Verkkoloki

Julkista keskustelua Pekka Himasen tieteenä myydystä tutkimushankkeesta ja muuna elukkana myydystä hevosesta on yhdistänyt sama retorinen koukku. Sen mukaan kaikki muu keskustelu tähän mennessä on keskittynyt epäolennaisuuksiin, ja olennaisin, varsinaisin tai tärkein asia on jäänyt huomiotta. Syytöksen hienostuneemmassa versiossa koko julkinen keskustelu, etenkin sosiaalinen media, tuomitaan varmuuden vuoksi etukäteen turhaksi ja tyhmistäväksi vauhkoiluksi. Ja vaikka joku muu olisi tästä tärkeästä asiasta sattunutkin mainitsemaan, juuri tällä kertaa se tulee sanottua kunnolla ja oikein.

Long Playn artikkelissa ruodittu Himasen johtama tutkimus on herättänyt keskustelua tuon työn laadusta, tutkimuksen rahoituksesta, tutkimuksen ja mielipidekeskustelun erosta, tutkimuksen poliittisesta ohjauksesta, filosofian luonteesta, tieteellisistä instituutioista ja vertaisarvioinnista sekä akateemisen ja ei-akateemisen toiminnan suhteista, näin joitain suosikkiaiheita mainitakseni.

Hevosenliha on kirvoittanut ihmisiä pohtimaan ruuan kotimaisuusastetta, elintarvikemerkintöjä, lihantuotannon oikeutusta, teollista ruuantuotantoa, hevosen kulttuurista symboliarvoa ja ties mitä muita aiheita.

Niin koni kuin filosofikin ovat osoittautuneet yllättävän monisäikeiseksi otukseksi. Toisten mielestä pitäisi kuitenkin setviä vain yhtä säiettä kerrallaan.

”Epäolennaisen” aiheen esiin nostaminen tuntuu herättävän suurtakin turhautumista ja kiukkua. Kun joku haluaisi korostaa Suomen Akatemian toiminnan ongelmallisuutta, filosofiakäsitysten ruotiminen vie huomiota väärään suuntaan. Kasvissyöntiä propagoiva äityy ilkkumaan niitä, joita ”väärän lihan” syöminen harmittaa. Huomioarvoon suhtaudutaan kuin rajattuun luonnonvaraan.

Tällaista kritiikkiä leimaa kuitenkin virheellinen ajatus julkisen keskustelun hallittavuudesta. Kun jokin tärkeäksi koettu asia on saatu julkiseen keskusteluun, tai jokin satunnainen tapahtuma tarjoaa keinon tarttua siihen, pyritään kaikin voimin pitämään kiinni omasta näkökulmasta ja vastustamaan muita. Tällaisten julkisten keskusteluiden monihaaraisuus ja tietynlainen kaoottisuus on kuitenkin väistämätöntä. Maailman ilmiöt liittyvät itsessään moniin asioihin, joten rönsyily on ymmärrettävää niiden itsensäkin perusteella, puhumattakaan siitä, että tapahtumien monitulkintaisuus antaa eväitä kirjaviin keskustelunavauksiin.

”Turhan” keskustelun mollaaminen nojaa naiiviin oletukseen siitä, että ihanteellinen julkinen keskustelu olisi tyylikästä ongelmanratkaisua ja selkeästi eroteltujen teemojen käsittelyjä. Tällaisia tilanteita ei koskaan kuitenkaan pääse syntymään, vaan julkinen keskustelu on aina myös käynnissä ja kesken olevaa asioiden pohdiskelua, maailmankuvien rakennusta, oletusten purkamista ja niiden ylläpitoa sekä tietysti myös ennakkoluulojen leikkiä.

Ehkä löyhä kasvatus- ja valistusanalogia selventää asiaa. Yhteiskunnallinen valistustoiminta ei koskaan ole valmista eikä periaatteessa voi rakentaa edellisen varaan kovinkaan paljon, koska aina on olemassa seuraava sukupolvi tai uusi yleisö, jolle asiat ovat uusia. Jokainen julkinen keskustelu on omalla tavallaan asioiden uusi sukupolvi, joka vie mielipiteen, oletusten, uskomusten ja tiedon erojen törmäyskurssille aivan kuin edellisetkin.

Mahdollisten näkökulmien moninaisuus on olennainen ja tärkeä osa julkista keskustelua. Hyvässä ja pahassa on mitä olennaisinta, että yksittäinen tapaus voi herättää moninaisen teemojen joukon. Yhteiskunnalliseen huomioarvoon nimittäin liittyy se jännite, että vaikka yhteen ilmiöön riittää kosolti näkökulmia, yhtaikaa ei yleensä ole laajaa keskustelua monenkaan ilmiön äärellä. Yhteiskunnallista keskustelua käydään väistämättä tällaisessa muuttuvassa maastossa. Ylemmyydentuntoinen ja elitistinen halu pysyä loitolla ja puhtaana alentavista ”massojen” keskusteluista on vain merkki siitä, että yhteiskunnallisen keskustelun perusluonnetta ei ymmärretä. Asiat eivät etene vain keksimällä parhaita argumentteja vaan jatkuvalla keskustelulla, perustelulla, vakuuttamalla, yhä uudelleen. (”Likaisintahan” tässä on, että pölhökustaamaineessa rypevä sosiaalinen media on osoittautunut yllättävän merkitykselliseksi voimaksi.)

Sitä paitsi ehkä nuo turhat keskustelunjuonteet olisivatkin hyödyllisiä, jos niitä suostuisi kuuntelemaan? Ehkä ne paljastavatkin omia jumiutumisia ja ongelmallisia oletuksia?

Tietynlainen keskustelun kritiikki kuuluu asiaan: huonot argumentit ovat huonoja argumentteja. Asiavirheet eivät kuulu asiaan. Pekka Himasen kalsarikänneillä ei pitäisi olla mitään tekemistä kyseenalaisen tutkimuksen tai oikeastaan minkään muun kuin Pekka Himasen kännien kanssa. Toisaalta kritiikin leimaaminen ”kateudeksi” tai ”koulukiusaamiseksi” on yhtä lailla halpaa henkilöön käymistä –ja samalla sivuuttaa muiden keskustelijoiden sisällölliset väitteet.

Keskustelun taitoja koulimalla voi kuitenkin yrittää pitää huolta siitä, että ei tule avanneeksi ovia, joista ei halua kulkea. Jos ei halua keskustella filosofian luonteesta ja sen demarkaatiorajoista, ei kannata mollata yleisluontoisesti ”soveltavaa” tai ei-akateemista filosofiaa. Jos ei halua käydä keskustelua vertaisarvioinnin toimivuudesta, kannattaa vältellä liian kärjistettyjä tai ihanteellisia näkemyksiä siitä. Ylipäätään naiiveista hallinnan haaveista luopuminen ei tarkoita, etteikö keskusteluun kannata yrittää vaikuttaa.

Silti yksittäisen keskustelijan mahdollisuus kontrolloida keskustelua on aina rajallinen. Tämä on oikeastaan sama ongelma kuin kirjoitusten vastaanotossa. Juuri kukaan ei tule tulkitsemaan ja ymmärtämään tekstiä niin kuin tekijä toivoisi, ja etenkin yhteiskunnallisten kirjoitusten vastaanotto lähtee käsistä erittäin nopeasti. Mikään taidokkuus ei tätä estä, eikä sen tulisikaan. (Jonkun mielestä tämäkin teksti on ylimielistä ulkopuolista mestarointia, ja siitä vaan.)

Aika harvoin suomalaisessa julkisessa keskustelussa kiinnostutaan tieteen rahoituksesta, tieteellisestä vertaisarvioinnista puhumattakaan. On pelkästään ymmärrettävää, että eri aiheille yritetään löytää julkista tilaa – ja sen myötä kuljetaan hiljalleen yhä kauemmas yksittäistapauksesta kohti yleisempää.

Tulokset eivät ole koskaan ihanteellisia. Joskus keskustelut suistuvat lopullisesti kapeaan ja hedelmättömään umpikujaan. Parhaimmillaankin saavutukset ovat hetkellisiä, mutta se on historiassa elämisen luonne.

Ville Lähde

 

Suomalaisten ongelma ei ole kateellisuus vaan kateellisuudesta syyttäminen. Mikä tahansa kritiikki voidaan lakaista pois mielestä toteamalla sen perustuvan kateuteen. Tosin eilen aamulla kävi ilmi, ettei tämä temppu ole vieras espanjalaisillekaan. Professori emeritus Manuel Castells oli lähestynyt Helsingin Sanomia kirjeellä, jossa hän toteaa Pekka Himasen osakseen saaman arvosteluryöpyn johtuvan kateudesta. Sosiologi ei vastaa ainoaankaan sisällölliseen kysymykseen, joita hänen ja Pekka Himasen ryhmän selvitystyöstä, sen rahoitusprosessista tai suunnitelman ja työn laadusta on esitetty. Sen sijaan Castells keskittyy puolustamaan Pekka Himasen akateemisia saavutuksia. Miten hän tekee sen?

Professori emeritus väittää, ettei humanistisilla aloilla ole tavatonta päätyä julkaisemaan artikkeleita muissa kuin vertaisarvioiduissa sarjoissa. Tämä pitää paikkansa. Moni humanistisen alan tutkija on julkaissut muualla, mutta käytännössä kaikki akateemisesti meritoituneet humanistit ovat julkaisseet paljon myös vertaisarvioiduissa sarjoissa. Nämä kaksi eivät sulje toisiaan pois.

Tämän jälkeen Castells hämmästyttää vähättelemällä omia tieteellisiä ansioitaan.  Hän ei malta olla mainitsematta mitaleitaan, palkintojaan, saamiaan kunniatohtorin arvoja ja jäsenyyttään British Academyssa sekä American Academyssa, mutta luettelon jälkeen hän väittää, että on "julkaissut varsin vähän artikkeleita vertaisarvioiduissa julkaisuissa". Tämä on puppua. Castellsin julkaisuluettelo löytyy netistä osoitteesta http://www.manuelcastells.info/es/CastellsMCV_cas.pdf. Jokainen voi tutustua hänen vertaisarvioiduissa journaaleissa julkaistujen artikkeleidensa määrään. Se ei ole vähäinen. 

Professori emeritus katsoo tärkeäksi korostaa, että hän on väitetystä puutteesta huolimatta yksi siteeratuimmista yhteiskuntatieteilijöistä maailmassa. Mihin tämän komea asema perustuu? Se perustuu siihen, että vertaisarvioiduissa journaaleissa julkaistuissa artikkeleissa viitataan häneen. Jos vertaisarvioitujen julkaisusarjojen merkitys tieteessä kyseenalaistetaan, kyseenalaistuu myös niihin perustuva Castellsin asema yhtenä merkittävimmistä yhteiskuntatieteilijöistä.

Castells nostaa esiin teoksen The Hacker Ethic and the Spirit of the Information Age (2004, suomeksi Hakkerietiikka ja informaatioajan henki ilmestyi 2001) esimerkkinä  Himasen todellisista ansioista. Sitä on "luettu ja tutkittu yliopistoissa ympäri maailman". Tämä pitää paikkansa. Tosin voidaan kysyä, missä määrin teokseen sisältyvä Linus Torvaldsin kertomus siitä, mikä saa hakkerin jaksamaan, ja Castellsin oma summaus teossarjansa The Information Age  tutkimustuloksista sekä uusien löytöjen esittely, for the first time, ovat olleet kiinnostuksen varsinaisia kohteita. Castells viittaa myös siihen, että Himasen muita kirjoituksia ovat julkaisseet Oxford University Press ja "ja muut tiukasti vertaisarvioituja tutkimuksia julkaisevat kustantamot". OUP on julkaissut Himaselta vain Castellsin kanssa yhdessä kirjoitetun kirjan. Mistä muista teoksista Castells puhuu, jää hämärään. 
  
* 
 
Haastatteluista kieltäytynyt Castells puolustaa kirjeessään tutkimusjohtajakollegansa tieteellisiä ansioita. Mielestäni hän ei tee sitä kovin onnistuneesti, mutta tämä on sivuraide koko tapahtumaketjussa. Castells ei ehkä itse ymmärrä, kuinka poikkeuksellinen hänelle Suomen Akatemian taholta suotu rahoitus on. Hän on ohittanut kaikki suomalaiset tutkijat epävirallista tietä hakemuksella, johon liittyy useita epäselvyyksiä ja omituisuuksia.

Tässä joitakin esimerkkejä:

– Hakemuksen budjettiin on sisällytetty mm. kuluja (30 000 euroa),  joista kerrotaan, että ne ovat "kirjanpidollisesti jo toteutuneet". En ole varma, mitä tällä tarkoitetaan, mutta vaikuttaa siltä kuin hakemukseen olisi laitettu mukaan lasku jo tehdystä työstä tai muista aikaisemmista kuluista. Tällaista mahdollisuutta ei muilla ole.

– Hakemuksen suunnitelma on poikkeuksellisen ylimalkainen. Siinä ei kerrota selvityksen lähteistä tai tutkimusmateriaalista. Selvityksen kerrotaan olevan eri maita vertaileva, mutta suunnitelmassa ei kerrota, mitä muuttujia vertaillaan. Tämä johtaa siihen, ettei kukaan hakemuksen perusteella lopulta tiedä, mitä tutkitaan tai selvitetään. Suunnitelmasta ei löydy tietoa myöskään metodeista. Suunnitelmassa toistuvat vain sanat analyysi ja synteesi.

– Hakemuksessa esiteltyjen tutkimusryhmän jäsenten taustatiedoissa on ilmennyt epäselvyyksiä. Lisäksi jää epäselväksi, milloin tutkijat suorittavat luvatun osuutensa työstä, josta suuri osa tehdään ilmaiseksi. Kuulostaa kovin epäuskottavalta, että jokainen tutkimusryhmän jäsen tekisi 3–12 kuukautta palkatonta työtä selvityksen hyväksi. Epäuskottavuutta lisää se, että ryhmän jäsenet eivät suostu kommentoimaan asiaa. Sopimuksessa ei myöskään ole pykälää, jossa he sitoutuvat toimimaan projektissa päätoimisesti. Onko niin, että sellaiseen ei ole sitouduttu? Jos on sitouduttu, niin mahtavatko kaikkien heidän työnantajansa olla tietoisia siitä, että tutkijat ovat sitoutuneet tekemään muita töitä täysipäiväisesti 10–24 kuukautta?

– Olennaisin ja ansaitusti eniten julkista kohua aiheuttanut poikkeus muita sitovista käytännöistä on, että hanketta ei kilpailutettu lainkaan.

Kun näitä asioita on yritetty selvittää, kukaan ryhmän jäsenistä ei ole suostunut vastaamaan kysymyksiin. Epäilen, että nämä seikat selittävät hankkeen osakseen saamaa kritiikkiä paremmin kuin kateus, joka sivumennen sanoen on tuttu myös pääministeri Kataisen ja hänen  puolueensa argumentaatiovalikoimasta.[1]
 
*
 
Kataisen puheenparressa pysytelläkseni on myös katsottava, miltä prosessi näyttää. Se näyttää pahalta.

Suunnitelman puutteiden ja sen kiireellisen käsittelyn perusteella vaikuttaa siltä, että mitään tutkimusprojektia ei ole ollut kasassa silloin, kun rahoituksesta sovittiin. Jos ei ole tietoa tutkimusaineistoista, ja kun metodien tai lähestymistavan (conceptual frameworkin) luonti on sijoitettu suunnitelmassa vasta osaksi rahoitettavaa projektia, niin tutkimuksesta on mahdotonta saada riittävän tarkkaa käsitystä sen kriittiseen arviointiin. Ehkä prosessista syntynyt kuva vielä kumotaan, mutta nyt näyttää siis siltä, että pääministeri on järjestänyt pienelle piirille rahaa itsensä toteuttamiseen. Tai sitten Himanen on vienyt Kataista kuin litran mittaa.

 

*
 
Kiireisen aikataulun vuoksi Suomen Akatemialle ei jäänyt mahdollisuutta arvioida hakemusta. Hakemus tuotiin käsittelyyn niin, ettei siihen ollut mahdollista tutustua etukäteen, saati sitten asettaa Akatemian normaaliin arviointiprosessiin. Päätös tuli tehdä kyseisessä kokouksessa. Jyrki Katainen otti näin ollen tiedeasiantuntijan roolin ja vastuun. Se on hänelle liian iso.

Kiireisestä aikataulusta ja pääministerin roolista huolimatta myös hankkeen rahoittajat toimivat kyseenalaisesti. Ainakin Suomen Akatemialla pitää olla kanttia viheltää peli poikki silloin, kun siihen on aihetta, vaikka ehdotukset tulisivat pääministeriltä.
 
 
Sami Syrjämäki
 

Viite

1. Esimerkiksi: "Pienituloisten veronkevennykset on ontto ajatus. Veronkevennysten ja tukien arvostelu perustuu vahingolliseen kateuteen", Jyrki Katainen, Helsingin Sanomat 25.7.2008 A4. 
 
Lisälukemista

Pekka Himasen haastattelu (haastattelijana Tarja Laukkanen). niin & näin 2/10
Antti Salminen, Kukoistus ja luopuminen. niin & näin 2/10. (Kirjoituksen varhaisempi versio Filosofia.fi-verkkolokissa). 
Raija Julkusen arvio Pekka Himasen teoksesta Kukoistuksen käsikirjoitus. niin & näin 2/10.

 Paul-Erik Korvela arvio Pekka Himasen teoksesta Kukoistuksen käsikirjoitus. Politiikka 2/10.

Verkkolinkkejä

– Sininen kirja Valtioneuvoston sivuilla:
http://valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/pdf/2012/sininen-kirja/fi.pdf

– Raija Julkusen arvio Sinisestä kirjasta:
www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/104372/julkunen.pdf

– Talouselämä julkaisi aiheesta kriittisen uutisen jo elokuussa. Sivulta löytyy linkki yhteistyösopimukseen, joka sisältää hankesuunnitelman: 
http://www.talouselama.fi/uutiset/valtio+tilasi+professori+himaselta+kalliit+visiot++lahes+miljoonan+lasku+ilman+kilpailutusta/a2140631

– Long Playn artikkeli, joka nosti asian uudelleen julkisuuteen:
http://longplay.fi/himasen_etiikka/

– Markku Koivusalon haastattelu Savon Sanomissa:
http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/kirjoitukset-tieteen-vastaisia-pamfletteja-tutkijaliiton-puheenjohtaja-ruotii-himasta-kovin-sanoin/1302706

– Panu Raatikaisen blogikirjoitukset:
http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/133573-pekka-himanen-ja-tieteelliset-ansiot
http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/134213-pekka-himanen-ja-tieteelliset-ansiot-osa-2

– Juhani Yli-Vakkuri laittoi Himasen vertaisarviointiin. Panu Raatikainen raportoi tuloksista

http://panuraatikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/134294-himanen-joutuu-vertaisarviointiin

– Juha Suoranta puolustaa hanketta:

http://suoranta.wordpress.com/2013/03/01/totuus-himasgatesta-vastauksia-silfverbergille-ja-vehkoolle/
http://suoranta.wordpress.com/2013/03/02/lisaa-vastauksia-vehkoolle/

– Katleena Kortesuo analysoi Sinisen kirjan retoriikkaa, käsitteistöä ja kieltä:
http://www.hyvejohtajuus.fi/10420/himasen-sininen-kirja-on-yhta-guggenheimia/

– Valtioneuvoston tiedotteita:
http://vnk.fi/hankkeet/tulevaisuusselonteko358587/Kansainvaelinen_tutkimushanke/name.jsp
http://valtioneuvosto.fi/ajankohtaista/puheet/puhe/fi.jsp?oid=368529

– Manuel Castellsin kirje Helsingin Sanomille kokonaisuudessaan
www.hs.fi/politiikka/Himasta+puolustavan+Castellsin+kirje+kokonaisuudessaan/a1362024701713
 

 

 

Viime aikoina on puhuttu paljon taiteen demokraattisuudesta, kansallisesta taiteesta ja tavallisten ihmisten taiteesta. Demokratia on mukava sana, joten vaatimuksen taiteen demokraattisuudesta pitäisi kai olla kiva asia, mutta pääasiassa siihen tukeutuen on mätkitty sellaista taidetta, josta ei pidetä – ja jota ei mielellään suotaisi toisillekaan ihmisille.  

Perussuomalaisten äkkiväärä taidepoliittinen ohjelma vastusti ”tekotaidetta” tai ”rappiotaidetta” ja puolusti kansallista taideperintöä. Sitä kuvattiin ovelaksi politikoinniksikin, mutta vaalien jälkeen teema on nostettu esille uudestaan, ei niinkään taktisessa hengessä.

Toisaalta kritisoidessaan Paavo Arhinmäkeä Esa-Pekka Salonen puolusti demokraattisen kansakunnan – ja vasemmiston ponnistusten – luomaa sivistyksen projektia ja ennen kaikkea sen ”korkeakulttuurisia” ilmentymiä. Tosin on huomattavaa, että Salosenkin retoriikassa elää ajatus yhteisestä identiteetistä, hänen kuvakielellään suomalaisuuden puunrungosta. Paavo Arhinmäki on sivumennen sanoen joutunut näissä keskusteluissa niin epämääräisen rappiotaiteen puolustajan kuin kansallisen korkeakulttuurin murentajan rooliin.

Nuo näkyvimmät tapaukset peittävät kuitenkin taakseen laajemman keskustelun. Etenkin teatteritaiteen saralla on puhuttu paljon yhteiskunnallisen taiteen paluusta, ja lukuisissa arvioissa on kiitetty sitä, että tärkeistä asioista osataan taas puhua tavallisten ihmisten äänellä, ei liian taiteellisesti.

*

Äänekkäimmin taiteen demokraattisuutta penäävät eivät vaadikaan sitä, että kaikilla pitäisi olla oikeus tehdä taidetta. Sen sijaan oletetaan – ei, vaaditaan – että kansanvaltaisuuden tulisi ulottua sisältöön asti. Tarvitaan kansan taidetta, kansalle tehtyä tai kansan sanelemaa taidetta.

Demokratia ei kuitenkaan ole sisältö, vaan se on yksi tapa käydä kädenvääntöön yhteiskunnallisista konflikteista niin, että ne eivät muutu väkivallaksi kaduilla. Se on yhteiskuntamuoto, jossa valtaa ja sitä myöten toimintamahdollisuuksia yritetään jakaa laajalle joukolle. Demokraattisuutta on yritetty toteuttaa sekalaisin seurauksin, mutta ajatuksen ytimessä on kansanvaltaisuus – poliittisen toiminnan pitäisi olla mahdollista säädystä ja verenperinnöstä riippumatta.

Koska yhteiskuntia ei rakenneta vain poliittisilla foorumeilla, demokraattiset järjestelyt eivät voi taata, etteikö luokkajakoja syntyisi. Siksi politiikka ja talous ovat perimmiltään jännitteisessä suhteessa. Demokratia kriisiytyy, jos politiikka jää alisteiseksi taloudelle.

Mitä demokraattinen taide voisi tältä pohjalta tarkoittaa? Mitä on taiteen demokraattisuus, jos se ei olekaan vaatimuksia taiteen sisällöstä? Tällainen taide osallistuu omalla tavallaan julkisen elämän muodostamiseen ja kriittisen ajattelun ylläpitämiseen. Tälläkin elämänalueella käydään sitä samaa keskustelua ja kamppailua, joka leimaa demokraattista politiikkaa.

Se ei siten ole yhteisen perinnön tai kansalaisuuden dogmien ylläpitämistä – sehän olisi nationalistista taidetta, konsensuksen tai enemmistön ehdoin tehtyä taidetta. Jos taiteesta kuihtuu yhteiskuntaan väistämättä kuuluva kiistaisuus, sekin kriisiytyy.

 *

Vaikka taiteelta vaaditaan kansanvaltaisuutta, ei välttämättä puhuta enemmistön äänellä. Perussuomalaisten taidepoliittinen härnäys perustui tuttuun populismin kaavaan. ”Kyllä kansa tietää” on vain ”kyllä minä tiedän” toisin sanoin ilmaistuna. Kun kansan tahto on korkein laki, käytetään omien näkemysten tukemiseen auktoriteettia, jota ei tarvitse eikä voi todentaa. Se on oman erinomaisuuden korostusta kansanvaltaan verhottuna.

Mutta jos kansa tietää jo, miksi ylipäätään puhua mitään? Miksi muka kansalle pitää kertoa, mitä se jo tietää? Mitä virkaa sellaisella taiteella olisi? Muuta kuin kertoa kansalle, mitä sen oikeasti pitäisi olla?

Toisten mukaan taiteen demokratia taas rakentuu markkinoille. Suosittu on hyvää, hyvästä maksetaan, ja myyminen on tai sen pitäisi olla taiteen arvon mittari. Markkinat ovat kuitenkin huono vertauskuva demokraattiselle kiistelylle, keskustelulle ja (toivottavasti) kehitykselle jännitteiden kautta. Jos suosituin on jo valmiiksi parasta, mitään muutosta ei koskaan voi tapahtua. Uusi mukautuu ja laimentuu vakiintuneeseen makuun, eikä taiteellisia murroksia tapahdu. Hyvän on sopeuduttava ennestään hyvään, eikä uutta saa tai kannata etsiä.

Millainen olisi koulu, jossa tehtäisiin vain sitä, mikä on kivaa ja osataan jo hyvin? Millaista olisi tiede, jossa tutkittaisiin vain jo tunnettua? Jos kansa tietää ja markkinat opastavat, miksi meillä ylipäätään on olemassa kulttuuria – tai kouluja, kasvatusta, sivistystä, politiikkaa?

 *

Taiteessa käsitellään mitä monituisempia aiheita mitä erilaisimmin tavoin, eivätkä ne läheskään aina ole kovin poliittisia – eikä näin tarvitsekaan olla. Mutta jos taide käsittelee yhteiskunnallisia tai poliittisia aiheita, sen pitäisi monen nykyään ”demokraattisuutta” korostavan näkemyksen mukaan puhua suoraan, kiertelemättä, hienostelematta – ja mieluiten ”tärkeistä asioista”. Törmäsin tähän taannoin hyvin erilaisissa teatteriesityksissä: Tampereen teatterin Kuin ensimmäistä päivää  ja Teatteri 2.0:n Alkutuotanto.

Kuin ensimmäistä päivää itketti ja nauratti yleisöä kertomalla siitä, minkä kaikki tiesivät, ja tavalla, jolla kaikki puhuivat. Työelämässä ahdistuu, tehostaminen ja kehittäminen rassaa, ja vanhimmat jätetään hunningolle. Alkutuotanto taas saarnasi roolihahmojensa suulla tuttua linkolalaista kertomaa maailman kurjasta tilasta ja nykyajan kauheudesta. Kuten totesin kirjassa Linkolan ajamana, Linkolan kanssa ollaan helposti samaa mieltä, koska sanoma on niin suoraviivainen ja lohduton, ettei mitään kuitenkaan tarvitse tehdä.

Kumpikin esitys jätti tietoisesti taiteellisen etäännyttämisen sikseen. Kummassakin henkilöhahmoista tuli näytelmän ”suorapuheisen” viestin välineitä. Välillä itkettiin ja naurettiin yhteenkuuluvuuden tunteen vuoksi, mutta pääosassa oli ”tärkeiden aiheiden” käsittely niin, että yleisö saatiin nyökyttelemään yksissä tuumin, vahvistamaan sanoman tärkeys.

Mutta jos hallitseva kokemus on ”juuri noin, noin minäkin olen aina ajatellut”, taide on epäonnistunut edellä kuvatussa demokraattisessa tehtävässään. Mikään ei ole muuttunut, on vain palautettu mieleen etukäteen tiedetty. Mitä itua missään on, jos kaikki oli jo valmiiksi katettu? Totta kai esitys tai teos voi havahduttaa ottamaan selvää, kiinnittää huomiota – ja tämä on arvokasta etenkin silloin, jos joitain ongelmia tai kysymyksiä ei ole saatu nostettua muuten julkisuuteen. Tämä on yksi poliittisen taiteen eittämätön tehtävä. Mutta tuollaisten harvojen hedelmällisten mobilisaation hetkien ulkopuolella tällainen osoitteleva ja toteava taide ei haasta ajattelemaan uudestaan ja pidemmälle. 

Tuossa demokraattisessa – kiistelevässä ja keskustelevassa – tehtävässä onnistutaan vasta, kun vanhasta joudutaan luopumaan tai sitä joudutaan muokkaamaan. Naurussa ja itkussa ei ole mitään vikaa, ei liioin viihtymisessä, kauhussa tai järkytyksessä, mutta yhteiskunnallisesti merkityksellistä niistä tulee vasta, kun ne johtavat muutokseen.

*

Keskusteluun on vaikea puuttua, sillä tietyillä oletuksilla on vakiintunut asema. Taide on tarpeellinen asia, mutta ”taiteellisuus” on pahasta, ”tekotaiteellisuudesta” puhumattakaan. Vielä pahempaa on perätä ”syvällistä” keskustelua taiteesta (ja viihteestä). Muuhun kuin tiedottamiseen – vinkkien antamiseen – tarkoitettu kritiikki saa viisastelun leiman, ja se suututtaa. Mutta mistä tämä ärtymys kertoo? Ja miksi sen jakavat niin populistiset ”kansan äänen” puolustajat kuin ”suorapuheista” poliittista taidetta peräävät radikaalit? Siksi, koska molemmat ovat yhden totuuden perässä. Tärkeät asiat tiedetään jo valmiiksi, ja niistä pitää muistuttaa ihmisiä – pohdiskelu ja kyseenalaistaminen taas on epäilyttävää moraalista hämäryyttä.

Mutta mikään tulevaisuuden politiikka ei pelkisty yhdeksi ohjelmaksi, eikä kansa ole koskaan yksi vaan monta. Jos jotain sisällöllistä demokraattisesta taiteesta hakisi, eikö se olisi juuri tätä? Jokainen kansakunta on taistelujensa historian, eriarvoisuutensa, etnisten jännitteiden ja monen muun takia ristiriitainen tiheikkö. Taiteen pitää heijastaa tätä – eikä ensisijaisesti puhumalla monikulttuurisuudesta vaan olemalla moniäänistä, monikeinoista ja siksi välillä ”epäselvää” ja ”vaikeaakin”.

Tässä on myös todella merkityksellisen taidekeskustelun mieli: lukukeinojen ja ymmärryksen välineiden tarjoaminen näiden risteävien erojen ja samanlaisuuksien keskellä. Ei siis vain kokoelma taidehistoriallista tietämystä siitä, mistä jokin kerrontamuoto on peräisin, mihin jokin lause, kuva tai kohtaus viittaa tai miten tekijän tausta selittää taideteosta. Tällaisilla näkökulmilla on tietysti sivistyksellinen merkitys. Parhaimmillaan ne avartavat näköaloja taiteeseen, mutta ne voivat myös kaventaa tarkastelua vakiintuneisiin kaavoihin, itsetietoisen taidekulttuurisiin näkökulmiin, oikeaoppisiin sivistyneisiin tulkintoihin. (Yksi rakkaita ärtymyksen aiheita minulle on ”luonnon” symbolien kulttuuri- ja taidehistoriallinen erittely samalla, kun käsitteeseen liitettyihin ajatuksiin suhtaudutaan epäkriittisesti.)

Taide voi kuitenkin antaa tätä laajemmin eväitä oman itsen ja yhteiskunnan uudelleenajatteluun. Sitä tarvitaan, koska me olemme samaan aikaan radikaalisti erilaisia ja samanlaisia keskenämme. Tällaisen kritiikin keinot opettavat tarkastelemaan ”samaa” kokemusta yhä uudelleen, tekemään siitä monta kokemusta, näkemään itsensä moninaisuuden keskellä. Taiteesta ja makuasioista kiistelyllä voi olla vahva yhteiskunnallinen ja muuttava vaikutus.

*

Kuten perussuomalaisten taidepoliittinen sketsi, Erkko Lyytisen tuottama elokuva Suomen Mannerheim oli ilmeisen tietoinen härnäys, joka paljasti, miten syvällä konsensuksen vaatimukset asuvat. Tämän avartavan reaktion jälkeen keskustelu uudesta elokuvasta jäi kuitenkin ulkokohtaiseksi itse teokseen nähden, vaikka YLE kytkikin sen kollaasimaiseen sisällissodan työstämiseen televisiossa. ”Musta Mannerhein” oli kortti, joka jäi lopulta käyttämättä minään muuna kuin tahallaan ärsyttävänä nurinkääntönä, ja yhteys itse teokseen jäi ohueksi.

Mannerheim on paitsi nationalistinen ikoni myös yhä uudestaan sisällissodan traumoja ja ylipäätään kansallisen kertomuksen siloteltua luokkataustaa rikki repivä hahmo. Elokuvasta kuultuani toivoin, että se olisi palannut Mannerheimin tarinan juurille, venäläisen imperialismin maailmaan ja Mannerheimiin sen kartanlaatijana. Millainen mahdollisuus se olisikaan ollut paeta valmiiksi käsikirjoitettua Mannerheim-kiistakertomusta ja avata sekä historiallisesta että nykyisestä moninaisuudestamme puolia, joita harvemmin muistetaan?

Rodullisen nurinkäännön kytkeminen imperialismin ja kolonialismin tarinoihin olisi antanut aineksia vaikka mihin. ”Mustalla Mannerheimilla” olisi ollut sisällöllinen rooli viedä katsoja toisenlaisten imperialismien äärelle löytämään tuttua vieraasta. Kääntötempulla olisi ollut muukin kuin härnääjän rooli.

*

Perinteitä kunnioittava, kansan äänellä puhuva ja suorapuheinen taide voi kuulostaa hyvältä idealta. Mutta eikö silloin lopulta joku muu päätä puolestamme, mitä me olemme ja haluamme?

Taiteen ei tarvitse olla aina mukava ja hauska kokemus. Se voi saattaa meidät myös sen äärelle, ettemme tiedä, keitä me olemme.

 

Ville Lähde

 

Kirjoituksen edellinen versio on ilmestynyt Teatteri&Tanssi -lehden numerossa 1/2013.

 

Vastakkainasettelut ja kiistat kuuluvat politiikkaan jokaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on aineellisia ristiriitoja. Jos tuloerot kasvavat ja jos tulotaso vaikuttaa yhä enemmän ihmisen yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin (kuten koulutukseen, välttämättömäksi tehtyyn teknologiaan, terveydenhuoltoon, elämän turvaverkkoihin ja politiikkaan osallistumiseen), on pelkästään hyväksi, että näistä asioista tulee kiihkeänkin poliittisen kamppailun teemoja.

Parhaimmillaan näin pakotetaan esiin perusteellisesti erilaisia näkemyksiä hyvinvoinnin tuottamisesta, tarpeellisesta elintasosta tai vaikka taloudellisen eriarvoisuuden merkityksestä – onko se kannustava kehityksen voima vai itseään ruokkiva ilmiö? Vielä tärkeämpää on yhä uudelleen kysyä, mistä tuloerojen kasvu juontuu. Onko se luontainen kehityksen suunta vai politiikan ja talouden keinoin tuotettu ilmiö?

Marraskuisessa A-studion syrjäytymiskeskustelussa Jari Sarasvuo ja Emilia Kukkala kiistelivät eriarvoisuuden merkityksestä. Kukkala korosti eriarvoisuutta vallitsevan talousjärjestelmän ominaispiirteenä ja voittajien etuna. Sarasvuo taas väitti, että eriarvoisuuden kasvu ei ole kenenkään etu eikä ainakaan yhteiskunnan etu. Helsingin Sanomien kirjoituksessaan hän asetti oman näkemyksensä vasten ”ideologista” jankkaamista ja kuvasi yhteiskuntaa yhteistyön tuloksena. Politiikan ja talouden suhde onkin Suomessa eittämättä Kukkalan kuvausta monisäikeisempi, globaalilla tasolla köyhyydestä saatu etu on suoraviivaisempaa[1]. Mutta Sarasvuon kuvaus yhteiskunnasta on kuitenkin sikäli ongelmallisempi, että se yksinkertaistaa kuvan eriarvoisuuden synnystä ja koko yhteiskunnasta.

Yhteiskunta ei ole yksi ja yhtenäinen, vaan se muuntuu erilaisten intressien kamppailussa[2]. Politiikan ja talouden toimin voidaan kasvattaa eriarvoisuutta, vaikka se ei ajan oloon varmasti olekaan ihmisten enemmistön etu. Toisten etujen turvaaminen joskus vain rapauttaa toisia. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut tässä suhteessa.

Keskusteluilta on hyvä esimerkki siitä, että suomalaiseen keskusteluun on hiipinyt pitkästä aikaa ajatus yhteiskuntaluokista. Luokkakäsitteitä on monenlaisia, mutta niitä yhdistää suunnilleen samanlainen ajatus: mikäli tuotettua hyvää jaetaan systemaattisesti eriarvoisesti, mikäli hyvän määrä rajoittaa ihmisten mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen elämään, ja ennen kaikkea mikäli nämä jakolinjat alkavat periytyä tai muuten määräytyä vahvasti etukäteen, eletään luokkayhteiskunnassa. Luokkakäsitteen nousu keskusteluun kertoo ennen kaikkea siitä huolesta, että yhteiskunta on siirtymässä yhä vahvemmin tähän suuntaan.

On sitten eri asia, nähdäänkö taustalla kapitalismin vääjäämätön logiikka, talouskriisin hyväksikäyttö uusjaon tekemiseksi, hyvinvointivaltion ”yhteiskuntasopimuksen” rapautuminen, teknologinen rakennemuutos, globaalin kilpailuasetelman muutos tai talouden ja politiikan valtasuhteiden mullistuminen viime vuosikymmeninä – tai sekoitus näistä tekijöistä.

Historiallisista syistä luokkakäsitettä on nostettu eniten esiin tietysti vasemmistossa.

Näin korostuu toisaalta siirtymän tarkoituksellisuus, esimerkiksi hyvinvointivaltion tulonsiirtojen rapauttaminen, toisaalta luokkayhteiskunnan ja kapitalismin syvä suhde. Näkemysten esittäjät ovat saaneet toistuvasti vastaansa syytöksen ”ideologisuudesta”. Tällöin ideologiasta puhutaan negatiivisessa mielessä: se on väärää tietoisuutta, sumutusta tai illuusiota, kyvyttömyyttä ja haluttomuutta katsella maailmaa sellaisena kuin se on. Ideologinen ihminen ”näkee kaiken ideologian lasien läpi”.

Ideologian käsitteeseen ei kuitenkaan väistämättä liity näitä merkityksiä. Ideologiasta on puhuttu myös positiivisessa mielessä, yrityksenä ymmärtää yhteiskunnallista todellisuutta. Tästä näkökulmasta ”luokka” ei ole maailmaa vääristävä linssi vaan työkalu, jolla nostetaan esille todellinen ilmiö, eriarvoisuuden kasvu ja jäykistyminen yhteiskunnalliseksi rakenteeksi.

*

Luokkapuhe voi kuitenkin helposti irtaantua tästä näkökulmasta ja muuttua osaksi eräänlaista ideologista pakettiratkaisua, jolloin se menettää tuota tarkasteluvoimaansa.

Carl ja Chuck Dyke tarkastelivat tätä ilmiötä niin & näin -lehden numerossa 4/2011 julkaistussa artikkelissaan ”Identiteetit”. Luokka muuttuu todellisuuden kritisoimisen välineestä osaksi identiteettikategoriaa. Mitä moninaisimpia moraaliin, uskomuksiin ja elämäntapoihin tarttuvia kysymyksiä asetetaan rinnakkain toisiaan tukeviksi sarjoiksi. Luokka ei enää kuvaakaan ensisijaisesti yhteiskunnan materiaalista todellisuutta vaan erilaisia maailmankatsomuksia tai elämäntapoja. Yhteiskunta näyttäytyy vastakkain asettuvina asiakysymysten kimppuina.

Tällä on taipumus yksinkertaistaa ajattelua ja yhteiskunnallista keskustelua, ja taipumus ulottuu paljon luokkakysymyksiä laajemmalle. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ihmisillä on valmiit odotukset siitä, mitä mieltä pitäisi olla jokaisesta uudesta kiistakysymyksestä. On mielikuva talouden, politiikan, moraalin ja identiteettien maantieteestä, josta voi ja pitää valita paikkansa. Juuri tämä on ideologiaa heikossa muodossa, edellä mainitussa sumentavassa mielessä: muuntuva maailma on jo etukäteen maalattu valmiin värikartan mukaan. Suomalainen julkinen keskustelu on harpannut pitkälle tähän suuntaan.

Asetelma ruokkii keskustelua, jossa on leimattava ”ne” mahdollisimman kärjekkäästi korostaakseen oman ja ”meidän” näkemyksen arkijärkisyyttä, väistämättömyyttä tai luonnollisuutta. Juuri tällä tavalla esimerkiksi Matti Apunen rakentaa useissa kirjoituksissaan rykelmäkuvan ideologisten idioottien joukosta, jolle hän voi sälyttää haluamansa ajattelun virheet ja huonot näkemykset. Kasvukritiikin voi ohittaa puhumalla ”degrowthin kaltaisesta vastuuttomuudesta” yksilöimättä lainkaan, millaisista näkemyksistä puhutaan ("Yhteiskuntaopin kirja kasvattaa kuuliaisia veronmaksajia"; Puhumattakaan siitä, että "kuuliainen veronmaksaja" ohitetaan pelkällä tölväisyllä.)  Presidentti Niinistön syrjäytymisaloitteen vaihtoehtona ovat esimerkiksi ”oppinut, kyyninen tekemättömyys” ja ”viisastelevat dosentit” ("Sedällä on asiaa".) Sen sijaan että Apunen onnistuisi kritisoimaan lukkiutuneen syrjäytymiskeskustelun umpikujia, hän toistaa sen hedelmätöntä henkeä.

Ideologisen idiootin hahmoa vasten on helppo esittää yksioikoisiakin yhteiskunnallisia tai taloudellisia näkemyksiä ilmiselvinä totuuksina ilman suurempia perusteluita. Kun joku jossain on sanonut jotain tyhmää, oma näkemys on varmasti arkijärkistä. ”Ne” eivät ymmärrä sitä eivätkä yhteiskunnan luonnetta ideologisuudessaan.

Moraalipoliittisessa asemasodassa oletus oikeassa olevien ja väärässä olevien ryhmien selvärajaisuudesta on niin vahva, että tämä menee läpi ”hyvänä retoriikkana” tai ”hyvinä kärjistyksinä”. Tietysti se omalla tavallaan toimii. Apunen saa ärsytyksillään aikaan juuri sellaista paheksuntaa, joka taas saa varsinaisen yleisön nielemään hänen omat näkemyksensä – koska suuttuneet ihmiset edustavat väärää arvokoalitiota. Syvällisyydessään tämä ei kuitenkaan juuri eroa perussuomalaisten monista provokaatioista.

Kärjistetty vastakkainasettelu on vanha retorinen keino, mutta keinon pitkä historia ei tee siitä hyvää, rakentavaa tai kiinnostavaa. Tällainen retoriikka on sitä toimivampaa ja houkuttelevampaa, mitä polarisoituneempi yhteiskunta on ja mitä vahvemmin valmiit asetelmat lyövät yli kriittisen ajattelun ja julkisen keskustelun. Tällaisen retoriikan suosio kertoo paljon enemmän yhteiskunnan tilasta kuin keinojensa taidokkuudesta.

*

Monet pitävät ääriasetelmista, koska ne tuntuvat piristävän poliittista keskustelua. Ne kuitenkin kuihduttavat poliittista mielikuvitusta ja estävät uudenlaisten poliittisten liittolaisuuksien syntyä. Moraalisiin karsinoihin jakautunut keskustelu pakottaa poliittisia ryhmiä omaksumaan kantoja, jotka eivät ole niille edullisia eivätkä välttämättä edes mieluisia, koska vastakohta-asetelmat lyövät elävän politiikan yli.

Perussuomalaisten, vihreiden ja vasemmistolaisten keskinäiset kinastelut kuvaavat hyvin tätä asetelmaa. Eräs ystäväni kuvasi ”refleksivasemmistolaisuudeksi” tapaa ottaa kärkevästi kantaa mihin tahansa julkisuudessa olevaan ilmiöön täysin ennustettavalla tavalla, mutta aivan hyvin voisi puhua refleksivihreydestä tai refleksiperussuomalaisuudesta. Heidi Hautalan ja Timo Soinin aikanaan käymiä väliin samanmielisiä, väliin erimielisiä sananvaihtoja vaalikeskusteluissa olisi mahdotonta kuvitella nykyisessä tilanteessa.

Ihmiset eivät oikeassa elämässä asetu siististi tällaisiin moraalikarsinoihin. He kuuluvat mitä moninaisimpiin ryhmiin, heillä on vihollisuuksia ja ystävyyksiä rajojen sisällä ja yli, ja mikäli he pysähtyvät tarkastelemaan erilaisia intressejään irti jäykistyneestä moraalipoliittisesta asetelmasta, he huomaavat, että joissain asioissa heillä voi olla paljon yhteistä vihamiestensä kanssa.

Jatkuva moraalikamppailun käyminen kaikilla rintamilla, kaikkien kysymysten kytkeminen yhteen, voi tuntua hyvässä mielessä ideologisuuden paluulta, mutta itse asiassa se vaikeuttaa asiakysymysten ymmärtämistä niiden omilla ehdoilla. Suhdetta yksittäisiin asiakysymyksiin alkavat määrittää toiset asiakysymykset ja oletukset siitä, mitä mieltä toiset ovat asiasta. Ja juuri eriarvoisuuden ja yhteiskuntaluokkien aineellisen luonteen ja historiallisen taustan ymmärtäminen kärsii tästä.

*

Moraaliset kysymykset ovat ilmiselvästi tärkeitä, mutta niistä voi tulla liian tärkeitä. Seksuaalipolitiikasta, uskonnosta, kasvatuksesta, maahanmuutosta ja monista muista asioista on paljon helpompi muodostaa näkemyksiä kuin taloudesta ja sosiaalipolitiikasta. Käykin helposti niin, että moraalipolitiikka alkaa ohjata poliittisia liittoumia, ja aineellisempi politiikka, joka tietysti on myös moraalisesti merkityksellistä, jää sen jalkoihin. Vai onko joku oikeasti sitä mieltä, että sukupuoliasenteet ja tuloverotus ovat kohtalonyhteydessä toisiinsa?

Juuri tähän on vienyt yhdysvaltalainen ”kulttuurien kiista”, joka tekee mahdolliseksi moraalipoliittisten intressiryhmien suhteettoman vallan. Yhteiskunnan rakenteellinen muuttaminen on erittäin vaikeaa, jos tietyt taloustoimet ovat automaattisesti homojen tai punaniskojen hommaa. Ihmiset voivatkin helposti päätyä kannattamaan talouspolitiikkaa, joka on täysin heidän omien etujensa ja arvostustensa vastaista.

Presidentti Niinistön tekemien syrjäytymis- ja palkka-avausten ympärille siinnyt keskustelu kuvastaa hyvin tätä asiakysymysten yhteenkietoutumista. Etenkin vasemmistossa on yritetty viedä keskustelua kohti sosiaalipolitiikkaa tai progressiivisen verotuksen maineenpalautusta, mutta toisaalta vasemmiston reaktioiden moralismi vetää toiseen suuntaan.

Jokainen oikeistolaiseksi tulkittu ele luetaan automaattisesti epärehelliseksi, todellisia motiiveja peittäväksi populismiksi tai korkeintaan vanhakantaiseksi hyvinvointiajatteluksi, jossa kapitalismin tuottamia ongelmia ei oteta tosissaan. Lopulta ahneutta, naiiviutta, juonikkuutta tai epärehellisyyttä korostava retoriikka keskittää huomiota nahisteluun yksilöiden motiiveista ja vaikeuttaa keskustelun viemistä koko yhteiskunnan ja talouden alueelle.

Vastustaja tulkitaan ensisijaisesti valmiin moraalipoliittisen vastakkainasettelun kautta, eikä haluta tai osata nähdä esimerkiksi sitä, miten monenlaisia historiallisia kerrostumia ”oikeiston” ajatusmaailmassa edelleen on. Hyväntekeväisyyden ja vastuun korostaminen on itse asiassa yhden ”oikeistolaisen” juonteen peruspiirteitä – mutta se tietysti kytkeytyy ajatukseen, että niillä torjutaan nykyisen talousjärjestyksen väistämättömiä ongelmia. Talouden laeille ei nähdä vaihtoehtoja, joten tämä on ainoa, joskin kivulias, tie hyvinvoinnin laajenemiseen.

Naljailu yksilöiden motiiveista vie sivuun pääasiasta: näkemykset talouden ja politiikan suhteista poikkeavat toisistaan radikaalisti. Samaan hengenvetoon voi sanoa, että esimerkiksi Niinistön peräänkuuluttama ”arvoista” puhuminen tarvitsee rinnalleen myös keskustelua ja väittelyä siitä, millainen yhteiskuntamme itse asiassa on. Arvoja ei ole tyhjiössä, vaan ne voidaan ymmärtää vain muuta ihmiselämää vasten.

Mikä avuksi? Mitään ihmelääkettä ei ole, koska aineelliset intressit ja ristiriidat eivät pelkästään keskustelemalla ja neuvottelemalla katoa. Talous on tässä mielessä elämälle perustavaa – vaikka kuten nähtiin, erilaiset symbolit, arvostukset ja uskomukset voivatkin välillä käydä sen ylitse. Perustavaa se on myös siksi, että luokkayhteiskunnan syntyminen rapauttaa demokratian perusedellytystä, mahdollisuutta osallistua poliittiseen elämään.

Yhteiskuntien taloudellisen ja sosiaalisen järjestyksen muuttaminen vaatii niihin pureutuvaa politiikkaa. Muihin moraalisesti merkityksellisiin kysymyksiin tarttuminen vaatii niille sopivaa politiikkaa. Kaiken nivominen yhteen luo poliittisen tilanteen, jossa oikein mitään ei voi tehdä, koska pitää yrittää tyydyttää omaa, lopulta melko satunnaisesti syntynyttä, moraalista koalitiota.

Poliittisen kulttuurin ja julkisen keskustelun muuttuminen on prosessi, johon voi vaikuttaa. Yksilölle ensimmäiset askeleet ovat helppoja. Joka ainoaan tyrmistystä aiheuttavaan asiaan ei ole pakko reagoida. Joka ikistä asiaa ei tarvitse politisoida. Kannattaa muistaa, että toisissa asioissa erittäin väärässä oleva ihminen voi olla oikeassa joissain toisissa.

Keskustellessa ja neuvotellessa ei kuitenkaan tarvitse unohtaa ristiriitoja tai erilaisia näkemyksiä yhteiskunnasta, politiikasta ja taloudesta. Mutta jos moraalipoliittisen lukkotilanteen syntyä haluaa vastustaa, täytyy olla valmis olemaan välillä samoilla linjoilla ”huonojen ihmisten” kanssa.

Rasismi ja muukalaisviha on hankala mutta erittäin tärkeä esimerkki. Rasistiset asenteet eivät ole tietenkään pelkästään minkään luokka-aseman ohjelmoinnin tuloksia tai syrjäytymisen aiheuttamaa ”väärää tietoisuutta”. Ihmiset ovat tätä paljon monimutkaisempia, ja heidän näkemyksensä kumpuavat monista lähteistä. Rasismikysymyksessä eri linjoilla olevilla ihmisillä voi kuitenkin olla paljon yhteistä niissä luokkakysymyksissä, joista puhuttiin edellä, ja paljon eroa ihmisiin, jotka ovat heidän kanssaan samoilla linjoilla rasismikysymyksessä. Juuri siksi jokaista kamppailua ei voi käydä täysillä joka hetki. Jos etsii vain ihmisiä, jotka jakavat tietyn arvostusten listan, ei voi kuin marginalisoitua.

Poliittisen kulttuurin tasolla asia on paljon vaikeampi. Viime vuosina Suomeen on tuotu aggressiivisesti yhdysvaltalaista persoonallisuuteen ja tyyliin keskittyvää politiikkaa – etenkin vaaleissa. Kampanjoinnin ja retoriikan malleja on otettu kulttuurista, jossa moraalipoliittisten koalitioiden vastakkainasettelut ovat erittäin vahvoja. Tällöin korostuu kaikkiruokaisuus, tasapainottelu ja varovainen suhde politiikan sisältöihin. Retoriikka ja tyyli alkavat hallita sisältöä. Näitä totuttuja totuuksia vastaan pitää uskaltaa kamppailla.

Ville Lähde

Viitteet:
[1] Mihin Kukkala viittaakin kärkevässä jälkikirjoituksessaan: http://pantterin.blogspot.fi/2012/11/kuka-elaa-ja-kenen-kustannuksella.h...
[2] Tuoreessa kirjoituksessaan Sarasvuo maalailee samaa ”ihmeen”
kaltaista yhteistyöyhteiskunnan kuvaa, jota ”idealistit” (jonka voinee
korvata ”ideologilla”) eivät näe: http://yle.fi/puhe/ohjelmat/jari_sarasvuo/
jari_sarasvuo_miksi_idealistit_eivat_tee_ihmeita_5067.html

Ajatuspajaksi itseään kutsuva Magma järjesti viikko sitten seminaarin. Suomenruotsalaisten säätiöitten 2008 pystyyn polkaisema tankesmädjan ei ole mikä tahansa think tank. Se on riippumattomuuttaan teroittava, laajapohjaiselta vaikuttava ja SvenskFinlandin etuja puolustava yhdistysmuotoinen ideahautomo, joka mielii analyyseillaan ja aloitteillaan parantaa päätöksentekoa. Suurin osa sen julkaisuista on selvitellyt asiallisensorttisesti ruotsin kielen ja ruotsinkielisyyden tilaa ja tulevaisuutta Suomessa. Magma palkkasi ensimmäiseksi pomokseen nelikymppisen historioitsijan, Topeliuksen ’elämänfilosofiasta’ 1999 väitelleen Nils Erik Forsgårdin. Hän avasi myös Helsingin ytimessä pidetyt kinkerit ’liberalismin’ nykyjamasta. Nyt oli suomenruotsalaisuuden sijasta framilla yritteliäisyyden puolustus.

Velmuillen tarinoinut Forsgård korosti liberaaliutta taipumuksena nähdä yksilössä ja yhteiskunnassa kihisevä lupaavuus. ”Mobiilit eliitit” vapaamielis-irtonaisine individeineen eivät kuitenkaan voi harhautua pitämään koko maailmaa pelikenttänään: esimerkiksi kapitalismin ja modernin rahatalouden kotimaan Britannian väestöstä peräti puolet asuu vielä isoherrain vuonna 2012 korkeintaan kivenheiton päässä synnyinpaikastaan. ”Puolet”, Forsgård toisti vakavoituneena. Viihdytykseen palaten hän erotti Suomesta pitkän linjan: Anders Chydeniuksen ajoista lähtien oli jouduttu sinnittelemään konservatiivisuutta vastaan. Niin ”kansakunnan rakentamisen” kivulias hanke yleensä kuin 1900-lukua hallinnut rinnakkaiselo Neuvostoliiton kanssa olivat pitäneet ’avoimen yhteiskunnan’ ystävät altavastaajan asemassa. Siunauksensa tälle ajattelulle olivat Forsgårdin sanoin antaneet niin J. V. Snellman kuin Zachris Topeliuskin, joille ”kaikki inhimillinen toimeliaisuus palveli valtion hyvää”. Vaikkei tapana olekaan, heitä voisi hyvinkin kutsua ”totalitaristeiksi”, historioitsijamme letkautti. Vastavoimaksi, ”liberalismin varsinaiseksi sankariksi”, kelpaa filosofi Wilhelm Bolin. Puolustaessaan ruumiintuhkausta tämä filosofi osasi torjua niin maallisen kuin hengellisenkin vallan puuttumiset elävien ja kuolleiden yksilöiden yksilöllisyyteen. Krematoinnin salliminen ja suosiminen saattaakin olla, Forsgård vihjasi, tuiki ratkaiseva kehitysindikaattori, kerma lipilaarin kahvissa.

Seuraavatkin puhujat olivat myhäileviä verraten hiettömien pajojen miehiä. Ensimmäisenä Forsgårdin lämmittelyn jälkeen pääsi ääneen Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä. Tehokkaassa katsauksessaan hän suri 90-luvulla vielä hyvässä iskussa olleen ja megatrendeistä mekastavimpana porskuttaneen liberalismin laskusuhdannetta. Etenkin talouteen ja eritoten Eurooppaan katseensa tarkentaen Penttilä pikapiirsi viimeaikaiset tapahtumat. Reaalisosialismin vararikosta vuosituhannenvaihteeseen (1989–2001) ulottuneella kaudella vapausaatteella – kaikissa ilmenemismuodoissaan, kai – meni lujaa. Penttilän sanoin tätä muun muassa Bill Clintonin valtakauteenkin osunutta ajanjaksoa pitää jälkikäteen arvioida ”suhteellisen hyväksi”. Toisin sanoen Joseph Stiglitzin ja Paul Krugmanin kaltaiset uusliberalismin kriitikot kertovat ”vain yhden puolen tarinasta”.

Yhdysvaltoja koetelleiden terroristi-iskujen jälkeen alkoi aina Lehman Brothersin konkurssiin (2001–2008) kestänyt autoritäärisyyden aika. Poliittinen vapaus vaihdettiin turvallisuuteen. Perinteisiä kapitalismeja kapitalistisempi – joskaan Penttilä ei käyttänyt tätä epiteettiä – Kiina nousi talousmahdiksi. Ehkä yllättäenkin hän suositteli tämän vaiheen lisälukemiseksi vasurihtavasta New Statesmanista (1913–) tutun toimittajan John Kampfnerin kirjaa Freedom for Sale (2009).

Kansainvälisen rahoituskriisin ja taantuman leimaamaa aikaa (2008–) otsikoi Penttilän mukaan parhaiten populismi. Vaikka se saa useimmiten oikeistolaisia muotoja, hän rinnastaa siihen myös esimerkiksi Occupy-liikkeen. Oikeistopopulismi on Penttilälle epämääräisen asenteen sijasta hyvinkin tiukka ideologinen paketti, joka koostuu viidestä pääasiasta:

i) vastustetaan Euroopan unionia
ii) torjutaan monikulttuurisuus
iii) suositaan nationalismia (aina hyvinvointisovinismiin saakka)
iv) kallistutaan yhteiskunnalliseen konservatiivisuuteen
v) ollaan ylpeästi populistisia (ja eliittien vastaisia)

Aste-eroista ja muunnelmista huolimatta nykypopulismit istuvat Penttilän mukaan tähän kuvaukseen. Oikea vertailukohta niiden äärimmäisillekään muodoille ei hänestä ole 30-luvun fasismi tai natsismi. Kun tämän päivän populisti lausuu ”Mitäs me sanoimme: multikulti johtaa sekasortoon”, tämä rinnastuu II maailmansodan jälkeisten eurokommunistien hokemaan: ”Mitäs me sanoimme, fasismi vie sotaan.”

Tästä pitäisi ilmeisesti päätellä, että populismi on uutta konservatismia antifasistisin tuntomerkein. Tai johdella, että Kauppakamarille mieleisen liberalismin varsinainen huoli ja haitta on kansa eli enemmistö, sikäli kuin se ei ole säyseitä alaisia vaan valveutuneita työntekijöitä eikä auliita kuluttajia vaan kriittisiä kansalaisia. Tässä mielessä liberalismista, joka syntyi kansalaisten mahdollisen ja 1700-luvun loppuun mennessä tosiasialliseksi tulleen vaikutusvallan kasvusta, olisi varttunut uusien kansanliikkeitten haastamaa tämän päivän konservatismia. Mutta eihän Penttilä tätä tarkoita, hänelle kun liberalismi on konnien kiusaama mutta pintansa pitävä ylihistoriallinen hyvä. Hän sanoo sen aktuellin päävihollisen eli nykypopulismin muistuttavan jossain määrin sotaa edeltäviä totalitarismeja. Sitä ei voi kuitenkaan Penttilän sanoin erottaa sodanjälkeisestä Euroopan yhdentymiskehityksestä, jolle se muodostaa suorastaan ”virallisen opposition”.

Seminaarin varsinainen juju paljastui viimeistään RKP:n Johan Ekmanin esittämässä yleisökysymyksessä. Hän tiedusteli Penttilältä, kuinka tämä hoitelisi populismin pulman: asettumallako suoraan vastaan vai ottamallako mukaan vastuunkantoon. Magma olikin julkaissut lokakuussa raportin perussuomalaisten populismista. Parikymmensivuisen selvityksen laativat liberaaliksi itseään onnittelevan Ajatuspaja e2:n pomo, keskustan politiikasta 2003 väitellyt Karina Jutila ja Magman salaperäinen tutkimusvastaava Björn Sundell. Siinä päädyttiin olemaan suosittelematta persujen eristämistä. Sama viesti oli kuultu jo Magman, e2:n ja Vihreän Sivistysliiton yhteisessä, yleiseurooppalaisiinkin näkymiin kurkottavassa vaalikirjassa keväällä 2011.

Penttilän tuore seminaarivastaus kuului, että ”pragmaattisena suomalaisena” on kannatettava osallistamista samaan tapaan kuin aikoinaan kommunistien kanssa. Vaan jos ”sivistyneistä periaatteista” luisutaan ulos, yhteispeli tulee jättää sikseen.

Toisin sanoen yhtä lailla rahvashapatusta ja vasemmistoideologioita kuin myös konservatiiveja kavahtavan liberaalin tulee etsiä toimivia liittolaisuuksia kaikenkarvaisten vapaudenrajoittajien vastaisessa kampanjassaan. Vaan mitä oikein on käynyt autoritäärisyyden, valtiokapitalismin ja populismin jalkoihin jääneelle liberalismille?

Kuri ja järjestys
Jo 30-luvulta alkaen Saksan Freiburgissa kehiteltiin uutta talousoppia. Professori Walter Eucken (1891–1950), filosofi Rudolf Euckenin (1846–1926) poika, halusi tovereineen välttää sekä valtiouskoisen interventionismin että markkinauskoisen laissez faire -liberalismin tuhoisiksi nähdyt seuraukset. Piti edetä valtion taustatukemaan tai mahdollistamaan ja valvomaan mutta yrittäjyyttä ja tehokkuutta suosivaan markkinaekonomiaan. Penttilä ei korosta Euckenin, Franz Böhmin (1895–1977), Leonhard Mikschin (1901–1950) ja Hans Großmann-Doerthin (1894–1944) hahmoihin viitatessaan näistä alkavaksi katsottua, oikeudenmukaisuutta teroittavan ’sosiaalisen markkinatalouden’ perinnettä. Hän painottaa mainittujen tutkijoitten hahmottamaa ”vahvasti sääntelevää” toimenkuvaa valtiolle, jonka ei tule ängetä toimijaksi muitten joukkoon, vaan omaksua ohjaava ja sovitteleva erotuomarin rooli. Niinpä 50-luvulla julkaisusarjasta ORDO – Jahrbuch für die Ordnung von Wirtschaft und Gesellschaft (1948–) nimen Ordoliberalismus saanut koulukunta saa luvan edustaa nimenomaan talouspoliittisen järjestyksenpidon vähitellen Euroopassa vallitsevaksi käynyttä suuntausta.

Ordoliberalismia määrittelee Penttilän mukaan valtioiden kattava talousvastuu. Budjettikuri on keino toteuttaa ”välttämättömiä uudistuksia”. Keskuspankeilla pitää olla riippumaton asema. Hintojen täytyy pysyä vakaina. Monopolien muodostuminen on ehkäistävä. Ammattiyhdistysliike on tärkeä osapuoli. Penttilän mukaan Saksan ja koko Euroopan talousajattelua viime vuodet kuvastanut ordnunki-ekonomia pitäisi pintansa, vaikka sosiaalidemokraatit pitelisivät vallankahvasta Berliinissä. Hän lukuvinkkaa lontoolaisen ajatushautomon The European Council on Foreign Relationsin 2010 julkaiseman Sebastien Dullienin ja Ulrike Guérot’n kirjan The Long Shadow of Ordoliberalism. (Niin se kuin muutkin Penttilän luonnehdinnat tästä ismistä sisältyvät myös ilmeisimpään verkkolähteeseen.)

Uusliberaali luottamus markkinoiden itsesäätelyyn ei saa tukea ordoliberalismilta. Talouden suuresta koneesta on sen mielestä saatava ulos ennustettavampia tuotoksia kuin mitä anglosaksisessa, tuottavuutta itseisarvona pitävässä kapitalismissa ylisummaan ajatellaan. Penttilä tähdentää ordoliberalismissa kuitenkin eroa toiseen valtiokeskeiseen talousajatteluun eli keynesiläisyyteen. John Maynard Keynesin (1883–1946) suhdannevaihteluiden tasaamiseen keskittynyt ja hyvinvointivaltion taustarakennelmiin kuulunut oppi on järjestysliberaaliuden näkökulmasta moraalitonta tuhlaamista. Jenkkityyppisen libertarismin nousuun Ayn Randeineen vaikkapa Ruotsissa Penttilä tyytyi ohimennen ottamaan kepeän huvittuneen asenteen, eikä esittänyt tulkintaa Björn Wahlroosin randologisista taidoista. Sen sijaan hän oli valmis pohtimaan lopuksi kotimaan tapausta yleisemmin.

Penttilän sanoin Suomi on kuin onkin kaikkien aikojen hegeliläisin valtio. Määrittelemättä tätä tarkemmin hän antoi ymmärtää kyseenalaisen kunnian juontuvan yksilönsuojan alikorostumisesta ja Forsgårdin kuvaamasta kaiken alistamisesta kansakunta- ja valtiokokonaisuuden edulle. Penttilä sentään myönsi, että Snellmanillakin oli ollut liberaali puolensa, mutta hänen esimerkkinään tästä olivat luonnollisestikin Saiman ja Litteraturbladin kansalaisyhteiskuntakirjoitusten sijasta snellmanilaiset kannanotot kauppapolitiikkaan. Chydeniusta hänkin piti silti liberaalin yksilöajattelun ja markkinareiluuden suomalaisena kummisetänä. Tähän verrattuna Snellman oli ”yhteistoiminnan yhtenäisyyden” ja vahvan valtion asianajaja, joka näkemyksineen ”voitaisiin helposti sovittaa ordoliberalismiin”. Penttilä pitääkin viime aikojen Suomea syksyyn 2008 saakka anglosaksis-chydeniuslaisena mutta siitä eteenpäin saksalais-snellmanilaisena maana. Tämä on osin paluuta vanhaan, sillä Penttilän mukaan liberaalit on vanhastaan koettu Suomessa veneenkeikuttajiksi. Asiaa ei auttanut LKP:n ja uusnuorsuomalaisten vaillinainen onnistuminen puoluepolitiikassa, minkä Penttilä entisenä nusuna auliisti myönsi. Eikä sitä avita ”uusliberalismi”-termin hänen sanojensa mukaan ”poikkeuksellisen kielteinen sävy” suomessa. Omat tulevaisuuden toiveet ja pelkonsa Penttilä tiivisti näin:

                 ”Keynesläisyys ei palaa, koska ei ole enää rahaa jäljellä.
                  Populismi todennäköisesti jatkuu, mikä on arveluttavaa.
                 Ordoliberalismia on luvassa lisää ja lisää. Ja se on ihan hieno
                  juttu, jos sitä täydennetään kunnon annoksella anglosaksista
                 liberalismia.”


Neuvoja Alankomaista
Toisena pääpuhujana esiintyi Hans van Mierlon säätiötä edustava Frank van Mil. Hollantilainen taloustoimittaja van Mierlo (1931–2010) perusti 1966 sosiaaliliberaaliksi luonnehdituin D66-puolueen. Hänen nimeään kantava säätiö on tämän 12 paikkaa syksyn vaaleissa edustajainhuoneen 150 paikasta saaneen puolueen oma ajatushautomo. Historioitsijataustainen van Mil tuli Helsinkiin kertomaan, miten hänen kotimaassaan on opittu pärjäämään kansansuosioon hankkiutuneitten populistien kanssa.

Hän selitti ensin, mistä oikeistopopulismi oli kummunnut Alankomaissa. 90-luvulla työväenpuolueen ja D66:a isomman ja vanhoillisemman liberaalipuolueen kokoomushallitus oli omaksunut ”teknokraattis-pragmaattisen” linjan. Sen ansiosta yhteiskuntaa modernistettiin van Milin mukaan kiitettävästikin, mutta globaalistuminen, yksilöllistyminen ja maallistuminen jäivät vaille huomiota. Tuloksena oli piilevän tyytymättömyyden kanavoituminen karismaattisen oikeistopopulistin Pim Fortuynin hurjaksi kannatukseksi. Toukokuussa 2002 murhatun Fortuynin jälkeen populismin soihtua on kantanut uuden Vapauspuolueen PVV:n puheenjohtaja Geert Wilders. Tähän höyrypäähän verrattuna aikoinaan järkyttänyt Fortuyn on osoittautunut jälkikatsannossa suorastaan maltilliseksi kiihottajaksi.

Mutta van Milin varsinainen viesti oli valmennuksellinen. Hänen mukaansa liberaaleiksi ja edistyksellisiksi esittäytyneet ysäri- ja nolkytvaltapoliitikot eivät osanneet vastata populistien ylläkköön. Tämä taas johtui siitä, etteivät edes ammattipoliitikot tunne oman ydinvakaumuksensa perustaa tai taustaa. Rasismi saatettiin yleisesti kokea vääräksi, ”mutta pitää osata kertoa, mikä siinä on vikana”. Nykypoliitikoilla on onneksi ideahautomot apunaan. van Mil toteaakin oman ja ajatuspajansa tehtävän: kirkastaa juurilleen palaavan liberaalisuuden ydinajatuksia.

Pitää uskoa ihmisten kykyihin. Pitää olla kansainvälisiä. Pitää palkita saavutuksista. Pitää vaalia kestävää yhteiskuntaa perusoikeuksineen ja jaettuine arvoineen. Ja pitää muistaa ”pohjimmainen filosofinen vakaumus”, jonka mukaan ”kellään ei ole hallussaan ehdotonta totuutta”. Näin yksilö voi avoimesti ja vastavuoroisesti ”etsiä omaa totuuttaan ja vaihtaa sitä”. van Milin pinnallinen esitys typistyi otsikkotasoiseksi identiteettipolitiikan viitoitteluksi: ”Tärkeää on yhdenvertaisuus lain edessä muttei suinkaan erojen kieltäminen. On tultava toimeen rajojen kanssa, todellisten ja kuviteltujen. Täytyy tarjota yhteensopivia ajatuksia. Muuankin populisti vaati ’irtisanomisia pannaan’…” Tämä anekdootti kirvoitti seminaaripäivän yleisöstä hereimmät naurunhörähdykset, eivätkä hymyt hyytyneet van Milin kalseasta jatkostakaan: ”… vaikka vähemmänkin fiksujen ihmisten pitäisi tajuta paremmin.”

Ruotsista kajahtaa
Paljon sen lämpöisemmin ei tuulahdellut Pohjanlahden takaa. Kahvitauon jälkeen puheenvuoron ottanut Håkan Tribell edustaa tukholmalaista, länsinaapurin patruunavallasta 1978 siinnyttä think tankia nimeltä Timbro. Hän on esipuheistanut pajansa julkaisemat Isaiah Berlinin käännösesseet ja toimittanut antologiat Porvarillinen optimisti ja Porvarillinen tulevaisuus. Ihmekö siis, jos Tribell laittoi seminaarissa jakoon kehyskertomuksellisen Francis Fukuyaman kevythistorianfilosofiaa ja vielä kevyempää talouspsykologiaa: ”Liberaalin kapitalismin suurin haaste tulee sisältämme.”

Ikuisen rauhan idealismin ja sokean byrokraattisuuden sijaan tarvittiin nimittäin ymmärrystä ”ilmiselvistä poliittisista realiteeteista”. Tribellin sanoin ”ihmisen tuppaavat käymään kauppaa, kun molemmat osapuolet hyötyvät. Kauppasuhteissa oppii toisen persoonasta.” Kyynisyyden, romantiikan ja ideologioiden sijaan kaivataan käytännöllistä tajua sitä, mikä vapaassa kaupustelussa hyödyttää, ja häiriötöntä mahdollisuutta olla sillä lailla kaupoissa. Hyvinvointivaltiota uhkaavat Tribellin mielestä pörssipelureita ja yrityslobbareita enemmänkin työntekijäjärjestöt sekä Attacin ja Occupyn kaltaiset aktivismit. Vapaaksi väitettyyn vaihtoon samastuva liberalismi voi kuitenkin hänen mukaansa paremmin kuin koskaan: jotkin Kreikan mellakat ovat ”pieniä töyssyjä tiellä" onnelaan.

Emeritusarkkipiispa klousaa
Etukäteen pahaenteisintä koko seminaarissa oli viimeiseksi puhujaksi kiinnitetty John Vikström tai ainakin otsikkonsa ”ihmiskasvoinen liberalismi”. Keskuskauppakamarin toimitusjohtajasta entiseen arkkipiispaan jännittyvä alustajien kaari näytti olevan täynnä toinen toistaan kiusallisempia koplaus- ja ylitulkintamahdollisuuksia. Joku saattoi pelätä, että jahka esteetöntä kilpailua on riittämiin legitimoitu ja justifioitu, se vielä kaiken päälle konsekroidaan. Heti kärkeen Vikström tarjosikin komiikkahuojennusta: ”Olen usein viimeinen puhuja. Teologit kutsutaan hätiin, kun loppu on lähellä.”

Moni muisti tämän miehen saatelleen viimeiselle matkalleen muiden muassa Urho Kaleva Kekkosen. Sitten Vikström esitelmöi liberaalin ajattelun traditiosta oppineemmin, vaatimattomammin ja miellyttävimmin kuin muut yhteensä. Siunauksellista tai ei, seminaari saavutti viime tingassa seminaarillisen tason. Ensinnäkin Vikström kiisti liberalismin yksimuotoisuuden. Kaikessa vaihtelevuudessaan sitä maksoi vaivan jäsentää angloamerikkalaiseksi ja mannermaiseksi pääperinteiksi. Britanniassa ja Yhdysvalloissa vapausaate merkitsi ennen kaikkea empiiris-naturalistista otetta Hobbesin, Locken, Humen, Smithin, Benthamin ja Millin vanavedessä. Manner-Euroopassa se yhdistyi ennen kaikkea Kantin ja Fichten idealismiin. Angloamerikkalaisessa muunnelmassaan liberalismi korosti itsesäilytystä, oman edun ajamista, välinerationaalisuutta, vapautta pakosta ja vaihdantaa ”elämän valtavalla torilla”. Saksalaisperäisessä variantissaan se painotti moraalista toimijuutta, päämäärärationaalisuutta, vapautta positiivisena oikeutena ja pyrkimystä jonkinmoisen ihanneihmisyyden itsetoteutukseen. Näistä lähtökohdista voitiin hahmottaa minimivaltion ja kannustaja- tai hyvinvointivaltion vaihtoehdot.

Vikström suositteli luettavaksi ruotsalaisen toimittajan Göran Rosenbergin kirjaa Plikten, profiten och konsten att vara människa (2004). Haluperustainen tuotto ja tarveperustainen velvollisuus tuli nähdä vapausaatteen monesti eri suuntiin kiskovina liikevoimina. Velvollisuuksien aluetta uhkaavat kaiken aikaa hyötylaskelmat. Kantin kategoriseen imperatiiviin ja kultaiseen sääntöön viitaten Vikström totesi, että paremminkin kuin vapaus muista ihmisen tekee ihmiseksi riippuvaisuus muista. Hän ei kuitenkaan lopettanut viittauksella sen enempää välimerelliseen Raamattuun kuin itämerelliseen Käytännöllisen järjen kritiikkiin. Olisi ollut kohdallaan, että Keskuskauppakamarinkin toimitusjohtaja olisi jaksanut seminaarin päätökseen saakka, sillä Vikström lopetti pokkana viittaamalla erääseen ranskalaiseen tapahtumaan:



ps. Liberalismista ja konservatismista on luvassa kunnon satsi kirjoituksia filosofisen aikakauslehden 75. numerossa: niin & näin 4/12 ilmestyy verkkoekstroineen (netn.fi) joulukuun puolimaissa.

Lisälukemista
Harisalo, Risto & Ensio Miettinen, Klassinen liberalismi. Tampere University Press, Tampere 1997.
Liberaalit ja konservatiivit. Toim. Mikko Ketola & Matti Myllykoski. Vartija, Helsinki 2012.
Populismi. Kriittinen arvio. Toim. Matti Wiberg. Edita, Helsinki 2011.
Suvanto, Pekka, Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle. SHS, Helsinki 1994.


Jarkko S. Tuusvuori

Filosofia.fi-portaalin Klassikkokirjasto on nyt tarkistettu toimimattomien linkkien varalta ja päivitetty ajan tasalle. Klassikkokirjaston tarkoitus on koota verkon muuten hajanaiset filosofiset aineistot kätevästi yhden sivun alle. Se oli julkaisuhetkellään syyskuussa 2007 internetin laajin kokoelma linkkejä filosofisiin teksteihin, ja luultavasti edelleen laajimpia.

Internetin digitaaliset kirjastot sisältävät runsaasti myös filosofista materiaalia. Ne ovat kuitenkin useimmiten tarkoitukseltaan joko niin yleisiä, etteivät ne voi kattaa kaikkea mahdollista filosofista sisältöä, tai ainoastaan tietyn aikakauden filosofiaan keskittyneitä. Suurin yksittäinen vanhojen tekstien kokoelma on Gutenberg-projekti, ja se sisältääkin runsaasti myös filosofisia tekstejä. The Internet Classics Archive on vanha ja kunnianarvoisa klassisen antiikin kirjallisuuden englanninkielisten käännösten kokoelma. Myös Jonathan F. Bennettin earlymoderntexts-sivusto on huomion arvoinen filosofinen kirjasto, joka sisältää modernin filosofian
klassikoita muokattuna hieman alkutekstejä lähestyttävämmäksi englanniksi.

Klassikkokirjastoa on tarkoitus ylläpitää myös jatkossa. Jos koet, että kokoelmasta puuttuu jokin oleellinen ja verkossa vapaasti jaettava teos, voit ehdottaa sen lisäämistä listalle filosofia.fi-portaalin toimitukselle osoitteeseen toimitus at filosofia.fi.

portaalin toimitus

Syksyllä 2011 ilmestyi suomeksi kaksi feministisen filosofian klassikkoa, Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli (osa II) ja saman kirjoittajan Moniselitteisyyden etiikka. Joulukuussa 2011 joukko helsinkiläisiä filosofeja kokoontui juhlimaan jälkimmäisen teoksen julkistamista ravintola Sunniin, Senaatintorin laidalle. Useat meistä olivat opiskelijoina todistamassa feministisen filosofian tulemista suomalaisen filosofian kentälle 1990-luvulla. Hetkellisen kukoistuksen jälkeen sen merkitys tuntui kuitenkin hiipuneen. Näin siitä huolimatta, että kansainvälisillä areenoilla suomalaisten feministifilosofien näkyvyys oli kasvanut.

Illallispöydässä keskustellessamme nousi esille ajatus, että jotakin olennaista oli jäänyt kehittymättä tai kadonnut vuosien varrella: yhtäältä asemansa jo jollakin tavalla vakiinnuttaneilta suomalaisilta filosofinaisilta puuttui yhteinen foorumi, toisaalta naispuolisilla filosofian opiskelijoilla ei ollut enää samanlaista innoittavaa tukea opintoihinsa kuin ennen. Filosofiahan on perinteisesti miesvaltainen ala, jonka piiristä naisten on vaikea löytää itselleen naispuolisia esikuvia ja tiennäyttäjiä. Nyt meissä syntyi halu elvyttää ja uudistaa niitä yhteenliittymisen muotoja, jotka aikoinaan kannustivat meitä suorittamaan maisterintutkintomme ja joitakin meistä jatkamaan filosofian parissa jatko-opintoihin, väittelyyn ja tutkijanuralle. Idea vuosittaisesta seminaarista, jossa suomalaiset nais- ja feministifilosofit esittelisivät töitään ja keskustelisivat keskenään, muuttui nopeasti ajatukseksi järjestön perustamisesta. Jo samana iltana aloimme hahmotella järjestön suuntaviivoja.

Järjestön nimeksi tuli Suomen nais- ja feministifilosofien yhdistys, koska halusimme koota yhteen naisia mutta pitää samalla ovet auki niille, jotka kokevat päämäärämme omiksensa mutta eivät määrittele itseään naisiksi. Kaikki naisfilosofit eivät ole feministifilosofeja eivätkä kaikki feministifilosofit naisia. On myös totta, että sukupuolen filosofiassa on erilaisia näkemyksiä siitä, pitäisikö kategorioita ”nainen” ja ”mies” säilyttää ja mitä feminismi on ja mitä sen tulisi olla, tai tulisiko feminismi unohtaa ohitettuna vaiheena. Me kuitenkin katsomme, että kategorioilla ”nainen” ja ”feminismi” on yhä merkitystä filosofian tekemisessä ja uralla etenemisessä.

NFY:n tavoitteena onkin nais- ja feministifilosofien aseman parantaminen ja heidän yhteistoimintansa edistäminen. Pyrimme luomaan yhdistyksen jäsenille mahdollisuuksia harjoittaa filosofiaa yhdessä järjestämällä muun muassa lukupiirejä, konferensseja ja seminaareja. Pidämme yhteyttä jäsenistöön sähköpostilistan kautta.

Tällä hetkellä NFY järjestää Helsingissä lukupiiriä, jossa luetaan Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa, mutta jos kiinnostuneita löytyy, NFY -lukupiirejä voidaan järjestää myös muissa kaupungeissa. Lisäksi järjesteillä on ensimmäinen kansainvälinen NFY-konferenssi Women, Truth, Action (elokuu 2013), jonka esitelmäkutsu julkaistaan ennen vuodenvaihdetta. Konferenssin pääluennoitsijoiksi on kutsuttu kansainvälisiä eturivin naisfilosofeja. Nais- ja feministifilosofien esitelmöinti- ja keskustelufoorumina toimimisen lisäksi konferenssi yhdistää filosofian eri traditioiden edustajia.

NFY:llä on tällä hetkellä kolmisenkymmentä jäsentä. Jäsenyys on maksuton. Jäseneksi voi liittyä lähettämällä tämän aikeen ilmaisevan sähköpostiviestin osoitteeseen virpi.lehtinen at helsinki.fi. Viestin tulee sisältää myös yhteystiedot. Jäseneksi voi liittyä kuka tahansa yhdistyksen tavoitteiden edistämisestä kiinnostunut henkilö.

Jäsenet saavat sähköpostilistan kautta NFY-jäsenkirjeet sekä muuta informaatiota yhdistyksen tavoitteiden kannalta olennaisista asioista ja tapahtumista.

Virpi Lehtinen (puheenjohtaja) & Erika Ruonakoski (varapuheenjohtaja)

 

Populaarifyysikkomme Kari Enqvist ja populaaritähtitieteilijämme Esko Valtaoja liikkuvat usein populaareissa kirjoissaan  osittain oikeutetulla kostoretkellä filosofian parissa. Molemmat retostelevat teoksissaan vähän väliä filosofien ja humanistien hölmöilyjä. Projekti on mitä ymmärrettävin, ovathan filosofit ja humanistit toisinaan pilkanneet luonnontieteilijöitä ilman hyviä perusteita. Pilkkakirveiden kalske voi olla joskus kiihdyttävää sekä viihdyttävää, mutta kirveet olisi syytä teroittaa välillä, jottei touhu kuihtuisi vain ja ainoastaan amerikkalaiseksi showpainiksi.  Esko Valtaojan erästä tylsää tölväisyä olen aiemmin käsitellyt täällä. Nyt on Enqvistin vuoro.

Uusimmassa teoksessaan Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY, 2012) Enqvist ihmettelee uskovaisia ihmisiä, joihin hän ilmeisesti laskee ainakin osittain humanistit "pyhine kirjoineen". Nostan esiin yhden sivun Enqvistin uudesta teoksesta. Sivun numero on kaksikymmentäseitsemän [1]. Kaikki tämän jutun lainaukset ovat peräisin kyseiseltä sivulta.  Minä en tiedä numerologiasta höykäsen pöläystä ja tästä huolimatta – siis sangen epätieteellisesti – en usko siihen, mutta tässä yhteydessä kiusaus vilkaista mitä sanottavaa numerologialla on numerosta kaksikymmentäseitsemän kävi ylitsepääsemättömäksi. Sekalaiset internetlähteet kertovat muun muassa, että mainittu numero symboloi Pyhää Henkeä, edustaa valoa pimeydessä ja yhdistävää voimaa. Mikäli uskoisin numerologiaan, minulla olisi kaikki syyt pitää sivua kaksikymmentäseitsemän Jumalallisena ilmoituksena, Totuutena isolla T:llä. Katsotaan kuinka sekulaarin  humanistin käy!

Tällä sivulla Enqvist puhuu oikeastaan tasa-arvosta, siitä kuinka fysiikantutkimus edustaa tasa-arvoista maailmaa. Hänen näkemyksensä nojaa kuitenkin kahteen muuhun merkittävään teemaan, nimittäin edistykseen ja typeryyteen. Populaarifyysikkomme toteaa, että "fysiikan" (kai hän tarkoittaa fysiikan tutkimusta, eikä varsinaisesti fysiikkaa) "tasa-arvo näkyy myös sen historiattomuudessa. Se ei jatkuvasti palaa vanhoihin oppi-isiin, kuten filosofia yhä uudestaan kääntyy Aristoteleen ja Platonin puoleen. Me fyysikot […] nautimme saadessamme kertoa heidän virheistään." Sivun lopulla Enqvist toteaa, että "vanhan hylkääminen on meille merkki edistyksestä". 

Kuulostaa hyvältä, mutta miksi Enqvist sitten hylkää tasa-arvoisen fysiikan ja siirtyy fysiikan parista epätasa-arvoiseen historian ja filosofian maailmaan? Fyysikko ei nimittäin malta pysyä oman tieteenalansa, historiattoman fysiikantutkimuksen suljetussa piirissä, vaan alkaa operoida vihollisensa, historian ja filosofian, välineillä ja tekee sen taitamattomasti.  Kyseessä on humanioran vastaisten (tai siihen väheksyväsi suhtautuvien) luonnontieteilijöiden perusongelma: heti kun he alkavat keskustella tieteiden merkityksestä, vertailla niiden saavutuksia tai arvottaa niitä, he astuvat alueelle, jossa argumentaatio on luonteeltaan filosofista ja historiallista. Fysiikka ei tutki tällaisia asioita, ja koska Enqvistin kirjat pursuavat heittoja, joissa arvioidaan tieteiden, jopa taiteiden merkitystä, ja arvotetaan niitä, niin ehkä populaarifyysikkoa tulisi tituleerata myös populaariamatöörifilosofiksi. Sivumennen sanoen, yhtäläisen ironisen kokemuksen lukijassa aiheuttaa myös se, kun luonnontieteiden ylivertaista 'tieteellisyyttä' humanioiraan verrattuna julistava fyysikko tekee sen luonnehtimalla omaa oppialaansa täysin epätieteellisin, jopa mielivaltaisin käsittein kuten "kylmä" tai "kova" tai "raaka".

Enqvistille voidaan ensimmäiseksi huomauttaa, että jos vanhan hylkääminen on fyysikolle edistyksen merkki, niin silloin puhutaan nimenomaan historiallisesta arviointikriteeristä. Nimittäin pelkkä uuden parhaana pidetyn teorian tunteminen voi riittää ainoastaan kyseisen teorian arvioimiseen, ei tieteenalan edistymisen arvioimiseen, edes siihen onko kyseinen teoria edistysaskel vai ei [2].  Tietenkin yhden askeleen arviointi onnistuu verrattain vähäisellä tieteenalan historian tuntemuksella: pitää tuntea uusi sekä edeltänyt teoria ja kyetä arvioimaan niiden selitys- ja ennustusvoimaa (vaikka periaatteessa olisi mahdollista, että uusi teoria onkin paluu johonkin viimeksi vallinnutta edeltävään teoriaan, mikä asettaisi suoraviivaisen edistyksen kyseenalaiseksi ja tämän huomaaminen vaatisi puolestaan laajempaa historian tuntemusta). Vaatimus historian tuntemisesta käy ilmeisemmäksi, jos tästä ottaa askeleen eteenpäin, minkä populaariluonnontieteilijämme ovatkin useita kertoja tehneet, ja alkaa puhua edistyksestä pidemmällä aikavälillä; väittää että nykyään tiedetään enemmän ja paremmin kuin aiemmin. Tieteen tai minkä tahansa muun elämän alueen edistymisen arviointi vaatii aiemman, eli historian, tuntemista ja ymmärtämistä. Ei voi väittää perustellusti, nojaamatta ainoastaan auktoriteetteihin, että tämän päivän fyysikko tuntee maailmaa paremmin kuin Aristoteles, jos ei ole tutustunut Aristoteleen parituhatta vuotta vanhoihin käsityksiin. Edistymisen arviointi liittyy aina kiinteästi historiaan, eikä voi edes periaatteessa olla "historiatonta". Edistystä voidaan nähdäkseni arvioida melko huoletta tämän päivän paremman tiedon valossa. Mutta yksittäisen ajattelija tai tiedemiehen mahdollisen typeryyden arviointia ei ole järkevää suorittaa nykyaikana rationaalisina pidettyihin uskomuksiin verraten.

On ehkä liikaa vaadittu, että fyysikko ymmärtäisi historiasta, filosofiasta tai historianfilosofiasta. Luonnontieteilijä ei yleensä ole koulutukseltaan historiallisesti tai filosofisesti suuntautunut, eikä häneltä siis voi vaatia asiantuntemusta historiassa aloilla tai kykyä argumentoida filosofisesti. Populaariluonnontieteilijämmehän ovat ylpeitä historiallisen sokeuden puolestapuhujia. Kuten sivulta kaksikymmentäseitsemän saamme lukea, historiasta piittaamattomuus on Enqvistille hyve. Paitsi silloin, kun osoitetaan sormella vanhojen auktoriteettien virheitä, minkä Enqvist mainitsee yhdeksi fyysikkojen nautintojen lähteeksi. "Tyhmä Einstein!", huudahtaa nykyfyysikko ja riemuitsee oivalluksestaan. Enqvist nimittelee Einsteinia tyhmäksi sillä perusteella, että Einstein "erehtyi luulemaan linnunradan muodostavan koko maailmankaikkeuden" , ja sillä että "Einstein ei koskaan suostunut uskomaan kvanttimekaniikkaan."

Minä tunnustan, en pysty arvioimaan tuomion osuvuutta. Tämä johtuu siitä, etten tunne fysiikan historiaa tarpeeksi hyvin, yhtä hyvin kuin Enqvist. Arvion tekeminenhän nimittäin vaati nimenomaan fysiikan historian tuntemusta. Historian tunteminen ei tarkoita vain vanhojen oppien tuntemista vaan sen ymmärtämistä, minkälaiset uskomukset olivat rationaalisia arvioitavan fyysikon elinaikana. Saattaa olla, että Einsteinin aikana kaikki tai melkein kaikki rationaaliseen ajatteluun kykenevät fyysikot uskoivat hyvistä syistä kvanttimekaniikkaan ja tajusivat, ettei linnunrata ole maailmankaikkeus. Jos näin on, niin voimme perustellusti ihmetellä, miksi Einstein heittäytyi epärationaaliseksi näissä asioissa. Mutta Enqvist ei tyydy kertomaan ainoastaan fyysikkojen suhteesta oppialansa historiaan, vaan selittää, että humanistit viittaavat Aristoteleeseen "korostaakseen hänen syvämietteisyyttään ja oivalluskykyään, tuskin koskaan pilkatakseen hänen ajattelun erheitä". Aristoteleen virheet on osoitettu filosofian historiassa lukemattomia kertoja, eikä kukaan esimerkiksi usko Aristoteleen käsityksiin putoavan kappaleen liikenopeudesta. Filosofit ovat syyttäneen menneitä filosofeja ties mistä ja heille on naurettu ties minkälaisista syistä, vaikka vitsit ja syytteet eivät ole aina olleet osuvia. Vilkaiskoon arvon luonnontieteilijä vaikka Bertrand Russellin kirjoittamaa Länsimaisen filosofian historiaa tai Karl Popperin teosta Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, vain kaksi klassista esimerkkiä mainitakseni.  Russellin teos on täynnä kritiikkiä ja tölväisyjä. Russellin mukaan muun muassa Nietzschen filosofiasta on hylättävä suurin osa "pelkkänä megalomaniana", ja Karl Popper laittaa käytännössä toisen maailmansodan Platonin ja parin muun filosofin piikkiin.

Mutta kuten todettu, yksittäisen filosofin tyhmyyden tai hänen filosofiansa hölmöyden arvioiminen Enqvistin tapaan on tehtävä historiallista herkkyyttä osoittaen. Ehkä Einsteinilla tosiaan olisi ollut kaikki rationaaliset perusteet uskoa toisin kuin uskoi, mutta jos arvioimme esimerkiksi antiikinaikaisen uskoa siihen, että  vapaassa tilassa putoavien kappaleiden nopeus pysyy vakiona tai että aurinko kiertää maapalloa, saattaakin käydä niin, että kaikki kyseisenä aikana tunnetut asiaintilat antavat rationaaliset syyt olettaa juuri näin. Vasta kun maailmasta opittiin lisää, saattoivat perustellut epäilykset herätä.  Paikkansa pitämättömät uskomukset ja tyhmyys eivät välttämättä korreloi, ja siksi Enqvist ei kohtaa filosofien ja muiden humanistien kirjoituksissa kuolleiden ihmisten pilkkaa niin suuressa määrin kuin toivoisi.

En halua viedä fyysikoilta heidän nautintoansa. Hölmöilylle on joskus nautinnollista nauraa (itse teen sitä juuri parhaillaan). En  kuitenkaan tiedä kuinka pitkään fyysikko pystyy viihdyttämään itseään huutamalla "Tyhmä Einstein! Tyhmä Einstein!". Liekö kyseessä kahden kulttuurin ero, mutta minä en jaksa räkättää uudestaan ja uudestaan sen enempää Aristoteleen kuin Enqvistin ajattelun tai oppien virheille. Mielenkiintoisimmat tutkimusretket historiaan paljastavat jotain muuta kuin vainajien idioottimaisuuksia, mutta idioottimaisuuskin saattaa osoittautua mielenkiintoiseksi. Hekottelua hedelmällisempi asenne on miettiä, miksi täysin järkevällä ihmisellä on jokin täysin järjettömältä vaikuttava uskomus. Järjettömältä näyttävä uskomus voi olla juuri sellainen miltä näyttää, mutta joskus aikalaiskonteksti saattaa antaa uskomukselle selityksen, joka saa sen näyttämään, jos ei järkevältä, niin vähemmän typerältä.  Silloin kun näin käy, voimme oppia jotain ihmisen ajattelusta ja sen suhteista ympäröivään maailmana tai kulttuuriin. Mutta historiasta voi löytyä muutakin.  Esimerkiksi poliittista vapautta käsittelevässä filosofisessa keskustelussa merkittävimmät uudet avaukset viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ovat olleet paluuta vanhaan. Historioitsija Quentin Skinner ja filosofi Philip Pettit ovat kaivaneet historiasta esiin unohdetun tavan ajatella poliittista vapautta ja sitä, millä tavoin ihmisen vapaus voidaan yhteiskunnassa riistää. En referoi tätä keskustelua, mutta totean, että historiasta voi todellakin tehdä merkittäviä löytöjä. Parhaimmillaan nämä löydöt saavat meidän ymmärtämään, että monet itsestäänselvyyksinä pidetyt nykyaikaiset ajattelutavat ovatkin haavoittuvaisia ja että nykymaailma ei ehkä olekaan vain ja ainoastaan edistyksellisten kehityskulkujen tähänastinen huipentuma, että muitakin mahdollisuuksia on.

Tällainen ajatus näyttäisi olevan Enqvistille oman tieteenalansa luonteen vuoksi hämmentävä, niin hämmentävä, ettei hän sitä pidä edes mahdollisena. En kuitenkaan usko, että ajatus on yhtä vieras kaikille fyysikoille. Ainakaan se ei ollut mahdoton ajatus Harvardissa väitelleelle fyysikolle nimeltä Thomas Kuhn. Sellaisia fysiikan tohtoreita kuin Kuhn oli ei ehkä tehdä enää, ja se on filosofille oiva syy tehdä matka fyysikkojen historiaan. Sen sijaan numerologiasta filosofi luopuu tämän yhden kokeilun perusteella.

Sami Syrjämäki

P.S. Enqvistin kirjat ovat täynnä paikkansa pitämättömiä väitteitä filosofien tekemisestä ja siitä, mihin filosofit ynnä muut humanistit uskovat. Ainakaan minä en käy filosofista, jos Enqvistin luonnehdinnat valitaan filosofin kriteeriksi. Tästä huolimatta hänen populaari tuotantonsa on palkittu mielestäni täysin ansaitusti: Tieto-Finlandia (1999), Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto (2004), Väinö Voipio–palkinto (2004), Suomen tietokirjailijoiden Tietotokirjailijapalkinto (2005), J.V. Snellman-palkinto (2007), Sokrates-palkinto (2009),  sekä Mensa-palkinto (2012). Ehdotan kuitenkin, että hänen palkintoihinsa lisätään vielä yksi. Enqvistin teosten filosofiaa ja filosofeja käsittelevät osuudet ovat Huuhaa-palkinnon arvoiset.

sama

VIITTEET:

[1] Ystävällinen lukija huomautti, että olen ollut huolimaton sivunumeron kanssa. Oikea sivunumero on 26. Numerologia paljastaa, että kyseinen luku kantaa universaalin karman lakia ”sitä saa, mitä tilaa”. Kiitän lukijaa oikaisusta ja harkitsen kantaani numerologiaan uudestaan. (lisätty 3.1.2013)
[2] On tietenkin niin, että uutuudet ovat harvoin uusia teorioita. Yleensä kyseessä on vähäisemmät askeleet, mutta koska Enqvistinkin esimerkit ovat kaikkea muuta kuin vaatimattomia, niin puhuttakoon tässäkin teorioista.

Professori Juha Sihvola menehtyi vakavaan sairauteen Helsingissä 14.6.2012. Hän oli historioitsija, filosofi ja yhteiskunnallinen keskustelija, joka käsitteli tuotannossaan ja kannanotoissaan ennen kaikkea hyvään elämään, kansalaisuuteen, politiikkaan ja uskontoon liittyviä kysymyksiä.

Juha syntyi Sippolassa (29.8.1957) ja piti kotipaikkanaan sen taajamaa Myllykoskea, mutta mielsi toisaalta, joskaan ei täysin vakavalla naamalla, itsensä maailmankansalaiseksi ja puolusti kosmopolitanismin ihannetta tuotannossaan. Päästyään ylioppilaaksi 1976 hän aloitti yleisen historian opinnot Helsingin yliopistossa, ja kiinnostus antiikin historiaan ja filosofiaan heräsi opiskeluaikana. Historian laitoksella toimineiden Matti Viikarin ja Päivi Setälän lisäksi Juhan tärkeimmät opettajat olivat Holger Thesleff ja Simo Knuuttila. Väitöskirja Decay, Progress, the Good life? Hesiod and Protagoras on the Development of Culture (1989) käsitteli antiikin keskeisten filosofisten teemojen varhaisvaiheita, ja jatko-opiskelijana Juha alkoi myös osallistua Aristoteleen teosten suomennoshankkeen kokoontumisiin. Hän toimi Suomen Akatemian tutkimusassistenttina 1983–1988, nuorena tutkijana 1988–1994 ja vanhempana tutkijana vuodesta 1995 vuoteen 2000, jolloin hänet valittiin Jyväskylän yliopiston yleisen historian professoriksi. Väitöksen jälkeen Juha vietti kaksi vuotta Yhdysvalloissa: vierailevana tutkijana Brownin yliopistossa 1991–1992, ja vuodeksi 1994–1995 hän pääsi tiukasti kilpailtuun tutkimusinstituuttiin Center for Hellenic Studies (Washington DC). Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumia Juha johti 2004–2009 ja toimi samalla myös kahden Suomen Akatemian huippuyksikön History of Mind (2002–08) ja Philosophical Psychology, Morality and Politics (2008–13) varajohtajana ja antiikkiryhmän johtajana. Juha valittiin akatemiaprofessoriksi vuoden 2012 alusta, mutta sairauden paheneminen esti häntä hoitamasta tehtävää.

Aktiivisen ja yhteiskunnallisesti osallistuvan tutkimusihanteensa mukaisesti Juha toimi myös lukuisissa luottamustehtävissä, joista esimerkkeinä mainittakoon jäsenyydet Ilkka Niiniluodon johtamassa kansakunnan henkistä tilaa arvioivassa työryhmässä, Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnassa (2001–2006) sekä Suomen Rooman Instituutin Säätiön hallituksessa, jonka puheenjohtajana Juha toimi vuodesta 2007. Juha valittiin myös Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi kaudelle 2011–2012, mutta hän joutui sairauden vuoksi jättämään tehtävän. Uskonnonvapautta käsitellyt ”Religious Equality and Pluralism in Finland” Tutkijakollegiumin konferenssissa Religion and Equality in an Age of Pluralism (21.6.2011) jäi Juhan viimeiseksi julkiseksi tieteelliseksi esitelmäksi.

1980-luvun lopulla tarjoutui oivallinen tilaisuus antiikin filosofian tutkimuksen edistämiseen Suomessa, kun antiikin filosofian parissa uransa aloittanut ja maailman vaikutusvaltaisimpien filosofien joukkoon luettu Martha Nussbaum vietti kesiä Helsingissä silloisen miesystävänsä, taloustieteilijä Amartya Senin toimiessa YK:n WIDER-instituutissa. Tällöin sai alkunsa Juhan ja Marthan ystävyys, ja heidän yhteistyönsä on auttanut merkittävästi myös nuorempaa polvea jatkamaan antiikin filosofian tutkimusta Suomessa ja luomaan yhteyksiä alan kansainvälisiin huippuihin. Juhan kuolinpäivänä Martha puolusti Aalto-yliopistossa humanististen tieteiden asemaa maailmanlaajuisessa katsannossa.

"Tulkaa tänne keittiön puolelle, täälläkin on jumalia" [1]
Juhan poismeno jätti suuren aukon suomalaiseen intellektuaaliseen elämään. Hänet tunnettiin ja muistetaan laajalti poikkeuksellisen aktiivisena keskustelijana ja kirjoittajana, jonka asiantuntemus ja peräänantamaton kiinnostus kohdistui mitä moninaisimpiin asioihin. Hän oli yhtä lailla kotonaan kansainvälisessä antiikin filosofian tutkimuksessa, politiikkaa koskevissa debateissa, tiedepolitiikan käytännöissä, uskonnonfilosofiassa kuin kirkkohallinnon käytäntöjen, juniorijalkapalloilun, kestävyysjuoksun ja punk-rockin piirissä. Monien muodollisten akateemisten tehtäviensä lisäksi ystävät, oppilaat ja kollegat muistavat hänet hahmona, joka keräsi ympärilleen laajan joukon opiskelijoita eri tieteenaloilta ja tarjosi monille mahdollisuuden tutustua kansainvälisiin tieteen tekemisen käytäntöihin tutkimusavustajana. Samoin kuin tutkimuksessaan myös opetuksessaan ja tiedepoliittisessa toiminnassaan Juha yhdisti pikemmin kuin erotti. Hän työskenteli väsymättömästi syrjintää ja eripuraa vastaan niin sukupuolten, rotujen, uskontojen kuin tieteenalojenkin välillä. [2]

"Argumentti on tärkeämpi kuin auktoriteetti" [3]
Ikimuistoisia olivat Juhan 90-luvun puolivälissä vetämät lukupiirit, joissa ennen keskustelua antiikin teksteistä juostiin yhdessä ainakin kerran Töölönlahden ympäri säässä kuin säässä. Esimerkillään Juha välitti oppilailleen viestin: Voit päästä oman alasi huipulle, aivan niin pitkälle kuin haluat. Vain kova työ ratkaisee, eikä luovuttaa saa. Akateemisen uran vaatimaa työmäärää ja asennetta hän kuvasi vertauksella juoksijaan, joka maratonin loppumetreillä vaatii ”tätä lisää.” Väitöskirjojen ohjaajana hän ei välittänyt jatko-opiskelijoilleen ainoastaan laajaa asiantuntemustaan, vaan kannusti heitä kehittymään itsenäisiksi ja kriittisiksi ajattelijoiksi. Vastaväitelleelle tohtorikokelaalle hän saattoi suosittaa perspektiivin avartamista ja laajempiin kysymyksiin tarttumista.

Kansainvälisesti Juha tunnetaan parhaiten hänen antiikin filosofiaa koskevista tutkimuksistaan. Monien artikkelien lisäksi tärkeimpiä lienevät Troels Engberg-Pedersenin kanssa toimitettu The Emotions in Hellenistic philosophy vuodelta 1998 ja Martha Nussbaumin kanssa toimitettu Sleep of Reason: Erotic Experience and Sexual Ethics in Ancient Greece and Rome (2002). Työstään antiikin filosofian parissa hän myös ammensi lähtökohtia ja inspiraatiota laajoihin historiallisiin ja päivänpolttaviin kirjoituksiinsa. Harva se vuosi Juhan saattoi nähdä yliopistolla tunnusomainen hymy suupielillään ja tuore kirja kainalossaan: suomenkielisestä tuotannosta päällimmäisinä muistetaan teokset Hyvän elämän politiikka (1994), Toivon vuosituhat (1998), Maailmankansalaisen etiikka (2004) ja Juhan viimeiseksi kirjaksi jäänyt teos Maailmankansalaisen uskonto (2011), joka sai paljon positiivista julkisuutta ja valittiin mm. vuoden kristilliseksi kirjaksi (2011). [4] Monien opiskelijoiden käsissä on myös kulunut yhdessä Holger Thesleffin kanssa kirjoitettu Antiikin filosofia ja aatemaailma (1994), josta erään tenttijän sanoin ”iskostuivat kajuuttaan” antiikin filosofian tärkeimmät hahmot.

"Aristoteelinen luterilainen, joka oli stoalaisen hyvällä tuulella" [5]
Juha oli vakuuttunut antiikin filosofian tärkeydestä nykypäivänä. Vaikka hän ehkä ajan filosofikouluista viihtyikin parhaiten Aristoteleen parissa, hän tunsi vetoa myös stoalaisten ankaraan ajatukseen, jonka mukaan onnellisuuden välttämätön ja riittävä ehto on hyve, oman sielun tila: onnellisuus on siis eräänlainen valinta, joka ei riipu ulkoisista olosuhteista. Todellisuuden luonteen syvällisesti ymmärrettyään viisas tuntee pysyvää iloa, vaikka maailma tarjoaisi koviakin vastoinkäymisiä. Antiikin filosofikouluilta Juha lienee myös perinyt ajatuksen, jonka mukaan filosofian on parannettava ihmisen elämää, samoin kuin opetuksen kuolemaa pelkäämättömyydestä. Juhan sairauden etenemistä seuranneet kollegat voivat todistaa, että mies eli loppuun asti niin kuin opetti.


Miira Tuominen
Marke Ahonen
Malin Grahn
Mika Perälä
Pauliina Remes

Kirjoittajat ovat Juha Sihvolan johtaman antiikin filosofian tutkimusryhmän entisiä ja nykyisiä tutkijoita

Viitteet:
1. Juhan vapaa käännös Aristoteleen Herakleitokseen viittaavasta vastauksesta (Eläinten osista, 645a16–23) kysymykseen, miksi pienimmät ja vähäpätöisimmät ötökätkin ansaitsevat tulla tieteellisen tutkimuksen kohteiksi (Jyväskylän yliopiston kesäseminaari Athenis Finlandiae elokuussa 2010).
2. Teoksessaan Maailmankansalaisen uskonto Juha kirjoittaa: ”Edellyttää huomattavaa rohkeutta ja optimismia uskoa sellaisen maailman olevan tulossa, jossa ihmisarvoa oikeasti kunnioitetaan ja jossa kumppanuus erilaisten elämänkatsomusten välillä vahvistuu. Olen John Rawlsin ja Martha Nussbaumin kanssa samaa mieltä siitä, että jos emme uskoisi tällaisen maailman mahdollisuuteen, ihmissuku tuskin ansaitsisi elää.” (s. 298)
3. Juhan opetusperiaate Helsingin yliopiston historian laitoksen ajoilta.
4. Lisäksi teos toi Juhalle sekä WSOY:n kirjallisuuspalkinnon että kunniamaininnan Vuoden tiedekirjapalkinnon yhteydessä.
5. Juhan opettajan, pitkäaikaisen kollegan ja ystävän Simo Knuuttilan luonnehdinta muistopuheessa 29.6.2012.

”Yhä vielä joutuessani sattumalta kosketuksiin tämän kirjan kanssa muuttuu sen melkein jokainen lause minulle haaviksi, jolla vedän syvyyksistä taas esiin jotakin verratonta: sen koko iho vavahtelee muistojen herkistä väristyksistä.”
(Nietzsche kirjastaan Also sprach Zarathustra (1883–1885) teoksessaan Ecce Homo (1889))


Idea filosofisesta äänikirjasta kypsyi ajatuksissani viime talven aikana. Olin pitkiä aikoja sairaana, enkä enää jaksanut katsoa elokuvia tai lukea kirjoja. Huomasin Rikhardinkadun kirjastossa äänikirjahyllyn. Vaikka sieltä löytyi lähinnä Dan Brownin teoksia ja suomalaisen kirjallisuuden klassikkoja, osoittautui niiden kuuntelu mukavaksi ajanvietteeksi. Mutta miksi valikoima oli näin rajallinen? Suuria kustantamoja ei taida filosofian historian klassikkojen äänittäminen kiinnostaa. Miksen siis alkaisi tuottaa niitä ainejärjestöömme Dilemmaan kuuluvien ystävieni kanssa?

Käynnistin äänikirjaprojektin huhtikuussa ja valitsin tietysti luettavaksi minulle läheisen teoksen eli Nietzschen Ecce homon. Tiedotin kaavailemastani projektista Dilemman sähköpostilistalla ja lopulta hankkeeseen ilmoittautui mukaan kuusitoista lukijaa Dilemman ulkopuoliset henkilöt mukaan luettuna.

Lähes kaikki projektiin osallistujat äänittivät osuutensa itsenäisesti. Tavoitteenamme ei ollut saada talteen virheetöntä ammattilukijan lausumaa äänikirjaa. Lähdimme liikkeelle rosoisuuden tavoittelusta. Taustaäänet kuten nuotion rätinä ja Linnanmäen melu eivät haittaisi, kunhan kokonaisuudesta saisi jotenkin selkoa.

Oman osuuteni lukemisen ohessa koordinoin projektia, hoidin puutteellisilla taidoillani äänen jälkikäsittelyn ja latasin sen kaikkien saataville Ruotsista ja Saksasta alkunsa saaneen SoundCloud-sivuston avulla. Olin ajatellut hankkeesta kevyttä. Työmäärä osoittautui kuitenkin yllättävän suureksi: kaikenlaista organisoimista riitti. En silti kadu hetkeäkään, sillä nähdäkseni filosofiasta tulee tylsää, jos sen tekemiseen ei kehitetä uusia tapoja. Sen sijaan, että istuisi yksin pölyisessä kirjastossa ja kirjoittaisi jotain tylsää journaaliartikkelia, jonka mahdollisesti lukee viisi muuta ihmistä, voi tehdä jotain kivaa yhdessä esimerkiksi lukemalla äänikirjaa! Osaltaan tämänkaltainen ajatus oli taustalla myös muutama vuosi sitten kun teimme dilemmalaisten kanssa Minervan Pöllö -lehdestämme videoversion, joka löytyy osoitteesta:

http://www.youtube.com/watch?v=k4lxJCAsOQU

SoundCloudista Ecce homon voi kuunnella tai ladata kuka tahansa. Sivuston tilarajoitusten vuoksi jouduin luomaan kolme eri käyttäjätunnusta, joiden kautta tämä hieman yli neljä tuntia pitkä teos on kuunneltavissa. Äänikirja löytyy näiden linkkien avulla:

http://soundcloud.com/ecce-homo/tracks?page=3

http://soundcloud.com/ecce-homo2/tracks?page=2

http://soundcloud.com/ecce-homo3

Ecce homon valinta oli minulle eräänlainen henkilökohtainen itsestäänselvyys. Muistan, kun ensimmäisen kerran tartuin teokseen taiteidenyönä 2005. Luin sitä ja aloin nauraa ääneen. Tiesin, että olin tutustunut johonkin ainutlaatuiseen. Olen sen jälkeen lukenut Ecce homon useita kertoja ja tunnen yhä samaa innostunutta onnellisuutta siihen tarttuessani. Jo pelkät otsikot, kuten ”Miksi olen kohtalo”, antavat osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Teimme äänikirjan myös sokeita ajatellen. Näin riemastuttavasta teoksesta nauttimista ei tulisi missään tapauksessa rajoittaa näkevien piiriin.

Kiinnostaisiko sinua lukea esimerkiksi Aristoteleen Metafysiikka tai Spinozan Etiikka? Puhuvalla Ecce homollamme tahdon kannustaa kaikkia tekemään omia filosofisia äänikirjojaan. Tarvitset vain julkaisusivuston, tallennuslaitteen ja lausumisen intoa.

Äänikirja tehtiin Antti Kuparisen suomennoksen pohjalta. Haluan kiittää Kuparista ja Summa-kustantamoa positiivisesta suhtautumisesta projektiimme. Suuri kiitos myös kaikille lukijoille!

”Käsite Jumala, elämän vastakäsitteeksi keksittynä, kaikki vahingollinen, myrkyllinen, panetteleva, koko kuoleman vihollisuus elämää vastaan, koottuna yhdeksi kauhistuttavaksi ykseydeksi. Käsite tuonpuoleinen, tosimaailman, keksittynä, jotta ainoalta olemassa olevalta maailmalta vietäisiin sen arvo, jotta meidän maanpäälliselle todellisuudelle ei jätettäisi mitään tarkoitusta, mitään järkeä, mitään tehtävää. Käsitteet sielu, henki, viimein jopa kuolematon sielu, keksittyinä, jotta ruumista voitaisiin halveksia, tehdä se sairaaksi, pyhäksi ja jotta vastattaisiin kaikkiin elämässä vakavaa huomiota ansaitseviin asioihin, kysymykseen ravinnosta, asumisesta, henkisestä ruokavaliosta, sairaanhoidosta, puhtaudesta, säistä, kauhistuttavalla kevytmielisyydellä.”
(Ecce homo)


Vesa Korkkula

Kirjallisuus
Nietzsche, Friedrich, Ecce Homo. Kuinka tulee siksi mitä on (Ecce homo. Wie man wird, was man ist, 1889). Suom. Antti Kuparinen. Summa, Helsinki 2002.

”Kotona, vedessä, minun filosofiani on: vailla rihman kiertämää. Rakastan olla alasti, vapaana liikkeissäni.”

Sanat eivät ole François Hollanden (1954–) vaan yhden kilpakumppaninsa. Sosiaalidemokraattisen PS-puolueen Hollande voitti heidät kaikki sunnuntaina ratkenneissa vaaleissa. Hänestä tuli Ranskan 24. presidentti. Onneksi tiedetään vain vähän Hollanden suhteesta pukimettomuuteen. Kuten uutistoimistot ovat väsymättä toistelleet, ranskalaiset halusivat ”normaalin” presidentin. Sekä väistyvän hallitsijan, keskustaoikeistolaisen UMP:n oikeistosiivellä eläneen Nicolas ”Bling Bling” Sarkozyn (1955–; vallassa 2007–2012), että demarien ykköskandidaatilta aina viime kevään raiskausepäilyyn saakka vaikuttaneen Dominique Strauss-Kahnin (1949–) jäljiltä he halusivat nuhteettomuutta ja matalaa profiilia. Valteiksi nousivat Hollandessa tunnistetut aggressiottomuus ja arroganssittomuus. Näitä alleviivasivat toissailtana myös suomalaiset Pariisin-kirjeenvaihtajat, YLEn Raine Tiessalo ja MTV3:n Helena Petäistö, jonka edellisenä päivänä jututtama politiikan kommentaattori Alain Duhamel lisäsi hollandelaisiin hyveisiin älykkään, järkevän, tasaisen ja tehoisan briljanssittomuuden.

Tästäkö aukeaa samalla uuden presidentin filosofinen ulottuvuus? Virkansa puolesta viisausdimensiota käsitteli populaari Philosophie magazine (2006–), jonka tuoreimmassa huhtikuisessa numerossa 58 keskitytään erittelemään Sarkozyn ja Hollanden ajattelua ja ideologiaa. Kepeistä elämäntaito-oppaista ja pykälää painavammasta Dostojevski-kirjastaan tunnettu Michel Eltchaninoff tyypittelee teemapaketissa Sarkon hobbesilaisen ankaruuden ja Hollanden rousseaulaisen muutoksen miehiksi. Koko lailla sisällökkäämpää keskustelua nähtiin samoilla palstoilla viime lokakuussa (n:o 53), kun Collège de Francen historianprofessorina vaikuttava monialavälkky Pierre Rosanvallon tenttasi Hollandelta, kuinka ”pelastaa vasemmisto”.

Mutta filosofista keskustelua on käyty yleisemmilläkin foorumeilla. 16. maaliskuuta Hollande suostui Strasbourgin kaupunginteatterissa järjestettyyn julkiseen ajatustenvaihtoon saksalaisen kohufilosofin Peter Sloterdijkin kanssa. Hollande selitti asiaa paikallislehdelle:

”Minusta on hyödyllistä, että vaalikampanjointiimme saadaan mukaan eurooppalaisen tason julkista kiistaa. Meidän toukokuun 6. päivän tuloksellamme on vaikutusta koko Euroopan suuntaan. Kelpaa kuunnella, mitä filosofilla on meille sanottavanaan näistä vaaleista ja niiden vaikutuksesta mantereemme elämään.”

Tyypilliseen tapaansa Hollande omaksuu näin lausuessaan kuulijan roolin. Filosofien sanomisia hän saattaa kuulostella siitäkin päätellen, että hänen tuekseen asettui näkyvästi esimerkiksi Bordeaux’ssa toimivan Michel de Montaigne -yliopiston professori, esteetikko Fabienne Brugère. Kannatuksensa julkisti myös Paris-VIII-yliopistossa työskentelevä ja kirjailija-journalistina parhaiten tunnettu Mazarine Pingeot, joka julkaisi viime vuonna kirjasen Cartesiuksesta. Kolmantena filosofina joukkoon liittyi useissa yliopistoissa ja lehdissä vaikuttanut demokratiateoreetikko Joël Roman.

Oli miten oli, Hollandelle ei ole näyttänyt olevan sen enempää luonteenomaista kuin kampanjataktisesti juonittuakaan puhua yhdysvaltalaiseen malliin tuosta taikka tästä ”omasta filosofiastaan”. Moiseen retoriikkaan kykeni sen sijaan ilmeisen vaivattomasti keskustalaisen Modem-puolueen ehdokas François Bayrou (1951–), joka lasketteli helmikuussa taitavasti tauotellen omasta ”pedagogisesta doktriinistaan” ja ”filosofiastaan koulun kehittämiseksi”. Historiakirjoistaankin tunnettu Bayrou ilmoitti toisella kierroksella äänestävänsä Hollandea, samaan aikaan kun esimerkiksi uusvanhoillinen viikkomakasiini Le Point (1972–) antoi veteraanisosialisti Claude Allègren (1937–) kannattaa Sarkozya numerossa (n:o 2065), jossa yleisöä peloteltiin 23,5-sivuisella raportilla uhkaavasta ”Ranskan tilasta”.

Vaaleista vain ei monikaan filosofi innostunut. Omaa tietään kulkeva anarkisti Michel Onfray (joka monien ällistykseksi avustaa myös Le Pointia) oli jo ensimmäisen kierroksen edellä ehtinyt sanomalehti Le Mondessa (1944–) puolustaa nukkuvien puoluetta ja tyhjää äänestäviä. Samassa välineessä äänestämistä puolsi mutta kampanjan ja vaalien täyttä mädännäisyyttä tuskaili muutamaa päivää aiemmin filosofi Michel Serres: 81-vuotias akateemikko leimasi koko touhun vanhojen partojen mittelöksi. Tuoreimpana kollegana aiheeseen tarttui lauantaisen Le Monden sivulla École normale supérieuren professori Alain Badiou otsikkonaan ”Älykköjen rasismi”.

Hän aloitti kysymällä, miksi kaikki tuomitsevat populismin, vaikka kaikkien mielestä vallan lähteenä demokratiassa on kansa tai demos eli populus. Äärioikeistolaisen FN-puolueen populistisen ja nationalistis-muukalaisvihamielisen politiikan menestys oli järkyttänyt tai näennäisjärkyttänyt, saihan sen kandidaatti Marine Le Pen (1968–) ensimmäisellä kierroksella kolmossijan kahmaistuaan peräti 18 prosenttia äänistä. Kuitenkin poliitikkojen irtautuminen kansasta tai niin sanottujen tavallisten kansalaisten arjesta alkaa jo olla tilastollinen fakta: kun vielä 1978 vain 15 % kyselytutkimukseen vastanneista katsoi, että poliitikkoja ”ei lainkaan” kiinnosta ”teidän kaltaistenne ihmisten” ajatukset, 2010 näin arveli jo 42 %. Syypäitä luottamuksen katoon ovat Badioun mukaan johtavien poliitikkojen lisäksi johtavat intellektuellit: FN:n menestyksenä näkyvä populistinen protesti on tuotettu ylhäältä päin.

Valtapoliitikot ovat myötäilleet äärioikeiston monikulttuurisuuden vastaista kampanjaa tunnustamalla isä Jean-Marie Le Penin (1928–) ja tytär Marine Le Penin kiistakysymykset oikein asetetuiksi. Siksi sosialistinen pääministeri Lionel Jospin (1937–; vallassa 1997–2002) ei mielinyt muuttaa konservatiivisen sisäministerin Charles Pasquan (1927–; vallassa 1986–1988 & 1993–1995) ajamia ”ksenofobisia lakeja”; siksi Hollande on jo ennalta ilmoittanut suhtautuvansa laittomien siirtolaisten ”sääntelyyn” samalla tavalla kuin lain ja järjestyksen miehenä tunnettu Sarkozy. Badiou summaa: ”Suuntauksen jatkuvuus ei jätä epäilystäkään. Valtion härkäpäisesti rohkaisema pahuus muotoilee reaktiivista ja rodullista näkökantaa, ei suinkaan toisin päin.” Jos Sarkon usko ”rakkaan länsimaisen sivistyksemme” ylemmyyteen on selviö, täytyy vielä erikseen havahtua siihen, kuinka vasemmisto on taantunut peesaamaan tätä vakaumusta oikeusvaltioperiaatteenkin uhraamalla. Badioun sanoin tunnustuksettomuudestakin on tullut kultti, jonka suojissa Le Penit hengenheimolaisineen ja suurpuolueitten myötäjuoksijoineen tai silittelijöineen voivat ajaa vauraitten valkoisten ei-islamilaisten etuja. Hän ei pidättäydy puhumasta ”rehottavasta fasismista”, kun on kuvattava ranskalaista nykytodellisuutta:

”Tosiasiassa islamofobian salaisuus on intellektuellien keksimä kansanvastainen väkivalta, joka kohdistuu erityisesti suurkaupunkien nuorisoa vastaan. […] Hävetkööt hallitukset, jotka peräperää ovat kilpailleet turvallisuuden ja ’maahanmuutto-ongelman’ yhdistyneistä teemoista, ettei kävisi liian ilmeiseksi heidän palveluksensa taloudellisen harvainvallan pyyteille! Hävetkööt ääliönationalismi- ja uusrotuoppiälyköt, jotka ovat kärsivällisesti täyttäneet kommunistisen hypoteesin väliaikaista pimentoon joutumista seuranneen tyhjiön hölynpölykerroksella islamilaisesta vaarasta ja ’arvojemme’ rappiosta!”

Totutun summittaisesti kirjoittavan Badioun puheenvuorosta, jossa ei mainita nimeltä yhtään vikapääintellektuellia, jää puuttumaan muun muassa yksi kiintoisa kulma. Marine Le Penin ovelaksi taktiikaksi nousi vaaleissa itsensä ja puolueensa asemoiminen ”järjestelmänvastaiseksi” vaihtoehdoksi. Perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin suusta kuultuna tuntuisi siirto ”vanhojen puolueiden” mollaamisesta ”systeemin” sättimiseen melkoiselta sammakonhypyltä. Kuinka vain, Le Penin onnistui hyvinkin tyrehdyttää juuri tällä painotuksellaan vasemmistolaisen PG-puolueen ehdokkaan Jean-Luc Mélenchonin näkökulmasta riippuen lupaavalta tai uhkaavalta tuntunut nousu kohti pronssimitalia. Esimerkiksi kapitalismikriittisen elokuvaohjaajan Robert Guédiguianin oli helppo pitää ensimmäisen kierroksen veikkailuissa vasemmistolle parasta ennakoitavissa olevaa tulosta, Hollanden (toteutunutta) kakkoskierrokselle pääsemistä ja Mélenchonin (haaveeksi jäänyttä) kolmatta sijaa, suoranaisena ”vallankumouksena”. Kampanjansa huipentaneessa Marseillen ulkoilmapuheessaan Mélenchon halusikin esiintyä taistelijana, joka haastaa sekä suuret pääpuolueet että kaksipuoluejärjestelmän keskustalaiset ja oikeistolaiset kyseenalaistajat. Keskusteluissa paikallisten kanssa tuli vain moniaalta esiin parlamentaarisen vasemmiston kokonaiskurjuus: Hollanden hampaattomuus suurpankkien ja -yritysten edessä sekä Mélenchonin populismi, johon mahtuu sympatiaa esimerkiksi Hugo Chávezin yksinvaltaiselle uuskommunismille.

Vasta valitun presidentin filosofiasuhteesta saatiin lisätietoa aivan ratkaisevan uurnapäivän kynnyksellä. Le Monde julkaisi näet presidentinvaaliaattona haastattelun, jossa Hollandea puhutti 90-vuotias Edgar Morin, Gallian kookkaimpiin iki-intellektuelleihin laskettu vasemmistolainen sosiologi-filosofi. Samalla Le Monde saattoi ilmoittaa, ettei Sarkozya ollut saatu lupautumaan samanlaiseen eikä yhtään minkäänlaiseenkaan juttutuokioon.

Vasemmistokäsityksistä lämmiteltäessä Morin luonnosteli rutiininomaisesti libertaariset, sosialistiset ja kommunistiset aatejuonteet. Näistä 1800-luvun vasemmistolaisista kilpaveljistä kommunismi tärväytyi sittemmin Maon ja Stalinin käsissä, sosialismi kuivahti demariudeksi, kun taas libertarismi sinnittelee yhä marginaaleissa. Nyt ne olisi Morinin mielestä yhdistettävä: ne täytyy yksilöä kunnioittaen koplata uudelleen niin keskenään kuin erityisesti neljännen, ekologisen idealähteen, kanssa. Hollande puolestaan näki kaikissa vanhoissa varianteissa elonmerkkejä. Nykysosialismin vain kuului XIX vuosisadan edeltäjistään poiketen saada asioita aikaan niin paikallisyhteisöissä kuin ”valtion huipullakin”. Tärkeintä oli saattaa jälleen ”demokratia markkinoita vahvemmaksi”, niin että ”politiikka ottaa taas valvontaansa rahoitusalan ja mestaroi maapalloistumista”. Ennen muuta vasemmiston tuli Hollanden sanoin ”kuvitella uusia politiikkoja”.

Sitten tehtiin välejä selviksi mitterrandilaisuuteen. Morin totesi edellisen sosialistipresidentin François Mitterrandin (1916–1996) valtakauden (1981–1995) alkaneen lupaavasti, kunnes alettiin ”käännyttää ranskalaista yhteiskuntaa uusliberalismiin”. Hollande ei oitis syyttänyt 80-luvun puoluetovereitaan finanssikapitalismille antautumisesta, vaan aloitti kiittämällä näitä maan modernistamisesta. Mutta hän myönsi, että vasemmistokin lähti mukaan Euroopan mieltämiseen ennemminkin ”suurena markkinana” kuin ”suurena projektina”. Tulemisen – tai bergsonilaisittain ’keston’ – tilassa pysyvän vasemmiston itsekritiikin osana täytyi nyt olla liberalismin kritiikki. Vain sillä keinoin päästään, ”talous-, energia-, ekologia- ja sukupolvisiirtymitse”, ulos kriisistä: ”En ole ehdokkaana oikeiston suistamiseksi, joidenkin poliittisten ja sosiaalisten uutuuksien esittelemiseksi ja sitten paikkani jättämiseksi. Tahdon panna alulle pitkävaikutteisen yhteiskunnan muodonmuutoksen, joka pystyy vakuuttamaan myös vasemmiston ulkopuolella. […] Vasemmiston pitää tietää aina, minkä puolesta se kamppailee. Se kamppailee, jotta kävisi päinsä siirtyä yhteiskunnasta toiseen, aikakaudesta seuraavaan.”

Morin tiukkasi, eikö parempi olisi puhua siirtymästä uuteen maailmaan uusine poliittisine logiikkoineen. Hollande ei vastustellut vaan vannoi, Morinin omaa avainsanaa lainaten, ”monimutkaisuuden ajattelemisen” nimeen.

Päästiin edistykseen ja kasvuun. Morin muistutti, että Condorcet’n hahmottama itsetoimiva edistyminen on ”kuollut käsitys”. Koko kuva teknis-taloudellisesta veturista kiskomassa lainomaisesti eteenpäin kulkevaa historiaa tulee hylätä. Se pitää korvata uudella tahdonalaisella ja tietoisella, kulutusyhteiskuntaa määrittelevästä ”ikuisen kasvun myytistä” irtautuvalla progressiivisuudella. Hänen mukaansa kuitenkin ”steriili” vastakäsite décroissance sietää korvata ”vihreän kasvun, sosiaalisen ja solidaarisen talouden” kaltaisilla ajatuksilla: vaikka silkkaa talouskutistusta tarvitaankin täsmäsektoreilla, tärkeintä olisi uudistaa konsumerismia eli nykymuodoissaan kerskakulutusta, muuta haaskausta ja koronkiskontaa lietsovia rahoitusta, tuotantoa ja kaupantekoa.

Sitten Hollande väläyttää aforistikon taitojaan: ”Edistys ei ole enää ideologia. Mutta se on yhä hedelmällinen idea.” Omaa edistysmielisyyttään hän luonnehtii suorastaan militantiksi: ”Torjun kaikki ajatukset, jotka asettavat kyseenalaiseksi tieteellisen, yhteiskunnallisen ja ekologisen edistymisen.” Mutta hän vetoaa kuin vetoaakin Rousseaun opetuksiin, kun hän viittaa teknisen edistyksen ja moraalisen tai inhimillisen edistyksen eriparisuuteen. Vasemmistolle olennainen humaani, solidaarinen, globaali edistys edellyttää hänen linjaamanaan sekä markkinoitten tehokkuudesta huolehtimista että kaupustelun tuolla puolen olevien hyvyyksien vaalintaa. Kasvussa tulee katsoa toimeliaisuuden kasvua ja ympäristön kestämistä. Teknologia on avuksi tuhlaamisen hillitsemisessä: ”Raittius ei ole kukoistuksen vastakohta. Kaikille kuuluu tarjota vapautta muttei törsyytä.”

Kansainvälisen kilpailun aihelmasta Morin tiivistää näkemyksensä näin: ”Tuotannon delokalisaation, paikoiltaan siirtymisen, hyvänä puolena on ollut se, että elintaso on kohonnut kehitysmaiksi luokitelluissa maissa. Mutta oman teollisuutemme muualle siirtymisiltä ja häipymisiltä olisi suojauduttava. Pitää yhtaikaa maapalloistaa ja purkaa maapalloisuutta: pitää jatkaa kaikkea sitä, missä globaalistuminen tuo tullessaan yhteistyötä, hedelmiä kantavaa vaihdantaa, kulttuuria ja yhteisyyttä, mutta pitää varjella seutuja, elvyttää viljelysmaita, suojella itsehallintoja. On asemoiduttava eroon koko mondialisaatio–demondialisaatio-vaihtoehdosta.” Hollande vuorostaan tokaisee, että mondialisaatio on poliittinen rakennelma. Ja politiikan kuuluu asettaa yhteiseen eettiseen harkintaan ja kansalaiskeskusteluun perustuvat rajat niin tieteelle kuin taloudelle. ”Kasinotaloutta ja pörssikeinottelua” vastaan on tuettava ”työntekijän arvokkuutta” ja ”ympäristö- ja yhteiskuntanormeihin varaavaa kilpailua”. Hän jatkaa:

”Työn tekeminen ei ole oikeiston arvo vaan kansalaisarvo: oikeus työhön tunnustetaan sitä paitsi perustuslaissakin. Työ takaa palkan, paikan yhteiskunnassa, suhteen toisiin. Meidän aikakautemme on liiallisuuden aikakautta: on palkkojen, voittojen, kurjuuden, epäoikeudenmukaisuuksien liiallisuutta. Politiikan tehtävänä on taistella liiallisuuksia, riskejä, uhkia vastaan ja typistää ne epävarmuuksiksi. Tarvitsemme humaanistamista, jottemme hukkaisi tajua siitä, minkä tähden tuotamme, vaihdamme, kaupitsemme.”

Sosiaalidemokraattis-newlabourihtäväiseen vuoropuheluun tulee uutta kulmaa ja hajontaa, kun heittäydytään demografisiksi. Morinin tiedetään ehdottaneen perustuslakiin lisäystä, mainintaa Ranskasta tunnustuksettoman yhtenäisenä mutta monikulttuurisena tasavaltana. Hän viittaa haastattelussa baskeihin, flaameihin ja alsacelaisiin, merentakaisten kolonioiden asukkaisiin ja maahanmuuttajiin, jotka kaikki kaipaavat erityisyytensä tunnustamista. Hollande puhuu perättäisistä yhdentymisistä Ranskassa, joka jo käsitteenä kaiuttaa diversiteettiä. Sen sijaan multikulti-käsite vie hänestä pois huomiota yhteisistä viitepisteistä. Tunnustuksettomuus ja ykseys ovat ranskalaisen tasavaltalaisuuden ydinasiat, jotka Hollanden mukaan riittävät pohjustamaan kaikkien kansalaisten vapauden ja veljeyden, kaikkien uskontojen yhtäläisen aseman.

Morin tivaa, eikö viimeaikaisten Montaubanin ja Toulousen ammuskelujenkin jälkeen olisi syytä kutsua koolle heinäkuusta 1790 muistuttava ranskalainen kansainkokous suuren, etnisesti kirjavan kansakunnan vahvistamiseksi? Hollande sanoo moista viritelleensäkin ja moiseen ranskalaisten-koolle-saamiseen-Ranskan-uudelleen-pohtimiseksi keskittyvänsäkin. Hänen ajattelussaan ’monikulttuurisuus’ horjuttaa tällaista yhteyden tavoittelemista.

Le Monde kysyy lopuksi kummaltakin herralta, ketkä ajattelijat tai poliitikot ovat innoittaneet heitä heidän poliittisissa koitoksissaan. Morin mainitsee nimet Herakleitos, Montaigne, Pascal, Rousseau, Hegel, Marx ja von Foerster sekä lähempinä tuttavuuksina Claude Lefortin ja Cornelius Castoriadisin. Näiden lisäksi tulevat kirjailijat Dostojevski ja (myöhäis-)Hugo. Hollande vastaa tähän tapaan:

”Marxin tuotanto on yhä hyödyksi, jotta ymmärtää kapitalismia, vaikka onkin myönnettävä kapitalismin muuttaneen muotoaan ja mittojaan. Jaurès kuuluu sosialismin ja tasavallan suuriin viitepisteisiin, koska hän oli niin ylenpalttisen älykäs, kultivoitunut, hengeltään korkea, herpaantumatta synteesiin pyrkivä. Tiedän, että Edgar Morinin ajattelussa mieluusti pidetään yllä antagonismeja, jotka sitten osoitetaan vastakohtien sijasta toinen toisiaan täydentäviksi. Tässä on siitä hyvä esimerkki: minun politiikkanäkemyksessäni pariutuvat ihanteen puolustus ja todellisen toiminnan puolustus. Samaa halusi sanoa Aimé Césaire oivallisella kiteytyksellään ’selväjärkisestä toivosta’. Victor Hugo taas on yhtä melskettä. Suuttumuksen ja selväpäisyyden voimaa. Ja mitä oikeudentuntoa! Nuoresta monarkistisesta ja romanttisesta dandysta tulee suuri tasavaltalainen, yksinvallan vastustaja, maastapakoakaan pelkäämätön Napoleon Pienen vastustaja… Valitsen vielä yhden hahmon: Albert Camus muistuttaa meitä siitä, että taistelu ihmisyyden puolesta pitää kerrata hetkestä hetkeen.”

Hollanden mainitsema ”Napoleon Pieni” oli keisari Napoleonin veljenpoika Louis Napoléon Bonaparte (1808–1873), joka kaappasi yksinvallan joulukuussa 1852 ja kruunautti itsensä keisari Napoleon III:ksi. Kirjailija Hugo lähti maasta ja laati pamfletin Napoleon le Petit. Sitä ennen Karl Marx oli jo pohtinut kirjanmittaisesti, kuinka kenestäkään niin mitättömästä henkilöstä saattoi tulla vapaissa vaaleissa maailman johtavan kansakunnan presidentti. Pöljänpuoleinen Ludvig Napoleon oli näet valittu François Hollanden pian vastaanottaman viran ensimmäiseksi haltijaksi joulukuussa 1848.

Nyt jäädään jännäämään, miltä näyttävät päivittäisessä käytössä uuden presidentin vaatteet ja aatteet. Enää tarvitsee kaarirakenteen vuoksi paljastaa alussa kuullun kandidaatin henkilöllisyys. Sehän oli kristillis-demokraattien presidenttiehdokas Christine Boutin, joka avautui nakuilun ihanuudesta viikkojulkaisu Paris-Matchille (1949–) viime lokakuussa. Tähän innosti juorulehden vakiopalsta, jossa kulloin kukakin kändis kertoo, mitä mikäkin luku juolauttaa tajuun. Boutinille numero nolla yhdistyi alastomaan onneen.


Jarkko S. Tuusvuori

Ajatuksia on ravisteltu jo vuosia – Oulun Sokrates-kahvila sai alkunsa julkisesta heitosta

Voisiko Sokrates-kahvila toimia Oulussa? Christopher Phillipsin menestysteoksen Sokrates-kahvila [1] innoittamana esitin tämän kysymyksen Forum24-kaupunkilehdessä kolumnissani vuoden 2009 lopulla.

Phillips oli perustanut 1990-luvulla filosofisia keskusteluryhmiä eri puolille Yhdysvaltoja. Niissä tavalliset ihmiset kokoontuvat yhteen keskustelemaan heitä koskettavista kysymyksistä. Kahviloita on nykyään ympäri maailman, ja yksin USAssa Sokrates-kahviloita toimii satoja. Niiden rinnalle on vuosien saatossa syntynyt myös demokratia- ja perustuslakikahviloita.

Heittoni jälkeen vuoden 2009 taitteessa Anne Hulkko otti minuun sähköpostitse yhteyttä. Hän tiesi Oulun normaalikoululta opettaja Hannu Juuson, joka oli kunnostautunut työssään myös filosofian rintamalla. Kysyimme Juuson halukkuutta ryhtyä vetämään aikuisten filosofista keskusteluryhmää. Vastaus oli myönteinen, ja mukaan hän pyysi myös kollegansa Markku Veteläisen samasta opinahjosta.

Paikka löytyi Kulttuuritalo Valveelta

Vuoden 2010 tammikuun alussa Oulun Sokrates-kahvilan alkuperäinen perustajanelikko – Hannu Juuso, Markku Veteläinen, Anne Hulkko ja minä – kokoontui ensimmäisen kerran Oulun kaupungintalon vieressä sijainneessa Café Saarassa. Päätimme kokeilla siipiämme ja järjestää keskusteluryhmän ainakin muutaman kerran katsoaksemme, herättääkö se kiinnostusta. Kuriositeettina mainittakoon, että Sokrates-kahvila on yhä pystyssä mutta Café Saara ei.

Sokrates-kahvilan päätarkoitukseksi määriteltiin keskustelu filosofisessa hengessä. Sovittiin myös, että kokoontumisiin on kaikilla kiinnostuneilla vapaa pääsy. Ensimmäinen varsinainen tilaisuus pidettiin Kulttuuritalo Valveen Kahvila Mintussa 20.1.2010. Paikalla oli runsaasti väkeä, ja siitä lähtien keskustelua filosofisessa hengessä on käyty Valveella kahden viikon välein keväisin, syksyisin ja talvisin.

Hannu Juuson ja Markku Veteläisen lisäksi vetäjäjoukkoon on liittynyt Riku Välitalo ja Vesa Teppo. Minun ja Anne Hulkon rooliksi vakiintui alusta pitäen tausta-asioiden hoito. Olen myös kirjannut tilaisuuksissa esitettyjä puheenvuoroja ja laatinut niistä tiivistelmiä kotisivuillemme: http://sokrateskahvila.wordpress.com

Keväällä 2010 katsottiin tarpeelliseksi luoda oma blogi jatkokeskustelun paikaksi. Se palvelee ennen kaikkea kahta tarkoitusta: niiden asioiden sanomista, jotka jäivät itse tilaisuudessa sanomatta, tai niiden ajatusten esittämistä, jotka syntyvät keskustelun jälkeen.

Monesti teemat raksuttavatkin osallistujien mielissä vielä pitkään. Keskustelujen aiheet tulevat osallistujilta joko ohjaajien kanssa etukäteen sovittujen alkupuheenvuorojen muodossa tai spontaaneina ehdotuksina itse tilaisuuksissa. Käsiteltyjä aiheita ovat olleet esimerkiksi arjen etiikka, demokratia, elämän tarkoitus, hyvyys, ihminen, itsekkyys, myötätunto, pelko, populismi, rakkaus, sokeat pisteet, tietoisuus ja valta.

Nykyiseksi Sokrates-kahvilan pitopaikaksi Valveella on vakiintunut neuvotteluhuone toisessa kerroksessa. Tavallisesti keskustelemassa on parikymmentä iältään 20–80-vuotiasta ihmistä.

Viimeisin filosofinen kohtaaminen

Keskiviikkona 14.3. pohdittiin alustuksen pohjalta elämäntehtävää. Ydinkysymys kuului: ”Mikä on elämäntehtäväni?”

Oliko kysymys oikein asetettu, kysyttiin aluksi. Olisiko pikemminkin tullut kysyä, miten haluan elää elämäni tai mitkä ovat elämänarvoni? Markku Veteläinen piti johdonmukaisesti kiinni alkuperäisestä lähtökohdasta. Hän jakoi puheenvuoroja halukkaille.

Keskustelun sisältöä, ulottuvuuksia, vankkoja oksia, rytmiä ja antia on mahdoton tyhjentävästi välittää. Tärkeintä on sen henki. Kaikki voivat esittää näkemyksensä omana itsenään. Kaikkien ajatuksia arvostetaan yhtä paljon, mutta niiden paremmuus määräytyy perustelujen kautta. Välillä nauretaan – yhdessä, ei yhdelle – mutta voidaan tirauttaa kyynelkin.

Tämänkertainen kysymys oli näin muotoiltuna jokaiselle henkilökohtainen. Elämäntehtävien kirjo osoittautui laajaksi. Pullojen kerääminen voi olla täysin perustellusti elämäntehtävä. Monet muutkin arkipäiväiset asiat, kuten työnteko ja perheenjäsenenä toimiminen, voivat olla sellaisia. Koko ihmiskunnan tietoisuuteen kohonneista elämäntehtävistä mainittakoot esimerkkeinä Äiti Teresan (1910–1997) hyväntekeväisyystyö ja Mahatma Gandhin (1869–1948) ponnistelu Intian itsenäistymisen puolesta. Eräs oivalsi tilaisuuden loppupuolella, ettei hänellä mitään elämäntehtävää ole: ”elän vain menemään päivä kerrallaan.”

Blogin jatkokeskustelussa on tuotu muun ohella esiin se tärkeä näkökohta, ettei elämäntehtävää tarvitse välttämättä etsiä tai tunnistaa tietoisesti sitä elääkseen. Monet toteuttavat elämäntehtäväänsä ilman, että he ovat tietoisia asiasta tai tietoisesti etsineet sitä.

Erilaisuus on rikkaus

Sokrates-kahvilassamme on parasta elävyys, toisten kohtaaminen kasvokkain, eri-ikäisten ja eri elämänpiireistä tulevien ihmisten näkeminen ja kuunteleminen sekä uusien näköalojen avaaminen yhdessä.

Psykologisten tutkimusten mukaan ihmiset haluavat olla ennen kaikkea samanhenkisten seurassa. Sokrates-kahvila on toista maata. Siellä eri mieltä oleminen on rikkaus. Jos 16 keskustelijaa ilmaisee olevansa samaa mieltä jostain asiasta ja 17. on vilpittömästi eri mieltä toisten kanssa, hänen suoranainen velvollisuutensa on tuoda se esille. Tämä vaatii osallistujilta paljon mutta antaa ja opettaa samalla mitalla.

Oulun Sokrates-kahvila avautuu seuraavan kerran Valveella keskiviikkona 28.3.2012 kello 18.

 

Kari Utoslahti
Oulun Sokrates-kahvilan perustajajäsen
Toimittaja, Forum24-kaupunkilehti
 

[1] Sokrates-kahvila. Filosofisia kohtaamisia. (Socrates Cafe. A Fresh Taste of Philosophy, 2002.) Suom. Raija Viitanen. WSOY, Helsinki 2007.

 

 

Euron kriisi on päättyneen vuoden suuri puheenaihe. Se on hyvä puheenaihe, koska kukaan ei varsinaisesti ole euron kriisin asiantuntija ja siksi asiantuntijuudesta joudutaan käymään kamppailua.

Kriisistä puhumisen tasoja on kaksi. Ensimmäinen on ratkaisun hakeminen. Poliitikoilta odotetaan toimia, joiden avulla kriisi poistuu ja yhteiskunnallinen elämä jatkuu vanhalla radallaan. Valitettavasti tällaisia puhtaasti teknisiä ratkaisuja ei ole, ja jos olisi, ne olisi jo tehty. Talouteen liittyy väistämättä kaikki sellainen eturyhmätietoisuus, ideologisuus ja instituutioihin sitoutuminen, jotka tekevät politiikasta politiikkaa ja puhtaista "ratkaisuista" mahdottomia.

Toinen taso on kysymys siitä, mitä ja mikä kriisi pohjimmiltaan on. Kriisin keston aikana "perimmäinen ongelma" on tietysti ehditty paikantaa jo jokaiselle mahdolliselle tasolle.  Kriisin pohjimmainen olemus on tästä huolimatta aidosti kiinnostava kysymys, ei niinkään siksi, että taloudellisen valuvian pohja olisi väärin paikannettu, vaan siksi, että taloudellisten kriisien käsittely talouden käsitteillä tuppaa olemaan varsin pinnallista. Erityisesti näin on silloin, kun puhe on jostain ennen kokeilemattomasta, mitä euro selvästikin on. Pohjimmiltaan tarvitsemme aatehistoriaa selittääksemme, "mistä kriisissä todella on kyse".


Valtiokäsityksiä

Euroopan talous- ja rahaliitolla on kaksi suurta ongelmaa. Näitä ongelmia on vaikea nähdä, koska niiden läsnäolo on niin itsestään selvää, ja vasta rahaliiton erityispiirteet tekevät niistä todella kriisiyttäviä. Ensimmäinen ongelmista on uusliberalismi ja toinen on kansallisvaltio. Ne vaikuttavat itsestään selviltä, koska ne ovat ainoat kaksi suurta poliittista ideaa, jotka selvisivät vahvoina ja hegemonisina siitä politiikan, väkivallan ja ideologioiden myllerryksestä, joka tunnetaan 1900-lukuna.

Kun rahaliittoa perustettiin, uusliberalismi eli kaikkein vahvimpia aikojaan. Sen kyseenalaistaminen oli poliittisesti mahdotonta juuri siksi, että se oli 1900-luvun ruumiskasan päällä pää pystyssä. Vähäinen sääntely, vapaat pääomien liikkeet, hintavakauden korostaminen ja vastaavat eivät näyttäytyneet ideologioina vaan selvyyksinä.

Miksi uusliberalismista on sitten tullut rahaliitolle ongelma? Vaikka uusliberalismi voi näyttää talousopilta, pohjimmiltaan se on tapa asennoitua ihmisiin ja valtioihin. Sen asenne ihmisiin on, että he ovat pohjimmiltaan yksin ja varuillaan, ja kaikenlaiset ihmisten yhteenliittymät ovat satunnaisia ja ylipäänsä epäilyttäviä. Asenne valtioon on, että valtio on viime kädessä ahneiden virkamiesten ja populististen poliitikkojen väline viedä ihmisiltä se mikä ihmisille kuuluu. Valtiota pidetään lähtökohtaisesti loismaisena.

Teoriana siitä, mitä ihmiset ja valtio ovat ja miksi, uusliberalismi selittää psykologiaa, todellisuutta, tehokkuutta, moraalia ja paljon muuta. Ytimessä on kuitenkin valtio. Uusliberalismi toistaa kuuluvimmin kahta asiaa, filosofisesti ja rahateoreettisesti. Ensinnäkin valtio on kuin mikä tahansa markkinatoimija ja toiseksi sen myös tulee olla kuin mikä tahansa markkinatoimija. Tästä seuraa esimerkiksi uusliberalismin käsitys julkisen rahoituksen järjestämisestä ja verotuksen oikeutuksesta sekä byrokratian kritiikki ja niin edespäin.

Ajattelutavan mukaan taloudellisen arvon katsotaan syntyvän fundamentaalisesti ennen valtion toimintoja. Juuri siksi oikeisto jankuttaa työn tärkeydestä, ahkeruudesta ja sen sellaisesta: ajattelua ohjaa käsitys, jonka mukaan arvo tehdään ensin, ja valtio ulosmittaa omansa jälkikäteen. Useimmat ymmärtävät, että käsitys kuvaa huonosti modernia talousjärjestelmää, jossa valtion panos yhteiskunnallisissa ydintoiminnoissa koulutuksesta infrastruktuuriin on taloudellisen arvon luomisen ehto. Olennaisinta on kuitenkin, että modernia rahajärjestelmää tämä käsitys kuvaa vielä sitäkin huonommin. Jotta rahaa olisi ylipäänsä olemassa, tarvitaan valtion instituutioita tai vähintäänkin jotain vastaavankaltaista yhteisötason koordinaatiota. Eli juuri sitä, mikä on uusliberalismin mukaan kaikkein epäilyttävintä. Näin ollen uusliberalismi onkin hämmentävän valmis tuhoamaan modernin talouden.


Sitä saa, mitä tilaa

Euroopan rahaliitto luotiin uusliberalismin hengessä sellaiseksi, että valtion kulutusta  rajoitetaan väistämättä. Rahaliiton perustana on poliittisesti itsenäinen, inflaation kontrolliin keskittynyt keskuspankki. Tämä voi kuulostaa tekniseltä, mutta kyseessä on uusliberaalin asenteen täydellinen tuotos. Poliitikkoja estetään päättämästä rahapolitiikasta ja varmistetaan että alijäämäisten budjettien pyörittäminen tulee valtioille kalliiksi, kun sijoittajille on pakko maksaa riskilisää. Taustalla on todellinen kamppailu siitä, mitä valtion fundamentaalisesti ajatellaan olevan. Eurovaltioiden asemasta on tehty uusliberaalin doktriinin mukainen, koska valtiokäsitys euron taustalla perustuu holtittoman ja korruptoituneen byrokraatin karikatyyiin. Valtio käsitetään siis markkinoilta rahaa lainaavaksi tahoksi ilman valtion erityispiirteiden huomioimista. Julkinen kulutus ei vaikeudu kriisin takia vaan siksi, että julkisen kulutuksen vaikeuttaminen on euron alkuperäinen tarkoitus.

Kuitenkin uusliberalistinen malli epäonnistuu juuri siksi, että valtion merkitystä kieltäydytään ymmärtämästä. Kun finanssisektori paisuu liian suureksi, julkisen vallan on tehtävä jotain, ettei koko systeemi romahtaisi. Julkisen talouden tasapaino ja avoimet rahamarkkinat eivät johda vakaaseen järjestelmään, kuten friedmanilaiset kuvittelivat. Kysyntää täytyy pitää yllä, ja muutenkin huolehtia talouden edellytyksistä, mikä taas maksaa. Ja valtioiden taas täytyy saada rahoituksensa jostain.

Kriisin aikana Euroopan johtajille on kirkastumassa, että valtioiden rahoituksessa täytyy olla jokin takaportti. Toisin sanoen on syytä olla mietittynä, mikä kassa toimii viimekätisenä rahoittajana tilanteessa, jossa valtion rahoituksen järjestäminen ei muuten onnistu ja tasapainotilan etsiminen leikkauksille on paitsi itsemurha, myös mahdotonta.  Ensimmäisenä tämän takaportin puuttumisen huomasivat sijoittajat, jotka aivan oikein alkoivat pitää valtionvelkoja riskisijoituksena ja vaatia asiaankuuluvaa riskilisää. Viimekätisen rahoittajan puuttuminen tulee näin joka tapauksessa kalliiksi valtioille. Kun tilanne sitten kaatui poliitikkojen käsiin, linjaksi otettiin, että viimekätinen rahoitus järjestetään miten tahansa paitsi keskuspankin roolia muuttamalla. Päättäjillä on tai on ollut tarjota läjä erilaisia rahoituskanavia (jäsenvaltiot, EVVM, EVM, IMF), mutta tämä on edelleen sijoittajille sekavaa eli valtioille kallista. Sitä paitsi jokainen näistä malleista edellyttää budjettirahan kierrättämistä eli on jälleen hyökkäys julkisia budjetteja vastaan.

Keskuspankin ohella toinen keskeinen heijastuma tästä perustavasta ajatusmallista on moraalinen ajatus valtioiden "omista veloista", jotka on maksettava kunniallisesti itse. Veloille etsitään nyt maksajaa pitkin maita ja mantuja, koska ajatus ei toimi alkuunkaan. Valtion velkoja ei voi noin vain maksaa pois säästämällä. Pikemmin pitäisi olla jokin idea, miten velkoja voitaisiin mitätöidä. Itse asiassa se on ainoa järkevä asia, mitä tällä hetkellä voi tehdä. Mutta se taas luo vallitsevan opin mukaan vääriä signaaleja valtioille: että piikki on auki. Moral hazard. Ja juuri uusliberaali karikatyyri byrokraatista, jolla on piikki auki, on euroa kantavasti määrittävä vastapooli.

Kriisin ratkaisumallien pyörryttävä tekninen monimutkaisuus johtuukin ennen kaikkea yhdestä lausumattomasta tosiseikasta. Uusliberalismin periaatteista on nimittäin jo luovuttu täystuhon välttämiseksi, mutta sitä ei voi valitettavasti sanoa ääneen siinä mielessä, että rahoitukselle ja velalle kirjoitettaisiin uusia läpinäkyviä periaatteita. Valitettavasti tämä ääneensanomattomuus käy jatkuvasti paitsi monimutkaisemmaksi, myös kalliimmaksi.


Kilpailevat valtiot ja koordinaation pakko

Se uusliberalismista. Euron toinen ongelma on, kuten todettua, kansallisvaltio ja erityisesti ajatus kansallisesta edusta. Kansallisvaltiot on viritetty toimimaan kansallisen edun näkökulmasta. Vaikka ihmisillä saattaisikin olla jokin idea siitä, että kansallisvaltio on vanha ja kömpelö struktuuri, tästä ajatuksesta ei ole tietoakaan kun asioista tulisi sopia naapurimaan edustajan kanssa. Se ei johdu pahantahtoisuudesta, vaan kansainvälisen politiikan annetusta asetelmasta. Puolustinko yllä valtion suurta roolia? Tarkoitin julkista sektoria, julkista kulutusta, tulonsiirtoja ja sosiaalipalveluja. Nämä funktiot täytyy erottaa kansallisen intressin taakse linnoittautuneesta vahvasta valtiosta.

Euron perustajilla oli varmasti mielessään, että rahapoliittinen integraatio pakottaa syventämään talouspoliittista liittoa muutenkin. Eihän valuutta voi toimia niin, että tuotantorakenne on aivan erilainen eri paikoissa ja toiset velkaantuvat koska toiset tekevät ylijäämää. Jotta systeemi toimisi, pitäisi joka tapauksessa koordinoida kauppataseita ja pyrkiä yhtenäistämään tuotantorakennetta ja mielellään sopia yhteisistä minimipalkkasäädöksistä ja niin edespäin.

Lisäksi ainoa todellinen väline joka euron jäsenvaltioilla on keskinäiseen kilpailuun, on työvoiman oikeuksien polkeminen. Eihän siinä mitään jos ei kilpailtaisi keskenään. Eikä siinäkään mitään jos olisi oma rahapolitiikka. Mutta nykyinen järjestely, keskinäinen kilpailu ilman omaa rahapolitiikkaa, ei yksinkertaisesti toimi.
Viimekätisen rahoituksenkin hoitaminen on lähestulkoon mahdotonta, kun pitäisi saada sopu säännöistä, joilla se järjestetään. Jos toisiin ei lähtökohtaisesti luoteta, säännöt jäävät sopimatta. Siitä kärsivät kaikki. Typerintä asiassa on se, että todellinen talouspoliittisen koordinaation tarve antaa epädemokraattiselle komissiolle mahdollisuuden kaapata valta kaikilta vähänkään demokraattisilta elimiltä. Koordinaatio siis hoidetaan tavalla joka lakkauttaa demokratiasta merkittävän siivun.

Valtiot edelleenkin periaatteessa päättävät asioista, mutta komissiosta tulevien sääntöjen puitteissa. Kansalliset budjetit ovat suuria, mutta lopullinen sananvalta (ja sanktiovalta) on komissiolla. Jos sen sijaan olisimme valmiita luopumaan (suuresta osasta) kansallisvaltiotason talouspoliittista päätösvaltaa ja vahvistamaan keskustason demokraattisia elimiä (parlamenttia), demokraattisen talouspolitiikan luomiseen olisi jonkinlaiset mahdollisuudet. Lyhyesti: jos halutaan yhteinen raha, tarvitaan yhteistä talouspolitiikkaa, ja sitä voi tehdä joko demokraattisesti tai epädemokraattisesti. Keskenään kilpailevien kansallisvaltioiden asetelma johtaa helposti demokratian rajoittamiseen.


Mitä seuraa, tai on seuraamatta?

Entä sitten? Mitä tästä seuraa? Mikä kriisin olemus tässä on sitten tuotu esiin?
Toki voi käydä niin että euro hajoaa, eikä tällä pohdiskelulla enää ole ihmeemmin väliä. Taloudellinen krapula on silloin kova, maanosa painiskelee työttömyyden ja sosiaalisten ongelmien kanssa. Siitä selvitään jollakin tahdilla. Euroopan integraatio ottaa takapakkia muillakin aloilla. Kestää hyvin kauan ennen kuin vastaavanlaista kansallisvaltiot ylittävää poliittista toimijaa ryhdytään vakavasti kehittelemään seuraavan kerran, ja tämä tapahtuu varmasti jossakin Eurooppaa kiinnostavammassa paikassa, luultavasti Latinalaisessa Amerikassa.

Mutta kriisin olemuksesta vielä kolme asiaa. Ensinnäkin, internationalistisella vasemmistolla ja rahaliitolla on tänä päivänä yhteiset viholliset, eli mainitut uusliberalismi ja kansallisvaltioajattelu. On kuitenkin epäselvää, mitä yhteisistä vihollisista pitäisi poliittisesti päätellä, vai pitäisikö päätellä mitään – tai onko internationalistinen vasemmisto tällä areenalla ylipäätään minkäänlainen toimija.

Toiseksi, ongelmien aatteellisen ytimen paikantaminen uusliberalismiin ja kansallisvaltiohin kertoo vasta poliittisen asetelman. Asetelma antaa mahdollisuuden mitä moninaisimpiin poliittisiin asenteisiin. Samoin kuin kaikessa muussakin politiikassa, vallan tasapaino ja kyky ilmaista kantoja ratkaisevat, mitä tapahtuu. Kun eletään vielä kohtuullisesti toimivassa demokratiassa, kaikki on periaatteessa auki. Kyse on edelleenkin vahvimmin mielikuvista. Kamppailua käydään siitä, mitä valtio on. Politiikan sisältöä tuottava voima kansan äänestä talousteknokraatteihin tiivistyy lopulta siihen, mikä mielikuva tähän kysymykseen vastaamista ohjaa. Hyvinvointivaltio vai korruptio, kansallisen identiteetin tiivistymä vai vanhentunut politiikan kehys? Oikeastaan kyse ei ole edes hallitsevasta mielikuvasta, vaan hallitsevasta karikatyyrista.

Eurooppa saattaa olla edelleen siinä määrin demokraattinen, että kriisin lopputuloksena on juuri sellainen todellisuus, johon eurooppalaisten keskuudessa vallitseva valtiokäsitys sopii. Taloudellinen ja nationalistinen oikeistolaisuus saattavat todella olla maanosan vahvimmat poliittiset ideat. Ehkä yövartijavaltion kannatus on suurempi kuin sosiaalivaltion. Ehkä kansallisuusaate on lopulta vahvempi kuin kansallisvaltion yli tähyävät voimat. Ehkä eurooppalaiset saavat juuri niin huonon Euroopan kuin ansaitsevat. Enemmän tuloeroja, enemmän keskusvallan teknokratiaa, lippu salkoon.

Kolmanneksi, ja päästäkseni lopulta kiinnostavimpaan asiaan, tämä Eurooppa saattaa kaikesta komissaarivallasta huolimatta kriisiytyä niistä syistä, joita olen yllä yrittänyt kuvata. Hanke muuttuu mahdottomaksi. Tällöin uusliberalismin ja kansallisvaltion kriisi muuttuu kiinnostavaksi alussa mainitusta syystä: koska ne selvisivät 1900-luvusta ja kaikista julistetuista "historian lopuista". Euroa tuhoavat juuri nämä opinkappaleet, joiden selviytyminen on antanut niille jonkinlaisen post-ideologisen leiman. Parhaimmillaan tilanne saattaa karistaa niistä post-ideologisuuden ja saattaa ne kontekstiinsa. Lopulta ne ovat pelkkiä voittajia, ja sellaisena varsin sattumanvaraisia. Ne ovat edelleen voimissaan, koska hallitsevassa poliittisessa kuvittelutavassa ei ole muita yhtä vahvoja ja kokonaisvaltaisia maailman hahmottamisen malleja, jotka tarjoaisivat valmiin sanaston yhteiskunnan ja talouden toiminnan ja ongelmien selittämiseen.

Huonomman Euroopan resepti syntyy siitä, että tällaiset hallitsevat ajatusmallit vahvistavat kriisin hetkellä otettaan siinä tapauksessa, etteivät ne kriisiydy kunnolla. Jos uusliberalismi ja kansallisvaltio sen sijaan kohtaavat ajatusmalleina umpikujan, syntyy jotain aivan uutta jo siksi, että näin täytyy tapahtua. Poliittisen sanaston ja sosiaalisen todellisuuden hahmotustavan täytyy kuitenkin aina tulla jostain.
Nykymaailmaa katsoessa ajatus aivan uusista hahmotustavoista ei herätä ainakaan pelkkää pessimismiä.
 
 
Teppo Eskelinen

Presidentinvaalikeskusteluissa Timo Soini on korostanut useaan otteeseen, että kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa. Lähtöjään tämä kuulostaa mukavalta ja vastaansanomattomalta näkemykseltä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Soini onkin käyttänyt tätä lausumaa keskusteluissa taitavasti kuvatakseen perussuomalaisten kannattajia väärinymmärrettynä ja vainottunakin joukkona.

Soinin vastakritiikki ei olekaan tuulesta temmattu. Tiettyjen perussuomalaisten riveissä toimivien aktiivien touhut ovat saaneet aikaan moraalipaniikkia, ja perusteltu kritiikki heitä kohtaan tahtoo pursuta yli äyräiden koskettamaan ketä tahansa perussuomalaista. Ei vaadita ruudinkeksijää ymmärtämään, että huitova kritiikki on omiaan vahvistamaan yhteisyydentuntoa myös siellä, missä olisi aitoja mielipide-eroja. Huolimaton perussuomalaisten kritiikki voi siis kääntyä itseään vastaan. Soinin retorinen johtopäätös ”oma mielipide ei voi olla väärä” hyppää kuitenkin yli laidan toisella tavalla.

Rinnastetaan se toiseen perussuomalaisten aivoriihen oivallukseen, joka on uudelleenlämmitetty klassikko sananvapaus- ja suvaitsevaisuuskeskustelusta ympäri maailman. Esimerkiksi Soini on usein valittanut, että hänen abortti- tai seksuaalisuuskantojensa kritiikki on osoitus suvaitsemattomuudesta, samoin kuin perussuomalaisen ”maahanmuuttokriittisyyden” kritiikki. ”Suvaitsevaiston fasismi ja darvinismi kukkivat”, kuten hän totesi blogissaan 3. tammikuuta. Toisia ihmisiä kritisoivat kannatkin ovat ”omia mielipiteitä”, joita ei saa kutsua vääriksi suoralta kädeltä. Näin Soini kuvaa itsensä demokratian ja vapauden puolustajaksi ja syyttää muita niiden loukkaamisesta.

Tätä lausumaa on kuitenkin vaikea pukea yhtä pehmoisenmukavaan asuun kuin alussa mainittua omien mielipiteiden puolustusta. Siksi kannan ongelmat ovatkin selvemmät. Poliittiset mielipiteet eivät voi olla koskemattomia ja muuttumattomia, vaan niihin kuuluu kiistely ja koettelu. Kyllähän ihmisten tulisi muuttua elämänsä aikana, niin ihmissuhteissaan ja kasvatuksensa aikana kuin yhteiskuntaan osallistuessaankin. Politiikka ei ole vain mielipiteiden nokittelua.

Ja tietysti jos mielipiteeseen kuuluu, että toiset ihmiset ovat alempiarvoisia, sillä on hankalat seuraukset sen kannalta, miten yhteiskunnassa edes voidaan elää. Kun ei suvaita ominaisuuksia, joille ihmiset eivät voi mitään (toisin kuin vaikka poliittisia mielipiteitä), ollaan vaarallisella alueella. Kaikkien ihmisten arvoa korostavan Soinin luulisi tämän hyväksyvän, mutta silti hän puolustaa kaikkien mielipiteiden oikeellisuutta.

Mutta tämä kritiikki ei liene Soinille kovin merkityksellistä. Perussuomalaiset ovat strategiassaan ymmärtäneet hyvin politiikan any publicity -puolen: tärkeintä on pitää huomio itsessä ja hallita keskustelua. Vaikka keskeiset kannat ammuttaisiin täyteen reikiä, kritiikin kohteenakin perussuomalaiset säilyttävät huomioarvonsa. Tässä vaiheessa se vaikuttaa olevan tärkeintä, kun asema suurena puolueena halutaan vakiinnuttaa. Soini totesikin Neloskanavan järjestämässä keskustelussa Pekka Haaviston kanssa, että joukot oppivat ajan myötä käyttäytymään kunnolla.

Valittaminen toisten suvaitsemattomuudesta osuu myös hyvin nykytilanteeseen. Jos on ihmisryhmiä, jotka kokevat, että heidän maailmankuvansa on ollut piilossa tai ”kielletty”, poliittisen korrektiuden peittämää, tällaiset kannanotot vetoavat heidän loukkauksen tunteisiinsa. Johdonmukaisuus ei ole tärkeintä vaan toisten löytäminen. Soinin mainittu blogiteksti osuu näihin tuntoihin taitavasti:

”Älä unohda epäonnistunutta ihmistä. He haluavat olla mukana, kunhan kokevat kelpaavansa. Siinä oli suvaitsevaisuusoppia selvällä suomella sanottuna. Ihmiselämä on pyhä. Elettävä se on – jokainen elämä. Ja sillä on luovuttamaton arvonsa.”

Tässä on taiten taottu yhteen ”suvaitsevaiston” kritiikki, omien mielipiteiden oikeus ja ihmisarvo. Mutta mitä tällainen kanta tarkoittaa lopulta politiikalle? Kannatettavalta kuulostavan pienen ihmisen puolustuksen rinnalle on liitetty näkemys politiikasta, joka on vastuuton minkä tahansa puolueen johtajalta.

Kannanotoissaan Soini nimittäin lopulta vastustaa kriittistä keskustelua. Perussuomalainen retoriikka maalaa kuvan omista näkemyksistä puhtaina ja alkuperäisinä ja vaatii niiden täydellistä loukkaamattomuutta. Ihmiset ovat siten joukossakin mielipiteineen yksin. Puoluekaan ei ole mielipiteitä muuntava ja kasvattava yhteisö – miten se voisi olla, jos jokaisen mielipide on oikea? – vaan pelkkä mielipiteitä puolustava elin. Tällainen puolue tai kansanliike ei voi kehittää omaa ääntä.

Demokratia ei tarkoita sitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä, ja että kaikkien tulee antaa kukkia. Se tarkoittaa, että mielipiteitä ei saa tukahduttaa väkivalloin, eikä valtiovalta saa hallita niitä.

Jokaisella on oikeus ja vapaus omiin mielipiteisiinsä. Mutta vaikka mielipiteeseen on oikeus, se ei ole automaattisesti oikea. Kuka tahansa ymmärtää, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Demokratiaan vapauden kumppanina – itse asiassa kaikkeen elämään –kuuluu, että mielipiteitä pyritään muuttamaan, toisiin koitetaan vaikuttaa. Miksi?

Koska politiikkaan täytyy kuulua ajatus, että toisilla on vääriä mielipiteitä, joiden halutaan muuttuvan. Politiikka on kamppailua näkemysten välillä, kamppailua ihmisten kannatuksesta. Näinhän on oltava: muutoin se kutistuisi vain valmiiden jääräpäisten eturyhmien väliseksi kädenväännöksi, jossa ei opita, muututa eikä kasveta. Maailma muuttuisi, mutta näkemykset siitä eivät.

Yhteiskunnissa on aina ristiriitoja, niin näkyviä kuin piileviäkin. Demokraattisen politiikan tarkoituksena on ratkoa niitä rauhanomaisesti ja antaa kaikille mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Demokraattinen politiikka joutuu myös aina kamppailemaan asioita vastaan, jotka estävät tätä, esimerkiksi kasvavia luokkaeroja, julkisen keskustelun monopoleja tai sukupuolten, etnisten tai uskonnollisten ryhmien välisiä oikeuksien eroja. Demokraattinen yhteiskunta ei synny vain äänestysmenetelmistä ja edustamisen tavoista, vaan se pitää synnyttää, kipeästikin, vapauden, demokraattisten käytäntöjen ja tasa-arvon kolmiyhteydessä.

Ja täytyy muistaa, että tämä ei vie väistämättä rauhaisaan lintukotoon. Se vain takaa, että yhteiskunnallisia konflikteja ei ratkaista väkivalloin.

Demokratiassa on siis olennaista, että mielipiteet joutuvat koetukselle. Jotkut niistä pääsevät valtaan, mutta on tärkeää, että pelin säännöt eivät tue mitään valmiiksi (esimerkiksi taloudellisen tietämyksen haastaminen on tärkeää, ettei asiantuntijatietoon voida vedota vailla kriittistä keskustelua). Valittaminen kritiikistä ylipäänsä on siis lähtökohtaisesti epädemokraattinen näkökulma. Kritiikin tavoista ja sisällöistä sopiikin valittaa.

Mutta keskustelua ja kiistelyä ei pidä vastustaa. Niiden puutteesta kärsisi koko suomalainen poliittinen keskustelu. Tällaisesta ylimalkaisesta mielipiteiden puolustamisesta seuraa vain arvojen teatteria, jossa roolit ja näyttelijät ovat valmiita.

 

Ville Lähde

 

 

Rationaalisuuden ritarien sappi kiehui marraskuussa yli julkaisukynnyksen. Ruoansulatusnesteen maistelu ei sinänsä ole kummoista puuhaa, mutta kun läikyntä sai myös toisenlaisen ristiretkeilijän pukahtamaan, Jumalasta ja tieteestä eripuraajien yhteiset käsitykset valottuivat hauskasti.

Aamulehti 20.11. tarjosi mielipidesivuillaan terveyssosiologian professorin Markku Myllykankaan tuohtumukselle ja kliinisen fysiologian emerituksen Esko Länsimiehen pöyristykselle purkautumisväylän. Miehiä risoo muun muassa Jumalan kiittämien opinnäytteiden esipuheissa, uskontoihin liittyvien ilmiöiden tutkiminen, teologian opettaminen ja pappien kouluttaminen yliopistoissamme. Yhdestä erityisestä synnistä he antavat esimerkiksi toisen professorikaksikon Matti Leisolan ja Tapio Puolimatkan, nämä langenneet kun ovat tieteeseen kanonisoituina ihmisinä tuoneet julki henkilökohtaisia vakaumuksiaan ja vielä pönkittäneet niitä asiantuntija-asemallaan. Ylipäätään kaikenlaiselle "tieteen häpäisylle" pitäisi laittaa loppu. Tiedeyliopistojen olisi esimerkiksi "puututtava palkkalistoillaan olevien opettajien ja tutkijoiden tieteen vastaiseen toimintaan". Kirjoituksensa Myllykangas ja Länsimies lopettavat kuin manifestin:

"Oikeiden tiedemiesten ja -naisten on ryhdistäydyttävä. Taikausko ja sen harhaoppiset levittäjät on karkotettava tiedeyhteisöistä. Järjen valoa ei saa päästää sammumaan."

Skeptikkoduon puhdistushaikailuja on jo varsin asiallisesti perattu Aamulehdessä (23.11.) sekä kirjoituksen alkuperäisversion julkaisun yhteydessä Acatiimi-lehden numerossa 1/11. Lisäksi purkaus tuotti aimo massan blogitekstiä, joten siihen itseensä tuskin on syytä enempää paneutua. Eikä Tapio Puolimatkan vastine (23.11.) vihakaksikon hassutteluun ole sekään kummoisenkaan maininnan arvoinen. Vierekkäisinä nämä kirjoitukset kuitenkin osoittavat uskonto- ja tiedefanien ikiriidasta avartavan seikan: vaikka pukareiden positioilla on välimatkaa maasta taivaaseen, he osoittautuivat kovin yksimielisiksi.

Paneutukaamme siis kaikesta huolimatta hetkeksi Puolimatkan julkisiin ajatuskulkuihin. Aamulehdessä esitetty argumentti on ennestään tuttu [1]. Ensinnä hän väittää kristinuskon suuresti edesauttaneen – ellei kätilöineen – tieteen synnyssä. Ja tästä hän johtaa pääteesinsä: kristillisyys on aina ja nykyäänkin niin elimellinen osa tiedettä, että sen amputoiminen rationaalisesta ja järjestelmällisestä tiedonkeruuprojektista olisi älyllinen itsepetos ja johtaisi vääjäämättä tiedepuuhastelun perikatoon.

"Kristillinen teologia tarjosi siis tieteelliselle vallankumoukselle lähtökohtaolettamukset, jotka mahdollistivat tieteen räjähdyksenomaisen edistyksen. Siitä syystä professorien halu eristää teologia tiedeyliopiston ulkopuolelle on kuin lobotomian haikailemista itselle."

Lienisi mainitsemattakin selvää, että ilman ylettömän suopeaa tulkintaa tämä on silkka geneettinen virhepäätelmä – ja mitä muuta tämä voisi olla, se ei ole lainkaan selvää. Jos nyt kuitenkin pinnistää oikein kovasti, saattaa ymmärtää haparoivan tolkun professorismiehen väitteiden takana. Hän ilmeisesti jättää mainitsematta sen piilopremissin, joka tekee argumentista edes kaukaisesti pätevän. Jottei jo transsendenssin taa voisi nähdä tätä väitteiden johtoa epäpäteväksi, on tiede ymmärrettävä jonkinlaisella käsitteellisellä välttämättömyydellä yhtenäiseksi massiiviksi, jonka synnyinominaisuudet eivät voi muuksi muuttua. Tieteen toisenlaiseksi tuleminen johtaisi välttämättä sen tuhoutumiseen, perusteettomuuteen, pimeyden valtakuntaan ja kaikenlaiseen iljetyksen kauhistukseen. Puolimatkan täytyy siis ajatella, että tiede on yksi, yhtenäinen, mahtava monoliitti. Jos se on kristinuskosta siinnyt, se on kauttaaltaan uskonnollista – ja opettaahan jo Raamattu, että isot rakennelmat on tehtävä uskonkalliolle.

No, tällainenhan nyt on aika tavallista horinaa. Juuri siksi ei pitäisi olla yllätys, että uskontoentusiastien lisäksi myös monet tiedeintoilijat jakavat samasta science fictionista vain vähän eroavan variantin. Myllykankaan ja Länsimiehen kirjoitus on tästä perin alleviivaava esimerkki. Heillekin tiede on yhdestä rakennussarjasta konstruoitu jättikappale. He ymmärtävät sen toisaalta suunnattomaksi laitteeksi, jonka kampea kun kääntää, putkahtelee ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan perusteltuja tosia uskomuksia. Homogeenisen rakenteensa vuoksi vehje on kuitenkin niin hauras, ettei siihen sovi syytää aivan mitä tahansa. Ehei, jos data ei ole kosher, jos kone erehtyy syömään uskontojen tai muiden huuruilujen saastuttamaa syötettä, saattaa se alkaa tulostella ties mitä hullutuksia. Samoin käy, jos vääräuskoiset pääsevät operoimaan tätä tuotantovälinettä. Heidät on siis karkotettava. Ja myös vanhurskaiden joukkoa on valvottava tarkoin, sillä pahimpia vihulaisia ovat revisionistit, jotka vehkeilevät selän takana vaikka väittävät olevansa hyvien puolella – niin kuin nyt kansakunnan epäilijäkerhosta katsottuna Leisola ja Puolimatka tekevät.

Jotta riita olisi alkujaankaan mahdollinen, täytyy kiistapuolien olla yksimielisiä kinattavaa asiaa paljon laajemmasta pohjasta. Tieteestä jankuttavien teistien ja huuhaanmetsästäjien kilpahoilanta osoittaa kuitenkin vielä pidemmälle käyvän teesin: jopa ohipuhuminen nousee yhteisymmärryksestä. Kenties tämä johtuu siitä, että asian äärelle päädytään samojen käsitysten innoittamina.

Aamulehdessä mielipidehtineet professorit uskovat tieteen voittojen olevan sen ansiota, että tieteentekijät jakavat yhden oikean yleiskäsityksen kaikkeudesta. Vain se varmistaa tieteelle vakaan pohjan – jos perusta menetetään, vaivutaan pimeyteen. Ilmeisesti juuri tämä usko tuottaa molempien ääripäiden kummalliset näkemykset. Ainoa ero on siinä, minkä maailmankuvan on sattunut rouva Fortunalta saamaan.

Ehkä parempi tieteenfilosofian opetus säästäisi meidät tällaiselta. Vaikka anything ei kävisikään, ei tutkijoiden tarvitse jakaa samoja käsityksiä elämästä, universumin perustasta tai todellisuudesta ylimalkaan. Riittää, että he kykenevät puhumaan keskenään.

 

Risto Koskensilta

 

Viitteet

1 Esimerkiksi TV7:n keskusteluohjelma Café Raamatun katseleminen on mainio tapa tutustua prof. Puolimatkan projektiin. Ks. esim. Café Raamattu Extra.

Julkinen keskustelu yliopistouudistuksesta on vaimennut, vaikka enemmistö henkilöstöistä onkin uudistukseen pettynyt, kuten Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kysely osoitti. [1] Keskustelua tarvittaisiin kuitenkin juuri nyt vielä enemmän kuin lakikiistan aikaan. Parhaillaan on lausuntokierroksella vielä lakia merkittävämpi uudistus: yliopistojen uusi rahoitusmalli, jonka ehdotus Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto julkistettiin 21. marraskuuta. [2] Yliopistojen muutokseen vaikuttaa eniten juuri se, millaisin kriteerein valtio jatkossa jakaa rahoitusta.

Valtion budjetista katetaan lähes kaksi kolmasosaa yliopistojen toimintamenoista, vuonna 2011 n. 1,8 miljardia euroa. Rahoitus on opetus- ja kulttuuriministeriön tärkein ohjausinstrumentti, keino antaa keppiä ja porkkanaa. [3]

Yliopistojen rehtoraatti ja hallitus ovat uuden lain mukaisessa hallintomallissa aiempaa itsevaltaisempia suhteessa yliopistoyhteisöön. [4] Lain henki velvoittaa heitä toimimaan organisaation taloudellisen kokonaisedun puolesta, hieman yritysjohdon tapaan tehokkuutta tavoitellen ja toimintaa virtaviivaistaen. On selvää, että jokaisen yliopiston johto koettaa saada yliopistonsa "profiloitumaan" niin, että OKM:n rahoitusmallin kriteereitä seurataan yliopiston taloudellisen menestyksen kannalta parhaalla tavalla.

Ehdotettu malli jakaa rahoituksen aiempaan tapaan kolmeen pääosioon: koulutukseen (41%) ja tutkimukseen (34%) sekä koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden osuuteen (25%). Nämä kolme säilyvät kokonaisrahoituksen osuuksina käytännössä samassa keskinäisessä suhteessa kuin aiemmin, mutta laskentaperusteet on laitettu uusiksi.

 

Koulutus

Koulutuksessa tehokkuuteen patistellaan esimerkiksi sillä, ettei rahoitus enää määräytyisi lainkaan opiskelijamäärän (ja aloituspaikkojen) perusteella, vaan ratkaisevaa olisi valmistuneiden tutkintojen ja suoritettujen opintopisteiden määrä. Opiskelijoiden kannustaminen ja piiskaaminen viidessä vuodessa maistereiksi (tai kolmessa kandeiksi) tulisi siis entisestään korostumaan yliopistojen arjessa.

Koulutuksen tuloksellisuusmittareissa suoritettujen ylempien tutkintojen merkitys olisi 15% kokonaisrahoituksesta, alempien korkeakoulututkintojen 9 %, ja vähintään 55 opintopistettä suorittavien opiskelijoiden määrä vaikuttaisi 11 % osuudella (josta 3 % laskettaisiin vuodesta 2015 alkaen nyt suunnitteilla olevan yliopistojen yhteisen opiskelijapalautejärjestelmän perusteella [5]). Muita laskentaperusteita koulutuksen rahoitusosuudessa olisivat avoimen yliopiston ja erillisten opintojen suoritetut opintopisteet (2 %), ulkomaalaisten yliopistossa suorittamat ylemmät korkeakoulututkinnot (1 %), yliopistosta lähtevä ja yliopistoon saapuva kansainvälinen opiskelijavaihto (2 %) ja yliopistosta valmistuneet työlliset (1 %).

Viimeisenä mainitun kriteerin on tietenkin tarkoitus ohjata yliopistoja suuntaamaan aloitus- ja koulutuspaikkoja aiempaa halukkaammin ennakoidun työvoimatarpeen mukaisesti. Työvoimatarpeen ennakointi on ollut aina aikaisemminkin mukana koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa, jossa arvioidaan koulutuspaikkojen uudelleensuuntaamisen tarpeita. Suoraan rahoitukseen vaikuttavaa kriteeriä siitä ei ole aiemmin yritetty luoda. Nyt kun näin aiotaan tehdä, on syytä myös ottaa vakavasti kriittinen keskustelu ennakoinnissa käytettyjen argumenttien, tietopohjan ja laskelmien pätevyydestä. [6]

 

Tiede- ja koulutuspoliittiset tavoitteet

Keppiä ja porkkanaa pyritään lisäämään myös siten, että tiede- ja koulutuspoliittisten tavoitteiden "strateginen" osuus on nostettu 10 prosenttiin aiemmasta 6,25 prosentista. Tällä rahoituserällä yliopistoja palkitaan profiloitumisesta ja virtaviivaistumisesta ministeriön toiveiden suuntaisesti.

Tarkoituksena on kannustaa yliopistoja kehittämään ja keskittämään toimintojaan sen mukaisesti, mitä yliopistot ovat omiin strategioihinsa kirjanneet. Strategioita ei ole kuitenkaan tehty vapaasti yliopistojen toiveista lähtien, vaan opetusministeriö ohjasi strategiatyötä ja lopulliset strategiat on hyväksytty neuvotteluissa ministeriön kanssa. Strategiatyön keskeinen tavoite oli johdattaa yliopistoja luopumaan ministeriön näkökulmasta liiallisesta monialaisuudestaan ja "rönsyistä" siten, että yliopistojen tuli valita itselleen painopistealueita, joille koulutusta ja tutkimusta erityisesti suunnataan. Strateginen rahoitus palkitsee siis yliopistoja sen mukaisesti, kuinka hyvin ne käytännössä toteuttavat strategioihinsa kirjattua profiloitumista ja keskittymistä painopistealueille. Tämä edellyttää luonnollisesti vastaavasti joistain toiminnoista ja koulutus- ja tutkimusaloista luopumista. [Yliopistojen strategioihin voi käydä tutustumassa kunkin yliopiston verkkosivuilla, ks. linkkejä lopussa viitteestä 7.]

 

Tutkimus ja julkaiseminen

Tutkimuksen mittareiksi rahoitusmalli esittää suoritetut tohtorintutkinnot (9 %), julkaisut (13%), kilpaillun tutkimusrahoituksen saannin (9 %), ulkomaalaisten suorittamat tohtorintutkinnot (1 %) ja ulkomaalaisen opetus- ja tutkimushenkilöstön määrän (2 %). Kansainvälistymisen mittareille laitetaan selvästi aiempaa enemmän painoa.

Yksi suurimmista muutoksista koskisi julkaisumäärien painoarvoa tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta arvioitaessa. Nykyisessä rahoitusmallissa julkaisujen painoarvot kokonaisuudessa ovat seuraavat: ulkomailla julkaistut 1,18125% ja muut tieteelliset julkaisut 0,50625%. Ehdotuksen mukaan vuodesta 2013 alkaen osuudet olisivat 10% ulkomailla julkaistuista ja 3% muista.

Julkaisumäärien vaikutus siis moninkertaistuisi. Toisekseen ulkomaisten julkaisujen arvostus painottuisi entisestään.

Tosin ehdotuksessa esitetään myös, että vuodesta 2015 eteenpäin ulkomainen/kotimainen -jaon korvaisivat Tieteellisten seurain valtuuskunnan koordinoiman, parhaillaan käynnissä olevan julkaisufoorumihankkeen määrittämät julkaisujen laatutasot. [8] Tällöin ulkomaisten referee-julkaisujen osuus korvautuisi julkaisufoorumin määrittämien 2 ja 3 tasojen julkaisuilla ja muiden tieteellisten julkaisujen sijaan käytettäisiin julkaisufoorumin tason 1 julkaisujen määrää. Muutos ei kuitenkaan ole suuri, sillä suomenkielisillä lehdillä ja aikakausjulkaisuilla ei ole tuossakaan jaossa pääsyä korkeampiin tasoluokituksiin. Kirjakustantajista on kuitenkin nostettu korkeammalle kakkostasolle neljä suomalaista: Gaudeamus, Suomalainen tiedeakatemia, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Vastapaino. [9]

Laskentamallissa vain määrä merkitsee: julkaisut lasketaan samanarvoisiksi niiden laajuudesta ja kirjoittajien luvusta riippumatta. Mikä tahansa ulkomainen referoitu julkaisu – esimerkiksi konferenssikokoelmassa ilmestyvä pieni artikkeli – olisi näin ollen yliopiston tuloksellisuuden mittarina yli kolme kertaa painavampi kuin suomeksi kirjoitettu tieteellinen monografia, siis kokonainen kirja. Kun lisäksi monilla aloilla julkaistaan etupäässä useiden tutkijoiden yhteisartikkeleita, päädytään asetelmaan, jossa vaikkapa kuuden kirjoittajan konferenssiartikkeli olisi monin verroin merkittävämpi tuotos yliopiston rahoitusta laskettaessa kuin yhden kirjoittajan monivuotinen työ monografiamuodossa.

Laadun korvaaminen määrällä tuottaakin usein juuri tällä tavoin vääristyviä mittareita, joilla on kiistatta jatkossa voimakasta vaikutusta tutkimustyön arviointiin ja kehittämiseen yliopistoissa. Lisäksi se asettaa julkaisukäytännöiltään, luonteeltaan ja yhteiskunnalliselta rooliltaan erilaiset tieteenalat eriarvoiseen asemaan.

 

Mallin eriarvoistavat vaikutukset

Ulkomaista ja vieraskielistä julkaisemista vahvasti suosiva rahoitusmalli soveltuu parhaiten niille aloille, joilla tutkimus on teknistä ja erikoistunutta sekä lähtökohtaisesti kansainvälistä. Esimerkiksi lääketieteessä ja luonnontieteissä kuhunkin erikoistuneeseen kohteeseen keskittyy rajattu määrä tutkimusryhmiä maailmassa. On selviö, että tutkimusryhmät pyrkivät raportoimaan tuloksistaan muutamissa tunnetuissa alansa julkaisuissa. Sama pätee formaaleihin ja teoreettisiin tieteisiin, samoin sellaiseenkin perinteikkääseen alaan kuin filosofia, jossa ei tutkita mitään erityispiirteisesti "suomalaista".

Toisin on etenkin niissä empiirisissä tutkimuksissa, joiden kohteina ovat esimerkiksi suomalainen kulttuuri, historia, kirjallisuus, koulutus, sosiaalipolitiikka, oikeusjärjestelmä ja monet muut yhteiskunnalliset instituutiot. Ensisijainen tieteellinen kohderyhmä löytyy usein kotimaasta. Näillä aloilla ei myöskään erikoistuta yhtä kapeisiin erityiskysymyksiin kuin luonnontieteissä. Tutkijan kehittymisen ja tutkimusten laadukkuuden kannalta harkittu monipuolisuus ja kyky seurata tieteenalan tapahtumia laaja-alaisesti on päinvastoin vahvuus.

Lisäksi tutkimukset ovat tietenkin aivan toisin kieleen sidottuja kuin luonnontieteissä. Eikä pelkästään kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksessa, vaan myös empiirisessä yhteiskuntatutkimuksessa, jossa haastattelut, kyselyt, dokumentit ja etnografisesti kerätyt aineistot ovat suomen- tai ruotsinkielisiä. Aineistojen kääntäminen toiselle kielelle, ennen kuin tuloksista voi raportoida, on aina vähintäänkin keinotekoista. Joidenkin tutkimuskohteiden parissa se on oikeastaan mahdotonta ilman, että kadotetaan tutkimuskohteen kannalta olennaisia merkityksiä.

Jos tutkimuksen "impaktiarvoa" tutkaillaan pintaa syvemmältä, on todellisuudessa monilla näistä tutkimuskentistä kotimainen julkaiseminen ulkomaista vaikutuksellisempaa. Lisäksi monografian tai artikkelikokoelman saaminen läpi kotimaisella tiedekustantajalla on hyvin tavallisesti selvästi vaikeampaa kuin yksittäisen lehtiartikkelin julkaisu ulkomailla.

Ulkomailla julkaisemisen asettaminen ensisijaiseksi alaan katsomatta muistuttaakin toisinaan keisarista uusine vaatteineen. Suurimmilla tieteenaloilla on valtaisa määrä englanninkielisiä aikakausjulkaisuja ja vuosittaisia konferensseja. Päinvastoin kuin kuvitellaan, ei ole useinkaan kovin haasteellista saada niissä läpi artikkeleita ja esitelmiä. Samalla monet ulkomailla julkaistut tekstit jäävät ilman vaikuttavuutta, hyvin tavallisesti ne eivät kerää viittauksia, ja jotkut jäävät jopa kokonaan ilman lukijoita, joita kaikki kotimaiset julkaisut sentään saavuttavat.

Perimmiltään kohdataankin syviä eroja tutkimusalojen luonteessa. Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden taustatekijät eroavat suuresti luonnon- ja lääketieteistä. Niillä on erilainen historia, erilainen tiedon käytön ja soveltamisen arvo, eri tehtävä yhteiskunnassa ja hallinnossa, erilainen yhteys opetukseen eri oppiasteilla ja niin edelleen. [10]

Ainakin 1990-luvun alusta saakka on keskusteltu ulkomaista julkaisemista yhdenmukaisesti korostavan trendin ongelmista. Viime vuosina myös ministeriön edustajat ovat vihdoin tunnustaneet, että tieteenalojen erilaiset julkaisuprofiilit ja erilainen yhteiskuntasuhde pitäisi ottaa paremmin lukuun. On valitettavaa, että yliopistojen tärkeintä ohjausinstrumenttia luotaessa tämä ymmärrys loistaa poissaolollaan.

Ulkomaista julkaisemista yksinomaisesti suosiva kehitys on ollut jo pitkään käynnissä. Vielä kymmenisen vuotta sitten artikkeliväitöskirjoihin suhtauduttiin humanistis-yhteiskuntatieteellisissä yksiköissä toisinaan jopa torjuvasti tai ainakin epäillen. Nyt tuulen suunta on tiedossa ja niitä jopa suositellaan – juuri siksi, että ne tuovat määrällisesti paljon enemmän julkaisuarvoa yksiköille kuin monografia. Toisin sanoen useasta erillisestä artikkelista koostuva artikkeliväitöskirja on yhtä väitöskirjamonografiaa moninkertaisesti arvokkaampi julkaisu toiminnan tuloksellisuutta laskettaessa. Näin siitä huolimatta, että monissa tutkimusaiheissa laajempi julkaisukokonaisuus soveltuisi tutkimuksen raportoimiseen paljon paremmin.

Sama trendi on toki jo kauan näkynyt myös rekrytoinnissa. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteissäkin on jo yksiköitä, joiden hakukilpailuissa otetaan huomioon enää ainoastaan hakijoiden ulkomaiset julkaisut. Samoin niiden painoarvo on korostunut rahoituspäätöksissä. Uusi rahoitusmalli ohjaisi entistä enemmän samaan suuntaan.

Edeltävien havaintojen ja huomautusten tarkoituksena ei ole suinkaan esittää, että ulkomainen julkaiseminen, englanninkielisyys ja kansainvälistyminen olisivat negatiivisia asioita. Myös kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä englanninkielinen tai muu vieraskielinen julkaiseminen kansainvälisillä foorumeilla on monille tutkijoille ja monissa tutkimusaiheissa luontevaa, tavoiteltua tai jopa välttämätöntä tutkimusaiheesta käytävän keskustelun kannalta. Tätä puolta asiasta ei ole mitenkään syytä vähätellä.

On kuitenkin tunnistettava ja tunnustettava, että joidenkin alojen tiettyjen tutkimusaiheiden parissa on joko ensisijaista tai vähintäänkin rinnasteista merkitystä kotimaisella julkaisemisella ennen ulkomaisia foorumeita ja kieliä. Tällä hetkellä juuri tämä ymmärrys näyttää olevan katoamassa kun kansainvälinen julkaiseminen asetetaan yksiviivaisesti etusijalle. Malli on alun perin lähtöisin luonnontieteellisen tutkimuksen historiasta. Nyt kaikkia tieteitä ja tutkimusaloja arvioidaan yhä selvemmin luonnontieteitä jäljittelevän mallin mukaisesti.

Akateeminen kysymys -kirjassa julkaistussa yliopistouudistuksen koulutuspoliittisessa analyysissa muistutan, että on tärkeää tutkailla uudistuksen merkitystä eri yliopistollisten alojen kannalta. Tiivistän näkökulmia seuraavasti:

"Jo uudistuksen kriitikoiden jakaantuminen epätasaisesti eri tieteenaloille osoittaa, etta huolta kannetaan eriarvoistavista vaikutuksista. Esimerkiksi kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimus ovat potentiaalisia häviäjiä monella tasolla: koulutustarvearvioinnissa, kilpaillun ulkomaisen rahoituksen hankinnassa, sopimussuhteisen R&D-yritysrahoituksen saannissa, houkuttelevuudessaan toimia yliopiston johdon näkökulmasta ulkoisen imagon ja lahjoitusvarojen kannalta osuvana painopistealana, kansainvälistymisessä ja englanninkielisen tutkimusjulkaisemisen mielekkyydessä ja määrässä. Erityistä pontta huoli saa siitä, että hyvä tai huono kehitys voi olla vahvasti kumuloituvaa. Tuloksellisuuden ja laadun arvioinnin kriteerit sekä strateginen rahoitus suuntaavat lisäresursseja aloille, jotka jo entuudestaan kykenevät hankkimaan muita enemmän ulkoista, yrityslähtoista tai kilpailtua rahoitusta ja jotka menestyvät kansainvälisen tutkimuskilpailun indikaattoreilla mitattuna. [...] Minkään tieteenalan näkökulmasta yliopistojen tutkimusrahoitukseen kokonaisuudessaan suunnattu lisäpanostus ei ole suoranaisesti kielteistä. Ratkaiseva ero aiempaan nähden seuraa kuitenkin nykyisestä rakenteellisen kehittämisen pakosta. Tähän saakka rahoitus on lisääntynyt tietyillä aloilla massiivisesti toisia enemmän, muttei silti muiden tappioksi. Tästä eteenpäin strateginen muutos ja painoalueisiin keskittyminen tuottavat kuitenkin perusrahoituksen siirtoja joiltain yksiköilta ja aloilta toisten hyväksi. Tästä periaatteesta on tehty yksi yliopistouudistuksen johtolangoista, joten riippumatta yliopistojen tahdosta puolustaa kaikkia nykyisiä toimintojaan, yksiköitaan ja koulutusalojaan, voi pitää odotettavana, että valtio ei ohjauspolitiikassaan tyydy tähän. Toisin sanoen: yliopistouudistus tuo mukanaan voittajia ja häviäjiä. Näiden jako on vahvasti myos arvovalinta, joten on ymmärrettävää ja oikeutettua, että potentiaaliset häviäjät kritisoivat jaottelun kriteereitä." ("Yliopistolaki taustoineen. Koulutuspoliittinen tarkastelu", Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta, 186–187.)

Suurin vaara yliopistouudistuksessa tuskin onkaan se monesti maalattu uhka, että yliopistot alistettaisiin suoraan elinkeinoelämän palvelukseen. Todellinen riski on sen sijaan yliopistollisen toiminnan moninaisuuden kaventuminen, jos tieteenalojen ja tutkimuskohteiden omaleimaisuutta ei oteta huomioon. Juuri tämä riski on rahoitusuudistuksen ytimessä.

Humanistis-kulttuuristen, kasvatuksellisten ja yhteiskunnallisten alojen kannattaisi jo viimein herätä puolustamaan myös omia erityispiirteitään. Panoksena on näiden alojen yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen arvo ja anti.

 

Tuukka Tomperi

(Tutkija, Nuorisotutkimusverkosto & Tampereen yliopisto)

 

[Teksti on julkaistu myös Akateeminen kysymys? -kirjan verkkosivuilla: http://akateeminenkysymys.wordpress.com/]

 

Viitteet 

[1]  Ks. Acatiimi 1/2011: http://www.acatiimi.fi/1_2011/01_11_05.php

[2] Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto – ehdotus yliopistojen rahoitusmalliksi vuodesta 2013 alkaen ministeriön sivuilla: http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2011/yliopistot.html?lang=fi

[3] Nykyisen rahoitusmallin määrittävä laki ja opetusministeriön asetus löytyvät sivulta: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/Yliopistolaitoksen_uudistaminen/

[4] Yliopistojen ja ministeriön väliset nykyiset tulossopimukset sekä ministeriön antamat palautteet: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/yliopistojen_tulossopimukset/?lang=fi

[5] Ks. Rehtorien neuvoston ja Suomen Ylioppilaskuntien liiton YOPALA-hankkeen esiselvitys: http://www.helsinki.fi/halvi/srno/lausunnot_ja_kannanotot/yopalaseminaari280110/YOPALARAPORTTI_010210.pdf

[6] Ks. Acatiimi 7/2011, Petri Koikkalaisen artikkeli työvoimatarpeen ennakkoinnin ongelmallisuudesta yliopistollisilla aloilla: http://www.acatiimi.fi/7_2011/07_11_08.php

[7] Yliopistojen strategioihin voi tutustua yliopistojen verkkosivuilla. Tässä muutamia suoria linkkejä: Aalto-yliopiston strategia: http://www.aalto.fi/fi/about/strategy/ Helsingin yliopiston strategia: http://www.helsinki.fi/strategia/index.html Itä-Suomen yliopiston strategia: http://www.uef.fi/uef/strategia Lapin yliopiston strategia: http://www.ulapland.fi/Suomeksi/Tietoa_yliopistosta/Strategia.iw3 Tampereen yliopiston strategia: http://www.uta.fi/esittely/strategia/index.html Turun yliopiston strategia: http://www.utu.fi/faktat/strategia/ Åbo Akademis strategi: http://www.abo.fi/public/strategi_20102019

[8] Julkaisufoorumi-hankkeen verkkosivut: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/

[9] Ks. luokittelulistaukset: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/kanavaluettelot.html

[10] Ks. Kasvatus-lehden numerossa 4/2011 Juhani Tähtisen & Risto Ikosen, Juha Hakalan, Olli Löytyn ja Pauli Siljanderin erinomaiset artikkelit, joissa monipuolisesti taustoitetaan, tarkastellaan ja keskustelutetaan nykyistä julkaisupolitiikkaa. (Lehden sisällysluettelo ja pääkirjoitus verkossa: http://ktl.jyu.fi/img/portal/21213/Kasvatus_4-2011.pdf?cs=1317708311)

 

PORTUGAL NA EURO. Yleisradioyhtiö RTP:n televisiokanava RTP-Áfrican käyttämässä tekstiplanššissa ei vahvisteta maan kuulumista yhteisvaluutta-alueeseen. Se tahtoo sanoa, että Portugalin miesten maajoukkue on juuri, 15. marraskuuta 2011 klo 23, selvittänyt tiensä karsinnoista ensi vuonna Puolassa ja Ukrainassa järjestettäviin jalkapallon EM-kisoihin. Joitakin hetkiä aikaisemmin, kun voitto alkaa varmistua, Lissabonin Luz-stadionilta lähetettävä suora kuva vuorottelee kenttätapahtumissa ja niin kotijoukkueen huojentuneenhilpeissä kuin vierasjoukkueen myrtyneissä kannattajissa. Erityisesti tv-ohjaaja ihastuu yhteen mustaan nuorukaiseen, jonka nähdään toistuvasti riemuitsevan hienoista maaleista käsissään Portugalin lippu. Lopulta poika suutelee ankarasti liehuttamaansa satavuotiaan tasavallan symbolia.

Valvontakamerakuva viime toukokuulta on lähes yhtä hyvälaatuista¹. Portugalin nykyinen pääministeri, viime kevään parlamenttivaalit voittanut oikeistososiaalidemokraattisen PSD:n puheenjohtaja Pedro Passos Coelho (1964–) meni kuin menikin kampanjassaan lohkaisemaan: ”Minä olen kaikista ehdokkaista afrikkalaisin.”

Ehkä johtava oppositiopoliitikko haeskeli hätäpäissä haastajarooliinsa sopivaa tyylilajia ammattinyrkkeilyn punnitustilaisuuksien ja rapmusiikin bätläysten maailmasta. Oli miten oli, Passos Coelho esitti juhlallisen vakuutuksensa vieraillessaan Lissabonin kylkeen vuosien saatossa villisti syntyneessä, afrikkalaisperäisten siirtolaisten kansoittamassa Amadoran esikaupungissa. Hän perusteli väitettään viittaamalla afrikkalaiseen vaimoonsa ja tyttäreensä: ”Olen käytännössä naimisissa Afrikan kanssa.”

Heittoja pidettiin niin mauttomina, että harva viitsi edes kokeeksi ajatella niitä tosina. Kierretohtorit ja muut hutunkeittäjät olivat unohtaneet kertoa Passos Coelholle, että flamboijanssikin kysyy eleganssia. Laajassa julkisuudessa koheloinnin pääsivät tuomitsemaan esimerkiksi Afrikasta tulleiden maahanmuuttajien asioita järjestökentällä edistäneet Timóteo Macedo ja Celeste Correia. Heistä Correia tunnetaan entisen valtapuolueen, vasemmistososiaalidemokraattisen PS:n pitkäaikaisena kansanedustajana ja kansalaisaktiivi Macedo taas pienemmän ja vasemmistolaisemman BE:n miehenä. Niinpä kiistelyssä oli vahvasti mukana eri keskustavasemmisto–vasemmistoryhmien keskinäistä välienselvittelyä ja kannatuskilpailua, ellei peräti europoliitikkojen pyristelyä toinen toisiaan afrommiksi. Ja kesäkuun viidentenä uurniin sujautetuista äänistä meni rökälevoittavat 38,7 % Passos Coelhon poppoolle.

Entä jos Coimbrassa syntynyt ja Sintrassa asuva maitonaama mustine omaisineen todella oli tarjolla olevista äänestettävistä afrikkalaisimpia? Missä luurasivat Afrikassa syntyneet tai afrikkalaista sukua olevat poliitikot ja politiikonidut? No, kalpeakasvoparlamentaarikko Correia itse asiassa on syntynyt Kap tahi Cabo Verdessä. Ja hänen musta maanmiehensä (vaan ei sukulaisensa), sähköasentaja Manuel Correia valittiin vuoden 1992 parlamenttivaaleissa ensimmäisenä mustana Portugalin kansalliskokoukseen kommunistisen PCP:n riveistä. Onhan sekin jotain, kun ottaa huomioon, että Portugalin 10,6 miljoonasta asukkaasta kumminkin yli 100 000 on entisistä afrikkalaisista siirtomaista – Kap Verdestä, Guinea(-Bissau)sta, Angolasta ja Mosambikista – tulleita laillisia maahanmuuttajia. Jos mukaan laskettaisiin kapverdeläistä, guinealaista, angolalaista tai mosambikilaista sukujuurta olevat enemmän tai vähemmän portugalilaistuneet afrikkalaistaustaiset kansalaiset sekä laittomasti etelästä maahan tulleet ihmiset, saataisiin suurehko luku.

Mutta laskea ei saa, sillä Portugalin laki kieltää etnospesifin tilastoinnin. Públicosta tuttu, nykyään LSE:ssa opiskeleva Joana Gorjão Henriques kirjoitti pari kuukautta sitten Guardianissa Portugalia vaivaavasta ”rotusokeudesta”. Uutisissa oli ollut juttua koulutettujen portugalilaisten joukkopaosta emämaan entisiin kolonioihin: vanha siirtomaamahti on ajautunut EU-jäsenenä jatkuviin talousvaikeuksiin, pahenevaan työttömyyskierteeseen ja äityvään aivovuotoon². Gorjão Henriquesin mukaan muuttoliike Iberian niemimaalta etelään, portugalinkielisiin Afrikan maihin, ei kuitenkaan ole mikään uusi trendi. Yksin Angolassa elää jo satatuhatta portugalilaista, joitten lisäksi maahan virtaa portugalilaisia tuotteita. Gorjão Henriques huomauttaa, että portugalilaisessa valtamediassa näistä liikahduksista kerrotaan kultamaaestetiikan mukaisesti: ”[M]enestyvät emigrantit kuvataan vaeltelemassa suurten huviloittensa mailla pomoilemassa palvelusväelleen.”³

Ehkä hän vinoilee tässä Passos Coelhonkin suuntaan. Portugalin politiikan ykköstoimeenpanija vietti lapsena monta vuotta lääkäri-isänsä työn vuoksi Angolassa. Sinne hän teki juuri valtiovierailunkin, joka sai tiedotusvälineet arvuuttelemaan, milloin hätäpäissä yksityistettävien portugalilaisten valtionyhtiöiden osakkeita aletaan ostaa angolalaisilla öljyrahoilla. Entiset siirtomaat pystyvätkin tietyissä asioissa sanelemaan yhteistoiminnan ehtoja entisille herruuttajilleen. Roimin esimerkki on luonnollisesti koko EU:n yhdeksi pelastajaksi viime aikoina hahmottunut Brasilia. ”Valtasuhteiden nurinkääntyminen” saattaakin Gorjão Henriquesin sanoin ”vihdoin pakottaa Portugalin kohtaamaan rotuasiat”. Edessä on ”huomattava kulttuurinen käänne”. Gorjão Henriques kirjoittaa:

”Vuosien saatossa moderni Portugali on etsinyt tapaa puhua kansallisesta identiteetistä ja rodusta. Vaikka Portugalissa valkoinen enemmistö rotuprofiloi, tekee rasistisia rikoksia ja alistaa päivittäin mustia, useimmat portugalilaiset kiistäisivät erityiset ’rotuongelmat’ omassa maassaan – niitähän tavataan jossain Yhdysvalloissa, Ranskassa tai Britanniassa. Nämä asenteet ovat perua diktatuurin vuosilta ja brasilialaisen Gilberto Freyren 50-luvulla luomasta ’lusotropikalismin’ ideologiasta, jonka mukaan portugalilaiset olivat muita parempia siirtomaaherroja – ja että brittien ja ranskalaisten jatkuvat rodulliset sieluntuskat johtuvat ’huonosta kolonisoinnista’.”

Gorjão Henriques ei peittele vertailuaan etenkin USA:n ja Ison-Britannian tilanteisiin. Angloamerikkalaisesta katselukulmasta ja angloamerikkalaiselle yleisölle kirjoittaen hän toteaa, ettei Portugalissa käytetä termiä ”lusoafrikkalainen” (taikka ”portugalinafrikkalainen”), saatikka sanaa ”musta”. Kattokäsitettä ’rotu’ ei pahemmin ääneen lausuta. Sen sijaan puhetapoihin ovat kulkeutuneet ilmaisut ”toisen sukupolven siirtolaiset”, ”emigranttien jälkeläiset” tai ”uudet portugalilaiset”. Nämä viestivät Gorjão Henriquesin mielestä ”ei-valkoisille”, että he ovat pysyvästi tulokkaita omassa maassaan, jossa sentään on ollut mustia 1400-luvulta lähtien. Muiden muassa dominikaaniveli ja humanistihistorioitsija Fernão de Oliveira (n. 1507–n. 1581) kiinnitti aikoinaan huomiota orjalaitoksen heikkoihin uskonnollis-moraalisiin perusteluihin sen monesti hartaina teologiseeranneiden oikeuttajien keskuudessa. Väärinkäytösten vuoksi hän laati orjakauppaa lakkautettavaksi, mutta hänkään ei aikansa lapsena tuominnut orjuutta sinänsä. Portugalin kruunun edut olivat niin elintärkeät, voitot niin sievois-viekoittelevat ja orjat niin yleistä mukavuutta tarpeeksi monille hyvinvoiville, että orjien aseman parantaminen sai odottaa valtaväestöä edustavien maatalous- ja teollisuuskurjien kohtalon nousemista yleiseurooppalaiseksi puheenaiheeksi.⁴

Joidenkin mukaan rodusta puhuminen on jo itsessään diskriminoivaa, Gorjão Henriques muistaa muistuttaa. Mutta kun tottumus vältellä moista puhetta yhdistetään virallisen Portugalin tapaan vaieta roduista kokonaan, ei voida liioin keskustella järkevästi esimerkiksi yksien väestöryhmien huonommasta ja toisten paremmasta sosioekonomisesta asemasta. Gorjão Henriquesin mukaan tuloksena on illuusio täysvalkoisesta Portugalista, jonka asukkaista yhtä kaikki ehkä – kukaan ei tiedä – yli viisikin prosenttia on mustia, joita sentään on myös yli sadantuhannen maassa asuvan brasilialaisen joukossa: ”Olemme rotusokeita väärin perustein.” Gorjão Henriques lopettaa artikkelinsa sanomalla, että ”mustasta vaimosta” huolimatta mikään ei konservatiivisen Passos Coelhon esityslistalla oireile siirtymisestä rotuseikkoja tähänastista piirua tai paria herkkävaistoisemmin käsittelevään politiikkaan.

Kysymys on vähintäänkin äärihankala. Ehkä Portugalissa on jotain mennyt oikeinkin, kun kokemus etnojännitteistä ilmaistaan verraten yleisestikin olankohautuksella ja kanssakäyminen eri kansanosien välillä rullaa luontevansorttisesti. Joka tapauksessa Passos Coelho ja Gorjão Henriques mestaroivat valkoisen valtaväestön edustajina asiassa, jossa heillä on kummallakin omanlaistaan vakuuttavuutta ja vakuuttamattomuutta, valtuutettuutta ja valtuuttamattomuutta. Ainakaan he eivät, yhtään enempää kuin Celeste Correia tai Timóteo Macedo, voi – Passos Coelhon tapauksessa pitäisi kai sanoa, ettei edes hän ilkeä – puhua Fernando Kan tavoin ”meistä mustista afrikkalaisista”.

Kansanedustajanakin 90-luvulla vaikuttanut Ka kirjoitti päivälehti Públicon tuoreimmassa sunnuntainumerossa afrikkalaisperäisen väestönosan huonosta jamasta nykypäivän Portugalissa. Näkyvyyttä paikallis- tai kansallistason valtarakenteissa ei ”mustalla yhteisöllä” (comunidade negra) ole, ostrakismia ja marginalisointia sille kyllä suodaan. Passos Coelholta ei odotettu välitöntä tilanteen korjaamista, mutta hänen kampanjapuheensa, jos näkemyksellisyytensäkin, herättivät toiveita muutoksesta: ”Emme me kaipaa pääministeriltä suosionosoituksia vaan oikeutta. Tulee hyvittää useiden vuosisatojen aikana kannetut korret Portugalimme suurenmoiseen kekoon, alkaen 1400-luvun mustista orjista ja päätyen 25. huhtikuuta [1974 tapahtuneen neilikkavallankumouksen, joka lopetti 1926 alkaneen ja lähes loppuun saakka António de Oliveira de Salazarin (1889–1970) johtaman diktatuurin,] jälkeen entisistä siirtomaista tulleisiin afrikkalaisiin siirtolaisiin. Heidän käsillään on rakennettu tätä maata.”⁵

Vauhtiin päästyään Ka ei malta olla vertaamatta muiden yhteisöjen panokseen: mustat afrikkalaiset huhkivat Portugalin puolesta jo ennen kuin Pedro Álvares Cabral (1467/8–1520) edes osui laivoineen ja miehistöineen Uuden Maailman rannikolle. ”Vasta afrikkalaiset orjat ja portugalilaiset tekivät intiaanien maasta Brasilian brasilialaisineen.”

Ka ottaa kantaa periaatekeskusteluun vähemmistövaltuutetun (o alto comissário para a imigração e diálogo intercultural) viran täytöstä. Joidenkin mielestä mustan nimittäminen johtaisi suurten brasilialaisten ja itäeurooppalaisten yhteisöjen vaatimuksiin omista edustajistaan korkeissa valtion viroissa. Ennakkoluuloa kihisevä tekosyy ei Kan mukaan peitä Portugalin surrealistista tilannetta, jossa maahanmuutto- ja kulttuurienvälisyysasiain johdosta ”vastaa, ainoana maana Euroopassa, valkoinen mies”.

Tähän voisi jotain vertailevaa ja oikaisevaa sanoa. Mutta tärkeämpää on tapa, jolla Ka teroittaa rasistiksi leimautumisen pelosta johtuvaa saamattomuutta: monet jättävät peräämättä heille tasavertaisuuden nimissä kuuluvaa osuuttaan julkisesta tilasta. ”Meidän mustien afrikkalaisten täytyy taistella oikeuksiemme puolesta tässä yhteiskunnassa, joka on myös meidän. Nuo oikeudet eivät ole lahjoja vaan, niin, vaivalloisia valloituksia.”

Kan sanoin portugalilaiset poliitikot havahtuvat kummasti mustiin afrikkalaisiin aina kampanjoidessaan, mutta vaalihuoneistojen sulkeuduttua ei tätä väkeä haluta nähdä mailla halmeilla. Hän kaipaa yhteisönsä organisoitumista yhtä ääntä käyttäväksi ja kunniansa tavoittavaksi poliittiseksi voimaksi. Itse kunkin mielistyminen milloin mihinkin puolueeseen suuntaa huomion pois laajan yhteiskunnallisen näkyvyyden varmistamisesta mustille ja hukkaa kannatuksen ”vieraille pyyteille”. Ka sutkauttaa, että ”rosvolle ei voida kärrätä kultaa loputtomiin ilman mitään vastiketta.” Niinpä hän jää odottamaan Passos Coelholta lisävalaistusta tämän afrikkalaisuudelle.

Saharan eteläpuolisen Afrikan ”läsnäoloa” Lissabonissa on kuvattu vaikkapa Madridia tai Barcelonaa huomattavasti ”ilmeisemmäksi”⁶. Luonnehdinta on viimeaikaista urbaania iberialaisuutta ruotineilta tutkijoilta, jotka valottavat hiljattaisia virtauksia Lusitanian pääkaupungin nuorisoskenessä ja pöperöympyröissä. Mutta tunnetuin esimerkkitapaus on hieman hiphoppia vanhempi muodostuma, jo periportugalilaiseksi kansallisaarteeksi mielletty fado eli kohtalokkaan kaihoisa laulumusiikki. Noin kaksisataa vuotta sitten esiin murtautunutta perinnettä selitettiin sitkeästi länsieurooppalaisilta maaseuduilta juontavaksi bardeiluksi tai trubaduureiluksi, kunnes tutkimuksessa päästiin riittävään yksituumaisuuteen sen afrobrasilialaisista juurista. Brasilialainen toimittaja, tietokirjailija, kriitikko ja levynkeräilijä José Ramos Tinhorão on kirjoissaan Os negros em Portugal (1988) ja Fado (1994) laajentanut populaarin etnomusikologian keinoin fadon tapauksen suoranaiseksi ”hiljaisen portugalilaisen mustuuden” sosiologiaksi, joka pyrkii argumentoimalla lakkauttamaan läpivalkoiseksi mytologisoidun kuvan Portugalista. Erään eurooppalaisen suurkaupungin ja erään amerikkalaisen siirtomaan alimmat luokat tekivät Ramos Tinhorãon mukaan vuosisatojen kuluessa ja kekseliäiden toisintojen avulla olennaisesti mustasta musiikista käypää taidetta, viihdettä ja ylösrakennusta myös ylemmille, tyypillisesti valkoisille luokille.⁷

Kielessä, taiteissa ja gastronomiassa jo näkyvät kulttuurimuutokset eivät totisesti käänny suoraan edustuksellisen demokratian ilmiöiksi tai julkisiksi kuviksi. Portugalilainen päivänpolitiikka ja portugalilaiset mainokset ovat rutkasti valkoisempia kuin portugalilainen katukuva. Kun vaikkapa Portimãon moni-ilmeinen pikkukaupunki esittelee komeassa brošyyrissa uutta EU-tuella avattua koululaisten tietokeskustaan, värikuvissa hymyilevät vain valkoiset nuoret. Kun kolme isoa sekakuoroa ja täysimittainen orkesteri esittävät kantaatin toisessa algarvelaisessa cidadessa, ei muusikoiden – eikä yleisön – joukossa näy mustia edes kummoiseksi vähemmistöksi asti.

Mutta mustien syrjintä ei suinkaan ole ainoa edistyksellisistä tasa-arvolaeistaan kuuluisan Portugalin yhdenvertaisuusrötöksistä. Vähän aikaa sitten jouduttiin raportoimaan Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitean johtopäätöksestä, jonka mukaan Portugalissa loukataan romanien oikeuksia. Maailman kaltoinkohdelluimpien ihmisten joukkoon luettavia henkilöitä oli ESOKin mukaan ”ghettoutettu” portugalilaisissa kunnissa takamaiden hylkykortteereihin vailla säällistä infrastruktuuria.⁸

Ehkä siksikään jalkapalloillen saatu voitto ei ole pelkkää kavahdettua kansallista ylpeyttä ikävien euronöyryytysten jälkeen. Vallankin kun lissaboninromani Quaresma pääsi 83. minuutilla mukaan peliin vaihtomiehenä, kapverdeläislähtöisen Nanin tilalle. Jotkut Suomessakin, ja kaikki Portugalissa, muistavat vielä Mosambikissa syntyneen Eusebion (1942–), maailman ensimmäisen universaalisti arvostetun mustan jalkapallotähden, joka johdatti yhdeksällä turnausmaalillaan Portugalin vuoden 1966 Englannissa pidetyissä MM-kisoissa pronssimitaleille. Eilen kaatui balkanisoitumisesta tutulta alueelta tullut vastustaja vihoviimeisessä oljenkorsimatsissa, josta leipoutui hieno mittelö, tulos 6–2 ja kunnon juhlat⁹. Nuori mutta vanha Bosnia-Herzegovina hävisi keski-iältään ukkoutuneemmalla ja etnisesti yhtenäisemmällä kokoonpanollaan vanhan mutta nuoren Portugalin poikamaisemmalle porukalle, jossa riittää lusoafrobrasilialaista älyä ja taitoa. Miksei joskus sitäkin lippua liehuttaisi.

”Aina pitää ruokkia unelmia. Portugali on historiansa aikana esiintynyt kunniakkaasti suurten kilpailujen huipentumissa. Nyt pelaajat lepäävät ja nauttivat hetkestä ja suuntaavat sitten seurajoukkueisiinsa. He ovat ylpeitä ja tyytyväisiä jatkoonpääsystä. Tämä on joukkueen ja kaikkien pelaajien ansiota. Ei tässä kysellä, ollaanko parempia tai huonompia kuin ennen. Pelaajat otettiin suunnattoman hienosti vastaan. He osoittivat valtaisaa antaumusta hetkestä hetkeen. Portugali pystyi omaksumaan uuden filosofian ja uusia käsityksiä.”¹⁰
 

Jarkko S. Tuusvuori


Viitteet

¹ Ks. esim. http://www.tvi24.iol.pt/videos/pesquisa/Passos+coelho/video/13429283/7

² Ks. esim Ash 2011. Portugalilaisissa viestimissä ei ole viime kuukausina juuri mistään muusta puhuttukaan kuin eurokriisistä, ”troikasta” ja Passos Coelhon hallituksen toteuttamasta, julkista palvelua rapauttavasta ja huono-osaisimpia rääkkäävästä säästöohjelmasta.

³ Gorjão Henriques 2011. Vrt. Portugaliin suuntautuneen siirtolaisuuden trendeistä King 2001.

⁴ Ks. orjien ja vapautettujen orjien asemasta Portugalissa löytö- tai ryöstöretkien ensimmäisellä satavuotiskaudella Saunders 1982, erit. 46.

⁵ Ka 2011. Vrt. Esteves & Caldeira 2001, erit. kapverdeläistaustaisiin lissabonilaisiin keskittyvä artikkeli ”maahanmuuttajien myönteisistä, rikastavista ja innovatiivisista panoksista” valtakulttuuriin. Públicon nettiarkistosta löytyy Kasta pieni uutisjuttu lokakuulta 2008. Sen mukaan mies olisi maksanut Lissabonin kaupungilta 1984 vuokraamastaan viiden huoneen ja puutarhan käsittävästä asunnosta vielä parlamentaarikkonakin vain viisi euroa kuussa. Uutisen perässä olevissa kommenteissa rakentuu muun muassa vastakkainasettelu ”meidän portugalilaisten” ja ”emigranttien” välille. Miestä itseään Público ei tavoittanut kommentoimaan tapausta, mutta onpa siis yhä valmis ottamaan korkealaatuisille sivuilleen kolumnin tältä kiistellyltä hahmolta, joka erosi PS-puolueesta 00-luvun alussa molemminpuolisten rasismisyytösten sinkoillessa. Se on selvää, että Guinea-Bissausta 1969 Lissabonin fransiskaaniseen pappisseminaariin saapunut Ka on luonut Associação Guineense de Solidariedade Socialistaan monessa tähdellisessä hankkeessa mukana olevan yleisvasemmistolaisen yhdistyksen. Ks. esim. Morén-Algret 2001,137–140.

⁶ Ks. Morén-Algret 2001,119.

⁷ Ramos Tinhorão 1988 & 1994. Vrt. DaCosta Holton 2006.

⁸ Ks. Maia 2011, jonka uutisjuttu vie lehtensä ”Yhteiskunta”-osaston yhdeksännestä sivusta 2/5 palstaleveyttä ja puolet palstakorkeutta. Tekstin löytää, jos löytää, hirtehisesti Ford-mainoksen vierestä, vielä hirtehisemmin FC Portin ja RTP:n yhteistyökuvioita setvivän pääjutun varjosta ja kaikkein hirtehisimmin teemaotsakkeen ”Asuminen” alta.

⁹ RTP-África jatkoi suoraa lähetystään Valo-stadikalta loppuvihellyksen jälkeen kokonaisen muun ohjelmiston syrjäyttävän tunnin, jonka aikana ehdittiin haastatella Portugalin palloliiton pomoja, jo laajalti ja läheltä epäpäteväksi haukuttua, huippupelaajat Bosingwan ja Ricardo Carvalhon hyllyttänyttä päävalmentajaa Paulo Bentoa, niin ”Pommiksi” ristityn ensimmäisen maalin ampunutta Christiano Ronaldoa kuin ”Ei-Tästä-Maailmasta”-nimen saaneen toisen maalin tykittänyttä Nania sekä entisistä tähtipelureista muiden muassa nuorentuneelta näyttänyttä Luis Figoa ja tyylikausissaan jo manierismiin ehtinyttä kokonaistaideteosta Abel Xavieria. Muissakin tiedotusvälineissä toisteltiin oitis Portugalin liittymistä Saksan, Espanjan, Italian ja Ranskan kanssa niihin jalkapallomaihin, jotka ovat selvinneet karsinnoista kaikkiin tämän vuosituhannen EM- ja MM-kisoihin. Sitä ei jaksettu mainita, että lajin maailman kattojärjestön FIFAn rankijärjestyksessä Portugali arvotettiin vielä syyskuussa viidenneksi ja lokakuussakin kahdeksanneksi parhaaksi jalkapallomaaksi maailmassa, siinä missä Bosnia-Herzegovinan sijoitus oli 22. ja 21. ”Totaalisen” arvokisakarsintasuorittamisen alleviivaajiin kuulunut Lopes 2011 kirjoitti Portugalin eilisestä triumfista ”murskauksena” ja ”ylellisyysesityksenä”, mutta myös reilun pelin paluusta katsomoihinkin turhankin turskiksi riistäytyneen ensimmäisen osaottelun jälkeen.

¹⁰ Näin sanaili heti koitoksen jälkeen valmentaja Bento, jonka kähein äänin deliveroiduista irtolauseista lehdet rakentelivat omanlaisiaan kokonaisuuksia; tässä yksi sommitelma.


Kirjallisuus

Ash, Lucy, Portugal’s Jobless Graduates Flee to Africa and Brazil. BBC News 1/ix/11. Verkossa: http://www.bbc.co.uk/news/world-14716410

DaCosta Holton, Kimberly, Fado Historiography. Old Myths and New Frontiers. Portuguese Cultural Studies. Vol. 0, 2006, 1–17.

Esteves, Alina & Maria José Caldeira, Reinventing Cultures. The Contributions of the Cape Verdean Community to the Cultural Dynamics of Lisbon. Teoksessa The Mediterranean Passage. Migration and New Cultural Encounters in Southern Europe. Toim. Russell King. Liverpool University Press, Liverpool 2001, 95–118.

Gorjão Henriques, Joana, Portugal Is Race Blind, But Not for the Right Reasons. The Guardian 12/ix/11.
Verkossa: http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/sep/12/portugal-race

Ka, Fernando, Passos Coelho, a africano – a comunidade negra na sociedade portuguesa. Público 12/xi/11.

King, Russell, The Troubled Passage. Migration and Cultural Encounters in Southern Europe. Teoksessa The Mediterranean Passage, 1–21.

Lopes, Gonçalo, Portugal totalista neste milénio. Diário de Notícias 16/xi/11.

Maia, Afredo, Portugal viola direitos de ciganos. Jornal de Notícias 9/xi/11.

Morén-Alegret, Ricard, African Immigrants and Their Organisations in Lisbon. Between Social and Systemic Influence. Teoksessa The Mediterranean Passage, 119–145.

Ramos Tinhorão, José, Os negros em Portugal. Uma presença silenciosa. Caminho, Lisboa 1988.

Ramos Tinhorão, José, Fado. Dança do Brasil, cantar de Lisboa. O fim de um mito. Caminho, Lisboa 1994.

Saunders, A. C. de C. M., A Social History of Black Slaves and Freedmen in Portugal 1441–1555 (1982). Oxford University Press, Oxford 2010.
 

Tampereen piispan Matti Revon surkea panos Ajankohtaisen kakkosen homoiltaan (12/x/10) muistetaan liiankin hyvin. Ohjelmasta syntynyttä kohua seuranneet asialliset julkiset puheenvuorot muutamilta muilta piispoilta ja esimerkiksi professori Martti Nissiseltä tai julkkispastori Jaakko Heinimäeltä eivät korjanneet kaikkea vahinkoa. Niin evankelis-luterilainen kirkko instituutiona kuin sitä elähdyttävä ideologia (ellei suorastaan kristillisyys tai uskonto ylimalkaan) ja viime kädessä jokainen perustapaluterilainenkin leimautuivat kertalaakista enemmän tai vähemmän laajojen kansalaispiirien ajatuksissa yhdeksi ja samaksi tahnaksi vastenmielisintä taantumusta. Revon heikon esityksen tähden saattoi syntyä käsitys, jonka mukaan kotoinen protestanttisuutemme on vähemmän pastori Leena Huovisen tolkkua ja enemmän kirkkovaltuutettu Sonja Falkin horroria. Eikä tämä käsitys edes välttämättä ole täysin harhainen.

Ruutukeskustelun jälkikaiut palasivat tajuntaan jos toiseenkin, kun siihen kansanedustajana osallistunut Päivi Räsänen nousi tänä kesänä ministeriksi. Ensisijassa Revon takia satunnainen televisionkatsoja (tai YLE Areenan tai Elävän arkiston käyttäjä) ei välttämättä kyennyt näkemään eroa kirkon tai sen virallisen linjan ja Räsäsen johtaman poliittisen puolueen painotusten välillä. Liberaalipiireissä Räsäsestä tehtiin kohtuuttomastikin koko homodebatin suurin konna, vaikka reaktionääripoliitikko sentään hoiti avoimesti hommansa eli keräsi viileästi kannatusta kammokonservatiivisella hapatuksella. Siihen verrattuna piispan suoritus edustamansa oikeus- ja tasa-arvoperinteen pettäjänä oli ainoastaan häpeällinen. Oli miten oli, jupakka äityi uudelleen, kun Suomen kristillisdemokraattien puheenjohtaja Räsänen sai tuoreena sisäministerinä hoidettavakseen myös ”kirkolliset asiat”.

Mahdollisesti monikin kansalainen luulee, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla (4,2 miljoonaa jäsentä) ja Räsäsen puolueella (0,01 miljoonaa jäsentä) on jotain tekemistä keskenään. Ehkä useakin arvelee, että uskonnossa olennaisinta on tarjota filosofialle ja muulle kriittiselle ajattelulle vanhoillista hyveellisyyttä vielä juuri ja juuri kimaltava idioottivaihtoehto. Kukaties lukuisatkin olettavat, että Leo Mellerin ja Irja Askolan välillä ei ole sen suurempaa eroa. Kenties taajaankin otaksutaan, että kaikki ei-ateistit ammentavat samasta lähteestä, josta lapsiaan rääkkäävä laestadiolaissaarnaaja ja oslolainen joukkomurhaaja.

Ainakin jotakuta kysytyttää, irtoaako kirkon palkollisista tai jumaluusopin taitajista edes joskus edes jotain Falkista, Revosta ja Räsäsestä edukseen eroavaa ajattelua sentään muutenkin kuin viimesijaisina paikkaus- ja korjausliikkeinä. Menihän Jeesuskin, jolla oli sekä jotain tekemistä kristillisyyden synnyn kanssa että jokunen oikeudenmukaisuus- ja tasavertaisuusnäkökohta esitettävänään, lupaamaan: ”Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.” (Luuk. 11:10) Ja katso, kirkko on yhä suuri ja seurakunnat sekalaisia. Kaksi valovoimaista esimerkkiä riittäköön.

Korsholmilaislähtöinen, nykyään Västraåbolandin kaupungissa vaikuttava kolmiviitonen Patrik Hagman väitteli 2008 Åbo Akademissa dogmatiikasta tutkimuksellaan askeettisuudesta ja Iisak Niniveläisestä. Hän julkaisi hiljan Ruotsissa tymäkänpuoleisen teoksen Om kristet motstånd (Artos & Norma, 2011). Jollei tätä aktiivista tutkijaa, kirjoittajaa ja puhujaa aleta kuunnella nykyisen kristinuskon ja jälkikristilliseksi sanotun ajan tulkkina myös på finskt håll, julkinen kiistely uskonnosta ja uskonnottomuudesta jää vaille yhtä parhaista aikalaisanalyyseistaan. Pieniä maistiaisia Hagmanin otteesta tarjosi kolumni Vasabladetin mielipidesivulla 11. heinäkuuta.

Kirjoituksessaan Hagman puuttuu länsinaapurissa käytyyn keskusteluun opiskelijoista (ks. esim. http://www.svd.se/opinion/brannpunkt/svenskt-naringsliv-biter-sig-sjalv-i-svansen_6284998.svd & http://www.dn.se/kultur-noje/debatt-essa/slag-mot-humaniora-far-hard-kritik). Kalabaliikin synnytti Ruotsin EK:na tunnettu Svenskt Näringsliv (SN), kun se laati raportin opintotukien optimoimisesta (pumaskan saa täältä: http://www.svensktnaringsliv.se/material/rapporter/konsten-att-strula-till-ett-liv_136387.html). Pehmeiden tieteiden pänttääjien ja taiteita pakertavien tulisi SN:n mukaan kustantaa opintonsa entistä enemmän lainarahalla. Näillä väylillä kun jäädään viipyilemään liian pitkään työelämän tuolle puolen. Kuten Hagman kertoo, hyvin ajoitetussa hyökkäyksessään humanioran kaltaisia ”matalatuottoisia koulutuksia” vastaan SN:n onnistui aiheuttaa kulttuuripiireissä ”paniikkia”. Hänen mielestään kauhistelu vain oli jopa pelottavampaa kuin konsanaan itse lobbareiden hengentuote.

Useimmat humanistikommentaattorit näet mielivät Hagmanin havaintojen mukaan puolustautua vetoamalla panokseensa yhteiskunnan hyödyttämisessä. Yksien mukaan nuo korret kekoon ovat enemmän ja välittömämmin kansantaloutta kuin tajutaankaan. Jos ihmistieteissä koulutettu henkilö esimerkiksi opettaa tulevia ekonomeja laskemaan, hän vaikuttaa sangen suoraan kirstun karttumiseen toisin kuin SN antaa ymmärtää. Toisien mukaan taas ’hyöty’ pitää käsittää laajemmin: ei kaikkea elämässä ostaa voi. Hagmanille vain ei kelpaa kumpikaan vastalause:

”Kaikki kolme ryhmää (SN, sen ’maltilliset’ kriitikot ja sen hieman radikaalimmat arvostelijat) näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että on olemassa jokin sellainen kuin ’yhteiskunnallinen hyöty’, jota voimme kaikki tukea yksissä tuumin. Mutta jos tämä pitää kutinsa, kelpaa kysyä, eikö SN ole oikeassa ja eivätkö humanistiset alat totta vie ole täysin tarpeettomia.”

Hagman purkaa kärsivällisesti SN:n ”näennäismanööverin”. Jos joku rutiininomaisesti kyseenalaistaa humanistien roolin kasvupolitiikan pönkkähenkilöinä, siihen riittäisi periaatteessa rutiinivastaus ”nojuu, humanistit vaikuttavat kansantalouteen vähemmän ilmeisemmällä tavalla kuin insinöörit”. Mutta SN:n taktiikka puri niin hyvin, että se sai mediassa läpi sekä vaikutelman härnäyksestä että oman käsityksensä samhällsnyttasta. Provokaatiosta provosoiduttiin. Samalla jäivät piiloon ja peittoon kysymykset siitä, minkälaista yhteiskuntaa itse kukin haluaa tai ajaa. Hagman pääsee huipennukseensa:
 
”Koetan luonnehtia omaa työtäni, joka luettakoon tässä osaksi humanistisia aloja: enemmän kuin juuri mitään muuta siinä pyritään asettamaan kyseenalaiseksi SN:n kaltaisen ryhmittymän ajatus siitä, mikä on hyödyllistä meidän yhteiskunnallemme. Panen likoon kaiken tarmoni yrittäessäni saada opiskelijat ja muut ihmiset oivaltamaan, että tuollaiset tahot ovat väärässä, jos ne samastavat hyödyn ja voiton peräämättä, mistä voitto tulee. Niiden näkökulmasta olen siis toivoakseni uhka ’yhteiskunnalliselle hyödylle’ […]. Jos humaniorasta on jotain ’hyötyä’, se on kykyä saattaa juuri Svenskt Näringslivin kaltaiset toimijat kyseenalaisiksi, opettaa ihmisiä paljastamaan niiden retoriset temput, niiden pyrky oman kovin erityisen (suurille joukoille ja ympäristölle tuhoisan) ideologiansa pystyttämiseen keskustelua kaipaamattomana itsestäänselvyytenä.”
 
Tällaista tekstiä ei suomenkielisissä valtavirtasanomalehdissä pahemmin näy. Eikä näin painokkaista, päättely- ja puhetaidollisia koukkuja erittelevistä kolumneista osaa edes haaveilla löperön mitä-puuhailin-tänään -lajityypin äärellä. Hagman päättää kirjoituksensa sanomalla, että meidän tulisi kiistellä nimenomaan niistä kysymyksistä, joihin emme yksinkertaisesti tiedä vastausta.

Oma tapauksensa on pääkaupungin itäisimmän lähiön seurakuntapastorina muistettu, nykyään Helsingin srk-yhtymän aikuis- ja yhteiskunnallisessa työssä vaikuttava pappi Kai Sadinmaa. Hänen poikkeuksellisen tuikeat lehtikirjoituksensa ja radioesiintymisensä ovat ruoskineet kirkkoa mammonalle herkistymisistä ja heikoimmassa asemassa olevien unohtamisista. Vaan nekin saarnat tuppaavat jäämään keväällä todistetun Vuosaaren vapahtajan varjoon, sen verran roimaa meininkiä tuo Sadinmaan kirjoittama ja ohjaama lavakappale oli. Huhtikuisen lähiökierroksen jälkeen löytyi toukokuussa kaiken muun hyvän lisäksi täydellinen esityspaikka myös ytimestä, 20-luvulla rakennetusta elokuvasalista. Pitkänsillankorvassa nyt toimivan Kokoteatterin seinälle on sentään aikoinaan projisoitu vuositolkulla nonstop-pornoa.

Ennen muuta Sadinmaan itse kiskaisema karismaattisen evankelistan rooli vakuutti voimallaan ja hykerrytti hervottomuudellaan. Näytelmä ei kurottanut suureen draamaan eikä ammattimaiseen teatteriin, mutta se kuuluu Susanna Kuparisen ja kumppanien Eduskunta-produktion ohella vuoden ehdottomiin parrasvalotapauksiin. Asiassa auttoivat Pekka Rechardtin kitara ja Jarmo Luodon lyömiöt. Oli miten oli, Sadinmaa nuorine amatööriensembleineen pani jakoon härskeintä, hauskinta, terävintä ja purevinta kirkko-, uskonto- ja yhteiskuntakritiikkiä miesmuistiin.

Jostain syystä maan mielipideavaruus on sellaisessa asennossa, että Hagmanin ja Sadinmaan julkiset teot tuntuvat lähinnä mielikuvituksellisilta, vaikka ne olisi omin silmin pälynnyt. Uskonasioita ne taitavatkin olla, in more ways than one.

Jarkko S. Tuusvuori

 

 

Katastrofien ja verilöylyjen jälkeen on tapana todeta, että kaikki on muuttunut. Ei ole oikeastaan väliä sillä, vyöryvätkö vesimassat tiheään asutuille rannoille, räjähtääkö pommi kauppakeskuksessa, lentääkö ammustehdas ilmaan, ohjaavatko kiihkomielet matkustajakoneita päin tornitaloja, vai päättääkö joku ampua ihmisiä lomasaarella tai koulussa. Tekijä voi olla kasvoton luonto tai murhaaja, jolle voidaan antaa nimi ja mieli (tai jota voidaan pitää mielettömänä), joka tapauksessa kaikenlaisten lintujen kodot järkkyvät.
 
Vain jatkuvan väkivallan tai köyhyyden uhkaamat ihmiset eivät tee onnettomuuksista ja murhatöistä tällaista numeroa, koska he tietävät, että kaikki muuttuu koko ajan. Ilman edes näennäistä yhteiskuntajärjestystä, on se kuinka riitainen tai sovinnollinen tahansa, ei ole varaa pohtia arkisen maailman järkkymistä. Koska kiistat ja kurjuus ovat alati näkyvissä, ei Norjan murhatöiden kaltaisilla teoilla ole vastaavaa voimaa. Irakissa, Afganistanissa, Palestiinassa ja lukuisissa muissa paikoissa ihmiset yrittävät elää elämäänsä arjeksi tulleen väkivallan keskellä. Toistuvat kuivuudet ja tuhotulvat ovat kohtalo, johon on sopeuduttava.
 
Siksi yhdenkään pohjoismaalaisen on turha yrittää todistaa järkkymättömyyttään tapahtuneen edessä vetoamalla ihmisen julmuuden historiaan ja siihen, että aina jossain toisaalla on kuollut tai kuolee enemmän. Katastrofin voima ei ole lukumäärissä vaan siinä, että se katkaisee arjen. Järjestyksen oloissa tapahtumista kerrotaan aina tarinoita, joiden avulla käydään kamppailua siitä, millaista arkipäivä pohjimmiltaan on. Kun sanotaan ”kaikki on muuttunut”, tapahtuma kytketään osaksi laajempaa tarinaa, ja sitä kertomalla yritetään kertoa omasta yhteiskunnasta ja maailmasta.
 
*
 
Kukaan ei voisikaan käsitellä Norjan tapahtumia ”epäpoliittisesti” tai ”tasapuolisesti”. Breivikin teko, kuten kenen tahansa terroristin, koulusurmaajan tai Turmiolan Tommin, ei tapahdu tyhjiössä yksinkertaisesti siitä syystä, että ihminen on pohjimmiltaan maailmassa elävä ja siihen kasvava olento. Mitään merkityksellistä tekoa ei voi erottaa siististi yksityiseen ja yleiseen osaan. Koska tekojen yksilöpsykologiset ja yhteiskunnalliset syyt nivoutuvat peruuttamattomasti toisiinsa, ei myöskään perimmäistä syytä voi koskaan löytää. Teon syiden ymmärtämisessä psykologinen selitys ei sulje pois poliittista, eikä poliittinen psykologista, koska yksikään selitys ei ole täydellinen.
 
Teon seurauksien kannalta, sen varsinaisen merkityksen kannalta, syiden kaiveleminen ei kuitenkaan ole olennaisinta. On Breivikin teon yksityinen patologia millainen tahansa, teko on poliittinen siksi, että hän pyrki tekemään siitä sellaisen. Pommin ja luotien uhrit oli valittu tarkkaan sopimaan hänen analyysiinsä, toiminnan taustalla oli laajempaa poliittista liikehdintää, ja teko kohdistui sekä puolustuskyvyttömiin uhreihin että kuumaan ja erittäin laajaan kiistakysymykseen. Reaktioineen kaikkineen se oli syvällisesti poliittinen alusta saakka. Koulusurmat olivat hyvin erilaisia, koska ampujien kirjoituksista huolimatta kytkökset tiettyihin ideologioihin tai liikkeisiin olivat paljon heiveröisemmät. Yksilöpsykologia asettui paljon luontevammin osaksi keskustelua, ja yhteiskunnallisessakin tulkinnassa teemat olivat rajatumpia ja ennakoitavampia.
 
Juuri Breivikin tekojen luonteen ja kytkösten vuoksi Norjan joukkomurhasta on olennaista keskustella nimenomaan poliittisesta näkökulmasta.
 
*
 
Lähtökohtaisen yhteiskunnallisuutensa vuoksi tällaisesta väkivallanteosta on tärkeää käydä yhteiskunnallista keskustelua. Politisoitumisensa vuoksi, ei kuolleiden lukumäärän vuoksi, se ”muuttaa kaiken” – kunnes asiat muuttuvat taas uudelleen. Toisin kuin politisoinnista tai ruumiiden yllä tanssimisesta valittavat haluaisivat uskotella, tämä ei itsessään ole ongelmallista vaan olennaista. Se ei kuitenkaan takaa, että keskustelu synnyttää jotain tärkeää. Koska ”kaikki muuttuu” vasta tapahtumiin reagoimisen myötä, sillä tavalla muutokseen vaikutetaan.
 
Fanaatikko ei koskaan ymmärrä tätä, vaan hän uskoo voivansa määritellä tekonsa seuraukset etukäteen, ohjelmoida ne tekoonsa. Breivik halusi kohteensa valinnalla ja manifestillaan ottaa tilanteen haltuun jo etukäteen ja valita sen tarinan, johon hänen tekonsa kytkeytyy. Toistaiseksi hän tuntuu onnistuneen tässä hyvin, sillä lopulta hänen murhatöille antamansa tulkinta ohjaa ymmärrystä tapahtuneesta. Mitä mieltä tilanteesta ollaankin, ytimessä on ”kulttuurisuus”. Sen arjen, joka katkesi, määrittää yhä vahvemmin keskustelu kulttuurisuudesta, vaikka sitten kuinka monikulttuurisesti. Myös keskittyminen ”maahanmuuttokriittisten” puheenvuorojen sisältöön seuraa tätä merkityksenantoa – niin olennaiselta kuin tuntuisikin pakottaa avoimen muukalaisvihamieliset ihmiset tunnustamaan väriään.
 
Jos tämä pitää vääntää rautalangasta: on se kumma, että Suomessa puhutaan taas etupäässä perussuomalaisista eikä pystytä juuri tarjoamaan muunlaista näkökulmaa tilanteeseen. Aika harvaa perussuomalaista varmaankaan innostaa kammitsoituminen Breivikin verilöylyyn, mutta siitä huolimatta he ovat kotikentällään, jos keskustelu jatkuu tämän viitoittamalla tiellä. Ainoa keino voittaa fanaatikon logiikka on osoittaa hänen tilanteelle ja tapahtumille itse antamansa selityksen kapeus ja ahdasmielisyys, ei yrittää olla oikeassa hänen ehdoillaan.
 
Steven Gaghanin elokuvassa Syriana (2005) on kohtaus, jossa on tavoitettu tästä jotain olennaista. Koraanikoulua pitävä fundamentalisti korostaa oppilailleen, että heidän ongelmansa eivät johdu kansainvälisestä eriarvoisuudesta, köyhyydestä tai muista perinteisistä vasemmistolaisista teemoista – koska niihin tukeutuminen rikkoisi kulttuurisuuden tarinan puhtautta. Ongelmana on läntinen kulttuuri, kokonaisuudessaan. Monisyinen yhteiskunnallinen kritiikki on fundamentalismin pahin vihollinen – tämän jännitteen pelottavia jälkiä tullaan näkemään lähivuosina Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä.
 
Juuri tästä syystä Breivik otti vasemmiston kohteekseen: vaikka eurooppalainen vasemmisto on ollut alakynnessä ja käsittämättömän hampaaton viime vuosien kriiseissä, sillä olisi edes etäinen mahdollisuus tarjota kulttuurikeskeiselle ajattelulle mielekäs vaihtoehtoinen analyysi. Vaikka Breivik tulkitsee tilanteen kieron islamofiilisalaliiton kautta – joka olisi varmasti yksi maailmanhistorian epäonnistuneimpia salaliittoja, jos vasemmiston menestystä arvioi – ei luoti osunut kauas maalista. Murhaajia ei pidä aliarvioida.
 
*
 
Miten kamppailla fundamentalistin logiikkaa vastaan? Ja millaista kuvaa maailman luonteesta vastarinnan tavoilla luodaan? Monet tosiaan vaativat, että tapahtuneen jälkeen pitäisi ”viheltää peli poikki”, antaa hautarauha ja pohtia rauhassa tapahtuman todellisia syitä. Näiksi syiksi nimetään yleensä yksilöön ja kasvuympäristöön liittyvät syyt ja ylipäänsä tekijät, jotka kytketään irti ”poliittisesta” taustasta.
 
Kuten sanottu, ajatus tällaisesta irtikytkennästä nojaa todellisuuspakoiseen ihmiskuvaan. Breivikin mahdollinen mielipuolisuus ei poista sitä, että hänen järjestämänsä verilöyly oli kuin suoraan terroristin käsikirjasta ja hänen manifestinsa vain hiukan sekaisempi versio laajalle levinneestä muukalaisvihamielisestä aatteesta. Tätä puolta asiasta ei lakaista maton alle ronkkimalla yksilön psykologiaa. Tietysti senkin pohdinnalla on oma paikkansa, kuten Breivikin oikeudenkäyntiä ja hänen tuomiotaan pohdittaessa. Eikä muutenkaan jokainen terroritekoja jo työnsä puolesta analysoiva psykologi pelkästään yritä häivyttää sitä ”psykologisoimalla” tai ”medikalisoimalla”.
 
Mutta yhteiskunnallisten vaikuttajien vetoomuksena tällainen kääntyy väistämättä yhteiskunnallisen status quon peräänkuuluttamiseksi. Hyvin samaan tapaan Jyrki Katainen vaati Fukushiman onnettomuuden jälkeen hautarauhaa sen sijaan, että olisi vaikka pohdittu nyky-yhteiskuntien haavoittuvaisuutta ja energiaturvallisuutta muuttuvassa maailmassa. Tällöin tapahtuneesta tehdään kirjaimellisesti tragedia, askel kohtalon tiellä, murhenäytelmä, jolla on alku ja loppu. Tragedia ei saa olla signaali mistään tai reaktio mihinkään, vaan se on häiriö normaalitilanteessa. On olennaisinta muistaa kuolleita ja varmistaa, että ”mitään tällaista” ei tapahtuisi enää koskaan. Järjestys pitää olla.
 
Halla-ahon ja Soinin kritiikillä ”politisoimista” vastaan on tietysti selvempi intressi. Ensimmäinen välttelee ja vähättelee tuttuun tapaan oman julkisen toimintansa merkitystä, koska hän ei ole suunnannut väkivaltaa tai muukalaisvihaa tihkuvia tekstejään suurelle yleisölle argumentteina, vaan ne ovat vain liikkeen rakentamisen välineitä, ”pelkkää retoriikkaa”. Jälkimmäinen yrittää pitää koossa Hullunkuristen perheiden korttipakkaa – toisaalta perustellusti turhautuneena koko puolueen leimaamiseen, mutta samaan aikaan kuva perussuomalaisista puolueena ja Soinista itsestään puoluejohtajana asettuu yhä oudompaan valoon.
 
*
 
Elokuvaohjaaja Lars von Trier kuuluu pelästyneen sitä, että hänen elokuvansa Dogville (2003) oli Breivikin lempileffojen listalla. Häntä kylmäsi ajatus, että elokuvan lopun teurastuskohtaus olisi innoittanut murhatekoihin. Tämä kertoo ehkä etenkin ohjaajan hybriksestä. Dogville on kuitenkin osuva elokuva tähän kohtaan, mutta ei avoimen väkivallan vuoksi, vaan juuri status quota puolustavaa asennetta symboloivan filosofihahmon vuoksi. Hän ei voi katsoa silmiin yhteisössään ja maailmassaan piilevää väkivaltaa, jonka muukalainen tuo esiin. On parempi nähdä muukalaiskonflikti häiriönä, pitää yllä julkisivua ja yrittää säilyttää oma inhimillisyys. Minua kylmää paljon enemmän ajatus, että Breivik naureskeli tälle liberaalin irvikuvalle suunnitelmiensa äärellä.
 
Toisin sanoen status quota puolustavan asenteen ydinsanoma on: maailma ei saa muuttua. Breivikin kaltaisesta poliittisesta murhaajasta tehdään tsunaminlainen kasvoton voima, jota vastaan pitää kehittää varoitusjärjestelmiä, ei muuttaa yhteiskuntaa syvemmin.
 
Aina tähän asenteeseen ei välttämättä liity suunnitelmallista konservatiivisuutta tai saavutettujen erioikeuksien puolustamista: taustalla voi olla myös naiivi usko siihen, että nykyinen elämäntapa ja melko turvallinen maailma voi pysyä ennallaan, kunhan häiriötekijät torjutaan. Norjalaisten julkilausuttu halu pitää yhteiskunta ennallaan, kulkea pystypäin terrorin miekanterän alta, on ymmärrettävä arkinen asenne, mutta yhteiskunnallisena asenteena se välttelee todellisuutta. Missään ja koskaan ei ole ollut sitä yhtenäistä yhteiskuntaa, johon voidaan palata, vaan yhtenäisyyden ajatkin on rakennettu ja pidetty yllä.
 
*
 
Toinen suosikki on tunnistaa teon poliittisuus, mutta kytkeä se ja taustalla oleva kulttuurisuuskonflikti saumatta osaksi yhtä ja yhtenäistä kokonaiskertomusta. Breivikistä ja tämän taustavoimista tulee jonkin suuremman oireita. Tällöin ilmiön yhteiskunnallistamisessa mennään toiseen ääripäähän. Breivikin teko ja laajempi muukalaisvihamielisyys ovat vain ja ainoastaan heijastumaa syvemmästä konfliktista. Tällöin vaarana on se, mitä vältellään, eli koko maailmantilanteen palauttaminen yhdeksi ja ainoaksi kertomukseksi. Muukalaisvihaan ja kiihkokansallisuuteen liittyvät paikalliset merkitykset häviävät vaikkapa globaalin eriarvoisuuden, modernin konkurssin tai riittämättömän kehityksen tarinan taakse. Maailmasta tulee yksinkertainen paikka. Näin voidaan saada mobilisoitua väkeä, mutta samalla poliittinen mielikuvitus ja erittelykyky heikkenee – tehdään tyhmyyden politiikkaa – ja sen myötä rapautuu kyky ymmärtää myös tulevia muutoksia ja uusia ilmiöitä. Tämä on jokaisen totalisoivan analyysin ongelma.
 
On tärkeää ymmärtää, että ”yhteiskunnallinen tulkinta” ei ole takuu oikeassa olemiselle, eikä se liioin ole minkään yhden näkökulman synonyymi. ”Yhteiskunnallinen” pitää aina sisällään ristiriitaisia teemoja, jotka eivät asetu samoille akseleille: uskonnollinen, etninen, taloudellinen, poliittinen, tapakulttuurinen, väkivaltainen, ympäristöllinen... Fundamentalistin logiikkaa tai status quon voimaa vastaan ei käydä luomalla oma kokonaisvaltainen ”vastakertomus” vaan pitämällä yllä poliittisen ajattelun ja toiminnan kriittistä voimaa, kykyä reagoida jatkuviin muutoksiin.
 
Fundamentalisti siis luulee hallitsevansa tekonsa seuraukset, mikä ei koskaan pidä paikkansa. Jokaisen kansallisen vapaustaistelun rikkonainen historia ja vallankumouksen syödyt lapset todistavat tästä. Sama koskee yrityksiä vaikuttaa terroritekojen ja katastrofien merkitykseen ja siihen, miten ”maailma muuttuu” ihmisten mielissä. Järjettömän nopea ja sietämättömän laaja keskustelumahdollisuus luo illuusion, että aikaa on vähän, ja harmaan arjen monotonian rikkovaa politisoitumisen ikkunaa ei sovi hukata. Voitto se on pienikin voitto, ajatellaan kai. Tietysti myös Norjan kauhujen jälkeen tuntuu sietämättömältä, että kukaan kykenee puolustelemaan silkkaa muukalaisvihaa.
 
Juuri siksi vaikkapa Halla-ahon poliittisen uran murskaamisesta tulee elämää suurempi asia – mutta samalla unohdetaan marttyyrien luomisen riski. Juuri tällaisessa tilanteessa ei pitäisi päästää ketään näyttelemään uhria. Juuri sellaiselta pohjalta Breivikin kaltaiset todella vaaralliset ihmiset haluavatkin ponnistaa. He haluavat olla vihattuja, jotta heitä voisi rakastaa.
 
Nurkan takana on kuitenkin yhä uusia tapahtumia, jotka yrittävät viedä huomiomme ja kaapata tarinamme. Jos niiden annetaan hallita tilannetta ja ”muuttaa kaikki” yhä uudelleen, voidaan unohtaa ajatus politiikasta, joka yrittää ymmärtää maailmaa ja muuttaa sitä itsekin.
 

 
Ville Lähde 
 

David Hume ja metafysiikka tuntuvat hankalalta yhdistelmältä. Varhaisessa tutkielmassaan A Treatise of Human Nature (1739–1740) Hume yrittää rakentaa ”mielen uuden järjestelmän” tiukan empiristisestä lähtökohdasta. Kaikki perustuu vaikutelmiin ja ideoihin, jotka ovat vaikutelmien heikkoja kopioita, sekä näiden välisiin suhteisiin. Lisäksi toisen pääteoksensa An Enquiry Concerning Human Understanding (1748) ensimmäisessä luvussa Hume tuomitsee perinteisen metafysiikan varsin tylyyn sävyyn, joka ennakoi paitsi Kantia myös Wienin piirin näkemyksiä:
 
”Oikeutetuin ja painavin vastaväite huomattavaa osaa metafysiikkaa kohtaan on se, ettei metafysiikka ole varsinaisesti tiede, vaan peräisin – – inhimillisen turhamaisuuden hedelmättömistä yrityksistä tunkeutua aiheisiin, jotka ovat lähtökohtaisesti ymmärryksen tavoittamattomissa”.
 
Silti Treatisea lukiessa ei voi välttyä huomaamasta, että suurin osa ensimmäisestä kirjasta tarkastelee sellaisia aiheita kuin aika, paikka ja kausaatio, joiden yleensä ajatellaan kuuluvan metafysiikkaan. Hume ei kuitenkaan suostu käsittelemään metafysiikkaa perinteiseen tapaan substanssin ja voimien avulla, vaan olettaa vain vaikutelmat, ideat ja niiden väliset suhteet. Metafysiikka voi pohjautua ainoastaan välittömästi havainnossa annettuun.

Hume-tutkimuksessa metafysiikka on suhteellisen tuore aihepiiri, mutta suomalainen alan tutkimus – joka tällä hetkellä henkilöityy pitkälti Tampereen yliopiston tutkijatohtori Jani Hakkaraiseen – kulkee ketterästi kehityksen kärjessä. Humen syntymän 300-vuotisjuhlaa vietettiin Tampereen yliopistossa pidetyssä kolmipäiväisessä kongressissa, jonka otsikko oli ”Humen metafysiikka ja humelainen metafysiikka”. Hakkarainen oli koonnut Tampereelle vaikuttavan joukon sekä eturivin Hume-skolaareja että nykymetafyysikkoja.

Nykymetafysiikassa Hume tunnetaan lähinnä David Lewisin välityksellä. Lewisin sorvaama käsite ’humelainen supervenienssi’ viittaa kantaan, että maailmassa on vain valtava mosaiikki ”paikallisia”, ajassa ja avaruudessa sijaitsevia pisteenkokoisia yksittäisiä tosiasioita. Kaikki muu on päältämis- tai päällekkäisyyssuhteessa (supervenience) mainittuihin tosiasioihin. Monien mielestä kvanttiteoria osoittaa tämän vanhanaikaiseen fysiikkaan ja äärinominalismiin perustuvan näkemyksen vääräksi, mutta konferenssin ensimmäisenä päivänä kuultiin toisenlaisiakin näkemyksiä. Ensimmäinen pääpuhuja Helen Beebee esitteli aiheen ja pohti kattavasti humelaisen supervenienssin pätevyyttä. Philipp Keller ja George Darby yrittivät niin ikään puhaltaa henkeä heikossa hapessa olevaan oppiin, mutta Tuomas Tahko arvioi tylymmin, ettei teoria pysty selittämään lakien ilmeistä modaalista voimaa. Crawford Elder piti humelaista supervenienssiä suorastaan savuverhona ilman substanssia, siitäkin huolimatta että Lewisin muotoilema doktriini on edelleen tärkeä ja vaikutusvaltainen. Selvästi paremmin jaksaa niin kutsuttu trooppiteoria, jota Markku Keinänen esitteli monipuolisesti keynote-esitelmässään. Keinänen argumentoi Humea ja Keith Campbellia vastaan, että troopit ovat olennaisesti riippuvaisia toisistaan.

Kokoontumisen toisena päivänä pureuduttiin heti aluksi Humen voimia koskevaan kritiikkiin. Humen mukaan voimia ei voida tuntea a priori eikä a posteriori sellaisina, jotka tekisivät vaikutuksensa välttämättömiksi. Yleensä tutkimuksessa on oletettu, että Hume ei tunnusta metafyysisten voimien olemassaoloa lainkaan, vaan luottaa jälleen kerran vain vaikutelmiin, ideoihin ja niiden välisiin suhteisiin: luonnossa vallitsevat lait on muodostettava havaituista säännönmukaisuuksista. Metafyysikko Stephen Mumford kuitenkin pyrki osoittamaan Humea vastaan, että metafyysisten voimien olemassaolo voidaan havaita tendensseinä, kokemuksen myötä ja oman ruumiin välityksellä.

Päivän toisessa kutsuesitelmässä Anthony Eagle käsitteli Humen persoonallisen identiteetin ongelmaa, eli niin sanottua kimpputeoriaa, lähinnä nykyfilosofian pohjalta. Perdurantismia kannattavat nykyteoreetikot ovat saanet herätteitä Humen näkemyksestä, jonka mukaan identiteettimme koostuu vain ajassa olevista osista. Havaintokimpun takana ei ole mitään. Myös perdurantismikiista liitetään usein David Lewisiin, joten hän nousi Humen ohella keskeisimmäksi hahmoksi konferenssin toisenakin päivänä. Tosin myös Saul Kripkestä ja E. J. Lowesta puhuttiin. Aiheet vaihtelivat kausaatiosta (Panu Raatikainen) runsauden periaatteeseen (Roberta Ballarin) ja ominaisuuksista (Benjamin Curtis ja Pasi Valtonen) substanssidualismiin (Heikki J. Koskinen).

Tapahtuman kolmantena päivänä keskityttiin suoremmin David Humen filosofiaan. Aamun aloitti yksi Hume-tutkimuksen kärkinimistä, Don Garrett, joka pureutui kiivastempoisessa ja paljon materiaalia sisältäneessä esitelmässään Humen näkemykseen persoonallisesta identiteetistä. Garrett piti Treatisen ensimmäisessä osassa esitettyä mielen kimpputeoriaa ongelmallisena, sillä sen mukaan kaikki erilliset havainnot ovat erikseen olemassa. Mielen yhtenäisyyttä ei kuitenkaan voida selittää vaikutelmien ja ideoiden assosiaatioilla kuten Hume väittää. Mieli on kuin teatteri, jossa havainnot seuraavat toisiaan, mutta koska niiden välille ei voida olettaa kausaatiosuhdetta, ei myöskään voida olettaa yhtä mieltä, jonka havaintoja ne ovat.

Päivän toisessa pääesitelmässä Bayle-tutkijanakin tunnettu Todd Ryan puhui Humen ajan metafysiikasta ja tyhjiön käsitteestä. Ryanin mukaan kesto koostuu Humella osista. Tässä hän seuraa Pierre Baylea, jonka mukaan ei voi olla sekä ulotteisia että jakamattomia olioita. Konferenssin viimeisen kutsuesitelmän piti toinen Hume-supertähti Donald M. Baxter, joka keskittyi Humen abstraktiokritiikkiin. Humen mukaan perinteinen abstraktiokäsitys, jota esimerkiksi Locke kannattaa, erottelee mielessä sen, mitä ei voida erotella todellisuudessa. Tilanne johtaa hänen mukaansa siihen, että abstraktio olisi jonkin asian mentaalista erottamista siitä itsestään. Koska mikään ei kuitenkaan voi olla erillinen itsestään, abstraktio on mahdottomuus. Ongelma syntyy siitä, että abstraktio liittyy olennaisesti Humen käsitykseen identiteetistä. Baxter näytti vieneen tilanteen umpikujaan, mutta löysi kuitenkin ratkaisun identiteetin käsitteen uudesta tulkinnasta.

Samansuuntaiseen aiheeseen paneutui Jani Hakkarainen, joka käsitteli yksinkertaisten ominaisuuksien riippumattomuutta. Esitelmässä yhdistettiin Hume trooppiteoriaan ja Lewisiin. Hakkaraisen mukaan Hume ajatteli erotettavuus- ja kuviteltavuusperiaatteidensa pohjalta, että jokainen yksinkertaista ominaisuutta koskeva havainto on todella erillinen muita entiteettejä koskevista havainnoista. Abraham Anderson keskittyi puolestaan kuviteltavuusperiaatteeseen sekä Treatisessa että jännittävässä vuoropuhelussa Dialogues Concerning Natural Religion (1779). Humen mukaan kaikki mitä voimme kuvitella on mahdollista. Herää kysymys, voidaanko Jumalaa kuvitella. Humen vastaus näyttäisi olevan, että pystymme kuvittelemaan välttämättömän olennon mahdollisuuden, mutta sitä on mahdoton todistaa. Tässäkin suhteessa Hume on ja pysyy johdonmukaisena skeptikkona ja empiirikkona. Mutta kuten konferenssi osoitti, Humen filosofiasta voidaan löytää myös positiivista sisältöä – oli se sitten niukasti eksplikoitua tai ei. Humelaista metafysiikkaa on kuin onkin olemassa, kunhan sitä lähestytään filosofin omasta näkökulmasta eikä perinteisestä rationalistisesta metafysiikasta käsin.

 
Markku Roinila

 

 

Lasten ja nuorten filosofoinnin pedagogiikka on ollut monin tavoin esillä alkuvuoden ajankohtaisuuksissa maailmalla ja Suomessa. Ikävimmät uutiset ovat kertoneet alan konkareiden poistumisesta keskuudestamme. Filosofiaa lapsille -ohjelmansa kanssa pioneerityön tehnyttä Matthew Lipmania muisteltiinkin jo filosofiaportaalin muistokirjoituksessa. Viime vuonna menehtyi myös Lipmanin pitkäaikaisin työtoveri Ann Margaret Sharp, jonka kirjoista on suomennettu esi- ja alkuopetuksen oppiaineistot Nukkesairaala ja Kuka minä olen? (Ks. http://www.netn.fi/kirjat/Ajattelutaidot). Sharpin muistokirjoitus verkossa: http://podblack.com/2010/07/vale-ann-margaret-sharp-1942-2010/
 
Toukokuinen kuolinuutinen kertoi, että myös merkittävän panoksen lasten filosofisuuden ymmärtämiseen tuonut filosofi Gareth B. Matthews menehtyi syöpään 81-vuotiaana Bostonissa Yhdysvalloissa. Matthewsin muut tutkimusaiheet filosofiassa liittyivät etenkin antiikin ja keskiajan filosofiaan sekä uskonnonfilosofiaan. Lasten filosofoinnin alalla hän oli kansainvälisesti laajasti tunnettu ja vahvasti vaikuttanut kirjoittaja ja opettaja. Matthews julkaisi aihepiirissä teokset Philosophy and the Young Child (1980), Dialogues with Children (1984) ja The Philosophy of Childhood (1994). Kirjoista on suomennettu keskimmäinen nimellä Filosofisia keskusteluja lasten kanssa. (Suom. Antti Mattila. WSOY, Helsinki 2003).
University of Massachusetts Amherstin muistokirjoitus:
http://umass.edu/philosophy/faculty/GBM/Matthews(memoriam).htm
Wikipedia-artikkeli:
http://en.wikipedia.org/wiki/Gareth_Matthews
Matthewsin opiskelijoineen tekemä verkkosivu lasten filosofoinnin materiaaleja:
http://philosophyforkids.com/index.shtml 
 
Valoisampiakin kuulumisia on kantautunut ja lasten filosofointi on saanut osakseen yhä lisääntyvästi huomiota. Esimerkiksi Unescon helmikuussa järjestämässä Euroopan ja Pohjois-Amerikan alueiden tapaamisessa annettiin suosituksia jäsenvaltioille mm. seuraavasti:
Tulisi esimerkiksi...
– ylläpitää ja vankistaa filosofian asemaa kriittisen ajattelun opettamisessa;
– paitsi vahvistaa filosofian paikkaa toisen asteen koulutuksessa ja korkeakoulutuksessa, myös edistää, pilotoida ja kokeilla filosofiaa esi- ja peruskoulutuksessa, ja jos mahdollista, vakiinnuttaa lasten filosofoinnin lähestymistavat osaksi koulutusjärjestelmää;
– luoda uusia mahdollisuuksia filosofianopetuksen, yhteiskuntaopetuksen, moraalikasvatuksen ja uskonnonopetuksen kohtaamisille;
– tuoda filosofia ja filosofinen tutkailu eli lasten filosofoinnille ominainen pedagoginen lähestymistapa mukaan myös ensimmäisen kouluasteen opettajankoulutukseen eli suomalaisittain luokanopettajien koulutukseen.
(Recommendations on the teaching of philosophy in Europe and North America; 14–16 February 2011, Milan, Italy. Asiakirja pdf-linkkinä: http://sophia.eu.org/News/Recommendations%20on%20the%20teaching%20of%20philosophy%20in%20Europe%20and%20North%20America[1].pdf)
 
Tutkimuskentällä lasten filosofointi on saanut äskettäin kansainvälistä näkyvyyttä siten, että tunnetun brittiläisen Journal of Philosophy of Education -lehden tuorein numero (vol 45:2, toukokuu) on kokonaan omistettu teemalle. Lehden verkkosivulta pääsee lukemaan ja lataamaan ilmaiseksi Nancy Vansieleghemin ja David Kennedyn kirjoittaman johdantoartikkelin, jossa esitellään tiiviisti lasten filosofian pedagogiikan syntyä ja kehitystä lipmanilaisessa perinteessä (”What is Philosophy for Children, What is Philosophy with Children – After Matthew Lipman?”):
http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/jope.2011.45.issue-2/issuetoc
 
Myös suomeksi ilmestyi aihepiirissä kevään aikana kaksi uutuutta. Ajatellaan yhdessä! Taitavan ajattelun työkirja. Käytännönläheistä filosofointia, tekijöinä Beate Børresen, Bo Malmhester & Tuukka Tomperi, on tarkoitettu kaikenikäisten peruskouluoppilaiden ensimmäiseksi helppokäyttöiseksi oppi- ja harjoituskirjaksi. (Ks. kirjan esittely.)
Yleistajuinen ja kaikille vanhemmille, opettajille tai kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneille on puolestaan suunnattu Roger-Pol Droit'n Filosofoidaan lasten kanssa (suom. Tapani Kilpeläinen). (Ks. esittely.)
 
Kiinnostavasti erittäin vahvan kannatuksen lasten filosofoinnille on hiljattain ilmaissut myös parhaillaan Suomessa vieraileva filosofi Martha C. Nussbaum uusimmassa teoksessaan. Puheenvuorokirjassaan Not for Profit. Why Democracy Needs the Humanities (2010) hän tarkastelee koulutuksen nykytilaa ja koulutuspolitiikan altistumista yhä voimakkaammille taloudellisen välineellisyyden vaateille peruskoulutuksesta yliopistoihin. Hän puolustaa aiemmastakin tuotannostaan tuttuun tapaan yleissivistävää ja humanistista kasvatusta ja kulttuuria (liberal education) pohtien sen pitkiä juuria kreikkalaisesta ajattelusta ja antiikin filosofiasta asti. Nussbaum katsoo sokraattisiin ihanteisiin pohjautuvan kyselevän, argumentoivan ja dialektisen pedagogiikan olevan tarpeellinen perustus itsenäiseen ajatteluun kannustamiselle, sivistävälle koulujärjestelmälle ja koko demokraattiselle yhteiskunnalle. Nämä pedagogiset ihanteet eivät rajaudu eurooppalaiseen perinteeseen, vaan niillä on annettavaa kaikessa kasvatuksessa, ja Nussbaum poimiikin vastaavia esimerkkejä mm. hyvin tuntemastaan intialaisesta ajattelusta ja kulttuurista. Mitään takeita ei ole siitä, että ihanteet olisivat nykykoulutuksen käytännöissä voimissaan, vaan vahvoja ovat toisenlaiset virtaukset ja mitattavien hyötyjen tavoittelu – pikemmin kasvatussubjekteja alistava ja sopeuttava kuin heitä vapauttava ja heidän kriittisyyttään tukeva koulutus. Niinpä sokraattinen ja progressiivinen pedagogiikka sekä kriittinen ajattelu kasvatuksessa on aina keksittävä uudelleen, perusteltava yhä vahvemmin, ja täten sitkeästi rakennettava ja puolustettava niille paikkaa koulutuksen eri asteilla.
 
Teos on tiettävästi tulossa myös suomeksi. Sakari Sandqvist esittelee kirjaa suomalaisen yliopistokeskustelun perspektiivistä tuoreessa filosofisen verkkolehden Paatoksen numerossa 1/2011, otsikolla ”Demokratiaa vai talouskasvua varten?”.
 
Kirjan luvussa ”Socratic Pedagogy: The Importance of Argument” Nussbaum käy pohtimaan lasten ja nuorten opettamisen käytännön ulottuvuuksia historiallisten kasvatusteoreetikoiden näkemysten valossa. Yhteenvedoksi tiivistyy luvun lopussa vankka suositus, että kriittistä ajattelua tukeva sokraattinen kasvatus on tuotava jo varhaisille kouluasteille, ja sen esimerkilliseksi muodoksi Nussbaum esittää lasten filosofoinnin ja Lipmanin filosofiaa lapsille (Philosophy for Children) -ohjelman.
 
”Tarkastelemamme historiallinen polku on tuonut esiin elävän, sokraattisia arvoja seuraavan tradition: pyritään kasvattamaan kansalaisia, jotka ovat aktiivisia, kriittisiä, uteliaita, kyvykkäitä vastustamaan auktoriteettien ja vertaisryhmien asettamia paineita. Edeltävät historialliset esimerkit [mm. Pestalozzi, Fröbel, Alcott, Tagore, Dewey] näyttävät, mitä on aiemmin tehty, mutta eivät kerro, mitä meidän pitäisi tässä ja nyt perus- ja yleissivistävässä koulutuksessamme tehdä. […] Deweykaan ei koskaan systemaattisesti vastannut kysymykseen, miten sokraattista kriittistä järkeilyä voitaisiin opettaa eri-ikäisille lapsille. Niinpä Deweyn ehdotukset liikkuvat yleisellä tasolla ja yksittäisen opettajan – joka on tai ei ole valmis luomaan henkeä tällaiseen lähestymistapaan – vastuulle jää niiden soveltaminen käytäntöön.

On kuitenkin tarjolla nykyaikainen ja käytännönläheinen tuki [...] niille opettajille, jotka haluavat sokraattista lähestymistapaa opetuksessaan käyttää. He löytävät erittäin hyödyllistä ja joustavaa opastusta sokraattiseen pedagogiikkaan kirjoista, jotka on tuottanut filosofi Matthew Lipman filosofiaa lapsille -opetussuunnitelmassaan, joka kehitettiin Montclairin osavaltionyliopistossa (Institute for the Advancement of Philosophy for Children). Lipman lähtee liikkeelle vakaumuksesta, että pienet lapset ovat aktiivisia, kyseleviä olentoja, joiden kykyä udella ja tutkailla pitäisi arvostaa ja tukea – ja tämän lähtökohdan hän jakaa eurooppalaisen progressiivisen kasvatusperinteen klassikoiden kanssa. Hän ja hänen filosofikollegansa Gareth Matthews jakavat myös näkemyksen, että lapset kykenevät kiinnostavaan filosofiseen ajatteluun. Lapset eivät kasvussaan etene yksinkertaisesti ennakolta oletetulla tavalla vaiheesta toiseen, vaan aktiivisesti kohtaavat elämän suuria kysymyksiä. Aikuisten on otettava vakavasti heidän tällöin tekemänsä oivallukset.

[...] Lipmanin kirjasarjoissa moniulotteiset ideat esitetään aina kiinnostusta herättävinä tarinoina, joissa lapset itse pohtivat asioita. Kirjoista käy hyvin ilmi, miten huomion kiinnittäminen ajatusten loogiseen rakenteeseen tarjoaa paljon apua arkielämässä ja kohdattaessa huonosti perusteltuja ennakkoluuloja ja stereotypioita.”
(Not for Profit. Princeton University Press, Princeton 2010, s. 72–74.)
 
Nussbaum jatkaa kuvaamalla lyhyesti Lipmanin alkuperäisen ja ensimmäisen opetuksellisen pienoisromaanin Harry Stottlemeier’s Discovery sisältöä ja pedagogista taustaa. Kun nykyopettajille on tarjolla tällaisia materiaaleja, pedagogisia tukia ja pitkälle kehitettyjä käytännön välineitä, kasvatuksellisia ihanteita on paljon helpompi tavoitella, eikä jokaisen opettajan tarvitse ryhtyä yksin keksimään tyhjästä toimintatapoja, päättelee Nussbaum. Hän ei tosin näytä olevan tietoinen lasten filosofoinnin pedagogiikan myöhemmästä vilkkaasta kehityksestä, nykyisestä laajuudesta, maailmanlaajuisesta leviämisestä ja moninaisista suuntauksista, eikä mainitse alan pioneereja muilta kielialueilta. Joka tapauksessa Nussbaum suomalaisille hyvin tuttuna filosofikuuluisuutena on yksi uusi tervetullut suosittelija lasten filosofoinnin pedagogiikan lukuisten arvostettujen tukijoiden joukkoon.
 
Suomessa peruskoulun uudistaminen jäi päättävältä hallitukselta pattitilanteeseen keskustan ministerien vastustaessa kokoomuslaisen opetusministerin edistämää uutta tuntijakoa. Nyt uudeksi opetusministeriksi on astumassa Sdp:n Jukka Gustafsson, joka on julkisestikin ilmaissut tukensa lasten filosofoinnin periaatteille. Hän on myös yhteiskuntaopetuksen vankkana puolustajana varmasti ollut vaikuttamassa hallitusohjelman kirjaukseen, jonka mukaan demokratiakasvatusta pyritään vahvistamaan kautta koulutasojen: ”Kehitetään demokratiakasvatusta erityisesti oppilaitoksissa. Opetuksessa lisätään sisältöjä ja toimintatapoja, jotka tukevat osallistumista, vaikuttamismahdollisuuksia sekä politiikan ja yhteiskunnallisen lukutaidon kehittymistä. Säädetään peruskoulun ja toisen asteen oppilaskunnista ja sitä kautta vahvistetaan nuorten osallisuutta ja aktiiviseksi kansalaiseksi kasvamista”. (Neuvottelutulos hallitusohjelmasta 17.6.2011, s. 24). Verkossa pdf-tiedostona: http://www.valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/hallitusneuvottelut-2011...) Lisäksi hallitusohjelma lupaa viedä läpi perusopetuksen tavoitteiden ja tuntijaon uudistuksen, ja vahvistaa peruskoulussa mm. yhteiskunnallista kasvatusta ja arvokasvatusta (s. 32).
 
Tämä koulutuspoliittinen tavoitteenasettelu käy erinomaisesti yksiin lasten filosofoinnin pedagogiikan kanssa. Jo Lipman 1970-luvulta asti kehitti lasten filosofointia juuri opetuskäytäntöjen demokraattisuuden edistämisen ja demokratiataitojen oppimisen muotona: filosofointi mielletään tällöin nimenomaan kasvatukseksi demokratiaan. Tätä lasten filosofoinnin ytimessä olevaa demokraattista henkeä Hannu Juuso kuvaa Lipmanin pedagogiikan perusteellisessa esittelyssään seuraavasti:
 
"Demokraattinen yhteiskuntaihanne on Lipmanin mielestä reflektiivinen ja osallistuva yhteisö, joka on sitoutunut ongelmiensa ja valintojensa suhteen itseään korjaavaan tutkimukseen. Tällaisessa yhteiskunnassa ihmisiä rohkaistaan tutkimaan ja päättelemään yhdessä... Demokraattinen yhteiskunta on dynaaminen sen jäsenten pyrkiessä kyseenalaistamaan, kritisoimaan ja korjaamaan yhteiskunnan instituutioita, arvoja ja kriteereitä. Näin ollen demokraattisen yhteiskunnan välttämätön ehto on sen kansalaisten kyky itsenäiseen ja kriittiseen arvostelukykyyn. [...]

Mikäli demokratia ymmärretään yllä kuvatulla tavalla, on sen Lipmanin mukaan muotoiltava kasvatusmandaattinsa ajattelun termein. Lapsiin tulee suhtautua aktiivisina ja luovina subjekteina, ei passiivisina kuuntelijoina; on kunnioitettava lasten taipumusta tutkia ja kysellä. Koulusta tulisi muodostua lapsille positiivinen poliittinen paradigma, joka välittää heille luottamuksen dialogiin, johon kuuluu toisten kunnioittaminen, kompromissit, yhteistyö, oikeudenmukaisuus ja vapaus. [...] Filosofialla kasvatuksessa on siis yksilöllisen, täydellistävän merkityksensä ohella – ja siihen kiertyen – myös tärkeä välineellinen tehtävä, koska se muodossaan ja sisällössään konstituoi demokratian ehtoja samoin kuin demokraattiselle prosessille tunnusomaisia piirteitä. Tällä Lipman tarkoittaa filosofian rikkautta suhteessa tiettyihin demokratialle olennaisiin ideoihin, kuten esimerkiksi totuus, oikeudenmukaisuus ja vapaus, sekä filosofian dialogisuutta demokraattisen harkinnan ja päätöksenteon kontribuutiona."

(Hannu Juuso, "Ajatteleva koulu. Matthew Lipman ja P4C", s. 111–112. Sokrates koulussa. Itsenäisen ja yhteisöllisen ajattelun edistäminen opetuksessa. Toim. Tuukka Tomperi & Hannu Juuso. niin & näin -kirjat, Tampere 2008.)
 
Ehkäpä opetus- ja kulttuuriministeriössä kiinnostutaan nyt uudelleen viime keväänä tehdystä laajapohjaisesta asiantuntija-aloitteesta, jossa kannatetaan filosofian ja lasten filosofoinnin tuomista peruskouluun. (Ks. verkkosivu Filosofia-aloite.)  
 
Tuukka Tomperi

 

 

”Filosofialla on yliopistossamme vankat perinteet ja kysyntää”
- Aino Sallinen


niin & näin -lehti kysyi kaikilta Suomen yliopistojen rehtoreilta millaisena he näkevät filosofian, oppiaineen, opetuksen ja tutkimuksen, roolin yliopistonsa tulevaisuudessa. Halusimme selvittää nimenomaan yliopiston ylimmän johdon näkemyksen filosofian tulevasta asemasta kussakin yliopistossa.  Vastausten mukaan filosofian resursseja ei olla vähentämässä, ja filosofian huominen on turvattu. Vastaukset olivat luonnollisesti enimmäkseen ympäripyöreitä, eikä konkretiaa juurikaan näkynyt, mutta ainakin ne yliopistot, joissa filosofialla on pääainestatus, ilmoittavat nyt julkisesti, ettei filosofian opetusta tai tutkimusta aiota supistaa.

Tampereen yliopistosta vastauksen antoi vararehtori Pertti Haapala. Hän toteaa, että ”Tampereen yliopisto korostaa strategiassaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja vastuuta. Jo siksi filosofian tulevaisuus Tampereen yliopistossa on valoisa”. Haapala painottaa, että filosofian tutkimus on elävän ja laadukkaan opetuksen edellytys. Helsingin yliopiston rehtori Thomas Wilhelmsson toteaa filosofian olevan Helsingin yliopistossa ”keskeinen oppiaine” ja uskoo, ”että yliopiston tulevaisuus on vakaa, ja se tulee pikemminkin vahvistumaan kuin heikkenemään”. Wilhelmsson toivoo, ” että filosofia ylläpitäisi mahdollisimman läheistä dialogia muiden tieteenalojen kanssa”,  koska ” eräs Suomen filosofian vahvuuksia on juuri kyky solmia rikastavia vuorovaikutussuhteita yli omien oppiainerajojen.”

Positiivisimman kuvan filosofian tulevaisuudesta yliopistossaan maalaa Turun yliopiston rehtori Keijo Virtanen. Virtanen toteaa filosofian tilasta seuraavasti: ”Filosofia on mukana yhdessä Turun yliopiston strategian (2010 –2012) tutkimuksen vahvuusalueessa (Instituutiosuunnittelu ja yhteiskunnalliset mekanismit) ja yhdessä vahvan kehitysvaiheen tutkimusalassa (Keskiajan ja uuden ajan alun tutkimus). Ulkoisella rahoituksella ja julkaisuilla arvioituna filosofia on yksi yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan vahvimmista aineista”. Virtanen mainitsee Turun yliopiston erikoisuuden olevan se, että Turussa on ”ainoana Suomessa erillinen lääketieteellisen etiikan professuuri, joka osaltaan vahvistaa myös muuta filosofian tutkimusta ja opetusta. Turun filosofian eräs vahvuus onkin filosofian eri osa-alueiden hyvä yhteistyö. Etiikan tutkimus näkyy hyvin myös julkisuudessa”. Rehtori vakuuttaa, että filosofian tulevaisuuteen Turun yliopistossa on perusteltua suhtautua luottavaisesti. Myös rehtori Aino Sallinen Jyväskylän yliopistosta pitää yliopistonsa filosofian laitosta ja siellä tehtyä tutkimusta arvossa: ”Filosofialla on yliopistossamme vankat perinteet ja kysyntää.  Tutkimus on vahvoissa kantimissa (esim. huippututkimusyksikkö)”. Sallinen kertoo, että Jyväskylän yliopiston ”tavoitteena on myös selkiyttää tieteenfilosofian, tieteen etiikan ja argumentaatioteorian opetusta filosofivoimin laitoksen ulkopuolisille opiskelijoille eli koko yliopiston filosofisen yleissivistyksen kohentamista”.

Saimme ilahduttavasti vastaukset myös lähes kaikista niistä yliopistoista, joissa filosofialla ei ole pääainestatusta. Melkein kaikki tiedusteluumme vastanneet rehtorit pitivät filosofian opetusta tärkeänä, ja filosofian resursseissa nähtiin olevan ennemmin kasvu- kuin supistuspaineita. Pienen kysymysmerkin jätti kuitenkin Itä-Suomen yliopiston rehtorin Perttu Vartiaisen vastaus. Vartiainen nimittäin kertoo, että nyt kun Joensuussa filosofian pääainestatus poistettiin ja ”palattiin” alkuperäiseen järjestykseen, niin kysymys filosofian resursseista aukeaa uudestaan tiedekunnan harkittavaksi siinä vaiheessa, ”kun jompikumpi nykyisistä opettajista luopuu tehtävästään”. Tästä ei tietenkään voi päätellä, että filosofian resursseja Itä-Suomen yliopistossa pienennettäisiin, vaan sen, että kysymys resursseista on avoin.  Toinen avoimeksi jäävä vastaus tuli Lapin yliopistosta. Filosofitaustainen rehtori Mauri Ylä-Kotola tyytyy toteamaan nykytilanteen: ”Lapin yliopistossa ei ole filosofia-oppiaineen tutkintoon johtavaa koulutusta. Filosofia on kuitenkin kaikkien yliopistojen tutkimuksen perusta: Lapin yliopistossa tutkimus kohdistuu mm. arktiseen filosofiaan UArctic-yhteistyön (www.uarctic.org) ja Arktisen keskuksen kautta sekä mm. sosiaalityön filosofiaan, taiteiden filosofiaan ja kasvatusfilosofiaan”. Rehtorin näkemys filosofian tulevaisuudesta Lapin yliopistossa jää hämärän peittoon.

Teatterikorkeakoulun rehtori Paula Tuovinen kertoo, että filosofia on vahvasti läsnä Teakin opetuksessa, ja että paineet ovat pikemmin filosofian roolin kasvattamisessa kuin pienentämisessä, ainakin jos uusi taideyliopisto syntyy. Aalto-yliopiston rehtori, Tuula Teeri, vakuuttaa puolestaan, että ”Filosofia ei Aallossa ole varsinainen oppiaine mutta kuitenkin hyvin arvostettu ja tärkeä elementti opetuskokonaisuudessamme, nykyään ja ihan varmasti myös tulevaisuudessa.” Aalto-yliopistossa toimiikin useita filosofeja: Esa Saarinen,  Pekka Himanen, Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila  ja Juha Varto. Aaltolaista filosofiaa luonnehtii Teeren mukaan innovatiivisuus, uusien urien ja yhteyspintoja synnyttäminen ja kyky herättää keskustelua. Lisäksi ”Aallon filosofien toteuttamassa opetuksessa on avainasemassa filosofian vuoropuhelu käytännön toiminnan ja opiskelijoitten omien elämänratkaisujen välillä”. Tampereen teknillisen yliopiston rehtori, Markku Kivikoski, toteaa aluksi, että filosofiaa ei varsinaisesti opeteta heillä, mutta ”TTY:n opiskelijat voivat halutessaan opiskella filosofiaa sivuaineena tai muuten lisäopintoina, esimerkiksi Tampereen toisessa yliopistossa”. Kivikoski lisää kuitenkin, ”että tieteen ja tekniikan filosofiaan liittyvät teemat sisältyvät läpäisyperiaatteella kaikkeen opetukseemme. Erityisesti siten, että opetuksessa ja tutkimuksessa otetaan huomioon tekniikan ratkaisevan tärkeä rooli taloudellisesti, sosiaalisesti, eettisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen haasteiden ratkaisemisessa ja inhimillisen hyvinvoinnin turvaamisessa”. Vararehtori Olli Silvén Oulun yliopistosta kertoo, että Oulussa ”ollaan selvittämässä mahdollisuuksia filosofian kytkemiseksi mukaan joustavien opintopolkujen järjestelmään”, mikä mahdollistaisi vaikkapa markkinoinnin tutkintojen monipuolistamisen. Oulun yliopistossa luotetaan myös huomiseen: ”Tulevaisuudessa filosofian opintoja sisällytetään myös Oulun yliopiston tutkijakoulun tarjontaan. Aikaa myöten tämä voi tuoda vahvistusta myös filosofian tutkimukseen”.

Yleisesti ottaen näyttää siltä, että filosofian asema yliopistoissa on ainakin puheiden tasolla turvattu. Joissakin yliopistoissa filosofian laitokset edustavat yliopiston vahvuuksia ja filosofian tutkijoiden roolia yhteiskunnallisina keskustelijoina pidetään merkittävänä. Filosofian mahdollisuuksia ylittää oppiainerajoja pidetään myös tärkeinä. Aalto-yliopistossa filosofialla on rehtorin näkemyksen mukaan jopa elämänfilosofinen rooli. Eri tieteiden välisten sekä yliopiston ja yhteiskunnan välisten rajojen rikkomisen painottaminen ei kuitenkaan tarkoita, että ajatusta 'puhtaasta filosofiasta' pidettäisiin huonona, vaan esimerkiksi Wilhelmsson katsoo filosofian olevan ”itseisarvo” yliopistossa. Filosofian toteutuneet ja potentiaaliset mahdollisuudet toimia vuorovaikutuksessa sekä muiden tieteenalojen että yhteiskunnan kanssa kuitenkin korostuvat vastauksissa.

Toistetusta pyynnöstä huolimatta emme saaneet vastauksia Åbo Akademin rehtorilta Jorma Mattiselta emmekä Kuvataideakatemian Markus Konttiselta.


Sami Syrjämäki

P.S. Julkaisemisen jälkeen saimme vastauksen myös Markus Konttiselta. Vastaus alla kokonaisuudessaan:

"Kuvataideakatemiassa ei filosofiaa opeteta sinänsä oppiaineena. Filosofia
kuitenkin liittyy olennaisesti vapaiden taiteiden opetuksen viitekehykseen
kirjallisuutena tai kohdistettuina kursseina. Toivon että tulevaisuudessa
filosofia liittyy entistä vahvemmin kuvataiteen opetuksen yhteyteen
hedelmällisenä keskustelukumppanina."

P.P.S. Myös Åbo Akademin rehtori, Jorma Mattinen, soitti myöhemmin ja vakuutti, että filosofia on heillä hyvissä kantimissa myös tulevaisuudessa.

Kuva: Iigu. Paneelissa vasemmalta oikealle: Dimitris Mizaras, Santeri Ulkuniemi, Ville Rantanen, Dimi Laine, Toni Mäkinen, Harri Kivistö, Joni Ollikainen.

Tilaisuuden puheenjohtaja, aiemmin upouuden Vihreän puolueen äänitorvena toiminut Ville Rantanen aloitti Tampereella 19.3. Vanhalla kirjastotalolla pidetyn "Vallankumous Nyt!" paneelin perustelemalla tilaisuuden ajankohtaisuutta ehkä hieman itseironiseen sävyyn: "Kymmenessä vuodessa vallankumouksesta puhuminen on muuttunut vähemmän naurettavaksi." Näin varmaan on, kun arabivallankumousten lisäksi jopa Euroopassa hallituksia on kaadettu kalistelemalla kattiloita ja mellakoita on ainakin Välimeren rantavaltioiden kaduilla. Ajat muuttuvat. Kuten Marxilaisen työväenliiton Dimitris Mizaras laukoi: "Vain kuplia on jäljellä."

Jos kysymys teknologiasta jakaa vallankumouksellisia kahteen leiriin, yhtäällä luottamus toisaalla epäluulo, saman tekee kysymys ihmisen luontaisista ominaisuuksista. Tämä nähtiin, kun kiivaimman keskustelun yleisön parissa sai aikaan väite ihmisen perimmäisestä ahneudesta tai itsekkyydestä, ja sen merkityksestä vallankumouksen tekemiselle ja sen jälkeiselle elämälle. Kun yksi väittää, että ihminen on luonnostaan itsekäs ja se pitää ottaa vallankumouksessa huomioon, ja toinen vastaa, että kaikki eivät kuitenkaan ole itsekkäitä mikä on vallankumouksellisen yhtenäisyyden välttämätön ehto, jää keskustelu helposti junnaamaan. Kenties taustalla on isompikin jakolinja, joka mahdollisesti vaikuttaa myös teknologiasuhteeseen. Kyse on luonnontieteestä ihmisen kykynä: miten paljon tämän järkiperäisen kyvyn ja tiedon varaan voidaan laskea? Ja kuinka paljon pitää ottaa huomioon ikiaikainen ja toisaalta yhteiskuntatieteellinen viisaus, jonka mukaan järkiperäinen toiminta ei useinkaan yllä siihen, mihin pyrkii? Tätä tasapainoa vähemmän naurettava vallankumouksellisuus tuntuu etsivän, kun deterministinen, välttämättömään edistykseen nojaava käsitys ei enää näytä mahdolliselta.

 

 

Tampereen yliopiston filosofiaa uhkaa alennusmyynti. Itä-suomalainen autokauppias on tarjoutunut maksamaan yliopistoon perustettavan autokaupan tutkimuskeskuksen kaikki kulut ”muutaman vuoden ajan”, kunhan se perustetaan filosofian laitoksen tilalle. Toisaalta, Idea Parkin kätilö, Toivo Sukari, pitää ehdottaman tärkeänä, että filosofiaa opetetaan Lempäälän lähiyliopistossa. ”Mutta ei mitä tahansa filosofiaa”, Sukari selittää, ”Platonin ideaparkkioppi.. vai mikä se nyt olikaan, on lähellä sydäntäni” hän toteaa. Huhut kertovat, että Sukari olisi kuitenkin etsimässä sopivaa paikkaa yliopiston ulkopuolelta kaavailemalleen Platonin Amusement Parkille:  ”Etsinnät ovat jo käynnissä ja ensimmäinen kohdalle osuva vapaa vuori vallataan” Usko Toivo ja Rakkaus vahvistaa.

Filosofia.fi:n tavoittama Tampereen yliopiston päivystävä prosentti toteaa jupakasta, että huoli on turhaa ”filosofia ei häviä savuna ilmaan, resursseja piisaa, meillä on mielin määrin kahvii ja tupakkaa”. 

Michael J. Fox News

Estetiikan aikakauslehden Aesthetic Pathwaysin ensimmäinen numero on ilmestynyt. Lehteä päätoimittavat sen perustajat Gerald Cipriani (Taiwanin valtiollinen taideyliopisto) ja Arto Haapala (Helsingin yliopisto).

Aesthetic Pathwaysin painotus on fenomenologisessa estetiikassa ja taiteiden ja kulttuurin kytköksissä. Lehden ensimmäiseen numeron artikkelit käsittelevät filosofista hermeneutiikkaa (Nicholas Davey), moraalisia arvoja taiteessa (Joseph Margolis), arkkitehtuuria (Karsten Harries) ja maalaustaiteen fenomenologiaa (Paul Crowther).

Lehden pääkieli on englanti, mutta sen teemanumeroissa voidaan julkaista myös ranskan- ja saksankielisiä artikkeleita. Lehteä julkaisee Airiti Press (www.airitipress.com).

Lehden voi tilata osoitteesta:

 

Jukka Mikkonen

 

Mottagaren av Rolf Schock-priset i logik och filosofi 2011 är den amerikanska filosofen Hilary Putnam. (Se http://www.kva.se/sv/pressrum/Pressmeddelanden-2011/Hilary-Putnam-tilldelas-Rolf-Schockpriset-i-logik-och-filosofi/)

Priset kan ses lite som ett filosofins Nobelpris. Liksom Nobelprisen i fysik och kemi delas det ut av Kungliga Vetenskapsakademien i Sverige, men till skillnad från Nobelpriset delas det bara ut vart tredje år (tidigare vartannat). Det har inte heller samma status som dem.

Rolf Schock-priset i logik och filosofi är just ett pris i logik och filosofi. Detta kan man visserligen tolka på många sätt, men det har fått till följd att en viss typ av filosofi favoriseras. Just Putnam skulle säkert ha kunnat få det i alla fall, men betoningen av filosofisk logik syns tydligt i prismotiveringen:

för hans bidrag till förståelsen av semantiken för teoretiska termer och termer för naturliga sorter, och av denna semantiks konsekvenser för språkfilosofi, kunskapsteori, vetenskapsteori och metafysik

Det man avser här är en diskussion Putnam förde i artikeln ”The meaning of ’meaning’” från 1975 (senare omtryckt i Mind, Language and Reality: Philosophical Papers, Volume 2). Putnam diskuterar där meningen hos termer för så kallade naturliga sorter, t.ex. ”vatten”. Med hjälp av ett exempel som senare har blivit berömt vill han visa att meningen hos ordet ”vatten” inte nödvändigtvis är vad de som använder ordet tänker på när de använder ordet. Exemplet är ett tankeexperiment med en planet (en ”tvilling-jord”) som är identisk med vår jord sånär som på en sak: den vätska som innevånarna på den planeten kallar ”vatten” har en annan mikrostruktur än den vätska vi kallar vatten (den består av XYZ-molekyler, inte H2O-molekyler). I alla andra bemärkelser är emellertid vätskan omöjlig att skilja från det vi kallar vatten: den finns i den planetens hav, sjöar och floder, den smakar som vatten, o.s.v. Putnam menar att även om människorna på de två planeterna tänker på samma sak när de använder ordet ”vatten”, har ordet ändå två olika meningar på de två planeterna. Vad meningen hos ordet ”vatten” är avgörs alltså inte genom att vi studerar vad folk tänker på när de använder orden, utan genom naturvetenskaplig forskning om vad vatten består av kemiskt sett.

Själv menar jag att den här slutsatsen har varit väldigt destruktiv för filosofin, eftersom den tilldelar naturvetenskapen, som tillägg till alla de helt goda funktioner den kan ha, en metafysisk funktion: den naturvetenskapliga upptäckten att vatten består av H2O-molekyler blir en metafysisk upptäckt av en nödvändig sanning om vad vatten egentligen är. (Om man ska vara helt exakt är upptäckten att vatten består av H2O-molekyler inte i första hand en upptäckt, utan en fråga om begreppsbildning. Det som kommer ur vattenkranen är ju en vätska som, kemiskt sett, till största delen består av vatten, men även annat, salter bland annat. Så i kemin skapar man ett begrepp om rent vatten som på många sätt är annorlunda än det vardagliga begreppet vatten.)

Samtidigt innehåller dock Putnams artikeln något viktigt. Ett slagord från den är ”’meanings’ just ain’t in the head!” Men att meningen hos ”vatten” inte är där, betyder inte att den är i den kemiska mikrostrukturen. Istället vore det bättre, tror jag, att helt enkelt säga att meningen finns i de samtal vi för med varandra.

Nu är det här långt ifrån det enda Putnam har gjort filosofiskt. Tvärtom är hans filosofiska intressen väldigt breda. Han har också gjort sig känd som en filosof som ofta ändrar sig (det gäller särskilt hans medvetandefilosofiska ståndpunkter). Om man vill teckna något slags utvecklingslinje hos honom, kan man säga att han startar i den logiska empirismen (med Reichenbach och Carnap som handledare för hans doktorsavhandling), men senare intar en pragmatistisk ståndpunkt, för att sist bli alltmer influerad av Wittgenstein. Det här har också inneburit att han mera har kommit att diskutera moral- och religionsfilosofiska spörsmål.

Det finns mycket man kan säga om Putnams mer wittgensteinianska fas. Här öppnar han dock för många viktiga frågor. Så filosofiskt sett är de långt mycket intressantare än det han nu får priset för.

***

TD Hugo Strandberg är forskare och lärare i filosofi vid Åbo Akademi

Skotlantilainen scifi-kirjailija ja aktiivinen julkinen keskustelija Ken McLeod ruoti taannoisessa blogimerkinnässään heikkoa evoluutiokeskustelua. Tekstin pääaiheena oli Richard Dawkinsin saama kritiikki ja kriitikoiden puutteellinen tietämys tämän ajatuksista. Netin pohjatroolausretkillään McLeod on onnistunut kaivamaan hyytäviä esimerkkejä siitä, miten etenkin teoksen Selfish Gene kimppuun on käyty sitä juurikaan lukematta.

McLeodin katsaus osoittaa, miten äärimmilleen keskustelu on polarisoitunut angloamerikkalaisessa maailmassa. Hyvä esimerkki on New Scientist -lehden tammikuun 2009 numeron kansikuva, jonka otsikkona oli ”Darwin was wrong”. Vaikka numero keskittyi pohtimaan lajiutumisen ja polveutumishistorian ongelmia, Richard Dawkins ja monet muut evoluutioteorian puolustajat vaativat jopa boikottia lehteä vastaan. Juoksuhauta-asemissa ei tieteenalan sisäiselle rakentavalle keskustelulle ole juuri tilaa, kuten niin & näin -lehden evoluutioteemanumerossa todettiin.

Suomessa tilanne ei ole onneksi näin paha, kenties siksi, että meillä kreationismilla ei ole vielä samanlaista nostetta. Toinen syy keskustelun puutteelle lienee se, että Suomessa ei juuri ole tieteitä koskevaa julkista debattia, sivistynyttä tai sivistymätöntä.

Valitettavasti polarisoituminen näkyy jossain määrin myös McLeodin blogitekstissä. Kaikki kritiikki Dawkinsia kohtaan tuntuu pelkistyvän geenien merkityksen ja evolutiivisen valinnan väheksynnäksi, ja jopa Stephen Jay Gouldin kaltainen tieteenalaa uudistanut hahmo heittyy osaksi tiedesotaa. McLeodin puolustukseksi voi sanoa, että Gould näyttäytyy tekstissä lähinnä tulkitsijoidensa kautta, ja siitä löytyykin pari aika karmivaa esimerkkiä täydellisestä väärinymmärryksestä.

On toki selvää, että Dawkinsia koskevassa keskustelussa tehdään toistuvia kardinaalivirheitä: itsekkyyden metafora sekoitetaan organismin psykologiseen tai toiminnalliseen itsekkyyteen; mutualismia korostettaessa hyökätään kilpailun ylikorostuksen lisäksi valinnan käsitettä vastaan ja niin edelleen. Tässä kohtaa ei voi olla mainostamatta Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen teosta Evoluutio ja ihmisluonto, joka on oiva opas näiden solmujen setvimiseen.

Silti McLeodin tekstistä syntyy vaikutelma, että kaikki ”vasemmistolainen” kritiikki on vulgäärimarxilaista päällysrakenneanalyysia tai absurdiksi vietyä sosiaalista konstruktionismia. Evoluutiotietessä Dawkinsin näkemystä vastaan asetetaan vain ryhmävalinnan teoria.

Näin tieteenalan uudistumisen ytimessä olevat kysymykset jäävät sivuun (fiksusta kriittisestä tieteenteoriasta puhumattakaan). Tärkein kritiikki muun muassa Dawkinsin geenikeskeisyyttä kohtaan ei liity väitettyyn geneettiseen determinismiin vaan siihen, miten informaatio ylipäätään ymmärretään biologiassa. Ylikosken ja Kokkosen kirja antaa tämän ymmärtämiseen hyvät eväät. Tässä riittää kiteytys: kunhan informaatiota välittävä kanava on tarpeeksi vakaa ja luotettava, se voi toimia valintaprosessissa. Mary-Jane West-Eberhardtin teos Developmental Plasticity and Evolution, jonka Chuck Dyke arvioi niin & näin -lehden numerossa 3/2006, on parhaita yleisesityksiä siitä, miten informaatiota välittyy myös sukusolujen muodostaman ns. ituradan tuolla puolen.

Vaikka McLeodin kirjoitus jääkin tämän vuoksi retorisesti hiukan huteralle maaperälle, ei häntä sovi uteliaisuuden puutteesta syyttää. Filosofia.fi-portaalissa julkaistussa kirjoituksessaan hän kuvasi Genomics Forum -verkostoa, joka pyrkii herättämään monipuolisempaa keskustelua aiheesta ja luomaan yhteyksiä luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden välille. Foorumin huhtikuun 2009 uutiskirjeessä kysyttiinkin New Scientist -lehteä mukaillen, kuinka tarpeellinen Darwinin hahmo on keskustelulle. Ehkä rintamalla saadaan joskus joulurauha.

 

Ville Lähde
 
 

Markku Roinila pureutui 3.2. filosofin sosiaaliseen mediaan. Lisätään rokkaan kotimainen rikka tai suorastaan halko. Nimittäin vanha ja kunnianarvoisa Minervan Pöllö on vetreäsiipinen diginatiivi, joka ilmestyy myös verkossa. Tumblr'illa julkaistuja numeroita käy paitsi online-lukeminen myös kommentoiminen. Pöllö on vallannut alaa YouTubesta, jossa sillä on oma kanava. Numero 3/2010 ilmestyi moniosaisena YouTube -videona, jonka tässä esittelee päätoimittaja Vesa Korkkula:

”Inhimillisiin asioihin kuuluvat yhtä hyvin kyvyt, joilla ihminen on varustettu, kuin myös häntä ympäröivät ulkoiset asiat, joita hän käyttää ja […] ja jotka panevat häntä liikkeelle.” Näin pistää seikat paikoilleen Dissertaatio täydellisen ihmisyyden idean määrittelemiseksi. Sitä puolusti 21. kesäkuuta 1798 Turun Akatemiassa kuhmolainen ylioppilas Jacob Abraham Strömmer (1777–1828). Teksti oli mitä ilmeisimmin preeseksenä vaikuttaneen Frans Mikael Franzénin (1772–1847) kynästä.

Nyt väitelmä on ensimmäistä kertaa suomennettu: dosentti Raija Sarasti-Wileniuksen työ julkaistiin helmikuun alussa Filosofia.fi-portaalissa kolmen muun hänen suomeksi saattelemansa dissertaation kanssa. Näin saatiin jakoon ensimmäinen erä Turussa 1600–1800-luvulla latinaksi laadittujen filosofisesti kiintoisien väitösten käännössarjaa. Käännöshankkeen vielä päivittyviin ja tarkistuviin tuloksiin voi tutustua osoitteessa: http://filosofia.fi/Turun_Akatemia_Suomennokset

Tapauksen kunniaksi hanketta luotsannut niin & näin järjesti yhdessä Kansalliskirjaston kanssa seminaarin vanhojen väitöskirjojen merkityksestä ja niiden toimittamisesta lukijoitten ulottuville.

Dosentti Sari Kivistö avasi pelin oppineella esityksellään turkulaisen tieteellisen kulttuurin eurooppalaisesta taustasta. Hän huomautti, että meikäläisissä väitöksissä toistuivat usein saksalaisissa yliopistoissa muutamaa vuosikymmentä aiemmin kuullut ajatuskulut ja puheenparret. Useita turkulaisia väitöksiä itsekin suomentanut tutkija neuvoi kuitenkin olemaan liioittelematta jälkijättöisyyttä: disputaatiossa oli tärkeää osoittaa traditiotuntemus. Ja aina joskus Turussakin saatiin aikaiseksi ”ilmeikästä ja vauhdikasta” tekstiä, kuten Kivistö kehaisi kääntämäänsä 1811 ilmestynyttä empiiriseen havainnointiin pohjautunutta kolmiosaista tutkimusta naurulokeista. Tutkijakollegiumin varajohtajanakin nykyään vaikuttava satirologi Kivistö perkaa itse paraikaa 300 vuoden takaista erityistä saksalaista väitöslajityyppiä: suoranaiseksi muodiksi sukeutuneissa painatteissa ruodittiin perikuvamaisten oppineitten paheita äreydestä ja kopeudesta epäsiisteyteen, huonoon pukeutumiseen ja luotaantyöntäviin kuolinsyihin. Joku muistaa Goethen Faustin ja skolaarin tunnusomaisen tomuisen turkin, jossa viihtyvät koit ja sirkat viistoine lauluineen…

Dosentti Mikko Lahtinen lähestyi omassa osuudessaan Turun Akatemiaa suurvaltapolitiikan tuottamana ’ideologisena apparaattina’, joka osaltaan loi pohjaa modernin kansalaisyhteiskunnan kehittymiselle. Kaikessa pappisseminaarimaisuudessaan – muiden muassa mainitusta Strömmeristä tuli kirkkoherra kotikonnuilleen Pielisjärvelle – Turun Akatemia edusti ja henki myös sivistystä ja tutkimusta. Filosofiaa sen suojista on politologi-filosofi-aatehistorioitsija Lahtisen mukaan etsittävä ennen muuta elävän historiallisen perinteen ja ajattelun kollektiivisten käytäntöjen muodossa: julkisena kriittis-intellektuaalisena toimintana filosofia kukoisti kaunopuheisuuden professorin Henrik Gabriel Porthanin (1739–1804) kaltaisissa rohkeissa, laaja-alaisissa ja arvostelukykyisissä hahmoissa. Lahtinen teroitti filosofian ulkoakateemista perinnettä ja sen suhdetta 1800-luvulta vahvistuneeseen sivistysyliopiston malliin: korkeimman opetuksen ja tutkimuksen tyyssijasta tuli humboldtilainen ”valtion itsekriittinen ulottuvuus”, jossa valtiovalta hyvittää yhteiskunnalle jotain siltä ulosmittaamastaan. Lahtinen vetosi sen puolesta, että käännöshankkeesta kehittyisi täysipainoinen tutkimusprojekti Suomen maaperällä harjoitetun filosofian historiasta.

Tunnelmaa tihensi kahta painavaa esitelmää seurannut ulko-ohjelmallinen kolmas, kun professori Matti Klinge puhkesi yleisöpuheenvuoroon kokeillen etenkin Kivistön provosoituvuutta: ”Aikakausinimitykset ovat intellektuaalihistoriassa kerta kaikkiaan pätemättömiä”. Kivistön vastattua härnääntymättä, että niitä nyt kuitenkin kätevyytensä vuoksi yleisesti hyödynnetään asioitten jäsentelemisessä, Klinge intti peräti ’valistuksenkin’ olevan arveluttava, ajattelua uudistamaton ja harhaanjohtava käsite vastatendenssit kadottavassa tyyppikuvamaisuudessaan. Emeritus haksahti heti perään varoittamaan englanninkielisen kirjallisuuden lukemisesta, kun Kivistö sentään tunnetaan saksaksi ja latinaksi kirjoitettujen tekstien suurkuluttajana ja jatkojalostajana. Kun Klinge ihmetteli historioitsijoiden puuttumista seminaarin kärkipaikalta, Kivistö napautti historiantutkijoiden ohittavan usein liian herkästi tekstien tarkan lukemisen ja käyttävän niitä vain yleistystensä havaintoesineinä. Klingeltä herui repliikki: ”Anteeksi nämä arrogantit huomautukseni.” Hänellä oli onneksi myös aiheellista sanottavaa.

Klinge näet tähdensi, että Turun Akatemia oli ylisummaan filosofinen luomus. Se perustettiin filosofisista syistä, aristoteelisuuden asiaa ajamaan ja huutoon päässyttä ramismia tasapainottamaan. Suurin osa Turussa valmistuneista väitöskirjoista kuului Klingen sanoin ylimalkaan niin sanottuun käytännölliseen filosofiaan, joka sisälsi esimerkiksi nykyisen valtio-opin ja historian alaan luettavia kysymyksiä, kun taas luonnontieteet olivat vanhan ajan yliopistossa vain marginaalisia harrastuskohteita. Silti saksalaisia 1600-luvun yliopistoja, joitten mallin mukaiseksi Turun Akatemiakin pitkälti muotoutui, ei pidä mennä sanomaan tieteettömiksi. Tämä muistutus ei ollut järin osuvaa kritiikkiä kellekään seminaarissa istuneelle tai puhuneelle, mutta kaikille maistui Klingen historiallis-kriittinen vannotus: ei saa alkaa vaatia, että ”menneiden aikojen yliopistojen olisi oltava jotakin, mitä ne myöhemmin olivat”.

Väitössuomennoksia oli hieno julkaista hyvässä seurassa ja hauska esitellä Kansalliskirjastossa, toimihan Franzén alussa mainittua teosta presideeratessaan nimenomaan Turun Akatemian kirjaston kirjastonhoitajana. Toimittajana, runoilijana, aikalaiskriitikkona, kääntäjänä, kirjallisuuden ja viimein filosofiankin professorina tämä oululainen kauppiaanpoika oli julkinen intellektuelli par excellence. Franzénin erittelemä ja esimerkillistämä sisäisten yllykkeitten ja ulkoisten sysäysten dialektiikka, vaikuttavien asioitten dynamiikka, painoikin vahvasti, kun niin & näin halusi hoidella kansalaisten ulottuville satsin vain entisaikaisen eliitin ja nykyisten erikoistuntijoiden hallussa ollutta aineistoa.

Parinkymmenen suomennettaviksi valikoituneen väitelmän listasta keskusteltiin seminaarissa jonkin verran, kun Lahtinen peräsi perusteluita esiin kummuuksiakin sisältävän selektion takaa. Satunnaisista syistä – joista mainittakoon ennen muuta digitoinnin etenemisen ja väitösten vaihtelevan pituuden suhteutus käännöshankkeen lyhytaikaisuuteen – johtuvien valintapaineiden lisäksi haluttiin mukaan tekstejä tutuilta ja tuntemattomilta tekijöiltä, tuhattaitureilta ja poropeukaloilta, eri aikakausilta, eri oppituoleilta, eri aihepiireistä ja eri lajityypeistä, jotta dissertaatiot kertoisivat laajasti akatemialaisten filosofisesta elämästä. Ennen kaikkea suomennokset voivat auttaa kenen tahansa kiinnostuneen liikkumisessa suurien historiallisten tarinoiden (Klingen ja kumppanien yliopistohistoriikin, Maija Kallisen väitöskirjan ja Iiro Kajannon humanismikirjoitusten kaltaisten teosten) ja yksittäisten aikalaistekstitiheikköjen välillä edestakaisin, jotta lujittuisi ymmärrys ajan tieteellisestä kulttuurista. Ensimmäisestä neljästä käännöksestä esimerkiksi erottuu kulku grotiuslaisen luonnonoikeusajattelun maisemista (Achreliuksen sotaväitös) 1700-luvun puolivälin kaikkea kommentoivaan käytännöllisyyteen ja kosmopoliittisuuteen (Kalmin teesit) sekä alkavasta kriittisestä moraalifilosofiasta (Franzén) saksalaisen idealismin tieto-opin luoviin sovelluksiin (Hartmanin vakuuttuneisuustutkielma).

Seminaarissa kuultiin myös Kansalliskirjaston sovellussuunnittelija Jyrki Ilvan tiedontäyteinen katsaus Turun Akatemian väitöskirjojen digitoinnin edistymiseen Doriassa, erikoiskirjastonhoitaja Sirkka Havun elegantti kuvaus ihanteellisesta tietokannasta ja bibliofiili Ilkka Paateron painattein havainnollistettu puheenvuoro vanhojen väitöskirjojen viehätyksestä keräilykohteina. Turun Akatemian elokventiaprofessorista Daniel Achreliuksesta (1644–1692) väitellytkin Sarasti-Wilenius kertoi lopuksi yhdessä Tuukka Tomperin ja allekirjoittaneen kanssa tuoreen suomennoshankkeen vaiheista. Projektin pääkääntäjän ja suvereenin latinistin iloiset tunnot koko vaativasta urakasta olivat muikeaa kuunneltavaa auditoriolliselle ihmisiä, jotka viihtyivät paikalla, vaikka seminaari venyi vilkkaan keskustelun vuoksi reippaasti yliajalle.

 

Jarkko S. Tuusvuori

 

Turun Akatemian väitösten suomennoshanke Filosofia.fi-portaalissa:
http://filosofia.fi/Turun_Akatemia_Suomennokset

Muita Filosofia.fi-portaaliin digitoituja filosofisia TA-dissertaatioita:
http://filosofia.fi/tallennearkisto/aihepiirit/555,554

Lisää digitoituja TA-dissertaatioita Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistossa ja -tietokannassa:
http://www.doria.fi/handle/10024/50699