Filosofia.fi - Verkkoloki

Himanen, hevoset ja turhasta puhuminen

toimittaja — Wed, 06 Mar 2013 15:42:57 +0200

Julkista keskustelua Pekka Himasen tieteenä myydystä tutkimushankkeesta ja muuna elukkana myydystä hevosesta on yhdistänyt sama retorinen koukku. Sen mukaan kaikki muu keskustelu tähän mennessä on keskittynyt epäolennaisuuksiin, ja olennaisin, varsinaisin tai tärkein asia on jäänyt huomiotta. Syytöksen hienostuneemmassa versiossa koko julkinen keskustelu, etenkin sosiaalinen media, tuomitaan varmuuden vuoksi etukäteen turhaksi ja tyhmistäväksi vauhkoiluksi. Ja vaikka joku muu olisi tästä tärkeästä asiasta sattunutkin mainitsemaan, juuri tällä kertaa se tulee sanottua kunnolla ja oikein.

Long Playn artikkelissa ruodittu Himasen johtama tutkimus on herättänyt keskustelua tuon työn laadusta, tutkimuksen rahoituksesta, tutkimuksen ja mielipidekeskustelun erosta, tutkimuksen poliittisesta ohjauksesta, filosofian luonteesta, tieteellisistä instituutioista ja vertaisarvioinnista sekä akateemisen ja ei-akateemisen toiminnan suhteista, näin joitain suosikkiaiheita mainitakseni.

Hevosenliha on kirvoittanut ihmisiä pohtimaan ruuan kotimaisuusastetta, elintarvikemerkintöjä, lihantuotannon oikeutusta, teollista ruuantuotantoa, hevosen kulttuurista symboliarvoa ja ties mitä muita aiheita.

Niin koni kuin filosofikin ovat osoittautuneet yllättävän monisäikeiseksi otukseksi. Toisten mielestä pitäisi kuitenkin setviä vain yhtä säiettä kerrallaan.

”Epäolennaisen” aiheen esiin nostaminen tuntuu herättävän suurtakin turhautumista ja kiukkua. Kun joku haluaisi korostaa Suomen Akatemian toiminnan ongelmallisuutta, filosofiakäsitysten ruotiminen vie huomiota väärään suuntaan. Kasvissyöntiä propagoiva äityy ilkkumaan niitä, joita ”väärän lihan” syöminen harmittaa. Huomioarvoon suhtaudutaan kuin rajattuun luonnonvaraan.

Tällaista kritiikkiä leimaa kuitenkin virheellinen ajatus julkisen keskustelun hallittavuudesta. Kun jokin tärkeäksi koettu asia on saatu julkiseen keskusteluun, tai jokin satunnainen tapahtuma tarjoaa keinon tarttua siihen, pyritään kaikin voimin pitämään kiinni omasta näkökulmasta ja vastustamaan muita. Tällaisten julkisten keskusteluiden monihaaraisuus ja tietynlainen kaoottisuus on kuitenkin väistämätöntä. Maailman ilmiöt liittyvät itsessään moniin asioihin, joten rönsyily on ymmärrettävää niiden itsensäkin perusteella, puhumattakaan siitä, että tapahtumien monitulkintaisuus antaa eväitä kirjaviin keskustelunavauksiin.

”Turhan” keskustelun mollaaminen nojaa naiiviin oletukseen siitä, että ihanteellinen julkinen keskustelu olisi tyylikästä ongelmanratkaisua ja selkeästi eroteltujen teemojen käsittelyjä. Tällaisia tilanteita ei koskaan kuitenkaan pääse syntymään, vaan julkinen keskustelu on aina myös käynnissä ja kesken olevaa asioiden pohdiskelua, maailmankuvien rakennusta, oletusten purkamista ja niiden ylläpitoa sekä tietysti myös ennakkoluulojen leikkiä.

Ehkä löyhä kasvatus- ja valistusanalogia selventää asiaa. Yhteiskunnallinen valistustoiminta ei koskaan ole valmista eikä periaatteessa voi rakentaa edellisen varaan kovinkaan paljon, koska aina on olemassa seuraava sukupolvi tai uusi yleisö, jolle asiat ovat uusia. Jokainen julkinen keskustelu on omalla tavallaan asioiden uusi sukupolvi, joka vie mielipiteen, oletusten, uskomusten ja tiedon erojen törmäyskurssille aivan kuin edellisetkin.

Mahdollisten näkökulmien moninaisuus on olennainen ja tärkeä osa julkista keskustelua. Hyvässä ja pahassa on mitä olennaisinta, että yksittäinen tapaus voi herättää moninaisen teemojen joukon. Yhteiskunnalliseen huomioarvoon nimittäin liittyy se jännite, että vaikka yhteen ilmiöön riittää kosolti näkökulmia, yhtaikaa ei yleensä ole laajaa keskustelua monenkaan ilmiön äärellä. Yhteiskunnallista keskustelua käydään väistämättä tällaisessa muuttuvassa maastossa. Ylemmyydentuntoinen ja elitistinen halu pysyä loitolla ja puhtaana alentavista ”massojen” keskusteluista on vain merkki siitä, että yhteiskunnallisen keskustelun perusluonnetta ei ymmärretä. Asiat eivät etene vain keksimällä parhaita argumentteja vaan jatkuvalla keskustelulla, perustelulla, vakuuttamalla, yhä uudelleen. (”Likaisintahan” tässä on, että pölhökustaamaineessa rypevä sosiaalinen media on osoittautunut yllättävän merkitykselliseksi voimaksi.)

Sitä paitsi ehkä nuo turhat keskustelunjuonteet olisivatkin hyödyllisiä, jos niitä suostuisi kuuntelemaan? Ehkä ne paljastavatkin omia jumiutumisia ja ongelmallisia oletuksia?

Tietynlainen keskustelun kritiikki kuuluu asiaan: huonot argumentit ovat huonoja argumentteja. Asiavirheet eivät kuulu asiaan. Pekka Himasen kalsarikänneillä ei pitäisi olla mitään tekemistä kyseenalaisen tutkimuksen tai oikeastaan minkään muun kuin Pekka Himasen kännien kanssa. Toisaalta kritiikin leimaaminen ”kateudeksi” tai ”koulukiusaamiseksi” on yhtä lailla halpaa henkilöön käymistä –ja samalla sivuuttaa muiden keskustelijoiden sisällölliset väitteet.

Keskustelun taitoja koulimalla voi kuitenkin yrittää pitää huolta siitä, että ei tule avanneeksi ovia, joista ei halua kulkea. Jos ei halua keskustella filosofian luonteesta ja sen demarkaatiorajoista, ei kannata mollata yleisluontoisesti ”soveltavaa” tai ei-akateemista filosofiaa. Jos ei halua käydä keskustelua vertaisarvioinnin toimivuudesta, kannattaa vältellä liian kärjistettyjä tai ihanteellisia näkemyksiä siitä. Ylipäätään naiiveista hallinnan haaveista luopuminen ei tarkoita, etteikö keskusteluun kannata yrittää vaikuttaa.

Silti yksittäisen keskustelijan mahdollisuus kontrolloida keskustelua on aina rajallinen. Tämä on oikeastaan sama ongelma kuin kirjoitusten vastaanotossa. Juuri kukaan ei tule tulkitsemaan ja ymmärtämään tekstiä niin kuin tekijä toivoisi, ja etenkin yhteiskunnallisten kirjoitusten vastaanotto lähtee käsistä erittäin nopeasti. Mikään taidokkuus ei tätä estä, eikä sen tulisikaan. (Jonkun mielestä tämäkin teksti on ylimielistä ulkopuolista mestarointia, ja siitä vaan.)

Aika harvoin suomalaisessa julkisessa keskustelussa kiinnostutaan tieteen rahoituksesta, tieteellisestä vertaisarvioinnista puhumattakaan. On pelkästään ymmärrettävää, että eri aiheille yritetään löytää julkista tilaa – ja sen myötä kuljetaan hiljalleen yhä kauemmas yksittäistapauksesta kohti yleisempää.

Tulokset eivät ole koskaan ihanteellisia. Joskus keskustelut suistuvat lopullisesti kapeaan ja hedelmättömään umpikujaan. Parhaimmillaankin saavutukset ovat hetkellisiä, mutta se on historiassa elämisen luonne.

Ville Lähde

Himanen ja Katainen

ss — Sat, 02 Mar 2013 10:31:36 +0200

Suomalaisten ongelma ei ole kateellisuus vaan kateellisuudesta syyttäminen. Mikä tahansa kritiikki voidaan lakaista pois mielestä toteamalla sen perustuvan kateuteen. Tosin eilen aamulla kävi ilmi, ettei tämä temppu ole vieras espanjalaisillekaan. Professori emeritus Manuel Castells oli lähestynyt Helsingin Sanomia kirjeellä, jossa hän toteaa Pekka Himasen osakseen saaman arvosteluryöpyn johtuvan kateudesta. Sosiologi ei vastaa ainoaankaan sisällölliseen kysymykseen, joita hänen ja Pekka Himasen ryhmän selvitystyöstä, sen rahoitusprosessista tai suunnitelman ja työn laadusta on esitetty. Sen sijaan Castells keskittyy puolustamaan Pekka Himasen akateemisia saavutuksia. Miten hän tekee sen?

Professori emeritus väittää, ettei humanistisilla aloilla ole tavatonta päätyä julkaisemaan artikkeleita muissa kuin vertaisarvioiduissa sarjoissa. Tämä pitää paikkansa. Moni humanistisen alan tutkija on julkaissut muualla, mutta käytännössä kaikki akateemisesti meritoituneet humanistit ovat julkaisseet paljon myös vertaisarvioiduissa sarjoissa. Nämä kaksi eivät sulje toisiaan pois.

Tämän jälkeen Castells hämmästyttää vähättelemällä omia tieteellisiä ansioitaan. Hän ei malta olla mainitsematta mitaleitaan, palkintojaan, saamiaan kunniatohtorin arvoja ja jäsenyyttään British Academyssa sekä American Academyssa, mutta luettelon jälkeen hän väittää, että on "julkaissut varsin vähän artikkeleita vertaisarvioiduissa julkaisuissa". Tämä on puppua. Castellsin julkaisuluettelo löytyy netistä osoitteesta http://www.manuelcastells.info/es/CastellsMCV_cas.pdf. Jokainen voi tutustua hänen vertaisarvioiduissa journaaleissa julkaistujen artikkeleidensa määrään. Se ei ole vähäinen.

Professori emeritus katsoo tärkeäksi korostaa, että hän on väitetystä puutteesta huolimatta yksi siteeratuimmista yhteiskuntatieteilijöistä maailmassa. Mihin tämän komea asema perustuu? Se perustuu siihen, että vertaisarvioiduissa journaaleissa julkaistuissa artikkeleissa viitataan häneen. Jos vertaisarvioitujen julkaisusarjojen merkitys tieteessä kyseenalaistetaan, kyseenalaistuu myös niihin perustuva Castellsin asema yhtenä merkittävimmistä yhteiskuntatieteilijöistä.

Castells nostaa esiin teoksen The Hacker Ethic and the Spirit of the Information Age (2004, suomeksi Hakkerietiikka ja informaatioajan henki ilmestyi 2001) esimerkkinä Himasen todellisista ansioista. Sitä on "luettu ja tutkittu yliopistoissa ympäri maailman". Tämä pitää paikkansa. Tosin voidaan kysyä, missä määrin teokseen sisältyvä Linus Torvaldsin kertomus siitä, mikä saa hakkerin jaksamaan, ja Castellsin oma summaus teossarjansa The Information Age tutkimustuloksista sekä uusien löytöjen esittely, for the first time, ovat olleet kiinnostuksen varsinaisia kohteita. Castells viittaa myös siihen, että Himasen muita kirjoituksia ovat julkaisseet Oxford University Press ja "ja muut tiukasti vertaisarvioituja tutkimuksia julkaisevat kustantamot". OUP on julkaissut Himaselta vain Castellsin kanssa yhdessä kirjoitetun kirjan. Mistä muista teoksista Castells puhuu, jää hämärään.

*

Haastatteluista kieltäytynyt Castells puolustaa kirjeessään tutkimusjohtajakollegansa tieteellisiä ansioita. Mielestäni hän ei tee sitä kovin onnistuneesti, mutta tämä on sivuraide koko tapahtumaketjussa. Castells ei ehkä itse ymmärrä, kuinka poikkeuksellinen hänelle Suomen Akatemian taholta suotu rahoitus on. Hän on ohittanut kaikki suomalaiset tutkijat epävirallista tietä hakemuksella, johon liittyy useita epäselvyyksiä ja omituisuuksia.

Tässä joitakin esimerkkejä:

– Hakemuksen budjettiin on sisällytetty mm. kuluja (30 000 euroa), joista kerrotaan, että ne ovat "kirjanpidollisesti jo toteutuneet". En ole varma, mitä tällä tarkoitetaan, mutta vaikuttaa siltä kuin hakemukseen olisi laitettu mukaan lasku jo tehdystä työstä tai muista aikaisemmista kuluista. Tällaista mahdollisuutta ei muilla ole.

– Hakemuksen suunnitelma on poikkeuksellisen ylimalkainen. Siinä ei kerrota selvityksen lähteistä tai tutkimusmateriaalista. Selvityksen kerrotaan olevan eri maita vertaileva, mutta suunnitelmassa ei kerrota, mitä muuttujia vertaillaan. Tämä johtaa siihen, ettei kukaan hakemuksen perusteella lopulta tiedä, mitä tutkitaan tai selvitetään. Suunnitelmasta ei löydy tietoa myöskään metodeista. Suunnitelmassa toistuvat vain sanat analyysi ja synteesi.

– Hakemuksessa esiteltyjen tutkimusryhmän jäsenten taustatiedoissa on ilmennyt epäselvyyksiä. Lisäksi jää epäselväksi, milloin tutkijat suorittavat luvatun osuutensa työstä, josta suuri osa tehdään ilmaiseksi. Kuulostaa kovin epäuskottavalta, että jokainen tutkimusryhmän jäsen tekisi 3–12 kuukautta palkatonta työtä selvityksen hyväksi. Epäuskottavuutta lisää se, että ryhmän jäsenet eivät suostu kommentoimaan asiaa. Sopimuksessa ei myöskään ole pykälää, jossa he sitoutuvat toimimaan projektissa päätoimisesti. Onko niin, että sellaiseen ei ole sitouduttu? Jos on sitouduttu, niin mahtavatko kaikkien heidän työnantajansa olla tietoisia siitä, että tutkijat ovat sitoutuneet tekemään muita töitä täysipäiväisesti 10–24 kuukautta?

– Olennaisin ja ansaitusti eniten julkista kohua aiheuttanut poikkeus muita sitovista käytännöistä on, että hanketta ei kilpailutettu lainkaan.

Kun näitä asioita on yritetty selvittää, kukaan ryhmän jäsenistä ei ole suostunut vastaamaan kysymyksiin. Epäilen, että nämä seikat selittävät hankkeen osakseen saamaa kritiikkiä paremmin kuin kateus, joka sivumennen sanoen on tuttu myös pääministeri Kataisen ja hänen puolueensa argumentaatiovalikoimasta.[1]

*

Kataisen puheenparressa pysytelläkseni on myös katsottava, miltä prosessi näyttää. Se näyttää pahalta.

Suunnitelman puutteiden ja sen kiireellisen käsittelyn perusteella vaikuttaa siltä, että mitään tutkimusprojektia ei ole ollut kasassa silloin, kun rahoituksesta sovittiin. Jos ei ole tietoa tutkimusaineistoista, ja kun metodien tai lähestymistavan (conceptual frameworkin) luonti on sijoitettu suunnitelmassa vasta osaksi rahoitettavaa projektia, niin tutkimuksesta on mahdotonta saada riittävän tarkkaa käsitystä sen kriittiseen arviointiin. Ehkä prosessista syntynyt kuva vielä kumotaan, mutta nyt näyttää siis siltä, että pääministeri on järjestänyt pienelle piirille rahaa itsensä toteuttamiseen. Tai sitten Himanen on vienyt Kataista kuin litran mittaa.

*

Kiireisen aikataulun vuoksi Suomen Akatemialle ei jäänyt mahdollisuutta arvioida hakemusta. Hakemus tuotiin käsittelyyn niin, ettei siihen ollut mahdollista tutustua etukäteen, saati sitten asettaa Akatemian normaaliin arviointiprosessiin. Päätös tuli tehdä kyseisessä kokouksessa. Jyrki Katainen otti näin ollen tiedeasiantuntijan roolin ja vastuun. Se on hänelle liian iso.

Kiireisestä aikataulusta ja pääministerin roolista huolimatta myös hankkeen rahoittajat toimivat kyseenalaisesti. Ainakin Suomen Akatemialla pitää olla kanttia viheltää peli poikki silloin, kun siihen on aihetta, vaikka ehdotukset tulisivat pääministeriltä.

Sami Syrjämäki

Viite

1. Esimerkiksi: "Pienituloisten veronkevennykset on ontto ajatus. Veronkevennysten ja tukien arvostelu perustuu vahingolliseen kateuteen", Jyrki Katainen, Helsingin Sanomat 25.7.2008 A4.

Lisälukemista

Pekka Himasen haastattelu (haastattelijana Tarja Laukkanen). niin & näin 2/10
Antti Salminen, Kukoistus ja luopuminen. niin & näin 2/10. (Kirjoituksen varhaisempi versio Filosofia.fi-verkkolokissa).
Raija Julkusen arvio Pekka Himasen teoksesta Kukoistuksen käsikirjoitus. niin & näin 2/10.

Paul-Erik Korvela arvio Pekka Himasen teoksesta Kukoistuksen käsikirjoitus. Politiikka 2/10.

Verkkolinkkejä

– Sininen kirja Valtioneuvoston sivuilla:
http://valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/pdf/2012/sininen-kirja/fi.pdf

– Raija Julkusen arvio Sinisestä kirjasta:
www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/104372/julkunen.pdf

– Talouselämä julkaisi aiheesta kriittisen uutisen jo elokuussa. Sivulta löytyy linkki yhteistyösopimukseen, joka sisältää hankesuunnitelman:
http://www.talouselama.fi/uutiset/valtio+tilasi+professori+himaselta+kalliit+visiot++lahes+miljoonan+lasku+ilman+kilpailutusta/a2140631

– Long Playn artikkeli, joka nosti asian uudelleen julkisuuteen:
http://longplay.fi/himasen_etiikka/

– Markku Koivusalon haastattelu Savon Sanomissa:
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/kirjoitukset-tieteen-vastaisia-pamfletteja-tutkijaliiton-puheenjohtaja-ruotii-himasta-kovin-sanoin/1302706

– Panu Raatikaisen blogikirjoitukset:
http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/133573-pekka-himanen-ja-tieteelliset-ansiot
http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/134213-pekka-himanen-ja-tieteelliset-ansiot-osa-2

– Juhani Yli-Vakkuri laittoi Himasen vertaisarviointiin. Panu Raatikainen raportoi tuloksista

http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/134294-himanen-joutuu-vertaisarviointiin

– Juha Suoranta puolustaa hanketta:

http://suoranta.wordpress.com/2013/03/01/totuus-himasgatesta-vastauksia-silfverbergille-ja-vehkoolle/
http://suoranta.wordpress.com/2013/03/02/lisaa-vastauksia-vehkoolle/

– Katleena Kortesuo analysoi Sinisen kirjan retoriikkaa, käsitteistöä ja kieltä:
http://www.hyvejohtajuus.fi/10420/himasen-sininen-kirja-on-yhta-guggenheimia/

– Valtioneuvoston tiedotteita:
http://vnk.fi/hankkeet/tulevaisuusselonteko358587/Kansainvaelinen_tutkimushanke/name.jsp
http://valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/puheet/puhe/fi.jsp?oid=368529

– Manuel Castellsin kirje Helsingin Sanomille kokonaisuudessaan
www.hs.fi/politiikka/Himasta+puolustavan+Castellsin+kirje+kokonaisuudessaan/a1362024701713

Minkä kansan kansanvaltainen taide?

toimittaja — Tue, 26 Feb 2013 17:53:44 +0200

Viime aikoina on puhuttu paljon taiteen demokraattisuudesta, kansallisesta taiteesta ja tavallisten ihmisten taiteesta. Demokratia on mukava sana, joten vaatimuksen taiteen demokraattisuudesta pitäisi kai olla kiva asia, mutta pääasiassa siihen tukeutuen on mätkitty sellaista taidetta, josta ei pidetä – ja jota ei mielellään suotaisi toisillekaan ihmisille.

Perussuomalaisten äkkiväärä taidepoliittinen ohjelma vastusti ”tekotaidetta” tai ”rappiotaidetta” ja puolusti kansallista taideperintöä. Sitä kuvattiin ovelaksi politikoinniksikin, mutta vaalien jälkeen teema on nostettu esille uudestaan, ei niinkään taktisessa hengessä.

Toisaalta kritisoidessaan Paavo Arhinmäkeä Esa-Pekka Salonen puolusti demokraattisen kansakunnan – ja vasemmiston ponnistusten – luomaa sivistyksen projektia ja ennen kaikkea sen ”korkeakulttuurisia” ilmentymiä. Tosin on huomattavaa, että Salosenkin retoriikassa elää ajatus yhteisestä identiteetistä, hänen kuvakielellään suomalaisuuden puunrungosta. Paavo Arhinmäki on sivumennen sanoen joutunut näissä keskusteluissa niin epämääräisen rappiotaiteen puolustajan kuin kansallisen korkeakulttuurin murentajan rooliin.

Nuo näkyvimmät tapaukset peittävät kuitenkin taakseen laajemman keskustelun. Etenkin teatteritaiteen saralla on puhuttu paljon yhteiskunnallisen taiteen paluusta, ja lukuisissa arvioissa on kiitetty sitä, että tärkeistä asioista osataan taas puhua tavallisten ihmisten äänellä, ei liian taiteellisesti.

Äänekkäimmin taiteen demokraattisuutta penäävät eivät vaadikaan sitä, että kaikilla pitäisi olla oikeus tehdä taidetta. Sen sijaan oletetaan – ei, vaaditaan – että kansanvaltaisuuden tulisi ulottua sisältöön asti. Tarvitaan kansan taidetta, kansalle tehtyä tai kansan sanelemaa taidetta.

Demokratia ei kuitenkaan ole sisältö, vaan se on yksi tapa käydä kädenvääntöön yhteiskunnallisista konflikteista niin, että ne eivät muutu väkivallaksi kaduilla. Se on yhteiskuntamuoto, jossa valtaa ja sitä myöten toimintamahdollisuuksia yritetään jakaa laajalle joukolle. Demokraattisuutta on yritetty toteuttaa sekalaisin seurauksin, mutta ajatuksen ytimessä on kansanvaltaisuus – poliittisen toiminnan pitäisi olla mahdollista säädystä ja verenperinnöstä riippumatta.

Koska yhteiskuntia ei rakenneta vain poliittisilla foorumeilla, demokraattiset järjestelyt eivät voi taata, etteikö luokkajakoja syntyisi. Siksi politiikka ja talous ovat perimmiltään jännitteisessä suhteessa. Demokratia kriisiytyy, jos politiikka jää alisteiseksi taloudelle.

Mitä demokraattinen taide voisi tältä pohjalta tarkoittaa? Mitä on taiteen demokraattisuus, jos se ei olekaan vaatimuksia taiteen sisällöstä? Tällainen taide osallistuu omalla tavallaan julkisen elämän muodostamiseen ja kriittisen ajattelun ylläpitämiseen. Tälläkin elämänalueella käydään sitä samaa keskustelua ja kamppailua, joka leimaa demokraattista politiikkaa.

Se ei siten ole yhteisen perinnön tai kansalaisuuden dogmien ylläpitämistä – sehän olisi nationalistista taidetta, konsensuksen tai enemmistön ehdoin tehtyä taidetta. Jos taiteesta kuihtuu yhteiskuntaan väistämättä kuuluva kiistaisuus, sekin kriisiytyy.

Vaikka taiteelta vaaditaan kansanvaltaisuutta, ei välttämättä puhuta enemmistön äänellä. Perussuomalaisten taidepoliittinen härnäys perustui tuttuun populismin kaavaan. ”Kyllä kansa tietää” on vain ”kyllä minä tiedän” toisin sanoin ilmaistuna. Kun kansan tahto on korkein laki, käytetään omien näkemysten tukemiseen auktoriteettia, jota ei tarvitse eikä voi todentaa. Se on oman erinomaisuuden korostusta kansanvaltaan verhottuna.

Mutta jos kansa tietää jo, miksi ylipäätään puhua mitään? Miksi muka kansalle pitää kertoa, mitä se jo tietää? Mitä virkaa sellaisella taiteella olisi? Muuta kuin kertoa kansalle, mitä sen oikeasti pitäisi olla?

Toisten mukaan taiteen demokratia taas rakentuu markkinoille. Suosittu on hyvää, hyvästä maksetaan, ja myyminen on tai sen pitäisi olla taiteen arvon mittari. Markkinat ovat kuitenkin huono vertauskuva demokraattiselle kiistelylle, keskustelulle ja (toivottavasti) kehitykselle jännitteiden kautta. Jos suosituin on jo valmiiksi parasta, mitään muutosta ei koskaan voi tapahtua. Uusi mukautuu ja laimentuu vakiintuneeseen makuun, eikä taiteellisia murroksia tapahdu. Hyvän on sopeuduttava ennestään hyvään, eikä uutta saa tai kannata etsiä.

Millainen olisi koulu, jossa tehtäisiin vain sitä, mikä on kivaa ja osataan jo hyvin? Millaista olisi tiede, jossa tutkittaisiin vain jo tunnettua? Jos kansa tietää ja markkinat opastavat, miksi meillä ylipäätään on olemassa kulttuuria – tai kouluja, kasvatusta, sivistystä, politiikkaa?

Taiteessa käsitellään mitä monituisempia aiheita mitä erilaisimmin tavoin, eivätkä ne läheskään aina ole kovin poliittisia – eikä näin tarvitsekaan olla. Mutta jos taide käsittelee yhteiskunnallisia tai poliittisia aiheita, sen pitäisi monen nykyään ”demokraattisuutta” korostavan näkemyksen mukaan puhua suoraan, kiertelemättä, hienostelematta – ja mieluiten ”tärkeistä asioista”. Törmäsin tähän taannoin hyvin erilaisissa teatteriesityksissä: Tampereen teatterin Kuin ensimmäistä päivää ja Teatteri 2.0:n Alkutuotanto.

Kuin ensimmäistä päivää itketti ja nauratti yleisöä kertomalla siitä, minkä kaikki tiesivät, ja tavalla, jolla kaikki puhuivat. Työelämässä ahdistuu, tehostaminen ja kehittäminen rassaa, ja vanhimmat jätetään hunningolle. Alkutuotanto taas saarnasi roolihahmojensa suulla tuttua linkolalaista kertomaa maailman kurjasta tilasta ja nykyajan kauheudesta. Kuten totesin kirjassa Linkolan ajamana, Linkolan kanssa ollaan helposti samaa mieltä, koska sanoma on niin suoraviivainen ja lohduton, ettei mitään kuitenkaan tarvitse tehdä.

Kumpikin esitys jätti tietoisesti taiteellisen etäännyttämisen sikseen. Kummassakin henkilöhahmoista tuli näytelmän ”suorapuheisen” viestin välineitä. Välillä itkettiin ja naurettiin yhteenkuuluvuuden tunteen vuoksi, mutta pääosassa oli ”tärkeiden aiheiden” käsittely niin, että yleisö saatiin nyökyttelemään yksissä tuumin, vahvistamaan sanoman tärkeys.

Mutta jos hallitseva kokemus on ”juuri noin, noin minäkin olen aina ajatellut”, taide on epäonnistunut edellä kuvatussa demokraattisessa tehtävässään. Mikään ei ole muuttunut, on vain palautettu mieleen etukäteen tiedetty. Mitä itua missään on, jos kaikki oli jo valmiiksi katettu? Totta kai esitys tai teos voi havahduttaa ottamaan selvää, kiinnittää huomiota – ja tämä on arvokasta etenkin silloin, jos joitain ongelmia tai kysymyksiä ei ole saatu nostettua muuten julkisuuteen. Tämä on yksi poliittisen taiteen eittämätön tehtävä. Mutta tuollaisten harvojen hedelmällisten mobilisaation hetkien ulkopuolella tällainen osoitteleva ja toteava taide ei haasta ajattelemaan uudestaan ja pidemmälle.

Tuossa demokraattisessa – kiistelevässä ja keskustelevassa – tehtävässä onnistutaan vasta, kun vanhasta joudutaan luopumaan tai sitä joudutaan muokkaamaan. Naurussa ja itkussa ei ole mitään vikaa, ei liioin viihtymisessä, kauhussa tai järkytyksessä, mutta yhteiskunnallisesti merkityksellistä niistä tulee vasta, kun ne johtavat muutokseen.

Keskusteluun on vaikea puuttua, sillä tietyillä oletuksilla on vakiintunut asema. Taide on tarpeellinen asia, mutta ”taiteellisuus” on pahasta, ”tekotaiteellisuudesta” puhumattakaan. Vielä pahempaa on perätä ”syvällistä” keskustelua taiteesta (ja viihteestä). Muuhun kuin tiedottamiseen – vinkkien antamiseen – tarkoitettu kritiikki saa viisastelun leiman, ja se suututtaa. Mutta mistä tämä ärtymys kertoo? Ja miksi sen jakavat niin populistiset ”kansan äänen” puolustajat kuin ”suorapuheista” poliittista taidetta peräävät radikaalit? Siksi, koska molemmat ovat yhden totuuden perässä. Tärkeät asiat tiedetään jo valmiiksi, ja niistä pitää muistuttaa ihmisiä – pohdiskelu ja kyseenalaistaminen taas on epäilyttävää moraalista hämäryyttä.

Mutta mikään tulevaisuuden politiikka ei pelkisty yhdeksi ohjelmaksi, eikä kansa ole koskaan yksi vaan monta. Jos jotain sisällöllistä demokraattisesta taiteesta hakisi, eikö se olisi juuri tätä? Jokainen kansakunta on taistelujensa historian, eriarvoisuutensa, etnisten jännitteiden ja monen muun takia ristiriitainen tiheikkö. Taiteen pitää heijastaa tätä – eikä ensisijaisesti puhumalla monikulttuurisuudesta vaan olemalla moniäänistä, monikeinoista ja siksi välillä ”epäselvää” ja ”vaikeaakin”.

Tässä on myös todella merkityksellisen taidekeskustelun mieli: lukukeinojen ja ymmärryksen välineiden tarjoaminen näiden risteävien erojen ja samanlaisuuksien keskellä. Ei siis vain kokoelma taidehistoriallista tietämystä siitä, mistä jokin kerrontamuoto on peräisin, mihin jokin lause, kuva tai kohtaus viittaa tai miten tekijän tausta selittää taideteosta. Tällaisilla näkökulmilla on tietysti sivistyksellinen merkitys. Parhaimmillaan ne avartavat näköaloja taiteeseen, mutta ne voivat myös kaventaa tarkastelua vakiintuneisiin kaavoihin, itsetietoisen taidekulttuurisiin näkökulmiin, oikeaoppisiin sivistyneisiin tulkintoihin. (Yksi rakkaita ärtymyksen aiheita minulle on ”luonnon” symbolien kulttuuri- ja taidehistoriallinen erittely samalla, kun käsitteeseen liitettyihin ajatuksiin suhtaudutaan epäkriittisesti.)

Taide voi kuitenkin antaa tätä laajemmin eväitä oman itsen ja yhteiskunnan uudelleenajatteluun. Sitä tarvitaan, koska me olemme samaan aikaan radikaalisti erilaisia ja samanlaisia keskenämme. Tällaisen kritiikin keinot opettavat tarkastelemaan ”samaa” kokemusta yhä uudelleen, tekemään siitä monta kokemusta, näkemään itsensä moninaisuuden keskellä. Taiteesta ja makuasioista kiistelyllä voi olla vahva yhteiskunnallinen ja muuttava vaikutus.

Kuten perussuomalaisten taidepoliittinen sketsi, Erkko Lyytisen tuottama elokuva Suomen Mannerheim oli ilmeisen tietoinen härnäys, joka paljasti, miten syvällä konsensuksen vaatimukset asuvat. Tämän avartavan reaktion jälkeen keskustelu uudesta elokuvasta jäi kuitenkin ulkokohtaiseksi itse teokseen nähden, vaikka YLE kytkikin sen kollaasimaiseen sisällissodan työstämiseen televisiossa. ”Musta Mannerhein” oli kortti, joka jäi lopulta käyttämättä minään muuna kuin tahallaan ärsyttävänä nurinkääntönä, ja yhteys itse teokseen jäi ohueksi.

Mannerheim on paitsi nationalistinen ikoni myös yhä uudestaan sisällissodan traumoja ja ylipäätään kansallisen kertomuksen siloteltua luokkataustaa rikki repivä hahmo. Elokuvasta kuultuani toivoin, että se olisi palannut Mannerheimin tarinan juurille, venäläisen imperialismin maailmaan ja Mannerheimiin sen kartanlaatijana. Millainen mahdollisuus se olisikaan ollut paeta valmiiksi käsikirjoitettua Mannerheim-kiistakertomusta ja avata sekä historiallisesta että nykyisestä moninaisuudestamme puolia, joita harvemmin muistetaan?

Rodullisen nurinkäännön kytkeminen imperialismin ja kolonialismin tarinoihin olisi antanut aineksia vaikka mihin. ”Mustalla Mannerheimilla” olisi ollut sisällöllinen rooli viedä katsoja toisenlaisten imperialismien äärelle löytämään tuttua vieraasta. Kääntötempulla olisi ollut muukin kuin härnääjän rooli.

Perinteitä kunnioittava, kansan äänellä puhuva ja suorapuheinen taide voi kuulostaa hyvältä idealta. Mutta eikö silloin lopulta joku muu päätä puolestamme, mitä me olemme ja haluamme?

Taiteen ei tarvitse olla aina mukava ja hauska kokemus. Se voi saattaa meidät myös sen äärelle, ettemme tiedä, keitä me olemme.

Ville Lähde

Kirjoituksen edellinen versio on ilmestynyt Teatteri&Tanssi -lehden numerossa 1/2013.

Luokkapolitiikkaa vai moraalipolitiikkaa?

toimittaja — Tue, 08 Jan 2013 20:12:10 +0200

Vastakkainasettelut ja kiistat kuuluvat politiikkaan jokaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on aineellisia ristiriitoja. Jos tuloerot kasvavat ja jos tulotaso vaikuttaa yhä enemmän ihmisen yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin (kuten koulutukseen, välttämättömäksi tehtyyn teknologiaan, terveydenhuoltoon, elämän turvaverkkoihin ja politiikkaan osallistumiseen), on pelkästään hyväksi, että näistä asioista tulee kiihkeänkin poliittisen kamppailun teemoja.

Parhaimmillaan näin pakotetaan esiin perusteellisesti erilaisia näkemyksiä hyvinvoinnin tuottamisesta, tarpeellisesta elintasosta tai vaikka taloudellisen eriarvoisuuden merkityksestä – onko se kannustava kehityksen voima vai itseään ruokkiva ilmiö? Vielä tärkeämpää on yhä uudelleen kysyä, mistä tuloerojen kasvu juontuu. Onko se luontainen kehityksen suunta vai politiikan ja talouden keinoin tuotettu ilmiö?

Marraskuisessa A-studion syrjäytymiskeskustelussa Jari Sarasvuo ja Emilia Kukkala kiistelivät eriarvoisuuden merkityksestä. Kukkala korosti eriarvoisuutta vallitsevan talousjärjestelmän ominaispiirteenä ja voittajien etuna. Sarasvuo taas väitti, että eriarvoisuuden kasvu ei ole kenenkään etu eikä ainakaan yhteiskunnan etu. Helsingin Sanomien kirjoituksessaan hän asetti oman näkemyksensä vasten ”ideologista” jankkaamista ja kuvasi yhteiskuntaa yhteistyön tuloksena. Politiikan ja talouden suhde onkin Suomessa eittämättä Kukkalan kuvausta monisäikeisempi, globaalilla tasolla köyhyydestä saatu etu on suoraviivaisempaa[1]. Mutta Sarasvuon kuvaus yhteiskunnasta on kuitenkin sikäli ongelmallisempi, että se yksinkertaistaa kuvan eriarvoisuuden synnystä ja koko yhteiskunnasta.

Yhteiskunta ei ole yksi ja yhtenäinen, vaan se muuntuu erilaisten intressien kamppailussa[2]. Politiikan ja talouden toimin voidaan kasvattaa eriarvoisuutta, vaikka se ei ajan oloon varmasti olekaan ihmisten enemmistön etu. Toisten etujen turvaaminen joskus vain rapauttaa toisia. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut tässä suhteessa.

Keskusteluilta on hyvä esimerkki siitä, että suomalaiseen keskusteluun on hiipinyt pitkästä aikaa ajatus yhteiskuntaluokista. Luokkakäsitteitä on monenlaisia, mutta niitä yhdistää suunnilleen samanlainen ajatus: mikäli tuotettua hyvää jaetaan systemaattisesti eriarvoisesti, mikäli hyvän määrä rajoittaa ihmisten mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen elämään, ja ennen kaikkea mikäli nämä jakolinjat alkavat periytyä tai muuten määräytyä vahvasti etukäteen, eletään luokkayhteiskunnassa. Luokkakäsitteen nousu keskusteluun kertoo ennen kaikkea siitä huolesta, että yhteiskunta on siirtymässä yhä vahvemmin tähän suuntaan.

On sitten eri asia, nähdäänkö taustalla kapitalismin vääjäämätön logiikka, talouskriisin hyväksikäyttö uusjaon tekemiseksi, hyvinvointivaltion ”yhteiskuntasopimuksen” rapautuminen, teknologinen rakennemuutos, globaalin kilpailuasetelman muutos tai talouden ja politiikan valtasuhteiden mullistuminen viime vuosikymmeninä – tai sekoitus näistä tekijöistä.

Historiallisista syistä luokkakäsitettä on nostettu eniten esiin tietysti vasemmistossa.

Näin korostuu toisaalta siirtymän tarkoituksellisuus, esimerkiksi hyvinvointivaltion tulonsiirtojen rapauttaminen, toisaalta luokkayhteiskunnan ja kapitalismin syvä suhde. Näkemysten esittäjät ovat saaneet toistuvasti vastaansa syytöksen ”ideologisuudesta”. Tällöin ideologiasta puhutaan negatiivisessa mielessä: se on väärää tietoisuutta, sumutusta tai illuusiota, kyvyttömyyttä ja haluttomuutta katsella maailmaa sellaisena kuin se on. Ideologinen ihminen ”näkee kaiken ideologian lasien läpi”.

Ideologian käsitteeseen ei kuitenkaan väistämättä liity näitä merkityksiä. Ideologiasta on puhuttu myös positiivisessa mielessä, yrityksenä ymmärtää yhteiskunnallista todellisuutta. Tästä näkökulmasta ”luokka” ei ole maailmaa vääristävä linssi vaan työkalu, jolla nostetaan esille todellinen ilmiö, eriarvoisuuden kasvu ja jäykistyminen yhteiskunnalliseksi rakenteeksi.

*

Luokkapuhe voi kuitenkin helposti irtaantua tästä näkökulmasta ja muuttua osaksi eräänlaista ideologista pakettiratkaisua, jolloin se menettää tuota tarkasteluvoimaansa.

Carl ja Chuck Dyke tarkastelivat tätä ilmiötä niin & näin -lehden numerossa 4/2011 julkaistussa artikkelissaan ”Identiteetit”. Luokka muuttuu todellisuuden kritisoimisen välineestä osaksi identiteettikategoriaa. Mitä moninaisimpia moraaliin, uskomuksiin ja elämäntapoihin tarttuvia kysymyksiä asetetaan rinnakkain toisiaan tukeviksi sarjoiksi. Luokka ei enää kuvaakaan ensisijaisesti yhteiskunnan materiaalista todellisuutta vaan erilaisia maailmankatsomuksia tai elämäntapoja. Yhteiskunta näyttäytyy vastakkain asettuvina asiakysymysten kimppuina.

Tällä on taipumus yksinkertaistaa ajattelua ja yhteiskunnallista keskustelua, ja taipumus ulottuu paljon luokkakysymyksiä laajemmalle. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ihmisillä on valmiit odotukset siitä, mitä mieltä pitäisi olla jokaisesta uudesta kiistakysymyksestä. On mielikuva talouden, politiikan, moraalin ja identiteettien maantieteestä, josta voi ja pitää valita paikkansa. Juuri tämä on ideologiaa heikossa muodossa, edellä mainitussa sumentavassa mielessä: muuntuva maailma on jo etukäteen maalattu valmiin värikartan mukaan. Suomalainen julkinen keskustelu on harpannut pitkälle tähän suuntaan.

Asetelma ruokkii keskustelua, jossa on leimattava ”ne” mahdollisimman kärjekkäästi korostaakseen oman ja ”meidän” näkemyksen arkijärkisyyttä, väistämättömyyttä tai luonnollisuutta. Juuri tällä tavalla esimerkiksi Matti Apunen rakentaa useissa kirjoituksissaan rykelmäkuvan ideologisten idioottien joukosta, jolle hän voi sälyttää haluamansa ajattelun virheet ja huonot näkemykset. Kasvukritiikin voi ohittaa puhumalla ”degrowthin kaltaisesta vastuuttomuudesta” yksilöimättä lainkaan, millaisista näkemyksistä puhutaan ("Yhteiskuntaopin kirja kasvattaa kuuliaisia veronmaksajia"; Puhumattakaan siitä, että "kuuliainen veronmaksaja" ohitetaan pelkällä tölväisyllä.) Presidentti Niinistön syrjäytymisaloitteen vaihtoehtona ovat esimerkiksi ”oppinut, kyyninen tekemättömyys” ja ”viisastelevat dosentit” ("Sedällä on asiaa".) Sen sijaan että Apunen onnistuisi kritisoimaan lukkiutuneen syrjäytymiskeskustelun umpikujia, hän toistaa sen hedelmätöntä henkeä.

Ideologisen idiootin hahmoa vasten on helppo esittää yksioikoisiakin yhteiskunnallisia tai taloudellisia näkemyksiä ilmiselvinä totuuksina ilman suurempia perusteluita. Kun joku jossain on sanonut jotain tyhmää, oma näkemys on varmasti arkijärkistä. ”Ne” eivät ymmärrä sitä eivätkä yhteiskunnan luonnetta ideologisuudessaan.

Moraalipoliittisessa asemasodassa oletus oikeassa olevien ja väärässä olevien ryhmien selvärajaisuudesta on niin vahva, että tämä menee läpi ”hyvänä retoriikkana” tai ”hyvinä kärjistyksinä”. Tietysti se omalla tavallaan toimii. Apunen saa ärsytyksillään aikaan juuri sellaista paheksuntaa, joka taas saa varsinaisen yleisön nielemään hänen omat näkemyksensä – koska suuttuneet ihmiset edustavat väärää arvokoalitiota. Syvällisyydessään tämä ei kuitenkaan juuri eroa perussuomalaisten monista provokaatioista.

Kärjistetty vastakkainasettelu on vanha retorinen keino, mutta keinon pitkä historia ei tee siitä hyvää, rakentavaa tai kiinnostavaa. Tällainen retoriikka on sitä toimivampaa ja houkuttelevampaa, mitä polarisoituneempi yhteiskunta on ja mitä vahvemmin valmiit asetelmat lyövät yli kriittisen ajattelun ja julkisen keskustelun. Tällaisen retoriikan suosio kertoo paljon enemmän yhteiskunnan tilasta kuin keinojensa taidokkuudesta.

*

Monet pitävät ääriasetelmista, koska ne tuntuvat piristävän poliittista keskustelua. Ne kuitenkin kuihduttavat poliittista mielikuvitusta ja estävät uudenlaisten poliittisten liittolaisuuksien syntyä. Moraalisiin karsinoihin jakautunut keskustelu pakottaa poliittisia ryhmiä omaksumaan kantoja, jotka eivät ole niille edullisia eivätkä välttämättä edes mieluisia, koska vastakohta-asetelmat lyövät elävän politiikan yli.

Perussuomalaisten, vihreiden ja vasemmistolaisten keskinäiset kinastelut kuvaavat hyvin tätä asetelmaa. Eräs ystäväni kuvasi ”refleksivasemmistolaisuudeksi” tapaa ottaa kärkevästi kantaa mihin tahansa julkisuudessa olevaan ilmiöön täysin ennustettavalla tavalla, mutta aivan hyvin voisi puhua refleksivihreydestä tai refleksiperussuomalaisuudesta. Heidi Hautalan ja Timo Soinin aikanaan käymiä väliin samanmielisiä, väliin erimielisiä sananvaihtoja vaalikeskusteluissa olisi mahdotonta kuvitella nykyisessä tilanteessa.

Ihmiset eivät oikeassa elämässä asetu siististi tällaisiin moraalikarsinoihin. He kuuluvat mitä moninaisimpiin ryhmiin, heillä on vihollisuuksia ja ystävyyksiä rajojen sisällä ja yli, ja mikäli he pysähtyvät tarkastelemaan erilaisia intressejään irti jäykistyneestä moraalipoliittisesta asetelmasta, he huomaavat, että joissain asioissa heillä voi olla paljon yhteistä vihamiestensä kanssa.

Jatkuva moraalikamppailun käyminen kaikilla rintamilla, kaikkien kysymysten kytkeminen yhteen, voi tuntua hyvässä mielessä ideologisuuden paluulta, mutta itse asiassa se vaikeuttaa asiakysymysten ymmärtämistä niiden omilla ehdoilla. Suhdetta yksittäisiin asiakysymyksiin alkavat määrittää toiset asiakysymykset ja oletukset siitä, mitä mieltä toiset ovat asiasta. Ja juuri eriarvoisuuden ja yhteiskuntaluokkien aineellisen luonteen ja historiallisen taustan ymmärtäminen kärsii tästä.

*

Moraaliset kysymykset ovat ilmiselvästi tärkeitä, mutta niistä voi tulla liian tärkeitä. Seksuaalipolitiikasta, uskonnosta, kasvatuksesta, maahanmuutosta ja monista muista asioista on paljon helpompi muodostaa näkemyksiä kuin taloudesta ja sosiaalipolitiikasta. Käykin helposti niin, että moraalipolitiikka alkaa ohjata poliittisia liittoumia, ja aineellisempi politiikka, joka tietysti on myös moraalisesti merkityksellistä, jää sen jalkoihin. Vai onko joku oikeasti sitä mieltä, että sukupuoliasenteet ja tuloverotus ovat kohtalonyhteydessä toisiinsa?

Juuri tähän on vienyt yhdysvaltalainen ”kulttuurien kiista”, joka tekee mahdolliseksi moraalipoliittisten intressiryhmien suhteettoman vallan. Yhteiskunnan rakenteellinen muuttaminen on erittäin vaikeaa, jos tietyt taloustoimet ovat automaattisesti homojen tai punaniskojen hommaa. Ihmiset voivatkin helposti päätyä kannattamaan talouspolitiikkaa, joka on täysin heidän omien etujensa ja arvostustensa vastaista.

Presidentti Niinistön tekemien syrjäytymis- ja palkka-avausten ympärille siinnyt keskustelu kuvastaa hyvin tätä asiakysymysten yhteenkietoutumista. Etenkin vasemmistossa on yritetty viedä keskustelua kohti sosiaalipolitiikkaa tai progressiivisen verotuksen maineenpalautusta, mutta toisaalta vasemmiston reaktioiden moralismi vetää toiseen suuntaan.

Jokainen oikeistolaiseksi tulkittu ele luetaan automaattisesti epärehelliseksi, todellisia motiiveja peittäväksi populismiksi tai korkeintaan vanhakantaiseksi hyvinvointiajatteluksi, jossa kapitalismin tuottamia ongelmia ei oteta tosissaan. Lopulta ahneutta, naiiviutta, juonikkuutta tai epärehellisyyttä korostava retoriikka keskittää huomiota nahisteluun yksilöiden motiiveista ja vaikeuttaa keskustelun viemistä koko yhteiskunnan ja talouden alueelle.

Vastustaja tulkitaan ensisijaisesti valmiin moraalipoliittisen vastakkainasettelun kautta, eikä haluta tai osata nähdä esimerkiksi sitä, miten monenlaisia historiallisia kerrostumia ”oikeiston” ajatusmaailmassa edelleen on. Hyväntekeväisyyden ja vastuun korostaminen on itse asiassa yhden ”oikeistolaisen” juonteen peruspiirteitä – mutta se tietysti kytkeytyy ajatukseen, että niillä torjutaan nykyisen talousjärjestyksen väistämättömiä ongelmia. Talouden laeille ei nähdä vaihtoehtoja, joten tämä on ainoa, joskin kivulias, tie hyvinvoinnin laajenemiseen.

Naljailu yksilöiden motiiveista vie sivuun pääasiasta: näkemykset talouden ja politiikan suhteista poikkeavat toisistaan radikaalisti. Samaan hengenvetoon voi sanoa, että esimerkiksi Niinistön peräänkuuluttama ”arvoista” puhuminen tarvitsee rinnalleen myös keskustelua ja väittelyä siitä, millainen yhteiskuntamme itse asiassa on. Arvoja ei ole tyhjiössä, vaan ne voidaan ymmärtää vain muuta ihmiselämää vasten.

Mikä avuksi? Mitään ihmelääkettä ei ole, koska aineelliset intressit ja ristiriidat eivät pelkästään keskustelemalla ja neuvottelemalla katoa. Talous on tässä mielessä elämälle perustavaa – vaikka kuten nähtiin, erilaiset symbolit, arvostukset ja uskomukset voivatkin välillä käydä sen ylitse. Perustavaa se on myös siksi, että luokkayhteiskunnan syntyminen rapauttaa demokratian perusedellytystä, mahdollisuutta osallistua poliittiseen elämään.

Yhteiskuntien taloudellisen ja sosiaalisen järjestyksen muuttaminen vaatii niihin pureutuvaa politiikkaa. Muihin moraalisesti merkityksellisiin kysymyksiin tarttuminen vaatii niille sopivaa politiikkaa. Kaiken nivominen yhteen luo poliittisen tilanteen, jossa oikein mitään ei voi tehdä, koska pitää yrittää tyydyttää omaa, lopulta melko satunnaisesti syntynyttä, moraalista koalitiota.

Poliittisen kulttuurin ja julkisen keskustelun muuttuminen on prosessi, johon voi vaikuttaa. Yksilölle ensimmäiset askeleet ovat helppoja. Joka ainoaan tyrmistystä aiheuttavaan asiaan ei ole pakko reagoida. Joka ikistä asiaa ei tarvitse politisoida. Kannattaa muistaa, että toisissa asioissa erittäin väärässä oleva ihminen voi olla oikeassa joissain toisissa.

Keskustellessa ja neuvotellessa ei kuitenkaan tarvitse unohtaa ristiriitoja tai erilaisia näkemyksiä yhteiskunnasta, politiikasta ja taloudesta. Mutta jos moraalipoliittisen lukkotilanteen syntyä haluaa vastustaa, täytyy olla valmis olemaan välillä samoilla linjoilla ”huonojen ihmisten” kanssa.

Rasismi ja muukalaisviha on hankala mutta erittäin tärkeä esimerkki. Rasistiset asenteet eivät ole tietenkään pelkästään minkään luokka-aseman ohjelmoinnin tuloksia tai syrjäytymisen aiheuttamaa ”väärää tietoisuutta”. Ihmiset ovat tätä paljon monimutkaisempia, ja heidän näkemyksensä kumpuavat monista lähteistä. Rasismikysymyksessä eri linjoilla olevilla ihmisillä voi kuitenkin olla paljon yhteistä niissä luokkakysymyksissä, joista puhuttiin edellä, ja paljon eroa ihmisiin, jotka ovat heidän kanssaan samoilla linjoilla rasismikysymyksessä. Juuri siksi jokaista kamppailua ei voi käydä täysillä joka hetki. Jos etsii vain ihmisiä, jotka jakavat tietyn arvostusten listan, ei voi kuin marginalisoitua.

Poliittisen kulttuurin tasolla asia on paljon vaikeampi. Viime vuosina Suomeen on tuotu aggressiivisesti yhdysvaltalaista persoonallisuuteen ja tyyliin keskittyvää politiikkaa – etenkin vaaleissa. Kampanjoinnin ja retoriikan malleja on otettu kulttuurista, jossa moraalipoliittisten koalitioiden vastakkainasettelut ovat erittäin vahvoja. Tällöin korostuu kaikkiruokaisuus, tasapainottelu ja varovainen suhde politiikan sisältöihin. Retoriikka ja tyyli alkavat hallita sisältöä. Näitä totuttuja totuuksia vastaan pitää uskaltaa kamppailla.

Ville Lähde

Viitteet:
[1] Mihin Kukkala viittaakin kärkevässä jälkikirjoituksessaan: http://pantterin.blogspot.fi/2012/11/kuka-elaa-ja-kenen-kustannuksella.h...
[2] Tuoreessa kirjoituksessaan Sarasvuo maalailee samaa ”ihmeen”
kaltaista yhteistyöyhteiskunnan kuvaa, jota ”idealistit” (jonka voinee
korvata ”ideologilla”) eivät näe: http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/
jari_sarasvuo_miksi_idealistit_eivat_tee_ihmeita_5067.html

Jottei liberalismi häviäisi populismille

toimittaja — Fri, 30 Nov 2012 16:45:16 +0200

Ajatuspajaksi itseään kutsuva Magma järjesti viikko sitten seminaarin. Suomenruotsalaisten säätiöitten 2008 pystyyn polkaisema tankesmädjan ei ole mikä tahansa think tank. Se on riippumattomuuttaan teroittava, laajapohjaiselta vaikuttava ja SvenskFinlandin etuja puolustava yhdistysmuotoinen ideahautomo, joka mielii analyyseillaan ja aloitteillaan parantaa päätöksentekoa. Suurin osa sen julkaisuista on selvitellyt asiallisensorttisesti ruotsin kielen ja ruotsinkielisyyden tilaa ja tulevaisuutta Suomessa. Magma palkkasi ensimmäiseksi pomokseen nelikymppisen historioitsijan, Topeliuksen ’elämänfilosofiasta’ 1999 väitelleen Nils Erik Forsgårdin. Hän avasi myös Helsingin ytimessä pidetyt kinkerit ’liberalismin’ nykyjamasta. Nyt oli suomenruotsalaisuuden sijasta framilla yritteliäisyyden puolustus.

Velmuillen tarinoinut Forsgård korosti liberaaliutta taipumuksena nähdä yksilössä ja yhteiskunnassa kihisevä lupaavuus. ”Mobiilit eliitit” vapaamielis-irtonaisine individeineen eivät kuitenkaan voi harhautua pitämään koko maailmaa pelikenttänään: esimerkiksi kapitalismin ja modernin rahatalouden kotimaan Britannian väestöstä peräti puolet asuu vielä isoherrain vuonna 2012 korkeintaan kivenheiton päässä synnyinpaikastaan. ”Puolet”, Forsgård toisti vakavoituneena. Viihdytykseen palaten hän erotti Suomesta pitkän linjan: Anders Chydeniuksen ajoista lähtien oli jouduttu sinnittelemään konservatiivisuutta vastaan. Niin ”kansakunnan rakentamisen” kivulias hanke yleensä kuin 1900-lukua hallinnut rinnakkaiselo Neuvostoliiton kanssa olivat pitäneet ’avoimen yhteiskunnan’ ystävät altavastaajan asemassa. Siunauksensa tälle ajattelulle olivat Forsgårdin sanoin antaneet niin J. V. Snellman kuin Zachris Topeliuskin, joille ”kaikki inhimillinen toimeliaisuus palveli valtion hyvää”. Vaikkei tapana olekaan, heitä voisi hyvinkin kutsua ”totalitaristeiksi”, historioitsijamme letkautti. Vastavoimaksi, ”liberalismin varsinaiseksi sankariksi”, kelpaa filosofi Wilhelm Bolin. Puolustaessaan ruumiintuhkausta tämä filosofi osasi torjua niin maallisen kuin hengellisenkin vallan puuttumiset elävien ja kuolleiden yksilöiden yksilöllisyyteen. Krematoinnin salliminen ja suosiminen saattaakin olla, Forsgård vihjasi, tuiki ratkaiseva kehitysindikaattori, kerma lipilaarin kahvissa.

Seuraavatkin puhujat olivat myhäileviä verraten hiettömien pajojen miehiä. Ensimmäisenä Forsgårdin lämmittelyn jälkeen pääsi ääneen Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä. Tehokkaassa katsauksessaan hän suri 90-luvulla vielä hyvässä iskussa olleen ja megatrendeistä mekastavimpana porskuttaneen liberalismin laskusuhdannetta. Etenkin talouteen ja eritoten Eurooppaan katseensa tarkentaen Penttilä pikapiirsi viimeaikaiset tapahtumat. Reaalisosialismin vararikosta vuosituhannenvaihteeseen (1989–2001) ulottuneella kaudella vapausaatteella – kaikissa ilmenemismuodoissaan, kai – meni lujaa. Penttilän sanoin tätä muun muassa Bill Clintonin valtakauteenkin osunutta ajanjaksoa pitää jälkikäteen arvioida ”suhteellisen hyväksi”. Toisin sanoen Joseph Stiglitzin ja Paul Krugmanin kaltaiset uusliberalismin kriitikot kertovat ”vain yhden puolen tarinasta”.

Yhdysvaltoja koetelleiden terroristi-iskujen jälkeen alkoi aina Lehman Brothersin konkurssiin (2001–2008) kestänyt autoritäärisyyden aika. Poliittinen vapaus vaihdettiin turvallisuuteen. Perinteisiä kapitalismeja kapitalistisempi – joskaan Penttilä ei käyttänyt tätä epiteettiä – Kiina nousi talousmahdiksi. Ehkä yllättäenkin hän suositteli tämän vaiheen lisälukemiseksi vasurihtavasta New Statesmanista (1913–) tutun toimittajan John Kampfnerin kirjaa Freedom for Sale (2009).

Kansainvälisen rahoituskriisin ja taantuman leimaamaa aikaa (2008–) otsikoi Penttilän mukaan parhaiten populismi. Vaikka se saa useimmiten oikeistolaisia muotoja, hän rinnastaa siihen myös esimerkiksi Occupy-liikkeen. Oikeistopopulismi on Penttilälle epämääräisen asenteen sijasta hyvinkin tiukka ideologinen paketti, joka koostuu viidestä pääasiasta:

i) vastustetaan Euroopan unionia
ii) torjutaan monikulttuurisuus
iii) suositaan nationalismia (aina hyvinvointisovinismiin saakka)
iv) kallistutaan yhteiskunnalliseen konservatiivisuuteen
v) ollaan ylpeästi populistisia (ja eliittien vastaisia)

Aste-eroista ja muunnelmista huolimatta nykypopulismit istuvat Penttilän mukaan tähän kuvaukseen. Oikea vertailukohta niiden äärimmäisillekään muodoille ei hänestä ole 30-luvun fasismi tai natsismi. Kun tämän päivän populisti lausuu ”Mitäs me sanoimme: multikulti johtaa sekasortoon”, tämä rinnastuu II maailmansodan jälkeisten eurokommunistien hokemaan: ”Mitäs me sanoimme, fasismi vie sotaan.”

Tästä pitäisi ilmeisesti päätellä, että populismi on uutta konservatismia antifasistisin tuntomerkein. Tai johdella, että Kauppakamarille mieleisen liberalismin varsinainen huoli ja haitta on kansa eli enemmistö, sikäli kuin se ei ole säyseitä alaisia vaan valveutuneita työntekijöitä eikä auliita kuluttajia vaan kriittisiä kansalaisia. Tässä mielessä liberalismista, joka syntyi kansalaisten mahdollisen ja 1700-luvun loppuun mennessä tosiasialliseksi tulleen vaikutusvallan kasvusta, olisi varttunut uusien kansanliikkeitten haastamaa tämän päivän konservatismia. Mutta eihän Penttilä tätä tarkoita, hänelle kun liberalismi on konnien kiusaama mutta pintansa pitävä ylihistoriallinen hyvä. Hän sanoo sen aktuellin päävihollisen eli nykypopulismin muistuttavan jossain määrin sotaa edeltäviä totalitarismeja. Sitä ei voi kuitenkaan Penttilän sanoin erottaa sodanjälkeisestä Euroopan yhdentymiskehityksestä, jolle se muodostaa suorastaan ”virallisen opposition”.

Seminaarin varsinainen juju paljastui viimeistään RKP:n Johan Ekmanin esittämässä yleisökysymyksessä. Hän tiedusteli Penttilältä, kuinka tämä hoitelisi populismin pulman: asettumallako suoraan vastaan vai ottamallako mukaan vastuunkantoon. Magma olikin julkaissut lokakuussa raportin perussuomalaisten populismista. Parikymmensivuisen selvityksen laativat liberaaliksi itseään onnittelevan Ajatuspaja e2:n pomo, keskustan politiikasta 2003 väitellyt Karina Jutila ja Magman salaperäinen tutkimusvastaava Björn Sundell. Siinä päädyttiin olemaan suosittelematta persujen eristämistä. Sama viesti oli kuultu jo Magman, e2:n ja Vihreän Sivistysliiton yhteisessä, yleiseurooppalaisiinkin näkymiin kurkottavassa vaalikirjassa keväällä 2011.

Penttilän tuore seminaarivastaus kuului, että ”pragmaattisena suomalaisena” on kannatettava osallistamista samaan tapaan kuin aikoinaan kommunistien kanssa. Vaan jos ”sivistyneistä periaatteista” luisutaan ulos, yhteispeli tulee jättää sikseen.

Toisin sanoen yhtä lailla rahvashapatusta ja vasemmistoideologioita kuin myös konservatiiveja kavahtavan liberaalin tulee etsiä toimivia liittolaisuuksia kaikenkarvaisten vapaudenrajoittajien vastaisessa kampanjassaan. Vaan mitä oikein on käynyt autoritäärisyyden, valtiokapitalismin ja populismin jalkoihin jääneelle liberalismille?

Kuri ja järjestys
Jo 30-luvulta alkaen Saksan Freiburgissa kehiteltiin uutta talousoppia. Professori Walter Eucken (1891–1950), filosofi Rudolf Euckenin (1846–1926) poika, halusi tovereineen välttää sekä valtiouskoisen interventionismin että markkinauskoisen laissez faire -liberalismin tuhoisiksi nähdyt seuraukset. Piti edetä valtion taustatukemaan tai mahdollistamaan ja valvomaan mutta yrittäjyyttä ja tehokkuutta suosivaan markkinaekonomiaan. Penttilä ei korosta Euckenin, Franz Böhmin (1895–1977), Leonhard Mikschin (1901–1950) ja Hans Großmann-Doerthin (1894–1944) hahmoihin viitatessaan näistä alkavaksi katsottua, oikeudenmukaisuutta teroittavan ’sosiaalisen markkinatalouden’ perinnettä. Hän painottaa mainittujen tutkijoitten hahmottamaa ”vahvasti sääntelevää” toimenkuvaa valtiolle, jonka ei tule ängetä toimijaksi muitten joukkoon, vaan omaksua ohjaava ja sovitteleva erotuomarin rooli. Niinpä 50-luvulla julkaisusarjasta ORDO – Jahrbuch für die Ordnung von Wirtschaft und Gesellschaft (1948–) nimen Ordoliberalismus saanut koulukunta saa luvan edustaa nimenomaan talouspoliittisen järjestyksenpidon vähitellen Euroopassa vallitsevaksi käynyttä suuntausta.

Ordoliberalismia määrittelee Penttilän mukaan valtioiden kattava talousvastuu. Budjettikuri on keino toteuttaa ”välttämättömiä uudistuksia”. Keskuspankeilla pitää olla riippumaton asema. Hintojen täytyy pysyä vakaina. Monopolien muodostuminen on ehkäistävä. Ammattiyhdistysliike on tärkeä osapuoli. Penttilän mukaan Saksan ja koko Euroopan talousajattelua viime vuodet kuvastanut ordnunki-ekonomia pitäisi pintansa, vaikka sosiaalidemokraatit pitelisivät vallankahvasta Berliinissä. Hän lukuvinkkaa lontoolaisen ajatushautomon The European Council on Foreign Relationsin 2010 julkaiseman Sebastien Dullienin ja Ulrike Guérot’n kirjan The Long Shadow of Ordoliberalism. (Niin se kuin muutkin Penttilän luonnehdinnat tästä ismistä sisältyvät myös ilmeisimpään verkkolähteeseen.)

Uusliberaali luottamus markkinoiden itsesäätelyyn ei saa tukea ordoliberalismilta. Talouden suuresta koneesta on sen mielestä saatava ulos ennustettavampia tuotoksia kuin mitä anglosaksisessa, tuottavuutta itseisarvona pitävässä kapitalismissa ylisummaan ajatellaan. Penttilä tähdentää ordoliberalismissa kuitenkin eroa toiseen valtiokeskeiseen talousajatteluun eli keynesiläisyyteen. John Maynard Keynesin (1883–1946) suhdannevaihteluiden tasaamiseen keskittynyt ja hyvinvointivaltion taustarakennelmiin kuulunut oppi on järjestysliberaaliuden näkökulmasta moraalitonta tuhlaamista. Jenkkityyppisen libertarismin nousuun Ayn Randeineen vaikkapa Ruotsissa Penttilä tyytyi ohimennen ottamaan kepeän huvittuneen asenteen, eikä esittänyt tulkintaa Björn Wahlroosin randologisista taidoista. Sen sijaan hän oli valmis pohtimaan lopuksi kotimaan tapausta yleisemmin.

Penttilän sanoin Suomi on kuin onkin kaikkien aikojen hegeliläisin valtio. Määrittelemättä tätä tarkemmin hän antoi ymmärtää kyseenalaisen kunnian juontuvan yksilönsuojan alikorostumisesta ja Forsgårdin kuvaamasta kaiken alistamisesta kansakunta- ja valtiokokonaisuuden edulle. Penttilä sentään myönsi, että Snellmanillakin oli ollut liberaali puolensa, mutta hänen esimerkkinään tästä olivat luonnollisestikin Saiman ja Litteraturbladin kansalaisyhteiskuntakirjoitusten sijasta snellmanilaiset kannanotot kauppapolitiikkaan. Chydeniusta hänkin piti silti liberaalin yksilöajattelun ja markkinareiluuden suomalaisena kummisetänä. Tähän verrattuna Snellman oli ”yhteistoiminnan yhtenäisyyden” ja vahvan valtion asianajaja, joka näkemyksineen ”voitaisiin helposti sovittaa ordoliberalismiin”. Penttilä pitääkin viime aikojen Suomea syksyyn 2008 saakka anglosaksis-chydeniuslaisena mutta siitä eteenpäin saksalais-snellmanilaisena maana. Tämä on osin paluuta vanhaan, sillä Penttilän mukaan liberaalit on vanhastaan koettu Suomessa veneenkeikuttajiksi. Asiaa ei auttanut LKP:n ja uusnuorsuomalaisten vaillinainen onnistuminen puoluepolitiikassa, minkä Penttilä entisenä nusuna auliisti myönsi. Eikä sitä avita ”uusliberalismi”-termin hänen sanojensa mukaan ”poikkeuksellisen kielteinen sävy” suomessa. Omat tulevaisuuden toiveet ja pelkonsa Penttilä tiivisti näin:

                 ”Keynesläisyys ei palaa, koska ei ole enää rahaa jäljellä.
                  Populismi todennäköisesti jatkuu, mikä on arveluttavaa.
                 Ordoliberalismia on luvassa lisää ja lisää. Ja se on ihan hieno
                  juttu, jos sitä täydennetään kunnon annoksella anglosaksista
                 liberalismia.”

Neuvoja Alankomaista
Toisena pääpuhujana esiintyi Hans van Mierlon säätiötä edustava Frank van Mil. Hollantilainen taloustoimittaja van Mierlo (1931–2010) perusti 1966 sosiaaliliberaaliksi luonnehdituin D66-puolueen. Hänen nimeään kantava säätiö on tämän 12 paikkaa syksyn vaaleissa edustajainhuoneen 150 paikasta saaneen puolueen oma ajatushautomo. Historioitsijataustainen van Mil tuli Helsinkiin kertomaan, miten hänen kotimaassaan on opittu pärjäämään kansansuosioon hankkiutuneitten populistien kanssa.

Hän selitti ensin, mistä oikeistopopulismi oli kummunnut Alankomaissa. 90-luvulla työväenpuolueen ja D66:a isomman ja vanhoillisemman liberaalipuolueen kokoomushallitus oli omaksunut ”teknokraattis-pragmaattisen” linjan. Sen ansiosta yhteiskuntaa modernistettiin van Milin mukaan kiitettävästikin, mutta globaalistuminen, yksilöllistyminen ja maallistuminen jäivät vaille huomiota. Tuloksena oli piilevän tyytymättömyyden kanavoituminen karismaattisen oikeistopopulistin Pim Fortuynin hurjaksi kannatukseksi. Toukokuussa 2002 murhatun Fortuynin jälkeen populismin soihtua on kantanut uuden Vapauspuolueen PVV:n puheenjohtaja Geert Wilders. Tähän höyrypäähän verrattuna aikoinaan järkyttänyt Fortuyn on osoittautunut jälkikatsannossa suorastaan maltilliseksi kiihottajaksi.

Mutta van Milin varsinainen viesti oli valmennuksellinen. Hänen mukaansa liberaaleiksi ja edistyksellisiksi esittäytyneet ysäri- ja nolkytvaltapoliitikot eivät osanneet vastata populistien ylläkköön. Tämä taas johtui siitä, etteivät edes ammattipoliitikot tunne oman ydinvakaumuksensa perustaa tai taustaa. Rasismi saatettiin yleisesti kokea vääräksi, ”mutta pitää osata kertoa, mikä siinä on vikana”. Nykypoliitikoilla on onneksi ideahautomot apunaan. van Mil toteaakin oman ja ajatuspajansa tehtävän: kirkastaa juurilleen palaavan liberaalisuuden ydinajatuksia.

Pitää uskoa ihmisten kykyihin. Pitää olla kansainvälisiä. Pitää palkita saavutuksista. Pitää vaalia kestävää yhteiskuntaa perusoikeuksineen ja jaettuine arvoineen. Ja pitää muistaa ”pohjimmainen filosofinen vakaumus”, jonka mukaan ”kellään ei ole hallussaan ehdotonta totuutta”. Näin yksilö voi avoimesti ja vastavuoroisesti ”etsiä omaa totuuttaan ja vaihtaa sitä”. van Milin pinnallinen esitys typistyi otsikkotasoiseksi identiteettipolitiikan viitoitteluksi: ”Tärkeää on yhdenvertaisuus lain edessä muttei suinkaan erojen kieltäminen. On tultava toimeen rajojen kanssa, todellisten ja kuviteltujen. Täytyy tarjota yhteensopivia ajatuksia. Muuankin populisti vaati ’irtisanomisia pannaan’…” Tämä anekdootti kirvoitti seminaaripäivän yleisöstä hereimmät naurunhörähdykset, eivätkä hymyt hyytyneet van Milin kalseasta jatkostakaan: ”… vaikka vähemmänkin fiksujen ihmisten pitäisi tajuta paremmin.”

Ruotsista kajahtaa
Paljon sen lämpöisemmin ei tuulahdellut Pohjanlahden takaa. Kahvitauon jälkeen puheenvuoron ottanut Håkan Tribell edustaa tukholmalaista, länsinaapurin patruunavallasta 1978 siinnyttä think tankia nimeltä Timbro. Hän on esipuheistanut pajansa julkaisemat Isaiah Berlinin käännösesseet ja toimittanut antologiat Porvarillinen optimisti ja Porvarillinen tulevaisuus. Ihmekö siis, jos Tribell laittoi seminaarissa jakoon kehyskertomuksellisen Francis Fukuyaman kevythistorianfilosofiaa ja vielä kevyempää talouspsykologiaa: ”Liberaalin kapitalismin suurin haaste tulee sisältämme.”

Ikuisen rauhan idealismin ja sokean byrokraattisuuden sijaan tarvittiin nimittäin ymmärrystä ”ilmiselvistä poliittisista realiteeteista”. Tribellin sanoin ”ihmisen tuppaavat käymään kauppaa, kun molemmat osapuolet hyötyvät. Kauppasuhteissa oppii toisen persoonasta.” Kyynisyyden, romantiikan ja ideologioiden sijaan kaivataan käytännöllistä tajua sitä, mikä vapaassa kaupustelussa hyödyttää, ja häiriötöntä mahdollisuutta olla sillä lailla kaupoissa. Hyvinvointivaltiota uhkaavat Tribellin mielestä pörssipelureita ja yrityslobbareita enemmänkin työntekijäjärjestöt sekä Attacin ja Occupyn kaltaiset aktivismit. Vapaaksi väitettyyn vaihtoon samastuva liberalismi voi kuitenkin hänen mukaansa paremmin kuin koskaan: jotkin Kreikan mellakat ovat ”pieniä töyssyjä tiellä" onnelaan.

Emeritusarkkipiispa klousaa
Etukäteen pahaenteisintä koko seminaarissa oli viimeiseksi puhujaksi kiinnitetty John Vikström tai ainakin otsikkonsa ”ihmiskasvoinen liberalismi”. Keskuskauppakamarin toimitusjohtajasta entiseen arkkipiispaan jännittyvä alustajien kaari näytti olevan täynnä toinen toistaan kiusallisempia koplaus- ja ylitulkintamahdollisuuksia. Joku saattoi pelätä, että jahka esteetöntä kilpailua on riittämiin legitimoitu ja justifioitu, se vielä kaiken päälle konsekroidaan. Heti kärkeen Vikström tarjosikin komiikkahuojennusta: ”Olen usein viimeinen puhuja. Teologit kutsutaan hätiin, kun loppu on lähellä.”

Moni muisti tämän miehen saatelleen viimeiselle matkalleen muiden muassa Urho Kaleva Kekkosen. Sitten Vikström esitelmöi liberaalin ajattelun traditiosta oppineemmin, vaatimattomammin ja miellyttävimmin kuin muut yhteensä. Siunauksellista tai ei, seminaari saavutti viime tingassa seminaarillisen tason. Ensinnäkin Vikström kiisti liberalismin yksimuotoisuuden. Kaikessa vaihtelevuudessaan sitä maksoi vaivan jäsentää angloamerikkalaiseksi ja mannermaiseksi pääperinteiksi. Britanniassa ja Yhdysvalloissa vapausaate merkitsi ennen kaikkea empiiris-naturalistista otetta Hobbesin, Locken, Humen, Smithin, Benthamin ja Millin vanavedessä. Manner-Euroopassa se yhdistyi ennen kaikkea Kantin ja Fichten idealismiin. Angloamerikkalaisessa muunnelmassaan liberalismi korosti itsesäilytystä, oman edun ajamista, välinerationaalisuutta, vapautta pakosta ja vaihdantaa ”elämän valtavalla torilla”. Saksalaisperäisessä variantissaan se painotti moraalista toimijuutta, päämäärärationaalisuutta, vapautta positiivisena oikeutena ja pyrkimystä jonkinmoisen ihanneihmisyyden itsetoteutukseen. Näistä lähtökohdista voitiin hahmottaa minimivaltion ja kannustaja- tai hyvinvointivaltion vaihtoehdot.

Vikström suositteli luettavaksi ruotsalaisen toimittajan Göran Rosenbergin kirjaa Plikten, profiten och konsten att vara människa (2004). Haluperustainen tuotto ja tarveperustainen velvollisuus tuli nähdä vapausaatteen monesti eri suuntiin kiskovina liikevoimina. Velvollisuuksien aluetta uhkaavat kaiken aikaa hyötylaskelmat. Kantin kategoriseen imperatiiviin ja kultaiseen sääntöön viitaten Vikström totesi, että paremminkin kuin vapaus muista ihmisen tekee ihmiseksi riippuvaisuus muista. Hän ei kuitenkaan lopettanut viittauksella sen enempää välimerelliseen Raamattuun kuin itämerelliseen Käytännöllisen järjen kritiikkiin. Olisi ollut kohdallaan, että Keskuskauppakamarinkin toimitusjohtaja olisi jaksanut seminaarin päätökseen saakka, sillä Vikström lopetti pokkana viittaamalla erääseen ranskalaiseen tapahtumaan:

”Jos liberalismi on ’ihmiskasvoista’ laatua, se ei perustu ainoastaan vapauteen. Se perustuu vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon.”

ps. Liberalismista ja konservatismista on luvassa kunnon satsi kirjoituksia filosofisen aikakauslehden 75. numerossa: niin & näin 4/12 ilmestyy verkkoekstroineen (netn.fi) joulukuun puolimaissa.

Lisälukemista
Harisalo, Risto & Ensio Miettinen, Klassinen liberalismi. Tampere University Press, Tampere 1997.
Liberaalit ja konservatiivit. Toim. Mikko Ketola & Matti Myllykoski. Vartija, Helsinki 2012.
Populismi. Kriittinen arvio. Toim. Matti Wiberg. Edita, Helsinki 2011.
Suvanto, Pekka, Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle. SHS, Helsinki 1994.

Jarkko S. Tuusvuori

Filosofia.fi:n Klassikkokirjasto päivitetty

toimittaja — Wed, 21 Nov 2012 20:18:30 +0200

Filosofia.fi-portaalin Klassikkokirjasto on nyt tarkistettu toimimattomien linkkien varalta ja päivitetty ajan tasalle. Klassikkokirjaston tarkoitus on koota verkon muuten hajanaiset filosofiset aineistot kätevästi yhden sivun alle. Se oli julkaisuhetkellään syyskuussa 2007 internetin laajin kokoelma linkkejä filosofisiin teksteihin, ja luultavasti edelleen laajimpia.

Internetin digitaaliset kirjastot sisältävät runsaasti myös filosofista materiaalia. Ne ovat kuitenkin useimmiten tarkoitukseltaan joko niin yleisiä, etteivät ne voi kattaa kaikkea mahdollista filosofista sisältöä, tai ainoastaan tietyn aikakauden filosofiaan keskittyneitä. Suurin yksittäinen vanhojen tekstien kokoelma on Gutenberg-projekti, ja se sisältääkin runsaasti myös filosofisia tekstejä. The Internet Classics Archive on vanha ja kunnianarvoisa klassisen antiikin kirjallisuuden englanninkielisten käännösten kokoelma. Myös Jonathan F. Bennettin earlymoderntexts-sivusto on huomion arvoinen filosofinen kirjasto, joka sisältää modernin filosofian
klassikoita muokattuna hieman alkutekstejä lähestyttävämmäksi englanniksi.

Klassikkokirjastoa on tarkoitus ylläpitää myös jatkossa. Jos koet, että kokoelmasta puuttuu jokin oleellinen ja verkossa vapaasti jaettava teos, voit ehdottaa sen lisäämistä listalle filosofia.fi-portaalin toimitukselle osoitteeseen toimitus at filosofia.fi.

portaalin toimitus

Nais- ja feministifilosofien yhdistys Suomeen

toimittaja — Mon, 05 Nov 2012 18:01:50 +0200

Syksyllä 2011 ilmestyi suomeksi kaksi feministisen filosofian klassikkoa, Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli (osa II) ja saman kirjoittajan Moniselitteisyyden etiikka. Joulukuussa 2011 joukko helsinkiläisiä filosofeja kokoontui juhlimaan jälkimmäisen teoksen julkistamista ravintola Sunniin, Senaatintorin laidalle. Useat meistä olivat opiskelijoina todistamassa feministisen filosofian tulemista suomalaisen filosofian kentälle 1990-luvulla. Hetkellisen kukoistuksen jälkeen sen merkitys tuntui kuitenkin hiipuneen. Näin siitä huolimatta, että kansainvälisillä areenoilla suomalaisten feministifilosofien näkyvyys oli kasvanut.

Illallispöydässä keskustellessamme nousi esille ajatus, että jotakin olennaista oli jäänyt kehittymättä tai kadonnut vuosien varrella: yhtäältä asemansa jo jollakin tavalla vakiinnuttaneilta suomalaisilta filosofinaisilta puuttui yhteinen foorumi, toisaalta naispuolisilla filosofian opiskelijoilla ei ollut enää samanlaista innoittavaa tukea opintoihinsa kuin ennen. Filosofiahan on perinteisesti miesvaltainen ala, jonka piiristä naisten on vaikea löytää itselleen naispuolisia esikuvia ja tiennäyttäjiä. Nyt meissä syntyi halu elvyttää ja uudistaa niitä yhteenliittymisen muotoja, jotka aikoinaan kannustivat meitä suorittamaan maisterintutkintomme ja joitakin meistä jatkamaan filosofian parissa jatko-opintoihin, väittelyyn ja tutkijanuralle. Idea vuosittaisesta seminaarista, jossa suomalaiset nais- ja feministifilosofit esittelisivät töitään ja keskustelisivat keskenään, muuttui nopeasti ajatukseksi järjestön perustamisesta. Jo samana iltana aloimme hahmotella järjestön suuntaviivoja.

Järjestön nimeksi tuli Suomen nais- ja feministifilosofien yhdistys, koska halusimme koota yhteen naisia mutta pitää samalla ovet auki niille, jotka kokevat päämäärämme omiksensa mutta eivät määrittele itseään naisiksi. Kaikki naisfilosofit eivät ole feministifilosofeja eivätkä kaikki feministifilosofit naisia. On myös totta, että sukupuolen filosofiassa on erilaisia näkemyksiä siitä, pitäisikö kategorioita ”nainen” ja ”mies” säilyttää ja mitä feminismi on ja mitä sen tulisi olla, tai tulisiko feminismi unohtaa ohitettuna vaiheena. Me kuitenkin katsomme, että kategorioilla ”nainen” ja ”feminismi” on yhä merkitystä filosofian tekemisessä ja uralla etenemisessä.

NFY:n tavoitteena onkin nais- ja feministifilosofien aseman parantaminen ja heidän yhteistoimintansa edistäminen. Pyrimme luomaan yhdistyksen jäsenille mahdollisuuksia harjoittaa filosofiaa yhdessä järjestämällä muun muassa lukupiirejä, konferensseja ja seminaareja. Pidämme yhteyttä jäsenistöön sähköpostilistan kautta.

Tällä hetkellä NFY järjestää Helsingissä lukupiiriä, jossa luetaan Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa, mutta jos kiinnostuneita löytyy, NFY -lukupiirejä voidaan järjestää myös muissa kaupungeissa. Lisäksi järjesteillä on ensimmäinen kansainvälinen NFY-konferenssi Women, Truth, Action (elokuu 2013), jonka esitelmäkutsu julkaistaan ennen vuodenvaihdetta. Konferenssin pääluennoitsijoiksi on kutsuttu kansainvälisiä eturivin naisfilosofeja. Nais- ja feministifilosofien esitelmöinti- ja keskustelufoorumina toimimisen lisäksi konferenssi yhdistää filosofian eri traditioiden edustajia.

NFY:llä on tällä hetkellä kolmisenkymmentä jäsentä. Jäsenyys on maksuton. Jäseneksi voi liittyä lähettämällä tämän aikeen ilmaisevan sähköpostiviestin osoitteeseen virpi.lehtinen at helsinki.fi. Viestin tulee sisältää myös yhteystiedot. Jäseneksi voi liittyä kuka tahansa yhdistyksen tavoitteiden edistämisestä kiinnostunut henkilö.

Jäsenet saavat sähköpostilistan kautta NFY-jäsenkirjeet sekä muuta informaatiota yhdistyksen tavoitteiden kannalta olennaisista asioista ja tapahtumista.

Virpi Lehtinen (puheenjohtaja) & Erika Ruonakoski (varapuheenjohtaja)

Rajaton riemu eli tyhmä Einstein, tyhmä Einstein!

ss — Sun, 28 Oct 2012 17:15:05 +0200

Populaarifyysikkomme Kari Enqvist ja populaaritähtitieteilijämme Esko Valtaoja liikkuvat usein populaareissa kirjoissaan osittain oikeutetulla kostoretkellä filosofian parissa. Molemmat retostelevat teoksissaan vähän väliä filosofien ja humanistien hölmöilyjä. Projekti on mitä ymmärrettävin, ovathan filosofit ja humanistit toisinaan pilkanneet luonnontieteilijöitä ilman hyviä perusteita. Pilkkakirveiden kalske voi olla joskus kiihdyttävää sekä viihdyttävää, mutta kirveet olisi syytä teroittaa välillä, jottei touhu kuihtuisi vain ja ainoastaan amerikkalaiseksi showpainiksi. Esko Valtaojan erästä tylsää tölväisyä olen aiemmin käsitellyt täällä. Nyt on Enqvistin vuoro.

Uusimmassa teoksessaan Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY, 2012) Enqvist ihmettelee uskovaisia ihmisiä, joihin hän ilmeisesti laskee ainakin osittain humanistit "pyhine kirjoineen". Nostan esiin yhden sivun Enqvistin uudesta teoksesta. Sivun numero on kaksikymmentäseitsemän [1]. Kaikki tämän jutun lainaukset ovat peräisin kyseiseltä sivulta. Minä en tiedä numerologiasta höykäsen pöläystä ja tästä huolimatta – siis sangen epätieteellisesti – en usko siihen, mutta tässä yhteydessä kiusaus vilkaista mitä sanottavaa numerologialla on numerosta kaksikymmentäseitsemän kävi ylitsepääsemättömäksi. Sekalaiset internetlähteet kertovat muun muassa, että mainittu numero symboloi Pyhää Henkeä, edustaa valoa pimeydessä ja yhdistävää voimaa. Mikäli uskoisin numerologiaan, minulla olisi kaikki syyt pitää sivua kaksikymmentäseitsemän Jumalallisena ilmoituksena, Totuutena isolla T:llä. Katsotaan kuinka sekulaarin humanistin käy!

Tällä sivulla Enqvist puhuu oikeastaan tasa-arvosta, siitä kuinka fysiikantutkimus edustaa tasa-arvoista maailmaa. Hänen näkemyksensä nojaa kuitenkin kahteen muuhun merkittävään teemaan, nimittäin edistykseen ja typeryyteen. Populaarifyysikkomme toteaa, että "fysiikan" (kai hän tarkoittaa fysiikan tutkimusta, eikä varsinaisesti fysiikkaa) "tasa-arvo näkyy myös sen historiattomuudessa. Se ei jatkuvasti palaa vanhoihin oppi-isiin, kuten filosofia yhä uudestaan kääntyy Aristoteleen ja Platonin puoleen. Me fyysikot […] nautimme saadessamme kertoa heidän virheistään." Sivun lopulla Enqvist toteaa, että "vanhan hylkääminen on meille merkki edistyksestä".

Kuulostaa hyvältä, mutta miksi Enqvist sitten hylkää tasa-arvoisen fysiikan ja siirtyy fysiikan parista epätasa-arvoiseen historian ja filosofian maailmaan? Fyysikko ei nimittäin malta pysyä oman tieteenalansa, historiattoman fysiikantutkimuksen suljetussa piirissä, vaan alkaa operoida vihollisensa, historian ja filosofian, välineillä ja tekee sen taitamattomasti. Kyseessä on humanioran vastaisten (tai siihen väheksyväsi suhtautuvien) luonnontieteilijöiden perusongelma: heti kun he alkavat keskustella tieteiden merkityksestä, vertailla niiden saavutuksia tai arvottaa niitä, he astuvat alueelle, jossa argumentaatio on luonteeltaan filosofista ja historiallista. Fysiikka ei tutki tällaisia asioita, ja koska Enqvistin kirjat pursuavat heittoja, joissa arvioidaan tieteiden, jopa taiteiden merkitystä, ja arvotetaan niitä, niin ehkä populaarifyysikkoa tulisi tituleerata myös populaariamatöörifilosofiksi. Sivumennen sanoen, yhtäläisen ironisen kokemuksen lukijassa aiheuttaa myös se, kun luonnontieteiden ylivertaista 'tieteellisyyttä' humanioiraan verrattuna julistava fyysikko tekee sen luonnehtimalla omaa oppialaansa täysin epätieteellisin, jopa mielivaltaisin käsittein kuten "kylmä" tai "kova" tai "raaka".

Enqvistille voidaan ensimmäiseksi huomauttaa, että jos vanhan hylkääminen on fyysikolle edistyksen merkki, niin silloin puhutaan nimenomaan historiallisesta arviointikriteeristä. Nimittäin pelkkä uuden parhaana pidetyn teorian tunteminen voi riittää ainoastaan kyseisen teorian arvioimiseen, ei tieteenalan edistymisen arvioimiseen, edes siihen onko kyseinen teoria edistysaskel vai ei [2]. Tietenkin yhden askeleen arviointi onnistuu verrattain vähäisellä tieteenalan historian tuntemuksella: pitää tuntea uusi sekä edeltänyt teoria ja kyetä arvioimaan niiden selitys- ja ennustusvoimaa (vaikka periaatteessa olisi mahdollista, että uusi teoria onkin paluu johonkin viimeksi vallinnutta edeltävään teoriaan, mikä asettaisi suoraviivaisen edistyksen kyseenalaiseksi ja tämän huomaaminen vaatisi puolestaan laajempaa historian tuntemusta). Vaatimus historian tuntemisesta käy ilmeisemmäksi, jos tästä ottaa askeleen eteenpäin, minkä populaariluonnontieteilijämme ovatkin useita kertoja tehneet, ja alkaa puhua edistyksestä pidemmällä aikavälillä; väittää että nykyään tiedetään enemmän ja paremmin kuin aiemmin. Tieteen tai minkä tahansa muun elämän alueen edistymisen arviointi vaatii aiemman, eli historian, tuntemista ja ymmärtämistä. Ei voi väittää perustellusti, nojaamatta ainoastaan auktoriteetteihin, että tämän päivän fyysikko tuntee maailmaa paremmin kuin Aristoteles, jos ei ole tutustunut Aristoteleen parituhatta vuotta vanhoihin käsityksiin. Edistymisen arviointi liittyy aina kiinteästi historiaan, eikä voi edes periaatteessa olla "historiatonta". Edistystä voidaan nähdäkseni arvioida melko huoletta tämän päivän paremman tiedon valossa. Mutta yksittäisen ajattelija tai tiedemiehen mahdollisen typeryyden arviointia ei ole järkevää suorittaa nykyaikana rationaalisina pidettyihin uskomuksiin verraten.

On ehkä liikaa vaadittu, että fyysikko ymmärtäisi historiasta, filosofiasta tai historianfilosofiasta. Luonnontieteilijä ei yleensä ole koulutukseltaan historiallisesti tai filosofisesti suuntautunut, eikä häneltä siis voi vaatia asiantuntemusta historiassa aloilla tai kykyä argumentoida filosofisesti. Populaariluonnontieteilijämmehän ovat ylpeitä historiallisen sokeuden puolestapuhujia. Kuten sivulta kaksikymmentäseitsemän saamme lukea, historiasta piittaamattomuus on Enqvistille hyve. Paitsi silloin, kun osoitetaan sormella vanhojen auktoriteettien virheitä, minkä Enqvist mainitsee yhdeksi fyysikkojen nautintojen lähteeksi. "Tyhmä Einstein!", huudahtaa nykyfyysikko ja riemuitsee oivalluksestaan. Enqvist nimittelee Einsteinia tyhmäksi sillä perusteella, että Einstein "erehtyi luulemaan linnunradan muodostavan koko maailmankaikkeuden" , ja sillä että "Einstein ei koskaan suostunut uskomaan kvanttimekaniikkaan."

Minä tunnustan, en pysty arvioimaan tuomion osuvuutta. Tämä johtuu siitä, etten tunne fysiikan historiaa tarpeeksi hyvin, yhtä hyvin kuin Enqvist. Arvion tekeminenhän nimittäin vaati nimenomaan fysiikan historian tuntemusta. Historian tunteminen ei tarkoita vain vanhojen oppien tuntemista vaan sen ymmärtämistä, minkälaiset uskomukset olivat rationaalisia arvioitavan fyysikon elinaikana. Saattaa olla, että Einsteinin aikana kaikki tai melkein kaikki rationaaliseen ajatteluun kykenevät fyysikot uskoivat hyvistä syistä kvanttimekaniikkaan ja tajusivat, ettei linnunrata ole maailmankaikkeus. Jos näin on, niin voimme perustellusti ihmetellä, miksi Einstein heittäytyi epärationaaliseksi näissä asioissa. Mutta Enqvist ei tyydy kertomaan ainoastaan fyysikkojen suhteesta oppialansa historiaan, vaan selittää, että humanistit viittaavat Aristoteleeseen "korostaakseen hänen syvämietteisyyttään ja oivalluskykyään, tuskin koskaan pilkatakseen hänen ajattelun erheitä". Aristoteleen virheet on osoitettu filosofian historiassa lukemattomia kertoja, eikä kukaan esimerkiksi usko Aristoteleen käsityksiin putoavan kappaleen liikenopeudesta. Filosofit ovat syyttäneen menneitä filosofeja ties mistä ja heille on naurettu ties minkälaisista syistä, vaikka vitsit ja syytteet eivät ole aina olleet osuvia. Vilkaiskoon arvon luonnontieteilijä vaikka Bertrand Russellin kirjoittamaa Länsimaisen filosofian historiaa tai Karl Popperin teosta Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, vain kaksi klassista esimerkkiä mainitakseni. Russellin teos on täynnä kritiikkiä ja tölväisyjä. Russellin mukaan muun muassa Nietzschen filosofiasta on hylättävä suurin osa "pelkkänä megalomaniana", ja Karl Popper laittaa käytännössä toisen maailmansodan Platonin ja parin muun filosofin piikkiin.

Mutta kuten todettu, yksittäisen filosofin tyhmyyden tai hänen filosofiansa hölmöyden arvioiminen Enqvistin tapaan on tehtävä historiallista herkkyyttä osoittaen. Ehkä Einsteinilla tosiaan olisi ollut kaikki rationaaliset perusteet uskoa toisin kuin uskoi, mutta jos arvioimme esimerkiksi antiikinaikaisen uskoa siihen, että vapaassa tilassa putoavien kappaleiden nopeus pysyy vakiona tai että aurinko kiertää maapalloa, saattaakin käydä niin, että kaikki kyseisenä aikana tunnetut asiaintilat antavat rationaaliset syyt olettaa juuri näin. Vasta kun maailmasta opittiin lisää, saattoivat perustellut epäilykset herätä. Paikkansa pitämättömät uskomukset ja tyhmyys eivät välttämättä korreloi, ja siksi Enqvist ei kohtaa filosofien ja muiden humanistien kirjoituksissa kuolleiden ihmisten pilkkaa niin suuressa määrin kuin toivoisi.

En halua viedä fyysikoilta heidän nautintoansa. Hölmöilylle on joskus nautinnollista nauraa (itse teen sitä juuri parhaillaan). En kuitenkaan tiedä kuinka pitkään fyysikko pystyy viihdyttämään itseään huutamalla "Tyhmä Einstein! Tyhmä Einstein!". Liekö kyseessä kahden kulttuurin ero, mutta minä en jaksa räkättää uudestaan ja uudestaan sen enempää Aristoteleen kuin Enqvistin ajattelun tai oppien virheille. Mielenkiintoisimmat tutkimusretket historiaan paljastavat jotain muuta kuin vainajien idioottimaisuuksia, mutta idioottimaisuuskin saattaa osoittautua mielenkiintoiseksi. Hekottelua hedelmällisempi asenne on miettiä, miksi täysin järkevällä ihmisellä on jokin täysin järjettömältä vaikuttava uskomus. Järjettömältä näyttävä uskomus voi olla juuri sellainen miltä näyttää, mutta joskus aikalaiskonteksti saattaa antaa uskomukselle selityksen, joka saa sen näyttämään, jos ei järkevältä, niin vähemmän typerältä. Silloin kun näin käy, voimme oppia jotain ihmisen ajattelusta ja sen suhteista ympäröivään maailmana tai kulttuuriin. Mutta historiasta voi löytyä muutakin. Esimerkiksi poliittista vapautta käsittelevässä filosofisessa keskustelussa merkittävimmät uudet avaukset viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ovat olleet paluuta vanhaan. Historioitsija Quentin Skinner ja filosofi Philip Pettit ovat kaivaneet historiasta esiin unohdetun tavan ajatella poliittista vapautta ja sitä, millä tavoin ihmisen vapaus voidaan yhteiskunnassa riistää. En referoi tätä keskustelua, mutta totean, että historiasta voi todellakin tehdä merkittäviä löytöjä. Parhaimmillaan nämä löydöt saavat meidän ymmärtämään, että monet itsestäänselvyyksinä pidetyt nykyaikaiset ajattelutavat ovatkin haavoittuvaisia ja että nykymaailma ei ehkä olekaan vain ja ainoastaan edistyksellisten kehityskulkujen tähänastinen huipentuma, että muitakin mahdollisuuksia on.

Tällainen ajatus näyttäisi olevan Enqvistille oman tieteenalansa luonteen vuoksi hämmentävä, niin hämmentävä, ettei hän sitä pidä edes mahdollisena. En kuitenkaan usko, että ajatus on yhtä vieras kaikille fyysikoille. Ainakaan se ei ollut mahdoton ajatus Harvardissa väitelleelle fyysikolle nimeltä Thomas Kuhn. Sellaisia fysiikan tohtoreita kuin Kuhn oli ei ehkä tehdä enää, ja se on filosofille oiva syy tehdä matka fyysikkojen historiaan. Sen sijaan numerologiasta filosofi luopuu tämän yhden kokeilun perusteella.

Sami Syrjämäki

P.S. Enqvistin kirjat ovat täynnä paikkansa pitämättömiä väitteitä filosofien tekemisestä ja siitä, mihin filosofit ynnä muut humanistit uskovat. Ainakaan minä en käy filosofista, jos Enqvistin luonnehdinnat valitaan filosofin kriteeriksi. Tästä huolimatta hänen populaari tuotantonsa on palkittu mielestäni täysin ansaitusti: Tieto-Finlandia (1999), Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto (2004), Väinö Voipio–palkinto (2004), Suomen tietokirjailijoiden Tietotokirjailijapalkinto (2005), J.V. Snellman-palkinto (2007), Sokrates-palkinto (2009), sekä Mensa-palkinto (2012). Ehdotan kuitenkin, että hänen palkintoihinsa lisätään vielä yksi. Enqvistin teosten filosofiaa ja filosofeja käsittelevät osuudet ovat Huuhaa-palkinnon arvoiset.

sama

VIITTEET:

[1] Ystävällinen lukija huomautti, että olen ollut huolimaton sivunumeron kanssa. Oikea sivunumero on 26. Numerologia paljastaa, että kyseinen luku kantaa universaalin karman lakia ”sitä saa, mitä tilaa”. Kiitän lukijaa oikaisusta ja harkitsen kantaani numerologiaan uudestaan. (lisätty 3.1.2013)
[2] On tietenkin niin, että uutuudet ovat harvoin uusia teorioita. Yleensä kyseessä on vähäisemmät askeleet, mutta koska Enqvistinkin esimerkit ovat kaikkea muuta kuin vaatimattomia, niin puhuttakoon tässäkin teorioista.

Juha Sihvola in memoriam

toimittaja — Mon, 23 Jul 2012 15:53:06 +0300

Professori Juha Sihvola menehtyi vakavaan sairauteen Helsingissä 14.6.2012. Hän oli historioitsija, filosofi ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka käsitteli tuotannossaan ja kannanotoissaan ennen kaikkea hyvään elämään, kansalaisuuteen, politiikkaan ja uskontoon liittyviä kysymyksiä.

Juha syntyi Sippolassa (29.8.1957) ja piti kotipaikkanaan sen taajamaa Myllykoskea, mutta mielsi toisaalta, joskaan ei täysin vakavalla naamalla, itsensä maailmankansalaiseksi ja puolusti kosmopolitanismin ihannetta tuotannossaan. Päästyään ylioppilaaksi 1976 hän aloitti yleisen historian opinnot Helsingin yliopistossa, ja kiinnostus antiikin historiaan ja filosofiaan heräsi opiskeluaikana. Historian laitoksella toimineiden Matti Viikarin ja Päivi Setälän lisäksi Juhan tärkeimmät opettajat olivat Holger Thesleff ja Simo Knuuttila. Väitöskirja Decay, Progress, the Good life? Hesiod and Protagoras on the Development of Culture (1989) käsitteli antiikin keskeisten filosofisten teemojen varhaisvaiheita, ja jatko-opiskelijana Juha alkoi myös osallistua Aristoteleen teosten suomennoshankkeen kokoontumisiin. Hän toimi Suomen Akatemian tutkimusassistenttina 1983–1988, nuorena tutkijana 1988–1994 ja vanhempana tutkijana vuodesta 1995 vuoteen 2000, jolloin hänet valittiin Jyväskylän yliopiston yleisen historian professoriksi. Väitöksen jälkeen Juha vietti kaksi vuotta Yhdysvalloissa: vierailevana tutkijana Brownin yliopistossa 1991–1992, ja vuodeksi 1994–1995 hän pääsi tiukasti kilpailtuun tutkimusinstituuttiin Center for Hellenic Studies (Washington DC). Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumia Juha johti 2004–2009 ja toimi samalla myös kahden Suomen Akatemian huippuyksikön History of Mind (2002–08) ja Philosophical Psychology, Morality and Politics (2008–13) varajohtajana ja antiikkiryhmän johtajana. Juha valittiin akatemiaprofessoriksi vuoden 2012 alusta, mutta sairauden paheneminen esti häntä hoitamasta tehtävää.

Aktiivisen ja yhteiskunnallisesti osallistuvan tutkimusihanteensa mukaisesti Juha toimi myös lukuisissa luottamustehtävissä, joista esimerkkeinä mainittakoon jäsenyydet Ilkka Niiniluodon johtamassa kansakunnan henkistä tilaa arvioivassa työryhmässä, Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnassa (2001–2006) sekä Suomen Rooman Instituutin Säätiön hallituksessa, jonka puheenjohtajana Juha toimi vuodesta 2007. Juha valittiin myös Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi kaudelle 2011–2012, mutta hän joutui sairauden vuoksi jättämään tehtävän. Uskonnonvapautta käsitellyt ”Religious Equality and Pluralism in Finland” Tutkijakollegiumin konferenssissa Religion and Equality in an Age of Pluralism (21.6.2011) jäi Juhan viimeiseksi julkiseksi tieteelliseksi esitelmäksi.

1980-luvun lopulla tarjoutui oivallinen tilaisuus antiikin filosofian tutkimuksen edistämiseen Suomessa, kun antiikin filosofian parissa uransa aloittanut ja maailman vaikutusvaltaisimpien filosofien joukkoon luettu Martha Nussbaum vietti kesiä Helsingissä silloisen miesystävänsä, taloustieteilijä Amartya Senin toimiessa YK:n WIDER-instituutissa. Tällöin sai alkunsa Juhan ja Marthan ystävyys, ja heidän yhteistyönsä on auttanut merkittävästi myös nuorempaa polvea jatkamaan antiikin filosofian tutkimusta Suomessa ja luomaan yhteyksiä alan kansainvälisiin huippuihin. Juhan kuolinpäivänä Martha puolusti Aalto-yliopistossa humanististen tieteiden asemaa maailmanlaajuisessa katsannossa.

"Tulkaa tänne keittiön puolelle, täälläkin on jumalia" [1]
Juhan poismeno jätti suuren aukon suomalaiseen intellektuaaliseen elämään. Hänet tunnettiin ja muistetaan laajalti poikkeuksellisen aktiivisena keskustelijana ja kirjoittajana, jonka asiantuntemus ja peräänantamaton kiinnostus kohdistui mitä moninaisimpiin asioihin. Hän oli yhtä lailla kotonaan kansainvälisessä antiikin filosofian tutkimuksessa, politiikkaa koskevissa debateissa, tiedepolitiikan käytännöissä, uskonnonfilosofiassa kuin kirkkohallinnon käytäntöjen, juniorijalkapalloilun, kestävyysjuoksun ja punk-rockin piirissä. Monien muodollisten akateemisten tehtäviensä lisäksi ystävät, oppilaat ja kollegat muistavat hänet hahmona, joka keräsi ympärilleen laajan joukon opiskelijoita eri tieteenaloilta ja tarjosi monille mahdollisuuden tutustua kansainvälisiin tieteen tekemisen käytäntöihin tutkimusavustajana. Samoin kuin tutkimuksessaan myös opetuksessaan ja tiedepoliittisessa toiminnassaan Juha yhdisti pikemmin kuin erotti. Hän työskenteli väsymättömästi syrjintää ja eripuraa vastaan niin sukupuolten, rotujen, uskontojen kuin tieteenalojenkin välillä. [2]

"Argumentti on tärkeämpi kuin auktoriteetti" [3]
Ikimuistoisia olivat Juhan 90-luvun puolivälissä vetämät lukupiirit, joissa ennen keskustelua antiikin teksteistä juostiin yhdessä ainakin kerran Töölönlahden ympäri säässä kuin säässä. Esimerkillään Juha välitti oppilailleen viestin: Voit päästä oman alasi huipulle, aivan niin pitkälle kuin haluat. Vain kova työ ratkaisee, eikä luovuttaa saa. Akateemisen uran vaatimaa työmäärää ja asennetta hän kuvasi vertauksella juoksijaan, joka maratonin loppumetreillä vaatii ”tätä lisää.” Väitöskirjojen ohjaajana hän ei välittänyt jatko-opiskelijoilleen ainoastaan laajaa asiantuntemustaan, vaan kannusti heitä kehittymään itsenäisiksi ja kriittisiksi ajattelijoiksi. Vastaväitelleelle tohtorikokelaalle hän saattoi suosittaa perspektiivin avartamista ja laajempiin kysymyksiin tarttumista.

Kansainvälisesti Juha tunnetaan parhaiten hänen antiikin filosofiaa koskevista tutkimuksistaan. Monien artikkelien lisäksi tärkeimpiä lienevät Troels Engberg-Pedersenin kanssa toimitettu The Emotions in Hellenistic philosophy vuodelta 1998 ja Martha Nussbaumin kanssa toimitettu Sleep of Reason: Erotic Experience and Sexual Ethics in Ancient Greece and Rome (2002). Työstään antiikin filosofian parissa hän myös ammensi lähtökohtia ja inspiraatiota laajoihin historiallisiin ja päivänpolttaviin kirjoituksiinsa. Harva se vuosi Juhan saattoi nähdä yliopistolla tunnusomainen hymy suupielillään ja tuore kirja kainalossaan: suomenkielisestä tuotannosta päällimmäisinä muistetaan teokset Hyvän elämän politiikka (1994), Toivon vuosituhat (1998), Maailmankansalaisen etiikka (2004) ja Juhan viimeiseksi kirjaksi jäänyt teos Maailmankansalaisen uskonto (2011), joka sai paljon positiivista julkisuutta ja valittiin mm. vuoden kristilliseksi kirjaksi (2011). [4] Monien opiskelijoiden käsissä on myös kulunut yhdessä Holger Thesleffin kanssa kirjoitettu Antiikin filosofia ja aatemaailma (1994), josta erään tenttijän sanoin ”iskostuivat kajuuttaan” antiikin filosofian tärkeimmät hahmot.

"Aristoteelinen luterilainen, joka oli stoalaisen hyvällä tuulella" [5]
Juha oli vakuuttunut antiikin filosofian tärkeydestä nykypäivänä. Vaikka hän ehkä ajan filosofikouluista viihtyikin parhaiten Aristoteleen parissa, hän tunsi vetoa myös stoalaisten ankaraan ajatukseen, jonka mukaan onnellisuuden välttämätön ja riittävä ehto on hyve, oman sielun tila: onnellisuus on siis eräänlainen valinta, joka ei riipu ulkoisista olosuhteista. Todellisuuden luonteen syvällisesti ymmärrettyään viisas tuntee pysyvää iloa, vaikka maailma tarjoaisi koviakin vastoinkäymisiä. Antiikin filosofikouluilta Juha lienee myös perinyt ajatuksen, jonka mukaan filosofian on parannettava ihmisen elämää, samoin kuin opetuksen kuolemaa pelkäämättömyydestä. Juhan sairauden etenemistä seuranneet kollegat voivat todistaa, että mies eli loppuun asti niin kuin opetti.

Miira Tuominen
Marke Ahonen
Malin Grahn
Mika Perälä
Pauliina Remes

Kirjoittajat ovat Juha Sihvolan johtaman antiikin filosofian tutkimusryhmän entisiä ja nykyisiä tutkijoita

Viitteet:
1. Juhan vapaa käännös Aristoteleen Herakleitokseen viittaavasta vastauksesta (Eläinten osista, 645a16–23) kysymykseen, miksi pienimmät ja vähäpätöisimmät ötökätkin ansaitsevat tulla tieteellisen tutkimuksen kohteiksi (Jyväskylän yliopiston kesäseminaari Athenis Finlandiae elokuussa 2010).
2. Teoksessaan Maailmankansalaisen uskonto Juha kirjoittaa: ”Edellyttää huomattavaa rohkeutta ja optimismia uskoa sellaisen maailman olevan tulossa, jossa ihmisarvoa oikeasti kunnioitetaan ja jossa kumppanuus erilaisten elämänkatsomusten välillä vahvistuu. Olen John Rawlsin ja Martha Nussbaumin kanssa samaa mieltä siitä, että jos emme uskoisi tällaisen maailman mahdollisuuteen, ihmissuku tuskin ansaitsisi elää.” (s. 298)
3. Juhan opetusperiaate Helsingin yliopiston historian laitoksen ajoilta.
4. Lisäksi teos toi Juhalle sekä WSOY:n kirjallisuuspalkinnon että kunniamaininnan Vuoden tiedekirjapalkinnon yhteydessä.
5. Juhan opettajan, pitkäaikaisen kollegan ja ystävän Simo Knuuttilan luonnehdinta muistopuheessa 29.6.2012.

Äänikirja Nietzschen omaelämäkerrasta

toimittaja — Mon, 25 Jun 2012 16:38:49 +0300

”Yhä vielä joutuessani sattumalta kosketuksiin tämän kirjan kanssa muuttuu sen melkein jokainen lause minulle haaviksi, jolla vedän syvyyksistä taas esiin jotakin verratonta: sen koko iho vavahtelee muistojen herkistä väristyksistä.”
(Nietzsche kirjastaan Also sprach Zarathustra (1883–1885) teoksessaan Ecce Homo (1889))

Idea filosofisesta äänikirjasta kypsyi ajatuksissani viime talven aikana. Olin pitkiä aikoja sairaana, enkä enää jaksanut katsoa elokuvia tai lukea kirjoja. Huomasin Rikhardinkadun kirjastossa äänikirjahyllyn. Vaikka sieltä löytyi lähinnä Dan Brownin teoksia ja suomalaisen kirjallisuuden klassikkoja, osoittautui niiden kuuntelu mukavaksi ajanvietteeksi. Mutta miksi valikoima oli näin rajallinen? Suuria kustantamoja ei taida filosofian historian klassikkojen äänittäminen kiinnostaa. Miksen siis alkaisi tuottaa niitä ainejärjestöömme Dilemmaan kuuluvien ystävieni kanssa?

Käynnistin äänikirjaprojektin huhtikuussa ja valitsin tietysti luettavaksi minulle läheisen teoksen eli Nietzschen Ecce homon. Tiedotin kaavailemastani projektista Dilemman sähköpostilistalla ja lopulta hankkeeseen ilmoittautui mukaan kuusitoista lukijaa Dilemman ulkopuoliset henkilöt mukaan luettuna.

Lähes kaikki projektiin osallistujat äänittivät osuutensa itsenäisesti. Tavoitteenamme ei ollut saada talteen virheetöntä ammattilukijan lausumaa äänikirjaa. Lähdimme liikkeelle rosoisuuden tavoittelusta. Taustaäänet kuten nuotion rätinä ja Linnanmäen melu eivät haittaisi, kunhan kokonaisuudesta saisi jotenkin selkoa.

Oman osuuteni lukemisen ohessa koordinoin projektia, hoidin puutteellisilla taidoillani äänen jälkikäsittelyn ja latasin sen kaikkien saataville Ruotsista ja Saksasta alkunsa saaneen SoundCloud-sivuston avulla. Olin ajatellut hankkeesta kevyttä. Työmäärä osoittautui kuitenkin yllättävän suureksi: kaikenlaista organisoimista riitti. En silti kadu hetkeäkään, sillä nähdäkseni filosofiasta tulee tylsää, jos sen tekemiseen ei kehitetä uusia tapoja. Sen sijaan, että istuisi yksin pölyisessä kirjastossa ja kirjoittaisi jotain tylsää journaaliartikkelia, jonka mahdollisesti lukee viisi muuta ihmistä, voi tehdä jotain kivaa yhdessä esimerkiksi lukemalla äänikirjaa! Osaltaan tämänkaltainen ajatus oli taustalla myös muutama vuosi sitten kun teimme dilemmalaisten kanssa Minervan Pöllö -lehdestämme videoversion, joka löytyy osoitteesta:

http://www.youtube.com/watch?v=k4lxJCAsOQU

SoundCloudista Ecce homon voi kuunnella tai ladata kuka tahansa. Sivuston tilarajoitusten vuoksi jouduin luomaan kolme eri käyttäjätunnusta, joiden kautta tämä hieman yli neljä tuntia pitkä teos on kuunneltavissa. Äänikirja löytyy näiden linkkien avulla:

http://soundcloud.com/ecce-homo/tracks?page=3

http://soundcloud.com/ecce-homo2/tracks?page=2

http://soundcloud.com/ecce-homo3

Ecce homon valinta oli minulle eräänlainen henkilökohtainen itsestäänselvyys. Muistan, kun ensimmäisen kerran tartuin teokseen taiteidenyönä 2005. Luin sitä ja aloin nauraa ääneen. Tiesin, että olin tutustunut johonkin ainutlaatuiseen. Olen sen jälkeen lukenut Ecce homon useita kertoja ja tunnen yhä samaa innostunutta onnellisuutta siihen tarttuessani. Jo pelkät otsikot, kuten ”Miksi olen kohtalo”, antavat osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Teimme äänikirjan myös sokeita ajatellen. Näin riemastuttavasta teoksesta nauttimista ei tulisi missään tapauksessa rajoittaa näkevien piiriin.

Kiinnostaisiko sinua lukea esimerkiksi Aristoteleen Metafysiikka tai Spinozan Etiikka? Puhuvalla Ecce homollamme tahdon kannustaa kaikkia tekemään omia filosofisia äänikirjojaan. Tarvitset vain julkaisusivuston, tallennuslaitteen ja lausumisen intoa.

Äänikirja tehtiin Antti Kuparisen suomennoksen pohjalta. Haluan kiittää Kuparista ja Summa-kustantamoa positiivisesta suhtautumisesta projektiimme. Suuri kiitos myös kaikille lukijoille!

”Käsite Jumala, elämän vastakäsitteeksi keksittynä, kaikki vahingollinen, myrkyllinen, panetteleva, koko kuoleman vihollisuus elämää vastaan, koottuna yhdeksi kauhistuttavaksi ykseydeksi. Käsite tuonpuoleinen, tosimaailman, keksittynä, jotta ainoalta olemassa olevalta maailmalta vietäisiin sen arvo, jotta meidän maanpäälliselle todellisuudelle ei jätettäisi mitään tarkoitusta, mitään järkeä, mitään tehtävää. Käsitteet sielu, henki, viimein jopa kuolematon sielu, keksittyinä, jotta ruumista voitaisiin halveksia, tehdä se sairaaksi, pyhäksi ja jotta vastattaisiin kaikkiin elämässä vakavaa huomiota ansaitseviin asioihin, kysymykseen ravinnosta, asumisesta, henkisestä ruokavaliosta, sairaanhoidosta, puhtaudesta, säistä, kauhistuttavalla kevytmielisyydellä.”
(Ecce homo)

Vesa Korkkula

Kirjallisuus
Nietzsche, Friedrich, Ecce Homo. Kuinka tulee siksi mitä on (Ecce homo. Wie man wird, was man ist, 1889). Suom. Antti Kuparinen. Summa, Helsinki 2002.

Ranskan presidentinvaaleista

toimittaja — Tue, 08 May 2012 16:42:12 +0300

”Kotona, vedessä, minun filosofiani on: vailla rihman kiertämää. Rakastan olla alasti, vapaana liikkeissäni.”

Sanat eivät ole François Hollanden (1954–) vaan yhden kilpakumppaninsa. Sosiaalidemokraattisen PS-puolueen Hollande voitti heidät kaikki sunnuntaina ratkenneissa vaaleissa. Hänestä tuli Ranskan 24. presidentti. Onneksi tiedetään vain vähän Hollanden suhteesta pukimettomuuteen. Kuten uutistoimistot ovat väsymättä toistelleet, ranskalaiset halusivat ”normaalin” presidentin. Sekä väistyvän hallitsijan, keskustaoikeistolaisen UMP:n oikeistosiivellä eläneen Nicolas ”Bling Bling” Sarkozyn (1955–; vallassa 2007–2012), että demarien ykköskandidaatilta aina viime kevään raiskausepäilyyn saakka vaikuttaneen Dominique Strauss-Kahnin (1949–) jäljiltä he halusivat nuhteettomuutta ja matalaa profiilia. Valteiksi nousivat Hollandessa tunnistetut aggressiottomuus ja arroganssittomuus. Näitä alleviivasivat toissailtana myös suomalaiset Pariisin-kirjeenvaihtajat, YLEn Raine Tiessalo ja MTV3:n Helena Petäistö, jonka edellisenä päivänä jututtama politiikan kommentaattori Alain Duhamel lisäsi hollandelaisiin hyveisiin älykkään, järkevän, tasaisen ja tehoisan briljanssittomuuden.

Tästäkö aukeaa samalla uuden presidentin filosofinen ulottuvuus? Virkansa puolesta viisausdimensiota käsitteli populaari Philosophie magazine (2006–), jonka tuoreimmassa huhtikuisessa numerossa 58 keskitytään erittelemään Sarkozyn ja Hollanden ajattelua ja ideologiaa. Kepeistä elämäntaito-oppaista ja pykälää painavammasta Dostojevski-kirjastaan tunnettu Michel Eltchaninoff tyypittelee teemapaketissa Sarkon hobbesilaisen ankaruuden ja Hollanden rousseaulaisen muutoksen miehiksi. Koko lailla sisällökkäämpää keskustelua nähtiin samoilla palstoilla viime lokakuussa (n:o 53), kun Collège de Francen historianprofessorina vaikuttava monialavälkky Pierre Rosanvallon tenttasi Hollandelta, kuinka ”pelastaa vasemmisto”.

Mutta filosofista keskustelua on käyty yleisemmilläkin foorumeilla. 16. maaliskuuta Hollande suostui Strasbourgin kaupunginteatterissa järjestettyyn julkiseen ajatustenvaihtoon saksalaisen kohufilosofin Peter Sloterdijkin kanssa. Hollande selitti asiaa paikallislehdelle:

”Minusta on hyödyllistä, että vaalikampanjointiimme saadaan mukaan eurooppalaisen tason julkista kiistaa. Meidän toukokuun 6. päivän tuloksellamme on vaikutusta koko Euroopan suuntaan. Kelpaa kuunnella, mitä filosofilla on meille sanottavanaan näistä vaaleista ja niiden vaikutuksesta mantereemme elämään.”

Tyypilliseen tapaansa Hollande omaksuu näin lausuessaan kuulijan roolin. Filosofien sanomisia hän saattaa kuulostella siitäkin päätellen, että hänen tuekseen asettui näkyvästi esimerkiksi Bordeaux’ssa toimivan Michel de Montaigne -yliopiston professori, esteetikko Fabienne Brugère. Kannatuksensa julkisti myös Paris-VIII-yliopistossa työskentelevä ja kirjailija-journalistina parhaiten tunnettu Mazarine Pingeot, joka julkaisi viime vuonna kirjasen Cartesiuksesta. Kolmantena filosofina joukkoon liittyi useissa yliopistoissa ja lehdissä vaikuttanut demokratiateoreetikko Joël Roman.

Oli miten oli, Hollandelle ei ole näyttänyt olevan sen enempää luonteenomaista kuin kampanjataktisesti juonittuakaan puhua yhdysvaltalaiseen malliin tuosta taikka tästä ”omasta filosofiastaan”. Moiseen retoriikkaan kykeni sen sijaan ilmeisen vaivattomasti keskustalaisen Modem-puolueen ehdokas François Bayrou (1951–), joka lasketteli helmikuussa taitavasti tauotellen omasta ”pedagogisesta doktriinistaan” ja ”filosofiastaan koulun kehittämiseksi”. Historiakirjoistaankin tunnettu Bayrou ilmoitti toisella kierroksella äänestävänsä Hollandea, samaan aikaan kun esimerkiksi uusvanhoillinen viikkomakasiini Le Point (1972–) antoi veteraanisosialisti Claude Allègren (1937–) kannattaa Sarkozya numerossa (n:o 2065), jossa yleisöä peloteltiin 23,5-sivuisella raportilla uhkaavasta ”Ranskan tilasta”.

Vaaleista vain ei monikaan filosofi innostunut. Omaa tietään kulkeva anarkisti Michel Onfray (joka monien ällistykseksi avustaa myös Le Pointia) oli jo ensimmäisen kierroksen edellä ehtinyt sanomalehti Le Mondessa (1944–) puolustaa nukkuvien puoluetta ja tyhjää äänestäviä. Samassa välineessä äänestämistä puolsi mutta kampanjan ja vaalien täyttä mädännäisyyttä tuskaili muutamaa päivää aiemmin filosofi Michel Serres: 81-vuotias akateemikko leimasi koko touhun vanhojen partojen mittelöksi. Tuoreimpana kollegana aiheeseen tarttui lauantaisen Le Monden sivulla École normale supérieuren professori Alain Badiou otsikkonaan ”Älykköjen rasismi”.

Hän aloitti kysymällä, miksi kaikki tuomitsevat populismin, vaikka kaikkien mielestä vallan lähteenä demokratiassa on kansa tai demos eli populus. Äärioikeistolaisen FN-puolueen populistisen ja nationalistis-muukalaisvihamielisen politiikan menestys oli järkyttänyt tai näennäisjärkyttänyt, saihan sen kandidaatti Marine Le Pen (1968–) ensimmäisellä kierroksella kolmossijan kahmaistuaan peräti 18 prosenttia äänistä. Kuitenkin poliitikkojen irtautuminen kansasta tai niin sanottujen tavallisten kansalaisten arjesta alkaa jo olla tilastollinen fakta: kun vielä 1978 vain 15 % kyselytutkimukseen vastanneista katsoi, että poliitikkoja ”ei lainkaan” kiinnosta ”teidän kaltaistenne ihmisten” ajatukset, 2010 näin arveli jo 42 %. Syypäitä luottamuksen katoon ovat Badioun mukaan johtavien poliitikkojen lisäksi johtavat intellektuellit: FN:n menestyksenä näkyvä populistinen protesti on tuotettu ylhäältä päin.

Valtapoliitikot ovat myötäilleet äärioikeiston monikulttuurisuuden vastaista kampanjaa tunnustamalla isä Jean-Marie Le Penin (1928–) ja tytär Marine Le Penin kiistakysymykset oikein asetetuiksi. Siksi sosialistinen pääministeri Lionel Jospin (1937–; vallassa 1997–2002) ei mielinyt muuttaa konservatiivisen sisäministerin Charles Pasquan (1927–; vallassa 1986–1988 & 1993–1995) ajamia ”ksenofobisia lakeja”; siksi Hollande on jo ennalta ilmoittanut suhtautuvansa laittomien siirtolaisten ”sääntelyyn” samalla tavalla kuin lain ja järjestyksen miehenä tunnettu Sarkozy. Badiou summaa: ”Suuntauksen jatkuvuus ei jätä epäilystäkään. Valtion härkäpäisesti rohkaisema pahuus muotoilee reaktiivista ja rodullista näkökantaa, ei suinkaan toisin päin.” Jos Sarkon usko ”rakkaan länsimaisen sivistyksemme” ylemmyyteen on selviö, täytyy vielä erikseen havahtua siihen, kuinka vasemmisto on taantunut peesaamaan tätä vakaumusta oikeusvaltioperiaatteenkin uhraamalla. Badioun sanoin tunnustuksettomuudestakin on tullut kultti, jonka suojissa Le Penit hengenheimolaisineen ja suurpuolueitten myötäjuoksijoineen tai silittelijöineen voivat ajaa vauraitten valkoisten ei-islamilaisten etuja. Hän ei pidättäydy puhumasta ”rehottavasta fasismista”, kun on kuvattava ranskalaista nykytodellisuutta:

”Tosiasiassa islamofobian salaisuus on intellektuellien keksimä kansanvastainen väkivalta, joka kohdistuu erityisesti suurkaupunkien nuorisoa vastaan. […] Hävetkööt hallitukset, jotka peräperää ovat kilpailleet turvallisuuden ja ’maahanmuutto-ongelman’ yhdistyneistä teemoista, ettei kävisi liian ilmeiseksi heidän palveluksensa taloudellisen harvainvallan pyyteille! Hävetkööt ääliönationalismi- ja uusrotuoppiälyköt, jotka ovat kärsivällisesti täyttäneet kommunistisen hypoteesin väliaikaista pimentoon joutumista seuranneen tyhjiön hölynpölykerroksella islamilaisesta vaarasta ja ’arvojemme’ rappiosta!”

Totutun summittaisesti kirjoittavan Badioun puheenvuorosta, jossa ei mainita nimeltä yhtään vikapääintellektuellia, jää puuttumaan muun muassa yksi kiintoisa kulma. Marine Le Penin ovelaksi taktiikaksi nousi vaaleissa itsensä ja puolueensa asemoiminen ”järjestelmänvastaiseksi” vaihtoehdoksi. Perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin suusta kuultuna tuntuisi siirto ”vanhojen puolueiden” mollaamisesta ”systeemin” sättimiseen melkoiselta sammakonhypyltä. Kuinka vain, Le Penin onnistui hyvinkin tyrehdyttää juuri tällä painotuksellaan vasemmistolaisen PG-puolueen ehdokkaan Jean-Luc Mélenchonin näkökulmasta riippuen lupaavalta tai uhkaavalta tuntunut nousu kohti pronssimitalia. Esimerkiksi kapitalismikriittisen elokuvaohjaajan Robert Guédiguianin oli helppo pitää ensimmäisen kierroksen veikkailuissa vasemmistolle parasta ennakoitavissa olevaa tulosta, Hollanden (toteutunutta) kakkoskierrokselle pääsemistä ja Mélenchonin (haaveeksi jäänyttä) kolmatta sijaa, suoranaisena ”vallankumouksena”. Kampanjansa huipentaneessa Marseillen ulkoilmapuheessaan Mélenchon halusikin esiintyä taistelijana, joka haastaa sekä suuret pääpuolueet että kaksipuoluejärjestelmän keskustalaiset ja oikeistolaiset kyseenalaistajat. Keskusteluissa paikallisten kanssa tuli vain moniaalta esiin parlamentaarisen vasemmiston kokonaiskurjuus: Hollanden hampaattomuus suurpankkien ja -yritysten edessä sekä Mélenchonin populismi, johon mahtuu sympatiaa esimerkiksi Hugo Chávezin yksinvaltaiselle uuskommunismille.

Vasta valitun presidentin filosofiasuhteesta saatiin lisätietoa aivan ratkaisevan uurnapäivän kynnyksellä. Le Monde julkaisi näet presidentinvaaliaattona haastattelun, jossa Hollandea puhutti 90-vuotias Edgar Morin, Gallian kookkaimpiin iki-intellektuelleihin laskettu vasemmistolainen sosiologi-filosofi. Samalla Le Monde saattoi ilmoittaa, ettei Sarkozya ollut saatu lupautumaan samanlaiseen eikä yhtään minkäänlaiseenkaan juttutuokioon.

Vasemmistokäsityksistä lämmiteltäessä Morin luonnosteli rutiininomaisesti libertaariset, sosialistiset ja kommunistiset aatejuonteet. Näistä 1800-luvun vasemmistolaisista kilpaveljistä kommunismi tärväytyi sittemmin Maon ja Stalinin käsissä, sosialismi kuivahti demariudeksi, kun taas libertarismi sinnittelee yhä marginaaleissa. Nyt ne olisi Morinin mielestä yhdistettävä: ne täytyy yksilöä kunnioittaen koplata uudelleen niin keskenään kuin erityisesti neljännen, ekologisen idealähteen, kanssa. Hollande puolestaan näki kaikissa vanhoissa varianteissa elonmerkkejä. Nykysosialismin vain kuului XIX vuosisadan edeltäjistään poiketen saada asioita aikaan niin paikallisyhteisöissä kuin ”valtion huipullakin”. Tärkeintä oli saattaa jälleen ”demokratia markkinoita vahvemmaksi”, niin että ”politiikka ottaa taas valvontaansa rahoitusalan ja mestaroi maapalloistumista”. Ennen muuta vasemmiston tuli Hollanden sanoin ”kuvitella uusia politiikkoja”.

Sitten tehtiin välejä selviksi mitterrandilaisuuteen. Morin totesi edellisen sosialistipresidentin François Mitterrandin (1916–1996) valtakauden (1981–1995) alkaneen lupaavasti, kunnes alettiin ”käännyttää ranskalaista yhteiskuntaa uusliberalismiin”. Hollande ei oitis syyttänyt 80-luvun puoluetovereitaan finanssikapitalismille antautumisesta, vaan aloitti kiittämällä näitä maan modernistamisesta. Mutta hän myönsi, että vasemmistokin lähti mukaan Euroopan mieltämiseen ennemminkin ”suurena markkinana” kuin ”suurena projektina”. Tulemisen – tai bergsonilaisittain ’keston’ – tilassa pysyvän vasemmiston itsekritiikin osana täytyi nyt olla liberalismin kritiikki. Vain sillä keinoin päästään, ”talous-, energia-, ekologia- ja sukupolvisiirtymitse”, ulos kriisistä: ”En ole ehdokkaana oikeiston suistamiseksi, joidenkin poliittisten ja sosiaalisten uutuuksien esittelemiseksi ja sitten paikkani jättämiseksi. Tahdon panna alulle pitkävaikutteisen yhteiskunnan muodonmuutoksen, joka pystyy vakuuttamaan myös vasemmiston ulkopuolella. […] Vasemmiston pitää tietää aina, minkä puolesta se kamppailee. Se kamppailee, jotta kävisi päinsä siirtyä yhteiskunnasta toiseen, aikakaudesta seuraavaan.”

Morin tiukkasi, eikö parempi olisi puhua siirtymästä uuteen maailmaan uusine poliittisine logiikkoineen. Hollande ei vastustellut vaan vannoi, Morinin omaa avainsanaa lainaten, ”monimutkaisuuden ajattelemisen” nimeen.

Päästiin edistykseen ja kasvuun. Morin muistutti, että Condorcet’n hahmottama itsetoimiva edistyminen on ”kuollut käsitys”. Koko kuva teknis-taloudellisesta veturista kiskomassa lainomaisesti eteenpäin kulkevaa historiaa tulee hylätä. Se pitää korvata uudella tahdonalaisella ja tietoisella, kulutusyhteiskuntaa määrittelevästä ”ikuisen kasvun myytistä” irtautuvalla progressiivisuudella. Hänen mukaansa kuitenkin ”steriili” vastakäsite décroissance sietää korvata ”vihreän kasvun, sosiaalisen ja solidaarisen talouden” kaltaisilla ajatuksilla: vaikka silkkaa talouskutistusta tarvitaankin täsmäsektoreilla, tärkeintä olisi uudistaa konsumerismia eli nykymuodoissaan kerskakulutusta, muuta haaskausta ja koronkiskontaa lietsovia rahoitusta, tuotantoa ja kaupantekoa.

Sitten Hollande väläyttää aforistikon taitojaan: ”Edistys ei ole enää ideologia. Mutta se on yhä hedelmällinen idea.” Omaa edistysmielisyyttään hän luonnehtii suorastaan militantiksi: ”Torjun kaikki ajatukset, jotka asettavat kyseenalaiseksi tieteellisen, yhteiskunnallisen ja ekologisen edistymisen.” Mutta hän vetoaa kuin vetoaakin Rousseaun opetuksiin, kun hän viittaa teknisen edistyksen ja moraalisen tai inhimillisen edistyksen eriparisuuteen. Vasemmistolle olennainen humaani, solidaarinen, globaali edistys edellyttää hänen linjaamanaan sekä markkinoitten tehokkuudesta huolehtimista että kaupustelun tuolla puolen olevien hyvyyksien vaalintaa. Kasvussa tulee katsoa toimeliaisuuden kasvua ja ympäristön kestämistä. Teknologia on avuksi tuhlaamisen hillitsemisessä: ”Raittius ei ole kukoistuksen vastakohta. Kaikille kuuluu tarjota vapautta muttei törsyytä.”

Kansainvälisen kilpailun aihelmasta Morin tiivistää näkemyksensä näin: ”Tuotannon delokalisaation, paikoiltaan siirtymisen, hyvänä puolena on ollut se, että elintaso on kohonnut kehitysmaiksi luokitelluissa maissa. Mutta oman teollisuutemme muualle siirtymisiltä ja häipymisiltä olisi suojauduttava. Pitää yhtaikaa maapalloistaa ja purkaa maapalloisuutta: pitää jatkaa kaikkea sitä, missä globaalistuminen tuo tullessaan yhteistyötä, hedelmiä kantavaa vaihdantaa, kulttuuria ja yhteisyyttä, mutta pitää varjella seutuja, elvyttää viljelysmaita, suojella itsehallintoja. On asemoiduttava eroon koko mondialisaatio–demondialisaatio-vaihtoehdosta.” Hollande vuorostaan tokaisee, että mondialisaatio on poliittinen rakennelma. Ja politiikan kuuluu asettaa yhteiseen eettiseen harkintaan ja kansalaiskeskusteluun perustuvat rajat niin tieteelle kuin taloudelle. ”Kasinotaloutta ja pörssikeinottelua” vastaan on tuettava ”työntekijän arvokkuutta” ja ”ympäristö- ja yhteiskuntanormeihin varaavaa kilpailua”. Hän jatkaa:

”Työn tekeminen ei ole oikeiston arvo vaan kansalaisarvo: oikeus työhön tunnustetaan sitä paitsi perustuslaissakin. Työ takaa palkan, paikan yhteiskunnassa, suhteen toisiin. Meidän aikakautemme on liiallisuuden aikakautta: on palkkojen, voittojen, kurjuuden, epäoikeudenmukaisuuksien liiallisuutta. Politiikan tehtävänä on taistella liiallisuuksia, riskejä, uhkia vastaan ja typistää ne epävarmuuksiksi. Tarvitsemme humaanistamista, jottemme hukkaisi tajua siitä, minkä tähden tuotamme, vaihdamme, kaupitsemme.”

Sosiaalidemokraattis-newlabourihtäväiseen vuoropuheluun tulee uutta kulmaa ja hajontaa, kun heittäydytään demografisiksi. Morinin tiedetään ehdottaneen perustuslakiin lisäystä, mainintaa Ranskasta tunnustuksettoman yhtenäisenä mutta monikulttuurisena tasavaltana. Hän viittaa haastattelussa baskeihin, flaameihin ja alsacelaisiin, merentakaisten kolonioiden asukkaisiin ja maahanmuuttajiin, jotka kaikki kaipaavat erityisyytensä tunnustamista. Hollande puhuu perättäisistä yhdentymisistä Ranskassa, joka jo käsitteenä kaiuttaa diversiteettiä. Sen sijaan multikulti-käsite vie hänestä pois huomiota yhteisistä viitepisteistä. Tunnustuksettomuus ja ykseys ovat ranskalaisen tasavaltalaisuuden ydinasiat, jotka Hollanden mukaan riittävät pohjustamaan kaikkien kansalaisten vapauden ja veljeyden, kaikkien uskontojen yhtäläisen aseman.

Morin tivaa, eikö viimeaikaisten Montaubanin ja Toulousen ammuskelujenkin jälkeen olisi syytä kutsua koolle heinäkuusta 1790 muistuttava ranskalainen kansainkokous suuren, etnisesti kirjavan kansakunnan vahvistamiseksi? Hollande sanoo moista viritelleensäkin ja moiseen ranskalaisten-koolle-saamiseen-Ranskan-uudelleen-pohtimiseksi keskittyvänsäkin. Hänen ajattelussaan ’monikulttuurisuus’ horjuttaa tällaista yhteyden tavoittelemista.

Le Monde kysyy lopuksi kummaltakin herralta, ketkä ajattelijat tai poliitikot ovat innoittaneet heitä heidän poliittisissa koitoksissaan. Morin mainitsee nimet Herakleitos, Montaigne, Pascal, Rousseau, Hegel, Marx ja von Foerster sekä lähempinä tuttavuuksina Claude Lefortin ja Cornelius Castoriadisin. Näiden lisäksi tulevat kirjailijat Dostojevski ja (myöhäis-)Hugo. Hollande vastaa tähän tapaan:

”Marxin tuotanto on yhä hyödyksi, jotta ymmärtää kapitalismia, vaikka onkin myönnettävä kapitalismin muuttaneen muotoaan ja mittojaan. Jaurès kuuluu sosialismin ja tasavallan suuriin viitepisteisiin, koska hän oli niin ylenpalttisen älykäs, kultivoitunut, hengeltään korkea, herpaantumatta synteesiin pyrkivä. Tiedän, että Edgar Morinin ajattelussa mieluusti pidetään yllä antagonismeja, jotka sitten osoitetaan vastakohtien sijasta toinen toisiaan täydentäviksi. Tässä on siitä hyvä esimerkki: minun politiikkanäkemyksessäni pariutuvat ihanteen puolustus ja todellisen toiminnan puolustus. Samaa halusi sanoa Aimé Césaire oivallisella kiteytyksellään ’selväjärkisestä toivosta’. Victor Hugo taas on yhtä melskettä. Suuttumuksen ja selväpäisyyden voimaa. Ja mitä oikeudentuntoa! Nuoresta monarkistisesta ja romanttisesta dandysta tulee suuri tasavaltalainen, yksinvallan vastustaja, maastapakoakaan pelkäämätön Napoleon Pienen vastustaja… Valitsen vielä yhden hahmon: Albert Camus muistuttaa meitä siitä, että taistelu ihmisyyden puolesta pitää kerrata hetkestä hetkeen.”

Hollanden mainitsema ”Napoleon Pieni” oli keisari Napoleonin veljenpoika Louis Napoléon Bonaparte (1808–1873), joka kaappasi yksinvallan joulukuussa 1852 ja kruunautti itsensä keisari Napoleon III:ksi. Kirjailija Hugo lähti maasta ja laati pamfletin Napoleon le Petit. Sitä ennen Karl Marx oli jo pohtinut kirjanmittaisesti, kuinka kenestäkään niin mitättömästä henkilöstä saattoi tulla vapaissa vaaleissa maailman johtavan kansakunnan presidentti. Pöljänpuoleinen Ludvig Napoleon oli näet valittu François Hollanden pian vastaanottaman viran ensimmäiseksi haltijaksi joulukuussa 1848.

Nyt jäädään jännäämään, miltä näyttävät päivittäisessä käytössä uuden presidentin vaatteet ja aatteet. Enää tarvitsee kaarirakenteen vuoksi paljastaa alussa kuullun kandidaatin henkilöllisyys. Sehän oli kristillis-demokraattien presidenttiehdokas Christine Boutin, joka avautui nakuilun ihanuudesta viikkojulkaisu Paris-Matchille (1949–) viime lokakuussa. Tähän innosti juorulehden vakiopalsta, jossa kulloin kukakin kändis kertoo, mitä mikäkin luku juolauttaa tajuun. Boutinille numero nolla yhdistyi alastomaan onneen.

Jarkko S. Tuusvuori

Oulun Sokrates-kahvila: ajatusten ravistelua

toimitus — Tue, 20 Mar 2012 20:46:20 +0200

Ajatuksia on ravisteltu jo vuosia – Oulun Sokrates-kahvila sai alkunsa julkisesta heitosta

Voisiko Sokrates-kahvila toimia Oulussa? Christopher Phillipsin menestysteoksen Sokrates-kahvila [1] innoittamana esitin tämän kysymyksen Forum24-kaupunkilehdessä kolumnissani vuoden 2009 lopulla.

Phillips oli perustanut 1990-luvulla filosofisia keskusteluryhmiä eri puolille Yhdysvaltoja. Niissä tavalliset ihmiset kokoontuvat yhteen keskustelemaan heitä koskettavista kysymyksistä. Kahviloita on nykyään ympäri maailman, ja yksin USAssa Sokrates-kahviloita toimii satoja. Niiden rinnalle on vuosien saatossa syntynyt myös demokratia- ja perustuslakikahviloita.

Heittoni jälkeen vuoden 2009 taitteessa Anne Hulkko otti minuun sähköpostitse yhteyttä. Hän tiesi Oulun normaalikoululta opettaja Hannu Juuson, joka oli kunnostautunut työssään myös filosofian rintamalla. Kysyimme Juuson halukkuutta ryhtyä vetämään aikuisten filosofista keskusteluryhmää. Vastaus oli myönteinen, ja mukaan hän pyysi myös kollegansa Markku Veteläisen samasta opinahjosta.

Paikka löytyi Kulttuuritalo Valveelta

Vuoden 2010 tammikuun alussa Oulun Sokrates-kahvilan alkuperäinen perustajanelikko – Hannu Juuso, Markku Veteläinen, Anne Hulkko ja minä – kokoontui ensimmäisen kerran Oulun kaupungintalon vieressä sijainneessa Café Saarassa. Päätimme kokeilla siipiämme ja järjestää keskusteluryhmän ainakin muutaman kerran katsoaksemme, herättääkö se kiinnostusta. Kuriositeettina mainittakoon, että Sokrates-kahvila on yhä pystyssä mutta Café Saara ei.

Sokrates-kahvilan päätarkoitukseksi määriteltiin keskustelu filosofisessa hengessä. Sovittiin myös, että kokoontumisiin on kaikilla kiinnostuneilla vapaa pääsy. Ensimmäinen varsinainen tilaisuus pidettiin Kulttuuritalo Valveen Kahvila Mintussa 20.1.2010. Paikalla oli runsaasti väkeä, ja siitä lähtien keskustelua filosofisessa hengessä on käyty Valveella kahden viikon välein keväisin, syksyisin ja talvisin.

Hannu Juuson ja Markku Veteläisen lisäksi vetäjäjoukkoon on liittynyt Riku Välitalo ja Vesa Teppo. Minun ja Anne Hulkon rooliksi vakiintui alusta pitäen tausta-asioiden hoito. Olen myös kirjannut tilaisuuksissa esitettyjä puheenvuoroja ja laatinut niistä tiivistelmiä kotisivuillemme: http://sokrateskahvila.wordpress.com

Keväällä 2010 katsottiin tarpeelliseksi luoda oma blogi jatkokeskustelun paikaksi. Se palvelee ennen kaikkea kahta tarkoitusta: niiden asioiden sanomista, jotka jäivät itse tilaisuudessa sanomatta, tai niiden ajatusten esittämistä, jotka syntyvät keskustelun jälkeen.

Monesti teemat raksuttavatkin osallistujien mielissä vielä pitkään. Keskustelujen aiheet tulevat osallistujilta joko ohjaajien kanssa etukäteen sovittujen alkupuheenvuorojen muodossa tai spontaaneina ehdotuksina itse tilaisuuksissa. Käsiteltyjä aiheita ovat olleet esimerkiksi arjen etiikka, demokratia, elämän tarkoitus, hyvyys, ihminen, itsekkyys, myötätunto, pelko, populismi, rakkaus, sokeat pisteet, tietoisuus ja valta.

Nykyiseksi Sokrates-kahvilan pitopaikaksi Valveella on vakiintunut neuvotteluhuone toisessa kerroksessa. Tavallisesti keskustelemassa on parikymmentä iältään 20–80-vuotiasta ihmistä.

Viimeisin filosofinen kohtaaminen

Keskiviikkona 14.3. pohdittiin alustuksen pohjalta elämäntehtävää. Ydinkysymys kuului: ”Mikä on elämäntehtäväni?”

Oliko kysymys oikein asetettu, kysyttiin aluksi. Olisiko pikemminkin tullut kysyä, miten haluan elää elämäni tai mitkä ovat elämänarvoni? Markku Veteläinen piti johdonmukaisesti kiinni alkuperäisestä lähtökohdasta. Hän jakoi puheenvuoroja halukkaille.

Keskustelun sisältöä, ulottuvuuksia, vankkoja oksia, rytmiä ja antia on mahdoton tyhjentävästi välittää. Tärkeintä on sen henki. Kaikki voivat esittää näkemyksensä omana itsenään. Kaikkien ajatuksia arvostetaan yhtä paljon, mutta niiden paremmuus määräytyy perustelujen kautta. Välillä nauretaan – yhdessä, ei yhdelle – mutta voidaan tirauttaa kyynelkin.

Tämänkertainen kysymys oli näin muotoiltuna jokaiselle henkilökohtainen. Elämäntehtävien kirjo osoittautui laajaksi. Pullojen kerääminen voi olla täysin perustellusti elämäntehtävä. Monet muutkin arkipäiväiset asiat, kuten työnteko ja perheenjäsenenä toimiminen, voivat olla sellaisia. Koko ihmiskunnan tietoisuuteen kohonneista elämäntehtävistä mainittakoot esimerkkeinä Äiti Teresan (1910–1997) hyväntekeväisyystyö ja Mahatma Gandhin (1869–1948) ponnistelu Intian itsenäistymisen puolesta. Eräs oivalsi tilaisuuden loppupuolella, ettei hänellä mitään elämäntehtävää ole: ”elän vain menemään päivä kerrallaan.”

Blogin jatkokeskustelussa on tuotu muun ohella esiin se tärkeä näkökohta, ettei elämäntehtävää tarvitse välttämättä etsiä tai tunnistaa tietoisesti sitä elääkseen. Monet toteuttavat elämäntehtäväänsä ilman, että he ovat tietoisia asiasta tai tietoisesti etsineet sitä.

Erilaisuus on rikkaus

Sokrates-kahvilassamme on parasta elävyys, toisten kohtaaminen kasvokkain, eri-ikäisten ja eri elämänpiireistä tulevien ihmisten näkeminen ja kuunteleminen sekä uusien näköalojen avaaminen yhdessä.

Psykologisten tutkimusten mukaan ihmiset haluavat olla ennen kaikkea samanhenkisten seurassa. Sokrates-kahvila on toista maata. Siellä eri mieltä oleminen on rikkaus. Jos 16 keskustelijaa ilmaisee olevansa samaa mieltä jostain asiasta ja 17. on vilpittömästi eri mieltä toisten kanssa, hänen suoranainen velvollisuutensa on tuoda se esille. Tämä vaatii osallistujilta paljon mutta antaa ja opettaa samalla mitalla.

Oulun Sokrates-kahvila avautuu seuraavan kerran Valveella keskiviikkona 28.3.2012 kello 18.

Kari Utoslahti
Oulun Sokrates-kahvilan perustajajäsen
Toimittaja, Forum24-kaupunkilehti

[1] Sokrates-kahvila. Filosofisia kohtaamisia. (Socrates Cafe. A Fresh Taste of Philosophy, 2002.) Suom. Raija Viitanen. WSOY, Helsinki 2007.

Euron kriisi ja historian loppu

toimittaja — Tue, 17 Jan 2012 19:26:04 +0200

Euron kriisi on päättyneen vuoden suuri puheenaihe. Se on hyvä puheenaihe, koska kukaan ei varsinaisesti ole euron kriisin asiantuntija ja siksi asiantuntijuudesta joudutaan käymään kamppailua.

Kriisistä puhumisen tasoja on kaksi. Ensimmäinen on ratkaisun hakeminen. Poliitikoilta odotetaan toimia, joiden avulla kriisi poistuu ja yhteiskunnallinen elämä jatkuu vanhalla radallaan. Valitettavasti tällaisia puhtaasti teknisiä ratkaisuja ei ole, ja jos olisi, ne olisi jo tehty. Talouteen liittyy väistämättä kaikki sellainen eturyhmätietoisuus, ideologisuus ja instituutioihin sitoutuminen, jotka tekevät politiikasta politiikkaa ja puhtaista "ratkaisuista" mahdottomia.

Toinen taso on kysymys siitä, mitä ja mikä kriisi pohjimmiltaan on. Kriisin keston aikana "perimmäinen ongelma" on tietysti ehditty paikantaa jo jokaiselle mahdolliselle tasolle. Kriisin pohjimmainen olemus on tästä huolimatta aidosti kiinnostava kysymys, ei niinkään siksi, että taloudellisen valuvian pohja olisi väärin paikannettu, vaan siksi, että taloudellisten kriisien käsittely talouden käsitteillä tuppaa olemaan varsin pinnallista. Erityisesti näin on silloin, kun puhe on jostain ennen kokeilemattomasta, mitä euro selvästikin on. Pohjimmiltaan tarvitsemme aatehistoriaa selittääksemme, "mistä kriisissä todella on kyse".

Valtiokäsityksiä

Euroopan talous- ja rahaliitolla on kaksi suurta ongelmaa. Näitä ongelmia on vaikea nähdä, koska niiden läsnäolo on niin itsestään selvää, ja vasta rahaliiton erityispiirteet tekevät niistä todella kriisiyttäviä. Ensimmäinen ongelmista on uusliberalismi ja toinen on kansallisvaltio. Ne vaikuttavat itsestään selviltä, koska ne ovat ainoat kaksi suurta poliittista ideaa, jotka selvisivät vahvoina ja hegemonisina siitä politiikan, väkivallan ja ideologioiden myllerryksestä, joka tunnetaan 1900-lukuna.

Kun rahaliittoa perustettiin, uusliberalismi eli kaikkein vahvimpia aikojaan. Sen kyseenalaistaminen oli poliittisesti mahdotonta juuri siksi, että se oli 1900-luvun ruumiskasan päällä pää pystyssä. Vähäinen sääntely, vapaat pääomien liikkeet, hintavakauden korostaminen ja vastaavat eivät näyttäytyneet ideologioina vaan selvyyksinä.

Miksi uusliberalismista on sitten tullut rahaliitolle ongelma? Vaikka uusliberalismi voi näyttää talousopilta, pohjimmiltaan se on tapa asennoitua ihmisiin ja valtioihin. Sen asenne ihmisiin on, että he ovat pohjimmiltaan yksin ja varuillaan, ja kaikenlaiset ihmisten yhteenliittymät ovat satunnaisia ja ylipäänsä epäilyttäviä. Asenne valtioon on, että valtio on viime kädessä ahneiden virkamiesten ja populististen poliitikkojen väline viedä ihmisiltä se mikä ihmisille kuuluu. Valtiota pidetään lähtökohtaisesti loismaisena.

Teoriana siitä, mitä ihmiset ja valtio ovat ja miksi, uusliberalismi selittää psykologiaa, todellisuutta, tehokkuutta, moraalia ja paljon muuta. Ytimessä on kuitenkin valtio. Uusliberalismi toistaa kuuluvimmin kahta asiaa, filosofisesti ja rahateoreettisesti. Ensinnäkin valtio on kuin mikä tahansa markkinatoimija ja toiseksi sen myös tulee olla kuin mikä tahansa markkinatoimija. Tästä seuraa esimerkiksi uusliberalismin käsitys julkisen rahoituksen järjestämisestä ja verotuksen oikeutuksesta sekä byrokratian kritiikki ja niin edespäin.

Ajattelutavan mukaan taloudellisen arvon katsotaan syntyvän fundamentaalisesti ennen valtion toimintoja. Juuri siksi oikeisto jankuttaa työn tärkeydestä, ahkeruudesta ja sen sellaisesta: ajattelua ohjaa käsitys, jonka mukaan arvo tehdään ensin, ja valtio ulosmittaa omansa jälkikäteen. Useimmat ymmärtävät, että käsitys kuvaa huonosti modernia talousjärjestelmää, jossa valtion panos yhteiskunnallisissa ydintoiminnoissa koulutuksesta infrastruktuuriin on taloudellisen arvon luomisen ehto. Olennaisinta on kuitenkin, että modernia rahajärjestelmää tämä käsitys kuvaa vielä sitäkin huonommin. Jotta rahaa olisi ylipäänsä olemassa, tarvitaan valtion instituutioita tai vähintäänkin jotain vastaavankaltaista yhteisötason koordinaatiota. Eli juuri sitä, mikä on uusliberalismin mukaan kaikkein epäilyttävintä. Näin ollen uusliberalismi onkin hämmentävän valmis tuhoamaan modernin talouden.

Sitä saa, mitä tilaa

Euroopan rahaliitto luotiin uusliberalismin hengessä sellaiseksi, että valtion kulutusta rajoitetaan väistämättä. Rahaliiton perustana on poliittisesti itsenäinen, inflaation kontrolliin keskittynyt keskuspankki. Tämä voi kuulostaa tekniseltä, mutta kyseessä on uusliberaalin asenteen täydellinen tuotos. Poliitikkoja estetään päättämästä rahapolitiikasta ja varmistetaan että alijäämäisten budjettien pyörittäminen tulee valtioille kalliiksi, kun sijoittajille on pakko maksaa riskilisää. Taustalla on todellinen kamppailu siitä, mitä valtion fundamentaalisesti ajatellaan olevan. Eurovaltioiden asemasta on tehty uusliberaalin doktriinin mukainen, koska valtiokäsitys euron taustalla perustuu holtittoman ja korruptoituneen byrokraatin karikatyyiin. Valtio käsitetään siis markkinoilta rahaa lainaavaksi tahoksi ilman valtion erityispiirteiden huomioimista. Julkinen kulutus ei vaikeudu kriisin takia vaan siksi, että julkisen kulutuksen vaikeuttaminen on euron alkuperäinen tarkoitus.

Kuitenkin uusliberalistinen malli epäonnistuu juuri siksi, että valtion merkitystä kieltäydytään ymmärtämästä. Kun finanssisektori paisuu liian suureksi, julkisen vallan on tehtävä jotain, ettei koko systeemi romahtaisi. Julkisen talouden tasapaino ja avoimet rahamarkkinat eivät johda vakaaseen järjestelmään, kuten friedmanilaiset kuvittelivat. Kysyntää täytyy pitää yllä, ja muutenkin huolehtia talouden edellytyksistä, mikä taas maksaa. Ja valtioiden taas täytyy saada rahoituksensa jostain.

Kriisin aikana Euroopan johtajille on kirkastumassa, että valtioiden rahoituksessa täytyy olla jokin takaportti. Toisin sanoen on syytä olla mietittynä, mikä kassa toimii viimekätisenä rahoittajana tilanteessa, jossa valtion rahoituksen järjestäminen ei muuten onnistu ja tasapainotilan etsiminen leikkauksille on paitsi itsemurha, myös mahdotonta. Ensimmäisenä tämän takaportin puuttumisen huomasivat sijoittajat, jotka aivan oikein alkoivat pitää valtionvelkoja riskisijoituksena ja vaatia asiaankuuluvaa riskilisää. Viimekätisen rahoittajan puuttuminen tulee näin joka tapauksessa kalliiksi valtioille. Kun tilanne sitten kaatui poliitikkojen käsiin, linjaksi otettiin, että viimekätinen rahoitus järjestetään miten tahansa paitsi keskuspankin roolia muuttamalla. Päättäjillä on tai on ollut tarjota läjä erilaisia rahoituskanavia (jäsenvaltiot, EVVM, EVM, IMF), mutta tämä on edelleen sijoittajille sekavaa eli valtioille kallista. Sitä paitsi jokainen näistä malleista edellyttää budjettirahan kierrättämistä eli on jälleen hyökkäys julkisia budjetteja vastaan.

Keskuspankin ohella toinen keskeinen heijastuma tästä perustavasta ajatusmallista on moraalinen ajatus valtioiden "omista veloista", jotka on maksettava kunniallisesti itse. Veloille etsitään nyt maksajaa pitkin maita ja mantuja, koska ajatus ei toimi alkuunkaan. Valtion velkoja ei voi noin vain maksaa pois säästämällä. Pikemmin pitäisi olla jokin idea, miten velkoja voitaisiin mitätöidä. Itse asiassa se on ainoa järkevä asia, mitä tällä hetkellä voi tehdä. Mutta se taas luo vallitsevan opin mukaan vääriä signaaleja valtioille: että piikki on auki. Moral hazard. Ja juuri uusliberaali karikatyyri byrokraatista, jolla on piikki auki, on euroa kantavasti määrittävä vastapooli.

Kriisin ratkaisumallien pyörryttävä tekninen monimutkaisuus johtuukin ennen kaikkea yhdestä lausumattomasta tosiseikasta. Uusliberalismin periaatteista on nimittäin jo luovuttu täystuhon välttämiseksi, mutta sitä ei voi valitettavasti sanoa ääneen siinä mielessä, että rahoitukselle ja velalle kirjoitettaisiin uusia läpinäkyviä periaatteita. Valitettavasti tämä ääneensanomattomuus käy jatkuvasti paitsi monimutkaisemmaksi, myös kalliimmaksi.

Kilpailevat valtiot ja koordinaation pakko

Se uusliberalismista. Euron toinen ongelma on, kuten todettua, kansallisvaltio ja erityisesti ajatus kansallisesta edusta. Kansallisvaltiot on viritetty toimimaan kansallisen edun näkökulmasta. Vaikka ihmisillä saattaisikin olla jokin idea siitä, että kansallisvaltio on vanha ja kömpelö struktuuri, tästä ajatuksesta ei ole tietoakaan kun asioista tulisi sopia naapurimaan edustajan kanssa. Se ei johdu pahantahtoisuudesta, vaan kansainvälisen politiikan annetusta asetelmasta. Puolustinko yllä valtion suurta roolia? Tarkoitin julkista sektoria, julkista kulutusta, tulonsiirtoja ja sosiaalipalveluja. Nämä funktiot täytyy erottaa kansallisen intressin taakse linnoittautuneesta vahvasta valtiosta.

Euron perustajilla oli varmasti mielessään, että rahapoliittinen integraatio pakottaa syventämään talouspoliittista liittoa muutenkin. Eihän valuutta voi toimia niin, että tuotantorakenne on aivan erilainen eri paikoissa ja toiset velkaantuvat koska toiset tekevät ylijäämää. Jotta systeemi toimisi, pitäisi joka tapauksessa koordinoida kauppataseita ja pyrkiä yhtenäistämään tuotantorakennetta ja mielellään sopia yhteisistä minimipalkkasäädöksistä ja niin edespäin.

Lisäksi ainoa todellinen väline joka euron jäsenvaltioilla on keskinäiseen kilpailuun, on työvoiman oikeuksien polkeminen. Eihän siinä mitään jos ei kilpailtaisi keskenään. Eikä siinäkään mitään jos olisi oma rahapolitiikka. Mutta nykyinen järjestely, keskinäinen kilpailu ilman omaa rahapolitiikkaa, ei yksinkertaisesti toimi.
Viimekätisen rahoituksenkin hoitaminen on lähestulkoon mahdotonta, kun pitäisi saada sopu säännöistä, joilla se järjestetään. Jos toisiin ei lähtökohtaisesti luoteta, säännöt jäävät sopimatta. Siitä kärsivät kaikki. Typerintä asiassa on se, että todellinen talouspoliittisen koordinaation tarve antaa epädemokraattiselle komissiolle mahdollisuuden kaapata valta kaikilta vähänkään demokraattisilta elimiltä. Koordinaatio siis hoidetaan tavalla joka lakkauttaa demokratiasta merkittävän siivun.

Valtiot edelleenkin periaatteessa päättävät asioista, mutta komissiosta tulevien sääntöjen puitteissa. Kansalliset budjetit ovat suuria, mutta lopullinen sananvalta (ja sanktiovalta) on komissiolla. Jos sen sijaan olisimme valmiita luopumaan (suuresta osasta) kansallisvaltiotason talouspoliittista päätösvaltaa ja vahvistamaan keskustason demokraattisia elimiä (parlamenttia), demokraattisen talouspolitiikan luomiseen olisi jonkinlaiset mahdollisuudet. Lyhyesti: jos halutaan yhteinen raha, tarvitaan yhteistä talouspolitiikkaa, ja sitä voi tehdä joko demokraattisesti tai epädemokraattisesti. Keskenään kilpailevien kansallisvaltioiden asetelma johtaa helposti demokratian rajoittamiseen.

Mitä seuraa, tai on seuraamatta?

Entä sitten? Mitä tästä seuraa? Mikä kriisin olemus tässä on sitten tuotu esiin?
Toki voi käydä niin että euro hajoaa, eikä tällä pohdiskelulla enää ole ihmeemmin väliä. Taloudellinen krapula on silloin kova, maanosa painiskelee työttömyyden ja sosiaalisten ongelmien kanssa. Siitä selvitään jollakin tahdilla. Euroopan integraatio ottaa takapakkia muillakin aloilla. Kestää hyvin kauan ennen kuin vastaavanlaista kansallisvaltiot ylittävää poliittista toimijaa ryhdytään vakavasti kehittelemään seuraavan kerran, ja tämä tapahtuu varmasti jossakin Eurooppaa kiinnostavammassa paikassa, luultavasti Latinalaisessa Amerikassa.

Mutta kriisin olemuksesta vielä kolme asiaa. Ensinnäkin, internationalistisella vasemmistolla ja rahaliitolla on tänä päivänä yhteiset viholliset, eli mainitut uusliberalismi ja kansallisvaltioajattelu. On kuitenkin epäselvää, mitä yhteisistä vihollisista pitäisi poliittisesti päätellä, vai pitäisikö päätellä mitään – tai onko internationalistinen vasemmisto tällä areenalla ylipäätään minkäänlainen toimija.

Toiseksi, ongelmien aatteellisen ytimen paikantaminen uusliberalismiin ja kansallisvaltiohin kertoo vasta poliittisen asetelman. Asetelma antaa mahdollisuuden mitä moninaisimpiin poliittisiin asenteisiin. Samoin kuin kaikessa muussakin politiikassa, vallan tasapaino ja kyky ilmaista kantoja ratkaisevat, mitä tapahtuu. Kun eletään vielä kohtuullisesti toimivassa demokratiassa, kaikki on periaatteessa auki. Kyse on edelleenkin vahvimmin mielikuvista. Kamppailua käydään siitä, mitä valtio on. Politiikan sisältöä tuottava voima kansan äänestä talousteknokraatteihin tiivistyy lopulta siihen, mikä mielikuva tähän kysymykseen vastaamista ohjaa. Hyvinvointivaltio vai korruptio, kansallisen identiteetin tiivistymä vai vanhentunut politiikan kehys? Oikeastaan kyse ei ole edes hallitsevasta mielikuvasta, vaan hallitsevasta karikatyyrista.

Eurooppa saattaa olla edelleen siinä määrin demokraattinen, että kriisin lopputuloksena on juuri sellainen todellisuus, johon eurooppalaisten keskuudessa vallitseva valtiokäsitys sopii. Taloudellinen ja nationalistinen oikeistolaisuus saattavat todella olla maanosan vahvimmat poliittiset ideat. Ehkä yövartijavaltion kannatus on suurempi kuin sosiaalivaltion. Ehkä kansallisuusaate on lopulta vahvempi kuin kansallisvaltion yli tähyävät voimat. Ehkä eurooppalaiset saavat juuri niin huonon Euroopan kuin ansaitsevat. Enemmän tuloeroja, enemmän keskusvallan teknokratiaa, lippu salkoon.

Kolmanneksi, ja päästäkseni lopulta kiinnostavimpaan asiaan, tämä Eurooppa saattaa kaikesta komissaarivallasta huolimatta kriisiytyä niistä syistä, joita olen yllä yrittänyt kuvata. Hanke muuttuu mahdottomaksi. Tällöin uusliberalismin ja kansallisvaltion kriisi muuttuu kiinnostavaksi alussa mainitusta syystä: koska ne selvisivät 1900-luvusta ja kaikista julistetuista "historian lopuista". Euroa tuhoavat juuri nämä opinkappaleet, joiden selviytyminen on antanut niille jonkinlaisen post-ideologisen leiman. Parhaimmillaan tilanne saattaa karistaa niistä post-ideologisuuden ja saattaa ne kontekstiinsa. Lopulta ne ovat pelkkiä voittajia, ja sellaisena varsin sattumanvaraisia. Ne ovat edelleen voimissaan, koska hallitsevassa poliittisessa kuvittelutavassa ei ole muita yhtä vahvoja ja kokonaisvaltaisia maailman hahmottamisen malleja, jotka tarjoaisivat valmiin sanaston yhteiskunnan ja talouden toiminnan ja ongelmien selittämiseen.

Huonomman Euroopan resepti syntyy siitä, että tällaiset hallitsevat ajatusmallit vahvistavat kriisin hetkellä otettaan siinä tapauksessa, etteivät ne kriisiydy kunnolla. Jos uusliberalismi ja kansallisvaltio sen sijaan kohtaavat ajatusmalleina umpikujan, syntyy jotain aivan uutta jo siksi, että näin täytyy tapahtua. Poliittisen sanaston ja sosiaalisen todellisuuden hahmotustavan täytyy kuitenkin aina tulla jostain.
Nykymaailmaa katsoessa ajatus aivan uusista hahmotustavoista ei herätä ainakaan pelkkää pessimismiä.

Teppo Eskelinen

Demokratia ja omat mielipiteet

toimitus — Thu, 12 Jan 2012 21:08:23 +0200

Presidentinvaalikeskusteluissa Timo Soini on korostanut useaan otteeseen, että kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa. Lähtöjään tämä kuulostaa mukavalta ja vastaansanomattomalta näkemykseltä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Soini onkin käyttänyt tätä lausumaa keskusteluissa taitavasti kuvatakseen perussuomalaisten kannattajia väärinymmärrettynä ja vainottunakin joukkona.

Soinin vastakritiikki ei olekaan tuulesta temmattu. Tiettyjen perussuomalaisten riveissä toimivien aktiivien touhut ovat saaneet aikaan moraalipaniikkia, ja perusteltu kritiikki heitä kohtaan tahtoo pursuta yli äyräiden koskettamaan ketä tahansa perussuomalaista. Ei vaadita ruudinkeksijää ymmärtämään, että huitova kritiikki on omiaan vahvistamaan yhteisyydentuntoa myös siellä, missä olisi aitoja mielipide-eroja. Huolimaton perussuomalaisten kritiikki voi siis kääntyä itseään vastaan. Soinin retorinen johtopäätös ”oma mielipide ei voi olla väärä” hyppää kuitenkin yli laidan toisella tavalla.

Rinnastetaan se toiseen perussuomalaisten aivoriihen oivallukseen, joka on uudelleenlämmitetty klassikko sananvapaus- ja suvaitsevaisuuskeskustelusta ympäri maailman. Esimerkiksi Soini on usein valittanut, että hänen abortti- tai seksuaalisuuskantojensa kritiikki on osoitus suvaitsemattomuudesta, samoin kuin perussuomalaisen ”maahanmuuttokriittisyyden” kritiikki. ”Suvaitsevaiston fasismi ja darvinismi kukkivat”, kuten hän totesi blogissaan 3. tammikuuta. Toisia ihmisiä kritisoivat kannatkin ovat ”omia mielipiteitä”, joita ei saa kutsua vääriksi suoralta kädeltä. Näin Soini kuvaa itsensä demokratian ja vapauden puolustajaksi ja syyttää muita niiden loukkaamisesta.

Tätä lausumaa on kuitenkin vaikea pukea yhtä pehmoisenmukavaan asuun kuin alussa mainittua omien mielipiteiden puolustusta. Siksi kannan ongelmat ovatkin selvemmät. Poliittiset mielipiteet eivät voi olla koskemattomia ja muuttumattomia, vaan niihin kuuluu kiistely ja koettelu. Kyllähän ihmisten tulisi muuttua elämänsä aikana, niin ihmissuhteissaan ja kasvatuksensa aikana kuin yhteiskuntaan osallistuessaankin. Politiikka ei ole vain mielipiteiden nokittelua.

Ja tietysti jos mielipiteeseen kuuluu, että toiset ihmiset ovat alempiarvoisia, sillä on hankalat seuraukset sen kannalta, miten yhteiskunnassa edes voidaan elää. Kun ei suvaita ominaisuuksia, joille ihmiset eivät voi mitään (toisin kuin vaikka poliittisia mielipiteitä), ollaan vaarallisella alueella. Kaikkien ihmisten arvoa korostavan Soinin luulisi tämän hyväksyvän, mutta silti hän puolustaa kaikkien mielipiteiden oikeellisuutta.

Mutta tämä kritiikki ei liene Soinille kovin merkityksellistä. Perussuomalaiset ovat strategiassaan ymmärtäneet hyvin politiikan any publicity -puolen: tärkeintä on pitää huomio itsessä ja hallita keskustelua. Vaikka keskeiset kannat ammuttaisiin täyteen reikiä, kritiikin kohteenakin perussuomalaiset säilyttävät huomioarvonsa. Tässä vaiheessa se vaikuttaa olevan tärkeintä, kun asema suurena puolueena halutaan vakiinnuttaa. Soini totesikin Neloskanavan järjestämässä keskustelussa Pekka Haaviston kanssa, että joukot oppivat ajan myötä käyttäytymään kunnolla.

Valittaminen toisten suvaitsemattomuudesta osuu myös hyvin nykytilanteeseen. Jos on ihmisryhmiä, jotka kokevat, että heidän maailmankuvansa on ollut piilossa tai ”kielletty”, poliittisen korrektiuden peittämää, tällaiset kannanotot vetoavat heidän loukkauksen tunteisiinsa. Johdonmukaisuus ei ole tärkeintä vaan toisten löytäminen. Soinin mainittu blogiteksti osuu näihin tuntoihin taitavasti:

”Älä unohda epäonnistunutta ihmistä. He haluavat olla mukana, kunhan kokevat kelpaavansa. Siinä oli suvaitsevaisuusoppia selvällä suomella sanottuna. Ihmiselämä on pyhä. Elettävä se on – jokainen elämä. Ja sillä on luovuttamaton arvonsa.”

Tässä on taiten taottu yhteen ”suvaitsevaiston” kritiikki, omien mielipiteiden oikeus ja ihmisarvo. Mutta mitä tällainen kanta tarkoittaa lopulta politiikalle? Kannatettavalta kuulostavan pienen ihmisen puolustuksen rinnalle on liitetty näkemys politiikasta, joka on vastuuton minkä tahansa puolueen johtajalta.

Kannanotoissaan Soini nimittäin lopulta vastustaa kriittistä keskustelua. Perussuomalainen retoriikka maalaa kuvan omista näkemyksistä puhtaina ja alkuperäisinä ja vaatii niiden täydellistä loukkaamattomuutta. Ihmiset ovat siten joukossakin mielipiteineen yksin. Puoluekaan ei ole mielipiteitä muuntava ja kasvattava yhteisö – miten se voisi olla, jos jokaisen mielipide on oikea? – vaan pelkkä mielipiteitä puolustava elin. Tällainen puolue tai kansanliike ei voi kehittää omaa ääntä.

Demokratia ei tarkoita sitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä, ja että kaikkien tulee antaa kukkia. Se tarkoittaa, että mielipiteitä ei saa tukahduttaa väkivalloin, eikä valtiovalta saa hallita niitä.

Jokaisella on oikeus ja vapaus omiin mielipiteisiinsä. Mutta vaikka mielipiteeseen on oikeus, se ei ole automaattisesti oikea. Kuka tahansa ymmärtää, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Demokratiaan vapauden kumppanina – itse asiassa kaikkeen elämään –kuuluu, että mielipiteitä pyritään muuttamaan, toisiin koitetaan vaikuttaa. Miksi?

Koska politiikkaan täytyy kuulua ajatus, että toisilla on vääriä mielipiteitä, joiden halutaan muuttuvan. Politiikka on kamppailua näkemysten välillä, kamppailua ihmisten kannatuksesta. Näinhän on oltava: muutoin se kutistuisi vain valmiiden jääräpäisten eturyhmien väliseksi kädenväännöksi, jossa ei opita, muututa eikä kasveta. Maailma muuttuisi, mutta näkemykset siitä eivät.

Yhteiskunnissa on aina ristiriitoja, niin näkyviä kuin piileviäkin. Demokraattisen politiikan tarkoituksena on ratkoa niitä rauhanomaisesti ja antaa kaikille mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Demokraattinen politiikka joutuu myös aina kamppailemaan asioita vastaan, jotka estävät tätä, esimerkiksi kasvavia luokkaeroja, julkisen keskustelun monopoleja tai sukupuolten, etnisten tai uskonnollisten ryhmien välisiä oikeuksien eroja. Demokraattinen yhteiskunta ei synny vain äänestysmenetelmistä ja edustamisen tavoista, vaan se pitää synnyttää, kipeästikin, vapauden, demokraattisten käytäntöjen ja tasa-arvon kolmiyhteydessä.

Ja täytyy muistaa, että tämä ei vie väistämättä rauhaisaan lintukotoon. Se vain takaa, että yhteiskunnallisia konflikteja ei ratkaista väkivalloin.

Demokratiassa on siis olennaista, että mielipiteet joutuvat koetukselle. Jotkut niistä pääsevät valtaan, mutta on tärkeää, että pelin säännöt eivät tue mitään valmiiksi (esimerkiksi taloudellisen tietämyksen haastaminen on tärkeää, ettei asiantuntijatietoon voida vedota vailla kriittistä keskustelua). Valittaminen kritiikistä ylipäänsä on siis lähtökohtaisesti epädemokraattinen näkökulma. Kritiikin tavoista ja sisällöistä sopiikin valittaa.

Mutta keskustelua ja kiistelyä ei pidä vastustaa. Niiden puutteesta kärsisi koko suomalainen poliittinen keskustelu. Tällaisesta ylimalkaisesta mielipiteiden puolustamisesta seuraa vain arvojen teatteria, jossa roolit ja näyttelijät ovat valmiita.

Ville Lähde

Yhtä mieltä tieteestä

Risto — Tue, 20 Dec 2011 13:46:11 +0200

Rationaalisuuden ritarien sappi kiehui marraskuussa yli julkaisukynnyksen. Ruoansulatusnesteen maistelu ei sinänsä ole kummoista puuhaa, mutta kun läikyntä sai myös toisenlaisen ristiretkeilijän pukahtamaan, Jumalasta ja tieteestä eripuraajien yhteiset käsitykset valottuivat hauskasti.

Aamulehti 20.11. tarjosi mielipidesivuillaan terveyssosiologian professorin Markku Myllykankaan tuohtumukselle ja kliinisen fysiologian emerituksen Esko Länsimiehen pöyristykselle purkautumisväylän. Miehiä risoo muun muassa Jumalan kiittämien opinnäytteiden esipuheissa, uskontoihin liittyvien ilmiöiden tutkiminen, teologian opettaminen ja pappien kouluttaminen yliopistoissamme. Yhdestä erityisestä synnistä he antavat esimerkiksi toisen professorikaksikon Matti Leisolan ja Tapio Puolimatkan, nämä langenneet kun ovat tieteeseen kanonisoituina ihmisinä tuoneet julki henkilökohtaisia vakaumuksiaan ja vielä pönkittäneet niitä asiantuntija-asemallaan. Ylipäätään kaikenlaiselle "tieteen häpäisylle" pitäisi laittaa loppu. Tiedeyliopistojen olisi esimerkiksi "puututtava palkkalistoillaan olevien opettajien ja tutkijoiden tieteen vastaiseen toimintaan". Kirjoituksensa Myllykangas ja Länsimies lopettavat kuin manifestin:

"Oikeiden tiedemiesten ja -naisten on ryhdistäydyttävä. Taikausko ja sen harhaoppiset levittäjät on karkotettava tiedeyhteisöistä. Järjen valoa ei saa päästää sammumaan."

Skeptikkoduon puhdistushaikailuja on jo varsin asiallisesti perattu Aamulehdessä (23.11.) sekä kirjoituksen alkuperäisversion julkaisun yhteydessä Acatiimi-lehden numerossa 1/11. Lisäksi purkaus tuotti aimo massan blogitekstiä, joten siihen itseensä tuskin on syytä enempää paneutua. Eikä Tapio Puolimatkan vastine (23.11.) vihakaksikon hassutteluun ole sekään kummoisenkaan maininnan arvoinen. Vierekkäisinä nämä kirjoitukset kuitenkin osoittavat uskonto- ja tiedefanien ikiriidasta avartavan seikan: vaikka pukareiden positioilla on välimatkaa maasta taivaaseen, he osoittautuivat kovin yksimielisiksi.

Paneutukaamme siis kaikesta huolimatta hetkeksi Puolimatkan julkisiin ajatuskulkuihin. Aamulehdessä esitetty argumentti on ennestään tuttu [1]. Ensinnä hän väittää kristinuskon suuresti edesauttaneen – ellei kätilöineen – tieteen synnyssä. Ja tästä hän johtaa pääteesinsä: kristillisyys on aina ja nykyäänkin niin elimellinen osa tiedettä, että sen amputoiminen rationaalisesta ja järjestelmällisestä tiedonkeruuprojektista olisi älyllinen itsepetos ja johtaisi vääjäämättä tiedepuuhastelun perikatoon.

"Kristillinen teologia tarjosi siis tieteelliselle vallankumoukselle lähtökohtaolettamukset, jotka mahdollistivat tieteen räjähdyksenomaisen edistyksen. Siitä syystä professorien halu eristää teologia tiedeyliopiston ulkopuolelle on kuin lobotomian haikailemista itselle."

Lienisi mainitsemattakin selvää, että ilman ylettömän suopeaa tulkintaa tämä on silkka geneettinen virhepäätelmä – ja mitä muuta tämä voisi olla, se ei ole lainkaan selvää. Jos nyt kuitenkin pinnistää oikein kovasti, saattaa ymmärtää haparoivan tolkun professorismiehen väitteiden takana. Hän ilmeisesti jättää mainitsematta sen piilopremissin, joka tekee argumentista edes kaukaisesti pätevän. Jottei jo transsendenssin taa voisi nähdä tätä väitteiden johtoa epäpäteväksi, on tiede ymmärrettävä jonkinlaisella käsitteellisellä välttämättömyydellä yhtenäiseksi massiiviksi, jonka synnyinominaisuudet eivät voi muuksi muuttua. Tieteen toisenlaiseksi tuleminen johtaisi välttämättä sen tuhoutumiseen, perusteettomuuteen, pimeyden valtakuntaan ja kaikenlaiseen iljetyksen kauhistukseen. Puolimatkan täytyy siis ajatella, että tiede on yksi, yhtenäinen, mahtava monoliitti. Jos se on kristinuskosta siinnyt, se on kauttaaltaan uskonnollista – ja opettaahan jo Raamattu, että isot rakennelmat on tehtävä uskonkalliolle.

No, tällainenhan nyt on aika tavallista horinaa. Juuri siksi ei pitäisi olla yllätys, että uskontoentusiastien lisäksi myös monet tiedeintoilijat jakavat samasta science fictionista vain vähän eroavan variantin. Myllykankaan ja Länsimiehen kirjoitus on tästä perin alleviivaava esimerkki. Heillekin tiede on yhdestä rakennussarjasta konstruoitu jättikappale. He ymmärtävät sen toisaalta suunnattomaksi laitteeksi, jonka kampea kun kääntää, putkahtelee ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan perusteltuja tosia uskomuksia. Homogeenisen rakenteensa vuoksi vehje on kuitenkin niin hauras, ettei siihen sovi syytää aivan mitä tahansa. Ehei, jos data ei ole kosher, jos kone erehtyy syömään uskontojen tai muiden huuruilujen saastuttamaa syötettä, saattaa se alkaa tulostella ties mitä hullutuksia. Samoin käy, jos vääräuskoiset pääsevät operoimaan tätä tuotantovälinettä. Heidät on siis karkotettava. Ja myös vanhurskaiden joukkoa on valvottava tarkoin, sillä pahimpia vihulaisia ovat revisionistit, jotka vehkeilevät selän takana vaikka väittävät olevansa hyvien puolella – niin kuin nyt kansakunnan epäilijäkerhosta katsottuna Leisola ja Puolimatka tekevät.

Jotta riita olisi alkujaankaan mahdollinen, täytyy kiistapuolien olla yksimielisiä kinattavaa asiaa paljon laajemmasta pohjasta. Tieteestä jankuttavien teistien ja huuhaanmetsästäjien kilpahoilanta osoittaa kuitenkin vielä pidemmälle käyvän teesin: jopa ohipuhuminen nousee yhteisymmärryksestä. Kenties tämä johtuu siitä, että asian äärelle päädytään samojen käsitysten innoittamina.

Aamulehdessä mielipidehtineet professorit uskovat tieteen voittojen olevan sen ansiota, että tieteentekijät jakavat yhden oikean yleiskäsityksen kaikkeudesta. Vain se varmistaa tieteelle vakaan pohjan – jos perusta menetetään, vaivutaan pimeyteen. Ilmeisesti juuri tämä usko tuottaa molempien ääripäiden kummalliset näkemykset. Ainoa ero on siinä, minkä maailmankuvan on sattunut rouva Fortunalta saamaan.

Ehkä parempi tieteenfilosofian opetus säästäisi meidät tällaiselta. Vaikka anything ei kävisikään, ei tutkijoiden tarvitse jakaa samoja käsityksiä elämästä, universumin perustasta tai todellisuudesta ylimalkaan. Riittää, että he kykenevät puhumaan keskenään.

Risto Koskensilta

Viitteet

1 Esimerkiksi TV7:n keskusteluohjelma Café Raamatun katseleminen on mainio tapa tutustua prof. Puolimatkan projektiin. Ks. esim. Café Raamattu Extra.