psykiatria

Syyskuun 16. päivänä Dialogi ja intersubjektiivisuus -tutkimusryhmä järjesti Helsingin Tieteiden talolla työpajan. Tutkimusryhmä kuuluu Subjectivity, Historicity, Communality -tutkimusverkoston piiriin. Tilaisuus oli avoin ja aiheen tarjoama laaja näkökulma vuorovaikutukseen oli tuonut paikalle sosiaali- ja opetusalan ammattilaisia sekä opiskelijoita, jatko-opiskelijoita ja tutkijoita mitä erilaisimmilta oppialoilta. Puhujat tulivat Osakan, Helsingin ja Jyväskylän yliopistoista. Dialogisuuden tavoitteen mukaisesti jokainen läsnäolija esittäytyi lyhyesti tapahtuman avaamisen yhteydessä.

 

Tutkimusverkoston johtaja professori Sara Heinämaa esitteli avaussanoissaan Dialogi ja intersubjektiivisuus -tutkimusryhmää. Monitieteistä tutkimusryhmää yhdistävät Heinämaan mukaan kolme lähtökohtaa, jotka näkyivät selvästi myös työpajan puheenvuoroissa. Niiden mukaan dialogi ja intersubjektiivisuus ovat kokemuksellisia seikkoja, joista ei voida poistaa ruumiillisuutta, ajallisuutta eikä moniäänisyyttä. Dialogin osapuolet ovat välttämättä ruumiinsa kautta mukana dialogissa ja heillä on nykyhetkessä olemisen lisäksi kokemus menneestä sekä tulevaisuuden mahdollisuudesta. Subjektiviteetti kehittyy ja tapahtuu moniäänisessä, historiallisesti värittyvissä vuorovaikutussuhteissa. Päivän esitelmät ilmensivät näitä kolmea yhdyssidettä käsitteellistämisensä tavoissaan ja empiirisessä kysymyksenasettelussaan.

 

Taidetta ja terapiaa

Tapahtuman pääpuhuja oli psykoterapeutti ja psykologian tutkija Jaakko Seikkula. Hän ohjasi keskustelua terapiasuhteissa tapahtuvan dialogin ja intersubjektiivisuuden ulottuvuuksien ja edellytysten selvittämiseen. Seikkulan tutkimuksen keskeisin erityispiirre on kaikkien terapiaistuntoihin osallistuvien fysiologisen virittyneisyyden mittaaminen kuvaamisen ja äänittämisen lisäksi. Hänen työnsä teoreettiseen taustaan kuuluu Mihail Bahtinin ajattelu, jossa ymmärtämisen raskain ongelma syntyy kokemuksen yksilöllisen luonteen sijaan tunteiden ja kokemusten ilmaisujen tulkinnasta.

 

Osakan yliopiston avustava professori Minae Inahara puolestaan puhui ruumiin tuskasta. Inahara tulkitsi meksikolaistaiteilija Frida Kahlon omakuvia ilmaisuna taiteilijan tuskasta. Inahara luki Kahlon omakuvia keskusteluina tai ilmaisuina abortista, avioerosta ja ruumiin kykenemättömyydestä. Kahlon elämää leimasi ruumiillinen tuska: lapsena sairastetun polion lisäksi hän joutui 15-vuotiaana liikenneonnettomuuteen, jonka seurauksista hän koki ruumiillista kipua koko loppuelämänsä.

 

Inaharan tulkinnassa Kahlon maalaukset eivät olleet vain kuvia tuskasta abstraktiona eivätkä vain kertomuksia avioerosta tai abortista, vaan maalauksissa paljastettiin tuska sellaisena kuin se ilmenee ruumiilliselle kokijalle. Inahara itse kärsii jatkuvaa tuskaa aiheuttavasta keskushermostosairaudesta, minkä vuoksi esimerkiksi pidempikestoinen puhuminen ei ollut hänelle mahdollista. Esityksen luki tietokoneohjelma, jonka ääntä Inahara kutsui omaksi uudeksi tietokoneäänekseen. Puhuessaan Kahlon tuskasta Inahara mainitsi usein, kuinka se näyttää kertovan myös hänen omasta tuskastaan ja muistuttaa häntä omista kokemuksistaan. Taideteokset ikään kuin kerivät teemaa auki kahdella kiepillä: taideteos näytti taiteilijan tuskan, mutta myös sen katselijan tuskan. Inaharan tulkinta näytti siis puhuvan myös minäkohtaisuuden objektiivisesta voimasta. Ei ole tuskaa yleensä, ei ole kokemusta yleensä, vaan jokaisen oma kokemus kiinnittyy muihin ruumiinilmaisussa. Näin taideteos voidaan nähdä totuudelliseksi osaksi kokijan ruumista, ei vain toistoksi tai kuvaksi siitä.

 

Seikkulan puheenvuoro tarjosi ruumiinfenomenologiasta eroavan näkökulman kokemuksen ruumiillisuuteen. Päivän keskusteluissa Seikkula ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Tom Arnkil esittivät, että toisen kokemukset voi kokea, mutta alkuperäinen yhteinen kokeminen hämärtyy puheen ja dialogin ymmärtämisessä. Näin puhe voidaan ymmärtää ilmaisuna intersubjektiivisuudessa, mutta sanotun tulkitseminen muodostuu ongelmaksi. Psykoterapiaistunnossa puheen hienovarainen tulkinta on tärkeää, sillä toisen kokemusta elämästä pyritään keventämään ja laajentamaan keskustelun turvin.

 

Ruumiin virittyneisyyden ja vasteen mittaaminen sekä sen huomioiminen auttaa osaltaan dialogin ymmärtämisen problematiikan ratkaisemisessa. Vaikka tuloksista pääteltävien asioiden luonne on rajallinen, voidaan niistä lukea reaktiivisuutta, joka voidaan sitten ottaa puheeksi. Yksi Seikkulan tutkimuksen empiirinen tulos on, että terapiaistuntojen osallisten stressitaso nousi silloinkin, kun itse ei oltu äänessä. Mittaamisella pystyttiin muutoin vähemmän ilmeikkäästä asiakkaasta näkemään, milloin esimerkiksi parisuhdekumppanin puhe tai itku herätti tunteita. Toisaalta reaktio oli vahva myös silloin, kun terapiaistunnon muut jäsenet käsittelivät mitattavana olevaa puheessaan. Työpajassa keskusteltiin tämän myötä siitä, miten ihminen jännittää ja varautuu tietäessään, että itseltä odotetaan jotakin.

 

Yksin ja yhdessä

Sekä seminaariesitelmissä että työpajan keskustelutuokioissa etsittiin perustavanlaatuista metodia, jonka avulla yksittäisen subjektin ruumiillisesta ja kokemuksellisesta tarkastelukannasta päästäisiin käsittelemään ihmisiä monikossa, yhdessä toimivina, toisiinsa suuntautuvina ja yhteisöllisinä olevina.

 

Osakan yliopiston professori Shinji Hamazu toi puheenvuoronsa alussa esille, kuinka husserlilaista fenomenologiaa on monesti syytetty solipsismista ja liiallisesta yksilön havaintomaailman korostamisesta. Kahden subjektin, minän ja toisen, välisen kuilun olemassaolo onkin nähty sekä fenomenologisessa että joissakin psykologisissa keskusteluissa keskeiseksi ongelmakohdaksi. Intersubjektiivisuuden käsitteen määrittelyn avulla ollaan pyritty hahmottamaan toiseuden ongelmaa, ja esimerkiksi kysymystä siitä, voimmeko lopulta ymmärtää toista tai tuntea aitoa empatiaa toista kohtaan. Hamazun mukaan fenomenologia on kaukana pelkästään subjektin havainnon ympärillä pyörivästä solipsismista, ja hän painottikin myöhäistä Husserlia mukaillen intersubjektiivisuuden merkitystä. Ajatuksena on, että yksilöiden ruumiilliset havainnot saavat tukensa toisten ihmisten olemassaolosta. Yksittäisen subjektin kokemuksia ei ole mielekästä repäistä irti toisista maailmaa asuttavista subjekteista.

 

Työpajan puheenvuoroissa tuli selvästi ilmi, kuinka kysymykset intersubjektiivisuudesta ja dialogista kietoutuvat toisiinsa. Dialogi edellyttää, että pystymme paitsi suuntautumaan toiseen myös havaitsemaan ja käsittämään kielen, jota toinen käyttää. Jaakko Seikkula kannatti esitelmässään näkemystä kielen ruumiillisuudesta. Sanojen, eleiden ja liikkeiden muodostama kieli on erityisen tärkeässä asemassa psykoterapiassa, koska terapian käyttää metodinaan avointa dialogia. Seikkula alleviivasi, että psykoterapiassa tulisi pyrkiä ottamaan huomioon paitsi jokaisen terapia-tilassa olevan yksilön oma ääni myös hänen kielessään esiin tulevat sisäiset äänet. Sisäiset äänet astuvat mukaan keskusteluun esimerkiksi silloin, kun yksilö nostaa esille, mitä hänen ystävänsä tai isovanhempansa sanoisivat terapiassa käsillä olevaan aiheeseen.

 

Osakan yliopiston jatko-opiskelija Tadashi Kawasaki käsitteli esitelmässään dialogin ja intersubjektiivisuuden mahdollisuutta käyttäen apuna Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaa. Hamazun esitelmän tavoin Kawasakin puheenvuoro muotoili historiallisesti mielekästä tapaa lähestyä intersubjektiivisuutta jatkumona, joka lähtee liikkeelle Husserlista ja jatkuu Merleau-Pontyn ajattelussa. Kawasaki lähestyi intersubjektiivisuutta pimeän uhkan (menace) käsitteen kautta. Pimeä uhka kulminoituu toisen hiljaisessa läsnäolossa, joka ymmärretään olevan läsnä maailmassa jo ennen kieltä tai puhetta. Kawasaki esitti intersubjektiivisuuden olevan fundamentaalisella tavalla ensisijainen dialogiin nähden. Intersubjektiivisuus ei niinkään ole luonteeltaan dialogia tärkeämpi, vaan pikemminkin toiset ovat aina jo mukana subjektissa itsessään, ennen kuin subjekti on antautunut keskusteluun toisten kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita minän ja toisen sulautumista toisiinsa. Toinen on pikemminkin olemassa subjektille (uhkaavana) mahdollisuutena. Kuitenkin vasta dialogin ja puheen kautta ihmiset voivat rakentaa yhteistä kulttuurista maailmaa. Dialogissa puhujan ja kuuntelija välinen ero voi positiivisella tavalla pienentyä tai jopa kadota, jolloin myös itse ilmiöstä keskusteleminen mahdollistuu.

 

Kahden ihmisen välinen jännite nousee ongelmaksi myös eettisessä mielessä. Kuinka toiseen voi suuntautua eettisesti? Irina Poleshchuk tarkasteli esitelmässään sitä, kuinka voimme fenomenologista metodia apuna käyttäen päästä käsiksi siihen tapahtumaan, jossa subjektista tulee eettinen. Poleshchuk lähti liikkeelle erittelemällä Emmanuel Levinasin nautinnon ilmiön kolmeen tekijään: nälkään, näköön ja valoon. Nautinto ei yleisen ennakkoluulon mukaisesti palaudu pelkästään yksilön omaan ruumiilliseen kokemukseen, vaan saa näön ja valon kautta intersubjektiivisen muodon. Kaikessa monimuotoisuudessaan nautinto nousee kaikkein perustavimmaksi kokemukseksi.

 

Nälkä, ainoa puhtaasti subjektiin itseensä liittyvä nautinnon kokemus, ilmenee haavoittuvaisuutena, joka ei vielä tunnista toista. Haavoittuvaisuus juontaa juurensa juuri nälän itseensä viittaavasta luonteesta: nälässä omat tarpeet ja heikkoudet paljastuvat. Nälkä on aina läsnä subjektissa, mutta sen tuomat välttämättömyydet voidaan ajoittain jättää taka-alalle, jolloin ympäristön näkeminen tulee mahdolliseksi. Näön avulla voidaan tarkastella välimatkan päästä maailmaa ja tehdä valintoja siitä, mihin keskittää tarkkaavaisuutensa. Ihmisen ei siis ole välttämätöntä keskittyä omaan nälkäänsä eli itseensä.

 

Työpajan päättävässä puheenvuorossa tutkija Kai Alhanen alleviivasi osuvasti kokemuksen, toiminnan ja merkityksen tehtäviä dialogissa. Ajatuksena on, ettei hyvä keskustelu ole itsestään selvästi dialogia. Dialogi syntyy vasta tilanteessa, jossa omaa kokemuksellista menneisyyttä mukana kantavat yksilöt pyrkivät selvittämään jonkin ilmiön merkitystä. Toiminnallisuus näkyy intohimoisessa ja polttavassa tarpeessa ratkaista juuri tietyn asian merkitys. Dialogin etsimän merkityksen ei tarvitse olla absoluuttinen eikä muuttumaton. Alhasen käyttämä esimerkki skitsofrenian merkityksen löytämisestä psykoterapiassa pyrkikin osoittamaan, kuinka keskustelu muuttaa ja kehittää asioiden merkitystä. Juuri tähän perustuu yksi onnistuneen psykoterapeuttisen avoimen keskustelun suurimmista vahvuuksista: sen avulla on mahdollista muovata esimerkiksi vaikeiden kokemusten merkitystä yhdessä toisten ihmisten kanssa. Haastava kysymys on, mitä dialogissa tapahtuva merkityksien muuttuminen tarkoittaa aitojen ilmiöiden kannalta. Tulisiko meidän pyrkiä sulkeistavaan totuuteen vai psyykkiseen hyvinvointiin? Vai onko mahdollista saavuttaa nämä molemmat? 


Tiia-Mari Hovila & Ella Kemppi


Normaaliuden pelastaminen psykiatriassa ja lääketieteessä oli huolenaiheena viime huhtikuun alussa, kun Allen Frances saapui luennoimaan Helsingin yliopistolle. Frances toimi puheenjohtajana vuonna 1994 julkaistua DSM-IV-diagnoosijärjestelmää kehittäneessä työryhmässä, ja hänellä onkin ainutlaatuinen näkökulma psykiatriseen diagnostiikkaan. DSM-järjestelmät ovat Amerikan psykiatriyhdistyksen kehittämiä mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmiä. Vaikka Suomessa ja muualla Euroopassa käytetään Maailman terveysjärjestö WHO:n ICD-10-järjestelmää, DSM-järjestelmillä on johtava rooli kansainvälisessä tutkimuksessa ja opetuksessa. Myös Suomessa DSM-kriteerejä käytetään joskus ICD-kriteerien rinnalla. Pitkään käytetyn DSM-IV:n jälkeen on vuonna 2013 otettu käyttöön järjestelmän viides versio, DSM-V, jota Frances on voimakkaasti kritisoinut.

 

Normaalista tehdään sairas

Francesin luennon ytimessä oli viesti siitä, että nykyään sekä somaattisessa että psykiatrisessa lääketieteessä korostetaan oireiden varhaista tunnistamista ja ennaltaehkäisyä, minkä seurauksena väärien positiivisten löydösten ja ylihoitamisen ongelmat kasvavat. Hän kuvasi ylidiagnostiikkaa pahaksi virheeksi ja letkautti, että aina kun Yhdysvallat tekee virheen, muut seuraavat perässä.


Diagnostiikka ei voi koskaan olla sataprosenttisen luotettavaa, ja mitä matalammalla kynnyksellä ihmisiä määritellään sairaiksi ja mitä laajempia seulontoja tehdään, sen helpommin asetetaan myös turhia diagnooseja sekä annetaan turhaa hoitoa. Diagnoosit säilyvät sairauskertomuksissa pitkälle tulevaisuuteen, diagnoosin saaminen voi olla rankka kokemus itsessään, ja turhaan annetusta hoidosta taas voi olla vakavaakin haittaa. Yhtenä esimerkkinä ylihoitamisesta Frances kuvasi eturauhassyövän hoitoa Yhdysvalloissa. Hän kertoi maassa olleen pitkään suosituksena, että yli 60-vuotiaiden miesten olisi hyvä käydä seulonnassa vuosittain. Tästä ei kuitenkaan ollut hyötyä syövän ennusteen suhteen, vaan seulonnan seurauksena lieviä ja vaarattomia muutoksia päädyttiin hoitamaan aggressiivisesti niin, että hoidosta oli ihmisille enemmän vahinkoa ja sivuvaikutuksia kuin havaitusta muutoksesta olisi koskaan ollut.


Frances korosti, miten sairauden määritelmässä on aina kyse myös valinnoista, ja usein on vaikeaa päästä yksimielisyyteen edes siitä, mitkä ilmiöt ovat sairauksia. Kun puhutaan asioista kuten alakuloisuus ja surullisuus, jatkuva väsyneisyys tai kaljuuntuminen, näkemykset eriävät myös lääkärien keskuudessa. Frances kritisoi uusinta DSM-järjestelmää diagnostisten kriteerien madaltamisesta niin, että yhä normaalimmat ilmiöt täyttävät jonkun sairauden kriteerit. Esimerkiksi läheisen menettämisestä aiheutunut suru voidaan DSM-V:ssä diagnosoida masennukseksi jo kaksi viikkoa läheisen kuoleman jälkeen. Uutena diagnoosina järjestelmään lisättiin mm. lapsilla diagnosoitava Disruptive Mood Dysregulation Disorder, jota Frances arvosteli sanoen, että tämä antaa mahdollisuuden hoitaa lääkkein lapsuuteen kuuluvaa kiukuttelua.


Francesin mukaan ajatus varhaisesta puuttumisesta ja ongelmien ennaltaehkäisystä on sinällään kaunis ja hyvää tarkoittava, mutta käytännössä diagnostisten kriteerien löyhentäminen johtaa annettujen diagnoosien määrän moninkertaistumiseen ja ylihoitamisen ongelmien lisääntymiseen. Esimerkiksi lasten bipolaarihäiriön ja ADHD:n esiintymisluvut ovat Yhdysvalloissa nousseet jyrkästi viime vuosikymmenien aikana. Frances sanoi näytön ADHD:n ylidiagnosoinnista olevan vahvaa ja kuvasi usein toistettua tutkimustulosta, että luokkiensa nuorimmat lapset saavat muita useammin ADHD-diagnoosin. Hän kertoi myös, miten psykiatrisen diagnoosin saaminen muodostuu vanhemmille ja koulun henkilökunnalle tärkeäksi, koska diagnoosi on avain tukitoimiin ja siten parempaan koulunkäyntikokemukseen. Francesin mukaan on ilmeistä, että näiden diagnoosien määrän räjähdysmäisessä kasvussa on kyse lasten normaalien tunnereaktioiden ja yksilöllisten erojen patologisoimisesta.

 

Tie ylidiagnostiikkaan on kivetty hyvillä aikomuksilla

Hieman yllättävästi Francesin mukaan suorin syy yhä löyhempien diagnostisten kriteerien syntymiselle on erityisalojaan rakastavien asiantuntijoiden taipumus painottaa varhaista tunnistamista oman kenttänsä ilmiöiden diagnostiikassa. Yhteiskunnallinen keskustelu on viime aikoina korostanut suurten lääkeyhtiöiden painostusta diagnostiikan kehityssuunnan vaikuttimena. Edellisen DSM-järjestelmän kokoamista johtaneena Frances kuitenkin esitti, että vaikka diagnostisten kriteerien madaltaminen on myös lääketeollisuuden etu ja lääkeyhtiöt pyrkivät kaikin keinoin myymään tuotteitaan uusille ja laajemmille kohderyhmille, valta kriteerien laatimisessa on yhä psykiatrian asiantuntijoilla. Francesin mukaan kriteerejä laativat asiantuntijat eivät kuitenkaan osaa eivätkä aina edes halua arvioida valintojensa yhteiskunnallisia seurauksia. He ajattelevat löyhennettyjen kriteerien toimivan loistavasti tutkimusklinikoilla, eivätkä ota huomioon, millaista vahinkoa niiden laajempi käyttöönotto aiheuttaa. Francesin mukaan Yhdysvalloissa suurin osa psykiatrisista diagnooseista annetaan perusterveydenhuollossa (eikä esimerkiksi mielenterveyden häiriöihin perehtyneillä klinikoilla). Painetta asettaa psykiatrisia diagnooseja lisäävät mm. suoraan kuluttajille kohdistuvan psyykenlääkemainonnan synnyttämät odotukset sekä vakuutusyhtiöiden käytännöt.


Francesin mukaan ihmisillä on epärealistisen vahva usko lääke- ja neurotieteiden mahdollisuuksiin ennustaa sairauksien puhkeamista ja parantaa niitä sekä suhteettoman suuri pelko sairauksia kohtaan. Näiden taustalla hän kuvasi olevan monenlaisia yhteiskunnallisia ja inhimillisiä tekijöitä. Tutkijoiden on korostettava hankkeidensa tarjoamia mahdollisuuksia saadakseen rahoitusta, ja positiivisia tutkimustuloksia julkaistaan selvästi herkemmin kuin negatiivisia (tätä tunnettua ilmiötä kutsutaan julkaisuharhaksi). Lääketutkimuksia tehtailevat lääkeyhtiöt myös muokkaavat tuloksia tuotteilleen edullisiksi ja käyttävät valtavasti rahaa markkinointiin. Media tarttuu herkästi hehkuttamaan “mullistavia” parannuskeinoja räikeän yksinkertaistavalla tavalla, ja ihmisille on tietenkin mieluisaa uskoa lääketieteen voittokulkuun. Näin sekä kansalaisille että tutkimusten rahoittajatahoille on muodostunut vääristyneen optimistinen käsitys siitä, mitä esimerkiksi aivojen toiminnasta todellisuudessa ymmärretään. Esimerkkinä median harjoittamasta yksinkertaistamisesta Frances kuvasi uutisia “skitsofreniageenin” löytymisestä. Hän arvosteli tällaisia uutisia sanoen, että skitsofrenia ei tule ikinä olemaan vain yksi sairaus, vaan etiologialtaan monenkirjavia ilmiöitä niputetaan yhden nimikkeen alle.


Frances korosti, että mielikuva, jonka mukaan useimpia normaalista poikkeavia tiloja voitaisiin helposti hoitaa paikantamalla aivoista tai kehosta vikatila, on naiivi ja virheellinen. Hän alleviivasi ihmiskehon ja etenkin aivojen monimutkaisuutta; täysin terveitä tai häiriöttömiä kehoja tai aivoja ei ole edes mahdollista löytää. Yhdysvaltojen kansallisen terveysviraston johto sekä rahoittajat ovat suhteettoman kiinnostuneita esimerkiksi aivokuvantamishankkeista, Frances jatkoi, vaikka tiedetään, että todellisuudessa sairauksien hoidon tulokset määräytyvät erityisesti sosioekonomisten ja sosiaalisten tekijöiden perusteella.

 

Vakavasti sairaita hoitaa poliisi

Toisaalta Frances korosti, miten lievien ongelmien ylihoitamisen kääntöpuolena todella vakavista psykiatrisista sairauksista kuten toistuvista ja pitkäkestoisista psykooseista kärsivien ihmisten on Yhdysvalloissa usein erittäin vaikeaa saada hoitoa. Myös merkittävän osan vakavasti masentuneista hän kertoi edelleen jäävän hoidon ulkopuolelle. Francesin mukaan psykiatriaan vihamielisesti suhtautuvat ihmiset (ns. antipsykiatrinen liike) puhuvat usein esimerkiksi pitkien pakkohoitojaksojen aiheuttamista vahingoista ymmärtämättä, että ongelma oli toki todellinen 50–60-luvuilla, mutta nykyisin USA:ta vaivaa pikemminkin pakkohoidon saamisen mahdottomuus. Pitkäaikaisista ja vakavista psyykkisistä oireista kärsivien ihmisten Frances sanoi olevan usein heitteillä, asunnottomina ja vankiloissa ilman asianmukaista hoitoa. Francesin mukaan asunnottomat ja hoidon ulkopuolella olevat, vakavasti mieleltään sairaat ihmiset kohtaavat arjessaan hoitohenkilökunnan sijaan poliiseja, jotka pelkäävät heitä ja ampuvat matalalla kynnyksellä.


Yhdeksi merkittäväksi syyksi tähän tilanteeseen Frances kuvasi palveluiden yksityistämistä, sillä yksityisten hoitopalveluiden piirissä hoidetaan mieluummin helposti hoitoon asettuvia ja maksukykyisiä kuin heikoimmassa asemassa olevia, vakavasti oireilevia ihmisiä. Frances varoittikin yleisöään terveydenhuollon ja asumispalvelujen yksityistämisen vaaroista sanoen, ettei suomalaisten pitäisi toistaa näitä virheitä.

 

Yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttaminen

Vaikka Frances arvosteli painokkaasti nykyisiä diagnosointikäytäntöjä, hän esitti erilaisia oirekuvia luokittelevan diagnostiikan olevan tärkeä apuväline mielenterveyden häiriöiden hyvässä hoidossa. Frances sanoi, että ilman diagnooseja ei ole muuta kuin yksittäistapausten kuvailua, ja tällä tavalla päädytään vain loputtomasti eriäviin näkemyksiin.

 

Frances esitti ylidiagnosoinnin vähentämiseen kolme keinoa. Ensinnäkin tulisi nostaa kynnystä lievän oireilun diagnosoinnille ja (lääke)hoidolle (“watchful waiting”); toisekseen pitää hoito yhteiskunnan eikä markkinavoimien käsissä eli esimerkiksi pidättäytyä palveluiden yksityistämisestä. Lisäksi tulisi panostaa rakenteellisiin ratkaisuihin, koska yksilötason ennustaminen on mahdotonta. Frances painottikin useaan otteeseen, että olemme yksilötasolla sangen kehnoja ennustamaan tulevaa ja seulontojen avulla päättelemään, kenelle saattaisi kehittyä tietty sairaus tai kenen kohdalla sairauden lievä aste kehittyy vakavaksi. Sen sijaan meillä on vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, millaiset ympäristötekijät ja yhteiskunnalliset olosuhteet altistavat ihmisiä sairauksille ja psyykkiselle oireilulle. Näin ollen yhteiskunnan resurssit olisi tehokkainta, turvallisinta ja järkevintä suunnata rakenteellisiin parannuksiin: sosioekonomisiin epäkohtiin puuttumiseen ja esimerkiksi luokkakokojen pienentämiseen ja taukojen riittävyyteen kouluopetuksessa. Frances korosti, että jos todella ollaan kiinnostuneita ihmisistä ja heidän kärsimyksensä helpottamisesta, on painopiste siirrettävä yksilöiden patologisoimisesta, hohdokkaista kuvantamismenetelmistä ja lääketutkimuksista kohti ihmisten sosiaaliseen todellisuuteen vaikuttamista.

 

Riikka Koljonen & Leena Pullinen


Syndicate content