Verkkoloki syyskuulle 2009

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


 
Ei ole liioiteltua sanoa, että modernin biologian filosofian teki angloamerikkalaisessa maailmassa mahdolliseksi tieteen yhtenäisyyden idean vähittäinen murtuminen 1960-luvulta alkaen. Vielä vähemmän liioiteltua on sanoa, että Marjorie Glicksman Grene (1910–2009) oli keskeinen tuon uuden filosofisen tutkimusalan innoittaja. Filosofiseen julkisuuteen uuden alan tosin nostivat David Hull ja Michael Ruse, jotka sittemmin ovat olleet sen näkyviä edustajia.[1] Mutta Marjorie Grene vaikutti taustalla: hänen kiinnostuksensa elämän asettamia filosofisia ongelmia kohtaan periytyi 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Se oli myös modernia harrastusta moniulotteisempaa erityisesti sikäli, että häntä kiinnostivat biologiatiedettä edeltäneet tulkinnat ja perinteet. Tämän kiinnostuksen voi tiivistää kahdeksi kysymykseksi: Miten elämän ilmiöiden selittäminen poikkeaa fysikaalis-kemiallisen maailman ilmiöiden selittämisestä? Entä mitä merkitsee ihmiskäsitykselle se, että ihminen on yksi eläinlaji muiden joukossa – ja kuten nykyisin tiedämme, biologisen evoluution tuote?[2]
 
Grenen uran alkuvaiheissa mikään ei ennakoinut hänelle merkittävää roolia nimenomaan elämän filosofina ja modernin biologian filosofian taustainnoittajana.[3] Hänen opiskelijanuransa alkukohta oli Wellesley College (”women's liberal arts college”, 1927), missä hänen pääaineekseen muodostui eläintiede. Määrätietoiset filosofian opintonsa hän käynnisti vaihto-opiskelijana Saksassa 1931–33. Hänen opettajinaan olivat Martin Heidegger Freiburgissa edellisenä vuonna ja Karl Jaspers Heidelbergissä jälkimmäisenä. Yhdysvaltoihin palattuaan Grene viimeisteli väitöskirjansa Radcliffe Collegessa, ”jota lähemmäs ei nainen tuolloin päässyt Harvardia”[4], aiheenaan käsite Existenz saksalaisessa nykyfilosofiassa. Hän onnistui kahden välivuoden jälkeen pääsemään Chicagoon assistenttiopettajaksi Rudolf Carnapin kurssille. Chicagon kausi kuitenkin loppui 1944: ”Minulle sanottiin, ettei palveluksiani enää tarvittu.”[5] Seuraavat puolitoista vuosikymmentä Grene vietti akatemian ulkopuolella – maatilan emäntänä yhdessä aviomiehensä kanssa aluksi Yhdysvalloissa, sitten Irlannissa. Hän harjoitti kuitenkin koko ajan filosofiaa: hänet kutsuttiin kirjoittamaan mannereurooppalaista filosofiaa ja erityisesti eksistentialismia esitteleviä tekstejä useisiin eri yhteyksiin.[6]
 
Grene sai uudelleen tilaisuuden opettaa akatemiassa 50-luvun lopussa ensin tilapäisesti Manchesterissa ja Leedsissä, sitten päätoimisesti Belfastissa. Hän siirtyi takaisin Yhdysvaltoihin 1965 (University of California, Davis) saatuaan vakinaisen paikan, jossa hän toimi eläköitymiseensä asti eli vuoteen 1978. Sen jälkeen hän toimi vierailevana tutkijana ja luennoitsijana lukuisissa eri yliopistoissa. Viimeiset kaksi vuosikymmentä hänen tukikohtanaan oli Virginia Tech, missä hänen tyttärensä toimii kasvipatologian professorina.[7]
 
Varhaisimmaksi ajatteluaan ohjanneeksi vaikutteeksi Grene mainitsee epäuskon, jonka hänessä herätti Wellesleyssä ehdottomana dogmina pidetty kartesiolainen cogito. ”Työni kestävä teema on uskoakseni ollut, että olen kieltäytynyt hyväksymästä cogitoa.”[8] Toinen varhainen vaikute oli pettymys loogiseen positivismiin. Grenelle kehittyi vakaumus, että tietoa ei voi johtaa loogisista periaatteista vaan se syntyy käytännöllisen toiminnan tuloksena. Hänen näkemyksensä tutkimuskäytäntöjen merkityksestä vahvistui olennaisesti, kun hän työskenteli 50-luvulla kemisti Michael Polanyin avustajana toimittaen tämän tieteenfilosofista esseekokoelmaa Personal Knowledge.[9] Yksi Polanyin teoksen ydinteemoista on tacit knowedge – eli kehollisten, esiartikuloitujen toimintojen ja rutiinien merkitys artikuloidun tiedon kantajana ja tukipisteenä. Ajatus tuki Grenen naturalistista näkemystä: inhimillinen tieto kasvaa todellisista vuorovaikutuksista aineellisen maailman kanssa. Tietäminen on maailmassa elävälle, historialliselle oliolle mahdollinen kyky. ”Tietämisen luonnetta perätessämme pohdimme sellaista, mitä me ja jotkut muut eläimet teemme.”[10]
 
Belfastissa Grene sai tehtäväkseen opettaa klassista filosofiaa. Hän tutustui systemaattisesti Aristoteleen teksteihin, erityisesti Aristoteleen biologiaan.[11] Hänen suhtautumisensa Aristoteleeseen heijastaa hyvin hänen näkemystään historian merkityksestä filosofialle yleisemminkin. Hän ei ollut ”aristoteelikko”, vaan hän pyrki oppimaan Aristoteleelta erityisesti sitä, millä tavoin elollisen ja elottoman luonnon keskinäinen suhde voidaan ymmärtää. Biologia alkoi näyttää filosofisesti erityisen lupaavalta tieteenalalta, koska se poikkesi olennaisesti tuonaikaista tieteenfilosofiaa hallinneesta klassisen fysiikan ihanteesta. Grene päätyi näkemykseen, että läntisen filosofisen perinteen käsitys tieteestä olisi kehittynyt erilaiseksi, jos sen ihanteeksi olisi otettu fysiologia eikä fysiikka. ”Ehdotin, että käsitystä tieteenfilosofiasta itsestään tulisi paljolti uudistaa ottamalla biologia olennaiseksi tarkastelun kohteeksi.”[12]
 
Polanyin ohella Grenen elämää, biologiaa ja ihmisluontoa koskeviin filosofisiin näkemyksiin vaikuttivat erityisesti Helmut Plessner, Maurice Merleau-Ponty ja J. J. Gibson; Merleau-Pontya mahdollisesti lukuun ottamatta kaikki ovat Polanyin tavoin angloamerikkalaisen filosofian valtavirrassa jokseenkin tuntemattomia. Plessnerin filosofisesta antropologiasta hän omaksui näkemyksen eläinten ’paikantuneisuudesta’ (positionality). J. J. Gibsonin ’ekologisen psykologian’ avainkäsite on ’tarjouma’ (affordance): organismien suhteet ympäristöönsä eivät jäsenny passiivisen havainnoinnin kautta, vaan päinvastoin organismit ovat ympäristössään aktiivisia. Ne käyttävät hyväkseen ympäristön positiivisia ja välttävät negatiivisia tarjoumia. Tämä lähestymistapa antoi tukea hänen tiedenäkemykselleen: ”Gibsonin ’ekologinen lähestymistapa’ tarjoaa nähdäkseni niin epistemologisesti kuin ontologisesti vakaan lähtökohdan nykyisille pyrkimyksille ymmärtää tieteen käytäntöjä, mikä korvaa kuluneet ’loogisen rekonstruktion’ abstraktiot.”[13]
 
Marjorie Grenen moniulotteinen lukeneisuus sekä hänen kykynsä yhdistää elämän filosofian perusongelmien pohdintaan moninaisia käsitteellisiä ja empiirisiä aineksia tekevät hänen tekstiensä lukemisen poikkeuksellisen virkistäväksi. Grene oli ensimmäinen naisfilosofi, jolle on omistettu sarjan The Library of Living Philosophers teos. Sen 23 esseetä sekä erityisesti Grenen railakkaan kriittiset vastaukset tarjoavat kokonaisuudessaan laaja-alaisen joskin valtavirta-ajattelusta poikkeavan läpileikkauksen elämän ja biologian filosofisiin ongelmiin. Grene tiesi itse olevansa sivussa valtavirrasta: ”harvoja ja yksinäisiä ovat ne, jotka jakavat filosofiset taipumukseni.”[14] Mutta se ei häntä erityisemmin häirinnyt – jos ei ilahduttanutkaan. 
 
Grenen elämänkaari kattoi huomattavan osan 1900-luvun keskeistä filosofiaa. Hän ei kehittänyt systemaattista koulukuntaa; pikemminkin hän piti itseään opettajana (”kaikki opettajat tietävät oppivansa vain sen, mitä he opettavat”[15]). Hänen uransa oli monipolvinen, mutta tämä ei ollut jälkikäteen arvioiden pelkkä rasite vaan teki hänelle mahdolliseksi koota yhteen monipuolisia vaikutteita. ”Joukko vaikutteita ja mielenkiinnon kohteita ovat auttaneet minut löytämään ilmeisesti lupaavan kehyksen, jonka avulla reflektoida minua kiinnostaneita ongelmia: persoonan luonne, tietoväitteiden luonne, tieteenfilosofian ongelmat paitsi biologiassa myös yleisemmin.”[16]

Yrjö Haila
(Ympäristöpolitiikan professori, Tampereen yliopisto)
 
 
Viitteet
1 David L. Hull, Philosophy of Biological Science. Prentice-Hall, Englewood Cliffs, 1974; Michael Ruse, The Philosophy of Biology. Hutchinson, London 1973.
2 Grenen kiinnostuksen moniulotteisuudesta antaa hyvän kuvan hänen esseekokoelmansa The Understanding of Nature. Essays in the Philosophy of Biology. Boston Studies in the Philosophy of Science, XXIII; D. Reidel, Dordrecht, 1974; Katso myös Marjorie Grene & David Depew, The Philosophy of Biology. An Episodic History. Cambridge University Press, Cambridge 2004.
3 Grenen omaelämänkerrallisia tekstejä ovat A Philosophical Testament. Open Court, Chicago 1995 (=PT); sekä Intellectual Autobiography. Teoksessa The Philosophy of Marjorie Grene. The Library of Living Philosophers Volume XXIX. Toim. R.E Auxier & L.E. Hahn. Open Court, Chicago 2002 (=IA).
4 IA, 7.
5 IA, 10.
6 Tulokseksi syntyi muiden muassa kaksi kohteidensa suhteen hyvin kriittistä kirjaa: Dreadful Freedom. A Critique of Existentialism (1948) sekä Heidegger (1957).
7 Nimikkeenään ”Honorary University Distinguished Professor and Adjunct Professor of Philosophy and Science Studies”.
8 IA, 4.
9 The University of Chicago Press, Chicago 1958.
10 PT, 47.
11 Grene, A Portrait of Aristotle. The University of Chicago Press, Chicago 1963.
12 IA, 19.
13 IA, 24.
14 IA, 26.
15 PT, 17.
16 IA, 26.
 
toimitus
15.09.2009
-
Suomen turkiseläinten kasvattajaliitossa ja/tai järjestön käyttämässä mainostoimistossa on lueskeltu argumentointioppaita. Eilinen Helsingin Sanomat sisälsi STKL:n viiden palstan levyisen ja ¾-korkuisen ilmoituksen ”Turkisten lisäksi sinulta tahdotaan kieltää moni muukin asia”. Tekstin ja kuvan mukaan ”turkisten vastustajat” ja ”eläinaktivistien propaganda” ylimalkaan eivät välitä eläinten hyvinvoinnista. Päämääränä on turkistuotannon lakkauttaminen – ja saman tien hampurilaisten sekä ”maidon, lihan, villasukkien, nahkakenkien…” kieltäminen. Turkisala taas julistaa, että kaikkien kuuluu nauttia, kuten aina ennenkin, maidosta, lihasta, villasukista, nahkakengistä, turkiksista ja muista ”laillisen ja eettisesti korkeatasoisen tuotantoeläinten pidon” tuomista hyvyyksistä. Turkistuottajat kaipaavat suomalaisten tukea oikeuksilleen ja arvostusta työlleen. He haluavat ”huudon”, ”mielenosoitusten” ja ”marssien” sijaan ”antaa työstään totuudenmukaista tietoa”.
 
P. T. Geach tiivisti 1976 kirjassaan Reason and Argument ajattelutaitojen merkityksen: ”Logiikka jokapäiväisenä käytäntönä on liian vakava asia jätettäväksi ammattiloogikoille, aivan niin kuin politiikkaakaan ei voi turvallisesti jättää ammattipoliitikoille. Jokaisen koulitun ihmisen tulisi oppia käsittelemään pitävän ja pitämättömän argumentin, todistelun ja seuraamusten, ajatusten ja tekojen hyvän perustelemisen sekä johdonmukaisuuden käsitteitä tottuneesti ja johonkin määrään pätevästi.”
 
Perinteisesti päättely- ja argumenttikäsikirjat oikeuttavat itsensä tarjoutumalla suojaamaan kansalaisia propagandalta. Perustelutaktiikoista tai todistelustrategioista jotain tietävä älyää, niin väitetään, helpommin sen, milloin poliitikot, virkamiehet tai talousvaltiaat koettavat sumuttaa sanoillaan. Mutta selittelyskenen kolttosista ja puliveivauksista kertovat kirjat kiinnostavat auttamatta myös opinhaluisia ja taidonjanoisia propagandisteja.
 
Pörheäturkkisten nisäkkäitten häkittäjät käyttävät ilmoituksessaan avoimesti slippery slopeksi eli liukkaaksi luiskaksi tai kaltevaksi pinnaksi kutsuttua argumenttia. Jos eläintensuojelijoille annetaan periksi yhdessä asiassa, livetään oitis alas mielivaltaisten, kokonaista elämänmuotoa uhkaavien muutosten rinnettä. Eläinsuojelijoiden ja heidän sympatiseeraajiensa tulisi käsittää, että vaatimukset tarhauksen perusteellisesta muuttamisesta tai lakkauttamisesta suistavat yhteiskunnan raiteiltaan. ”Hyökkäykset” tarhoille vastaavat näin tarkoin halua panna oikeus ja perinteet vaakalaudalle. Kaikki menee lehmänhännän suuntaan. Dominot tanssivat. Kohokohtana on kolme pistettä.
 
STKL ei ole puffissaan saanut aikaan yhtään hassumpaa jälkeä. Ensinnäkin se simuloi vahvaa eläinoikeusajattelua leimaamalla miedon eläinoikeusajattelun arveluttavaksi: moni turkkien vieroksuja pupeltaa mielellään purilaista siannahkaloafereissaan. Toiseksi se pystyy retorisella eleellään sekoittamaan asetelmaa, jossa moni eläinsuojelua tukeva tai harjoittava nimenomaan ajattelee, että turkistuotanto on vain ääritapaus tuotantoeläinten kohtelun ja/tai pitämisen yleisestä ongelmasta.
 
Niljakkaan äyrään argumentti ”jos A, niin Ö” ei ole virhepäätelmä, jos A:sta todella seuraa B, jos B:stä todella johtuu C, jos C todella viettää D:hen ja niin edelleen. Manuaalit neuvovat tavallisesti vastaamaan tällaiseen argumenttiin kysymällä: etkö siis näe mitään vikaa tuossa asiassa (kuten eläinsuojelussa) itsessään, vaan vasta sen toisen, kolmannen tai yhdeksännen mutkan takana häämöttävissä luulotelluissa seurauksissa? Koira- ja näätäeläinten vangitsijoille voisi myös maistattaa omaa lääkettä: jos turkiseläintarhaus sallitaan, pian sallitaan hirvien, copywritereiden ja elinkeinoasiamiesten telkeäminen virikkeettömään metalliverkkosäilöön.
 
Maassa, jossa vihreät ja keskusta kuuluvat hallitusyhteistyöstä huolimatta pahimpiin riitapukareihin, ei ole juuri toivoa luomutuotannon merkittävästä lisäämisestä poliittisen tahdonmuodostuksen turvin. Siksi eläinsuojelukeskustelu koostuu lähinnä tarha- ja propagandaiskuista.
 
Hirtehistä kyllä, kaltevan pinnan argumentista tunnetaan eläinperäinen versio. Vanhan tarinan arabi salli suosikkikamelinsa pistää kuonon yöksi suojaan hänen makuukamariinsa. Tämä tykkäsi kyttyrää. Ennen pitkää huoneessa seisoi koko sorkkaeläin täydessä huiskeudessaan. Slippery slopea voidaan kutsua myös kamelinkuonoargumentiksi. ”Totuuden vääristelystä” tuohtuneet turkistuottajat taas haluavat pitää suurimman osan kettujen, supikoirien, naalien, minkkien ja hillerien jäsenistä piilossa julkisuudesta. Esille saisivat kernaimmin päästä vain korkean jalostusasteen lopputuotteet: juhlavastaanottojen stoolat, tanssiaisten puuhkat, paraatien nikitat, tarhaajien sankaruus ja itse muokattu informaatio.
 
Jarkko S. Tuusvuori & Sami Syrjämäki