muistokirjoitukset

 
Ei ole liioiteltua sanoa, että modernin biologian filosofian teki angloamerikkalaisessa maailmassa mahdolliseksi tieteen yhtenäisyyden idean vähittäinen murtuminen 1960-luvulta alkaen. Vielä vähemmän liioiteltua on sanoa, että Marjorie Glicksman Grene (1910–2009) oli keskeinen tuon uuden filosofisen tutkimusalan innoittaja. Filosofiseen julkisuuteen uuden alan tosin nostivat David Hull ja Michael Ruse, jotka sittemmin ovat olleet sen näkyviä edustajia.[1] Mutta Marjorie Grene vaikutti taustalla: hänen kiinnostuksensa elämän asettamia filosofisia ongelmia kohtaan periytyi 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Se oli myös modernia harrastusta moniulotteisempaa erityisesti sikäli, että häntä kiinnostivat biologiatiedettä edeltäneet tulkinnat ja perinteet. Tämän kiinnostuksen voi tiivistää kahdeksi kysymykseksi: Miten elämän ilmiöiden selittäminen poikkeaa fysikaalis-kemiallisen maailman ilmiöiden selittämisestä? Entä mitä merkitsee ihmiskäsitykselle se, että ihminen on yksi eläinlaji muiden joukossa – ja kuten nykyisin tiedämme, biologisen evoluution tuote?[2]
 
Grenen uran alkuvaiheissa mikään ei ennakoinut hänelle merkittävää roolia nimenomaan elämän filosofina ja modernin biologian filosofian taustainnoittajana.[3] Hänen opiskelijanuransa alkukohta oli Wellesley College (”women's liberal arts college”, 1927), missä hänen pääaineekseen muodostui eläintiede. Määrätietoiset filosofian opintonsa hän käynnisti vaihto-opiskelijana Saksassa 1931–33. Hänen opettajinaan olivat Martin Heidegger Freiburgissa edellisenä vuonna ja Karl Jaspers Heidelbergissä jälkimmäisenä. Yhdysvaltoihin palattuaan Grene viimeisteli väitöskirjansa Radcliffe Collegessa, ”jota lähemmäs ei nainen tuolloin päässyt Harvardia”[4], aiheenaan käsite Existenz saksalaisessa nykyfilosofiassa. Hän onnistui kahden välivuoden jälkeen pääsemään Chicagoon assistenttiopettajaksi Rudolf Carnapin kurssille. Chicagon kausi kuitenkin loppui 1944: ”Minulle sanottiin, ettei palveluksiani enää tarvittu.”[5] Seuraavat puolitoista vuosikymmentä Grene vietti akatemian ulkopuolella – maatilan emäntänä yhdessä aviomiehensä kanssa aluksi Yhdysvalloissa, sitten Irlannissa. Hän harjoitti kuitenkin koko ajan filosofiaa: hänet kutsuttiin kirjoittamaan mannereurooppalaista filosofiaa ja erityisesti eksistentialismia esitteleviä tekstejä useisiin eri yhteyksiin.[6]
 
Grene sai uudelleen tilaisuuden opettaa akatemiassa 50-luvun lopussa ensin tilapäisesti Manchesterissa ja Leedsissä, sitten päätoimisesti Belfastissa. Hän siirtyi takaisin Yhdysvaltoihin 1965 (University of California, Davis) saatuaan vakinaisen paikan, jossa hän toimi eläköitymiseensä asti eli vuoteen 1978. Sen jälkeen hän toimi vierailevana tutkijana ja luennoitsijana lukuisissa eri yliopistoissa. Viimeiset kaksi vuosikymmentä hänen tukikohtanaan oli Virginia Tech, missä hänen tyttärensä toimii kasvipatologian professorina.[7]
 
Varhaisimmaksi ajatteluaan ohjanneeksi vaikutteeksi Grene mainitsee epäuskon, jonka hänessä herätti Wellesleyssä ehdottomana dogmina pidetty kartesiolainen cogito. ”Työni kestävä teema on uskoakseni ollut, että olen kieltäytynyt hyväksymästä cogitoa.”[8] Toinen varhainen vaikute oli pettymys loogiseen positivismiin. Grenelle kehittyi vakaumus, että tietoa ei voi johtaa loogisista periaatteista vaan se syntyy käytännöllisen toiminnan tuloksena. Hänen näkemyksensä tutkimuskäytäntöjen merkityksestä vahvistui olennaisesti, kun hän työskenteli 50-luvulla kemisti Michael Polanyin avustajana toimittaen tämän tieteenfilosofista esseekokoelmaa Personal Knowledge.[9] Yksi Polanyin teoksen ydinteemoista on tacit knowedge – eli kehollisten, esiartikuloitujen toimintojen ja rutiinien merkitys artikuloidun tiedon kantajana ja tukipisteenä. Ajatus tuki Grenen naturalistista näkemystä: inhimillinen tieto kasvaa todellisista vuorovaikutuksista aineellisen maailman kanssa. Tietäminen on maailmassa elävälle, historialliselle oliolle mahdollinen kyky. ”Tietämisen luonnetta perätessämme pohdimme sellaista, mitä me ja jotkut muut eläimet teemme.”[10]
 
Belfastissa Grene sai tehtäväkseen opettaa klassista filosofiaa. Hän tutustui systemaattisesti Aristoteleen teksteihin, erityisesti Aristoteleen biologiaan.[11] Hänen suhtautumisensa Aristoteleeseen heijastaa hyvin hänen näkemystään historian merkityksestä filosofialle yleisemminkin. Hän ei ollut ”aristoteelikko”, vaan hän pyrki oppimaan Aristoteleelta erityisesti sitä, millä tavoin elollisen ja elottoman luonnon keskinäinen suhde voidaan ymmärtää. Biologia alkoi näyttää filosofisesti erityisen lupaavalta tieteenalalta, koska se poikkesi olennaisesti tuonaikaista tieteenfilosofiaa hallinneesta klassisen fysiikan ihanteesta. Grene päätyi näkemykseen, että läntisen filosofisen perinteen käsitys tieteestä olisi kehittynyt erilaiseksi, jos sen ihanteeksi olisi otettu fysiologia eikä fysiikka. ”Ehdotin, että käsitystä tieteenfilosofiasta itsestään tulisi paljolti uudistaa ottamalla biologia olennaiseksi tarkastelun kohteeksi.”[12]
 
Polanyin ohella Grenen elämää, biologiaa ja ihmisluontoa koskeviin filosofisiin näkemyksiin vaikuttivat erityisesti Helmut Plessner, Maurice Merleau-Ponty ja J. J. Gibson; Merleau-Pontya mahdollisesti lukuun ottamatta kaikki ovat Polanyin tavoin angloamerikkalaisen filosofian valtavirrassa jokseenkin tuntemattomia. Plessnerin filosofisesta antropologiasta hän omaksui näkemyksen eläinten ’paikantuneisuudesta’ (positionality). J. J. Gibsonin ’ekologisen psykologian’ avainkäsite on ’tarjouma’ (affordance): organismien suhteet ympäristöönsä eivät jäsenny passiivisen havainnoinnin kautta, vaan päinvastoin organismit ovat ympäristössään aktiivisia. Ne käyttävät hyväkseen ympäristön positiivisia ja välttävät negatiivisia tarjoumia. Tämä lähestymistapa antoi tukea hänen tiedenäkemykselleen: ”Gibsonin ’ekologinen lähestymistapa’ tarjoaa nähdäkseni niin epistemologisesti kuin ontologisesti vakaan lähtökohdan nykyisille pyrkimyksille ymmärtää tieteen käytäntöjä, mikä korvaa kuluneet ’loogisen rekonstruktion’ abstraktiot.”[13]
 
Marjorie Grenen moniulotteinen lukeneisuus sekä hänen kykynsä yhdistää elämän filosofian perusongelmien pohdintaan moninaisia käsitteellisiä ja empiirisiä aineksia tekevät hänen tekstiensä lukemisen poikkeuksellisen virkistäväksi. Grene oli ensimmäinen naisfilosofi, jolle on omistettu sarjan The Library of Living Philosophers teos. Sen 23 esseetä sekä erityisesti Grenen railakkaan kriittiset vastaukset tarjoavat kokonaisuudessaan laaja-alaisen joskin valtavirta-ajattelusta poikkeavan läpileikkauksen elämän ja biologian filosofisiin ongelmiin. Grene tiesi itse olevansa sivussa valtavirrasta: ”harvoja ja yksinäisiä ovat ne, jotka jakavat filosofiset taipumukseni.”[14] Mutta se ei häntä erityisemmin häirinnyt – jos ei ilahduttanutkaan. 
 
Grenen elämänkaari kattoi huomattavan osan 1900-luvun keskeistä filosofiaa. Hän ei kehittänyt systemaattista koulukuntaa; pikemminkin hän piti itseään opettajana (”kaikki opettajat tietävät oppivansa vain sen, mitä he opettavat”[15]). Hänen uransa oli monipolvinen, mutta tämä ei ollut jälkikäteen arvioiden pelkkä rasite vaan teki hänelle mahdolliseksi koota yhteen monipuolisia vaikutteita. ”Joukko vaikutteita ja mielenkiinnon kohteita ovat auttaneet minut löytämään ilmeisesti lupaavan kehyksen, jonka avulla reflektoida minua kiinnostaneita ongelmia: persoonan luonne, tietoväitteiden luonne, tieteenfilosofian ongelmat paitsi biologiassa myös yleisemmin.”[16]

Yrjö Haila
(Ympäristöpolitiikan professori, Tampereen yliopisto)
 
 
Viitteet
1 David L. Hull, Philosophy of Biological Science. Prentice-Hall, Englewood Cliffs, 1974; Michael Ruse, The Philosophy of Biology. Hutchinson, London 1973.
2 Grenen kiinnostuksen moniulotteisuudesta antaa hyvän kuvan hänen esseekokoelmansa The Understanding of Nature. Essays in the Philosophy of Biology. Boston Studies in the Philosophy of Science, XXIII; D. Reidel, Dordrecht, 1974; Katso myös Marjorie Grene & David Depew, The Philosophy of Biology. An Episodic History. Cambridge University Press, Cambridge 2004.
3 Grenen omaelämänkerrallisia tekstejä ovat A Philosophical Testament. Open Court, Chicago 1995 (=PT); sekä Intellectual Autobiography. Teoksessa The Philosophy of Marjorie Grene. The Library of Living Philosophers Volume XXIX. Toim. R.E Auxier & L.E. Hahn. Open Court, Chicago 2002 (=IA).
4 IA, 7.
5 IA, 10.
6 Tulokseksi syntyi muiden muassa kaksi kohteidensa suhteen hyvin kriittistä kirjaa: Dreadful Freedom. A Critique of Existentialism (1948) sekä Heidegger (1957).
7 Nimikkeenään ”Honorary University Distinguished Professor and Adjunct Professor of Philosophy and Science Studies”.
8 IA, 4.
9 The University of Chicago Press, Chicago 1958.
10 PT, 47.
11 Grene, A Portrait of Aristotle. The University of Chicago Press, Chicago 1963.
12 IA, 19.
13 IA, 24.
14 IA, 26.
15 PT, 17.
16 IA, 26.
 
Polish philosopher Leszek Kolakowski (1927-2009) died on Friday, July 17.

Obituary by Reuters:
-------------------------------------

WARSAW (Reuters) - Leading Polish philosopher Leszek Kolakowski, who turned against his Marxist beliefs, went into exile and then branded his old doctrine "the greatest fantasy of the 20th century," died on Friday aged 81.

Kolakowski, who won international renown with his monumental "Main Currents of Marxism," died in hospital in Oxford, the PAP state news agency said. Kolakowski had lived and taught mainly at Oxford since leaving communist Poland as a dissident in 1968.

"We have lost a man who rendered remarkable services in the cause of a free and democratic Poland," the speaker of Poland's parliament, Bronislaw Komorowski, told deputies who observed a minute of silence for Kolakowski.

Starting off as an orthodox Marxist in postwar Poland, Kolakowski became progressively disenchanted and his calls for a more democratic version of socialism led him into conflicts with the censors which finally forced him to move to the West.

In exile, first at Berkeley University in California and then at Oxford's All Souls, Kolakowski wrote books on the history of ideas, culminating in his "Main Currents of Marxism," published in 1978, which chronicled the origins, rise and decline of Karl Marx's philosophy.

Kolakowski argued that the totalitarian cruelty of Josef Stalin's Soviet Union was the logical end of Marxist thought.

From Britain, he backed Poland's pro-democracy Solidarity movement which finally overthrew communist rule in 1989. In his later years, Kolakowski wrote plays and short stories and took a keen interest in religious issues.

(Writing by Gareth Jones, editing by Ralph Boulton.)

Source:
http://www.reuters.com/article/entertainmentNews/idUSTRE56G67Q20090717

---------------------------------------

Obituary by Christopher Hitchens (Slate, 20.7.2009): 
http://www.slate.com/id/2223212/

Some of the other obituaries:
http://www.guardian.co.uk/world/feedarticle/8616935
http://www.opendemocracy.net/article/leszek-kolakowski-1927-2009-a-life-...
http://pajamasmedia.com/rogerkimball/2009/07/17/leszek-kolakowski-rip/
http://www.insidehighered.com/blogs/university_diaries/in_memory_of_lesz...
http://www.demdigest.net/blog/regions/leszek-kolakowski-1927-2009.html
http://sanseverything.wordpress.com/2009/07/17/leszek-kolakowski-rip/

Val Plumwood in memoriam

(11.8.1939 – 28.2.2008)


Australialainen ympäristöfilosofi Val Plumwood kuoli helmikuun lopussa kotonaan Braidwoodissa Canberran lähettyvillä. Hänet löydettiin maaliskuun 1. päivänä syrjäisestä kotitalostaan, minne hän oli menehtynyt päivää paria aiemmin. Alkujaan hänen kerrottiin menehtyneen käärmeenpuremaan, mutta poliisin tutkimuksissa kuolinsyyksi paljastui sairaskohtaus.

Val Plumwoodia pidetään yhtenä modernin ympäristöfilosofian pioneereista, ja kotiseuduillaan hänen muistetaan ennen kaikkea toiminnasta Australian sademetsien puolesta. Kansainvälisesti hänet tunnetaan kuitenkin parhaiten dualismikriittisistä kirjoituksista, etenkin teoksesta Feminism and the Mastery of Nature (1993). Tässä teoksessa ja monissa muissa kirjoituksissaan Plumwood pyrki erittelemään eräänlaista herruuden logiikkaa, joukkoa tekniikoita, joilla dualistisia ajattelumalleja rakennetaan ja ylläpidetään.
Häntä on sekä arvostettu että kritisoitu kattavasta ”Läntisen” rationaliteetin kritiikistään, jossa hän pyrki osoittamaan erilaisten alistavien suhteiden välisiä teoreettisia ja historiallisia suhteita. Plumwoodin mukaan ympäristökriisin juuret ovat pitkät, ja se kumpuaa ennen kaikkea perustavista kulttuurisista ajattelumalleista.
Hänen kritiikkinsä kohdistui myös moniin ympäristöliikehdinnän ja feminismin suuntauksiin, etenkin ekofeminismin sellaisiin suuntauksiin, jotka korostivat ”naisellisen” yhteyttä luonnollisuuteen. Laajemminkin hän arvosteli sellaisia dualistisia suhteita kritisoivia projekteja, jotka eivät olleet herkkiä itse dualismin logiikalle. Tässä hän oli samoilla linjoilla monien 1990-luvun ympäristöfilosofien kanssa – tuolloin oli käynnissä laaja ympäristöfilosofian sisäisen kritiikin ja uudistumisen vaihe.

Val Plumwood, omaa sukua Morrell, syntyi vuonna 1939 Sydneyn laitamilla. Ensimmäisestä avioliitosta hänellä oli kaksi lasta, jotka molemmat kuolivat jo aiemmin. Hänen toinen aviomiehensä oli ympäristöfilosofi Richard Routley, jonka kanssa hän kirjoitti Val Routleyn nimellä useita artikkeleita sekä kirjan Australian metsätuhoista. Heidän kirjoituksensa vaikuttivat syntyvään moderniin ympäristöfilosofiaan merkittävästi. Avioeron jälkeen hän otti nimen Plumwood kotiseutunsa Plumwood Mountainin mukaan. Hänen elämänsä keskeinen muovaava kokemus oli krokotiilin hyökkäys vuonna 1985 Kakadun kansallispuistossa. Myöhemmässä tuotannossaan ja esitelmissään hän viittasi usein tähän kokemukseen ja sen aiheuttamaan kategorioiden mullistukseen: miten vieraalta riistana olo nykyihmisestä tuntuukaan.

Plumwood vieraili vuonna 1998 Porissa ja Tampereella kansainvälisessä ympäristötutkimuksen seminaarissa. Samassa yhteydessä hän esittäytyi tamperelaisille filosofian opiskelijoille ja antoi haastattelun niin & näin -lehdelle. Hän oli mieleenpainuva ja kärkäs ihminen, joka oli tottunut kamppailemaan väheksyntää vastaan naisena, ympäristönsuojelijana ja filosofina.
 
Ville Lähde
 
Ks. niin & näin -lehden haastattelu numerossa 4/98, verkossa:
http://www.netn.fi/498/netn_498_plum.html

Plumwoodin muistosivusto:
http://valplumwood.com/
 
 
Tommi Wallenius

Muistokirjoitus André Gorzille (1923–2007)

Nimellä André Gorz tunnettu filosofi, kirjailija ja lehtimies teki itsemurhan 24. syyskuuta 2007 yhdessä syöpää sairastaneen vaimonsa Dorinen kanssa. Heidät löydettiin vieretysten kuolleena Vosnonin (Auben departementissa, Pariisista kaakkoon) talostaan, lähimmille ystävilleen ja sukulaisilleen kirjoittamiensa viestien keskeltä.

André Gorz syntyi Wienissä vuonna 1923 Gerard Hirsch -nimisenä. Gorzin äiti oli saksalaissyntyinen katolinen, hänen isänsä oli ajan antisemitistisen ilmapiirin vuoksi katolilaiseksi kääntynyt juutalainen. Koulussa häntä kutsuttiin saksalaisittain nimellä Horst, mutta muuttaessaan Pariisiin vuonna 1949 oli suotavampaa aloittaa lehtikirjoittelu ranskalaistetulla nimellä Michel Bosquet. Pariisilaistunut Gorz sai Ranskan kansalaisuuden vuonna 1954. Vuonna 1957 hän julkaisi ensimmäisen kirjansa Le traître kirjailijanimellä André Gorz, koska pelkäsi kirjojensa kumouksellisen luonteen vaarantavan hänen työmahdollisuutensa toimittajana. Työskenneltyään Paris-Press ja L’Expess -lehdissä hän siirtyi Jean Danielin ja kumppanien kanssa perustamaan vasemmistolaista, vuonna 1964 ilmestymisensä aloittanutta viikkolehteä Le Nouvel Observateur. Hän osallistui myös sartrelaisen Les Temps Modernes -lehden toimitustyöhön.

Gorz oli valmistunut Lausannessa kemisti-insinööriksi vuonna 1945, muuta yliopisto-tutkintoa hänellä ei ollut eikä hän koskaan toiminut opettajana. Filosofikirjailija Gorz antoi hyvin vähän haastatteluja ja suhtautui varauksellisesti julkisuuteen, vaikka olikin ahkera ja kantaaottava kirjoittaja ja mielipidevaikuttaja. Hän vierasti sitoutumista mihinkään identiteettiin, mutta Gorzia on liitetty eksistentialismiin, marxismiin ja ekologiseen liikkeeseen. Gorz vitsaili englantilaisten pitävän häntä Jean-Paul Sartren perillisenä, saksalaisten Frankfurtin koulukunnan jälkeläisenä, Ranskassa hän taas käy paremminkin Ivan Illichin oppilaasta.

Sartren tapaan André Gorzin eksistentialistisen marxismin keskipisteessä oli yksilön autonomia, joka taas oli välttämättön ehto myös yhteiskunnan muuttamiseksi. Gorz kritisoi voimakkaasti yhteiskunnan alistamista ekonomiselle järjelle ja vaati puolestaan talouden alistamista poliittiselle ohjaukselle. 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta lähtien radikaali kapitalistisen tuotantojärjestelmän ja konsumerismin kritiikki kehittyi hänen ajattelussaan vahvaksi ekologiseksi painotukseksi. Nopeita ja radikaaleja muutoksia tuotantotapoihimme ja kulutustottumuksiimme vaatinutta Gorzia pidetäänkin Ranskassa yhtenä ekologisen ajattelun isänä. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi myös proletariaatin kulttiin ja perinteiseen palkkatyön malliin käpertyneen vasemmiston kritiikistä. Gorz itse kävi dialogia Marxin teosten kanssa kehitellen kansalaisten perustulolle pohjautuvaa utopiaa, jonka tarkoitus oli haastaa palkkatyölle perustuneet mallit, jotka ovat käyneet vanhanaikaisiksi työn yhä vähentyessä ja muuttuessa materiaalisesta immateriaaliseksi.

André Gorzin paristakymmenestä kirjasta viimeiseksi jäi hänen englantilaissyntyiselle vaimollensa omistama, vuonna 2006 ilmestynyt Lettres à D. – Histoire d’un amour. Hän kirjoittaa kirjeen muotoon laaditussa tekstissään katuvansa sitä, kuinka hän oli kuvannut puolisoaan totuudenvastaisesti ensimmäisessä romaanissaan, ja sitä, miten vähän Dorine oli myöhemminkin esillä hänen kirjoituksissaan, vaikka juuri tämä oli mahdollistanut teokset ja koko hänen eksistenssinsä. Gorz kirjoittaa Lettres à D.:ssä: »Täytät pian 82 vuotta. Olet lyhentynyt kuudella senttimetrillä, painat enää vain neljäkymmentäviisi kiloa, ja olet yhä kaunis, viehkeä ja haluttava. Viisikymmentäkahdeksan vuotta olemme eläneet yhdessä ja rakastan sinua enemmän kuin koskaan. Viime aikoina olen uudelleen rakastunut sinuun, ja uudestaan kannan sisälläni raatelevaa tyhjyyttä, joka täyttyy vain kun kehosi painautuu omaani vasten.» Gorz jatkaa toisaalla samassa teoksessa: »Emme kumpikaan haluaisi elää kauemmin kuin toinen meistä. Olemme usein sanoneet, että jos meillä olisi toinen elämä – mikä on vastoin kaikkea todennäköisyyttä – haluaisimme viettää sen yhdessä.»

André Gorzin teoksia

Le traître (1957)
La morale de l'histoire (1959)
Stratégie ouvrière et néocapitalisme (1964)
Le socialisme difficile (1967)
Réforme et révolution (1969)
Critique du capitalisme quotidien (1973)
Critique de la division du travail (1973)
Écologie et politique (1975)
Écologie et liberté (1977)
Fondements pour une morale (1977)
Adieux au prolétariat – Au-delà du socialisme (1980)
Les Chemins du Paradis – L’agonie du capital (1983)
Métamorphoses du travail – Critique de la raison économique (1988)
Capitalisme, Socialisme, Écologie (1991)
Misères du présent, richesse du possible (1997)
L’immatériel – Connaissance, valeur et capital (2003)
Lettre à D. – Histoire d'un amour (2006)

Suomennoksia

Työväenliike ja sosialismi. Huutomerkki-sarja, 1971.   
Eläköön työttömyys! Kirjoituksia työstä, ekologiasta, vapaudesta. Suomennettu useista alkuteoksista, toim. Keijo Rahkonen, suom. Risto Heiskala. Helsinki, Kansan sivistystyön liitto 1982.

Logokseen on lisätty artikkeli André Gorz, jonka on kirjoittanut Tommi Wallenius. 
 
Richard Rorty (1931–2007)
 
Yhdysvaltain tunnetuin filosofi Richard Rorty kuoli haimasyöpään 8. päivä kesäkuuta. Uuspragmatisti Rorty työskenteli niinsanotun analyyttisen ja niinkutsutun mannermaisen filosofian välisellä ei-kenenkään-maalla. Hänen teoksiaan olivat:
Philosophy and the Mirror of Nature (1980), Consequences of Pragmatism (1982), Contingency, Irony, and Solidarity (1988), Philosophical Papers I–III (1991 & 1998), Achieving Our Country: Leftist Thought in Twentieth Century America (1998) ja Philosophy and Social Hope (2000).
 
Näin Rorty kuvasi hankettaan Risto Kuneliuksen tekemässä niin & näin -haastattelussa:
 
”Metafyysinen perinne on tikapuut, joita pitkin olemme kiivenneet, mutta joita emme tarvitse enää. Voimme heittää tikapuut kädestämme ja jatkaa matkaa ilman niitä. Metafysiikka on huikea perinne, joka jatkuu aina Ranskan vallankumoukseen asti. Se tekee koko vallankumouksen mahdolliseksi. Mutta sen jälkeen metafysiikan voi vähin erin panna syrjään ja unohtaa. Siitä on tullut vanhentuneiden työkalujen kokoelma. Emme tarvitse sitä enää.
[…]
Jeesus ilmaantui jostain ja sanoi: ”Kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään.” Kaikki ajattelivat, että hän oli järjiltään, mutta ajatus kuitenkin tarttui. Se oli hyvä ajatus, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä se sai alkunsa. Marx väitti, että Euroopan porvaristo riistää työväenluokkaa – ja oli oikeassa. Mutta mistä se tuli hänen mieleensä. En tiedä. Hyvä että jonkun mieleen tuli.
[…]
Pragmatismi on paljon radikaalimpi ajattelutapa kuin useimmat ihmiset ajattelevat. Se nakertaa maata monien tavanomaisten uskomustemme alta. Aika usein pragmatismia moititaan siitä, että se on arkijärkistä, yritys ilmaista tavanomaisia, arkisia itsestäänselvyyksiä filosofisesti. Mutta pragmatismi on itse asiassa monien arkijärkisten asettamustemme vakavaa koettelemista.
[…]
Minusta kaiken kritiikin muoto pitäisi olla yksinkertaisesti ajatus: ”Ei asioiden tarvitse olla näin, ne voisivat olla myös noin.”
(niin & näin 2/99)
 
 
Stanfordin lehdistötiedote:
 
Todd Gitlinin muistokirjoitus:
 
Washington Postissa julkaistu muistokirjoitus:
 
New York Timesissa julkaistu muistokirjoitus:
 
Verkkolinkkejä:
 
Laaja online- ja offline-tekstien bibliografia:
 
 

Ranskalainen sosiologi ja filosofi Jean Baudrillard kuoli 77-vuoden iässä
kotonaan Pariisissa pitkällisen sairauden jälkeen.

 

Le Monden verkkosivulle kerättyjä linkkejä muistokirjoituksiin:

http://www.lemonde.fr/web/article/0,1-0,36-880003,0.html

Muistokirjoitus Le Mondessa:

http://www.lemonde.fr/web/article/0,1-0,36-879957,0.html

Muistokirjoitus Pierre Assoulinen blogissa Le Monden verkkosivuilla:

http://passouline.blog.lemonde.fr/2007/03/07/pour-saluer-baudrillard/

Guardian-lehden muistokirjoitus:

http://www.guardian.co.uk/obituaries/story/0,,2028464,00.html

Julian Bagginin kirjoittama muistokirjoitus Guardianin verkkolehdessä:

http://commentisfree.guardian.co.uk/julian_baggini/2007/03/the_shadow_of_his_former_self.html

Times-lehden muistokirjoitus:

http://www.timesonline.co.uk/tol/comment/obituaries/article1483898.ece

 

Mannermaisen nykyfilosofian johtaviin nimiin lukeutunut Strasbourgin yliopiston estetiikan professori ja teatteriohjaaja Philippe Lacoue- Labarthe (s. 1940) kuoli Pariisissa 27.1.2007. Lacoue-Labarthen terveys oli jo pitkään ollut heikko. Suomessakin 1993 vieraillut Lacoue-Labarthe tunnettiin ennen kaikkea Martin Heideggerin, Jacques Derridan ja Jacques Lacanin ajattelua sekä mm. Paul Celanin ja Friedrich Hölderlinin runoutta seurailevasta työstään, johon liittyi kiinteästi teatterin tekemisen
teoria ja käytäntö. Hänen läheisin työtoverinsa oli samassa yliopistossa opettanut Jean-Luc Nancy; sekä Lacoue-Labarthe että Nancy esiintyivät vuonna 2004 valmistuneessa dokumenttielokuvassa The Ister, joka perustuu Heideggerin vuonna 1942 pitämiin Hölderlin-luentoihin.

Alla Libération-lehden ranskankielinen muistokirjoitus.   

 

Jussi Backman

 

 

 

-----------------------------------

Subject: Article de Libération. Décès de Ph. Lacoue Labarthe


Philippe Lacoue-Labarthe est mort d'insuffisance respiratoire dans la

nuit de samedi à dimanche, à l'hôpital Saint-Louis à Paris.

Philosophe, germaniste, traducteur et homme de théâtre, professeur

d'esthétique à l'université de Strasbourg, il avait 67 ans.

Assise. Etait-il venu à la philosophie à cause de la très haute idée

qu'il se faisait de la littérature, à laquelle il se destinait au

commencement ? Ou s'était-il mis à l'écriture justement à travers les

accointances de celle-ci avec l'acte même de penser, au moins depuis

Platon ? Questions probablement aporétiques pour Lacoue-Labarthe et

proprement circulaires, qui trouvaient pourtant chez lui une assise,

un point de stabilisation dans sa conception, et de la pensée et de la

littérature, comme des arts de la mise en scène.

Dans ce théâtre mental dont il est le piètre héros, le sujet moderne

se sauve pourtant s'il parvient à franchir indemne l'épreuve du

langage. Ce combat, chez Lacoue-Labarthe, n'a pas été que

métaphorique, lorsqu'on songe que la langue philosophique, qu'il s'est

agi pour lui de parler et de refuser à la fois, n'est autre que celle

de Martin Heidegger. A travers quel équilibre instable, entre respect

et rejet, peut-on accueillir la grandeur vivifiante de l'oeuvre tout

en continuant à se (dé)battre contre la noirceur éthique du philosophe

allemand ? Une génération de philosophes français est passée par là ;

Lacoue-Labarthe est celui qui, certainement, a été le plus loin dans

ce questionnement inépuisable, orientant et sans doute marquant ses

lectures de Hölderlin, Diderot, Celan, Blanchot, Rimbaud, Benjamin,

Marx... jusqu'aux romantiques allemands.

Ami de Michel Deutsch, Jean-Pierre Vincent, Gilberte Tsaï et

Jean-Christophe Bailly, Philippe Lacoue-Labarthe était au théâtre

comme chez lui, fournissant par exemple une traduction en français de

la traduction allemande par Hölderlin d' Antigone de Sophocle. Ou

encore d' oedipe du même Sophocle via le même Hölderlin. Avec la

traduction ­ sa pratique, ses enjeux théoriques ­ Lacoue-Labarthe

s'est débattu sa vie durant, non pas comme une activité parmi

d'autres, mais comme l'expérience d'une traversée de la pensée, voire

son transport d'une langue à une autre qui ne peut se faire qu'à

travers une expérience proprement poétique.

Amour. Ami de Jean-Luc Nancy, il a formé avec Jacques Derrida un trio

intellectuel qui venait confirmer le geste platonicien fondateur qu'il

ne peut y avoir de pensée qu'érotique, que c'est l'amour qui fait

penser, l'amour de la pensée en l'occurrence. Derrida le soulignait

encore dans un colloque, peu avant de mourir : «Ce que je partage avec

Lacoue-Labarthe, nous le partageons aussi tous deux, quoique

différemment, avec Nancy. Si quelque chose a bien dû nous rassembler,

il n'y a jamais eu entre nous aucune ligne commune, mais quelque chose

a dû favoriser un sens respectueux non seulement du droit à la

philosophie, de la justice dans la pensée, c'est-à-dire aussi la

probité dans l'écriture, l'éthique, le droit et la politique.» 


Syndicate content