filosofia

Filosofia on kadottanut suuntansa. Akateemisena oppiaineena filosofialla ei ole mitään annettavaa yhteiskunnalle. Näin väittävät filosofit Robert Frodeman ja Adam Briggle. Ovatko asiat todella näin huonosti?


Pohjois-Texasin yliopistossa työskentelevät filosofit Robert Frodeman ja Adam Briggle esittävät vastikään New York Timesin verkkosivuilla julkaistussa kolumnissaan, että akateeminen filosofia on menettänyt elinvoimansa. Voimat alkoivat itse asiassa hiipua jo kauan sitten, 1800-luvun lopulla, filosofian institutionaalistuttua ja ajauduttua yliopistojen suojiin. Frodeman ja Briggle katsovat, että ennen kuin filosofiasta tuli akateeminen oppiaine, filosofit olivat vapaita ajattelemaan ja sanomaan mitä halusivat. He ottivat rohkeasti kantaa moraalisiin kysymyksiin ja heidän asiantuntemuksensa kattoi koko inhimillisen elämän kirjon. Filosofit rakastivat viisautta ja tahtoivat myös näyttää sen.


Nyttemmin, kun filosofia on – Bruno Latourin sanoin – ”puhdistettu”, istutettu osaksi yliopistomaailmaa, se on samalla riisuttu kaikesta tosielämän kannalta merkityksellisestä. Luonnontieteitä matkiessaan filosofiasta on tullut mekaaninen työkalu, jonka avulla analysoidaan sanoja ja argumentteja, aivan kuten luonnontieteissä analysoidaan vaikkapa geenejä ja kemikaaleja. Filosofit eivät enää ole kiinnostuneita siitä, mikä on hyvää tai oikein, ainoastaan oman nokkeluutensa osoittamisesta. He rakastavat enemmän omaa älyään kuin viisauden tavoittelua.


Frodemanin ja Brigglen mielestä filosofiaa ei olisi koskaan pitänyt pakottaa akateemisen tieteen muottiin yhdeksi erityistieteeksi muiden joukossa. Jotta filosofia voisi olla merkityksellistä, sitä on voitava harjoittaa vapaasti missä ja milloin tahansa, yliopistomaailman konventioista ja tieteiden rajoista välittämättä. Frodeman ja Briggle näkevät tietyn ”likaisuuden” aidon filosofisen ajattelun välttämättömänä vaatimuksena. Heidän mukaansa esimerkiksi Sokrates viihtyisi nykyaikanakin paremmin tavallisten kansalaisten seurassa kadulla kuin akateemisen vertaisarvioinnin paineessa. Filosofian oppituoleista hän haaveilisi turhaan – jos edes haaveilisi.[1]

 

Kädet rohkeasti saveen!

Frodeman ja Biggle tuntuvat olevan melko pessimistisiä sen suhteen, että olisi mahdollista palauttaa merkitys filosofiseen keskusteluun – tai ainakaan he eivät tarjoa minkäänlaisia keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Vanderbiltin yliopiston filosofian professori John Lachs on päätynyt toiveikkaampaan lopputulemaan vuonna 2013 julkaisemassaan kirjoituksessa.[2] Lachs yhtyy Frodemanin ja Bigglen näkemykseen, että filosofia on kyynistynyt ja etääntynyt todellisesta maailmasta, mutta uskoo samalla, että tästä kyynisyydestä on mahdollista päästä eroon.


Lachsin mukaan muutos voi onnistua, jos filosofit laittavat itsensä peliin eivätkä pelkää käsiensä likaamista ja kasvojensa menettämistä. Lachs on vakuuttunut, että elämällä itse niin kuin opettavat filosofit voivat nostaa filosofian jälleen tieteenalaksi, jolla on todellista merkitystä. Hyve-eetikkojen on elettävä hyveellisesti, demokratian merkitystä pohtivien on taisteltava demokraattisen yhteiskunnan puolesta, Lachsin kaltaisten pragmatistien tulee puolustaa käytännön merkitystä filosofiassa, ja niin edelleen. Filosofien olisi siis muistettava, että heidän laboratorionsa on koko maailma ja parhaita koehenkilöitä ovat he itse.


Siinäpä työsarkaa viisauden rakastajille.


Juuso Loikkanen

 

Viitteet & kirjallisuus

Frodeman, Robert & Briggle Adam, Socrates Tenured. The Institutions of 21st-Century Philosophy. Rowman & Littlefield, Lanham 2016.

Lachs John, Has Philosophy Lost Its Way? Philosophy Now. Vol. 99, November/December 2013, 30–31.


“Filosofia on ollut Suomessa viime aikoina paljon julkisuudessa – eikä kovin hyvässä valossa. Ja toisin kuin jotkut tuntuvat olettaneen, mikä tahansa julkisuus ei ole hyväksi.”

 

Näin esittää teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen, joka kuuluttaa blogikirjoituksessaan ryhtiliikettä kotomaamme filosofialle - “niin kauan kuin on jotain mitä puolustaa”.

 

“Suomalaisen filosofian nykyisessä alennustilassa [...] filosofian perinteiset hyveet ovat päässeet joiltain pahemman kerran unohtumaan. Helppo elämä, suihkuseurapiirit ja vallan kabinetit ovat vetäneet toisia puoleensa enemmän kuin totuus ja viisaus. Hyvä veli -verkostot, omien suosikkien häikäilemätön nostaminen, junttaus ja kähmintä ovat usein korvanneet tasapuolisen filosofiyhteisön vertaisarvioinnin ja avoimen, kriittisen keskustelun. Myös kaikilla niillä, jotka ovat sallineet tämän kaiken tapahtua, on oma vastuunsa. Hyvän filosofian kriteerit ovat joka tapauksessa olleet liian usein hukassa. Tämän kaiken hedelmät ovat nyt olleet ikävällä tavalla kaikkien nähtävissä.”

 

Keskusteluun osallistuu myös Raatikaisen kanssa samalla blogialustalla kirjoittava filosofi Jukka Hankamäki, jonka mukaan filosofia tarvitsee inhimillistä otetta. Hankamäki näkee suomalaista filosofiaa uhkaavan “puoluepolitisoitumisen”, viitaten tällä vertaisarviointiin. Sen vuoksi:

 

“[N]iin sanottuihin referoituihin tieteellisiin aikakauslehtiin (jotka toteuttavat objektivoivaa luonnontieteellistä ihannetta) päätyykin rahisevan kuivia julkaisuja, jotka on kuohittu ja sensuroitu niiden kiertäessä kädestä käteen ennen julkaisemista akateemisessa vertaisarviointiprosessissa, ja lopputulos on valmista vietäväksi riiheen. Ainoat persoonan ilmaisut noissa jutuissa ovat sitten kirjoittajan etu- ja sukunimi.”

 

Filosofeja kiinnostaa oikeutetusti filosofian tila kaikkialla. Tuore esimerkki yhdysvaltalaisesta keskustelusta löytyy New York Timesin Opinionator -blogissa, jossa julkaistiin syyskuussa viiden kommentin sarja aiheesta “Naiset filosofiassa”. Filosofian professori (MIT) Rae Langton keskittyy puheenvuorossaan kysymykseen siitä, miten karikatyyri filosofeista/filosofiasta tyhjän ympärillä pyörivinä (miehinä) hukkaa naiset filosofian parista - sekä filosofian radikaalin potentiaalin. Käsitys filosofiasta maailmallevierautena on harhaanjohtava, eikä huomioi filosofialle keskeistä piirrettä “kysyä vaikeita kysymyksiä ja haastaa ennakkoluuloja”.

 

Langtonin mukaan:

 

“[Tästä] on osittain syytettävä filosofian karikatyyria: “järjen mies” kuvattuna vakavana, ylevänä Dumbledorena. [...] Filosofia esitetään usein historiansa kautta, alkaen itkijänaiset karkottaneesta Sokrateesta, alkusoittona todelliselle filosofoimiselle.” (opinionator.blogs.nytimes.com/2013/09/04/the-disappearing-women/)

Sekä Raatikainen, Hankamäki että Langton paikantavat ongelman, filosofian yhteiskunnallisen vaisuuden, filosofeihin itseensä. Hyvät uutiset: jotain voi tehdä. Huonommat: käytännön toteutus onkin sitten eri juttu.

 

Filosofian ja elämänkatsomustiedon didaktikko Eero Salmenkivi muistutti Maria Petterssonin vieraana Yle Puheessa lokakuun lopulla siitä, ettei filosofian tilaa ole syytä lähestyä vain kapeasti akateemisen alueen kautta. Salmenkivi liputti ajattelutaitojen opettamisen potentiaalista merkitystä perusopetuksessa. Hän korosti, että matemaattisen ja luonnontieteellisen ajattelun rinnalla koulun pitäisi panostaa enemmän verbaalisen ja käsitteellisen ajattelun opettamiseen:

 

"Matematiikkaa opetetaan paljon, mutta ikävä sivulinja on silloin, että muu käsitteellinen ajattelu jää mutun varaan tai sitä ei ole lainkaan. [. . .] Esimerkiksi ajattelua eettisissä kysymyksissä ja muissakin asioissa pitäisi pystyä harjoittamaan myös ilman lukuja – tämä olisi tärkein peruskouluun lisättävä asia." (Ohjelma kuunneltavissa täältä)

 

Myös opetushallituksen opetusneuvos Ritva Jakku-Sihvonen yhtyi ajatukseen kriittisen ajattelun tärkeydestä ja sen vahvistamisesta peruskoulussa: ”Tietysti tuo filosofia on minusta sellainen vakavasti otettava aine, että sitä voisi varmaan olla enemmän.”

 

Keskustelussa viitattiin myös kirjailija-filosofianopettaja Arno Kotron hiljattaiseen kolumniin Helsingin Sanomissa, jossa hän valitteli koulujärjestelmämme epäonnistumisia kriittisen ajattelun opettamisessa:

 

”Lukiossakin tieteenfilosofian alkeet, pseudotieteen tunnistaminen ja rakentavan väittelyn tapaiset sisällöt on liiaksi piilotettu filosofian valinnaiskurssiin, vaikka niiden pitäisi olla yhteistä peruskauraa. [...] Nettikeskustelujen ja muun julkisen debatin valossa ei olisi pahitteeksi, että koulussa käytäisiin yhdessä läpi esimerkiksi tyypillisimmät argumenttivirheet henkilöön käyvästä huitelusta olkiukkoihin. Sellaisessa maassa ja keskustelukulttuurissa olisi kaikkien vähän mukavampi elää.”

 

Elina Halttunen-Riikonen

 

Vuoden 2014 ensimmäinen niin & näin perehtyy laajasti kysymykseen filosofian merkityksestä, tehtävästä ja mielestä.

 

Jag vill ta upp en tråd från min senaste blogg, ”Fiktion och verklighet". Även om vi i normala fall inte har svårt att förstå vad det innebär att vara ansvarig för det vi gör, verkar det som om klartänkta människors tankar låser sig när det gäller en skönlitterär författares ansvar för sitt arbete. Problemet åskådliggörs i denna episod i Salman Rushdies liv:
When Anis Rushdie read his son’s novel Midnight’s Children for the first time in 1980, he became convinced that Ahmed Sinai, the drunken father in the book, was a satirical portrait of himself. A family row ensued. Rushdie fils did not deny that Sinai was based on his father—“In my young, pissed-off way,” he would later tell The Paris Review, “I responded that I’d left all the nasty stuff out”—but he objected to his father’s wounded reaction and thought it revealed a crude understanding of how novels worked. “My father had studied literature at Cambridge so I expected him to have a sophisticated response to the book, but the person who did was my mother…. She understood it at once as fiction.” (Zoë Heller: recension av Rushdies självbiografi Joseph Anton: A Memoir i New York Review of Books, 20 december 2012.)
Faderns indignation föregriper på ett spöklikt sätt den dödsdom ajatollah Khomeini utfärdade över Rushdie för hans senare bok Satansverserna. I det fallet var Rushdies reaktion kluven. Enligt ett uttalande genast efter dödsdomen önskade han att han varit mera kritisk mot islam, men i sin självbiografi säger han sig ha blivit förbluffad över att hans artistiska projekt hade kunnat väcka anstöt. Även om det senare påståendet kanske ska förstås autofiktivt (memoaren är skriven i tredje person under namnet Joseph Anton, den pseudonym Rushdie antog när han försökte undkomma eventuella islamistiska mördare), illustrerar episoden den önskan att äta kakan och ha den kvar – att gripa in i en verklighet men själv stå utanför – som man kan misstänka att många författare (och säkert också många filosofer) hyser.

Caveat lector” – läsaren måtte akta sig – var tydligen Rushdies motto. Även om skildringen av en person bär omisskännliga drag av en verklig person, alltså ”baserar sig på” en existerande person i den meningen, så befullmäktigar detta inte läsaren att dra några slutsatser, så länge det klart framgår att det rör sig om en roman eller autofiktion. Man måste skilja mellan vad en text baserar sig på och vilka påståenden den gör. Så resonerade han.

En autofiktiv berättelse där personer omtalas med eget namn skiljer sig förstås från en roman där människor kamouflerats i högre eller lägre grad – men gränsen är inte skarp.

(En vanlig klyscha är att allting i en roman måste basera sig på författarens erfarenhet, och att det därför är meningslöst att över huvud taget söka några specifika motsvarigheter till personerna i texten. Tesen är så allmän att den ingenting säger. Däremot är givetvis gränsen mellan det som är fritt uppdiktat och det som är verklighetsbaserat flytande.)

I alla händelser måste en författare räkna med möjligheten att läsarna kommer att läsa in verklighetsreferenser i den litterära texten – desto sannolikare, ju mera verklighetslik texten är. Att bortse från detta vore naivt. (Och även om Salman Rushdies far själv hade tagit boken som fiktion, är det inte säkert att hans vänner och släktingar hade gjort det.)

Med denna insikt följer ett ansvar – det finns inte några moraliska fribiljetter i litteraturen, desto mera än i livet i övrigt. Till skillnad från juridiskt ansvar är moraliskt ansvar inte ett nollsummespel: jag kan inte gömma mig bakom det faktum att någon inte borde ha reagerat som hon gjorde, den fråga jag måste ställa mig är om jag kunde ha förutsett reaktionen. ”Jag varnade honom för att gå ut i den här sjögången.” Ibland räcker detta som ursäkt, ibland inte.

Viktigast av allt: att säga att någon har ett ansvar för en handling är inte att vilja förbjuda handlingen. Det är kanske viktigt att du skriver romanen även om människor blir kränkta. Att vilja diktera den andras handlingar är (oftast) moralism. Men det är inte moralism att kräva att den andra vet vad hon gör.

Lars Hertzberg
Kan det finnas något sådant som en sanningsenlig beskrivning av ett levnadslopp, en objektiv redogörelse för en politisk konflikt, ett krig, ett samhälle eller en förfluten tidsperiod? Eller är varje föreställning om något sådant en illusion?

Det är slående att bland olika filosofiska problem är det få som idag tycks väcka så stor diskussion som just detta – vad man kunde kalla ”dokumentarismens problem”. Det verkar engagera författare, kritiker, historiker, journalister, kulturskribenter, filmskapare, litteraturvetare med flera.

Anledningen till detta engagemang – vad det säger om vår tid – kunde vara intressant att reflektera över. Jag misstänker emellertid att själva problemet är ett skenproblem. Vi tror oss stå inför En Stor Fråga som borde kunna Lösas En Gång För Alla. Vi tänker oss att vi måste finna en metod som säkerställer att en framställning är fri från alla tänkbara invändningar. Eftersom något sådant inte finns, drar vi slutsatsen att problemet är olösligt: varje anspråk på att objektivt skildra en person eller ett skeende är godtyckligt.

Vad vi borde inse är att varje ifrågasättande kräver ett sammanhang. En skildring kan vara mera eller mindre sanningsenlig i ett eller annat avseende. Kravet på en beskrivning som är giltig i alla avseenden är inte ett krav som är omöjligt att uppfylla – det är ett meningslöst krav. Att inte förstå detta kan inverka förlamande på den som förelägger sig uppgiften att beskriva ett livslopp eller ett historiskt skeende.

Uppgiften att ge en trovärdig framställning kan givetvis ställa oss inför stora, nära nog oöverstigliga svårigheter. Men svårigheterna kan bara förstås i relation till den givna uppgiftens karaktär. Ifall uppgiften i sig är diffus blir framgångskriterierna oklara. (Av analoga skäl brukar det sägas att dikt inte kan översättas – vad man egentligen menar är att kraven på en lyriköversättning är mångtydiga.)

Om själva uppgiften i princip är olöslig så är däremot varje ansträngning meningslös.

***

Det som skiljer en dokumentär självbiografi från autofiktion, sägs det ibland, är att den dokumentära skildringen gör anspråk på att vara sann. Till detta genmäls det att alla sådana sanningsanspråk är omöjliga: minnet förvränger eller förtränger, vår förståelse av människor och situationer är ensidig och ofullständig, vi förskönar omedvetet oss själva och dem som står oss nära osv. Det här är riktigt, men av det följer det inte att distinktionen mellan dokumentär och fiktion upplöser sig. Distinktionen mellan dokumentär och fiktion är inte kunskapsteoretisk utan moralfilosofisk. I stället för sanningsanspråk borde vi tala om sanningssträvan: en författare kan avkrävas räkenskap för sina strävanden men inte för hur väl hon lyckats. I en fiktiv framställning finns ingen sanningssträvan (med hänsyn till fakta).

Däremot kan hybrider mellan dokumentära och fiktiva framställningar ställa oss inför försåtliga (moraliska) frågor. En bok som publiceras med beteckningen ”roman” kan innehålla inslag som, för dem som är bekanta med förhållandena, uppenbart handlar om verkliga personer. Författaren kan här röra ihop fakta och fantasi efter förgottfinnande. Det problematiska är att författarens ansvar för de slutsatser läsaren drar blir diffus.

Lars Hertzberg
”Filosofialla on yliopistossamme vankat perinteet ja kysyntää”
- Aino Sallinen


niin & näin -lehti kysyi kaikilta Suomen yliopistojen rehtoreilta millaisena he näkevät filosofian, oppiaineen, opetuksen ja tutkimuksen, roolin yliopistonsa tulevaisuudessa. Halusimme selvittää nimenomaan yliopiston ylimmän johdon näkemyksen filosofian tulevasta asemasta kussakin yliopistossa.  Vastausten mukaan filosofian resursseja ei olla vähentämässä, ja filosofian huominen on turvattu. Vastaukset olivat luonnollisesti enimmäkseen ympäripyöreitä, eikä konkretiaa juurikaan näkynyt, mutta ainakin ne yliopistot, joissa filosofialla on pääainestatus, ilmoittavat nyt julkisesti, ettei filosofian opetusta tai tutkimusta aiota supistaa.

Tampereen yliopistosta vastauksen antoi vararehtori Pertti Haapala. Hän toteaa, että ”Tampereen yliopisto korostaa strategiassaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja vastuuta. Jo siksi filosofian tulevaisuus Tampereen yliopistossa on valoisa”. Haapala painottaa, että filosofian tutkimus on elävän ja laadukkaan opetuksen edellytys. Helsingin yliopiston rehtori Thomas Wilhelmsson toteaa filosofian olevan Helsingin yliopistossa ”keskeinen oppiaine” ja uskoo, ”että yliopiston tulevaisuus on vakaa, ja se tulee pikemminkin vahvistumaan kuin heikkenemään”. Wilhelmsson toivoo, ” että filosofia ylläpitäisi mahdollisimman läheistä dialogia muiden tieteenalojen kanssa”,  koska ” eräs Suomen filosofian vahvuuksia on juuri kyky solmia rikastavia vuorovaikutussuhteita yli omien oppiainerajojen.

Positiivisimman kuvan filosofian tulevaisuudesta yliopistossaan maalaa Turun yliopiston rehtori Keijo Virtanen. Virtanen toteaa filosofian tilasta seuraavasti: ”Filosofia on mukana yhdessä Turun yliopiston strategian (2010 –2012) tutkimuksen vahvuusalueessa (Instituutiosuunnittelu ja yhteiskunnalliset mekanismit) ja yhdessä vahvan kehitysvaiheen tutkimusalassa (Keskiajan ja uuden ajan alun tutkimus). Ulkoisella rahoituksella ja julkaisuilla arvioituna filosofia on yksi yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan vahvimmista aineista”. Virtanen mainitsee Turun yliopiston erikoisuuden olevan se, että Turussa on ”ainoana Suomessa erillinen lääketieteellisen etiikan professuuri, joka osaltaan vahvistaa myös muuta filosofian tutkimusta ja opetusta. Turun filosofian eräs vahvuus onkin filosofian eri osa-alueiden hyvä yhteistyö. Etiikan tutkimus näkyy hyvin myös julkisuudessa”. Rehtori vakuuttaa, että filosofian tulevaisuuteen Turun yliopistossa on perusteltua suhtautua luottavaisesti. Myös rehtori Aino Sallinen Jyväskylän yliopistosta pitää yliopistonsa filosofian laitosta ja siellä tehtyä tutkimusta arvossa: ”Filosofialla on yliopistossamme vankat perinteet ja kysyntää.  Tutkimus on vahvoissa kantimissa (esim. huippututkimusyksikkö)”. Sallinen kertoo, että Jyväskylän yliopiston ”tavoitteena on myös selkiyttää tieteenfilosofian, tieteen etiikan ja argumentaatioteorian opetusta filosofivoimin laitoksen ulkopuolisille opiskelijoille eli koko yliopiston filosofisen yleissivistyksen kohentamista”.

Saimme ilahduttavasti vastaukset myös lähes kaikista niistä yliopistoista, joissa filosofialla ei ole pääainestatusta. Melkein kaikki tiedusteluumme vastanneet rehtorit pitivät filosofian opetusta tärkeänä, ja filosofian resursseissa nähtiin olevan ennemmin kasvu- kuin supistuspaineita. Pienen kysymysmerkin jätti kuitenkin Itä-Suomen yliopiston rehtorin Perttu Vartiaisen vastaus. Vartiainen nimittäin kertoo, että nyt kun Joensuussa filosofian pääainestatus poistettiin ja ”palattiin” alkuperäiseen järjestykseen, niin kysymys filosofian resursseista aukeaa uudestaan tiedekunnan harkittavaksi siinä vaiheessa, ”kun jompikumpi nykyisistä opettajista luopuu tehtävästään”. Tästä ei tietenkään voi päätellä, että filosofian resursseja Itä-Suomen yliopistossa pienennettäisiin, vaan sen, että kysymys resursseista on avoin.  Toinen avoimeksi jäävä vastaus tuli Lapin yliopistosta. Filosofitaustainen rehtori Mauri Ylä-Kotola tyytyy toteamaan nykytilanteen: ”Lapin yliopistossa ei ole filosofia-oppiaineen tutkintoon johtavaa koulutusta. Filosofia on kuitenkin kaikkien yliopistojen tutkimuksen perusta: Lapin yliopistossa tutkimus kohdistuu mm. arktiseen filosofiaan UArctic-yhteistyön (www.uarctic.org) ja Arktisen keskuksen kautta sekä mm. sosiaalityön filosofiaan, taiteiden filosofiaan ja kasvatusfilosofiaan”. Rehtorin näkemys filosofian tulevaisuudesta Lapin yliopistossa jää hämärän peittoon.

Teatterikorkeakoulun rehtori Paula Tuovinen kertoo, että filosofia on vahvasti läsnä Teakin opetuksessa, ja että paineet ovat pikemmin filosofian roolin kasvattamisessa kuin pienentämisessä, ainakin jos uusi taideyliopisto syntyy. Aalto-yliopiston rehtori, Tuula Teeri, vakuuttaa puolestaan, että ”Filosofia ei Aallossa ole varsinainen oppiaine mutta kuitenkin hyvin arvostettu ja tärkeä elementti opetuskokonaisuudessamme, nykyään ja ihan varmasti myös tulevaisuudessa.” Aalto-yliopistossa toimiikin useita filosofeja: Esa Saarinen,  Pekka Himanen, Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila  ja Juha Varto. Aaltolaista filosofiaa luonnehtii Teeren mukaan innovatiivisuus, uusien urien ja yhteyspintoja synnyttäminen ja kyky herättää keskustelua. Lisäksi ”Aallon filosofien toteuttamassa opetuksessa on avainasemassa filosofian vuoropuhelu käytännön toiminnan ja opiskelijoitten omien elämänratkaisujen välillä”. Tampereen teknillisen yliopiston rehtori, Markku Kivikoski, toteaa aluksi, että filosofiaa ei varsinaisesti opeteta heillä, mutta ”TTY:n opiskelijat voivat halutessaan opiskella filosofiaa sivuaineena tai muuten lisäopintoina, esimerkiksi Tampereen toisessa yliopistossa”. Kivikoski lisää kuitenkin, ”että tieteen ja tekniikan filosofiaan liittyvät teemat sisältyvät läpäisyperiaatteella kaikkeen opetukseemme. Erityisesti siten, että opetuksessa ja tutkimuksessa otetaan huomioon tekniikan ratkaisevan tärkeä rooli taloudellisesti, sosiaalisesti, eettisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen haasteiden ratkaisemisessa ja inhimillisen hyvinvoinnin turvaamisessa”. Vararehtori Olli Silvén Oulun yliopistosta kertoo, että Oulussa ”ollaan selvittämässä mahdollisuuksia filosofian kytkemiseksi mukaan joustavien opintopolkujen järjestelmään”, mikä mahdollistaisi vaikkapa markkinoinnin tutkintojen monipuolistamisen. Oulun yliopistossa luotetaan myös huomiseen: ”Tulevaisuudessa filosofian opintoja sisällytetään myös Oulun yliopiston tutkijakoulun tarjontaan. Aikaa myöten tämä voi tuoda vahvistusta myös filosofian tutkimukseen”.

Yleisesti ottaen näyttää siltä, että filosofian asema yliopistoissa on ainakin puheiden tasolla turvattu. Joissakin yliopistoissa filosofian laitokset edustavat yliopiston vahvuuksia ja filosofian tutkijoiden roolia yhteiskunnallisina keskustelijoina pidetään merkittävänä. Filosofian mahdollisuuksia ylittää oppiainerajoja pidetään myös tärkeinä. Aalto-yliopistossa filosofialla on rehtorin näkemyksen mukaan jopa elämänfilosofinen rooli. Eri tieteiden välisten sekä yliopiston ja yhteiskunnan välisten rajojen rikkomisen painottaminen ei kuitenkaan tarkoita, että ajatusta 'puhtaasta filosofiasta' pidettäisiin huonona, vaan esimerkiksi Wilhelmsson katsoo filosofian olevan ”itseisarvo” yliopistossa. Filosofian toteutuneet ja potentiaaliset mahdollisuudet toimia vuorovaikutuksessa sekä muiden tieteenalojen että yhteiskunnan kanssa kuitenkin korostuvat vastauksissa.

Toistetusta pyynnöstä huolimatta emme saaneet vastauksia Åbo Akademin rehtorilta Jorma Mattiselta emmekä Kuvataideakatemian Markus Konttiselta.


Sami Syrjämäki

P.S. Julkaisemisen jälkeen saimme vastauksen myös Markus Konttiselta. Vastaus alla kokonaisuudessaan:

"Kuvataideakatemiassa ei filosofiaa opeteta sinänsä oppiaineena. Filosofia
kuitenkin liittyy olennaisesti vapaiden taiteiden opetuksen viitekehykseen
kirjallisuutena tai kohdistettuina kursseina. Toivon että tulevaisuudessa
filosofia liittyy entistä vahvemmin kuvataiteen opetuksen yhteyteen
hedelmällisenä keskustelukumppanina.
"

P.P.S. Myös Åbo Akademin rehtori, Jorma Mattinen, soitti myöhemmin ja vakuutti, että filosofia on heillä hyvissä kantimissa myös tulevaisuudessa.


Elännässä on ollut urheilufilosofisesti kiihkeä syystalvi. Esipelistä kävi IS:n myöhämarraskuinen verkkokeskustelu valmentajapestin prekaariudesta. Nimimerkki ”Man in Black” kommentoi entisen TPS-käskyttäjän lopareita KHL-liigajoukkue Lokomotiv Jaroslavista: ”Suikkasen tapauksessa Venäjällä riitti potkuihin, että valmentajan filosofi[a] poikkeaa seuran filosofiasta.” Jos jotakuta mietitytti, mitä virkaa sana ”filosofia” tässä toimitti, moniselitteis-avopäätteinen lisävirke täsmensi asiaa: ”Ne asiat jotka seuran kehittämiseen on sovittu, jos ne ei toteudu ja on vielä häviöputki päällä, jolle ei näy loppua...”
Käsite ’filosofia’ tarkoittaisi siis yhteisesti sovittuja asioita ja niiden kehittämistä, tavoitteellisen toiminnan hahmottelua. Man in Black tarkensi määritelmää epäsuorasti kirjoittamalla saman tien ”linjasta”, jonka hänen mukaansa ainakin TPS:n tapauksessa  ”määrittää seura”. Valmentajalle jää usein vain vähän liikkumatilaa: ”Jos asiat ei toteudu, yleisö alkaa vierastaa seuraa, ja vastaa jaloillaan… ei ole aikaa katsoa enää kehittyykö valmentaja vai ei.” Jalkapallossa ’tulos tai ulos’ -ajattelu arveluttaa nimimerkkiä, mutta huippujääkiekkoon kuuluu tuulisuus: ”minusta lajin hektisyyden kannalta tää on reilua peliä.”

Viikkoa myöhemmin, 28. marraskuuta, todistettiin tapahtumaa, jossa mäkihyppääjä Harri Olli suljettiin ulos maajoukkueesta. Samalla vielä verraten tuntematon päävalmentaja Pekka Niemelä astui urheiluväen tietoisuuteen. Rukan maailmancup-kilpailussa epäonnistuneen leiskautuksensa päätteeksi Olli esitteli suorassa lähetyksessä obseenia kansainvälistä elettä tv-kameralle. Niemelä pui asiaa kisan jälkeen monisanaisesti. Hän korosti YLElle, että Olli oli ollut sivussa maajoukkueesta viime kuukausina ja että keskisormen näyttämisen jälkeen ovi sulkeutui entistä tiiviimmin:

”Tämä on erittäin valitettavaa, huolimatonta ja ala-arvoista. […] Meijän uus systeemi perustuu siihen, että me kaikki sitoudutaan maajoukkueen sääntöihin, ja me ollaan, ajatellaan tätä asiaa niinku vähän suuremmassa kuvassa, eli pelkällä potentiaalilla ei maajoukkuepaikkaa saada, ja, ja nyt viimeaikaset, ja viimeaikainen, niinku, ylipäätänsä tämä urheilun ulkopuolinen asia ei oo ollu sillä tasolla, että me voitas maajoukkueessa Harria pitää, […] olen kyllä erittäin pahoillani Harrin, Harrin käytöksestä, jos voisin jotain asialle, niin olisin kyllä tehnyt, mutta maajoukkuepaikkaa hänelle ei kyllä tässä kohdassa enää ole mahdollista, että katsotaan sitten, jos hän joku päivä on sitoutunut toimintaan ja löytää itsensä, niin silloin katsotaan uudelleen tilannetta. […] tänne piti tulla  antamaan näyttöjä, että missä mennään, ja, ja avoimella mielellä olin katsomassa hänen tilannettaan, nyt tästä on edettävä rauhallisesti ja katsottava, ensin on saatava nämä urheilun ulkopuoliset asiat kuntoon.”

Näissä Rukan lumilla syntyneissä mietteissä oli mukana myös Niemelän ajatus siitä, että Olli ei ole sisäistänyt maajoukkueen ”filosofiaa”. Kaiketikin f-sana markkeerasi urheilusuorituksen ja sen laajemman asiayhteyden sisäistämistä ja tavalla tai toisella tämän mukaista tai tasoista, kommittoitunutta toimintaa. Tv-yhtiöitten työnjakoa heijastellen Niemelä alleviivasi MTV3:n haastattelussa suorasukaisemmin sitä, että Ollin on ”opittava käyttäytymisnormit ja -säännöt”. Mutta Maikkari sai Niemelältä myös syvähaastattelun, jota yhtiö kutsui ”mäkivalmentajan avoimeksi tilitykseksi”. Kävi entistäkin selvemmäksi ainakin se, että uuden maajoukkuefilosofian ydinkäsite on ’asia’:

”Tässä ei ole kysymys yksittäisestä keskisormen heilautuksesta. Sanotaan näin, että listalla on useita, useita asioita. Tämä on vain yksi kymmenestä. […] Maajoukkueessa olevalle leirit ovat saavutettu etu, ja Harrilla ei ole ollut motivaatiota tätä leiritystä kohtaan. Siitä tässä on lähtökohtaisesti kysymys. Tässä ei ole mielestäni mitään dramaattista, vaan tämä on päivänselvä asia. Hän ei ole soveltunut tähän toimintaan eikä hänellä ole ollut omaa halukkuutta – nämä ovat olleet painavimpana asiana. […] Kun tulin keväällä mukaan, tarjosin kaikille ja erityisesti Harrille uutta mahdollisuutta lähteä rakentamaan omaa huippu-uraa ja julkisuuskuvaa ihan toisella tavalla. Kaikki ovat lähteneet kovalla tsempillä mukaan ja tukeneet Harria tässä asiassa. […] Organisaatio on valmis tulemaan vastaan, kun Harri on itse valmis sitoutumaan toimintaan. […] Meillä on iso joukkue, jonka jokainen jäsen on mukana täysillä kovalla halulla ja tahtotilalla. On valitettavaa, että yksi urheilija ei halua samoja asioita eikä halua mennä samaan suuntaan eikä oikein sopeudu joukkueen eikä edes muiden urheilijoiden kanssa toimimiseen.  Ammattiurheiluun kuuluu monia asioita. Maajoukkuetason ammattiurheilijan toimintaan liittyy se, että harjoitellaan aktiivisesti, hypätään ja kehitetään asioita. En lähtisi yksilöimään asioita, mutta ammattimaisuus on valitettavasti puuttunut. On lukuisia yksittäisiä asioita, joita ei tässä tarvitse käydä läpi. Keskisormiasia kuvastaa vain sitä, millä tasolla homma on ylipäätänsä ollut. Tämä oli vain yksi kulminaatiopiste.”

Filosofia näyttäisi olevan intra- ja ekstraurheilullisten asioitten nivomista yhteen keskinäisen ymmärryksen pohjalta. Niemelän puheissa vain on aiempaa voimakkaampana mukana konsulttijargon systeemin ja organisaation kehittämisineen sekä julkisuuskuvan rakentamisineen. Ollin henkilökohtainen valmentaja Kimmo Kykkänen haukkui ensin Niemelän, mutta pahoitteli omaa tekoaan yön yli harkittuaan. Saman tien hän, tiesi MTV3 kertoa, lopetti valmennusyhteistyön Ollin kanssa: ”niin kuin Niemelän Pekka sanoi, pelkkä potentiaali ei riitä. Tällä hetkellä muut asiat kuin hyppääminen ovat tärkeämpiä. […] Tänään istuimme yhdessä palaverissa kolme tuntia ja kävimme asioita läpi. Sovimme asiat niin, että minä jään tästä pois ja Harrin tehtävänä on osoittaa omilla toimillaan se, että hän on valmis tulemaan takaisin.”

Viime tiistaina kuultiin, Ollin valmennuksessa ennenkin vaikuttaneen Kai Lahtisen suusta, että ”Harrin henkinen vire on nyt eri luokkaa”. Ovi A-maajoukkueeseen on auki, jos tulokset ovat hyviä ja jos – näin Niemelä MTV3:n mukaan – mies on ”valmis käyttäytymään tietyn koodiston mukaan”. Urheiluväki liikehtii levottomana: odotetaanko Ollilta itsellistä, sisäsyntyistä lujuutta vai ulkokultais-kuuliaista kiltteyttä?

Heti Rukan kisan jälkeen urheilutoimittaja Tomi T. Turunen töksäytti Savon Sanomat -palstallaan, että syy Ollin hyllytykseen ei ole missään muualla kuin ”luokattomassa hyppykunnossa ja kykenemättömyydessä sitoutua”. Turusen sanoin Niemelä rakentaa lajille uutta nousua entistä ”maajoukkuevetoisemmalla systeemillä”, jossa korostuvat ”julkisuuskuva ja ulkourheilulliset asiat”. Turunen ennusti, ettei nuori ex-tähti enää palaa huipulle, hän kun ei kerta kaikkiaan pysty mukautumaan ”Niemelän filosofiaan”. Epäselväksi vain jäi, oliko ’filosofia’ julkisuutta ja ulkoasiain politiikkaa vai ”joukkueen sisäistä harmoniaa”, jota Turunen luonnehti Niemelän ”ykkösprioriteetiksi”.

Miten vain, Turunen kehotti asettamaan Ollin tapauksen ”oikeisiin mittasuhteisiin”. Hän huomautti, että hiipuvasta Ollista ei pidä tehdä isoja otsikoita jonkinlaisen kesyttömyyden takia. Ilmeisesti Turunen oli saanut tarpeekseen mäkikotkan sankarillistamisesta, mistä nähtiin merkkejä esimerkiksi helmikuun 2008 IS:ssa: ”Olli viihtyi Oberstdorfin yössä”. Ainakin huoli nuorison turmeltumisesta lienee ollut tuolloin liioiteltu. Kirjoittihan ranualainen Meritakin silloin blogissaan: ”Kuka vitun Harri Olli!? Nevöhööd.” Hän jatkoi: ”Pieni opinnollinen epätoivo päällänsä. Filosofia on aivan täyttä vittua. En ihan hirveästi arvosta itteäni ko. reaalivalinnan johdosta. Miksi ei psykologiaa, tyttö, miksi ei!?!”

Oli miten oli, mäkijoukkueessa on paraikaa meneillään intensiivinen käsitteenmuodostus sopivasti Keski-Euroopan mäkiviikon lähestyessä. Voi kysyä, olisiko mitään tällaista tekeillä ilman Ollia. Nyt jännätään, vievätkö käsitteellistäjäisissä voiton organisaatiokehittäjien mantrat vai luovemmat ratkaisut, joita edustaa edellä lainatussa Niemelänkin pohdinnassa esiintynyt, tiettävästi Toni Niemisen MTV3:lla lanseeraama ja sitten kaiken urheilupuheen vallannut ’tämä kohta’. Pääkäsite ’asia’ taas lienee loihdittu YLEssä käärmekeitonkeittäjänään joko Jarmo Lehtinen tai Tapio Suominen mahdollisesti meteorologi Seija Paasosen herätteestä; tätä kirjoittaessa on kiusallisen epäselvää, olivatko ’sääasiat’ ennen ’urheilun asioita’.

Yhtä kaikki Suominen sai ensimmäisen adventin aattona Urheiluruutuunsa studiovieraaksi salibandymaajoukkueen päävalmentajan. Kävi ilmi, etteivät konseptit ole sählyssäkään sekaisin. Petteri Nykky sai alkuun todeta, että ensimmäinen ottelu kotikentällä pelatuissa maailmanmestaruuskisoissa tuli voitettua ”ihan perustekemisellä”. (Käsitteen ’tekeminen’ nykykeksimisestä kuuluisi myöntää filosofian Nobel-palkinto – mutta kenelle?) Suominen kysyi, miten varmistetaan, että joukkue on ”hereillä”, kun ”tosipelit alkavat”. Tähän Nykky: ”Kyllä se lähtee siitä, että ollaan jokaisessa pelissä hereillä.” Mihin Suominen: ”Se on varmasti viisautta.”

Katsojat sähköistyivät jo ennen kuin päästiin vilkuilemaan vauhdikasta taltiota Suomen maajoukkueen esityksistä aiemmissa mm-koitoksissa. Klippien vilistettyä sen siliän tien Suominen uteli, olivatko kylmät väreet tehneet itsensä tykö. Nykky myönsi: ”No, kyllä ehdottomasti.” Hän kuvaili, että kaukaiset asiat tuntuivatkin äkkiä kumman läheisiltä ja päinvastoin. Suominen turvautui signatuuriyleisvastaukseensa: ”Aivan varmasti näin.”

Alettiin olla ytimissä. Suominen jatkoi, että nyt pitäisi sitten puolustaa mestaruutta. Mitä tämä uusi tilanne kysyy Suomi-sählääjiltä? Jos seuraavalla loppudialogilla pohjustettiin Suomelle salibandyn mm-kultaa, mitä onkaan luvassa Oberstdorfissa, Garmisch-Partenkirchenissä, Innsbruckissa ja Bischofshofenissa. Länsimainen filosofia on pelkkiä alaviitteitä Urheiluruutuun:

Nykky: ”No, kyllä se sitä hereilläoloa vaatii, mutta ennen kaikkea, että lähdetäänkö puolustamaan vai voittamaan uudestaan, niin se on vähän filosofisesti eri juttu.”

Suominen: ”No, nyt arvelen, että teidän filosofia on lähteä voittamaan uudestaan.”

Nykky: ”Kyllä se mahdollisesti näin on.”


Jarkko S. Tuusvuori

 

P.S. (29.12.2010)
Välipäivinä YLEn Jouko Vuolle haastatteli mäkihyppymaajoukkueen päävalmentajaa Radio Suomen Taustapeilissä (kuunt. http://areena.yle.fi/audio/1570525). Lähetyksessä ennakoitiin Keski-Euroopan mäkiviikon koitoksia. Mutta Niemelä palasi monipuolisesti pohdiskellen myös aiempiin kokemuksiinsa Japanin (ja Ranskan) joukkueitten valmentajana: ”[A]ika nopeasti rupesi aukeamaan se, että ei tänne tultu vain muuttamaan japanilaisia hyppääjiä suomalaisen filosofian alle pelkästään, vaan kyllä se lähti siitä, että itse pitää sulautua siihen kulttuuriin ja pyrkiä olemaan avarakatseinen ja -mielinen.”

 
 

toimitus
10.12.2010

HKL:n myöhäbussiin kiipesi viime lauantaina kolmikymppisten bailuseurue. Pari pirteää, muutama tasatahtinen, viisi jo umpimielisiksi ryhtynyttä. Yksi vaitonainen herkistyi puhumaan, kun oli vähän aikaa keikkunut kumipyöräkyydissä lumisilla kaduilla. Haluttiin tai ei, matkasta tuli opastettu. Selostettuaan tuttavilleen ja muillekin matkustajille muun muassa Yleisradion ja MTV3:n välisen suhteen historiaa ja todettuaan, että digiaikanakin hän on valmis maksamaan television katselusta lupamaksuna tai verona, vakavansorttinen mies kertoi lounaismurtaen, mistä ei taas mielisi pulittaa senttiäkään.
 
”En mää halua maksaa filosofiasta. Joku tekee gradun siitä, kumman elämä on arvokkaampaa, hyttysen vai toukan. Joku miettii, miättii, eikä kuitenkaan tutki mitään, ei luo mitään.”
 
Filosofia ei tuota mitään, kuului linja-autoarvion variaatio filosofian mitättömyydestä (vrt. filosofia-blogissa aiemmin "Kunhan ei vain filosofiaa"). Kukaan ei vastustanut, kukaan ei kannattanut. Ajatusviivan tai kahden mittaisen tauon jälkeen näkemyksen esittäjä kommentoi itse oman analyysinsa tasoa: ”Pakko ruveta juttelemaan, kun ei enää pysty juomaan.”
 
Tämän fileeraavan itsekritiikin valossa köröttelijöitten olikin pääteltävä, ettei puhuja sittenkään ollut väittänyt filosofian turhuutta. Hän oli esimerkillistänyt filosofisen nollapisteen. Jokusen hassun pysäkinvälin matkalla hän oli sankarillisesti demonstroinut, mitä on jonninjoutavuus an sich, kun juominen vaihtuu jutteluun ja luominen ajatteluun. Ehkä kulauttelijuutta oli etkoilla arvostettu universaalisti, nyt ei tullut ajattelijuudesta edes paikallisia irtopisteitä, koska esitetty argumentti ei konsolidoinut kollektiivista baariinsiirtyjyyttä. Noissa harvalukuisissa kiperissä kurveissa aikalaiskommentaattorimme oli elänyt todeksi filosofian tarpeettomuuden – ja samalla filosofian mistään piittaamattoman pakottavuuden. Tuskin oli 68:n kyydissä yhtäkään, joka ei olisi halunnut maksaa saamastaan, ennätyksellisen itsereflektiiviseksi äityneestä julkisesta palvelusta.

 
Jarkko S. Tuusvuori

 

P.S.
Saman viikon maanantaina kirjallisuuden emeritusprofessori Aarne Kinnunen oli HS:n mielipidekirjoituksessaan ottanut kantaa käsillä olevaan yliopistokurimukseen. Hän vannotti muistamaan, että rahoituksen perässä säntäilyssä huonoiten menestyvät alat – humaniora – ovat kaikkien muiden alojen pohja, ”yliopiston runko”. Kinnunen alleviivasi yleensä humanististen tieteiden ja erityisesti filosofian ratkaisevuutta. Ne rappeutumaan päästävä yhteiskunta rappeutuu kokonaan: ”Helppo väittää, että filosofian opetus on tarpeetonta. Mutta jos ajattelee kulttuurin kokonaisuutta, näin ei voi sanoa. Kuka haluaisi filosofiasta puhdistettua lääketiedettä tai mitään muutakaan tiedettä. Haluaisinpa nähdä tulokset.”

 

P.P.S.
Verkkolokin kommenttitoiminto on ollut toistaiseksi poissa käytössä teknisten syiden takia. Yksi muita reittejä myöten saapunut palauteteksti on syytä lainata tässä yhteydessä kokonaisuudessaan:

”Mitä vitun paskanjauhantaa täälläkin jauhetaan? Raha se teitä pellejä tähänkin touhuun on laittanu! Filosofeja mukamas ja ei tajua saatana vieläkään kuinka hevon vituillaan tää maailma on ja tossa vitun etusivulla jostain politiikasta yms muista hulluista juttua? Ettekö te
pelle mukamas tiiä minkä takia heräätte aamulla ihanaan herätyskellon pirinään niinku ’kaikki’? Minkä takia nää helvetin sivut on täällä?

Minkä helvetin takia Vanhanen vetää välistä rahaa että pääsee pressaks? Mikä teitä kaikkia vaivaa? NO VITTU RAHA!!@@ Miettikää sitä vitun filosifian pellet.. Mietitte jotain vitun tyhjää? Häpeettekö kattoo peiliin? Joudutteko vittu ryhdistäytyy siinä ja miettiä että ohhoh oonhan minä nyt viisas ja kaikkee mutta ei perkele...?!?!
JA POINTTINA TÄSSÄKIN PASKASSA ON ETTÄ TEILLÄ ON VARMAAN JOTAIN VAIKUTUSVALTAA? TEHKÄÄ NIILLE ASIOILLE JOTAIN ÄLKÄÄKÄ VAAN JAUHAKO TYHJÄNPÄIVÄSIÄ TEORIOITA ETTÄ MINKÄTAKIA, SEHÄN ON IHAN VITUSTI LIIAN SELVÄÄ JOS IHMISISTÄ ON KYSE! TEKIN OOTTE JOTAIN VITUN KORRUPTIONOITUNEITA PASKOJA VAI FILOSOFEJA LEIKKIVIÄ PELLEJÄ JOTKA MIETTII PARI VUOTTA ETTÄ MINKÄ TAKIA IHMISET TAPPAA TOISIAAN? TAI JOTAIN MUUTA PASKAA! RAHAA MAINETTA JA KUNNIAA TEKIN TÄSTÄ HALUUTTE! PELLET!

Vai meinasitteko parantaa maailmaa? Luulempa että se oma pärjääminen on etusijalla jossei sitten satu vastasyntynyttä löytymään just tällä sekunnilla.”

 

 

Tällä palstalla jo pariin kertaan (http://filosofia.fi/node/4576 & http://filosofia.fi/node/4963) puffattu uusi aikakauslehti The Journal of Philosophy and Popular Culture ei ole vieläkään nähnyt päivänvaloa. Thompson Riversin yliopistossa hanketta virittelevällä filosofian apulaisprofessorilla Jeff McLaughlinilla on ollut hidasteita tiellään. Uusilla uteluilla kiusattuna hän kertoi allekirjoittaneelle, että verkkolehden toteuttamiseksi ei yksinkertaisesti ole järjestynyt riittämiin aikaa eikä tukijoukkoja. Ensi vuonna miehen on kumminkin määrä käyttää virkavapaastaan jellonanosa visioimansa filosofian ja populaarikulttuurin erikoistoimitteen pystytykseen.

 
Tätä odotellessa voi lukea, miten Briteissä ällisteltiin loppukesästä populaarin filosofian kieltämättä mietityttävää suosiota; ks. Joy Lo Dico, "Get Your Brain in Gear"The Independent. Vihlovammin samasta aiheesta, populaarin filosofian (ja populaarin luonnon- tai yhteiskuntatieteen) suoranaisista vaaroista, kirjoitti viime vuoden puolella myös yhdysvaltalainen Julian Sanchez, yksi maailman kehutuimmista blogaajista, unohtamatta ruotia ohimennen omaakin osallisuuttaan: http://www.juliansanchez.com/2009/06/01/perils-of-pop-philosophy/.

 
Lienee syytä lisätä, että Kanadassa kypsyvään tulevaan journaaliin ei välttämättä päädy laisinkaan artikkeleita populaarin filosofian tai filosofian populaaristamisen eri muodoista. Suunnitelmien mukaan se on keskittyvä enemmän tai vähemmän populaarikulttuuristen ilmiöitten, tapahtumien, esineitten, teosten tai teorioitten enemmän tai vähemmän filosofiseen erittelemiseen. Vaan kun kerran filosofiasta on jo liikkeellä monen sortin suosittuja ja kaikkia kosiskelevia tuotoksia, kaipa niidenkin kriittinen filosofinen tarkastelu lankeaa varrotun nettivälineen toimialaan. Paitsi filosofiaa ja populaarikulttuuria, se tutkisi tällöin myös filosofiaa populaarikulttuurina ja kenties populaarikulttuuria filosofiana. Nytkö siis kaivataankin lehden syntymän lisäksi sitä, että se pulpahtaisi keskuuteemme oitis täydellisen itsetiedostuksen elkein (tai vainoharhaisesti omaa luonnettaan tiukaten)? Ei kai sentään. Kunhan joskus ilmaantuisi ja edes toisinaan tuohonkin kekoon sohaisisi.

 

Jarkko S. Tuusvuori

Message from Mr Koïchiro Matsuura, Director-General of UNESCO, on the occasion of World Philosophy Day

20 November 2008

This year, World Philosophy Day is dedicated to celebrating the 60th anniversary of the Universal Declaration of Human Rights.

Of eminent philosophical importance, the 1948 Declaration implicitly evokes the universality of human beings and their rights. It also provides an opportunity to revisit today some of the key concepts that underpin our modernity: human dignity, freedom and universality.

Let us see this Day as a shared moment of analysis that will contribute to a wide ranging and multidimensional discussion on the importance of human rights in what we say and do, and further than that, on their inherently cross-cutting nature - human rights can and should inform the challenges we face today: quality education for all, the fight against discrimination, ethics of science and bioethics, intercultural dialogue and cultural diversity, press freedom and media pluralism.

World Philosophy Day 2008 will be launched in Palermo, Italy on 20 November with a debate on "Rights and Power". To mark the occasion, numerous meetings are planned in over 80 countries around the world. These meetings are intended to make World Philosophy Day a moment of open and free universal dialogue bringing together philosophers, academics, researchers, students, school pupils and teachers.

I would like to thank international philosophical institutions such as the International Council for Philosophy and Humanistic Studies (ICPHS), the International Federation of Philosophical Societies (FISP) the International Institute of Philosophy (IIP), the UNESCO Chairs on Philosophy and the UNESCO International Network of Women Philosophers (created in 2007) for their invaluable assistance in this common effort.

The universality and indivisibility of human rights, upon which the system enshrined in the United Nations Charter is based, constitute a "common language of humanity".

I hope this Day will offer the international community the opportunity to engage in informed and enlightened debate about its foundations, values, standards, principles and ideals.

Koïchiro Matsuura


Lisätietoja UNESCOn kansainvälisestä filosofian päivästä:
http://portal.unesco.org/shs/en/ev.php-URL_ID=12341&URL_DO=DO_TOPIC&URL_SECTION=201.html

Koïchiro Matsuuran tervehdys löytyy myös muilla kielillä:
http://portal.unesco.org/shs/en/ev.php-URL_ID=12355&URL_DO=DO_TOPIC&URL_SECTION=201.html

UNESCOn kansainvälistä filosofian päivää vietetään myös Helsingissä 20.11.2008. Lisätietoja ohjelmasta löytyy kalenteristamme:
UNESCOn kansainvälinen filosofian päivä
 
Den 6/4 fanns en artikel i New York Times som pekar ut en ny våg av intresse för universitetsstudier i filosofi.
http://www.nytimes.com/2008/04/06/education/06philosophy.html?_r=2&oref=slog

I artikeln intervjuas David Schrader som är ordförande för det amerikanska filosofisällskapet. Han gick ganska långt i att hävda direkt nytta med filosofistudier. I förhoppning om nya fakta i det målet bad jag honom om några hänvisningar. Han svarade vänligen och gav tillstånd för spridning av svaret:

"While there is not a single location that collects the kind of data that I wish we had to support my claims in the NYT interview, there are a number of sources upon which I base those claims.  First, the APA website (www.apaonline.org) has a link entitled, "Data."  Much of the data is really quite old, but there is recent data on performance by undergraduate major on the Graduate Record Examination (GRE) that shows philosophy ranking very well.  There is also data available on the web showing very high performance by philosophers on the Law School Admission Test (LSAT).  You can find that data by doing a google search on "LSAT scores by Major."  The relevant site will be the first one listed.  The site aggregates philosophy majors and religion majors, but philosophy majors would clearly make up the largest part of that group.  Another nice bit of data is available at
http://ace.acadiau.ca/arts/phil/why_phil/scores.htm.  I do not have access to hard data supporting my more general comments.  It comes from a large body of anecdotal data of student claims about the value of their philosophy major, as well as some solid data that looks not simply at  philosophy, but at the humanities more generally.  At this past annual meeting of the American Association of Colleges and Universities former Harvard President, Derek Bok, reported data that show significant undergraduate improvement in writing skills among humanities majors, modest improvement among social science majors, and decline in writing skills among natural science majors. I believe that data may be found in his recent book, Our Underachieving Colleges.

 I would love to be able to provide more solid data.  This, however, is the
best that I can do at the moment."

Jan Willner, universitetslektor i filosofi, studierektor, Linköpings universitet
Syndicate content