Verkkoloki

Verkkoloki on tarkoitettu raporteille, katsauksille, kolumneille, linkkivihjeille, ajankohtaisuutisille, kirjakatsauksille sekä muille vastaaville vapaan ja ajankohtaisen kirjoittamisen lyhyehköille lajityypeille.

 


Suomalainen ja erityisesti tamperelainen filosofiyhteisö menetti yhden vielä kovin nuoren jäsenensä, kun Jenni Tyynelä menehtyi lokakuun alussa Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa vasta 37 vuoden ikäisenä.


Jenni kirjoitti ylioppilaaksi Kaurialan lukiossa Hämeenlinnassa vuonna 1998. Tämän jälkeen hän opiskeli Tampereen yliopistossa ja suoritti syventävät opinnot sekä englantilaisessa filologiassa että filosofiassa. Jenni valmistui filosofian maisteriksi vuonna 2009 pääaineenaan filosofia. Siinä välissä hän sai myös kaksi lasta.


* * *


Jenniä kiinnostivat filosofian kysymykset hyvin laajasti. Hänen oma filosofinen työnsä kuitenkin keskittyi erityisesti fiktioon liittyviin filosofisiin ongelmiin. Jennin pro gradu -tutkielma ”Lukijan suhde kuvitteellisiin maailmoihin: ulkoinen ja sisäinen näkökulma” tarkasteli mahdollisten maailmojen viitekehyksen soveltamista fiktiivisten maailmojen analysoimiseen. Sittemmin hänen filosofinen mielenkiintonsa siirtyi fiktiivisten olioiden metafysiikkaan. Tämä oli myös hänen kesken jääneen väitöskirjatutkimuksensa aihe.


Arkijärjen ja filosofisen perinteen vallitseva kanta on ollut, että fiktiivisiä olioita, kuten Sherlock Holmes, ei ole olemassa. Viime vuosikymmeninä aihetta koskevassa filosofiassa on kuitenkin noussut suosituksi näkemys, abstraktien objektien teoria (AOT), jonka mukaan fiktiiviset oliot ovat olemassa – abstrakteina olioina. Tämän suuntaista kantaa ovat puolustaneet muun muassa Saul Kripke, Peter van Inwagen, John Searle, Nathan Salmon ja Amie Thomasson. Nämä filosofit eivät kuitenkaan ole siinä mielessä platonisteja, että väittäisivät näiden abstraktien olioiden olevan ikuisia; niillä on heidän mukaansa tietty oma syntymishetkensä: se hetki jolloin kirjailija loi tämän olion. Tätä kantaa onkin joskus kutsuttu kreationismiksi. AOT:n kannattajien joukossa on ollut suosittua verrata fiktiivisiä olioita sosiaalisiin olioihin kuten kansakuntiin, jotka syntyvät jossain historian vaiheessa ja ovat olemassa ihmisten aktiviteettien ja keskinäisten riippuvuuksien ansiosta.


Jenni ei kuitenkaan antanut AOT:n kannattajien vaikuttavan nimilistan hämätä itseään: hän suhtautui teoriaan varsin kriittisesti. Hänen oma keskeinen filosofinen oivalluksensa oli, että ainakin tässä suositussa muodossaan AOT on enemmän tai vähemmän ristiriitainen kokonaisuus: Yhtäältä fiktiiviset oliot rinnastetaan sosiaalisiin olioihin, jotka ovat olemassa vain laajan ihmisyhteisön ja sen jäsenten moninaisten vuorovaikutusten kautta. Toisaalta fiktiivisten olioiden sanotaan syntyvän ja alkavan olla olemassa heti kun kirjailija omassa mielessään luo olion – ennen kuin on olemassa mitään sen jakavaa yhteisöä, joka ylläpitäisi sen olemassaoloa ikään kuin sosiaalisena oliona.


Jennin filosofisen uran yksi huippukohta oli, kun hän pääsi esittämään omia kriittisiä näkemyksiään Kripken kunniaksi Buenos Airesissa vuonna 2013 järjestetyssä intiimissä kokouksessa muiden ohessa Kripkelle itselleen. Kripkellä ei ollut Jennin kritiikkiin oikeastaan mitään sen parempaa vastausta kuin todeta yleisesti, että kaikilla fiktiivisten olioiden teorioilla on omat ongelmansa.


* * *


Jennin ujo, vaatimaton ja itsekriittinen persoona ei välttämättä sopinut parhaimmalla mahdollisella tavalla tämän päivän akateemiseen maailmaan, jossa vallitsee armottoman kova kilpailu, ja uralla etenemisen edellytyksenä on yhä enemmän jatkuva itsensä esiin nostaminen ja itsevarman vaikutelman luominen. Jennille oli myös tärkeämpää olla hyvä äiti lapsilleen kuin edetä nopeasti akateemisella uralla. Yhtä kaikki hän oli lahjakas ja itsenäisesti ajatteleva filosofi.


Jennin kulttuurinen sivistyneisyys ja lukeneisuus oli erityisesti hänen nuoreen ikäänsä nähden vaikuttava. Filosofian lisäksi hänelle olivat rakkaita englannin kieli ja musiikki sekä näiden leikkauskohdassa laulujen lyriikat. Erityisesti Bob Dylanista ja Beatlesista puhuttaessa hän oli varsinainen kävelevä ensyklopedia. Myös brittiläinen huumori Monty Pythonista Officeen sekä älykäs science fiction olivat lähellä hänen sydäntään. Oli edelleen vaikea löytää hyvää elokuvaa, jota hän ei olisi jo nähnyt. Samaan aikaan Jenni kuitenkin vierasti kaikenlaista kulttuurista snobismia ja saattoi tunnustaa avoimesti katsovansa tosi-tv:tä tai tykkäävänsä vaikkapa Antti Tuiskusta.


Jenni oli hyvin eläinrakas ihminen: ratsastus sekä laajemmin hevosten kanssa puuhailu oli hänelle tärkeä harrastus. Viimeisenä elinvuotenaan hänen elämässään oli myös isovillakoirapentu Hupi. Jenni harrasti monipuolisesti liikuntaa ja tykkäsi aina tilaisuuden tullen tanssia.


Ihmisenä Jenni oli varsin arka, ja hän jännitti ja suorastaan pelkäsi uusien ihmisiin tapaamista. Samalla hän oli harvinaislaatuisen epäitsekäs ihminen, joka oli aina valmis auttamaan toisia. Hän kantoi loppuun asti huolta muista ihmisistä ja asetti toiset itsensä edelle.


* * *


Keväällä 2016 Jennillä diagnosoitiin syöpä. Alkujärkytyksen jälkeen sairaus nosti ujosta ja arasta Jennistä esiin uudenlaisen puolen: sisukkaan ja periksiantamattoman taistelijan. Hän kertoi sairaudestaan avoimesti sosiaalisessa mediassa ja ryyditti raskasta asiaa älykkäällä sarkasmilla ja mustalla huumorilla. Hänen urhea asenteensa toimi innoittajana ja esikuvana monille ihmisille.


Jenni kävi läpi raskaat syöpähoidot pääosin kesällä 2016, ja loput syksyn aikana. Tämän jälkeen toipuminen lähti käyntiin erinomaisesti. Viime kevään aikana Jenni alkoikin palata yhä enemmän normaaliin elämään. Vielä elokuun alussa otetuissa CT-kuvissa kaikki näytti olevan kunnossa, ja sairaus näytti olevan kukistettu.


Syyskuun aikana Jenni kuitenkin alkoi voida huonosti, ja lopulta hänen terveytensä romahti. Sairaalaan päästyä diagnoosi oli lohduton: alkuperäisen, hitaasti edenneen syövän lisänä hänellä oli nyt äärimmäisen aggressiivisesti edennyt uudentyyppinen syöpä maksassa. Se oli käytännössä jo tuhonnut koko maksan, eikä juuri mitään ollut enää tehtävissä. Käänne oli kokeneille syöpälääkäreillekin yllättävä ja hämmentävä.


Jenni ehti vielä tavata lapsensa ja muut läheisensä sairaalassa. Hän oli tässä vaiheessa jo hyvin väsynyt ja nukahteli usein. Siinäkin jamassa hän jaksoi vielä huolehtia toisista. Jenni nukkui rauhallisesti pois keskiviikkona 4. lokakuuta aamuyöllä.


Vaatimaton Jenni tuskin osasi itse ajatella, kuinka monet ihmiset häntä todellisuudessa surevat ja kaipaavat syvästi, ja kuinka suurta joukkoa ihmisiä hänen kuolemansa on koskettanut.

 

Panu Raatikainen

Kirjoittaja on filosofian yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa ja Jenni Tyynelän aviomies.


Pirkanmaan kesää on vuodesta 2010 piristänyt Puistofilosofia-viikko. Filosofia.fi kysyi tapahtuman puuhamieheltä, mistä lähdettiin liikkeelle ja mihin ollaan menossa.


Puistofilosofia-viikon isä Antti Sorri kertoo saaneensa kimmokkeen tapahtumaan luettuaan vastavalmistuneesta maisterista, joka päätti kuitata yhteiskunnalta saamansa filosofisen koulutuksen istumalla viikon puistossa ihmisten kanssa keskustelemassa. Pitkään Sata-Häme Soi harmonikkafestivaalin parissa työskennelleelle Sorrille kesätapahtumien organisointi oli tuttua, joten hän laittoi tuumasta toimeen. Ideasta innostuttiin myös Ikaalisten kulttuuritoimessa, ja kesällä 2010 Sorri levitti ensimmäistä kertaa viltin kaupungin keskuspuistoon.


”Ajatuksena oli, että ohikulkijat saattaisivat pysähtyä juttelemaan ja kävisimme keskusteluja heidän ehdottamistaan aiheista”, Sorri kuvailee. Ihmisiä houkuteltiin paikalla muutamilla puiston liepeille asetetuilla kylteillä. Ensimmäisenä vuonna osallistujia – pääsääntöisesti Sorrin kavereita – oli 35. Sattumalta paikalle eksyneiden puheista kuitenkin selvisi, että tarvetta ajatusten vaihtamiseen oli. Sosiaalinen tilaus innosti jatkamaan.


Seuraavana vuonna Sorri sai houkuteltua paikallisen pastorin alustajaksi, ja tapahtuma alkoi kasvaa.


Vuonna 2016 viisipäiväiseksi laajentuneessa tapahtumassa kävijöitä oli jo 370 – alkuajoista oltiin siis kymmenkertaistuttu. Suuntaus oli ylöspäin myös tänä kesänä: eri tapahtumissa yleisöä oli yhteensä yli 550 henkeä. Viheralueilla ja ulkoilmassa tapahtuva filosofointi vetää puoleensa. ”Ikaalinen on loistava paikka järjestää filosofisia keskustelutilaisuuksia”, Sorri ylistää pikkukaupunkia.


Puistofilosofia-viikkoa on tehty alusta saakka talkoohengellä, yhteistyössä paikallisten yritysten ja yhteisöjen kanssa. Tänä vuonna järjestettiin ensimmäistä kertaa lasten ja nuorten filosofia -päivä. Tapahtumaa pyritäänkin kehittämään koko ajan. Alkuperäinen, yleisön joukosta nousevan vapaan keskustelun ja ajatustenvaihdon henki on kuitenkin haluttu säilyttää. ”Se, millaiseksi tapahtuma tulevaisuudessa kehittyy, riippuu siis pitkälti ihmisistä ja yhteisöistä, jotka ovat sitä tekemässä”, Sorri toteaa.


Ydinajatus on kuitenkin selvä: Puistofilosofia-viikko pysyy kaikille avoimena keskustelun ja ajatusten vaihdon minifestivaalina, jossa kirjavista ja kiistanalaisistakin kysymyksistä voidaan keskustella monipuolisesti ja erilaisuutta kunnioittaen.


toimitus


[…]

Then she says, “You don’t read women authors, do you?”
Least that’s what I think I hear her say
“Well,” I say, “how would you know and what would it matter anyway?”
“Well,” she says, “you just don’t seem like you do!”
I said, “You’re way wrong”
She says, “Which ones have you read then?” I say, “I read Erica Jong!”              

[…]

(Bob Dylan, ”Highlands”. Time Out of Mind (1997)

 

Ruotsin akatemian kaksi viikkoa sitten tekemä päätös on kirvoittanut vaihtelevia reaktioita. Yhdysvaltalaisen Bob Dylanin eli Robert Allen Zimmermanin (s. 1941) valinta Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi tuntui monista oudolta, koska häntä ei pidetä niinkään kirjailijana kuin muusikkona. (Ja niistä, jotka eivät pidä hänen musiikistaan, ratkaisu maistui tietysti kaksin verroin haljulta.) Perusteluissa mainittu ”suurenmoinen amerikkalainen lauluperinne” korosti erityisesti palkitun ansioita sävel- eikä sanataiteen puolella. Seuranneesta keskustelusta on jäänyt yleisvaikutelmaksi suppeus ja viitteellisyys. Syventymättä kaikkeen aiheesta sanottuun voi ehdottaa muutamaa huomiota tapahtuneen asettamiseksi asiayhteyksiinsä.

 

Kirjallisuuspalkinto ei-kirjailijalle?

Aamulehti kertoi Tukholmassa julkistetusta palkinnosta tuoreeltaan 13. lokakuuta. Se otti lähtökohdakseen Eppu Normaalin vanhan satiirikappaleen ”Bob Dylan” (1980), jossa vinoillaan vapahtaja- ja pelastaja-asemaan korotetun näkijän ja tekijän faneille. Lehti hankki juttuunsa Eppujen kitaristilta Juha Torviselta (s. 1959) lausunnon, jossa ihmeteltiin palkinnon menemistä jollekin muulle kuin kirjallisuudelle: ”Ei voi muuta sanoa, että viimeksi kun kävin kirjastossa, niin en löytänyt yhtään suomennettua Dylanin romaania. Heti kun sellainen tulee, sen varmasti luen.” http://www.aamulehti.fi/kulttuuri/eppujen-juha-torvinen-ihmettelee-dylan-voittoa-huonoin-mahdollinen-valinta-biisiensa-esittajaksi/

 

Tämä oli viittä vaille uutisankka. Dylanilta on julkaistu myös kirjoja. Laululyriikkakoonnosten lisäksi tunnetaan proosarunokokeilu Tarantula (1971) ja omaelämäkertaharjoitelma Chronicles (2004). Näistä ensimmäisen, 60-luvun puolivälissä konekirjoitetun pienoisromaaninkintapaisen voi kenties sivuuttaa pitkitettynä levykotelotakakansimuistiinpanona, joka näki päivänvalon kahdesta pääsyystä: valtavaksi kulttuuri-ilmiöksi kohonneelta artistilta julkaistiin halukkaasti mitä tahansa, ja virallisella nimekkeellä voitiin panna viralta jakoon luvatta päässeet saappaanvarsiversiot. Mutta etenkin kunnianarvoisan NBCC-palkinnon ehdokasaseman tavoittanut, alaotsikon Volume One saanut ja Erkki Jukaraisen (s. 1952) käännöksenä suomeksikin ilmestynyt Muistelmat (2005) nostaa Dylanin vastaansanomattomasti kirjailijakategoriaan. (Tästä tai Nobelista ei seuraa paljonkaan hänen muusikkoutensa arvottamiseen; pienlehtimäistyvä Helsingin Sanomat kiirehti pääkirjoituksessaan tölväisemään jalustalle kohotetun soittoniekan kehnoa huuliharpismia.)


Kävikin hieman samaan tapaan kuin Ison-Britannian pääministerin tehtävistään parhaiten muistetulle Winston Churchillille (1874–1965). Hän pokkasi Nobelin 1953 eritoten autobiografisesta teoksestaan Second World War (1945–1953). Voitonmerkistä ja sikareista tunnettu konservatiivipoliitikko ehti kyllä julkaista useita muitakin historiallisia ja omaelämäkerrallisia niteitä 60 vuotta kestäneen kirjoittajanuransa aikana 1898–1958 ja käsitellä niissä aika ajoin myös milloin mitäkin seitsemästä taiteesta, mutta vertausta Dylaniin puoltaa sekin, että palkintokomitea mainitsi hänen kohdallaan perusteeksi myös ”loisteliaan puhetaidon”. Toisin sanoen suullinen ilmaisu painoi vaa’assa kummallakin (vaikka yksi lespasi ja puuskutti ja toinen honotti ja määki). Ja kuten Churchill, myös kolme filosofia – hannoverilaissyntyinen Rudolf Eucken (1846–1926), pariisilainen virkaveli Henri Bergson (1859–1941) ja brittikollega Bertrand Russell (1872–1970) – sai aikoinaan (1908, 1927 ja 1950) kirjallisuusnobelin julkaisematta lainkaan kaunokirjoja. Tästä nelikosta poiketen Dylan ei ole toistaiseksi kunnostautunut tietokirjailijana. Joka tapauksessa Chroniclesin jälkeen ja ansiosta uusimman nobelistin ei voi sanoa saaneen tunnustusta pelkästään lauluistaan.


([Lisäys 31.10.16:] Tässä kohdassa lokitekstiä luisuttiin jo mutkasta vähintään pientareen puolelle. Olihan Churchillilla tietenkin Tarantulansa: nimellä Kansa nousee suomeksi 1916 Toivo Valleniuksen kääntämänä ilmestynyt sotaromaani Savrola (1900). Nobel-perusteluissa kuitenkin viitattiin hänen historiallisiin, biografisiin ja oratorisiin urotöihinsä, ei tämän vaatimattoman (joskin Dylanin nuoruudenkirjaa yli tuplasti pidemmän) kertomuksen ansioihin tai ylimalkaan kaunotaitoihin. Russellista taas on paikallaan lisätä, että saatuaan palkintonsa 1950 hän tuli esiin myös tarinankertojana useallakin työllään: Satan in the Suburbs and Other Stories (1953) ja Nightmares of Eminent Persons and Other Stories (1954) sekä Fact and Fiction (1961), jonka neljästä osasta kolmas tarjoaa kahden edellisen nimekkeen jatkoksi russelliaanista lyhytsepitystä. Ehkä on syytä jatkaa, että Euckenin Lebenserinnerungen (1921) ja Russellin The Autobiography (1967–1969) eivät ehtineet vaikuttaa heidän palkitsemisiinsa, siinä missä Churchillin ja Dylanin omaelämäkerralliset saavutukset olivat varmasti olennaisia päätöksiin johtaneita tekijöitä. Todettakoon vielä sekin, että brittipoliitikko ja amerikkalaismuusikko tiedetään myös omistautuneiksi harrastelijakuvataiteilijoiksi. – Kiitos Tommi Uschanoville havahduttavasta kirjamessukeskustelusta.)


Jo muistelmateoksen paljas olemassaolo riittäisi pitkälle. Sen yleisesti tunnustettu laatu auttaa lisäksi. Mutta ei ole haitaksikaan, että sen sisällössä on sopivia piirteitä. Esimerkiksi tai erityisesti voi mainita tavan, jolla Chronicles kuvaa parikymppisen minäkertojansa perehtymistä newyorkilaisen pariskunnan Ray Goochin ja Chloe Kielin asunnon laajaan kirjastoon aina Thukydides-, Sofokles-, Tacitus-, Albertus Magnus- ja Rousseau-painatteista alkaen ja Danteen, Gogoliin, Balzaciin, Dickensiin, Maupassantiin ja Hugoon ulottuen. (Katkelma muistuttaa paljonkin Churchillin My Early Lifen (1930) jaksoa lukuhimon iskemisestä 21-vuotiaaseen vänrikkiin…)  Kun dylanologien kirjavan ammattikunnan edustajista muiden muassa Daniel Mark Epstein (s. 1948) pitää The Ballad of Bob Dylanissaan (2011) Gooch–Kiel-kaksikkoa keksittynä ja heidän luonaan tapahtunutta itsesivistämistä tekaistuna, tämä vain alleviivaa Chroniclesin asemaa ja etevyyttä fiktiona.

 

Sama pätee sen tapaan käyttää vaivihkaa ja sulattaa taiten yhteen suurta määrää vanhaa kirjallisuutta. Kuten David Kinneyn sinänsä puolivillainen The Dylanologists (2014) kertaa, tämä on synnyttänyt sekä kiistoja plagioinnista että kokonaisen nettisalapoliisien harrastusjoukon mestarin rivien alkuperää jäljittämään. Uutiskynnyksen ylittivät 2006 Dylanin Modern Timesilla kuultavat alluusiot Henry Timrodin (1829–1867) värssyihin. http://www.nytimes.com/2006/09/14/arts/music/14dyla.html?pagewanted=all&_r=0 ”Nyhveröt ja nahjukset valittavat moisesta”, tokaisi muusikko Rolling Stonelle syksyllä 2012 ja selitti, että laulunikkaroinnissa ”[k]aikki tehdään omaksi”. http://www.rollingstone.com/music/news/bob-dylan-unleashed-a-wild-ride-on-his-new-lp-and-striking-back-at-critics-20120927 Hänen Chroniclesinsa ja viime vuosikymmenten laulujensa intertekstuaalisuuksia ja niistä vänkäämistä on fiksuimmin ja pisteliäimmin setvinyt Ian Bell (1956–2015) Nobel-palkintomahdollisuuttakin puivassa Time out of Mindissaan (2014).

 

Laulut ja kirjallisuus

On aivan mahdollista leimata Dylanin palkitseminen julkisuustempuksi. Tämän kannan mukaan Svenska Akademien kosiskelee laajaa yleisöä. Tosin ennenkin on annettu sama kunnianosoitus jo valmiiksi erittäin tunnetuille ja suosituille nimille, kuten vaikkapa 1907 Rudyard Kiplingille (1865–1936), 1929 Thomas Mannille (1875–1955), 1954 Ernest Hemingwaylle (1899–1961), 1962 John Steinbeckille (1902–1968), 1982 Gabriel García Márquezille (1927–2014), 1997 Dario Folle (1926–2016), 1999 Günter Grassille (1927–2015) ja 2007 Doris Lessingille (1919–2013). Ja aina kelpaa kysyä, myönnettiinkö Nobelpriset 1964 filosofi Jean-Paul Sartrelle (1905–1980) hänen esseistään ja näytelmistään vai ennemminkin siksi, että hän oli Russellin tapaan 60-luvun nuorison ja aikaansa seuraavan kulttuurikuluttajiston silmissä nuthin’ short of a kansainvälinen supertähti.

 

Ainakaan Dylan ei tarvinnut kirjallisuuspalkintoa. Sen populaarimusiikille suoma etu tai hyöty on vaikeasti arvioitavissa. Mutta kun Suomessakin esimerkiksi Hector (s. 1947), Dave (s. 1952) ja Paleface (s. 1978) toivat mediakommenteissaan julki ilonsa sekä Dylanin että poprocklyriikan puolesta, uutista on hankala pitää huononakaan. Silti monien mielestä Nobel-komiteaa saa moittia siitä, että se tuli ruokkineeksi tarpeetonta tai ikävystyttävää keskustelua taiderajoista tai lajieroista. Tähän saattaisi vastata, että palkitseminen on omiaan lakkauttamaan kieltämättä turhan mutta onneksi jo lientyneen väännön siitä, pystyykö rytmimusiikin tuoksinassa ollenkaan törmäämään sanataiteellisiin aarteisiin. Sitä paitsi ajatustenvaihto aiheesta on kuin onkin joskus eloisaa ja oivaltavaa, kuten esimerkiksi Francine Prose (s. 1947) ja Dana Stevens (s. 1966) osoittivat New York Timesissa muutama vuosi sitten. http://www.nytimes.com/2013/12/22/books/review/bob-dylan-musician-or-poet.html?pagewanted=2&_r=1 Vähintäänkin olisi aihetta yrittää puhua tuoreesta tapahtumasta ja sen seurauksista niin, että kysymys nyt nobeleitse saadun uuden arvokkuuden luonteesta ja merkityksestä ei latistuisi aivan yksioikoiseksi.

 

Cambridge Companion to Bob Dylan (2009) muistuttaa jo introssaan
Dylanin olleen ensi kertaa ehdolla nobelistiksi 1997. Tuolloin palkinto olisikin ollut musiikillisempaa laatua: kuten sanottu, Chroniclesin perään palkitseminen saattoi sujua vain olennaisesti kirjallisuudellisemmin reunaehdoin. Kirjallisuusprofessori Kevin J. H. Dettmarin pop- ja kirjallisuuslimityksistä pullistelevassa jäykänlaisessa toimitteessa todetaan lisäksi heti kärkeen, että ”ketään muuta populaarikulttuurihahmoa ei ole otettu mukaan yliopistojen kieli- ja kirjallisuustarjontaan” lainkaan vastaavaan määrään ja tapaan. Akateemisesta kulmasta katsoen Dylan on ollut kirjallisuutta ja sen tutkimusta jo pitkään, eikä Ruotsin akatemian elettä voi siksikään pitää järin radikaalina. Asia erikseen on Dylanin arvaamattomuus (poliittisena) kommentaattorina, jollei tästä roolista mainitseminenkin sitten ole jo liioittelua harvoin julkijutustelevan His Bobnessin kohdalla ja hänen nyt vaalimansa postnobeliaanisen radiohiljaisuuden jatkuessa. Mutta kiistanalaista omapäisyyttä tukholmalaiset snillen ja smakin vaalijat ovat pönkittäneet taajaan, esimerkiksi Romain Rollandista (1866–1944) 1915 ja G. B. Shaw’sta (1856–1950) 1925 aina Elfriede Jelinekiin (s. 1946) 2004.

 

Ensimmäisiä korkean profiilin liikkeitä Dylanin ottamisessa tutkimuksen esineeksi oli sosiologina sittemmin meritoituneen Steven Goldbergin (s. 1941) Saturday Review -artikkeli ”Poetry of Salvation” (30/v/70). Siinä hän vertaili Dylanin laulutekstejä esimerkiksi englantilaisen romantikkosuuruuden William Blaken (1757–1827) tuotantoon. Kirjalliseen kaanoniin yhdennyttiin niinkin, että yhdysvaltalainen beat-kirjailija Diane Di Prima (s. 1934) omisti Dylanille runokokoelmansa Revolutionary Letters (1971). Samana vuonna Dylan teki yhdessä lauluja häntä jo 60-luvun alkupuolelta suosineen, beatin perustajiin lasketun runoilijan Allen Ginsbergin (1926–1997) kanssa. Tekstityksistä vastasi kaksikon lisäksi – Blake.

 

Vähitellen alkoi ilmestyä enemmän tai vähemmän vakavasti otettavia kirjoja Dylanin kirjoittamisista. Popjournalismin piirissä merkkitapauksiin kuului brittiläisen Michael Grayn (s. 1946) Song and Dance Man (1972), rockesseistiikassa taas yhdysvaltalaisen Greil Marcusin (s. 1945) Mystery Train (1975). Tutkijatkaan eivät jääneet lehdellä soittelemaan. Rutgersin yliopiston englannin kielen oppituolilta viisi vuotta sitten eläköityneen Betsy Bowdenin (s. 1948) 1978 tarkastettuun väitöskirjaan perustuva Performed Literature (1982) lähestyi laulaja-lauluntekijän œuvrea otsikkonsa mukaisesti ”esitettynä kirjallisuutena”. Bowden selvittää varsin käytännöllisesti, miten Dylanin vokalointi vasta toteuttaa hänen kirjoitteensa ja on kaikkine korostuksineen, käninöineen ja kiekaisuineen erottamaton osa hänen laulutaidettaan. Sitä ei sovi tulkita pelkkinä teksteinä tai runoina. Sittemmin monet teokset esimerkiksi skottikirjailija John Herdmanin (s. 1941) Bob Dylanista (1982) amerikkalaisen kirjallisuustieteilijän David Pichasken (s. 1943) Song of the North Countryyn (2010) ovat teroittaneet Dylanin kirjallisia ansioita. Brittisosiologi Lee Marshall kokosikin Bob Dylanissaan (2007), että Dylan on ”erityisen kirjallinen lauluntekijä, jota on varhaisista vaiheistaan lähtien kuvattu runoilijana”. Nimekkäimmän rock-tutkijan Simon Frithin (s. 1946) työtoverina tutuksi tullut Marshall mainitsi asiasta vain perustellakseen omaa, yhteiskunnallisia yhteyksiä painottavaa tutkimusotettaan. Vastaavasti yhdysvaltalaishistorioitsija David Burner (1937–2010) tähdentää Making Peace with the Sixtiesissaan (1996) Dylanin yleistä sukupolvivaikutusta, mutta tyypittelee hänet yhtä kaikki ”runoilija-muusikoksi”.

 

Runouspitoisuutta Dylanin kappaleissa ei pidä liioitella. Olisi verraten helppoa luetella niistä ne sangen harvat, jotka ovat vähänkään paksummin poeettisia tai ilmeisimmin litteraareja taikka leimallisimmin lyyrisiä. Toisin sanoen käyttökielisistä popstandardeista miltei kokonaisuudessaan erkanevia. Jonkinlaiseksi tiivistymäksi tällaisestakin kiistatta Dylanin songbookiin sisältyvästä ulottuvuudesta käynee hänen pitkäsoitolleen Bringing It All Back Home (1965) ja ”Like a Rolling Stone” -singlensä (1965) b-puolelle otettu niin sanastoltaan kuin malliltaan pop-objektiksi poikkeuksellisen taide-esinemäinen ”Gates of Eden”. Juuri sitä Goldbergkin eritteli mainitussa artikkelissaan. Tuo raita vain tuskin on kovin edustava luoma edes Dylanin 60-luvun puolivälin tekemisistä, saati hänen koko elämäntyöstään. Jos ”Gates of Eden” on hänen eräänlainen kirjallisuudellisuuskliimaksinsa, tai edes yksi niistä, se ei erityisen hyvin sovi hänen kirjoittajanlaatunsa yleiseen kuvaamiseen. Yhtenä tuntomerkkinä tuossa kvaliteetissa tai karaktäärissä on puhetapojen risteäminen: Grayn (moneen kertaan päivitetyn kirjan) oiva esimerkki oli born again Christian -kauden huuruissa syntyneen ja lähes pelkkää raamatullista sinapinsiemenkuvastoa tursuavan Savedin (1980) ”Solid Rock”, jossa ylevän ajaton ja myyttinen ”sota henkeä vastaan” on käynnissä urbaanin arkisesti ”24 tuntia vuorokaudessa”. Kirjallisuudesta tai lyriikasta ei arvatenkaan sovi tehdä mitään perin kapeaa: totta kai Dylanin vähemmänkin koukeroisille säkeille on löydettävissä kirjallisuudenhistoriallisia vertailukohtia – ja muualtakin kuin Burnerin ja monen muun painottaman, ”antikirjallisista” ja ”ulkokirjallisista” juonteistaan kuulun beat-liikehdinnän piiristä.

 

Dylanin laululyriikoilla on yleisesti tunnustettu mutta usein summittaisesti hahmotettu kyky laajentaa popmusiikin totunnaista aihepiiriä. Ankaraksi saatettuna tämä näkemys vaatii kaventamaan traditiota roimasti ja unohtamaan kymmeniä muita sitä uusiksi muotoilleita singer-songwritereita. Mutta yhtä tärkeää kuin tekstien pystyvyys rajainsiirtelyyn on niiden sitkeä pitäytyminen popin sovinnaismuodoissa. Joku vain töksäyttäisi, että ne nyt ovat levyille prässättyä musiikkia eivätkä (ensisijaisesti) paperille präntättyä kirjoitusta. Mutta enemmänkin pääsee teesittelemään: vaikka niissä on temaattisesti lavea kirjo ja esimerkiksi rytmisesti kiintoisaa kokeilevuutta, muun muassa uskollisuus loppusoinnuille ja kertosäkeelle tai -säkeistölle kiinnittävät ne tiukasti folk- ja blues-pohjaiseen populaariin laulumuotoon. Ruotsin akatemia viittasikin sattuvasti Dylanin ”uusien runollisten ilmausten” sijoittumiseen pohjoisamerikkalaisen laulutraditioon korostaen näin irtiottojen sijaan uutuutta jatkumossa, liikkumavaran hakemista konventioiden piirissä. Siksi esimerkiksi The Guardianin sinänsä varovaiset moitteet palkitsijoiden ilmaisemasta ylimääräisestä selittelytarpeesta eivät osu maaliinsa: https://www.theguardian.com/music/2016/oct/13/pop-lyrics-arent-literature-tell-that-to-nobel-prize-winner-bob-dylan. Ohittamattominta – ja hyvinkin polttavampaa kuin kohostunut kirja- tai taidekielisyys – on Dylanin luomusten läheisyys perinteelle ominaiseen ilmaisuun sekä popissa kukoistukseen puhjenneeseen arki- tai puheamerikkaan.

 

Viimeistään 80-luvun lopulta alkaen Dylan on vaalinut lauluissaan niukkaa, ”Gates of Eden” -teokselle lähes vastakkaista poetiikkaa tai estetiikkaa. Niissä ei tule esiin niinkään ylitsepursuava omaperäisyys vaan perinnetietoinen kurinalaisuus. Tällaisen käsityötaidon hallinta oli välttämätön osa Dylanin läpimurtoa 60-luvun alun folk-musiikkipiireissä, olkoonkin että hän myös hahmottui alusta alkaen sen luovaksi uudistajaksi ja sen perusainesten ja muun materiaalin rohkeaksi, sekatekniseksi yhdistelijäksi. Vuosina 1964–1966 kirjoittamista hallinnut vuolaampi tyyli ja sen eräänlaiset uudet, muunnellut tulemiset 1974–1983, näyttäytyvät tässä vaiheessa uraa pikemminkin poikkeuksina kuin itse pääkutyymina, jonka voi sanoa erottuvan vuosien 1961–1963, 1967–1973 ja 1984–2015 levytyksistä. Usein jännittävintä onkin kuulostella pidäkkeettömän runoilun periodeina tehtyjä traditionaalisimpia töitä (vaikkapa lauluja ”It Takes A Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry” (1965) (nopeine ja hitaine ottoineen), ”Up to Me” (1974) ja ”Angels Flying Too Close to the Ground” (1983)) ja tiukan balladimuodon valtakausiin osuvia ryöpeyksiä tai rapsodisuuksia (esimerkkeinä ”Lay Down Your Weary Tune” (1963), ”Day of the Locusts” (1970) ja ”Series of Dreams” (1989/1991))

 

Dialektiikka huipentuu kahdessa laulussa. 16,5-minuuttinen ”Highlands” (1997) ja lähes 14-minuuttinen ”Tempest” (2012) jatkavat periaatteessa folkbluesperustaisen yksinkertaisen laulumallin variointia, mutta ne viittaavat epäsuorasti myös Dylanin 60-luvun puolivälin ja 70–80-luvunvaihteen artistiikkaan silkalla pituudellaan ja metapoeettisuuteen ulottuvilla ominaisuuksillaan. Samalla ne ovat metriikastaan lähtien ainakin yhtä lähellä vaikkapa Blaken balladeja kuin konsanaan ”Gates of Eden”.

 

Tilanteet vs. tarina

”Runoilija” ei ole ainoa Dylania rasittanut titteli. Hänelle on myös toistuvasti soviteltu epiteettiä ”tarinankertoja”. Tämä arvonimi kuvastaa toisinaan, kuten Donald Brownin American Troubadourissa (2014), jonkinlaista kansatieteellisehköä viestinvientiä, jossa moderni laulaja-lauluntekijä asettuu osaksi bardien ikiaikaista seuraantoa. Joskus taas, kuten Seth Rogovoyn Bob Dylanissa (2009), sillä halutaan pikemminkin tuoda esiin valmius ehtymättömään omintakeiseen sepitteeseen tai ylivertaiseen fabulointiin. Useimmiten se on vain laiska tyypittely – siihen malliin kuin esimerkiksi Bob Batchelorin Bob Dylanissa (2014) sanotaan, että ”Dylan mullisti musiikkiteollisuuden runollisten sanoitustensa ja tarinankerrontakykynsä ansiosta”. Samaa toistavat ohimennen mutta arvovaltaisesti muun muassa Kathleen Mackayn haastattelukoonnos Bob Dylan (2010) ja Martin Strongin diskografia Bob Dylan (2010). Nobel-uutisen jälkeen tarinankertojuutta Dylanissa toitottivat niin viisas The Washington Post (https://www.washingtonpost.com/news/act-four/wp/2016/10/13/the-genius-of-bob-dylans-storytelling/?utm_term=.839573606d85) kuin fiksu Billboard (http://www.billboard.com/articles/columns/rock/7541839/bob-dylan-greatest-story-songs-nobel-prize) ja pöljä CheatSheetkin (http://www.cheatsheet.com/entertainment/bob-dylans-10-greatest-songs-of-all-time.html/?a=viewall). Sitä virttä vain ei käy veisaaminen.

 

Otetaan ensivastamyrkyksi tekijän kommentti. Christopher Sykesin (s. 1945) BBC-dokumentissa Getting to Dylan (1986) saatiin hänet epätavanomaisen puheliaaksi ja kerrankin myös vastaavaiseksi. Mutta taiteilijalle ehdotettu differentia specifica – dokumentaristi-haastattelijan periaatteessa lupaavasti muotoilema kyky säilyttää laulunteon teknisen hallinnan lisäksi ote tarinankerronnan taidosta ja mieliteosta – ei kelpaa: ”Enpä tiedä, montako tarinaa olen kirjoittanut.” Dylan jatkoi, ettei hänen lauluissaan ole tarinamaista alkua, keskikohtaa ja loppua, vaan niissä välähtää ”lyhytjänteisiä juttuja, joita tapahtuu väentungoksessa hyvin nopeasti”. Tämä viisari osoittaa tarinoista pois mutta ei päin runoutta ainakaan yksilöneron keskuslyriikkana, vaan kohti monenkeskisten vuorovaikutusten kirjailua. Muotoilu auttaa viimeistelemään edellisessä osiossa vuollun pointin: jos kirjallisuudellisuudelle suokin sen ansaitseman tilan Dylanin tuotannon ruotimisessa, sen ei pidä syrjäyttää popille ominaisen lyhytsykkeisyyden ja sille lakia säätävän ihmispaljouden ratkaisevuutta. Auktorin auktorisoimaa vierontaa tarinaniskentätulkinnalle ei varsinaisesti tarvittaisi, mutta ei sitä ole syytä tässä pantatakaan eräänä taustatekijänä aiheen käsittelylle. Se tarjoaa etuoikeutetun takeen sijasta välkkyä tulkintatukea.

 

Kaivetaan toisena pohjatietona esiin valikoidut elämäkerralliset seikat. Dylan ei ole niinkään kertonut romaaniharrastuksistaan eikä siis julkaissut itse romaaneja. Hän on toistanut Woody Guthrien (1912–1967) elämäkerrallisen teoksen Bound for Gloryn (1943) merkitystä initiaatioriittinään lauluntekijäksi, julkaissut omat muistelmansa ja pitänyt aina esillä elämänmittaista viehtymystään elokuviin. Hän on itse ohjannut musiikkidokudraaman Renaldo & Clara (1978) sekä osallistunut näyttelijänä niin yhteen BBC:n tv-kappaleeseen (sittemmin tuhoutunut Phlippe Savillen (s. 1930) Madhouse on Castle Street (1963)) kuin myös Sam Peckinpahin (1925–1984) lännenleffaan Pat Garrett & Billy the Kid (1973) ja Richard Marquandin (1937–1987) rockrainaan Hearts of Fire (1987). Itse asiassa Dylan nousi kuuluisuuteen varhaisten New Yorkin kuppilakeikkojensa Chaplin-akteillaan ja muilla estradimanöövereillaan, joiden ansiosta New York Timesin Robert Shelton (1926–1995) luonnehti häntä syyskuussa 1961 ”yhtaikaa koomikoksi ja traagikoksi”, eräänlaiseksi ”maaseutukiertueen vaudeville-näyttelijäksi” viekoittelemassa puolelleen itse paraikaa luomansa ”Manhattan-kabareen” yleisön vuoroin ilveillen ja vuoroin ”kuin hidastetussa filmissä” vakavoituen. Nuori Dylan ei ollut vain ilmiömäinen linssilude ja hanakka amatöörimaalari, vaan hän oli myös täysiverinen esiintymistaiteilija. Ehkei pidä hämmästyä, että hän on tehnyt harvinaista sanoitusyhteistyötä nimenomaan kahden näytelmäkirjailijan, Jacques Levyn (1935–2004) ja Sam Shepardin (s. 1943), kanssa. Jälleen: tämä tausta ei ole välttämätön hänen teostensa rakenteiden ja merkitysten perkaamisessa, mutta se ajaa oman rajatun asiansa enemmän kuin hyvin.

 

Siirrytään itse vanukkaaseen. Dylanin lauluissa ei juhli niinkään esimerkiksi Bruce Springsteenin (s. 1949) tai Tom Waitsin (s. 1949) taidetta vähintäänkin hieman paremmin luonnehtiva tarinankertojuus. Niitä ei liioin sävytä ainakaan läpikäyvästi vaikkapa Leonard Cohenin (s. 1934), Joni Mitchellin (s. 1943), Neil Youngin (s. 1945) tai Patti Smithin (s. 1946) katalogeista ilmeisemmin ja vakuuttavammin hersyvä runollisuus. Eivätkä ne tyypillisesti vedä aforistisuudessa vertoja Warren Zevonin (1947–2003) yksirivislatelusta oman taiteenlajinsa tekeville viisuille. Väitettäköön täten: Dylanin laulunteossa erottuvin karakteristiikka on dramaattista laatua.

 

Vahvasti vuoropuheluun perustuvia kappaleita on viljalti koko tuotannon laajuudelta. Jo debyyttialbumille Bob Dylan (1962) päässyt ensimmäinen julkaistu oma laulu ”Travelin’ New York” (1962) sisältää kaksi tärkeää repliikkiä, joissa musiikkibisneksen portinvartijoilta kuullaan ensin teilaava ja sitten tekopyhästi kehuva kommentti aloittelevan esiintyjän edesottamuksista. Läpimurtolevyn The Freewheelin’ Bob Dylan (1963) ”Bob Dylan’s Blues” ja ”I Shall Be Free” sisältävät tähdellisinä aineksinaan vuorosanoja, siinä missä ”Talkin’ World War III Blues” luottaa kokonaiseen kehysdialogiin sisäisdialogeineen. Vastaavasti The Times They Are A-Changin’in (1964) ”Boots of Spanish Leather” on täysimittainen kaksinpuhelu. Another Side of Bob Dylan (1964) varaa useilla raidoillaan (”I Shall Be Free No. 10”, ”Motorpsycho Nightmare”, ”My Back Pages” ja ”Ballad in Plain D.”) tämän kirjoituskeinon mahdollisuuksiin. Neljän ensimmäisen LP:n pohjalta käy päinsä ynnätä, että dylanilainen dialogi palveli alun perin painotetusti koomisia tarpeita, mutta se sopi hyvin myös vähähymyiseen käyttöön, aivan kuten Shelton totesi artistin lavatyöskentelystä ylisummaan.

 

Dramaturginen ote lauluntekoon kesti mainiosti myös siirtymisen folk-profeetasta pop-ilmiöksi ja rock-tähdeksi. 60-luvun puolivälin vallankumouksellisina juhlituista levyistä Bringing It All Back Home (1965) sisältää kysymys–vastaus-rakenteeseen varaavan rallin ”On the Road Again” ja dialogiahdetun hölkän ”Bob Dylan’s 115th Dream”, Highway 61 Revisited (1965) taas vuoropuheluin ryyditetyn kultti-invektiivin ”Ballad of a Thin Man” ja useita muita repliikkejä hyökyviä teoksia, siinä missä Blonde on Blonde (1966) jatkaa kuviota numeroissaan ”Stuck Inside of Mobile With a Memphis Blues Again” ja ”Fourth Time Around”. Sähköisen kauden vaihtuminen jälleen akustisempaan laulumuotoon ei merkinnyt toimivasta tekniikasta luopumista. John Wesley Harding (1967) käyttää dialogipohjaa esimerkiksi lauluissa ”As I Went Out One Morning”, ”The Ballad of Frankie Lee and Judas Priest” ja ”Drifter’s Escape”, Self-Portrait (1970) perinnepastiššeissaan ”In Search of Little Sadie” ja ”Belle Isle” ja New Morning (1970) tulkintataitodemonstraatioissaan ”Went to See the Gypsy” ja ”Sign on the Window”.

 

70-luvun puoliväliin osuneen ja monesti yhdeksi tekijänsä huippukaudeksi arvioidun jakson avannut Planet Waves (1974) ei tuhlaile vuorosanarakennetta. Se säästyy tiukasti ottaen vain slovarin ”Going, Going, Gone” painokkaaseen c-osaan. Mutta seuraavan pitkäsoiton, Blood on the Tracksin (1975), ”Tangled Up in Blue” ja ”Lily, Rosemary and the Jack of Hearts” ammentavat vahvasti tästä voimavarasta, samoin Desiren (1976) ”Isis”, ”Joey” ja ”Black Diamond Bay”. Tämän jälkeen Dylanin tuotannossa seuraa dialogisuuden tietynasteinen kuiva kausi, vaikka esimerkiksi Street-Legalin (1978) ”Señor”, Savedin (1980) ”Pressing On”, Infidelsin (1983) ”Union Sundown” ja Empire Burlesquen (1985) ”Clean Cut Kid” ottavatkin vauhtia vuorosanoista. Lähestymistapa ilmaantuu vahvemmin mukaan 90-luvulla, alkaen Under the Red Skyn (1990) renkutuksista ”Handy Dandy” ja ”T.V. Talkin’ Song” ja huipentuen Time Out of Mindin (1997) helmiin ”Million Miles” ja ”Highlands”.

 

Uusi vuosituhat todistaa menetelmän pysyvästä käyttökelpoisuudesta Dylanille. Love and Theftillä (2001) sekä ”Tweedle-Dee and Tweedle-Dum” että ”Po’ Boy” satsaavat paljon vuorosanailuun, jota kuullaan muillakin raidoilla. Jos Modern Timesin (2006) panos tähän signatuuriperinteeseen jää ankarimmin laskien laulun ”Nettie Moore” irtorepliikkiin, Tempest (2012) ottaa sen jälleen omakseen etenkin teoksessa ”Tin Angel” mutta muutamissa toisissakin kappaleissaan.

 

Tämä läpijuoksu on rajoittunut soolostudioalbumeihin. Niiden ulkopuolelta voi mainita Dylanin töistä esimerkiksi sellaiset lajityypeissään ansiokkaat ja repliikit keskeisiksi rakenneosikseen ottavat laulut kuin ”I Was Young When I Left My Home” (1961), ”Man on the Street” (1961), ”John Henry” (1962), ”I’d Hate to Be You on That Dreadful Day” (1962), ”Seven Curses” (1963), ”Percy’s Song” (1964), ”Positively 4th Street” (1965), ”Lo and Behold!” (1967), ”Don’t Ya Tell Henry” (1967), ”Call Letter Blues” (1974), ”Caribbean Wind” (1981) ja ”Tweeter and the Monkey Man” (1988).

 

Vuoropuhelun hyödyntäminen lauluissa ei ole suinkaan Dylanin keksintö. Oopperahistorian duetoista juonnettavissa olevan mutta myös kansanmusiikin konventioista kumpuavan populaarimusiikillisen dialogiperinteen soveliaaksi viitepisteeksi tunnistaa populaarin folk-musiikkibuumin synnyttäneen Kingston Trion hittilevytyksen kansanlaulusta ”Tom Dooley” (1958). Toinen kiteytymä on alun perin jiddišin kielellä 1941 tehty (ja sittemmin suomi-iskelmäänkin kotiutunut) newyorkinjuutalainen viisu ”Dona dona”. Se päätyi esimerkiksi folk-suuruuksista suurimpiin ja Dylanille läheisimpiin kuuluneen Joan Baezin (s. 1941) esikoisvinyylille Joan Baez (1960), jolle mahtuivat myös trad.-merkityt dialogirakenteiset luritukset ”John Riley”, ”Mary Hamilton” ja ”Henry Martin”. Virstanpylväiksi kehityksessä voi huoleti laskea minkä tahansa Fred Astairen (1899–1987) yhdessä eri parivokalistin kanssa toteuttamista kappaleista 20–50-luvuilla tai minkä hyvänsä Ella Fitzgeraldin (1917–1996) ja Louis Armstrongin (1901–1971) kaksinlaulun taikka esimerkiksi tavattoman monen duon levyttämän jouluisen ikivihreän ”Baby, It’s Cold Outside” (1944/1949). Poprockin lyötyä läpi mallia sovelsivat esimerkiksi The Shirelles listamenestyksellään ”Foolish Little Girl” (1963) ja The Shangri-Las jymyvedollaan ”Leader of the Pack” (1964). Periaatteessa arkaaisen ja jäykän esilaulajakutsu–kuorovastaus-mallin luontumisesta myös kolmiminuuttisen poprockrypistyksen pohjaksi tarjoaa esimerkin The Whon ”My Generation” (1965).

 

Dylanin erityistä tapaa omaksua dialogi laulujensa ainekseksi ei ole kunnolla selvitetty. Yksi johtolanka voisi olla ilmeisesti skottilaista alkuperää oleva balladi ”The Trees They Grow So High”. Isän ja tyttären vuoropuheluksi hahmottuva laulu päätyi Baezin toiselle levylle Joan Baez, Vol. 2 (1961) nimellä ”The Trees They Do Grow High”. Ensilevynsä vasta seuraavana vuonna julkaiseva – ja Baezin ensi kertaa keväällä 1963 tapaava – Dylan oli jo tässä vaiheessa omaksunut sen konserttiohjelmistoonsa. Hänen kesällä 1967 tallennettu versionsa päätyi lopulta koonnokselle The Bootleg Series Vol. 11: The Basement Tapes Complete (2014) nimenään ”Young But Daily Growing”. Vaihtelevina versioina tunnetun pohjarunon teki aikoinaan tunnetuksi suuri skottipoeetta Robert Burns (1759–1796), joka taas oli Guthrielle esikuva yli muiden. Burns–Guthrie–Dylan-akselista kirjoittavat esimerkiksi Fiona Ritchie (s. 1960) & Doug Orr musiikkihistoriallisessa teoksessaan Wayfaring Strangers (2014).

 

Kansanlaulukaikujen ja runoviittausten kartoituksen tulisi kuitenkin kunnon analyysissa yhdistyä puntarointiin Dylanin omista yrityksistä ottaa haltuun poplaulun lajityyppi ja panna se uuteen uskoon. Tässä avautuisi tilaisuus myös tehdä entistä paremmin oikeutta hänen lyriikoissaan esiin marssivalle tyyppien tai käsitteellisten henkilöiden moneudelle. Cameron Crowe (s. 1957) mainitsee Biograph-levyjulkaisun (1985) oheisvihkosessa osallistuneensa Australiassa naamiaisiin, jossa vastaan harppoi Dylanin lauluista tuttuja hahmoja, kuten Maggien veli (”Maggie’s Farm” (1965)), Louie-kuningas (”Highway 61 Revisited” (1965)), Diplomaatti siamilaisine kissoineen (”Like a Rolling Stone” (1965)), Einstein Robin Hoodin valepuvussa (”Desolation Row” (1965)) ja Saarnaaja 20 paunaa otsikoita rintaansa niitattuna (”Stuck Inside of Mobile With a Memphis Blues Again” (1966)). Dialogirunsauteen istuu luontevasti sankka karaktäärigalleria, jota takavuosina olisi ruodittu esimerkiksi ’roolirunon’ käsitteeseen turvautuen. Dylanin tapauksessa voi ajatella vaudevillea ja kabareeta mutta yhtä lailla vaikkapa Charles B. Lawlorin (1852–1925) säveltämää ja  James W. Blaken (1862–1935) kynäilemää populaarikappaletta ”Sidewalks of New York” (1894), josta Haydn-kvartetin 1901 levyttämässä versiossa kuullaan kahden minuutin aikana useankin hoilottajan laulunpätkiä, eläinimitaatioita, äänitehosteita, torimyyjien huutoja ja vuorosanailua. https://www.youtube.com/watch?v=Hih4zJzHYK8 Ruraaleista folk- ja urbaaneista popmusiikkiaineksista usein talking bluesin kautta koukaten päästiin populaariin lauluun à la Bob Dylan.

 

Populaarimusiikin varhaisiin tutkijoihin kuulunut Chicagon yliopiston sosiaalipsykologi Donald Horton (1910–?)  laittoi ilmiön nykyaikaisen tekstipuolen pakettiin artikkelissaan ”The Dialogue of Courtship in Popular Songs” (1957). Hänen mukaansa amerikkalaisnuorten eniten kuuntelemien laulujen juttelevainen mutta ”tyylitelty ja toisteinen” sinä–minä-toisto kieli niiden päätehtävästä, ”rakastavaisten intiimien keskustelujen dramatisoimisesta”. Laulaja jakoi esimerkillään kuuntelijoille epäsuoria elämännäyttämöohjeita kiperissä lemmenleikkitilanteissa toimimiseksi. Kuinka vain, Hortonin sanoin laulut saattoi ymmärtää ”dialogifragmenteiksi”, muistumiksi todellisista tai palasiksi mahdollisista rupatteluista tai kinasteluista. ”Suhteiden ja tilanteiden” työstössään populaarit kappaleet antoivat vetovoimaisia aineksia ja käteviä välineitä toisen ennakointiin ja itsen käsittämiseen parinmuodostuksen ja aikuistumisen vaativissa riiteissä.

 

Dylania ei pidä pyrkiä irrottamaan liiaksi tästä keitoksesta. Hänen popissaan ulosmitattu riiauksen taikapiiri ja folkia lähellä viihtyneet juuriromantiikka ja aktivistiagitaatio fuusioituivat ja jalostuivat tai palautuivat yleisemmäksi viritysten ja asetelmien tarkkaamiseksi ja purkamiseksi. Vuoropuhelu sopi ahtaimpien kosinta- tai naimapuuhataitojen taikka suorasukaisimmin propagoimisen sijaan ylimalkaan ajattelun liikkeen jäljittelyyn tai kertaamiseen. Kaupunkilainen sattui elämään mainoslauseiden, filmirepliikkien, lehtiklippien, kasuaalikuulumisten ja irtoinformaatioiden runsaudessa. Dialogisista elementeistä tuli tapa vahvistaa ja vaihdella yksinlaulajan ilmaisurekisteriä, lisätä kappaleen leveyttä, kokemuksen myllertyneiden reunaehtojen mukaista uudella lailla todellisuusvastaavaa puhuttelevuutta. Resepti toimi. Vokotteluun ujuttui moniselitteisyyttä, flirttiin pelmahti avaruutta, saarnaamiseen puhaltui ilmaa ja pauhaamiseen piirtyi ilmeiden kirjo. Tämä menettelytapa ja nämä tulokset sointuvat yhteen dylanilaisten teelmien erikoistuntomerkkien kanssa.

 

Lyhyimmin: Dylanin lauluissa ei juuri koskaan vain lauleta vaan aina myös sanotaan. Täytyy valita kuulostelu- ja miettimiskohteeksi jokin niin apokryfinen raita kuin Basement Tapesiltakin (1975) pois pudotettu ”Santa Fé” (1967), jotta onnistuu mieltämään mitäänsanomattomasti laulelevan Dylan-kappaleen. Jo samanhenkiset ”Lay Lady Lay” (1969) ja ”Winterlude” (1970) ääntävät merkitsevästi ja panevat painoja yli ja ohi soljumisensa ja helskyttelynsä. Tässä myös tavataan osatekijä, joka todennäköisesti jakaa yleisöä eniten. Jotkut vierastavat Dylania vasitenkin ylikorostuneen sanomisen (ja alikorostuneen melodisuuden tai vaillinaisen grooven tai jonkin muun sivurooliin jäävän elementin) takia, toiset taas antautuvat kernaasti juuri sen lumoon. Hyvinkin samankaltainen tilanne kohdataan joskus myös paljon musikaalisempien artistien kohdalla, kuten lihavointia säästämättä ja kursivoinnista tinkimättä liidanneen ja määränneen Nina Simonen (1933–2003) tapaus osoittaa. Yleisesti voisi ehdottaa, että monikin laulaja parantaisi juoksuaan kummasti, jos osaisi laulamisen ohessa myös sanoa esittämänsä säkeet. Jonkin Ella Fitzgeraldin tapauksessa se sujuu laulavuuden mitenkään kärsimättä. Toisaalta lienee koko joukko laulajia, joiden kannattaisi säätää sanomista pienemmälle ja antaa laulun virrata vapaammin.

 

Dylan on tunnetuin etenkin syyttävästi puhuttelevista, vannottavista tai höykyttävistä lauluistaan. Vaikka hänen vyöllään on myös liuta tilityksiä (esimerkiksi akselilla ”Restless Farewell” (1964)–”Every Grain of Sand” (1981)), hänen distinktiivisin saavutuksensa on monien korvissa leegio tylytyksiä. Näistä tosin yleensä muistetaan äkkipäätä vain hänen harvoihin listahitteihinsä kuulunut klassikko ”Like a Rolling Stone” (1965). Eikä aina ei palaudu mieleen, että siihenkin sisältyy repliikki (people’d call, say, ”beware, doll, you’re bound to fall”). Laajalti tuttu on myös Van Morrisonin (s. 1945) luotsaaman pohjoisirlantilaisen Them-yhtyeen 1966 menestyksellisesti versioima ”It’s All Over Now, Baby Blue” (1965). Muita piiskanumeroita ovat esimerkiksi ”Don’t Think Twice, It’s All Right” (1963), ”Positively 4th Street” (1965), ”Dirge” (1973), ”Seeing the Real You at Last” (1985), ”Sugar Baby” (2001) ja ”Someday Baby” (2006). Koska kaikissa näissä lyriikan puhuja kuranssaa rakastettuaan, lienee paras myös mainita samaan lajityyppiin kuuluva aseteollisuuskritiikki ”Masters of War” (1963). Näiden vastapainoksi Dylanin puhutteluista yhtä intensiivisiä ovat vetoamiset, kuten vaikkapa lauluissa ”Corrina, Corrina” (1963), ”Mr. Tambourine Man” (1965), ”Dear Landlord” (1967), ”Please Mrs. Henry” (1967), ”Knockin’ on Heaven’s Door” (1973), ”Oh Sister” (1976) ja ”Lord Protect My Child” (1983).

 

Hortonin luettelemat populaarin laulun olemistavat olivatkin ”vetoomus, pyyntö, vaatimus, valitus tai syytös”. Hänen 50-lukulaisen analyysinsa avulla kaikki nämä 16 myöhempää kappaletta ja monta muuta Dylan-vetoa voidaan katsoa ikään kuin pääosin kadonneiden täysdialogien muodollisesti monologisiksi mutta vuorovaikutuksia yhä kantaviksi jäänteiksi. Kuten sanottu, lukuisat muut hänen työnsä sisältävät kuitenkin kokonaisempina säilyneitä fragmentteja moniäänisistä reaalisista tai imaginaarisista, perseptuaalisis-konseptuaalisista törmäämisistä eriseuraisissa porukoissa tai väenpaljouksissa. Kuin varmemmaksi vakuudeksi Dylanin kynästä on joukko keskustelemista itseään käsitteleviä lauluja, etukynnessä ”We Better Talk This Over” (1978), ”Don’t Fall Apart on Me Tonight” (1983) ja ”What Was It You Wanted” (1989).

 

Vuorosanailmiön tunnistaminen auttaa ymmärtämään Dylanin vangitsevuutta ja pohtimaan myös hänen uransa käänteitä. Hänestä ei ollut folk-liikkeen kestomessiaaksi, koska hänelle (valmista) sanomaa kiireellisempää oli sanominen (tai sen tapa, tila ja kyky). Jo Guthrielle omistettu ”Song to Woody” (1962) päättyi säepariin The very last thing that I’d want to do/ Is to say I’ve been hittin’ some hard travelin’ too. Äkkiväärän jälkiviisaasti tulkiten Dylan halusi kuuluisia viimeisiä sanoja hamutessaan pikavauhtia kokeneeksi ja ihailluksi. Mutta kirjaimellisemmin ottaen säepari vain toteaa, että sivuuttamaton osa tekemisissä ja kokemisissa on niiden sanoiksi saattaminen ja hyvä sanominen. Tässä olisi mahdollista perustella näkökantaa, jonka mukaan Dylanin nuorena pasifismin tai antirasismin hyväksi – ja vanhempana milloin sionismin, milloin moralismin, joskus rimaa hipoen ja usein limboillen feminisminkin puolesta – tekemien laulunkirjoitus- ja musikanttipalvelusten yli kipuavat yhteiskunnallisena urotyönä sittenkin kunnostautumiset yleisten ajattelu-, puhe- ja keskustelutaitojen edistämisessä. Tuskin on fania, joka ei olisi yllättänyt itseään halusta pöyhiä jotakin viheliäistä tai amplifieerata jotain riemukasta elämäntilannetta taikka sosiaalista konstellaatiota Dylan-avusteisesti tahi dylanmaisesti. Ei nyt kuitenkaan riehaannuta tässä Hortonin viitoittamille kasvatuksellisille linjoille.

 

Palataan tuokioksi tekijän itseymmärrykseen. Chroniclesissaan Dylan kirjoittaa, että hän erosi monista folk-villityksen viemistä tovereistaan siinä, että hän piti laulajan itsensä esiintuomista vähemmän tärkeänä kuin itse laulun esillepanoa. Omahyväisyyden sijasta tässä terävöityy pätevä pointti: hänen laulutaiteessaan laulu on oma nopea mutta tiheä maailmansa, jossa niin keskenkasvuinen minnesotalaispoika kuin todellisuudentajun kadottava popjumaluus tai vieroksuttu kehäraakki – ja mahdollisesti myös uusiin korkeuksiin korotettu nobelisti – voi olla mitä vain, kunhan soitto soi, oikeat sanat sepitetään ja sanotaan ne niin kuin pitää. Tämän lupauksen Dylan on lunastanut esimerkiksi asettautumalla mainariperheen vanhan äidin osaan loistavan vähäeleisessä monologilaulussa ”North Country Blues” (1964) tai orpolapsen rooliin versioidessaan pystyvästi kantriklassikkoa ”Nobody’s Child” (1990). Kuten Kyra Kyrklund (s. 1951), Gheorghe Hagi (s. 1965), Jari Litmanen (s. 1971), Jaromir Jagr (s. 1972) tai Peter Forsberg (s. 1973), Dylan on osannut hidastaa koko maailman ja pitkittää nautintoa parhaimpien eleittensä ympärillä.

 

Dylan on säilyttänyt kyvyn sanoa asiansa lauluissaan niin, että kuulijat ovat pysähtyneet kuuntelemaan. Luovuttamattomana apuneuvona tässä on ollut taito rakentaa laulut dialogisesti ajattelevaisiksi jopa nonsensen hetkillä: kesällä 1967 levytettyjen The Basement Tapesien (1975) yksi kohokohta on läpeensä vuoropuhelumuotoon rakennettu arkipäiväisyys- ja asiaankuuluvuustutkielma ”The Clothes Line Saga”. Mutta repliikkivaltaisuus ei ole sen tai muiden edellä kronologisesti listattujen enimmäkseen huononlaisesti tunnettujen Dylan-töiden avainpiirre. Myös sukupolvihymnit ”Blowin’ in the Wind” (1963) ja ”A Hard Rain’s A-Gonna Fall” (1963) nojaavat Q&A-struktuuriin. Rock-peruskiveksi mielletty ”Highway 61 Revisited” (1965) taas on silkkaa dialogia, josta koostuvat pitkälti myös Jimi Hendrixin (1942–1970) kuuluisaksi koveroima ”All Along the Watchtower” (1967) sekä yhtä hyvin räjähtävä Levy-yhteistyö ”Hurricane” (1976) ja häikäisevä Shepard-kollaboraatio ”Brownsville Girl” (1986) kuin myös keski-ikäisen tekijän täysosuma ”Dignity” (1989/1994) ja vanhan trubaduurin syystä ylistetty, tuoreinta itsenikkarointia sisältävän kiekon nimibiisi ”Tempest” (2012). Eikä siinä kaikki: aikuistuneen Dylanin mestarinäytteisiin kuuluvan kappaleen ”Shelter from the Storm” (1975) kerto on repliikki, ja sama pätee Nobel-julkistuksen jälkeen kaikkialla raikuneeseen nuoruuden aseistariisuvaan ränttätänttään ”Subterranean Homesick Blues” (1965). Täyttä vuoropuhelua taas on Juho Kuosmasen (s. 1979) elokuvan Hymyilevä mies (2016) jälleen ajankohtaiseksi tekemä varhainen Dylan-topikaali ”Who Killed Davey Moore?” (1963).

 

Plus

Kolme huomautusta on esitetty. Ensiksi: Dylanilla on vähintään samantapainen oikeus tunnustettuun kirjailijuuteen kuin muutamilla muillakin nobelisteilla. Toiseksi: kun juhlitaan Dylanin runollisia saavutuksia popin rajojen avartajana, ei pidä pilata kunnon kemuja liioittelemalla kirjallisuudellisuutta ja unohtamalla tapaa, jolla hänen uudistamansa poplyriikka kuitenkin pysyy poplyriikkana. Kolmanneksi: jos halutaan tavoittaa dylanmaisin piirre hänen lauluntekotaidossaan, kannattaa tähän virkaan sovitella tilannetajuista dramatismia, joka on samalla mitä perinnesidonnaisinta ja mitä omaleimaisinta kerrostumaa hänen taiteessaan.

 

Kaikissa popjutuissa on aina pakko paljastaa omat viehtymyksensä ikään kuin takeena minkäänmoiselle asiantuntemukselle välttämättömäksi katsotusta affekti-investoinnista. Nobel-uutinen nostatti yleiseen jakoon ennen muuta 60-luvun puolivälin vastasähköistyneen Dylanin laulamassa universaaleimmin tunnistettavimpia kanuunatuotoksiaan ”Subterranean Homesick Blues” (1965) ja ”Like a Rolling Stone” (1965). Palkinto oli kuitenkin myönnetty – esimerkiksi Hendrixin, Janis Joplinin (1943–1970) tai Jim Morrisonin (1943–1971) sijasta – hahmolle, joka yhä elää, ja joka on tehnyt nuo viisut sisältävien Bringing It All Back Homen ja Highway 61 Revisitedin jälkeen kokonaiset 30 studioalbumia. Jopa tavallisesti suitsutetut ”Forever Young” (1973) ja (Tampereen yliopiston filosofian professorin Arto Laitisen Nobel-tunnelmissa somejakama) ”Blind Willie McTell” (1983) tuntuivat unohtuneen, kun massiivinen tuotanto litistyi kuuteen kuukauteen yhdeltä kalenterikaudelta ja puoleentusinaan tahtiin kahdelta singleltä.

 

Jo pelkästään siksi tekisi mieli nostaa niiden varjosta suosikkiasemaan vaikka ”One More Weekend” (1970), ”Tough Mama” (1973), ”Up to Me” (1974), ”I and I” (1983), ”Most of the Time” (1989), ”Can’t Wait” (1997), ”Mississippi” (2001) tai ”Narrow Way” (2012). Tai lyödä koko kysymys läskiksi ja äänestää orginelliusodotuksia protestoiden jotain joulu- tai Sinatra-levyjen raitaa taikka sellaisia pahnanpohjimmaisia kuin ”Country Pie” (1970) tai ”Something Is Burning” (1985). Mutta viisaampi taitaa olla iloita siitä, että edes Kaufmanin & Griffinin toimittamaan antologiaan The Outlaw Bible of American Poetry (1999) valittiin Dylanilta aiheestaan huolimatta niinkin epätodennäköinen tapaus kuin yhdessä Johnny Cashin (1932–2003) kanssa loihdittu ”Wanted Man” (1969). Parempi olisi tosin ollut ”Gypsy Lou” (1963).

 

Ollaan tässä uskollisia pääperiaatteelle. Puhtaasti Nobel-palkinnon ja dialogisuuden näkökulmasta voiton saattaisivat viedä kirjallisuusaiheisilla repliikeillä ryyditetyt (Burns-viisteinen) ”Highlands” (1997) ja (Shakespeare-pitoinen) ”Floater (Too Much to Ask)” (2001). Yleisemmin vain kiehtovinta antia Dylanilla ovat tilanteiden hetkelliset mahdollisuudet. Yhdeksi näistä valikoituu hänen uraltaan tuon lokakuussa 2016 ryöstökalastuksen kohteeksi joutuneen kieltämättä mahtavan tuotantovuoden 1965 marraskuussa tehty ja jouluksi julkaistu single tai tarkemmin sen a-puoli. Maestron tiedetään itse olleen innoissaan aikaansaannoksestaan – kuten oli myös esimerkiksi Hendrix – mutta hänen lähimmät neuvonantajansa ja mielipidevaikuttajansa eivät sille lämmenneet. Niinpä kitararockista ei tullut hänen ensisijaista puutarhaansa. Vuoropuhelukuulokulmasta tuo teos ei hetimmiten vaikuta äärikeskeiseltä. Se lunastaa silti lupaukset tässäkin suhteessa, ainakin sikäli kuin siitä saattaa nauttia tavallista mutkikkaampana kolmen henkilön ristiriitatilanteen kehittelynä. Ennen muuta se täyttää runoilija Emily Dickinsonin (1830–1886) vanhan runousmääritelmän: ”Jos luen kirjaa ja se kylmentää koko ruumiini niin, ettei mikään tuli sitä lämmitä, tiedän, että tämä on runoutta. Jos tunnen fyysisesti niin kuin päälakeni tempautuisi irti, tiedän, että tämä on runoutta. Vain tällä tavalla tiedän sen. Onko toista tapaa?”

 

Tuo Dylan-teos on ”Can You Please Crawl Out Your Window?” Se vain ei ole luettava kirja vaan kuunneltava levy tai moniaistinen lava-akti, jossa on sanomisten lisäksi soitteet, tai ne ja liikkeet ja tehosteet. Se voi äkkiarvaamatta kylmentää ja kuumentaa yhtaikaa. Asiaan kuuluu, että kuulija sotkee lyriikan ”hänet” Dylaniin ja arvelee turhamaisuudessaan itseään ”sinäksi” säkeissä ”hän tarvitsee sinua vain keksintöjensä testaukseen” ja ”sinä voit palata hänen luokseen milloin haluat”. Kuunnellessa vakuuttuu, että tämä laulaja-lauluntekijä olisi mennyt hukkaan niin uskollisena protestimaakarina kuin korkeintaan vaimeasti rämisevänä kirjailijana.


Jarkko S. Tuusvuori

”Metafysiikka on syntynyt uudelleen tuhkastaan […] tuoden mukanaan yllättävän ja paradoksaalisenkin vaihtoehdon: realismin,” kirjoittaa Louisa Yousfi[1] vuoden takaisessa Science Humaines -lehdessä. Philosophy Now -lehti julisti vastikään realismin tämän hetken kuumimmaksi filosofiseksi trendiksi [2].


Yksi filosofisen suuntauksen keskeisiä nimiä on Torinon yliopiston teoreettisen filosofian professori Maurizio Ferraris (s. 1956), joka on kirjoittanut viime vuosina useita kirjoja ’uudesta realismista’ (Manifesto del nuovo realismo, Introduction to New Realism, Positive realism ja Emergenza.) Hänen lähtökohtanaan on ollut postmodernin filosofian epäonnistuminen niin todellisuuden määrittelyn kuin sen lupaaman emansipaationkin suhteen. Ferraris pistää toivonsa realismiin: hän uskoo realismin olevan nyt vahvempi kuin sata vuotta sitten ja pystyvän luomaan sillan analyyttisen koulukunnan ja mannermaisen ajattelun välille.


Esitin Ferrarisille muutamia kysymyksiä uudesta realismista sähköpostitse.


Sanna Tuomela (ST): Uusi realismi kritisoi konstruktivismia, mutta sisältää myös postmoderneja ajatuksia. Mitä uusi realismi muuttaa?


Maurizio Ferraris (MF): Postmoderni on oikeutetusti painottanut filosofiaa hajottavana ja muutosvoimana. Sen myötä on kuitenkin korostettu liikaa konstruktivismia (kaikki eivät konstruoi samalla tapaa, eikä kaikki ole konstruoitua), ja sen piirissä on aliarvioitu ihmisille ominaista alistamisen halua. Sen sijaan että postmoderni ajattelu olisi vapauttanut, se onkin luonut pohjaa vallanhalulle ja kriittisen ajattelun nollaamiselle.[3]


ST: Uuden realismin mukaan todiste meistä riippumattoman todellisuuden olemassaolosta on todellisuuden ‘taipumattomuus’, ja se, että hyvin erilaisilla käsiterakenteilla varustetut olennot voivat olla vuorovaikutuksessa samassa todellisuudessa. Riittävätkö nämä perusteiksi?


MF: Olen paraikaa junassa. Junan vaihteet toimivat ilman, että minun käsiterakenteeni tietävät niistä mitään. Juomalasi kaatui tietämättä Newtonista mitään, karkotan minua ärsyttävän kärpäsen, joka taatusti näkee maailman eri tavalla kuin minä ja kuitenkin jakaa saman tilan kanssani. Nämä ovat jokapäiväisiä perusolettamuksia minulle ja miljardeille muille ihmisille, varmasti myös teille!


ST: Sosiaaliset objektit on mielenkiintoinen ja ehkä monimutkaisin olioiden luokka. Sosiaaliset objektit ovat konstruoituja ja ihmismielestä riippuvaisia, mutta eivät kuitenkaan subjektiivisia. Sosiaaliset objektit, kuten raha, avioliitto tai Eurooppa ’kiinnittyvät’ objekteiksi luomalla dokumentteja. Olette todenneet ”Social object = registered act”. Voisitteko lyhyesti selventää mitä sosiaalisilla objekteilla ja ’dokumentaalisuudella’ tarkoitetaan?


MF: Viittaan vastakirjoittamaani artikkeliin ”Terra, mare, web: promemoria per il nuovo millennio”. Sosiaaliset objektit kuten raha, laki, politiikka ja identiteetti perustuvat kirjoitukseen, dokumentteihin. Kirjoitus ja tallentaminen yleensä konstruoivat sosiaaliset objektit (verba volant, scripta manent). Sosiaalisen todellisuuden pohjimmainen luonne koostuu dokumenteista. Tämä dokumenttien valta on ‘dokumentaalisuutta’.


ST: Yhtä objektia voi usein kuvata monin tavoin. Onko mahdollista vangita todellisuuden objektien olemus kielen avulla?


MF: Kieli ei pysty kaikkeen. Voimme miettiä lukuisia erilaisia todellisuuden kuvauksia ja luokitteluja, joihin tiede on meidät totuttanut. Ja esimerkkinä voi toimia Suomea lähinnä oleva suurkaupunki, jota on vuosisadan aikana kutsuttu nimillä Pietari, Petrograd, Leningrad ja taas Pietari. Jotain on muuttunut, mutta perusolemus ei. Tällä olennaisella on hyvin vähän tekemistä kielen kanssa. Kieltä on korostettu liikaa viime vuosisadan filosofiassa, niin analyyttisessa kuin mannermaisessakin.


****


Ehkä alati virtuaalisemmaksi muuttuva elämä ja ilmastonmuutoksen kaltaiset globaalit ongelmat vahvistavat tarvetta konkreettiseen, ihmisestä riippumattomaan todellisuuteen. Ferrarisin lisäksi esimerkiksi saksalainen Markus Gabriel ja ranskalainen Quentin Meillassoux puolustavat realismia. Nykyajan realismiin vaikuttavat vahvasti tämänhetkinen käsitys tieteestä sekä digitaalisuus ja populaarikulttuuri. Jälkipolvet voivat arvioida kuinka iso filosofinen muutos on käynnissä. 


Sanna Tuomela

 

Viitteet

1 Louisa Yousfi, ”Le retour du réel.” Sciences Humaines: La philosophie aujourdhui. No 279, mai 2015.

2 Rick Lewis, “Keeping It Real”, Philosophy Now. Issue 113 April/May 2016. Verkossa: https://philosophynow.org/issues/113/Keeping_It_Real

3. Ferrarisin mukaan radikaali postmodernismi on nähnyt todellisuuden valtarakenteena, jolla on tarkoitus hallita ja manipuloida yksilöitä.

 

Philosophy Now’n New Realism-teema luettavissa verkossa: https://philosophynow.org/issues/113



Vuonna 1873 perustettu Suomen Filosofinen Yhdistys (SFY) koki alkuvuodesta liki historiallisen muutoksen. Helmikuisessa hallituksen kokouksessa yhdistyksen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin professori Sami Pihlström. Pihlström toimii Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan uskonnonfilosofian professorina sekä teoreettisen filosofian dosenttina ja on toiminut SFY:n hallituksessa muissa rooleissa jo keväästä 1996. Pihlström seuraa pitkäaikaista edeltäjäänsä, vuodesta 1975 yhdistystä luotsannutta Ilkka Niiniluotoa. Varapuheenjohtajaksi valittiin tieteenfilosofi, vanhempi akatemiatutkija Kristina Rolin.

 

Millaisena vastavalittu puheenjohtaja näkee yhdistyksen tulevaisuuden?

 

”Toiminnan ytimessä pysyvät julkaisu- ja esitelmätoiminta; pysymme varmasti jossain mielessä aika perinteisenä tieteellisenä seurana emmekä uudistu hätiköidysti. Mutta toisaalta on aika kehittää esimerkiksi kokoustoimintaa niin, että ainakin osa kokouksista saataisiin striimattua nettiin - tällaista on jo suunniteltu.”

 

Toiminnan kehittäminen painottuu muutoinkin verkkoon. Jo Niiniluodon puheenjohtajakauden lopussa avattiin SFY:n uudet sivut. Lisäksi tuore puheenjohtaja kertoo yhdistyksessä pohdittavan aktivoitumista nopeasti kehittyvän open accessin eli avoimen julkaisemisen saralla. Hidasteena on budjetin pienuus: ”SFY toimii pienellä budjetilla ja pääosin jäsenmaksujen ja julkaisutoimintaan saatavan valtionavustuksen varassa.” Monien muiden yhdistysten tavoin Pihlström kertoo SFY:ssä pohdittavan, kuinka saada uudet sukupolvet, opiskelijat, mukaan yhdistykseen. ”Jäsenhankintakampanja on yksi mahdollisuus.”

 

Muutoksiin liittyen Pihlström päätyy pohtimaan kehittämisen ja uudistamisen funktioita: ”SFY ei ehkä uudistu kaikkein nopeinta mahdollista vauhtia, mutta on toisaalta hyväkin, että yhteiskunnassa (ja akateemisessa maailmassa) on yhä sellaisia toimijoita, joita ei uudisteta liian hätäisesti pelkän uudistamisen itsensä vuoksi. Hiukan verkkaisesti muuttuvana, jossain määrin konservatiivisena yhdistyksenä SFY voi myös olla arvokas vastavoima jatkuvassa muutoksessa ja nykyisten leikkausten ja irtisanomisten aikana jopa jonkinmoisessa kaaoksessa elävälle yliopistolaitoksen nykytilalle.”

 

Filosofian ja filosofin roolit

Pihlström näkee filosofialla olevan keskeinen asema sivistysyliopiston ytimessä, ja tätä asemaa SFY pyrkii edelleen Pihlströmin johdolla tukemaan ja vahvistamaan. ”On niin ikään itsestään selvää, että filosofialla tulee olla kiinteät yhteistyösuhteet koko tiedekenttään. Teemme voitavamme etenkin humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta koskevan keskustelun ja ymmärryksen lisäämiseksi yliopisto- ja yleisemmin koulutusmaailmassa ja koko yhteiskunnassa. Yksi yhdistys ei voi tässä tehdä kovin paljon, mutta on kaikkien yhteisellä vastuulla puolustaa näitä aloja akateemisessa maailmassa, jossa resurssit niukkenevat.”

 

Haastattelun lopuksi Pihlstöm äityy vielä miettimään omaa rooliaan isojen saappaiden täyttäjänä:


”Yhdistyksen monet aiemmat puheenjohtajat, kuten Eino Kaila, G.H. von Wright ja Ilkka Niiniluoto, ovat olleet yhteiskunnassa laajalti näkyviä julkisia intellektuelleja. Oma profiilini on tietenkin vähemmän näkyvä, enkä tavoittele SFY:lle mitään lisääntynyttä mediajulkisuutta, mutta akateemisen maailman sisältä käsin pyrin kehittämään SFY:tä niin, että sen sitoutuminen filosofian yhteiskunnallisen ja koulutuksellisen aseman vahvistamiseen säilyy toiminnan ytimessä.”

 

SFY:n verkkosivut: www.filosofinenyhdistys.fi


Mikko Kangassalo & portaalin toimitus


Filosofi ja psykologi Lauri Matias Rauhala kuoli Helsingissä 101-vuotiaana 5.4.2016. Hän oli syntynyt 13.9.1914. Opettajiensa Erik Ahlmanin ja Sven Krohnin rinnalla Rauhala oli filosofisen antropologian perinteen ja fenomenologis-hermeneuttisen filosofian tärkeimpiä suomalaisia edustajia 1900-luvulla. Lisäksi hän oli ihmistutkimuksen ja ihmistyön vaikutusvaltaisimpia suomalaisia teoreetikkoja niin psykologiassa, filosofiassa kuin kasvatus- ja hoitotieteissäkin. Ajattelijana ja ihmisenä häntä luonnehtivat harvinaislaatuinen valoisuus ja kannustavuus sekä intellektuaalinen rohkeus, valmius määrätietoisesti mutta hienotunteisesti puolustaa omia ajatuksiaan ja jatkuva avoimuus uusille ideoille. Nämä piirteet yhdessä laajan kirjallisen tuotannon kanssa tekivät Rauhalasta useiden tutkijasukupolvien oppi-isän ja innoittajan.

 

Opiskelua rintamalla

Syvästi sivistyneen herrasmiesajattelijan lähtökohdat olivat vaatimattomat ja opintie pitkä ja vaiheikas. Pohjois-Pohjanmaan Sievissä maanviljelijäperheen yhdentenätoista lapsena syntynyt Lauri menetti äitinsä jo muutaman vuoden iässä. Kasvuympäristöä leimasi körttiläisen herännäisyyden koruton henki. Laurin hyvä lukupää huomattiin varhain, mutta oppikouluun ei tuohon aikaan kustannuksien ja välimatkojen vuoksi maaseudulta kovinkaan helposti lähdetty; kansakoulun oppimäärän jälkeen oli jatkettava kotitalon töissä. Tilaisuus jatkaa opintoja tarjoutui vasta aikuisuuden kynnyksellä, kun Lauri hyväksyttiin Kajaanin seminaariin kansakoulunopettajan koulutukseen. Humanistisia aineita ja yleissivistystä painottanut opettajakoulutus tarjosi ensikosketuksen kasvatustieteeseen ja psykologiaan ja myös muun muassa Johann Friedrich Herbartin ja William Jamesin kasvatusfilosofiaan. Kansakoulunopettajan ura jäi kuitenkin talvisodan kynnyksellä vuonna 1939 valmistuneella Rauhalalla muutaman viikon mittaiseksi: liikekannallepanon myötä koulut otettiin sotilaskäyttöön ja miehet passitettiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin.


Rauhalan toinen maailmansota kesti viisi vuotta – välirauhakin kului asevelvollisena – mutta sodan arkea pehmensivät jatkosodan loppuvaiheessa esikuntatyö ja talousupseerin tehtävät. Päätös opiskelun jatkamisesta lujeni sota-aikana ja jo asemasodan luppoaikana ja lomilla Rauhala alkoi määrätietoisesti tenttiä kasvatustieteen arvosanoja Helsingin yliopistoon professori J. A. Hollolle (1885–1967). Kotiutuessaan rintamalta syyskuussa 1944 Rauhala alkoi voimiaan säästelemättä urakoida kasvatustieteen opintoja Helsingissä. Opintojen sivussa oli kirittävä umpeen myös koulusivistyksen aukot, esimerkiksi välistä jäänyt ylioppilastutkinto täytyi suorittaa.


Sodanjälkeisinä opiskeluvuosina syttyi Rauhalan kestävä rakkaus filosofiaan Eino Kailan (1890–1958) legendaarisilla luennoilla. Kailan tärkeimpänä viitekehyksenä oli Wienin piiri, jonka filosofiakäsityksen hän oli sotienvälisenä aikana juurruttanut myös Suomeen. Loogisten empiristien tieteellisen filosofian ohjelmaan Kaila kuitenkin säilytti tietyn etäisyyden ja tavoitteli opetuksessaan kokonaisvaltaisempaa filosofiakäsitystä. Rauhalalle Kaila näyttäytyi ennen kaikkea vanhan ajan suurpiirteisen sivistyneenä, muodollisia raja-aitoja väheksyneenä humanistina. Kailan opetuksessa painottui myös psykologia, joka vuoteen 1946 kuului Helsingissä filosofian oppituolin alaisuuteen. Psykologian Rauhala päätyikin valitsemaan pääaineekseen, ennen muuta työllistymistä silmällä pitäen. Rauhalan psykologian kandidaatin tutkinto valmistui Kailan oppilaiden Kai von Fieandtin (1909–2000) ja Arvo Lehtovaaran (1905–1985) johdolla vuonna 1949. Pro gradu -työn toisena tarkastajana oli käytännöllisen filosofian professori Erik Ahlman (1892–1952), jonka Max Schelerin arvofenomenologiasta vaikuttuneesta elämän-, arvo- ja kulttuurifilosofiasta muodostui sittemmin Rauhalalle tärkeä suunnannäyttäjä.


”Nikkilän herätys”

Vuosi 1949 oli Rauhalan elämässä muutenkin merkittävä: hän solmi lähes 70 vuotta kestäneen avioliiton Esteri Kankaanpään (s. 1918) kanssa ja työllistyi Suomen ensimmäiseen sairaalapsykologin virkaan Nikkilän mielisairaalaan. Nikkilän vuodet 1949–1955 muodostuivat Rauhalan ajattelulle käänteentekeviksi; myöhemmin hän puhui kokemuksistaan erityisenä ”Nikkilän herätyksenä”. Vaikka psykiatrien joukossa oli Oscar Parlandin (1912–1997) kaltaisia humaaneja ja edistyksellisiä lääkäreitä, psykiatrian keskeisiin hoitomenetelmiin lukeutuivat vielä tuolloin sähköshokit ja rauhoittavat lääkitykset. Jonkin verran tehtiin myös pahamaineisia lobotomioita.


Ajan positivistis-behavioristisen tieteenihanteen mukaisesti sairaalapsykologin tehtävä ymmärrettiin ensisijaisesti potilaiden diagnostisena testaamisena. Testausmenetelmät olivat osin kyseenalaisia: Rauhalan vuonna 1953 valmistunut psykologian lisensiaatintyö osoitti empiirisen otannan pohjalta suositun Szondi-persoonallisuustestin kyvyttömyyden erottaa sairaalan potilaita diagnostisesti sairaalan henkilökunnasta ja ulkopuolisesta verrokkiryhmästä. Behavioristisen psykologian ongelmiin Rauhala törmäsi myös vuonna 1954 opintomatkallaan Lontoon psykiatriseen Maudsley-instituuttiin. Siellä hän seurasi maailmankuulun Hans Eysenckin (1916–1997) tutkimusryhmän työtä, jossa tutkimusaineistoksi kelpuutettiin ainoastaan tilastoitava testidata, ja esimerkiksi testattavien kuvaukset omista mielentiloistaan olivat merkityksettömiä. Kaikki tämä sai Rauhalan epäilemään kvantitatiivis-tilastollisen diagnostiikan ja vallitsevan psykiatrisen tautiluokituksen mielekkyyttä henkisesti häiriintyneiden ihmisten konkreettisessa auttamistyössä. Teoreettista pohjaa epäilyksille tarjosi 1950-luvun alussa Suomeenkin rantautunut psykoanalyysi, erityisesti C. G. Jungin syvyyspsykologia. Lontoon-matkansa aikana Rauhala kävi itsekin läpi jungilaisen analyysin.


Lontoosta paluun jälkeen Rauhala jätti sairaalapsykologin työn ja toimi kliinisenä psykologiana Työterveyslaitoksella ja psykologian lehtorina Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. 1950-luvun lopulla kypsyi oma teoreettinen lähestymistapa, jonka lopputuloksena syntyi kirjallisen uran avannut Mitä psykoterapia on ja kuka sitä tekee (1961).


Rauhalan teos asettui hänen tietämättään osaksi laajempaa kansainvälistä medikalisaatio- ja behaviorismikriittistä suuntausta. Psykoterapeuttisen auttamisen ei-medikaalista, tapauskohtaista ja merkitys- ja kokemuskeskeistä luonnetta korostaneen esikoisteoksen ilmestymisvuosi oli mielensairauden uudenlaisen ymmärtämisen käännekohta. Vuonna 1961 ilmestyivät Michel Foucault’n ”hulluuden” käsitteessä uudella ajalla tapahtuneita muutoksia ja modernin mielisairauden käsitteen syntyä tarkastellut Folie et déraison sekä mielisairauden käsitettä suoraan arvostellut Thomas Szaszin The Myth of Mental Illness. Niin ikään vuonna 1961 perustettiin Yhdysvaltain humanistisen psykologian yhdistys, joka Carl Rogersin ja Abraham Maslow’n johdolla pyrki muotoutumaan psykologian ”kolmanneksi voimaksi” behaviorismin ja psykoanalyysin rinnalle. Rauhalan tavoin yhdistys painotti holistista, tavoite- ja mielekkyysorientoitunutta ihmiskäsitystä.


Rauhala ei kuitenkaan omaksunut varsinaisen ”antipsykiatrisen” liikkeen radikaaleimpia kantoja eikä humanistisen psykologian poikimaa kaupallistunutta self-help-ajattelua. Lääkityksellä ja muilla psykiatrisilla auttamismuodoilla on oma ilmeinen paikkansa osana häiriintyneen auttamista, vaikka kokonaisvaltainen ja tapauskohtainen ihmistyö ei Rauhalan mallissa voikaan palautua niihin. Yksilön ainutkertaisuuden korostaminen ei kuitenkaan tarkoita kaupallisten itsensäkehittämisoppaiden usein markkinoimaa atomistista, yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta viitekehyksestä piittaamatonta individualismia.

 

Filosofian parissa

Ammatillinen suuntautuminen psykologiaan ei saanut Rauhalaa hylkäämään filosofiaa, päin vastoin. 1950-luvulla Rauhalan filosofiaharrastus jatkui osallistumisena fysiologian professori Yrjö Reenpään (1894–1976) Heidegger-luennoille ja Suomen Filosofisen Yhdistyksen kokouksiin. Lisäksi hän otti osaa muun muassa Uuno Saarnion (1896–1977) ja Raili Kaupin (1920–1995) johtamaan Helsingin kaupunginkirjaston filosofisen kerhon toimintaan. Esikoiskirjan ilmestymisen jälkeen Rauhalalle tarjoutui mahdollisuus palata akateemisen filosofian pariin. Turun yliopiston filosofian professori Sven Krohn (1903–1999) rohkaisi häntä etsimään työlleen filosofista perustaa fenomenologis-hermeneuttisesta lähestymistavasta, jonka Krohn katsoi läheisesti kytkeytyvän Rauhalan jo omaksumiin lähtökohtiin. Rauhala otti haasteen vastaan ja rahoitti tilapäistöillä suurimman osan 1960-lukua kestäneen väitöskirjatutkimuksensa, jonka hän toteutti osittain Krohnin ympärillä toimineen Turun fenomenologisen piirin puitteissa. Lopputuloksena syntyi vuonna 1969 fenomenologista intentionaalisuuskäsitettä ja jungilaista syvyyspsykologiaa yhtenäiseksi teoreettiseksi malliksi tietoisen kokemuksen tiedostamattomasta syntyprosessista yhdistelevä Intentionality and the Problem of the Unconscious. Väitöskirja sai osakseen kiittävää vastaanottoa myös kansainvälisillä foorumeilla. Se toimikin lähtökohtana joukolle 1970-luvun alussa ilmestyneitä kansainvälisiä artikkeleita, jotka esittelivät Rauhalan ajatusta psykoanalyysin tulkinnallisesta ja ymmärtämistä tavoittelevasta luonteesta, jonka teoreettiseksi ”metatieteeksi” soveltuu fenomenologis-hermeneuttinen filosofia.


Varsinaista akateemista virkauraa filosofina Rauhala ei kuitenkaan enää luonut. Hän sai filosofian dosentin arvon vuonna 1970 ja toimi eläköitymiseensä saakka soveltavan psykologian apulaisprofessorina Helsingissä 1976–1980. Jälkikäteen katsoen hän näki akateemisten hallintovastuiden ja julkaisupaineiden välttämisen ajattelunsa kannalta yksinomaan hedelmällisenä, ja erityisesti eläkkeelle jääminen antoi hänelle vapaat kädet kehittää omaa teoreettista hankettaan haluamaansa suuntaan. Hän osallistui kuitenkin tavan takaa lehtikirjoittelun muodossa tiedemaailman ajankohtaisiin keskusteluihin ja säilytti elävän yhteyden myös akateemisen psykologian ja filosofian toimijoihin.


Situationaalinen säätöpiiri

Rauhalan kypsä ajattelu keskittyy luonnostelemaan holistista ja dynaamista – kartesiolaisen dualismin ja fysikalistisen monismin sijaan ”monopluralistista” – mallia ihmisen olemisesta usean toisiinsa palautumattoman mutta toisistaan riippuvaisen olemispuolen keskinäisenä, alati elävänä ja kehkeytyvänä yhteispelinä. Hänen tärkeimpänä käsitteellisenä innovaationaan nähdään usein situationaalisen säätöpiirin malli, jonka hän esitteli ensimmäisen kerran vuonna 1973. Husserliin ja Heideggeriin nojaten Rauhala kuvaa ihmisen tajunnallisuutta tarkoittavana, intentionaalisena suuntautuneisuutena merkitykselliseen maailmaan, joka kohdataan aina jossakin eksistentiaalisessa tilanteessa, situaatiossa. Situaation tekee mielekkääksi siihen kuuluva mielekkyystausta tai  konteksti – Heideggerin käsittein ”esiymmärtäneisyys” (Vorverständnis) – joka on tietyn edeltävän valikoitumisen tulosta: tiettyyn aikakauteen, kulttuuriin, kieleen, yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen ja koulutustasoon valikoitunut ihminen kohtaa maailman tiettyä taustaa vasten. Tämä tausta on ”säätöpiiri”, hermeneuttinen tulkintahorisontti, joka säätelee ja määrittää tapaa, jolla maailman mielekkyys ihmiselle hänen nimenomaisessa tilanteessaan jäsentyy.  Jokainen eletty mielekkyystilanne on viime kädessä ainutkertainen, myös henkisessä ”häiriössä”, jolla Rauhala ei tarkoita poikkeamaa kiinteästä normista vaan funktionaalisesti epäsuotuisaa, köyhää tai vahingollista kokemisen tai käyttäytymisen tapaa. Esiymmärtäneisyys ei kuitenkaan ole lukkoon lyötyä vaan muokkautuvaa: ajankohtainen kokemus tarjoaa aina periaatteessa mahdollisuuden reflektoida omaa kokemista suuntaavia lähtökohtia, jolloin ne voivat myös muokkautua ja uudistua ja vastaavasti avata uudenlaisia mielekkään kokemisen muotoja. Juuri tämänkaltaisen hedelmällisen hermeneuttisen prosessin käynnistäminen on psykoterapeuttisen auttamisen tavoite.


Myöhemmin situationaalisen säätöpiirin malli täsmentyy Rauhalan kuuluisaksi kolmikantaiseksi ihmiskäsitykseksi tajunta-keho-situaatio. Tajunta on ihmisen olemispuoli, jossa hän suuntautuu tarkoituksiin ja merkityksiin. Keho on hänen olemisensa orgaanis-aineellinen puoli. Situaatio on ihmisen kosketuspinta maailmansa kanssa, hänen sijoittumisensa ympäröivään todellisuuteen ja sen suhteisiin. Se muodostuu erilaisista komponenteista, joista osa on kohtalonomaisia (luonnollisten olosuhteiden, maantieteen, perimän ja fysiologian säätelemiä, kulttuurisia, yhteiskunnallisia), osa taas omien vaikutusmahdollisuuksien piirissä (koulutus ja sivistys, sosiaaliset ja perhesuhteet, kodin ja työpaikan valinta, sosioekonomisen aseman kehitys ja niin edelleen.). Näistä tekijöistä rakentuu ainutkertainen tilanne, joka voi yksilön ja hänen ympäristönsä kannalta olla enemmän tai vähemmän suotuisa. Situationaalinen säätöpiiri ihmisen kokonaisen olemisen dynamiikkana muotoutuu näiden olemispuolten välisissä vuorovaikutussuhteissa, jotka eivät ole yksisuuntaisen kausaalisia tai determinoivia. Asian voi nähdä pikemminkin vastavuoroisena mahdollistamisena: ihmisen olemisulottuvuudet mahdollistavat toinen toisensa ja toteutuvat ainoastaan tässä yhteispelissä.


Tämä kolmikantainen jäsennys mahdollistaa myös ihmistyön tehtäväkentän erittelyn. Huonosti voivaa tai oirehtivaa ihmistä voidaan auttaa situaatioon kohdistuvalla työllä (sosiaalityö, ympäristönsuunnittelu, arkkitehtuuri) tai kehoon kohdistuvalla työllä (terveydenhoito, fysioterapia), kun taas psykoterapia on yleisnimi tajuntaan kohdistuvalle auttamiselle. Siksi psykoterapian keskeinen ongelma on nimenomaan merkityksen ongelma. Filosofisesti olennaisinta Rauhalan dynaamisessa kolmikantamallissa on modernien ihmiskäsitysten reduktionististen taipumusten torjuminen. Siinä missä saksalainen idealismi ja sen perilliset olivat taipuvaisia redusoimaan muut olemispuolet tajuntaan, marxilainen perinne yhteiskunnallisten suhteiden valossa ymmärrettyyn situaatioon ja eliminatiivinen materialismi fysiologis-biologiseen olemiseen, kolmikantainen monopluralismi varjelee ihmisenä olemisen palautumatonta monitahoisuutta. Tämä yhtenäinen mutta sisäisesti heterogeeninen monitahoisuus on ihmisen ainutkertaisen tilannesidonnaisuuden ontologinen edellytys.


Rauhalan vuosisataa, joka käy pitkälti yksiin 1900-luvun kanssa, ei voida filosofisesti luonnehtia erityisen rauhalalaiseksi vuosisadaksi. Transsendentaalisen ja absoluuttisen idealismin ja historiallisen materialismin ihmiskäsitykset ovat ohittaneet suosionsa huipun, mutta fysikalistinen ihmiskäsitys elää voimansa päiviä erityisesti neuropsykologian ja keinoälytutkimuksen muodossa. Aika näyttää, millaiselle ymmärrykselle ihmisestä tulevaisuus kuuluu, ja onko Kantista ja Feuerbachista lähtevä ihmisen asettaminen filosofian keskiöön ylipäätään väistymässä posthumanismin tieltä. Oman ajan valtavirtojen ulkopuolelle jääminen niin psykologiassa kuin filosofiassa alleviivaa kuitenkin Rauhalan omaperäisyyttä ja omapäisyyttä, hänen rooliaan särönä ja haastajana ihmistieteen diskursseissa. Rauhalan ajattelu mainitaan usein humanistisena psykologiana, psykologian filosofiana, filosofisena antropologiana, fenomenologiana tai hermeneutiikkana – se on näitä kaikkia olematta mitään niistä jäännöksettä tai dogmaattisesti. Rauhalan tavoitteena oli alusta lähtien itsenäisen teoreettisen äänen ja paikan löytäminen. Nähtäväksi jää, saako juuri tämä epäajanmukaisuus ja lokeroitumattomuus hänet jonakin päivänä näyttäytymään filosofisena edelläkävijänä.


Jussi Backman



Rauhalan tärkeimpiä julkaisuja                

Tutkimus Szondi-testin skitsofrenian syndromatiikan pätevyydestä. Psykologian lisensiaatintyö. Helsingin yliopiston Psykologian laitos, Helsinki 1953.

On the Validity of Szondi’s Syndromatics of Schizophrenia. (Reports from the Psychological Institute, University of Helsinki, 3.) University of Helsinki, Helsinki 1956.

Über die Validität von Szondis Syndromatik der Schizophrenie. Schweizerische Zeitschrift für Psychologie und ihre Anwendungen. Vol. 17, No. 3, 1958, 174–197.

Mitä psykoterapia on ja kuka sitä tekee. (Syvyyspsykologinen sarja, 1.) Gummerus, Jyväskylä 1961.

Intentionality and the Problem of the Unconscious. Filosofian väitöskirja. (Turun yliopiston julkaisuja, B 110.) Turun yliopisto, Turku 1969.

Die Seinsfrage in der sog. neueren Psychosomatik. (Turun yliopiston julkaisuja, B 118.) Turun yliopisto, Turku 1970.

Man – the Philosophical Conception and Empirical Study. Journal of Analytical Psychology. Vol. 15, No. 2, 1970, 148–154.

Psykoanalyysin hermeneuttinen tieteenfilosofia. (Turun yliopiston filosofian laitosten julkaisuja, 2/1972.) Turun yliopisto, Turku 1972.

The Hermeneutic Metascience of Psychoanalysis. Man and World. Vol. 5, No. 3, 1972, 293–297.

The Myth of Mental Illness. Psychiatria Fennica. Vol. 3, 1972, 107–116.

C. G. Jung: Hänen keskeiset teoreettiset ja psykoterapeuttiset käsityksensä sekä niiden tämänhetkinen arviointi, esitetty Psykiatrian klinikan seminaarissa 26.1.1972. (Folia psychiatrica Aboensia, 4/1.) Turun yliopisto, Turku 1972.

Situationaalinen säätöpiiri psyykkisissä häiriöissä ja psykoterapiassa. (Helsingin yliopiston keskussairaalan psykiatrian klinikan julkaisusarja, 23.) Psychiatria Fennica, Helsinki 1973.

The Basic Views of C. G. Jung in the Light of Hermeneutic Metascience. The Human Context. Vol. 5, No. 2, 1973, 254–267.

The Regulative Situational Circuit in Psychic Disturbance and Psychotherapy. Teoksessa Studia philosophica in honorem Sven Krohn septuagesimum annum complentis 2.V.1973. (Turun yliopiston julkaisuja, B 126.) Turun Yliopisto, Turku 1973, 157–176.

Wissenschaftsphilosophie der Tiefenpsychologie. Zeitschrift für Analytische Psychologie und ihre Grenzgebiete. Vol. 4, No. 2, 1973, 79–93.

Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa. (Prisma-tietokirjasto, 35.) Weilin & Göös, Helsinki 1974.

C. G. Jung and European Culture. The Human Context. Vol. 6, No. 1, 1974, 254–255.

The Existential Analysis of Anxiety and Its Implications for Clinical Psychology. Psychiatria Fennica. Vol. 5, 1974, 191–200.

Filosofinen orientoituminen psykosomatiikan ongelmaan. Helsingin yliopisto, Helsinki 1976.

Ihmistutkimuksesta eksistentiaalisen fenomenologian valossa. (Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston julkaisuja, 3/1978.) Helsingin yliopisto, Helsinki 1978.

Merkityksen ongelma psykologiassa ja psykiatriassa. (Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston julkaisuja, 8/1981.) Helsingin yliopisto, Helsinki 1981.

The Problem of Meaning in Psychology and Psychiatry. Teoksessa Studien zur Werttheorie – Studies in the Theory of Value – Études sur la théorie des valeurs, 5. Toim. I. Korte-Karapuu & A. Siitonen. (Turun yliopiston julkaisuja, B 155.) Turun yliopisto, Turku 1981, 87–114.

Ihmiskäsitys ihmistyössä. Gaudeamus, Helsinki 1983.

Jooga-meditaatio ja psyykkisten häiriöiden problematiikka. (Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston julkaisuja, 4/1983.) Helsingin yliopisto, Helsinki 1983.

Humanistinen psykologia. Yliopistopaino, Helsinki 1990.

Henkinen ihmisessä. Yliopistopaino, Helsinki 1992.

Tajunnan itsepuolustus. Yliopistopaino, Helsinki 1995.

Ihmisen ainutlaatuisuus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.

Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä. Yliopistopaino, Helsinki 2005.

 

Verkossa:

Hankamäki, Jukka, Lauri Rauhala: suomalaisen filosofian grand old man tekee uusia avauksia. niin & näin 2/2006, 16–21. http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn062-03.pdf

Koski, Tapio, Keskustelu Lauri Rauhalan kanssa. niin & näin 2/2006, 22–29. http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn062-04.pdf

Tökkäri, Virpi (toim.), Kokemuksen tutkimus, V: Lauri Rauhala 100 vuotta. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2015. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-310-969-8

Rauhalan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa 7.5.2016: http://www.hs.fi/muistot/a1306040275410

Heikki Vuorila: In memoriam Lauri Rauhala. http://filosofiklubi.blogspot.fi/2016/04/in-memoriam-lauri-rauhala-1391914-542016.html


Filosofia on kadottanut suuntansa. Akateemisena oppiaineena filosofialla ei ole mitään annettavaa yhteiskunnalle. Näin väittävät filosofit Robert Frodeman ja Adam Briggle. Ovatko asiat todella näin huonosti?


Pohjois-Texasin yliopistossa työskentelevät filosofit Robert Frodeman ja Adam Briggle esittävät vastikään New York Timesin verkkosivuilla julkaistussa kolumnissaan, että akateeminen filosofia on menettänyt elinvoimansa. Voimat alkoivat itse asiassa hiipua jo kauan sitten, 1800-luvun lopulla, filosofian institutionaalistuttua ja ajauduttua yliopistojen suojiin. Frodeman ja Briggle katsovat, että ennen kuin filosofiasta tuli akateeminen oppiaine, filosofit olivat vapaita ajattelemaan ja sanomaan mitä halusivat. He ottivat rohkeasti kantaa moraalisiin kysymyksiin ja heidän asiantuntemuksensa kattoi koko inhimillisen elämän kirjon. Filosofit rakastivat viisautta ja tahtoivat myös näyttää sen.


Nyttemmin, kun filosofia on – Bruno Latourin sanoin – ”puhdistettu”, istutettu osaksi yliopistomaailmaa, se on samalla riisuttu kaikesta tosielämän kannalta merkityksellisestä. Luonnontieteitä matkiessaan filosofiasta on tullut mekaaninen työkalu, jonka avulla analysoidaan sanoja ja argumentteja, aivan kuten luonnontieteissä analysoidaan vaikkapa geenejä ja kemikaaleja. Filosofit eivät enää ole kiinnostuneita siitä, mikä on hyvää tai oikein, ainoastaan oman nokkeluutensa osoittamisesta. He rakastavat enemmän omaa älyään kuin viisauden tavoittelua.


Frodemanin ja Brigglen mielestä filosofiaa ei olisi koskaan pitänyt pakottaa akateemisen tieteen muottiin yhdeksi erityistieteeksi muiden joukossa. Jotta filosofia voisi olla merkityksellistä, sitä on voitava harjoittaa vapaasti missä ja milloin tahansa, yliopistomaailman konventioista ja tieteiden rajoista välittämättä. Frodeman ja Briggle näkevät tietyn ”likaisuuden” aidon filosofisen ajattelun välttämättömänä vaatimuksena. Heidän mukaansa esimerkiksi Sokrates viihtyisi nykyaikanakin paremmin tavallisten kansalaisten seurassa kadulla kuin akateemisen vertaisarvioinnin paineessa. Filosofian oppituoleista hän haaveilisi turhaan – jos edes haaveilisi.[1]

 

Kädet rohkeasti saveen!

Frodeman ja Biggle tuntuvat olevan melko pessimistisiä sen suhteen, että olisi mahdollista palauttaa merkitys filosofiseen keskusteluun – tai ainakaan he eivät tarjoa minkäänlaisia keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Vanderbiltin yliopiston filosofian professori John Lachs on päätynyt toiveikkaampaan lopputulemaan vuonna 2013 julkaisemassaan kirjoituksessa.[2] Lachs yhtyy Frodemanin ja Bigglen näkemykseen, että filosofia on kyynistynyt ja etääntynyt todellisesta maailmasta, mutta uskoo samalla, että tästä kyynisyydestä on mahdollista päästä eroon.


Lachsin mukaan muutos voi onnistua, jos filosofit laittavat itsensä peliin eivätkä pelkää käsiensä likaamista ja kasvojensa menettämistä. Lachs on vakuuttunut, että elämällä itse niin kuin opettavat filosofit voivat nostaa filosofian jälleen tieteenalaksi, jolla on todellista merkitystä. Hyve-eetikkojen on elettävä hyveellisesti, demokratian merkitystä pohtivien on taisteltava demokraattisen yhteiskunnan puolesta, Lachsin kaltaisten pragmatistien tulee puolustaa käytännön merkitystä filosofiassa, ja niin edelleen. Filosofien olisi siis muistettava, että heidän laboratorionsa on koko maailma ja parhaita koehenkilöitä ovat he itse.


Siinäpä työsarkaa viisauden rakastajille.


Juuso Loikkanen

 

Viitteet & kirjallisuus

Frodeman, Robert & Briggle Adam, Socrates Tenured. The Institutions of 21st-Century Philosophy. Rowman & Littlefield, Lanham 2016.

Lachs John, Has Philosophy Lost Its Way? Philosophy Now. Vol. 99, November/December 2013, 30–31.


Syyskuun 16. päivänä Dialogi ja intersubjektiivisuus -tutkimusryhmä järjesti Helsingin Tieteiden talolla työpajan. Tutkimusryhmä kuuluu Subjectivity, Historicity, Communality -tutkimusverkoston piiriin. Tilaisuus oli avoin ja aiheen tarjoama laaja näkökulma vuorovaikutukseen oli tuonut paikalle sosiaali- ja opetusalan ammattilaisia sekä opiskelijoita, jatko-opiskelijoita ja tutkijoita mitä erilaisimmilta oppialoilta. Puhujat tulivat Osakan, Helsingin ja Jyväskylän yliopistoista. Dialogisuuden tavoitteen mukaisesti jokainen läsnäolija esittäytyi lyhyesti tapahtuman avaamisen yhteydessä.

 

Tutkimusverkoston johtaja professori Sara Heinämaa esitteli avaussanoissaan Dialogi ja intersubjektiivisuus -tutkimusryhmää. Monitieteistä tutkimusryhmää yhdistävät Heinämaan mukaan kolme lähtökohtaa, jotka näkyivät selvästi myös työpajan puheenvuoroissa. Niiden mukaan dialogi ja intersubjektiivisuus ovat kokemuksellisia seikkoja, joista ei voida poistaa ruumiillisuutta, ajallisuutta eikä moniäänisyyttä. Dialogin osapuolet ovat välttämättä ruumiinsa kautta mukana dialogissa ja heillä on nykyhetkessä olemisen lisäksi kokemus menneestä sekä tulevaisuuden mahdollisuudesta. Subjektiviteetti kehittyy ja tapahtuu moniäänisessä, historiallisesti värittyvissä vuorovaikutussuhteissa. Päivän esitelmät ilmensivät näitä kolmea yhdyssidettä käsitteellistämisensä tavoissaan ja empiirisessä kysymyksenasettelussaan.

 

Taidetta ja terapiaa

Tapahtuman pääpuhuja oli psykoterapeutti ja psykologian tutkija Jaakko Seikkula. Hän ohjasi keskustelua terapiasuhteissa tapahtuvan dialogin ja intersubjektiivisuuden ulottuvuuksien ja edellytysten selvittämiseen. Seikkulan tutkimuksen keskeisin erityispiirre on kaikkien terapiaistuntoihin osallistuvien fysiologisen virittyneisyyden mittaaminen kuvaamisen ja äänittämisen lisäksi. Hänen työnsä teoreettiseen taustaan kuuluu Mihail Bahtinin ajattelu, jossa ymmärtämisen raskain ongelma syntyy kokemuksen yksilöllisen luonteen sijaan tunteiden ja kokemusten ilmaisujen tulkinnasta.

 

Osakan yliopiston avustava professori Minae Inahara puolestaan puhui ruumiin tuskasta. Inahara tulkitsi meksikolaistaiteilija Frida Kahlon omakuvia ilmaisuna taiteilijan tuskasta. Inahara luki Kahlon omakuvia keskusteluina tai ilmaisuina abortista, avioerosta ja ruumiin kykenemättömyydestä. Kahlon elämää leimasi ruumiillinen tuska: lapsena sairastetun polion lisäksi hän joutui 15-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, jonka seurauksista hän koki ruumiillista kipua koko loppuelämänsä.

 

Inaharan tulkinnassa Kahlon maalaukset eivät olleet vain kuvia tuskasta abstraktiona eivätkä vain kertomuksia avioerosta tai abortista, vaan maalauksissa paljastettiin tuska sellaisena kuin se ilmenee ruumiilliselle kokijalle. Inahara itse kärsii jatkuvaa tuskaa aiheuttavasta keskushermostosairaudesta, minkä vuoksi esimerkiksi pidempikestoinen puhuminen ei ollut hänelle mahdollista. Esityksen luki tietokoneohjelma, jonka ääntä Inahara kutsui omaksi uudeksi tietokoneäänekseen. Puhuessaan Kahlon tuskasta Inahara mainitsi usein, kuinka se näyttää kertovan myös hänen omasta tuskastaan ja muistuttaa häntä omista kokemuksistaan. Taideteokset ikään kuin kerivät teemaa auki kahdella kiepillä: taideteos näytti taiteilijan tuskan, mutta myös sen katselijan tuskan. Inaharan tulkinta näytti siis puhuvan myös minäkohtaisuuden objektiivisesta voimasta. Ei ole tuskaa yleensä, ei ole kokemusta yleensä, vaan jokaisen oma kokemus kiinnittyy muihin ruumiinilmaisussa. Näin taideteos voidaan nähdä totuudelliseksi osaksi kokijan ruumista, ei vain toistoksi tai kuvaksi siitä.

 

Seikkulan puheenvuoro tarjosi ruumiinfenomenologiasta eroavan näkökulman kokemuksen ruumiillisuuteen. Päivän keskusteluissa Seikkula ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Tom Arnkil esittivät, että toisen kokemukset voi kokea, mutta alkuperäinen yhteinen kokeminen hämärtyy puheen ja dialogin ymmärtämisessä. Näin puhe voidaan ymmärtää ilmaisuna intersubjektiivisuudessa, mutta sanotun tulkitseminen muodostuu ongelmaksi. Psykoterapiaistunnossa puheen hienovarainen tulkinta on tärkeää, sillä toisen kokemusta elämästä pyritään keventämään ja laajentamaan keskustelun turvin.

 

Ruumiin virittyneisyyden ja vasteen mittaaminen sekä sen huomioiminen auttaa osaltaan dialogin ymmärtämisen problematiikan ratkaisemisessa. Vaikka tuloksista pääteltävien asioiden luonne on rajallinen, voidaan niistä lukea reaktiivisuutta, joka voidaan sitten ottaa puheeksi. Yksi Seikkulan tutkimuksen empiirinen tulos on, että terapiaistuntojen osallisten stressitaso nousi silloinkin, kun itse ei oltu äänessä. Mittaamisella pystyttiin muutoin vähemmän ilmeikkäästä asiakkaasta näkemään, milloin esimerkiksi parisuhdekumppanin puhe tai itku herätti tunteita. Toisaalta reaktio oli vahva myös silloin, kun terapiaistunnon muut jäsenet käsittelivät mitattavana olevaa puheessaan. Työpajassa keskusteltiin tämän myötä siitä, miten ihminen jännittää ja varautuu tietäessään, että itseltä odotetaan jotakin.

 

Yksin ja yhdessä

Sekä seminaariesitelmissä että työpajan keskustelutuokioissa etsittiin perustavanlaatuista metodia, jonka avulla yksittäisen subjektin ruumiillisesta ja kokemuksellisesta tarkastelukannasta päästäisiin käsittelemään ihmisiä monikossa, yhdessä toimivina, toisiinsa suuntautuvina ja yhteisöllisinä olevina.

 

Osakan yliopiston professori Shinji Hamazu toi puheenvuoronsa alussa esille, kuinka husserlilaista fenomenologiaa on monesti syytetty solipsismista ja liiallisesta yksilön havaintomaailman korostamisesta. Kahden subjektin, minän ja toisen, välisen kuilun olemassaolo onkin nähty sekä fenomenologisessa että joissakin psykologisissa keskusteluissa keskeiseksi ongelmakohdaksi. Intersubjektiivisuuden käsitteen määrittelyn avulla ollaan pyritty hahmottamaan toiseuden ongelmaa, ja esimerkiksi kysymystä siitä, voimmeko lopulta ymmärtää toista tai tuntea aitoa empatiaa toista kohtaan. Hamazun mukaan fenomenologia on kaukana pelkästään subjektin havainnon ympärillä pyörivästä solipsismista, ja hän painottikin myöhäistä Husserlia mukaillen intersubjektiivisuuden merkitystä. Ajatuksena on, että yksilöiden ruumiilliset havainnot saavat tukensa toisten ihmisten olemassaolosta. Yksittäisen subjektin kokemuksia ei ole mielekästä repäistä irti toisista maailmaa asuttavista subjekteista.

 

Työpajan puheenvuoroissa tuli selvästi ilmi, kuinka kysymykset intersubjektiivisuudesta ja dialogista kietoutuvat toisiinsa. Dialogi edellyttää, että pystymme paitsi suuntautumaan toiseen myös havaitsemaan ja käsittämään kielen, jota toinen käyttää. Jaakko Seikkula kannatti esitelmässään näkemystä kielen ruumiillisuudesta. Sanojen, eleiden ja liikkeiden muodostama kieli on erityisen tärkeässä asemassa psykoterapiassa, koska terapian käyttää metodinaan avointa dialogia. Seikkula alleviivasi, että psykoterapiassa tulisi pyrkiä ottamaan huomioon paitsi jokaisen terapia-tilassa olevan yksilön oma ääni myös hänen kielessään esiin tulevat sisäiset äänet. Sisäiset äänet astuvat mukaan keskusteluun esimerkiksi silloin, kun yksilö nostaa esille, mitä hänen ystävänsä tai isovanhempansa sanoisivat terapiassa käsillä olevaan aiheeseen.

 

Osakan yliopiston jatko-opiskelija Tadashi Kawasaki käsitteli esitelmässään dialogin ja intersubjektiivisuuden mahdollisuutta käyttäen apuna Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaa. Hamazun esitelmän tavoin Kawasakin puheenvuoro muotoili historiallisesti mielekästä tapaa lähestyä intersubjektiivisuutta jatkumona, joka lähtee liikkeelle Husserlista ja jatkuu Merleau-Pontyn ajattelussa. Kawasaki lähestyi intersubjektiivisuutta pimeän uhkan (menace) käsitteen kautta. Pimeä uhka kulminoituu toisen hiljaisessa läsnäolossa, joka ymmärretään olevan läsnä maailmassa jo ennen kieltä tai puhetta. Kawasaki esitti intersubjektiivisuuden olevan fundamentaalisella tavalla ensisijainen dialogiin nähden. Intersubjektiivisuus ei niinkään ole luonteeltaan dialogia tärkeämpi, vaan pikemminkin toiset ovat aina jo mukana subjektissa itsessään, ennen kuin subjekti on antautunut keskusteluun toisten kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita minän ja toisen sulautumista toisiinsa. Toinen on pikemminkin olemassa subjektille (uhkaavana) mahdollisuutena. Kuitenkin vasta dialogin ja puheen kautta ihmiset voivat rakentaa yhteistä kulttuurista maailmaa. Dialogissa puhujan ja kuuntelija välinen ero voi positiivisella tavalla pienentyä tai jopa kadota, jolloin myös itse ilmiöstä keskusteleminen mahdollistuu.

 

Kahden ihmisen välinen jännite nousee ongelmaksi myös eettisessä mielessä. Kuinka toiseen voi suuntautua eettisesti? Irina Poleshchuk tarkasteli esitelmässään sitä, kuinka voimme fenomenologista metodia apuna käyttäen päästä käsiksi siihen tapahtumaan, jossa subjektista tulee eettinen. Poleshchuk lähti liikkeelle erittelemällä Emmanuel Levinasin nautinnon ilmiön kolmeen tekijään: nälkään, näköön ja valoon. Nautinto ei yleisen ennakkoluulon mukaisesti palaudu pelkästään yksilön omaan ruumiilliseen kokemukseen, vaan saa näön ja valon kautta intersubjektiivisen muodon. Kaikessa monimuotoisuudessaan nautinto nousee kaikkein perustavimmaksi kokemukseksi.

 

Nälkä, ainoa puhtaasti subjektiin itseensä liittyvä nautinnon kokemus, ilmenee haavoittuvaisuutena, joka ei vielä tunnista toista. Haavoittuvaisuus juontaa juurensa juuri nälän itseensä viittaavasta luonteesta: nälässä omat tarpeet ja heikkoudet paljastuvat. Nälkä on aina läsnä subjektissa, mutta sen tuomat välttämättömyydet voidaan ajoittain jättää taka-alalle, jolloin ympäristön näkeminen tulee mahdolliseksi. Näön avulla voidaan tarkastella välimatkan päästä maailmaa ja tehdä valintoja siitä, mihin keskittää tarkkaavaisuutensa. Ihmisen ei siis ole välttämätöntä keskittyä omaan nälkäänsä eli itseensä.

 

Työpajan päättävässä puheenvuorossa tutkija Kai Alhanen alleviivasi osuvasti kokemuksen, toiminnan ja merkityksen tehtäviä dialogissa. Ajatuksena on, ettei hyvä keskustelu ole itsestään selvästi dialogia. Dialogi syntyy vasta tilanteessa, jossa omaa kokemuksellista menneisyyttä mukana kantavat yksilöt pyrkivät selvittämään jonkin ilmiön merkitystä. Toiminnallisuus näkyy intohimoisessa ja polttavassa tarpeessa ratkaista juuri tietyn asian merkitys. Dialogin etsimän merkityksen ei tarvitse olla absoluuttinen eikä muuttumaton. Alhasen käyttämä esimerkki skitsofrenian merkityksen löytämisestä psykoterapiassa pyrkikin osoittamaan, kuinka keskustelu muuttaa ja kehittää asioiden merkitystä. Juuri tähän perustuu yksi onnistuneen psykoterapeuttisen avoimen keskustelun suurimmista vahvuuksista: sen avulla on mahdollista muovata esimerkiksi vaikeiden kokemusten merkitystä yhdessä toisten ihmisten kanssa. Haastava kysymys on, mitä dialogissa tapahtuva merkityksien muuttuminen tarkoittaa aitojen ilmiöiden kannalta. Tulisiko meidän pyrkiä sulkeistavaan totuuteen vai psyykkiseen hyvinvointiin? Vai onko mahdollista saavuttaa nämä molemmat? 


Tiia-Mari Hovila & Ella Kemppi


Nykyään Aalto-yliopiston osana toimivasta Helsingin kauppakorkeakoulusta kuuluu kummia. Toukokuun lopulla siellä järjestettiin kaksipäiväinen Marxia ja marxilaista ajattelua käsittelevä seminaari, jonka pääpuhujat olivat ulkomaalaisia markkinoinnin tutkijoita.


Tapahtuma käynnistyi Aallossa vierailevan professorin A. Fuat Firatin (University of Texas-Pan American) lähiluvulla Marxin Pääoman ensimmäisen osan keskeisistä käsitteistä, arvoteoriasta ja kapitalismin analyysistä. Kulutuskulttuurin tutkimukseen erikoistunut professori onnistui osallistamaan yleisönsä keskusteluun siitä, kuinka Marxin analyysi tekee nyky-yhteiskuntaa ja -kapitalismia ymmärrettäväksi. Suuri osa yleisöstä oli selkeästi ensimmäistä kertaa suoraan tekemisissä Marxin ajattelun kanssa, mutta otti haasteen vastaan ja osallistui pohdintaan innokkaasti.


Aamupäivän sessiossa käsiteltiin pääsääntöisesti kapitalismin suurta kuvaa. Ilmassa oli selvä pyrkimys oppimiseen ja ymmärtämiseen sen sijaan, että keskustelua olisi ohjannut ideologisista poteroista huutelu tai halu nähdä Marx reliikkinä, jonka ajattelusta syntyi vain Neuvostoliitto ja DDR. Firatin tyyli painottaa Marxia kapitalismin systeemisenä kriitikkona ja Marxin analyysin tieteellisiä meriittejä auttoi varmasti osaltaan lähestymään aihetta avoimin mielin.

 

Kapitalistinen postmoderni

Iltapäivällä saimme nauttia Firatia 90-luvulta asti kiinnostaneen postmodernin ajattelun hedelmistä. Firat katsoo ikonin olevan postmodernin ajan hallitseva merkin muoto. Määritelmänsä mukaan ikoni edustaa jotain toista, mutta kuitenkin niin – toisin kuin symboli – että sen täytyy myös muistuttaa jotain jo olemassa olevaa. Tätä vasten hän katsoo postmodernin kapitalismin ikonografiseksi, jolloin kuva nousee keskeiseen asemaan yhteiskunnan aikalaisluonnetta tulkittaessa. Kapitalismin postmodernissa vaiheessa kuvia välittävä media on Firatin mukaan uusi althusserilainen hegemoninen apparaatti.


Ikonografisessa yhteiskunnassa ruudusta on tullut todellisuuden verifioija. Firatin esimerkkinä toimi kertomus 90-luvun alun Texasista, jossa lentokone syöksyi maahan erään tauolla olleen motellin pitäjän silmien edessä. Lentoturman todistanut henkilö kertoi jälkikäteen haastattelussa, että putoamisen jälkeen hänen oli välittömästi riennettävä sisälle motelliin tarkistamaan televisiosta, tippuiko kone oikeasti.


Lento-onnettomuusesimerkki havainnollistaa, että silloin kun kuvaa ja sen kuvaamaa todellisuutta ei voi enää erottaa toisistaan, kuvaa välittävän mediumin rooli korostuu. Kiinnostavan lisän tähän tuo se, että mediasta on tulossa yhä itseensä viittaavampaa; toimittajat haastattelevat toimittajia, lehdet siteeraavat lehtiä, ja journalistit toisia journalisteja, jolloin media muuttuu kasvavassa määrin omaksi kuvakseen. Se kääntyy sisäänpäin ja vahvistaa näin rooliaan todellisuuden verifioijana.

 

Miksi puhua uusliberalismista?

Toisen päivän avasi University of Leicesterin markkinoinnin ja kulutustutkimuksen professori James Fitchettin luento uusliberalismista ja kuluttajakulttuurista. Perinteiseen marxilaiseen uusliberalismianalyysiin verrattuna Fitchett painottaa markkinoinnin ja kulutuksen tutkimuksen roolia osana kriittistä ajattelua.


Markkinointiprofessori katsoi uusliberalismin tarjoavan tällä hetkellä laajimman kattokäsitteen kapitalismin meta-analyysille. Sitä tarvitaan, koska pintailmiöiden kuten taloudellisen tehokkuuden ja talouskuripolitiikan toimivuuden tarkastelu jäävät usein tulkinnanvaraisten, maailmankatsomuksista lähtöisin olevien ja kehää kiertävien argumenttien toisteluiksi. Uusliberalismipuhe on kuitenkin vaarassa kärsiä inflaatiosta. Onkin kysytty, että onko se jo este 2000-luvun kapitalismin analyysille, koska siitä on tullut vain vasemmiston ”myyttinen vihollinen”. Tämän vuoksi Fitchett eritteli liberalismin historiaa ja taustoitti, kuinka uusliberalistista vaihetta elävästä kapitalismista on tullut klassisen liberalismin ihanteiden irvikuva.


Uusliberalismin suurin voitto näyttäisi olevan gramscilaisittain hegemonian saavuttaminen. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat on saatu kannattamaan, ja jopa vaatimaan omaa tilannettaan heikentäviä, valtioon kohdistuvia uudistuksia. Nämä uudistukset eivät ole vähentäneet valtion roolia taloudessa. Ne ovat ainoastaan yhtäältä lisänneet valtiollisen pakkovallan käyttöä huonoimmassa asemassa olevia kohtaan ja toisaalta alistaneet sen yhä painokkaammin hallitsevan luokan etujen valvojaksi.


Fitchett huomauttikin uusliberalistisen politiikan soveltavan keynesiläisyyttä perin kummallisesti: valtiot ovat rahoittaneet julkista kulutusta ottamalla yksityistä velkaa sen sijaan, että julkiset alijäämät olisi rahoitettu verottamalla rikkaita. Samalla valtiosta ja sen holtittomasta kulutuksesta on tehty kaikkien taloudellisten ongelmien syypää.


Kuluttajakulttuurin teoriasta (Consumer Culture Theory, CCT) Fitchett ehti tehdä vain muutaman kriittisen huomautuksen. CCT ei ole yksi koherentti teoria, vaan teoreettisten tulokulmien kooste, joka painottaa kuluttajien toiminnan, erilaisten resurssien ja kulttuurillisten merkitysten keskinäissuhteita ja -dynamiikkaa. Näitä välittävät markkinat, joilla kuluttajan identiteetti ja suhde toisiin kuluttajiin syntyvät osana kaupallisten tuotteiden ja kuvien tuotantoa.

 

Kaupallisen merkitystuotannon ymmärtämiseksi pitää katsoa kapitalismin kokonaiskuvaa ja käytäntöjä. Fitchett korostikin luennossaan marxilaisen ideologiateorian merkitystä. Hän katsoo kamppailun ideologisesta ajatuksesta ”markkinat ovat osa ihmisluontoa” olevan aikamme tärkein. On helppo ymmärtää mitä tarjottavaa markkinoinnin oppialalla on tämän kysymyksen kriittiselle tarkastelulle.

 

Velkafetissi

Seminaarin viimeinen pääpuhuja oli Royal Holloway University of Londonin apulaisprofessori Alan Bradshaw. Bradshawn puheenvuoro ponnisti niin ikään Marxin peruskäsitteistä ja keskittyi erityisesti tavarafetisismin ajatuksen soveltamiseen. Tavarafetisismillä tarkoitetaan prosessia, jossa tarkasteltaessa markkinoille tuotettua tavaraa pinnallisesti se kätkee sen tuottamiseksi tarvittavat kapitalistiset tuotantosuhteet. Ihmisten kohdatessa toisensa markkinoilla ostajina ja myyjinä on mahdotonta tietää esimerkiksi missä työolosuhteissa tavara on tuotettu.


Bradshaw sovelsi fetisismin ajatusta tulkitessaan poliittisia keskusteluja ja kuvastoja velasta. Hän osoitti kuinka arkijärkeen liittyvät mielikuvat yksityisestä velkaantumisesta liitetään mediakuvastoissa ja -keskusteluissa julkiseen velkaantumiseen ja samalla yksityisten ihmisten toimintaan tuotetaan syyllistävä, moraalinen ulottuvuus.


Bradshaw käytti esimerkkinään ruotsalaista tositv-sarjaa Lyxfällan, jossa luottokorttien ja kulutusluottojen vuoksi ylivelkaantuneita kotitalouksia laitetaan ojennukseen kahden finanssihain toimesta. Euroopan talouteen liittyvät poliittiset keskustelut ovat samalla tavalla moralistisia, syyllistäviä ja rinnakkaisia yksityistalouksien velkapuheille. Bradshawn esittelemän tutkimuksen mukaan ihmisille vakuutetaan toistuvasti julkisuudessa, että jokainen tavallinen kansalainen on syypää ja osallinen vallitseviin julkisen talouden ongelmiin; jokainen meistä on osallistunut yhteiseen kulutusjuhlaan.


Talouskriisistä keskusteltaessa fetisoitumista tapahtuu, kun Euroopan pankkeihin liittyvät ongelmat kätkeytyvät niistä hyötyneen eliitin moralistisen puheen alle. Julkinen velkaantuminen samastetaan mediassa yksityiseen velkaantumiseen ja tavalliset ihmiset saadaan tuntemaan syyllisyyttä pankkitoimintaan ja talouspolitiikkaan liittyvistä syvistä yhteiskunnallisista ja rakenteellisista ongelmista. Ei tarvitse paljonkaan miettiä keksiäkseen erimerkkejä tällaisesta keskustelusta ja uutisoinnista.


Olli Herranen


Normaaliuden pelastaminen psykiatriassa ja lääketieteessä oli huolenaiheena viime huhtikuun alussa, kun Allen Frances saapui luennoimaan Helsingin yliopistolle. Frances toimi puheenjohtajana vuonna 1994 julkaistua DSM-IV-diagnoosijärjestelmää kehittäneessä työryhmässä, ja hänellä onkin ainutlaatuinen näkökulma psykiatriseen diagnostiikkaan. DSM-järjestelmät ovat Amerikan psykiatriyhdistyksen kehittämiä mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmiä. Vaikka Suomessa ja muualla Euroopassa käytetään Maailman terveysjärjestö WHO:n ICD-10-järjestelmää, DSM-järjestelmillä on johtava rooli kansainvälisessä tutkimuksessa ja opetuksessa. Myös Suomessa DSM-kriteerejä käytetään joskus ICD-kriteerien rinnalla. Pitkään käytetyn DSM-IV:n jälkeen on vuonna 2013 otettu käyttöön järjestelmän viides versio, DSM-V, jota Frances on voimakkaasti kritisoinut.

 

Normaalista tehdään sairas

Francesin luennon ytimessä oli viesti siitä, että nykyään sekä somaattisessa että psykiatrisessa lääketieteessä korostetaan oireiden varhaista tunnistamista ja ennaltaehkäisyä, minkä seurauksena väärien positiivisten löydösten ja ylihoitamisen ongelmat kasvavat. Hän kuvasi ylidiagnostiikkaa pahaksi virheeksi ja letkautti, että aina kun Yhdysvallat tekee virheen, muut seuraavat perässä.


Diagnostiikka ei voi koskaan olla sataprosenttisen luotettavaa, ja mitä matalammalla kynnyksellä ihmisiä määritellään sairaiksi ja mitä laajempia seulontoja tehdään, sen helpommin asetetaan myös turhia diagnooseja sekä annetaan turhaa hoitoa. Diagnoosit säilyvät sairauskertomuksissa pitkälle tulevaisuuteen, diagnoosin saaminen voi olla rankka kokemus itsessään, ja turhaan annetusta hoidosta taas voi olla vakavaakin haittaa. Yhtenä esimerkkinä ylihoitamisesta Frances kuvasi eturauhassyövän hoitoa Yhdysvalloissa. Hän kertoi maassa olleen pitkään suosituksena, että yli 60-vuotiaiden miesten olisi hyvä käydä seulonnassa vuosittain. Tästä ei kuitenkaan ollut hyötyä syövän ennusteen suhteen, vaan seulonnan seurauksena lieviä ja vaarattomia muutoksia päädyttiin hoitamaan aggressiivisesti niin, että hoidosta oli ihmisille enemmän vahinkoa ja sivuvaikutuksia kuin havaitusta muutoksesta olisi koskaan ollut.


Frances korosti, miten sairauden määritelmässä on aina kyse myös valinnoista, ja usein on vaikeaa päästä yksimielisyyteen edes siitä, mitkä ilmiöt ovat sairauksia. Kun puhutaan asioista kuten alakuloisuus ja surullisuus, jatkuva väsyneisyys tai kaljuuntuminen, näkemykset eriävät myös lääkärien keskuudessa. Frances kritisoi uusinta DSM-järjestelmää diagnostisten kriteerien madaltamisesta niin, että yhä normaalimmat ilmiöt täyttävät jonkun sairauden kriteerit. Esimerkiksi läheisen menettämisestä aiheutunut suru voidaan DSM-V:ssä diagnosoida masennukseksi jo kaksi viikkoa läheisen kuoleman jälkeen. Uutena diagnoosina järjestelmään lisättiin mm. lapsilla diagnosoitava Disruptive Mood Dysregulation Disorder, jota Frances arvosteli sanoen, että tämä antaa mahdollisuuden hoitaa lääkkein lapsuuteen kuuluvaa kiukuttelua.


Francesin mukaan ajatus varhaisesta puuttumisesta ja ongelmien ennaltaehkäisystä on sinällään kaunis ja hyvää tarkoittava, mutta käytännössä diagnostisten kriteerien löyhentäminen johtaa annettujen diagnoosien määrän moninkertaistumiseen ja ylihoitamisen ongelmien lisääntymiseen. Esimerkiksi lasten bipolaarihäiriön ja ADHD:n esiintymisluvut ovat Yhdysvalloissa nousseet jyrkästi viime vuosikymmenien aikana. Frances sanoi näytön ADHD:n ylidiagnosoinnista olevan vahvaa ja kuvasi usein toistettua tutkimustulosta, että luokkiensa nuorimmat lapset saavat muita useammin ADHD-diagnoosin. Hän kertoi myös, miten psykiatrisen diagnoosin saaminen muodostuu vanhemmille ja koulun henkilökunnalle tärkeäksi, koska diagnoosi on avain tukitoimiin ja siten parempaan koulunkäyntikokemukseen. Francesin mukaan on ilmeistä, että näiden diagnoosien määrän räjähdysmäisessä kasvussa on kyse lasten normaalien tunnereaktioiden ja yksilöllisten erojen patologisoimisesta.

 

Tie ylidiagnostiikkaan on kivetty hyvillä aikomuksilla

Hieman yllättävästi Francesin mukaan suorin syy yhä löyhempien diagnostisten kriteerien syntymiselle on erityisalojaan rakastavien asiantuntijoiden taipumus painottaa varhaista tunnistamista oman kenttänsä ilmiöiden diagnostiikassa. Yhteiskunnallinen keskustelu on viime aikoina korostanut suurten lääkeyhtiöiden painostusta diagnostiikan kehityssuunnan vaikuttimena. Edellisen DSM-järjestelmän kokoamista johtaneena Frances kuitenkin esitti, että vaikka diagnostisten kriteerien madaltaminen on myös lääketeollisuuden etu ja lääkeyhtiöt pyrkivät kaikin keinoin myymään tuotteitaan uusille ja laajemmille kohderyhmille, valta kriteerien laatimisessa on yhä psykiatrian asiantuntijoilla. Francesin mukaan kriteerejä laativat asiantuntijat eivät kuitenkaan osaa eivätkä aina edes halua arvioida valintojensa yhteiskunnallisia seurauksia. He ajattelevat löyhennettyjen kriteerien toimivan loistavasti tutkimusklinikoilla, eivätkä ota huomioon, millaista vahinkoa niiden laajempi käyttöönotto aiheuttaa. Francesin mukaan Yhdysvalloissa suurin osa psykiatrisista diagnooseista annetaan perusterveydenhuollossa (eikä esimerkiksi mielenterveyden häiriöihin perehtyneillä klinikoilla). Painetta asettaa psykiatrisia diagnooseja lisäävät mm. suoraan kuluttajille kohdistuvan psyykenlääkemainonnan synnyttämät odotukset sekä vakuutusyhtiöiden käytännöt.


Francesin mukaan ihmisillä on epärealistisen vahva usko lääke- ja neurotieteiden mahdollisuuksiin ennustaa sairauksien puhkeamista ja parantaa niitä sekä suhteettoman suuri pelko sairauksia kohtaan. Näiden taustalla hän kuvasi olevan monenlaisia yhteiskunnallisia ja inhimillisiä tekijöitä. Tutkijoiden on korostettava hankkeidensa tarjoamia mahdollisuuksia saadakseen rahoitusta, ja positiivisia tutkimustuloksia julkaistaan selvästi herkemmin kuin negatiivisia (tätä tunnettua ilmiötä kutsutaan julkaisuharhaksi). Lääketutkimuksia tehtailevat lääkeyhtiöt myös muokkaavat tuloksia tuotteilleen edullisiksi ja käyttävät valtavasti rahaa markkinointiin. Media tarttuu herkästi hehkuttamaan “mullistavia” parannuskeinoja räikeän yksinkertaistavalla tavalla, ja ihmisille on tietenkin mieluisaa uskoa lääketieteen voittokulkuun. Näin sekä kansalaisille että tutkimusten rahoittajatahoille on muodostunut vääristyneen optimistinen käsitys siitä, mitä esimerkiksi aivojen toiminnasta todellisuudessa ymmärretään. Esimerkkinä median harjoittamasta yksinkertaistamisesta Frances kuvasi uutisia “skitsofreniageenin” löytymisestä. Hän arvosteli tällaisia uutisia sanoen, että skitsofrenia ei tule ikinä olemaan vain yksi sairaus, vaan etiologialtaan monenkirjavia ilmiöitä niputetaan yhden nimikkeen alle.


Frances korosti, että mielikuva, jonka mukaan useimpia normaalista poikkeavia tiloja voitaisiin helposti hoitaa paikantamalla aivoista tai kehosta vikatila, on naiivi ja virheellinen. Hän alleviivasi ihmiskehon ja etenkin aivojen monimutkaisuutta; täysin terveitä tai häiriöttömiä kehoja tai aivoja ei ole edes mahdollista löytää. Yhdysvaltojen kansallisen terveysviraston johto sekä rahoittajat ovat suhteettoman kiinnostuneita esimerkiksi aivokuvantamishankkeista, Frances jatkoi, vaikka tiedetään, että todellisuudessa sairauksien hoidon tulokset määräytyvät erityisesti sosioekonomisten ja sosiaalisten tekijöiden perusteella.

 

Vakavasti sairaita hoitaa poliisi

Toisaalta Frances korosti, miten lievien ongelmien ylihoitamisen kääntöpuolena todella vakavista psykiatrisista sairauksista kuten toistuvista ja pitkäkestoisista psykooseista kärsivien ihmisten on Yhdysvalloissa usein erittäin vaikeaa saada hoitoa. Myös merkittävän osan vakavasti masentuneista hän kertoi edelleen jäävän hoidon ulkopuolelle. Francesin mukaan psykiatriaan vihamielisesti suhtautuvat ihmiset (ns. antipsykiatrinen liike) puhuvat usein esimerkiksi pitkien pakkohoitojaksojen aiheuttamista vahingoista ymmärtämättä, että ongelma oli toki todellinen 50–60-luvuilla, mutta nykyisin USA:ta vaivaa pikemminkin pakkohoidon saamisen mahdottomuus. Pitkäaikaisista ja vakavista psyykkisistä oireista kärsivien ihmisten Frances sanoi olevan usein heitteillä, asunnottomina ja vankiloissa ilman asianmukaista hoitoa. Francesin mukaan asunnottomat ja hoidon ulkopuolella olevat, vakavasti mieleltään sairaat ihmiset kohtaavat arjessaan hoitohenkilökunnan sijaan poliiseja, jotka pelkäävät heitä ja ampuvat matalalla kynnyksellä.


Yhdeksi merkittäväksi syyksi tähän tilanteeseen Frances kuvasi palveluiden yksityistämistä, sillä yksityisten hoitopalveluiden piirissä hoidetaan mieluummin helposti hoitoon asettuvia ja maksukykyisiä kuin heikoimmassa asemassa olevia, vakavasti oireilevia ihmisiä. Frances varoittikin yleisöään terveydenhuollon ja asumispalvelujen yksityistämisen vaaroista sanoen, ettei suomalaisten pitäisi toistaa näitä virheitä.

 

Yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttaminen

Vaikka Frances arvosteli painokkaasti nykyisiä diagnosointikäytäntöjä, hän esitti erilaisia oirekuvia luokittelevan diagnostiikan olevan tärkeä apuväline mielenterveyden häiriöiden hyvässä hoidossa. Frances sanoi, että ilman diagnooseja ei ole muuta kuin yksittäistapausten kuvailua, ja tällä tavalla päädytään vain loputtomasti eriäviin näkemyksiin.

 

Frances esitti ylidiagnosoinnin vähentämiseen kolme keinoa. Ensinnäkin tulisi nostaa kynnystä lievän oireilun diagnosoinnille ja (lääke)hoidolle (“watchful waiting”); toisekseen pitää hoito yhteiskunnan eikä markkinavoimien käsissä eli esimerkiksi pidättäytyä palveluiden yksityistämisestä. Lisäksi tulisi panostaa rakenteellisiin ratkaisuihin, koska yksilötason ennustaminen on mahdotonta. Frances painottikin useaan otteeseen, että olemme yksilötasolla sangen kehnoja ennustamaan tulevaa ja seulontojen avulla päättelemään, kenelle saattaisi kehittyä tietty sairaus tai kenen kohdalla sairauden lievä aste kehittyy vakavaksi. Sen sijaan meillä on vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, millaiset ympäristötekijät ja yhteiskunnalliset olosuhteet altistavat ihmisiä sairauksille ja psyykkiselle oireilulle. Näin ollen yhteiskunnan resurssit olisi tehokkainta, turvallisinta ja järkevintä suunnata rakenteellisiin parannuksiin: sosioekonomisiin epäkohtiin puuttumiseen ja esimerkiksi luokkakokojen pienentämiseen ja taukojen riittävyyteen kouluopetuksessa. Frances korosti, että jos todella ollaan kiinnostuneita ihmisistä ja heidän kärsimyksensä helpottamisesta, on painopiste siirrettävä yksilöiden patologisoimisesta, hohdokkaista kuvantamismenetelmistä ja lääketutkimuksista kohti ihmisten sosiaaliseen todellisuuteen vaikuttamista.

 

Riikka Koljonen & Leena Pullinen


Erityisesti englanninkielisessä maailmassa on viime vuosina virinnyt vilkas keskustelu filosofian suhteesta naisiin ja muihin vähemmistöihin. Onko akateemisessa filosofiassa jotain pielessä, kun luvut kertovat niin selkeää kieltä? Muista humanistisista tieteistä poiketen filosofia on edelleen vahvasti miesten aluetta. Asiaa on puitu niin New York Timesin sivuilla blogikirjoitusten sarjassa kuin aihetta kartoittavassa kokoelmassa Women in Philosophy: What Needs to Change? (2013) [1]


Filosofi Jennifer Saul on käyttänyt 'piiloisen vääristymän' (implicit bias) käsitettä kuvaamaan, kuinka sukupuolta ja etnisyyttä koskevat stereotyypit vaikuttavat (myös) filosofiassa. Syrjintä ei useinkaan ole suoraa. Olemme sosiaalistuneet kulttuuriin, jossa palkitaan tietyistä tavoista, tietystä sukupuolesta, tietynlaisesta olemuksesta ja vastaavasti rokotetaan toisista. Piiloinen vääristymä viittaa psykologisissa kokeissa osoitettuun ilmiöön, jonka mukaan vähemmistöryhmiiin liitetään tiedostamatta keskimäärin negatiivisempia mielikuvia.

 

Saul jatkaa aiheen tarkastelua Philosopher’s Magin verkkosivuilla tammikuussa julkaistussa tekstissä Women in Philosophy. Siinä hän käy läpi erilaisia keinoja torjua vääristymän vaikutuksia. Monet keinoista ovat hyvinkin yksinkertaisia. Kaikkein yksinkertaisimmillaan on luotettava hieman vähemmän ensiksi mieleen juolahtaneisiin arvostelmiin. Se ei vielä riitä, mutta on tärkeä ensimmäinen askel.


Yhdysvaltalainen filosofi George Yancy taas johdattaa blogihaastattelujensa sarjassa rasismiin ja “rotuun” liittyviin kysymyksiin: miksi myös filosofit ovat usein niin sokeita valkoisuudelleen? Uusin keskustelukumppani on Noam Chomsky.

 

Vinoumaa on myös filosofian historiassa. Filosofian suuri kehityskulku on (osin) tulkinta ja valikoima tietynlaisia ajattelijoita. Kenen ajatustyö nähdään mullistavaksi ja merkittäväksi? Koska naiset on pitkälti suljettu kaanonin ulkopuolelle, syntyy mielikuva, etteivät naiset olisi filosofoineet. Tätä harhaluuloa vastaan taistelee Project Vox, jonka tarkoitus on tuoda verkkoon yleistajuista tietoa “modernin ajan” naisfilosofeista.

 

Elina Halttunen-Riikonen


Viite:

1. http://opinionator.blogs.nytimes.com/tag/women-in-philosophy/?_r=0 Linda Martin Alcoffin kirjoituksen suomennos on julkaistu niin & näin 1/14:ssä. Katrina Hutchisonin ja Fiona Jenkinsin toimittama kokoelma Women in Philosophy. What Needs to Change? (Oxford University Press, 2013)


Aiheesta muualla:

Implicit Bias & Philosophy


Ketään ei yllättänyt, että Charlie Hebdo -lehden verilöylyn jälkeen tutut tarinat kulttuurien perinpohjaisista eroista saivat tuulta purjeisiin. Kiistat fundamentalistisen islamismin ja islaminuskon suhteesta leimahtivat jälleen. Oli ennakoitavissa, että uskonkiihkoilijat saisivat vastaan kansalliskiihkoa tai sivistykseksi verhoutuvaa rasismia. Suurille ja yksinkertaisille tarinoille oli taas tilausta.

 

Uutta luotaavaa ja älykkäämpääkin keskustelua on onneksi ollut. On muistutettu fundamentalismin lyhyestä ja monijuurisesta historiasta ja siitä, miten yhdeksi ja yhtenäiseksi kuvatut ’kulttuuri’ tai ’uskonto’ palvelevat vain niitä, joille konflikti on siunaus. On huomautettu, että puhe ”islamilaisesta maailmasta” hävittää sisäiset kiistat, eriarvoisuuden ja kamppailut aivan kuin puhe ”länsimaisesta sivistyksestä”. On tutkailtu sitä, millaista hallaa loukkaantumisen politiikka on tehnyt jo kauan ennen arkea mullistavia murhenäytelmiä.

 

Monet ovat kuitenkin keskittyneet vääntämään kättä siitä, millainen lehti Charlie Hebdo oikein onkaan ja miten sen kuvia ja kirjoituksia pitäisi tulkita. Onko se oikealla vai vasemmalla, ovatko kuvat rasistisia vai eivät? Onko se ”meidän” lehtemme vai ei? Voiko olla kaikkien muiden tavoin Charlie? Keskustelu muistuttaa välillä pyhien tekstien tulkintaa. Satiirilehdelle kuuluva epämääräisyys ja ilkikurisuus tekee tällaiset kysymykset vaikeammiksi ja hankalammiksi kuin Jyllands-Postenin julkaistua Muhammed-pilakuvia vuonna 2005. Siksi ne nousevatkin näkyvämmin esiin. Satiiri paljastaa poliittiset refleksit.

 

Kuvat ja sanat ovat myös tekoja, joten tällaisella pohdinnalla on oma mielensä. Monet pilapiirtäjät ovat tuoneet esiin sen, että satiiri ja pilapiirtäminen eivät ole itseisarvo vaan tapa tehdä politiikkaa siinä missä mikä tahansa muukin – niissäkin viestitään jotain ja pyritään johonkin. Mielekkäin paikka ja aika ei kuitenkaan ole terroritekojen äärellä. Keskittyminen Charlien identiteettiin kaventaa näkökulmaa niin, että terrori-iskut nähdään kuvien seurauksena, että murhat voitaisiin selittää kuvilla, että juuri väkivallanteot herättävät kysymyksen satiirikon vastuusta.

 

Sanominen ja tekeminen on välttämätöntä

On selvää, että joskus sanat ja kuvat voivat olla suora hyökkäys ihmistä ja ihmisryhmää kohtaan, kiihotusta väkivaltaan. Ei siis heidän näkemyksiään, uskontoaan tai asemaansa, vaan ennen kaikkea heitä itseään – väriin, sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja syntyperään katsoen. Siksi sananvapaus ei voi olla absoluuttinen. Mutta "sana on myös teko" ei ole automaattinen oikeutus sensuuriin, sillä tekojahan tarvitaan, että elämä ja politiikka ovat mahdollisia. On lempeitä tekoja, kuohuttavia tekoja, tappavia tekoja, synnyttäviä tekoja, uudelleen ajattelemaan pakottavia tekoja.

 

Sananvapautta pitää usein puolustaa sisällöistä huolimatta. Vapaus ja aito demokratia edellyttävät, että sananvapautta puolustetaan vainolta ja että sensuurin leviämistä vahditaan alati ja tarkkaan. Jos loukkaantumisesta tulee kaiken pyhittävä vastalause, kriittinen ajattelu käy mahdottomaksi. Kuka tahansa voi katsoa oman mielipiteensä tai uskonsa loukatuksi, ja yhteiskunta muuttuu koskemattomissa kuplissa elävien mielipiteiden teatteriksi. Siksi sananvapauden on oltava perusoletus, ja sen suitsiminen on lähtökohtaisesti arveluttavaa, aina äärimmäinen keino. Sen puolustaminen väkivaltaa ja sensuuria vastaan on ensisijaista.


Vaarallista on myös "pyhittää" se, jota on sensuroitu tai jota vastaan on hyökätty. Me kaikki voimme olla Charlieita, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että Charlie olisi automaattisesti vapauden esitaistelija ja taitavaa satiiria. (Aivan kuin terrori-iskut eivät pyhitä ranskalaista yhteiskuntaa kiistämättömäksi demokratiaksi ja vapauden valtakunnaksi.) Vaino ei myöskään luo velvollisuutta julkaista – juuri tämä harhaluulo luo maaperää julkiselle keskustelulle ”provosointiautomaattina”.


On paljon huonoa ja toivottoman pinnallista poliittista pilapiirtämistä, mutta tällä ei ole yhtikäs mitään tekemistä sen kanssa, saisiko sitä julkaista ja pitääkö sitä puolustaa. Sananvapauteen kuuluu vastenmielisyys ja loukkaantuminen sekä tietysti ihan puhdas idioottimaisuus – koska muuten ei olisi tilaa viisaudellekaan.

 

Sotien lietsojat

Arkinen historiataju on kovin lyhyt, ja helposti ajatellaan, että yksi katastrofi muuttaa kaiken. Nyt siirryttiin uuteen maailmaan, ja on puhuttava kaikesta – kiihkeästi ja yhtaikaa. Tämä kuvitelma on mahdollinen vain oloissa, jotka ovat melko rauhalliset. Charlie Hebdoon kohdistuneen terroriteon kaltaisia iskuja tehtiin Irakissa valtavasti, ja uhrimäärä nousi tuhansiin, ennen kuin sunnien ja shiiojen välinen sisällissota saatiin leimahtamaan. Silti sunnit nousivat lopulta uskonsodan kiihottajia vastaan. Kiistojen taustalla olevia ongelmia ei vain ratkaistu, ja sunneille annetut lupaukset petettiin, mikä loi pohjan ISISin nousulle. Väkivallan keskellä on ehkä helpompi ymmärtää, että "kaiken muuttavia" tekoja tulee yhä uudelleen, ja kaikki muuttuu vain jos sen annetaan muuttua.

 

Euroopassa on ongelmansa, mutta täällä pitäisi olla paljon helpompaa vastustaa niitä vastakkainasetteluita, joita nyt yritetään takoa oleviksi. Hyökkäysten uhreja pitää puolustaa, mutta kenenkään ei pidä antaa vetää rintamalinjoja puolestamme.

 

Irakin ja Syyrian väkivallan kierteen muistaminen auttaa näkemään myös sen, että terrorismille ei löydy yksinkertaisia syitä. Charlie Hebdo oli fundamentalisteilta valitettavan onnistunut kohdevalinta, sillä monet vastareaktiot ovat juuri sitä, mitä he hakivat. On kuitenkin selvä, että he olisivat voineet valita vaikka minkä kohteen ja pukea sen omaan kertomukseensa.

 

Siksi on ongelmallista, jos terrori-isku ymmärretään vain ranskalaisen yhteiskunnan ongelmien heijastumana. Ranska on joutunut ja joutuu pohtimaan maan sisäisiä ristiriitoja joka tapauksessa, mutta iskua ei pidä pelkistää maallistamispolitiikan tai integraation epäonnistumiseksi. Tekijät olivat ranskalaisia ja olivat radikalisoituneet Ranskassa, mutta ainakin toinen oli saanut asekoulutusta Jemenissä. Yhteys Irakin konflikteihin on suorempi kuin Lontoon ja Madridin pommi-iskuissa. Tuolloin tekijät olivat selvemmin kotikutoisia radikaaleja, jotka oikeuttivat iskunsa Irakin sodalla .Syyrian ja Irakin ”kansainväliset prikaatit” luovat aivan uudenlaisen ja elävän sillan fundamentalismin leviämiselle.

 

Fundamentalistinen internationalismi on syntynyt uudelleen viime vuosina vahvemmaksi kuin se on koskaan ollut, ja vaikka se kumpuaa monenkirjavasta väkivallan ja kurjuuden taustasta, se on ehtinyt saada myös oman itseään ruokkivan käyttövoimansa. Tämän vuoksi keskustelu terrorin syistä ja juurista käy yhä vaikeammaksi.

 

Yksinäistä vai joukkojen väkivaltaa?

Uskonnollista, etnistä ja ideologista fanaattisuutta on olemassa. Ilman yleisempää katkeruutta, kurjuutta, syrjäytymistä tai vastakkainasetteluita sen käyttövoima olisi kuitenkin olematon, sillä vain harva yksilö viehättyy fanaattisuudesta, jos asiat ovat hyvin. Usein terrorismin yhteiskunnallisia selityksiä vastaan käytetään esimerkkeinä yksilöitä, jotka ovat päätyneet väkivaltaan hyvistä oloista, korkealla koulutuksella, ilman henkilökohtaisia traumoja. Tietenkään mikään yhteiskunnallinen selitys ei kata jokaista yksilöä, koska ihmisiä on niin monenlaisia.


Yksilöpsykologinen selitys teolle ei korvaa sosiaalista selitystä, ei liioin toisin päin. Ne ovat vastauksia eri kysymyksiin. Näkemys terrorismin yleisistä sosiaalisista taustoista ei pyri selittämään, miten yksittäinen ihminen päätyy väkivallantekoon, eikä se liioin yritä eikä pysty kirjoittamaan yksittäisen liikkeen syntyhistoriaa. Jokaisella terroristiliikkeellä tai sellaiseksi kutsutulla on omaleimainen historiansa.

 

Fanaattisuuden ituja voi syntyä ja on syntynyt missä tahansa oloissa. Se vaatii kuitenkin polttoainetta leimahtaakseen liekkiin. Oklahoman terrori-iskusta tuomittu Timothy McVeigh kuvitteli saavansa aikaan rotusodan Yhdysvalloissa ja jäi ”hulluksi pommittajaksi”. Ilman konfliktia ruokkivaa kurjuutta ja katkeruutta, ihmisten halua liittyä mukaan ja propagandan uskottavuutta liikkeet joko kuolevat tai jäävät piskuisiksi epätoivoisiksi ryhmittymiksi.

 

On ryhmiä, jotka pyrkivät luomaan omaa todellisuuttaan ja irtaantumaan kaikista ratkaisumalleista, ryhmiä, jotka kieltäytyvät kommunikoimasta. Siksi tällaisia joukkomurhia tulee väistämättä lisää. Mikäli niiden leviäminen halutaan estää, on puututtava niitä ruokkiviin taustasyihin kuten kasvavaan eriarvoisuuteen ja sen kammitsoitumiseen etnisiin tai uskonnollisiin rajoihin.

 

Jokaista joukkomurhaa se ei estä, koska on ihmisiä ja ryhmiä, jotka haluavat lietsoa väkivaltaa hyvissäkin oloissa. Vapaus ja demokratia ovat mahdollisia vain, jos yhteiskunta voi kestää tällaisen satunnaisen turvattomuuden muuttumatta perusteellisesti.


Ville Lähde


[Varhaisempi versio julkaistu 1.12.2014. Viimeisin muokkaus ja laajennus 13.7.2015.]

 

Keväällä 2014 julkistettiin Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän ehdotus yliopistojen rahoitusmallin uudistamiseksi. Uudistuksen tavoitteeksi oli asetettu rahoituksen laskentamallin tarkistaminen siten, että "koulutuksen ja tutkimuksen laatua" voidaan vahvistaa. Tarkoituksena ei ollut muuttaa mallin yleistä rakennetta, vaan muokata joitain sen osista sellaiseen suuntaan, joka kannustaisi yliopistoja suuntaamaan toimintojaan OKM:n parhaaksi katsomalla tavalla. "Vahvemmat kannusteet laadun vahvistamiselle" lupasi ehdotusmietinnön nimikin tutuksi käyneellä retoriikalla. (Ks. Vahvemmat kannusteet koulutuksen ja tutkimuksen laadun vahvistamiselle – ehdotus yliopistojen rahoitusmallin tarkistamiseksi vuodesta 2015 alkaen. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2014:7. Verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2014/liitteet/tr07.pdf?lang=fi)

Tälläkin kertaa rahoituksen uudistamisesta syntyi yllättävän vähän sellaista keskustelua, joka olisi yltänyt julkisuuteen tai edes levinnyt laajemmalle välittömien asianosaisten piirissä eli yliopistojen sisällä. Näin siitä huolimatta, että rahoitusmalli on tärkein yliopistojen tulevaisuuteen vaikuttava ohjausmekanismi, jonka piirteet heijastuvat aina yliopistotyöläisten arkeen asti. (Vrt. myös aiempi kirjoitus edellisestä rahoitusmalliuudistuksesta ja keskustelu sen lopussa: Rahoitusmalli ratkaisee yliopistojen suunnan).

OKM:n ehdotuksen käydessä lausuntokierroksella siitä esitettiin toki useita varauksellisia tai osittain kriittisiä kommentteja. (Annetut lausunnot löytyvät Valtioneuvoston hankerekisteristä (Hare): http://www.hare.vn.fi/mAsiakirjojenSelailu.asp?h_iID=19329&tVNo=4&sTyp=Selaus) Viralliset lausunnot ovat kuitenkin lyhyitä ja pintapuolisia, ja niissä ehdotuksen sisältämiä uusia piirteitä kyseenalaistetaan melko vähän ja varovaisesti. Jyrkkiä vastalauseita eivät tärkeimmät lausunnonantajat esitä. Suurimman kriittisen huomion saa rahoitusmalliin nyt tuodun opiskelijapalautejärjestelmän 3% vaikutusosuus, joka näyttää herättäneen yliopistoissakin enemmän avoimia kysymyksiä kuin mallin sisältämät muut uudistusehdotukset. Se on kuitenkin oma aiheensa, joten ei siitä tässä kirjoituksessa enempää. Tarkastelen seuraavassa rahoitusmallin muutoksia tutkimusjulkaisemisen kannalta ja yhteydessä Julkaisufoorumin tasoluokitukseen. Palaan myöhemmin lausuntojen sisältöihin tältä osin.

Valtioneuvosto vahvisti uuden rahoitusmallin 3.7.2014 ilman ainuttakaan muutosta alkuperäiseen ehdotukseensa, joten myöskään lausunnoissa esitetyillä maltillisilla kritiikeillä ja varauksilla ei ollut vaikutusta uudistuksen sisältöön. (Ks.  OKM:n verkkosivu: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/index.html; suora linkki rahoitusmallikaavioon: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/liitteet/yo_rahoitusmalli_2015.pdf; Opetus- ja kulttuuriministeriön asetus Finlexissä: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20140526.) Prosessista syntyy tietysti vaikutelma, jossa lausuntokierros näyttää vain muodollisuudelta. Ehkä uudistuksen sisältö oli jo niin yksityiskohtaisestikin etukäteen OKM:n, yliopistojen johdon sekä Unifin (Suomen yliopistot ry) kesken keskusteltu tai ehkä koko asia ylipäätään kiinnostaa niin harvoja edes yliopistoissa, että tällainen vaikutelma oli varaa antaa.

Vuoden 2014 aikana suoritettiin myös  Julkaisufoorumi-järjestelmän (JuFo; http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi) julkaisuluokitusten täydennys- ja tarkistuskierrokset. Juuri nyt on siten ajankohtaista pohtia, millaisia voivat olla rahoitusmalliin sisällytetyn JuFon uudet ohjausvaikutukset yliopistojen toimintaan ja tutkimuksen suuntautumisiin.

Julkaisufoorumiluokittelun merkitys rahoituksessa

Uudessa tarkistetussa rahoitusmallissa yliopistoille myönnettävän rahoituksen pääosiot pysyvät samassa suhteessa kuin ennenkin: koulutuksen osuus 41%, tutkimuksen 34% ja ns. koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden osuus 25% (sisältäen strategisen rahoituksen sekä alakohtaisen ja valtakunnallisiin tehtäviin perustuvan erityisrahoituksen).

Tutkimuksen osuus rahoituksesta on siis myös vuodesta 2015 eteenpäin 34% ja julkaisujen osuus 13%, kuten tätä edeltäneessä mallissa vuodesta 2013 alkaen. Kannattaa kuitenkin huomata, että julkaisujen suuri merkitys tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden mittarina on hyvin tuore muutos, vasta siis edelliset kaksi vuotta rahoitusmallissa vaikuttanut tekijä. Niiden ottaminen merkittävällä painoarvolla mukaan rahoitukseen herätti tuolloin jonkin verran keskustelua. Tuoreeltaan tuolloisen muutoksen merkittävyyttä tähdensi mm. Kansalliskirjaston asiantuntija (ja nykyisen JuFon ohjausryhmän jäsen) Jyrki Ilva esimerkiksi seuraavasti: "[Marraskuussa 2011 julkaistussa OKM:n esityksessä yliopistojen uudeksi rahoitusmalliksi] esitetään, että yhteensä 13 prosenttia yliopistojen valtiolta saamasta rahoituksesta määräytyy tulevaisuudessa julkaisutietojen pohjalta. Tutkimuksen perusteella määrittyvän rahoituksen osalta tieteellisten julkaisujen perusteella jaettava rahoitusosuus kasvaa aiemmasta 4,1 prosentista peräti 38,2 prosenttiin. Kyse on vuositasolla noin kahdestasadasta miljoonasta eurosta, eli suurista rahoista." ("Julkaisutiedot ja yliopistojen rahoitus"; verkossa: http://www.kansalliskirjasto.fi/kirjastoala/tietolinja/0211/julkaisutiedot.html)

Nyt tähän huomattavaan uudistukseen tehdään siis hyvin lyhyen ajan sisällä uusi muutos, joka merkittävällä tavalla mullistaa entisestään julkaisujen vaikutusta rahoitukseen. Olennaisena erona kaksi vuotta voimassa olleeseen malliin nähden on, että nyt julkaisujen rahoituksellinen painoarvo määrittyy nimenomaan Julkaisufoorumin tasoluokkien mukaisesti. Tämä oli toki jo julkilausuttu suunnitelma ja alkuperäinen syy koko JuFo-hankkeen käynnistämiselle vuonna 2010, joten uudistuksen tuleminen on ollut pitkään tiedossa (olettaen, että on seurannut aiheesta käytyä keskustelua ja OKM:n dokumentteja). (Ks. esim. Julkaisufoorumin ohjausryhmän puheenjohtajan Ilkka Niiniluodon esitystiivistelmät (16.11.2010) JuFo-hankkeen taustasta: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/julkaisufoorumi_tausta_16112010.pdf)

OKM:n antamassa rahoitusasetuksessa  vuosille 2015–2016 julkaisujen rahoituspisteet määritetään kokonaisuudessaan seuraavasti OKM:n julkaisutyyppiluokitteluun sekä JuFon tasoluokitukseen perustuen:

"1. Julkaisujen lukumäärä    13 %
1) Julkaisutiedonkeruun luokka A painotetaan Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisufoorumin tasoluokituksen mukaisesti siten, että tasoluokan 0 julkaisut painotetaan kertoimella 1, tasoluokan 1 julkaisut painotetaan kertoimella 1,5 ja tasoluokan 2 ja 3 julkaisut kertoimella 3.
2) Julkaisutiedonkeruun luokat B painotetaan kertoimella 0,1.
3) Julkaisutiedonkeruun luokka C1 painotetaan julkaisufoorumin tasoluokituksen mukaisesti siten, että tasoluokan 0 julkaisut painotetaan kertoimella 4, tasoluokan 1 julkaisut painotetaan kertoimella 6 ja tasoluokan 2 ja 3 julkaisut kertoimella 12.
4) Julkaisutiedonkeruun luokka C2 painotetaan kertoimella 0,4.
5) Julkaisutiedonkeruun luokat D1-D4 painotetaan kertoimella 0,1.
6) Julkaisutiedonkeruun luokka D5 painotetaan kertoimella 0,4.
7) Julkaisutiedonkeruun luokka E1 painotetaan kertoimella 0,1.
8) Julkaisutiedonkeruun luokka E2 painotetaan kertoimella 0,4.
(Opetus- ja kulttuuriministeriön asetus yliopistojen perusrahoituksen laskentakriteereistä annetun opetus- ja kulttuuriministeriön asetuksen muuttamisesta 3.7.2014; Finlex 526/2014, verkossa: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20140526; julkaisutiedonkeruun luokat perustuvat OKM:n julkaisutyyppiluokitteluun, ks. esim. OKM, Julkaisutyyppiluokittelu, Käsikirja 2010. Verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Liikunta/liikuntatieteellinen_tutkimus/liitteet/julkaisutyyppiluettelo.pdf; luokittelussa on tapahtunut pieniä muutoksia, viimeisin tutkijoille suunnattu versio julkaisutiedonkeruun ohjeistuksesta verkossa: https://confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/Julkaisutiedonkeruun%20ohjeistus%20tutkijoille.PDF.)

Julkaisufoorumihankkeen käynnistysvaiheessa JuFon edustajat painottivat ja edelleen aina painottavat, että JuFon on tarkoitus toimia ainoastaan suurten volyymien ja makrotason karkeana laatu- ja ohjausbibliometriikkana. Monet tutkijat ovat olleet hanakoita kritisoimaan Julkaisufoorumi-hanketta kokonaisuudessaan, mutta ennen JuFon perusidean lyttäämistä ja sen edustajien syyllistämistä kannattaa lukea esimerkiksi JuFon esittely ja käyttöohje: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/JUFO_kayttoohje_211212.pdf. Samoin kannattaa vilkaista JuFon tähänastisen puheenjohtajan Ilkka Niiniluodon ja ensimmäisen koordinaattorin Otto Aurasen esitykset hankkeen julkistustilaisuudesta: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/seminaari.html. (Lisää ohjeistus- ja infotiivistelmiä JuFon verkkosivujen arkistossa: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/arkisto.php.) Ja samasta teemasta keskustellaan yhä jatkuvasti JuFon seminaareissa ja ohjausryhmän kokouksissa, kuten käy ilmi viimeisimmän kokouksen (19.5.2015) pöytäkirjasta (http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/ohjausryhma.php).

Näissä Julkaisufoorumihankkeen materiaaleissa, tilaisuuksissa ja keskusteluissa on aina painokkaasti todettu, että JuFo ei sovi tieteenalojen väliseen vertailuun (joten sen ei pitäisi esimerkiksi vaikuttaa vinouttavasti tieteenalojen välisiin rahoitusjakosuhteisiin). Vielä painokkaammin on korostettu, ettei JuFo sovellu mikrotasolle yksittäisten tutkijoiden työn ja ansioiden arviointiin, sillä se on siihen aivan liian yleisluonteinen ja karkea mittari. Nämä rajoitukset JuFon käytölle ja luonteelle on esitetty toistuvasti ja yliopistoja väärinkäytöstä varoittavassa sävyssä. JuFo-hankkeen piirissä on todella selvästikin ajateltu, että JuFo-luokittelun käyttö voidaan rajata vain sen varsinaiseen tarkoitukseen.

Toisaalta monet epäilijät arvelivat jo alun perinkin, että kunhan luokittelu on valmis, sitä aletaan varmasti vähintäänkin epävirallisesti vaikuttavissa mielikuvissa ja retoriikassa sekä luultavasti myös konkreettisesti ja virallisestikin soveltaa myös mikrotasolla. Juuri näin myös näyttää käyneen ja olevan käymässä, JuFon edustajien varoituksista huolimatta. Tiedot useista yliopistoista kertovat siitä, että yliopistoissa on tehty varsin suoraviivaisia laskelmia siitä, mikä on minkäkin tasoisten julkaisujen rahoituksellinen "hyöty" eli niiden euromääräinen arvo yliopiston rahoituksen laskennassa. Kun näin on jo tapahtunut – kuten jokainen organisaatiohallintoa ja -rahoitusta vähänkin ymmärtävä tajusi vääjäämättä tapahtuvan – vaikuttaa herkästi kaksinaismoralismilta vedota siihen, mikä JuFon alkuperäinen ja oikeutettu käyttötarkoitus on.

Kun yliopistojen hallinto, ylin johto, yksiköiden johtajat ja alemmat esimiehet voivat suoraan yhdistää julkaisutyypit niiden euromääräiseen "arvoon", on naiivia olettaa, ettei tämä vaikuttaisi vähitellen – tai hyvinkin nopeasti – myös suoraan henkilöstön työn arviointiin ja välittömään ohjaukseen. Ehkä häveliäisyys vielä estää puhumasta asiasta suoraan tällä tavoin ja avoimesti lukuja käyttäen, mutta pinnan alla sen voi arvella olevan tulevaisuudessa melkoisen selvä osa yksittäisten tutkijoiden "rahoituspanoksen" ja työn suoraviivaista arviointia.

Niinpä ensimmäiseksi ilmeiseksi riskiksi havaitaan, että JuFon viralliset rahoitusmallivaikutukset kertautuvat luokittelun epävirallisissa ja "virheellisissä" käyttötavoissa ja antavat sille siten jopa periaatteellista merkitystään suuremman painoarvon yliopistollisen työn suuntaajana. Tästä seuraa myös, että JuFo voi siis sittenkin – ja periaatteellisten lupausten vastaisesti – muuttaa myös tieteenalojen välisiä voimasuhteita yliopistoissa monentasoisten heijastusvaikutustensa vuoksi yliopistojen sisäisessä rahanjaossa.

Tässä tapauksessa voi tietysti ajatella, että yliopistot "tekevät sen itse". Julkaisufoorumi-hankkeen vaikutuksista huolissaan oleva yliopistotutkijoiden joukko suuntaa kritiikkinsä herkästi suoraan JuFoon (ja ministeriöön), mutta sen sijaan heidän tulisi nähdä lähemmäs ja huomata, että vallankäyttäjät (ja mahdolliset JuFon väärinkäyttäjät) ovat pikemminkin omissa yliopistoissa ja yksiköissä. Ennen kaikkea olisi tärkeää käydä yliopistojen sisällä avointa keskustelua, jossa JuFon viralliset ja epäviralliset ohjausvaikutukset kriittisesti pohditaan ja lausutaan julki.  Sellaista on ollut näkyvissä vielä kovin vähän ainakin asian painoarvoon nähden.

Julkaisufoorumin luokittelutasojen pisteytys rahoituksessa

JuFon luokittelu antaa siis keskeisen perustan tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden rahoitusosuuden laskemiselle. Siinä funktiossa JuFon voi nähdä edistysaskeleeksi verrattuna edeltäneeseen tilanteeseen, sillä se korvaa vuoteen 2014 asti käytössä olleen julkaisujen jaottelukriteerin, jossa julkaisutuotannon painoarvo rahoitusmallissa oli karkean kaksijakoinen: 9% kansainväliset (=ulkomailla julkaistut) vertaisarvioidut julkaisut ja 4% muut tieteelliset julkaisut. Tähän verrattuna JuFo on mielekkäämpi tapa luokitella julkaisujen laatua, jos ja kun näin on rahoitusmallia varten tehtävä. Jos kritiikki herää vasta nyt JuFoa kohtaan, on jäänyt käsittämättä, että tätä ennen voimassa ollut laskentamalli oli selvästi keinotekoisempi ja kärjistetympi, sillä siinä jokainen ulkomailla julkaistu vertaisarvioitu julkaisu oletettiin kaikkia kotimaisia julkaisuja automaattisesti arvokkaammaksi.

Laskennallisista syistä tilanne ei kuitenkaan käytännössä ollut näin kärjistetyn kaksijakoinen. Koska kummallakin julkaisutasolla (eli kansainväliset/muut julkaisut) oli oma prosentuaalinen rahoituskiintiönsä (9%/4%), oli tietysti mielekästä julkaista molemmilla tasoilla, eikä yksittäisten julkaisujen välinen painoarvoero ollut noiden rahoitusmallin prosenttisuhteiden suuruinen vaan sitä pienempi ja suhteessa siihen, kuinka paljon kumpaankin kiintiöön kaiken kaikkiaan kertyi julkaisuja vuodessa. Uuden rahoitusmallin mietinnössä (ks. edellä, s. 23) esitetäänkin laskelma, että edeltäneessä rahoitusmallissa yksi kv. julkaisu on vastannut vain n. 1,1–1,2 muuta tieteellistä julkaisua (perustuen vuosien 2011–2012 julkaisuvolyymiin). Siten painoarvoero olisi siis ollut paljon pienempi kuin prosenttiosuuksien mukainen yli kaksinkertainen suhde 9:4.

Tähän nähden uusi rahoitusmalli on tuonut mukanaan erittäin olennaisia muutoksia. Ensinnäkin näistä julkaisutyyppien prosenttikiintiöistä luovuttiin ja kaikkia julkaisuja tarkastellaan jatkossa osana yhteistä 13% rahoitusosuutta. Sen sisällä luokittelu vaikuttaa jatkossa julkaisujen pisteytystasoina (joita nimitetään dokumenteissa myös "kertoimiksi", kuten yllä lainatussa asetuksessa). Näin ollen julkaisuluokittelun merkitys kasvaa huomattavasti aiempaan verrattuna ja jatkossa ylemmälle tasolle luokitellut julkaisut ovat todellakin suoraan pisteytyksensä verran "arvokkaampia" rahoitusta laskettaessa.

Toisekseen juuri vertaisarvioinnin merkitys korostuu aiempaan verrattuna voimakkaasti, sillä siinä missä 4% osuuteen aiemmin kuuluivat myös toimitettujen kirjojen luvut ja artikkelit, vertaisarvioimattomat journaali- ja konferenssijulkaisut sekä toimitetut teokset, JuFon luokitteluun otetaan mukaan ainoastaan vertaisarvioituja julkaisuja.

Julkaisufoorumin nykyisessä luokittelussa on neljä tasoa vertaisarvioiduille tieteellisille julkaisuille: kategoriat 0, 1, 2 ja 3. Alin tasoluokka 0 ei ole oikeastaan luokka lainkaan vaan sisältää luokittelemattomat julkaisut eli ne, jotka on otettu mukaan julkaisufoorumien listaukseen, mutta joita ei ole ainakaan vielä nostettu perustasolle 1. (Joukossa ovat esim. konferenssikokoelmat tai ns. laitossarjat sekä vielä luokittelua odottavat foorumit tai sellaiset, joita ei ole esitetty ykköstasolle nostettaviksi tai joiden tasosta arviointipaneeleilla ei ole mielestään riittävää näyttöä.) Taso 1 on perustaso, taso 2 on johtava taso, jolle voidaan nostaa 20% kunkin arviointipaneelin listalla olevien julkaisufoorumien julkaisuvolyymista, ja huipputasolle 3 voidaan puolestaan nostaa enintään 25% tasolle 2 luokiteltujen julkaisufoorumien julkaisuvolyymista. (Perustiedot taustoituksineen löytyvät esittelyistä JuFon verkkosivuilla, esim. usein kysytyistä kysymyksistä: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/usein%20kysytty%C3%A4.php.)

Vuodesta 2015 alkaen (ja ehdotuksen mukaan siirtymäkauden ajan vuosina 2015–2016) tasoluokkien rahoituspisteytykset ovat seuraavat:

taso 0: 1 / taso 1: 1,5 / tasot 2 ja 3: 3

Kolmostasolla on tarkoitettu yleensä koko tieteenalaa yhdistäviä foorumeita, jotka eivät ole erikoistuneet millekään tietylle osa-alueelle tai tutkimusalalle "päätieteen" sisällä. Esikuvana ovat tietysti luonnontieteiden arvostetuimmat kärkilehdet kuten Nature tai Science. On kuitenkin paljon vaikeampi hahmottaa tämän luokan merkitystä humanistisissa, yhteiskunta- ja kasvatustieteissä. Alun perin tasoluokka 3 olikin tarkoitus ottaa käyttöön vain luonnon- ja lääketieteissä. Siten myös tähän mennessä foorumin tasoluokkien 2 ja 3 painoarvo rahoitusmallissa on ollut sama, eikä niiden erolla ei ole vielä siirtymäkautena eli vuosina 2015–2016 rahoituksellista vaikutusta.

Julkaisufoorumihankkeen piirissäkin aiheesta on käyty kriittistä keskustelua alusta saakka, ja käydään edelleen. (Ks. esim. Julkaisufoorumihankkeen julkistamisseminaari 6.2.2012: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/seminaari.php; sekä toisaalta tuoreena esimerkkinä edellä linkitetty pöytäkirja JuFon ohjausryhmän viimeisimmästä kokouksesta). Esimerkiksi historiatieteiden paneelin pj. Pirjo Markkola kommentoi alkuvaiheen tuntemuksia seuraavasti: "Ensimmäinen kokous oli todella kriittinen. Keskustelimme yleensä tasoluokituksen soveltuvuudesta humanistisiin tieteisiin. Vallitsi aika yleinen pelko siitä, että tasoluokitus suosii luonnontieteitä. Toinen visainen paikka paneelille oli kolmostason 'tupsahtaminen' aika myöhäisessä vaiheessa. Kolmostaso päätettiin ottaa mukaan lähinnä lääketieteen paneelin aloitteesta. Uusi taso herätti humanistisella puolella kovasti kritiikkiä ja paneelissa keskusteltiin jopa jättäytymisestä sen ulkopuolelle." (Ks. Acatiimi-lehden raportti tilaisuudesta: http://www.acatiimi.fi/3_2012/03_12_10.php.)

Rahoitusmallin muutosmietinnössä kuitenkin esitetään, että tasojen pisteytykset eriytettäisiin 2017 alkaen siten, että tasolla 2 säilyy pistearvo 3 ja tason 3 julkaisut saavat pisteytyksen 4. Tosin muutokselle esitetään myös seuraava ehto: "Vuodesta 2017 alkaen korotetun kertoimen käyttöönotto tasoluokalle 3 edellyttää sitä, että tasoluokka on otettu käyttöön yhtäläisin periaattein kaikilla tieteenaloilla." (Ks. linkki muistioon edellä, s. 25) Asia on siis vielä oletettavasti avoin. Ehdotukseen kuuluu pisteytyksen jyrkempi porrastaminen siirtymäkauden jälkeen myös siten, että tason 0 julkaisujen pisteytys laskisi arvoon 0,1 eli yhteen kymmenekseen nykyisestä. Ehdotuksen mukaan rahoituspisteytykset muuttuisivat vuodesta 2017 eteenpäin siis seuraaviksi:

taso 0: 0,1 / taso 1: 1 / taso 2: 3 / taso 3: 4

Juuri tämä korostuneempi julkaisujen rahoitusarvon porrastaminen mielletään kannustamiseksi "laadukkaampaan" julkaisemiseen. On kuitenkin tästäkin näkökulmasta vaikea ymmärtää, miten tällainen "kannustaminen" voitaisiin pitää erillään tutkijoiden työn arvioinnista ja tutkijoiden tekemistä julkaisuvalinnoista. Eiväthän yliopistot (joille rahoitusta tässä lasketaan) mitään tutkimuksia tee, vaan yksittäiset tutkijat ja tutkimusryhmät. Kannustaminen voi silloin tarkoittaa vain sitä, että tutkijoiden odotetaan suuntaavan julkaisemistaan korkeammille JuFo-tasoille. Miten tämän ajatuksen kannustamisesta voisi puolestaan pitää irrallaan tutkijoiden työn ja meriittien arvioimisesta? Näyttää siis varsin selvältä, että JuFo-luokittelu vaikuttaa jatkossa vahvasti myös yksittäisten tutkijoiden saavutusten arviointiin, vastoin alkuperäisiä periaatteellisia rajauksia.

Jos pisteytyskerrointen jyrkentäminen toteutuu, tasosta 0 ("muut tunnistetut julkaisukanavat")  tulee eräänlainen roskaluokka. Pitää muistaa, että kaikki nämä ovat joka tapauksessa vertaisarvioituja julkaisuja, myös nuo "muut" tason 0 kanavat. Monien tieteen- ja tutkimusalojen näkökulmasta on varsin vaikea hahmottaa, miten jokin tieteellinen julkaisu voisi olla toista julkaisua 10-, 30- tai 40-kertaa arvokkaampi tuotos (pelkästään tällaisen karkean julkaisukanavien yleisluokittelun perusteella mittaroituna).

Tuntuu siltä, että niin humanistisissa tieteissä kuin yhteiskuntatieteissä tai esimerkiksi kasvatustieteissä neliportainen julkaisutasojen luokittelu on jo varsin keinotekoinen ja näennäiseksakti – vaikka voikin ehkä olla ymmärrettävä ja mielekäs monien luonnon- ja lääketieteiden kannalta. Ihmis-, kulttuuri- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla järkevintä olisi vastustaa näin teennäisen jyrkkää luokittelua (ja siten luonnontieteiden imitoimista).

Yhtenä vaikutuksena uudesta rahoitusmallista on luonnollisesti seurannut sekin, että lehtien ja kustantajien on lyötävä artikkeleihin selvä "leima", jolla todennetaan julkaisun tulleen vertaisarvioiduksi. Samalta kustantajalta ja samassa lehdessä ilmestyy tietenkin vertaisarvioimattomia ja vertaisarvioituja julkaisuja, joten JuFo- ja rahoitusluokittelun tarpeisiin ne on jatkossa aiempaa selvemmin markkeerattava erikseen. (Ja tätä markkeerausta kirjoittajat oppivat nopeasti vaatimaan.)

Tieteellisten seurain valtuuskunta on yhteistyössä OKM:n ja kustantajien edustajien kanssa luonut tätä varten vertaisarviointitunnuksen, jonka käyttöoikeutta julkaisijat voivat Tsv:lta anoa. (Ks. vertaisarviointikäytännön ja -tunnuksen verkkosivusto: http://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus.) Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä tai lähtökohtaisesti kiistanalaista. Leimamerkin on tarkoitus selkiyttää tilannetta.

Nyt selkiytyvä rajanveto ei kuitenkaan ole ongelmaton käytäntö. Tässäkin hahmottuu tieteenalojen välisiä eroja, sillä ainakin ihmis- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla luultavasti jokainen tutkija on törmännyt tilanteisiin, joissa ns. "toimitetun" ja ns. "vertaisarvioidun" julkaisun välinen ero on veteen piirretty (tai kääntynyt ensiksi mainitun laatueduksi).

Vertaisarviointi

Uudet käytännöt ja uusi rahoitusjärjestelmä edellyttävät sitä, että vertaisarvioidut tekstit ja kirjat merkitään aiempaa yksiselitteisemmin erilleen vertaisarvioimattomista julkaisuista. Jokainen tieteellisen vertaisarvioinnin kanssa tekemissä ollut – kirjoittajana, arvioitsijana tai julkaisujen toimittajana – tietää kuitenkin, miten monimuotoinen ja konstikas on käytännön todellisuus tämän aluksi selkeältä kuulostavan erottelun pinnan alla.

Mitä vertaisarviointi siis on? Kysymys tuntuu tarpeettomalta, koska jokainen tutkija olettaa jo mielikuvissaan tietävänsä vastauksen. Monesti käy kuitenkin ilmi, että vertaisarvioinnin oletetaan tarkoittavan vain ja ainoastaan sitä käytäntöä, joka kulkee englanninkielisellä termillä "double blind peer review": anonyymiksi jäävä arvioitsija perehtyy hänelle anonyymin kirjoittajan tutkimustekstiin ja ratkaisee sen julkaisukelpoisuuden. Mutta tämä on kuitenkin vain yksi vertaisarvioinnin muoto, eikä siinäkään arvioitsija yksin ratkaise tekstin kohtaloa. Esimerkiksi tieteellistä vertaisarviointia käsittelevä wikipedia-artikkeli (https://en.wikipedia.org/wiki/Scholarly_peer_review) toteaa (varmasti yllätyksenä monille) kyseisen "kaksoissokko-arvioinnin" olevan tavallisempaa yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä kuin luonnontieteissä, koska jälkimmäisissä on joka tapauksessa usein ilmeistä, mikä tutkimusryhmä on käsikirjoituksen tuottanut.

Toisinaan voi huomata juuri ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöiden vähättelevän oman alansa arviointikäytäntöjä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että vertaisarvioinnille asetetaan toisinaan tiukempia ehtoja kuin ns. kovien tieteiden saralla ja samalla vähätellään joitain vakiintuneita ja hyvin toimineita käytäntöjä. Suomessakin on laaja harmaa alue, jonka suhteen "vertaisarvioinnin" rajanveto on tuottanut ongelmia. Esimerkiksi jonkin julkaisun (lehden) ja/tai kustantajan asiantuntijoista koostuvan toimituskunnan suorittamaa vertaisarviointia ei toisinaan pidetä vertaisarviointina lainkaan, vaan ainoastaan "toimittamisena". Tämä käsitys ei kuitenkaan vastaa yleisiä periaatteita vertaisarvioinnin prosessissa. Jos esimerkiksi julkaisun toimituskunta tai kustantajan vakituinen arviointi- ja julkaisulautakunta (tai vastaava elin) koostuvat alan asiantuntijoista, jotka arvioivat sekä antavat palautteet omaan asiantuntemusalueeseensa kuuluvista käsikirjoituksista, tämä toteuttaa vertaisarvioinnin perusehdot, vaikka menettely ei olisikaan double-blind. Esimerkiksi OKM:n alkuperäisessä julkaisutyyppiluokittelussa vuodelta 2010 vertaisarviointi kuvattiin seuraavasti:

"Vertaisarvioinnissa (peer review) julkaisuun lähetetyt käsikirjoitukset arvioi julkaisusarjan toimituskunnan valitsemat ulkopuoliset asiantuntijat. Joissakin tapauksissa myös julkaisun toimituskunta voidaan rinnastaa vertaisarvioijiin. Vertaisarvioinnissa arvioidaan mm. onko artikkeli kirjoitettu tieteellisen yhteisön tyylivaatimusten mukaisesti, onko työ asetettu oikeaan viitekehykseen (esim. onko aiempiin julkaisuihin viitattu asianmukaisesti) ja onko siinä ilmeisiä virheitä. Vertaisarvioinnin täytyy
minimissään täyttää seuraavat vaatimukset:
- arvioitavana on koko käsikirjoitus (ei pelkästään abstrakti tai ote)
- vertaisarviointi on suoritettu ennen julkaisua
- vertaisarvioinnin tekee ansioitunut sekä julkaisun tekijästä riippumaton asiantuntija" (OKM, Julkaisutyyppiluokittelu, Käsikirja 2010. Verkossa: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Liikunta/liikuntatieteellinen_tutkimus/liitteet/julkaisutyyppiluettelo.pdf; luokittelussa on tapahtunut pieniä muutoksi, viimeisin tutkijoille suunnattu versio julkaisutiedonkeruun ohjeistuksesta verkossa: https://confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/Julkaisutiedonkeruun%20ohjeistus%20tutkijoille.PDF)

Näiden alkuperäisten ohjeiden mukaan on myös toimituskunta voinut toimia tieteellisen vertaisarvioitsijan roolissa, kunhan arvioitsijat ovat olleet alallaan ansioituneita ja julkaisun tekijästä riippumattomia. Tähän nähden on valitettavaa, että uuden vertaisarviointitunnuksen myötä Tieteellisten seurain valtuuskunta on halunnut kiristää vertaisarvioinnin ohjeistusta vaatimalla nyt aina kahta julkaisun ulkopuolelta tulevaa vertaisarviointilausuntoa (ks. http://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus/kayton-edellytykset). Se antaa myös vaikutelman jonkinlaisesta epäluulosta suomenkielistä julkaisemista kohtaan. Siinä missä monissa laadukkaissakin kansainvälisissä kustannushankkeissa riittää julkaisun toimituskunnan ja/tai kustantajan edustajan suorittaman vertaisarvioinnin lisäksi tavallisesti yhdenkin ulkopuolisen arvioitsijan käyttö, vaaditaan Suomessa vertaisarviointitunnuksen saamiseen kahden ulkopuolisen arvioivan asiantuntijan käyttämistä.

Tieteellisten seurain valtuuskunta on paljolti lainannut vertaisarviointiprosessin kuvauksen ja prosessikaavion englantilaiselta Research Information Networkilta, mutta muuttanut sen sisältöä juuri tätä koskevassa kohdassa. Englanninkielinen alkuperäinen opas toteaa, että "The editorial boards of some journals undertake most of the peer review themselves" (Peer review. A guide for researchers. Research Information Network, 2010. Verkossa: http://www.rin.ac.uk/our-work/communicating-and-disseminating-research/peer-review-guide-researchers). Tsv:n suomenkielisessä versiossa tämä on käännetty epämääräisempään muotoon: "Osa julkaisusarjoista ja kustantajista valitsee arvioijat ennalta määrätyn toimituskunnan jäsenistä" (http://www.tsv.fi/tunnus/lisatietoa.php) – mikä ei selvästikään tarkoita samaa kuin alkuperäinen toteamus, jossa ensinnäkin puhutaan yksinomaan lehdistä ("journals") ja toisekseen suoraan todetaan niiden toimituskunnan voivan hoitaa suurimman osan arviointiprosessista joissain tapauksissa itse. Mutta vielä kapeammin ja ongelmallisemmin Tsv on ilmaissut asian vertaisarviointitunnuksen virallisissa käyttöehdoissa: "Tieteellisestä julkaisukelpoisuudesta vastaava toimitus on pyytänyt ja saanut käsikirjoitusta koskevat lausunnot vähintään kahdelta arviointitehtävään kutsutulta henkilöltä. Arvioijat ovat toimituksen ulkopuolisia ja arvioitavana olevan käsikirjoituksen suhteen riippumattomia väitelleitä tutkijoita tai muita asiantuntijoita." (http://www.tsv.fi/fi/palvelut/tunnus/kayton-edellytykset) Näissä virallisissa ehdoissa ei siis enää lainkaan riitä toimituskunnan asiantuntijoiden tekemä vertaisarviointi, edes osaksi, vaan vaaditaan kaksi kokonaan toimituksen ulkopuolista arvioitsijaa. 

Ehdot ovat tiukemmat kuin lähimmissä vertailukelpoisissa maissa, Norjassa ja Tanskassa, joissa on otettu käyttöön vastaavankaltainen arviointi- ja pisteytysjärjestelmä. Norjassa käytetty väljä määritelmä vertaisarvioinnin kriteereille on seuraava: "Established procedures for external peer review. The concept of external peer review refers to various forms of editorial procedures that differ between academic fields and scholarly journals, and which indicate that the manuscript has been evaluated by one or more independent experts on the subject matter." Tanskassa muotoilu on puolestaan seuraava: "1. Peer review is always done before publishing. [...] 2. At least one reviewer must be external to the publisher / institution. A manuscript (book or an article) must at least be reviewed by one external reviewer, who is an expert in the field. There are no requirements as to whether an external revieder is known or anonymous. 3. Reviewrs must be research experts. An external reviewer must have a minimum of research competence at Ph.d. level. There can be used both national and international reviewers, and reviewers can be retrieved from any environment, provided they meet the minimum requirement." (Ks. Tanskan tutkimusportaalin verkkosivut: forskerportalen.dk/. Korostukset TT. Molempiin määritelmiin viitataan lainauksineen myös JuFon ohjausryhmän kokouksen 19.5.2015 liitteessä 1: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/jufo_or_19052015_liite1.pdf.) 

Vaatimuksen mielekkyys näyttäytyy hyvin erilaisessa valossa erilaisten julkaisutyyppien ja tutkimusalojen tapauksessa. Sokkovertaisarvioinnin lähtökohdat ovat alun perin kokeellisessa ja kvantitatiivisessa tutkimuksessa, jossa yleensä hyvin tarkasti rajatun aihealueen ulkopuolisia erityisasiantuntijoita tarvitaan arvioimaan tutkimuksen raportoitujen tulosten, koeasetelmien ja kvantianalyysien luotettavuutta. Tutkimuksen raportoimisen muoto eli esitystapa on tavallisesti tarkkaan sidottu tiettyyn julkaisun käyttämään tai yleisesti noudatettuun kaavaan (esim.: tiivistelmä, tutkimuskysymys, aineisto, analyysitapa, tulokset ja päätelmät), joten asiatarkistus riittää ja vähäinen editointityö voidaan jättää toimitusammattilaiselle (sekä kielentarkastajalle). Mutta tämä ei vastaa arviointitehtävän luonnetta monissa ihmis- ja yhteiskuntatieteellisissä ei-kvantitatiivisissa tutkimuksissa. Esimerkiksi kvalitatiivisen tutkimuksen, historiallisen tai politiikka-analyysin tai teoreettisten tutkimusten arvioitsijan pitää tarkastella argumentaation kulkua läpi kirjoituksen, olennaisten lähteiden tuntemusta ja käyttöä, käsikirjoituksen kommunikoivuutta ja yleistä esitystapaa, päätelmien uskottavuutta, uutuutta ja kiinnostavuutta eli yleisemmin koko julkaisukäsikirjoituksen laatua tavalla, joka hyvin perusteellisesti kietoutuu esitystavan, kielenkäytön, rakenteen ja muiden vastaavien muotoseikkojen kysymyksiin. Arvioitsijan ei välttämättä tarvitse olla hyvin suppeasti rajatun aihealueen erityisasiantuntija, sillä ihmis- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa julkaisujen sisältö avautuu usein laajempiin kokonaisuuksiin liittyväksi, ja ylipäätään asiantuntemuksen luonne ja ala on tavallisesti yleisluonteisempi kuin vaikka luonnon- ja lääketieteissä.

Tällöin onkin hyvin usein niin, että tärkein arviointi- ja palautetyö on käsikirjoituksen rakenteellista ja editoivaa kommentointia, jossa tekstin pohjustusta, kulkua ja argumentaatiota kirkastetaan niin, että sen sisältö avautuu lukijoille paremmin. Tutkimuksen tulokset ja päätelmät voivat sen sijaan olla arvioitsijankin mielestä kiistanalaisia ja keskustelua herättäviä, sillä tällainen kuuluu ihmis- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen luonteeseen. Tällaisessa tapauksessa – siis varsin merkittävässä osassa ihmis- ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta – "tulosten" ja tutkimusasetelman tarkistaminen ei suinkaan jää arvioinnin päätehtäväksi, vaan tärkein palaute on saatava sellaiselta henkilöltä, jolla on aikaa paneutua käsikirjoituksen kokonaisvaltaiseen kommentointiin. Kokemus on osoittanut, että hyvin harvoin tällaista palautetta voidaan saada kattavasti ulkopuolelta rekrytoidun asiantuntijan arviolausunnosta.

Jo nyt on lisäksi havaittavissa eräänlaista "arviointiväsymystä": julkaisujen kasvavan määrän vuoksi sekä ulkomaisten että kotimaisten julkaisijoiden käyttämien arvioitsijoiden lausunnot näyttävät supistuvan yhä lyhyemmiksi ja pinnallisemmiksi. Vertaisarviointitunnuksen vaatima kahden ulkopuolisen arvioitsijan käyttö tulee entisestään lisäämään tätä arviointipainetta ja voi siten heikentää lausuntojen tasoa – vaikka juuri sen pitäisi olla prosessin olennaisin seikka. Kaiken lisäksi vaatimus raskauttaa esimerkiksi kirjojen koostamisen prosessia niin, että niiden toimitustyöstä tulee entistäkin epäkiitollisempaa puuhaa: vaikka on hyvin tavallista, että kirjan toimittaja antaa kirjoittajien käsikirjoituksiin arvokkaimmat ja mittavimmat palautteet, häntä ei nyt edes lasketa virallisesti (toiseksi) vertaisarvioijaksi, vaan hänen on nähtävä lisäksi vaiva etsiä ja houkutella jokaista tekstiä varten ei vain yksi vaan kaksi ulkopuolista arvioitsijaa. "Palkinnoksi" tästä saa 0,1 julkaisupistettä koko kirjasta (siinä missä yhden artikkelin kirjoittaja saa julkaisufoorumiluokituksen mukaiset pisteet artikkelistaan, siis esimerkiksi 10 tai 20 kertaa toimittajaa enemmän, riippumatta siitä, missä kunnossa artikkelikäsikirjoitus on alun perin saapunut toimittajan käsiin). Yhtä haitallista on, jos kriteerin kirjaimellinen tulkinta tarkoittaa, että myöskään kustantajan vakituista ohjausryhmää tai asiantuntijoista koottua toimituskuntaa tai -neuvostoa tai vastaavaa lasketa "ulkopuolisiksi asiantuntijoiksi". Suurimman arviointivastuun ja -vaivan kantavia toimijoita ei siis noteerattaisi virallisiksi vertaisarvioitsijoiksi lainkaan.

Itse asia on tietysti mitä tärkein. Tiedeinstuutioiden ja tutkimuksen käytäntöjen kannalta kaiken ytimessä on tutkijoiden keskinäinen kommunikaatio ja avoimuus jatkuvalle vertailulle, arvioinnille, kritiikille, uudistumiselle ja päätelmien korjaamiselle. Mahdollisimman vahva intersubjektiivisuus on tieteellisten käytäntöjen vastaus siihen perusongelmaan, että puhdasta objektiivisuutta on mahdotonta osoittaa.

Jotta näillä ihanteilla olisi merkitystä, niiden on toteuduttava nimenomaan käytännöissä, eikä periaatelausumien, ohjausmallien ja pisteytysten vaikutus käytäntöihin suinkaan aina ole tarkoituksenmukainen. Jatkossakin tulisi olla ymmärrystä kiinnittää huomiota ennen kaikkea siihen, millainen jonkin julkaisun todellinen toimituskäytäntö on ja millaisia ovat siihen kuuluvien yksittäisten julkaisujen arviointi-, palaute- ja toimitusprosessit konkreettisesti. Silloin voidaan esimerkiksi huomata, että asiantuntijoista koostuvien lehtitoimitusten ja kirjankustantajien julkaisulautakuntien suorittama perusteellinen arviointi- ja palautetyö on julkaisujen lopputulosten kannalta varsin tavallisesti hyödyllisempi ja tärkeämpi prosessimuoto kuin double-blind-prosesseissa usein saatavat ylimalkaiset ja suppeat arviointilausunnot. Tälle seikalle on yksinkertainen selitys: ulkopuoliset arvioitsijat ovat anonyymeja ja pysyvät sellaisina, eikä heille koidu mitään näkyvää vastuuta lopputuloksesta; julkaisijan eli lehden tai kustantamon edustajat ja julkaisun toimittaja sen sijaan kantavat näkyvästi ja konkreettisesti vastuun julkaisun tasosta ja laadusta kirjoittajan ohella.

On valitettavaa, jos todella päädytään tilanteisiin, joissa hyvää tarkoittavat mittaus- ja pisteytystavat voivat itse asiassa tuottaa tahattomasti tarkoituksenvastaisia seurauksia, siis laadun heikkenemistä laadun kohentumisen sijaan – vaikka tavoitteena oli "kannustaa laadun vahvistamiseen". Keskeisenä syynä tähän näyttää edelleen olevan ennen kaikkea se, että mittareita laadittaessa ei kyetä huomaamaan tai ei haluta tunnistaa tieteiden ja tutkimusalojen välillä vallitsevia todellisia eroja.

Monografiat ja osittaminen

Keskustelua on herättänyt myös monografiajulkaisemisen tulevaisuus. (Ks. esim. Kivistö & Pihlström 2015, verkossa: http://www.helsinki.fi/collegium/events/monografia/monografia.pdf.) Siihenkin rahoitusmalli vääjäämättä vaikuttaa. Monografioille annetaan jatkossakin painokerroin 4, kuten edellisessä laskumallissa (johon se onneksi debatin jälkeen saatiin mukaan) – yksi monografia vastaa siten painoarvoltaan neljää vastaavantasoista artikkelia. Artikkelijulkaisemiselle on kuitenkin annettu etu, joka rahoitusmallissa toteutuu, jos ehdotettu 2- ja 3-tasojen erottaminen otetaan käyttöön. Nykyisessä julkaisufoorumiluokittelussa journaalit on luokiteltu kolmeen kategoriaan (tai neljään, kun otetaan huomioon luokittelematon taso 0), mutta kirjakustantajien kohdalla ei käytetä lainkaan korkeinta tasoa 3. Näin ollen uusilla kertoimilla v. 2017 alkaen 3-tasolla julkaistu artikkeli (pisteytyskerroin 4) olisi yhtä arvokas kuin 1-tasolla julkaistu kirja (pisteytyskerroin 1). Tästäkin kuvastuva käsitys tieteellisen toiminnan luonteesta ja vaikutusprosesseista tuntuu sopivan paljon paremmin luonnon- ja lääketieteisiin kuin monille ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteellisille aloille ja tutkimusaiheille.

Vähintäänkin on jatkossa syytä pitää JuFon tieteenalapaneeleissa huolta siitä, että keskeisimmät suomalaiset ihmis- ja yhteiskuntatieteelliset tiedekustantajat, joille käsikirjoitusten läpisaanti on kaikkein vaikeinta (kuten Gaudeamus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tiedeakatemia, Vastapaino) säilyvät kustantajaluokituksen tasolla 2 (ellei tasoa 3 tule kustantajaluokitteluun). Muuten uhkaa kadota mielekkyys sellaiselta julkaisemiselta, joka on tähän asti ollut näillä aloilla aivan keskeinen osa tutkimuksen vaikuttavuutta, tiedon levittämistä ja tutkijoiden intersubjektiivista vuorovaikutusta.

Monografioiden tulevaisuuden uhkana on kuitenkin myös muita rahoitusmalliin liittyviä tekijöitä kuin pelkästään nämä JuFon luokitustasot. Tietyt tekijät ohjaavat tutkijoita välttämään monografiaa julkaisumuotona. Olennaisin niistä on yliopistojen toiminnan ja sen arvioinnin lyhentynyt aikajänne. Esimerkiksi viimeisimmät yliopistojen rahoituksen laskentamallit ovat muuttuneet kahden vuoden jaksoissa (nyt voimaan tullutta sovelletaan 2015–2016, edellistä 2013–2014). Tällainen aikajänne on erittäin lyhyt tutkimustoiminnan kannalta. Samoin tutkijoiden työtä tarkastellaan yliopistojen kehityskeskusteluissa vuosittain, ja suoriutumista arvioidaan lukuvuosi kerrallaan. Hyvin monet tutkijat ovat määräaikaisissa tehtävissä, mikä sekin pakottaa tuottamaan näyttöä hyvin lyhytjänteisesti. Näin lyhyiksi pakotetuissa ajallisissa sykleissä helposti parinkin vuoden työn vaativa monografia on sekä yliopistojen ja yksiköiden että tutkijoiden itsensä kannalta niin uran edistymisen kuin rahoituspisteiden laskennan kannalta erittäin epäedullinen valinta.

Toisena hyvänä esimerkkinä siitä, miten julkaisutyyppiluokittelu, JuFo ja niiden linkittyminen rahoitusmalliin vaikuttavat eri julkaisutyyppien houkuttelevuuteen tutkijoiden kannalta, on väitöskirjojen asema. Jos väitöskirja kirjoitetaan monografiaksi, jonka julkaisee yliopisto väitöskirjasarjassaan, sitä ei oteta huomioon vertaisarvioituna tieteellisenä julkaisuna C1 vaan opinnäytteenä G3 (ks. OKM:n julkaisutyyppiluokittelu edellä), eikä siitä näin ollen tule lainkaan julkaisupisteitä yksikölle ja yliopistolle. Jos se sen sijaan kirjoitetaan artikkeliväitöskirjaksi, jokainen artikkeli tuo JuFo-tasonsa mukaiset pisteet rahoituslaskennassa. Ei siis ihme, että väitöskirjantekijöitä ohjataan nykyään hyvin suoraviivaisesti nimenomaan artikkeliväitöskirjojen tekemiseen, koska ne ovat yliopistoille paljon väitösmonografioita arvokkaampia, suoraan rahallisessa arvossa mitaten.

Tällöin sivuutetaan myös pohdinnoitta artikkelijulkaisemisen mahdolliset heikkoudet. Yhtenä esimerkkinä näistä jo edelläkin mainittu piirre: monissa tieteellisissä journaaleissa noudatetaan varsin tarkasti tiettyihin kaavamaisiin esitysmuotoihin ja -rakenteisiin sidottua formaattia sekä vaaditaan usein hyvin tiiviiksi rajattua tekstimittaa. Tällainen esitystapa, rakenne ja mitta eivät suinkaan sovi kaikkien tutkimusten raportoimiseen. Monografiassa sen sijaan tutkijalla on paljon vapautta rakenteen ja esitystavan valinnassa, ja julkaisun mitta määrittyy aiheen, tutkimuksen tavoitteen ja käsittelytavan perusteella, ei ennalta asetettujen formaattien muotilla. Monografian kirjoittamista hallitsevat näin ollen itse aihe ja tutkijan pyrkimys, eivät ulkokohtaiset muodolliset tekijät. On ilmeistä, että tietyillä tieteenaloilla ja joidenkin tutkimusaiheiden piirissä monografiajulkaiseminen on huomattavasti mielekkäämpi julkaisumuoto kuin artikkelijulkaiseminen. Monografiajulkaisemisen kannusteiden heiketessä artikkelijulkaisemiseen nähden vaikutus näkyy ennen kaikkea ihmis- ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla.

Toinen pitkään debatoitu kysymys koskee yhteisjulkaisujen mahdollista osittamista joko yliopisto- tai kirjoittajakohtaisesti. Monografiajulkaisemisen tapaan tässäkin näyttäytyy tieteenalojen erilaisuus ja niiden eriarvoistava kohtelu rahoitusmallissa. Nyt yhteisjulkaisujen ositus ei ole käytössä. Jos artikkelilla on esimerkiksi viisi kirjoittajaa viidestä eri suomalaisesta yliopistosta, julkaisun saamat pisteet lasketaan täysimääräisesti jokaisen yliopiston julkaisutuottoon. Jos viiden eri yliopistoissa toimivan tutkijan yhteisartikkeli ositettaisiin yliopistollisesti, pisteytys olisi tietysti kertoimella 0,2 per yliopisto. Ja mahdollisia ositustapoja on tietysti muitakin kuin yliopistokohtainen. (Osittamisen eri malleista ja niiden vaikutuksista on havainnollisia esimerkkejä Ilkka Niiniluodon esitelmässä rahoitusmalliehdotuksen julkaisun jälkeen: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/niiniluoto_17022014.pdf.) Kuten voi odottaa, osittaminen tietysti vahvistaisi yhteiskunnallisten ja humanististen alojen osuutta verrattuna luonnon-, lääke- ja teknillisiin tieteisiin ja osittamatta jättäminen vastaavasti vaikuttaa päinvastoin.

Rahoitusmalliehdotuksessa on kuitenkin päädytty siihen, että osittamista ei tehdä jatkossakaan. Tämä ei tietenkään tee oikeutta yksittäisten kirjoittajien työmäärälle, mutta ainakin se tuottaa (jossain määrin teennäisen ja välineellisen) houkuttimen yliopistojen välisten yhteisjulkaisujen suosimiselle. Sitä kannattaa tietysti tutkimusryhmien myös käyttää hyväksi.

Monografiakirjoittamisen näkökulmasta monet näistä mallin periaatteista tuntuvat epäreiluilta. Yksi näiden alojen erityisongelma on lisäksi toimitettujen kokoelmien luonne. Teosten toimittajahan ei saa mitään julkaisupisteitä (vaikka on monessa tapauksessa tehnyt kaikkein suurimman työn). Tekijöiden kannattaakin jatkossa tiedostaa, mihin laskentamalli kannustaa, ja toimia sen mukaisesti. Jos kirjoissa ryhdyttäisiin noudattamaan samaa logiikkaa kuin artikkelijulkaisuissa, ei tietenkään kannattaisi enää julkaista "toimitettuja" teoksia lainkaan, vaan merkitä yksinkertaisesti kaikki kirjan artikkelit kirjan luvuiksi ja artikkelien kirjoittajat kirjan kirjoittajiksi. Kirjan toimittajien/toimittajan tulisi aina olla myös kirjoittajana ainakin yhdessä kirjan luvussa tai hänet olisi reilua merkitä kirjan "tekijäksi" vaikka hän ei olisikaan suoraan alkuperäiskirjoittajana missään yksittäisessä artikkelissa/luvussa. Tällöin jokainen osallistunut saisi julkaisupisteisiin lisäksi kertoimen 4 monografiajulkaisusta (ja pohjapisteytykseksi julkaisufoorumikategorian mukaiset täydet pisteet, koska osittamista ei tehdä). Tällaisessa menettelyssä ei ole mitään epäilyttävää, sillä jokaisen tutkijan (ja yksikön) on yksinomaa järkevää ryhtyä noudattamaan sellaisia käytäntöjä, joihin laskentamalli kannustaa. Tämä ei tarkoita mittausten vääristymistä vaan tässä tapauksessa pikemminkin sitä, että mittareiden tuottamia vääristymiä voidaan edes hieman kompensoida.

Nämä seikat kannattaa tiedostaa siksikin, että jos juna vie johonkin suuntaan, eikä siihen koe pystyvänsä kovin paljon vaikuttamaan, silloin tietysti kannattaa yrittää pelata peliä mahdollisimman tehokkaasti kulloisillakin säännöillä – koettaen sentään käyttää fiksusti hyväkseen sitä, mitä ei voi muuttaa.

Muut julkaisut

Alussa mainittiin, että aiemmassa rahoitusmallissa julkaisut jaettiin karkeasti kahteen: 9% osuudella kansainväliset vertaisarvioidut julkaisut ja 4% osuudella kaikki muut tieteelliset julkaisut. OKM:n asetuksessa nämä muut tieteelliset julkaisut rajattiin silloin julkaisutyyppien mukaan seuraavasti: 

"Muulla tieteellisellä julkaisulla tarkoitetaan kotimaassa julkaistua vertaisarvioitua tieteellistä julkaisua tai kotimaassa julkaistua kustannettua tieteellistä erillisteosta, joka kuuluu 3 momentissa tarkoitettuihin julkaisutyyppeihin taikka ulkomailla tai kotimaassa julkaistua vertaisarvioimatonta tieteellistä julkaisua tai ulkomailla tai kotimaassa julkaistua toimitettua julkaisua, joka kuuluu seuraaviin opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja koskevan tiedonkeruun luokkien mukaisiin julkaisutyyppeihin:
1) kirjoitus tieteellisessä aikakauslehdessä B1;
2) kirjan tai muun kokoomateoksen osa B2;
3) vertaisarvioimaton artikkeli konferenssijulkaisussa B3; taikka
4) toimitettu kirja, kokoomateos, konferenssijulkaisu tai lehden erikoisnumero C2." (Opetus- ja kulttuuriministeriön asetus yliopistojen perusrahoituksen laskentakriteereistä 20.4.2012; Finlex 182/2012, verkossa: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2012/20120182.)

Nyt JuFon myötä "muista tieteellisistä julkaisuista" putoavat pois kaikki ne, jotka ovat vertaisarvioimattomia. Tälläkin tavoin tieteellisten julkaisumuotojen erot korostuvat uudessa rahoitusmallissa erittäin jyrkästi edelliseen verrattuna. Myös uuteen rahoitusmalliin sisällytettiin "muita julkaisuja" JuFon ulkopuolelta, mutta hyvin paljon pienennetyllä painoarvolla, nimittäin samalla pisteytyksellä 0,1, joka on luvassa myös luokittelemattomille JuFon 0-kategorian julkaisuille. Monia ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteellisten alojen tutkijoita kiinnostaneekin uutena tullut linjaus, joka tässä muodossa myös vahvistettiin rahoitusmalliin: "Työryhmä ehdottaa, että vuodesta 2015 alkaen vertaisarvioimattomat tieteelliset kirjoitukset (julkaisuluokka B), toimitetut kirjat ja julkaisut (C2), ammattiyhteisölle suunnatut julkaisut (D) sekä suurelle yleisölle suunnatut julkaisut (E) pisteytettäisiin rahoituslaskennassa kertoimella 0,1 riippumatta em. julkaisujen julkaisufoorumin mukaisesta tasoluokasta." (Ks. linkki muistioon edellä, s. 27)

Täten melko hätkähdyttävästi uudessa rahoituspisteytyksessä luodaan julkaisuluokka, joka sisältää ainakin jälleen ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteiden näkökulmasta täysin eriarvoisia julkaisuja, ja joiden niputtaminen samaan kategoriaan tuntuu siten varsin epäsopivalta ja epäoikeudenmukaiselta. Käytännössä uudistus nimittäin tarkoittaa, että rahoituksen kannalta olisi aivan tasavertaista julkaista tunnissa tai parissa kirjoitettu kolumni tai vieraskynä (luokka E1) kuin kuukausien (tai vuosien!) työn vaatinut laajalevikkinen oppikirja (D5), tutkimusraportti/-selvitys (D4) tai toimitettu tieteellinen julkaisu (C2; toimitettujen vertaisarvioitujen teosten asemasta tosin keskustellaan edelleen ja niihin on ainakin tällä tietoa tulossa arvonkohotus). Näin ei ainakaan saada aikaiseksi ohjauskriteeriä, joka kannustaisi näillä aloilla aina parhaisiin suuntiin. Toki kaikissa vastaavissa pisteytyksissä on juuri tämänkaltaisten ongelmien riski – ja tästä voisi ja pitäisi herätä paljon nykyistä enemmän keskustelua. Julkaisujen arvon voisi mieltää myös hyvin toisella tavalla kuin rahoitusmallissa nyt on päädytty tekemään, mutta kovin vähän tällaista keskustelua sittenkään nousee esiin.

Kokonaan oma laaja kysymyksensä muodostuu verkkojulkaisuista. Ainoastaan ISSN- tai ISBN-tunnuksella varustetut verkkojulkaisut kuuluvat julkaisutiedonkeruun piiriin. Yliopistojen tiedonkeruukäsikirja 2014 toteaakin aiheesta seuraavasti: "Verkkomediassa on myös paljon ei-traditionaalisia julkaisutyyppejä, kuten blogit, wikipedia-artikkelit tai muut verkkosivustot. Niissä julkaistaan paljon myös tieteellisesti tärkeitä julkaisuja. Tieteellisesti tai yhteiskunnallisesti tärkeiden julkaisujen erottelu näistä uusista julkaisutyypeistä ei kuitenkaan ole mahdollista, joten nämä julkaisutyypit jäävät tiedonkeruun ulkopuolelle." (OKM:n yliopistojen tiedonkeruukäsikirja 2014, s. 25; verkossa: confluence.csc.fi/download/attachments/36603300/YO_Opetus-%2Bja%2Bkulttuuriministeri%C3%B6n%2Btiedonkeruiden%2Bk%C3%A4s.PDF
Samalla toisaalta kansallisia (ja kansainvälisiä) kriteereitä ISSN-tunnuksen saamiselle on avarrettu vähitellen niin, että myös jatkuvasti päivittyvät verkkojulkaisut voidaan ottaa aiempaa paremmin huomioon. Tunnusten myöntämistä hallinnoiva Kansalliskirjasto määrittelee kriteereitä nykyään seuraavasti:

"Kansainvälisten ISSN-linjausten mukaan seuraavat kriteerit tukevat ISSN-tunnuksen antoa jatkuvasti päivittyvälle verkkojulkaisulle:
- julkaisu sisältää toimitettua aineistoa
- julkaisussa on kerrottu toimituksellinen vastuutaho
- julkaisulla on pysyvä nimeke
- julkaisulla on toimiva verkko-osoite
- julkaisu on aihesuuntautunut." (Ks. http://www.kansalliskirjasto.fi/julkaisuala/issn/issnverkkojulkaisuille.html)

Verkkojulkaisijoiden kannattaa nyt huomata tarkastella näitä ISSN-tunnuksen monipuolistuneita kriteereitä verkkosivujensa soveltuvuuden näkökulmasta, ja anoa tunnuksia, jos se näyttää verkkosivustolle soveltuvan. Näin saataisiin julkaisutiedonkeruuseen (ja julkaisufoorumiluokitteluun) mukaan kattavammin myös sellaisia tieteellistä tai yleissivistävää toimituksellista aineistoa julkaisevia verkkosivustoja, jotka eivät aiemmin ole olleet julkaisutiedonkeruun piirissä.

Vaihtoehtoisia näkökulmia

Vertailukohtia rahoituksen mahdollisiin toisenlaisiin painotuksiin saa vaikkapa tutustumalla OKM:n useilta asiantuntijaryhmiltä ja tutkimusyksiköiltä vuonna 2010 tilaamiin ehdotuksiin rahoituksen uudistamiseksi vuodesta 2013 alkaen. (Ks. verkossa OKM:n sivuilla:  www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/tulossopimusohjeet/, kohdassa "Yliopistojen rahoitusmallin uudistaminen vuodesta 2013 alkaen".) Ehdotuksia kertyi seitsemän seuraavilta yksiköiltä tai verkostoilta: ETLA ja VATT, Higher Education Group (HEG, Tampereen yliopisto), Helsingin yliopiston korkeakoulu- ja innovaatiotutkimuksen verkosto (HEINE), Koulutuksen tutkimuslaitos (Jyväskylän yliopisto), Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö (OTUS), Koulutussosiologian tutkimuskeskus (RUSE, Turun yliopisto) sekä Tieteen-, teknologian- ja innovaatiotutkimuksen yksikkö (TaSTI, Tampereen yliopisto).

Ehdotukset ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia keskenään ja jotkin niistä tarkoittaisivat koko yliopistorahoituksen lähes täydellistä uudelleenluontia. Yksi yhteinen piirre ehdotuksissa on kuitenkin rahoituksen pitkäjänteisyyden ja ennakoitavuuden korostaminen. Esimerkiksi ETLAn & VATTin yhteisehdotuksessa todetaan tutkimuksen arvioinnista seuraavasti: "Arviointi tehdään säännöllisesti mutta riittävän harvoin: 4–6 vuotta lienee hyvä arviointiväli kahdesta syystä: 1. Tutkimuksen laadun muutokseen tähtäävät muutokset vievät aikaa. 2. On järkevää palkita pitkäjänteisestä työstä, ei hetkittäisistä vaihteluista toiminnassa. Rahoitus on muuttumatonta (mahdolliset indeksikorjaukset huomioiden) rahoituskauden ajan." (Kangasharju, Toivanen & Ylä-Anttila, Ehdotus suomalaisten yliopistojen uudeksi rahoitusjärjestelmäksi, s. 5; teksti perustuu Tanayaman, Veugelersin & Toivasen aiempaan ehdotukseen Suomen innovaatiojärjestelmän arviointiraportissa Evaluation of the Finnish National Innovation System – Full Report 2009, s. 239–296, erit. liite 1, verkossa: https://www.tem.fi/files/24929/InnoEvalFi_FULL_Report_28_Oct_2009.pdf.)

Ehdotusten ajankohtana Julkaisufoorumihanke oli vasta juuri käynnistetty, joten sitä ei ole vielä sisällytetty ehdotusten rahoituskriteereihin. Sen sijaan julkaisut sisältyvät rahoituksen laskentaan ehdotuksissa esimerkiksi bibliometrisen tulosmittarin muodossa (esim. HEGin ja RUSEn ehdotukset). Käytännössä tämä tarkoittaa samalla sitä, että tällaisissa rahoitusmalleissa otettaisiin huomioon vain kansainväliset vertaisarvioidut julkaisut. Tähän nähden Julkaisufoorumi on ollut selvästi monipuolisempi ratkaisu, ensinnäkin tieteenalojen tasavertaisuuden kannalta, koska myös kotimaiset julkaisut tulevat otetuksi paremmin huomioon, ja toisekseen koska bibliometristen indeksien ongelmat ovat olleet pitkään tiedossa. Ainoastaan HEINEn ehdotuksessa viitataan JuFo-hankkeeseen: "On mahdollista, että käynnissä oleva julkaisufoorumi tarjoaa kaksiluokkaisen indikaattorin, jota voitaisiin hyödyntää." (HEINE, Ehdotus yliopistojen rahoitusmallin uudistamiseksi vuodesta 2013 alkaen, s. 14.) Viittausindeksien käyttämistä rahoituskriteereissä kritisoidaan erityisesti TaSTIn ehdotuksessa mainiten lukuisia menettelyyn liittyviä ongelmia, joita myös tutkimuksissa on monesti tuotu esiin (TaSTI, Näkemyksiä ja ehdotuksia yliopistojen laskennallisen perusrahoituksen tutkimusta ja tutkijankoulutusta koskeviin painotuksiin, s. 5).

Ehdotuksissa tarjotaan julkaisutoiminnalle hyvin erilaisia painoarvoja. Esimerkiksi HEINEn ehdotuksessa vaikutus olisi 3,5%, kun taas suurimman painoarvon julkaisuille antaa Koulutuksen tutkimuskeskuksen ehdotus, jossa koko tutkimuksen rahoitusosuus (25% kaikesta rahoituksesta) laskettaisiin julkaisujen perusteella. Samalla juuri siinä kuitenkin tarjotaan julkaisujen pisteytykseen täysin toisenlainen hahmotelma kuin nykymallissa. Jussi Välimaan ja Aila Virtasen ehdotuksessa esitetään seuraavasti: ”[Tutkimuksen] Laadun pääkriteerit ovat A) kansainvälinen julkaiseminen ja B) kansallinen julkaiseminen. Näiden lisäksi julkaisuja voidaan tarkastella seuraavissa kategorioissa: 1) artikkelit (sisältäen luvut kirjoissa), 2) tieteelliset kirjat (mukaan lukien väitöskirjat kielestä riippumatta) sekä 3) kansantajuiset julkaisut (sisältäen oppikirjat). Mikäli on tarvetta muuttaa näitä kriteereitä ja kategorioita pisteiksi, se voitaisiin tehdä julkaisun tekemisen vaatiman työmäärän perusteella seuraavasti: kotimainen tutkimusartikkeli (1 piste), kansainvälinen artikkeli (2 pistettä), kansantajuiset kirjat (3 pistettä), tieteellinen kirja (6 pistettä). Sen sijaan nykyisin yleisesti kriteerinä käytetty kv. referoitu artikkeli ei ole luotettava tut