naimattomuus ja selibaatti kuuluvat elimellisinä osina kantilaisuuteen, sillä Puhtaan järjen kritiikkejä ei käy kirjoittaminen, jos tuhlaa kehoneritteensä sukupuolisuuteen. Kantin sankarilliseksi kutsumansa esimerkin seuraamista Botul piti kuitenkin vaarallisena.
 
Linssilude Bernard-Henri Lévyn käsiteltyä Botulin Kant-tulkintaa teoksessaan De la guerre en philosophie (2010) julkisuudessa on esitetty väitteitä, joiden mukaan Botul olisi fiktiivinen hahmo, jonka vakavasti ottaminen vie Lévyn uskottavuuden lopullisesti. Filosofiapiireissä Lévy on jo ehditty leimata lähdekritiikistä piittaamattomaksi huijariksi. Esimerkkinä voidaan mainita Chicagon yliopiston Brian Leiterin blogimerkintä:

http://leiterreports.typepad.com/blog/2010/02/its-official-bernardhenri-...

Teorian mukaan Botul on Le Canard enchaîné -lehteen kirjoittavan filosofin ja rock-vokalistin Frédèric Pagèsin keksintöä. Me puolestamme olemme taipuvainen pitämään Pagèsia kuvitteellisena henkilönä jo taiteilijakuvansa perusteella, vaikka todellisuuteen uskominen onkin vain yksi teologian muoto. Koko Lévy-kalabaliikki perustuu erheelliseen oletukseen siitä, että ajattelijan olemassaolo takaa ajatuksen vakavastiotettavuuden. Mutta kun tekijä on kuollut, kirjailijan keksittyyteen vetoaminen on kehnointa mahdollista kritiikkiä. Botulin Kant-tulkinnan mahdollisilla kehnouksilla tai ansioilla ei ole mitään yhteyttä hänen olemassaoloonsa.
 
Arg-lehden nimimerkki Moby Sick tiesi muuten kertoa jo 1990-luvun alussa, että toinen tuntemattomaksi jäänyt ajattelija, Henri Mensonge, oli itse asiassa suomalaissyntyinen Henri Mensonen, joka piti Kant-nimeä pelkästään rivona.
 
Tapani Kilpeläinen
 
PS.: Jean-Baptiste Botulin ystävien yhdistykseen voi tutustua verkko-osoitteessa http://botul.free.fr/
 
toimitus
04.02.2010
-
 
niin & näinin pian vuodentakaisen pop-teemanumeron nettihaarakkeeseen saatiin viime kesänä viedyksi alustava ’pop’-käsitehistoriikki. Kalpaten käymisen makua oli ilmassa, kun bielefeldiläinen Transcript-kustantamo otti ja julkaisi 568-sivuisen kirjan samasta aiheesta. Tuottelias bochumilainen dosentti Thomas Hecken oli saanut valmiiksi teoksen Pop. Geschichte eines Konzepts 1955–2009. Alaotsikon aikarajauksesta toki huomaa, että painotukset eroavat: n & n -nettiesitys kartoitti ennen muuta popin esi- ja varhaishistoriaa hamasta menneisyydestä 50-luvulle saakka. Mutta ennen kuin Hecken pääsee subrubriikkinsa ajanjaksoon, hän taustoittaa tarkasteluaan lähtemällä liikkeelle 1700-luvun lopulta. Perustavaa on varhaisromantiikan ilmentämä uusi vapautuminen. Joukko taiteilijoita pääsi irti uskonnollisista ja moraalisista pakoista sekä eroon mesenaattien ja esteettisten kaavojen puristuksesta. He syöksyivät ulos salongeista kilvoittelemaan nopeasti sivistyvästä suuresta yleisöstä – vain huomatakseen, että suosittuus ja taiteellinen arvokkuus suhtautuivat toisiinsa toisin kuin ennen emansipaatiota.
 
Tämä ei lupaa huonoa. Hecken vastaa huutoonsa nostamalla esiin Christian Garven (1742–1798), joka vaati kaikelta filosofialtakin populaariutta. (Hän ei mainitse Diderot’n vastaavaa vaatimusta.) Hän esittelee Herderin oppilaan Gottfried August Bürgerin (1747–1797), joka halusi sievistää ja ylentää ’kansan’ käsitteen, jotta kansanomaisuus voisi olla mainesana ja kansansuosio täyteläisyydentae. Hecken muistuttaa Schillerin teroittaneen, että neron tehtävänä oli juuri yhdistää sankat väenjoukot ja kouluja käyneet luokat. Schiller ja Kant yhtyivät esteettisen vapauden tähdennyksessään, mutta myös siinä, että he varoittivat liikaräikeydestä, yliärsytyksestä ja hekumallisuudesta. Tästä vie Heckenin tie muiden muassa Baudelairen kautta Nietzschen tapaan pitää Wagnerin musiikkidraamaa kiihotushakuisena ”massataiteena”. Sitten siirrytään rivakasti Marinettin futuristisiin manifesteihin ja muuhun modernistiseen avantgardeen sekä jazziin ja kitschiin.
 
Mutta eihän tämä vetele. Heckenin kirjan ensimmäiset puolensataa sivua vetävästi kirjoitettua pop-esihistoriaa on nimittäin silmiinpistävän popitonta kertomaa. Pohjustetaan kyllä sinänsä pätevästi sivulta 51 alkavaa ”populaarikulttuurin” ilmiöiden käsittelyä, vaan tuskin voi lainkaan puhua juuri käsitteen valaisemisesta tai aiheen nimenomaan käsitehistoriallisesta työstämisestä. Ei esimerkiksi puhuta Mozartin pop(ulaarius)-suhteesta. Ei muustakaan populaarin ja klassisen rajankäynnistä. Ei ylimalkaan huomioida popin varhaisia konkreettisia ilmaantumisia ennen rock-aikakautta. Flapperista, hipsterista, midbrow’sta ja paljosta muusta Hecken kirjoittaa osuvasti. Hän vain seurailee liiaksi, esipuheensa paljastamassa hengessä, pop-taiteen syntyehtoja ja alistaa löydöksensä sille. Historiikki pelkistyy pejoratiivisen massakulttuurin suureksi siirtymäksi affirmatiiviseen pop(ulaari)kulttuuriin. Kun tarina alkaa vyöryä eteenpäin IG-ryhmästä ja yhdysvaltalaisesta pop artista, se ei tuo kovin paljon uutta jo yleisesti tunnettuun. Vasta 80–00-luvun popin käänteiden jäsentelyllä on erityistä arvoa ainakin mukiinmenevänä koosteena keskusteluista.
 
Syrjään jää popin käsitteellinen vetovoima ja lupaus. Ennen kuin valittaa otsikon harhaanjohtavuutta, joutuu toteamaan, että kirjahan kuuluttaa kertovansa pop-Konzeptista. Pop mainitaan Oberbegriffinä sille ja tälle. Nide viipyilee popin hahmotustavoissa, etuoikeutetuissa rekvisiitoissa ja auktorisoiduissa tilpehööreissä. Ei ihme, jos alkaa kaivata jotain ei-konseptoitua, alemman luokan käsitteellisyyttä. Hecken toteaa ohimennen (s. 100), että murtauduttuaan esiin ”pop ei toiminut käsitteenä [Begriff] ainoastaan populaariuden lyhenteenä, vaan sitä käytettiin myös substantiaalimmin”. Hän on vain itse harmillisen kiinnostumaton tuosta popin täysipainoisemmasta ja omavoimaisemmasta käyttelystä, saati käsitteen elämästä mestari- ja gurukäyttöjen tuolla puolen. Heckenin innostumattomuus ”pop”-sanan eri instantiaatioista vahinkolaukauksineen kaikkineen yhdistyy hetkahtamattomuuteen pop-lauluista tai muista tietyistä pop-esineistä. Etusijan valtaavat teiniyden ja alakulttuuriuden kevytsosiologia, hedonismin ja postmoderniuden kevytfilosofia ja dandyn ja campin kevytkulttuurintutkimus. Aivan liian yleiset kysymykset.
Heckenin jäljiltä tuntee vetoa Jon Savagen nautinnolliseen kirjaimellisuuteen. Ja popmusiikkiin.
 
P.S.
Tällä palstalla kerrottiin taannoin The Journal of Philosophy and Popular Culturen tulemisesta. Puuhamies Jeff McLaughlin valitteli hiljan allekirjoittaneelle, että hidasteita on riittänyt. Opiskelijavoimia on mobilisoitu, mutta syksyksi 2009 aiottu lanseeraus siirtyy ainakin pitkälle kevääseen 2010.
 
 
Jarkko S. Tuusvuori